Lady in the Water (2006) - elokuva-arvostelu

LADY IN THE WATER

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Näyttelijät: Paul Giamatti, Bryce Dallas Howard, Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Bob Balaban, Jeffrey Wright, M. Night Shyamalan, Sarita Choudhury, Freddy Rodriguez, Bill Irwin, Jared Harris, Mary Beth Hurt, Joseph D. Reitman, Tovah Feldshuh ja Noah Gray-Cabey

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 12

Lady in the Water on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama satuelokuva. Shyamalan kirjoitti elokuvan aluksi iltasaduksi tyttärilleen ja kun he pitivät siitä paljon, hän päätti muokata tekstinsä elokuvan muotoon. Aluksi hän esitteli käsikirjoitustaan Touchstone Picturesille, joka oli tuottanut hänen leffansa Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000), Signsin (2002) ja Kylän (The Village - 2004), mutta kun yhtiöjohtaja Dick Cook totesi, ettei tajua elokuvaa, tuohtunut Shyamalan lähti tarjoamaan tekstiä muille yhtiöille. Warner Bros. tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Lady in the Water sai maailmanensi-iltansa 17. heinäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen epäonnistuminen, joka sai niin kriitikoilta kuin katsojilta lähinnä negatiivista palautetta, sekä neljä Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, käsikirjoitus, ohjaus ja miessivuosa), joista se voitti kaksi jälkimmäistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lady in the Wateria, olin vain tiennyt sen kehnosta maineesta. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 20-vuotisjuhlaansa, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Philadelphialaisen asuinkompleksin huoltomies Cleveland Heep kohtaa uima-altaalla narfin, eli vedessä asuvaan kansaan kuuluvan Storyn, jolla on tärkeä tehtävä. Clevelandin ja muiden asukkaiden täytyy suojella Storyä, jotta tämä saa suoritettua tehtävänsä ja pääsee turvassa takaisin kotiinsa.

Paul Giamatti näyttelee Cleveland Heepiä, Philadelphiassa sijaitsevan asuinkompleksin jokapaikan hommia hoitavaa miestä, joka yrittää pitää asiat reilassa ja asukkaat tyytyväisinä. Häntä ovat häirinneet yölliset äänet talon uima-altaalta, sillä allas on sääntöjen mukaan öisin poissa käytöstä. Eräänä yönä turhautunut Cleveland päättää selvittää, kuka aiheuttaa häiriötä ja kohtaa Bryce Dallas Howardin näyttelemän Storyn, jota Cleveland luulee aluksi tavalliseksi nuoreksi naiseksi, mutta joka osoittautuu muinaisen vesikansan, narfien edustajaksi, joka on lähetetty suorittamaan tärkeää tehtävää. Giamatti on roolissaan elokuvan selvä valopilkku. Hän on täysillä mukana ja hyvällä energialla, tulkiten myös hyvin hahmonsa stressiperäistä änkytystä. Howard ei kuitenkaan lopulta täysin omaa sellaista lumoavaa satumaisuutta, mitä hänen hahmonsa kovasti kaipaisi ja Story jää muutenkin hahmona hieman tylsäksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Jeffrey Wright, Noah Gray-Cabey, Mary Beth Hurt, Bob Balaban, Bill Irwin, Freddy Rodriguez, Sarita Choudhury ja ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalan itse asuinkompleksin asukkaina, opiskelevana Young-Soonina ja tämän äitinä rouva Choina, ristisanatehtäviä tekevänä herra Durynä ja tämän Joey-poikana, mukavana rouva Bellinä, elokuvakriitikko Harry Farberina, omiin oloihinsa vetäytyneenä herra Leedsinä, pullistelevana Reggienä, sekä Annana ja tämän kirjailijamies Vickinä. Sivunäyttelijöiden työ ei ole järin kaksista ja lähes jokaisesta näkyy, etteivät he ole täysin sinut käsikirjoituksen kanssa, oli kyse sitten tarinasta, heidän hahmostaan tai heille kirjoitetuista repliikeistä. Shyamalan esiintyy aina omissa elokuvissaan, mutta ei yleensä näin merkittävässä roolissa. Valitettavasti miehellä ei ole mitään presenssiä kameran edessä, eikä siis ihme, että hän "voitti" huonoimman miessivuosan Razzien.

Lady in the Wateria on tosiaan paljon parjattu viimeisten 20 vuoden aikana, enkä nyt elokuvan nähneenä pahemmin ihmettele miksi. Tarinassa on potentiaalia ja se on taatusti toiminut iltasatuna, jota Shyamalan on kertonut lapsilleen, mutta tällaisenaan elokuvana lopputulos on jopa aika vaivaannuttava. Kyseessä on fantasiaelokuva, josta uupuu satumainen tunnelma ja muutenkin mukaansa kutsuva ilmapiiri. Elokuva on hämmentävän raskassoutuinen ja toisinaan jopa hitusen tylsä. Kulmien kohottelua aiheuttavat niin Shyamalanin rooli miehenä, jonka kirjoitukset ovat maailman kohtalon kannalta elintärkeitä kuin myös huvittava yritys piikitellä takaisin kriitikoille, jotka moittivat erityisesti Kylää, eivätkä taida Shyamalanin vinkkelistä ymmärtää mistään mitään. Ohjaaja taitaa pitää itseään turhankin korkeassa asemassa.

Elokuva on jälleen osoitus siitä, että Shyamalan on parhaimmillaan keksiessään ideoita, eikä niiden viemisessä valkokankaille. Leffa on pullollaan Shyamalanin tavaramerkeiksi muodostuneita kömpelyyksiä elokuvantekijänä. Lähes kahden tunnin mittainen haikea melodramaattisuus käy vääjäämättä pitkästyttäväksi, jännittäviksi tarkoitetut kohtaukset ovat tahattoman koomisia ja dialogi on paikoin todella puista. Ennen kaikkea kertomus muuttuu yhä vain hölmömmäksi mitä pidemmälle homma etenee. Cleveland saa saman tien muut asukkaat vakuuttuneiksi Storyn satumaisuudesta ja tämän tehtävän tärkeydestä. Asukkaille kirjoitetut roolit tuovat mieleen jonkin Dungeons & Dragons -pelisession. "Hän on Suojelija ja hän on Parantaja. Heittäkää noppaa, niin saamme tietää, voitammeko edessä olevan hirviön!" Loppuhuipennus pyrkii selvästi tekemään suuren vaikutuksen ja jättämään katsojan sanattomaksi lopputekstien rullatessa ruutuun. Itselläni päällimmäinen ajatus oli "ai tässäkö tämä oli?"

Lady in the Water on selvästi heikompi leffa kuin Shyamalanin tätä edeltäneet työt, mutta näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna se ei kuitenkaan lukeudu Shyamalanin totaalisimpien pohjanoteerausten, kuten The Happeningin (2008), The Last Airbenderin (2010) ja Oldin (2021) joukkoon. Seassa on silmiinpistävät ongelmansa, mutta samalla myös selvää ainesta, joka ei vain millään pääse nousemaan potentiaaliinsa. Jos jotain, niin ainakin teknisiltä ansioiltaan Lady in the Water on pääasiassa pätevä. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on joitain näyttäviä otoksia. Asuinkompleksi itsessään on valtava lavaste ja erittäin vakuuttava sellainen. Tietokonetehosteena toteutettu susimainen ruoho-olento scrunt on parhaat päivänsä nähnyt, mutta silti tarpeeksi hurja ilmestys, etenkin pimeässä kiiluvien punaisten silmiensä kanssa. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, mutta James Newton Howardin säveltämät musiikit aiheuttivat minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta Howard tunnelmoi nätin haikeasti, mutta Shyamalanin ohjaukseen yhdistettynä musiikit vain kasvattavat entisestään elokuvan melodramaattista fiilistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lady in the Water, Yhdysvallat, 2006, Warner Bros., Blinding Edge Pictures, Legendary Entertainment

Arvostelu: The Visit (2015)

THE VISIT

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Olivia DeJonge, Ed Oxebould, Deanna Dunagan, Peter McRobbie, Kathryn Hahn, Celia Keenan-Bolger ja Benjamin Kanes

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

The Visit on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Kun Shyamalanin edelliset elokuvat The Last Airbender (2010) ja After Earth (2013) osoittautuivat taloudellisiksi epäonnistumisiksi, Shyamalan koki vaikeuksia saada rahoitusta uuteen elokuvaan. Hän pistikin talonsa pantiksi ja päätti tehdä saamallaan viidellä miljoonalla dollarilla mahdollisimman pienimuotoisen leffan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2014 työnimellä "Sundowning", mutta sitten ongelmaksi muodostui se, ettei Shyamalan saanut kaupattua elokuvaansa studioille. Ensimmäinen leikkausversio muistutti enemmän taideleffaa, jonka studiot totesivat olevan mahdotonta myydä yleisöille. Niinpä Shyamalan ryhtyi leikkaamaan elokuvaa uudestaan. Ensin lopputulos muistutti enemmän komediaa, kunnes Shyamalan muovasi materiaalin kauhuelokuvaksi. Universal Pictures ja Blumhouse Productions innostuivat uudesta versiosta ja nappasivat leffan itselleen. Lopulta The Visit sai maailmanensi-iltansa 30. elokuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paremman vastaanoton kriitikoilta ja yleisöiltä kuin moni Shyamalanin aiemmista leffoista ja se oli taloudellinen hitti. Minulta The Visit jäi väliin, kun se alun perin ilmestyi, enkä syystä tai toisesta saanut aikaiseksi katsottua elokuvaa vuosien varrella - en, vaikka ostin sen blu-rayna jo varmaan viisi vuotta sitten. Kun huomasin The Visitin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella elokuvan.

Nuoret sisarukset Becca ja Tyler matkustavat viikoksi isovanhempiensa luokse, joita he eivät ole ennen tavanneet. Isovanhempien huushollissa tärkein sääntö on, etteivät lapset poistu huoneestaan puoli kymmenen jälkeen illalla ja hiljalleen lapsille selviää kauhistuttavia asioita isovanhemmistaan.

Pitkän roolitusprosessin jälkeen nuoret Olivia DeJonge ja Ed Oxenbould nappasivat roolit Beccana ja Tylerinä, siskona ja veljenä, jotka matkustavat tapaamaan isovanhempiaan ensi kertaa. DeJonge ja Oxenbould ovat nappivalinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy onnistunutta sisaruksellista kemiaa, Beccan ja Tylerin jatkuvasti naljaillessa toisilleen. Becca kuvaa dokumenttia vierailustaan, mitä Tyler pitää laimeana ja Tyler taas pyrkii rap-artistiksi, mitä Becca pitää nolona. Sisarusten välit kuitenkin vahvistuvat, kun heille käy selväksi, ettei kaikki ole kohdillaan isovanhempien luona ja kiva kyläily muuttuu varsinaiseksi piinaksi. DeJonge ja Oxenbould tulkitsevat hyvin päivä päivältä kasvavaa epämukavuuden tunnetta, joka äityy loppua kohti totaaliseksi peloksi elossa pysymisen puolesta.

     Beccan ja Tylerin isovanhempina nähdään Deanna Dunagan ja Peter McRobbie, kun taas heidän äitiään näyttelee Kathryn Hahn. Hahnin osuus jää aika pieneksi, mutta hän hoitaa tonttinsa silti mallikkaasti. Isovanhempien esittäjät ovat kuitenkin loistovedossa, etenkin Dunagan, joka osaa esittää niin herttaista mummelia kuin yöaikaan esiin kuoriutuvaa karmivuutta.

Erinomaisen Kuudennen aistin (The Sixth Sense - 1999) jälkeen M. Night Shyamalania pidettiin yhtenä vuosituhannen taitteen isoimmista lupauksista. Vielä Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ja Signs (2002) toimivat mainiosti, mutta sitten Kylä (The Village - 2004) pysäytti hyvän putken ja seuraavat leffat Lady in the Water (2006), The Happening (2008), The Last Airbender ja After Earth saivat suuren osan ihmisistä menettämään luottonsa ohjaajaan. Ei olekaan ihme, että kun The Visit julkaistiin, monet hehkuivat innosta, että Shyamalan on tehnyt paluun ruotuun. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi miehen paremmista töistä, vaikkei se ylläkään vaikkapa Kuudennen aistin ja Unbreakablen loistokkuuteen.

The Visit osoittaa hyvin, että Shyamalanin vahvuudet eivät todellakaan ole isoissa spektaakkeleissa, vaan pienikokoisissa jännitysnäytelmissä. Ohjaaja kasvattelee oivallisesti karmivaa ilmapiiriä, tarjoillen muutamia tehokkaan tiivistunnelmaisia hetkiä, joista etenkin jahti talon alla ryömintätilassa on aidosti hyytävä. Sekaan on onnistuttu ripottelemaan hyvää huumoriakin, tuhoamatta kauhupuolta. Jännite rakentuu hyvin loppua kohti, jolloin luvassa on tietty Shyamalanin elokuville ominainen suurkäänne. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että kyseessä on ehdottomasti yksi Shyamalanin parhaista käänteistä. Elokuvan ainoa varsinainen ongelma on kuitenkin se, että vaikka premissi on muuten mainio, on vaikea uskoa, että yksikään äiti lähettäisi lapsiaan ilman valvontaansa tapaamaan isovanhempiaan, jos äiti on katkaissut välit näihin ennen lasten syntymää.

Elokuva tehtiin siinä kohtaa, kun Hollywood piti found footage -tyyliä kauhun uutena juttuna. Tässä toteutustavassa siis hahmot itse kuvaavat koko elokuvan. Kyse onkin Beccan työstämästä dokumentista ja vaikka loppua kohti on vaikea kuvitella, että paniikissa olevat ja karkuun pyrkivät lapset enää miettisivät tapahtumien taltioimista, found footage -toteutus toimii pääasiassa hyvin. The Visit on myös hyvin lavastettu ja puvustettu. Maskeeraustiimi saa mummosta oivan tärähtäneen näköisen aina yöaikaan ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Visit, 2015, Blinding Edge Pictures, Blumhouse Productions, Neighborhood Film Co.

Arvostelu: Trap (2024)

TRAP

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Josh Hartnett, Ariel Donoghue, Saleka Shyamalan, Hayley Mills, Jonathan Langdon, Alison Pill, Lochland Miller, Marnie McPhail, Vanessa Smythe, Kid Cudi ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Trap on ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin uusi elokuva. Shyamalan sai idean elokuvaan laulajatyttäreltään Salekalta, joka oli pohtinut konsertin ja elokuvatarinan yhdistämistä toisiinsa Princen Purple Rainin (1984) tapaan. Kun Shyamalan sai kuulla vuonna 1985 tapahtuneesta operaatio Flagshipistä, jossa naamioituneet lainvalvojat nappasivat kiinni 101 rikollista lavastamalla suurtapahtuman, hän keksi elokuvaansa tarinan. Aluksi hän pohti, että hän antaisi jonkun toisen tehdä leffan, mutta kun Shyamalan hoksasi, että voisi roolittaa Saleka-tyttärensä elokuvan artistiksi, hän päätti itse ohjata ja käsikirjoittaa sen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2023 ja nyt Trap on saapunut elokuvateattereihin. Kuten aina Shyamalanin leffojen kohdalla, niiden ideat vaikuttavat mielestäni todella hyviltä, mutta toteutukset jättävät nykyään aina paljon toivomisen varaa. Trap vaikutti juonensa perusteella erittäin kiinnostavalta, mutta olin silti epäileväinen Shyamalanin työstä. Kävin uteliain, mutta silti varovaisin fiiliksin katsomassa Trapin heti sen ensi-iltapäivänä.

Cooper Adams vaikuttaa pintapuoleisesti mukavalta perheenisältä, mutta todellisuudessa hän on kiero sarjamurhaaja Teurastaja. Eräänä päivänä Cooper vie tyttärensä tämän suosikkiartistin Lady Ravenin keikalle, vain hoksatakseen, että koko konsertti on pelkkä lavastus Teurastajan nappaamiseksi.

Pitkään valtavirtaelokuvista poissa ollut Josh Hartnett on tekemässä jonkin sortin paluuta. Trapissa hän näyttelee Cooper Adamsia, päivisin kaikkien pitämää perheenisää, öisin hirvittävää sarjamurhaajaa Teurastajaa, jota poliisi on etsinyt kuumeisesti jo pidemmän aikaa. Hartnett on pääasiassa mainio monipuolisessa roolissaan, onnistuen välittämään niin miellyttävän Cooperin kuin päästään vinksahtaneen Teurastajan puolet. Mainio on myös Ariel Donoghue, joka näyttelee Cooperin tytärtä, jonka Cooper vie tämän suosikkiartistin keikalle.

     Ja tätä suosikkiartisti Lady Raveniahan tosiaan näyttelee ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin tytär Saleka Shyamalan. Kun alkukesästä ilmestynyt The Watchers -kauhuraina (2024) oli Shyamalanin toisen tyttären, Ishanan esikoiselokuva, joka tuntui siltä, että rahoittajaisä-Shyamalan yrittää nostattaa tyttärensä elokuvauraa, Trap tuntuu hyvin pitkälti vain isukin yritykseltä boostata laulajatyttärensä Salekan uraa. Kun Saleka on lavalla, ei hän karismattomuudessaan vakuuta siitä, että hän vetäisi monikymmentätuhatpäisen yleisön areenalle, mutta ei käy kieltäminen, etteikö hän osaisi laulaa. Saleka teki elokuvaa varten useita kappaleita, jotka soivat pitkin leffaa ja loppupäässä hän pääsee myös näyttelemään, hoitaen tuon tontin kelvollisesti.

Voi M. Night Shyamalan... Kaukana ovat ne ajat, kun mies teki vielä hyviä filmejä, mutta ei käy kieltäminen, etteikö hän osaisi jatkuvasti keksiä todella mielenkiintoisia konsepteja, joilla herättää katsojien kiinnostuksen kerta toisensa perään. Hyvät premissit johtavat kuitenkin lähes poikkeuksetta köykäiseen lopputulokseen, eikä Trap ole poikkeus. Kyseessä on jälleen yksi äärimmäisen turhauttava tekele Shyamalanilta, jonka idea on lähtökohtaisesti todella hyvä, mutta jossa toteutus tökkii ajoittain pahasti. Silti Trap taitaa olla miehen paras leffa sitten Splitin (2016). Se tosin ei paljoa vaadi.

Mutta koska tämä Shyamalan-raina ansaitsee risujen lisäksi myös ruusuja, käydään niitä positiivisia juttuja ensin läpi. Sen lisäksi, että Hartnett on hyvä roolissaan ja premissi on mainio, leffa on myös osan ajasta jännittävää seurattavaa. Se, että Cooper on todellisuudessa sarjamurhaaja, ei ole mikään Shyamalan-leffojen pakollinen twisti, vaan tämä tehdään selväksi jo elokuvan alkuvaiheilla. Siitä huolimatta, että katsoja tietää kyseessä olevan mieleltään pahasti sairas yksilö, katsojana silti huomaa jännittävänsä Cooperin puolesta, kun tämä saa selville konsertin olevan lavastus hänen nappaamisekseen. Jännityksen lomassa mukaan mahtuu myös joitain aidosti hauskoja hetkiä, pääasiassa Lady Ravenin tuotteita myyvän Jamien (Jonathan Langdon) puolelta.

Ja sitten ne risut... mistäköhän sitä aloittaisi? Siinä, missä Shyamalan onnistuu ohjauksessaan paremmin kuin muutamassa edellisessä filmissään, on hänen käsikirjoituksensa tälläkin kertaa ärsyttävän kömpelö. Dialogi on sentään kelvollista, mutta Shyamalanille on selvästi tuottanut vaikeuksia miettiä, kuinka edetä hyvästä lähtökohdasta. Katsojana ei voi olla pohtimatta, kuinka hölmö poliisien lavastusjuoni oikeastaan onkaan, mutta samalla on turhauttavaa, kuinka epäilyttävästi Cooper ryhtyy käyttäytymään, kun hänelle selviää jutun todellinen laita. Jos mies vain seuraisi rauhallisesti konserttia tyttärensä kanssa, ei hän luultavasti joutuisi minkäänlaisiin ongelmiin, mutta ei. Jossain kohtaa alkaa suorastaan ärsyttämään, kuinka Cooper jatkuvasti lähtee huitelemaan muualle, vetäen joka kerta enemmän huomiota itseensä. Lopulta katsojana miettii, miten ihmeessä näin hätiköivä sarjamurhaaja on edes onnistunut pysymään vapaalla jalalla, joten onkin Cooperin onni, miten tyhmiä konsertissa paikalla olevat poliisit ovat.

Vielä konserttiin keskittyvän elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin Trapia ailahtelevana, mutta silti ihan menevänä jännärinä. Todelliset ongelmat muodostuvat kuitenkin toisella puoliskolla, kun elokuva ei tiedä, mitä tehdä keikan päätyttyä. Vaikka kestoa on vain tunti ja kolme varttia, on siinä selvästi ihan liikaa, sillä Shyamalanin ote lipsuu vähän väliä. Menoa olisi taatusti saanut tiivistettyä; poistaa keikan aikana käytävää tyhjänpäiväistä haahuilua ja pistää leffa loppumaan aiemmin. Sillä en taatusti ollut ainoa, joka luulee useamman kerran viimeisen puolen tunnin aikana, että nyt leffa päättyy, mutta sitten se jatkuukin vielä.

Tekniseltä puoleltaan Trap on pääasiassa onnistunut. Se on suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kuvattu. Etenkin konserttikohtaukset ovat todella näyttävää seurattavaa monituhatpäisen yleisön ja menevän show'n kanssa. Itseäni kuitenkin häiritsivät muutamat hetket, joissa hahmot keskustelevat kahdestaan ja heidät pistetään tuijottamaan suoraan kameraan. Lavastus on vaikuttavaa ja puvustus oivaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Herdís Stefánsdóttirin säveltämät musiikit eivät juuri erotu vähän väliä soivien Salekan biisien seasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trap, 2024, Blinding Edge Pictures

Arvostelu: Kylä (The Village - 2004)

KYLÄ

THE VILLAGE

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Joaquin Phoenix, Adrien Brody, William Hurt, Sigourney Weaver, Brendan Gleeson, Cherry Jones, Judy Greer, Celia Weston, Frank Collison, Jayne Atkinson, Fran Kranz, Jesse Eisenberg, Charlie Hofheimer ja M. Night Shyamalan

Genre: draama, romantiikka, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Village, eli suomalaisittain Kylä on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Shyamalan lähti työstämään elokuvaa nimellä "The Woods", mutta joutui vaihtamaan nimen, kun Lucky McKee teki parhaillaan samannimistä filmiä. Siitä huolimatta, että tuotanto pyrittiin pitämään mahdollisimman salaisena, joku ulkopuolinen sai käsikirjoituksen haltuunsa ja ryhtyi levittämään sitä internetissä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2003 ja seuraavana keväänä filmille tehtiin uusintakuvauksia, jotta Shyamalan sai tehtyä elokuvalle erilaisen lopetuksen kuin mitä nettiin vuotaneessa tekstissä luki. Samaan aikaan leffan mainostamiseksi Syfy-kanava teki Shyamalanista feikki-dokumentin The Buried Secret of M. Night Shyamalan, jossa käsiteltiin elokuvan tekoa, mutta samalla myös Shyamalanille keksittyä traagista taustaa, minkä mukaan hän olisi lapsena pudonnut lampeen ja ollut eloton puolen tunnin ajan, jolloin hän olisi saanut yhteyden henkimaailmaan. Aluksi dokumenttia uutisoitiin todellisena, kunnes Syfy ja Shyamalan paljastivat totuuden, mikä herätti paljon närkästystä. Lopulta Kylä sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, joista monet osoittivat pettymystä elokuvan juonenkäänteitä ja täysin erilaiseen elokuvaan vihjaavaa markkinointia kohtaan. Itse katsoin Kylän joitain vuosia sitten ensi kertaa, enkä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Kylän.

Covingtonin metsän keskellä sijaitsee pieni kylä, jonka asukkaat pelkäävät metsässä väijyviä hirviöitä.

Kylä kertoo 1800-lukulaisesta, Covingtonin metsän keskeltä löytyvästä kylästä, jonka asukit elävät muuten rauhallista ja mukavaa elämää, mitä kuitenkin aika ajoin häiritsevät kaameat hirviöt, jotka hiiviskelevät ympäröivässä metsässä. Kylän asukkaisiin kuuluvat muun muassa johtohahmona toimiva Edward Walker (William Hurt), hänen tyttärensä Kitty (Judy Greer) ja sokea Ivy (Bryce Dallas Howard), siskosten ihastuksenkohde Lucius (Joaquin Phoenix), hänen äitinsä Alice (Sigourney Weaver), kehitysvammainen Noah (Adrien Brody), sekä vastikään poikansa menettänyt August (Brendan Gleeson). Jesse Eisenberg tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista yhtenä kylän nuorukaisista, jotka testailevat urheuttaan käymällä metsän rajalla, minkä lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan tekee lyhyen cameo-roolin elokuvan loppupäässä. Elokuvassa on varsin lahjakas näyttelijäkaarti, mutta harmillisesti roolisuoritukset jäävät lähes kauttaaltaan ontuviksi. Hurt on karismaattinen osassaan kyläjohtajana, mutta Howard ei oikein vakuuta sokeana. Howard myös lipsahtelee ylinäyttelemisen puolelle, kuten tekee Phoenixkin. Weaverille taas tuottaa vaikeuksia lausua "vanhan ajan kieltä" luontevasti, mutta hän on muuten mainio osassaan. Gleeson ei pahemmin pääse esittelemään taitojaan ja Brodyn sekoilua seuratessa on vaikea kuvitella, että hän oli juuri voittanut parhaan miespääosan Oscar-palkinnon vaikuttavalla työllään Pianisti-elokuvassa (The Pianist - 2002).

Kun pari vuotta sitten katsoin M. Night Shyamalanin scifijännärin, Signsin (2002) uusiksi sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ilahduin, sillä pidin elokuvaa parempana kuin ensimmäisellä katselukerralla ja toivoin, että sama tapahtuisi myös Kylän kohdalla. Harmillisesti näin ei käynyt. Kylä ei ole mielestäni huono elokuva, mutta se on äärimmäisen turhauttava teos, jossa olisi roimasti potentiaalia, mutta jonka toteutus jää valitettavan latteaksi. En ihmettele yhtään, minkä takia monet kokevat filmin yhdeksi ilmestymisvuotensa tai jopa yhdeksi kaikkien aikojen isoimmista pettymyksistä. Sen lähtökohdat kylästä, jota ympäröivässä metsässä vaanii monstereita, on erinomainen. Elokuvan markkinointi vieläpä nojaa täysillä tähän kauhupuoleen, joten pettymys oli monelle suuri, kun kävi ilmi, että itse leffa on täysin muuta. Kauhun sijaan kyseessä onkin romanttinen draama, jossa on silloin tällöin jännityselementtejä mukana.

Tämä ei tosin ole vielä se itseäni häiritsevä seikka. Kylän toteutus tuntuu ontuvan ihan jokaisella osa-alueella. 2000-luvun alussa M. Night Shyamalan oli todella kovassa nosteessa fantastisen Kuudennen aistin (The Sixth Sense - 1999), mahtavan Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000) ja varsin mainion Signsin jälkeen. Vaikka jo Signs jakoi hieman mielipiteitä, Kylä oli Shyamalanin uran ensimmäinen selvä osoitus alkavasta alamäestä, johon aikoinaan niin lupaava ohjaaja oli valunut. Pää pilvissä kulkeva Shyamalan tuntui alkaneen haukkailemaan liian isoja paloja kakusta ja yrittämään päihittämään itseään uusilla teoksillaan, mutta ampuu samalla itseään jalkaan ja Kylässä Shyamalan mokailee ajoittain oikein kunnolla.

Erittäin lupaavista lähtökohdista käynnistyvä elokuva menettää tehoaan vähitellen ja se laimenee laimenemistaan kohtausten vieriessä eteenpäin. Shyamalanin käsikirjoitus on kömpelösti rustattu. Se on ajoittain erittäin mainio, mutta pääasiassa hieman tönkkö niin kerrontansa kuin kohuttujen juonenkäänteidensä takia. Ensimmäisellä katselukerralla minua ärsytti todella paljon, kuinka nämä käänteet tuntuivat pilaavan leffaa. Toisella katselulla tiesin, mistä kaikessa onkaan kyse. Toisaalta se auttoi minua hyväksymään tulevan jo ennakkoon, mutta samalla se vei kaiken jännitteen pois leffasta. Tällä katselulla minua turhautti enemmänkin, kuinka tönkösti Shyamalan paljastaa käänteensä. Paljastukset sijoitetaan ontuvasti ja osa niistä rakennetaan kiusallisen huonon replikoinnin varaan, Shyamalanin selvästi pelätessä tehneensä liian monimutkikkaan jutun, jota katsojat eivät ymmärrä, jos heille ei juurta jaksaen selitetä kaikkea.

Shyamalanin ohjauksessakaan ei ole erityisemmin kehumista. Hänen henkilöohjauksensa ei aina johda luontevaan esiintymiseen kameran edessä, minkä lisäksi hänen rakentamansa tunnelma äityy usein turhan melodramaattiseksi maalailuksi. Ensimmäisellä katselulla filmin alkupää toimii parhaimmillaan hyvinkin jännittävänä, etenkin kun hirviöt hiipivät metsästä aiheuttamaan kaaosta kylässä. Jännite kuitenkin heikkenee leffan edetessä ja on täysin hukassa, kun elokuvaa katsoo uudelleen. Romanttinen osuus taas lipsahtelee sinne ylidramaattisen ja siirappisen puolelle.

Lukuun ottamatta ajoittain takkuilevaa leikkausta ja toisinaan hieman hiomattomalta kuulostavaa äänityöskentelyä, teknisiltä ansioiltaan Kylä on pätevästi tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu filmi - mitäpä muuta voikaan odottaa alansa mestarilta, kuvaaja Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä komeita otoksia, etenkin hirviöiden hyökkäyksen aikana, kun monstereita näytetään tehokkaan säästeliäästi pimeydessä. Valaisua hyödynnetään myös oivallisesti. Kylän lavasteet ovat upeat ja kyläläisten puvustus mainiota. Hirviöiden asut punaisten kaapujen ja piikkiselkien kera ovat erinomaisen karmivat. James Newton Howardin musiikit toimivat kivasti, vaikka samalla vahvistavatkin Shyamalanin rakentamaa melodramaattisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Village, 2004, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, Scott Rudin Productions

Arvostelu: After Earth (2013)

AFTER EARTH

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Jaden Smith, Will Smith, Sophie Okonedo, Zoë Kravitz, Glenn Morshower, Kristofer Hivju, Sacha Dhawan ja Chris Geere

Genre: scifi, jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

After Earth on Will Smithin ja hänen poikansa Jaden Smithin tähdittämä scifielokuva. Will Smith keksi idean elokuvasta, jossa isä ja poika joutuisivat auto-onnettomuuteen ja pojan täytyisi lähteä etsimään apua haavoittuneelle isälleen. Smith muovasi tarinaansa lopulta sijoittumaan kauas tulevaisuuteen, ennen kuin hän ehdotti sitä käsikirjoittaja Gary Whittalle, joka innostui ideasta ja ryhtyi työstämään tekstiä. Smith tarjosi tekstiä M. Night Shyamalanille, joka oli myös innoissaan ideasta ja suostui ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2012 ja lopulta After Earth sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kuitenkaan toivottu hitti ja kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Leffa saikin kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti huonoimman miespääosan, miessivuosan ja näyttelijäkaksikon palkinnot. Elokuvan ympärille suunniteltu franchise täynnä jatko-osia, televisiosarjoja, kirjoja, sarjakuvia, teemapuistoja ja muuta peruttiin, ja pari vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen Smith kutsui After Earthia Esquiren haastattelussa uransa kivuliaimmaksi virheeksi. Itse katsoin After Earthin vasta vuokralta muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

On kulunut tuhat vuotta siitä, kun ihmiskunta jätti tuhoutuvan Maan ja muutti kaukaiselle Nova Primelle. Sotilaskomentaja Cypher Raige ja hänen kadettipoikansa Kitai joutuvat tekemään pakkolaskun Maahan, kun asteroidimyrsky osuu heidän alukseensa. Isän ja pojan täytyy yrittää selviytyä vaaroilta ja keksiä keino lähettää avuntarvesignaali Nova Primeen.

Will Smith ei tosiaan vain keksinyt elokuvan ideaa ja muovannut sitä sitten tavan jännäristä dystooppiseksi scifiseikkailuksi, vaan hän myös toimi elokuvan tuottajana ja tähdittääkin sitä yhdessä poikansa Jadenin kanssa. Isä ja poika Smith olivat aiemmin näytelleet isää ja poikaa elokuvassa Onnen potkuja (The Pursuit of Happyness - 2006) ja vieläpä onnistuneesti. Samaa onnistumista ei After Earthissa nähdä. Will esittää Cypher Raigea, Nova Primen arvostetuinta sotilaskomentajaa, joka omaa kyvyn liikkua "aaveena". Nova Primella on nimittäin hirviöitä, ursia, jotka ovat sokeita, mutta metsästävät ihmisten tuottamien pelkoferomonien avulla. Cypher ei pelkoa tunne ja niinpä hän on ursille kuin näkymätön aave. Jaden taas näyttelee Kitaita, Cypherin kadettipoikaa, joka yrittää epätoivoisesti näyttää arvonsa kunnioitetun isänsä silmissä. Mahdollisuus siihen muodostuu, kun isä ja poika tekevät pakkolaskun Maahan ja Cypherin haavoituttua törmäyksessä, Kitain täytyy pystyä pelastamaan heidät. Ajatuksen tasolla homma toimii, mutta toteutus ontuu ja pahasti. Isä-Smith on totuttu näkemään veijarisankarin roolissa, eikä Williltä luonnistu kovakasvoisen äijän esittäminen. Will tekee Cypheristä tylsän yhden ja ainoan tympeän ilmeensä kanssa. Pointtina on, että Cypher hallitsee tunteensa, mutta tämä tekee hänestä henkilönä aika mitäänsanomattoman. Jaden-poika on vielä huonompi. On selvää, että täysin lahjaton Smith junior ei pärjäisi elokuva-alalla ilman isänsä rahallista tukea ja sysäystä eteenpäin. Siinä, missä Will pidättelee tunteitaan, Jaden on täysin yliampuva ja epäuskottava hahmonsa tunteiden kanssa. Äkkipikainen ja kitisevä Kitai on myös aika ärsyttävä nulikka, eikä katsoja paljoa piittaa hahmojen selviytymisestä. Smithit voittivatkin Razzie-palkintoja niin yksin kuin yhdessä, eikä ihme. Vaikka kyseessä ovatkin todelliset isä ja poika, ei heidän väliltään löydy minkäänlaista kemiaa tai yhteyttä elokuvan aikana.

After Earth on lähtökohdiltaan erittäin kiinnostava ja lupaava scifielokuva. Premissi toimii ja siitä voisi saada aikaiseksi erittäin jännittävän leffan. Will Smith osaa näytellä niin tahtoessaan ja hänestä löytyy karismaa toimintasankariksi. M. Night Shyamalan näytti uransa alkupäässä osaamistaan ohjaajana, elokuvillaan Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999), Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ja Signs (2002). Joten mitä ihmettä tapahtui, että elokuva lässähti näin pahasti? Jos lukee juttuja elokuvan tuotannosta, käy ilmi, että Smith varasti jatkuvasti ohjaksia Shyamalanilta, määräillen elokuvaa haluamaansa suuntaan. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä After Earth ei tunnu Shyamalanin tekeleeltä. Mutta jos tarkoituksena oli olla Smithin intohimoprojekti, niin eipä sekään näy leffasta, sillä niin pitkästyneesti Will roolinsa hoitaa.

Loppujen lopuksi koko homma tuntuu isukin yritykseltä nostattaa poikansa elokuvauraa tekemällä leffan varta vasten hänelle. Kenties Will toivoi, että hänen ja Shyamalanin nimet, yhdessä kiinnostavan juonen kera houkuttelisivat tarpeeksi katsojia, jotta Jaden saisi kertaheitolla itselleen suuren franchisen, joka pursuaisi kaikenlaista oheismateriaalia Tähtien sodan (Star Wars - 1977-) tapaan. Miksei elokuvasta kuitenkaan löydy mitään yritystä? After Earth on todella väsynyt ja ponneton raina, jonka parissa katsoja tylsistyy jo ennen puolta väliä. Kun päänäyttelijät ovat näin kehnoja ja heidän hahmonsa näin mitäänsanomattomia, ei selviytymisyritys jaksa napata mukaansa. Ja kun elokuvasta ei löydy muuta, eivät lupaavat lähtökohdatkaan kanna pitkälle.

Vaikka Kitai kohtaakin erilaisia vaaroja, etsiessään kauemmas aluksesta pudonnutta hätäsignaalilähetintä, ei elokuva tarjoa katsojalleen jännitettä. Erilaiset uhat eivät saa katsojansa sydäntä hakkaamaan lujempaa ja hikipisaroita valumaan ohimoilla, vaan menoa tuijottaa yhtä ilmeettömästi kuin Cypher-isä, joka seuraa poikansa menoa tämän pukuun asennetun kameran kautta. Ainoa jännityksen hiven syntyy siitä, kun leffa piilottelee loppuhuipennukseensa asti pelkoferomonien avulla metsästävää ursaa, mutta sekin vähäinen pelko katoaa, kun viimeistelemätön digimörkö vihdoin ilmestyy karjumaan ruudulle. Elokuva luulee tekevänsä katsojaansa vaikutuksen Kitain kasvutarinan kanssa, mutta suuret hetket eivät tunnu missään - ei, vaikka James Newton Howard kuinka tykittelisi mahtipontisilla musiikeillaan.

Toimi ohjaajana lopulta Shyamalan tai Smith, ei kumpikaan onnistu rakentamaan jännitettä tai pitämään katsojaa koukussa ruudulla nähtäviin tapahtumiin. Vaikka leffalla on kestoa vain noin puolitoista tuntia ilman lopputekstejä, tuntuu After Earth päälle kaksituntiselta filmiltä, sillä se laahaa niin pahasti. Gary Whittan ja Shyamalanin käsikirjoitus Smithin idean pohjalta on ihan kelvollinen, mutta teksti ei siirry onnistuneesti elokuvamuotoon vaisun ohjauksen, kehnon näyttelemisen ja muutenkin tönkön toteutuksensa kanssa. Sentään After Earth on hyvin kuvattu ja äänimaailma on toimivasti työstetty. Lavasteet ja asut näyttävät kuitenkin paikoin aika halvoilta ja niin näyttävät myös erikoistehosteet. Efektit ovat läpikotaisin keskeneräisen näköisiä, eikä aika ole tehnyt hyvää niille. Välillä on huvittavaa, kuinka liian kalliit efektit on korvattu pistämällä kuva pimeäksi ja käyttämällä pelkkiä äänitehosteita.

Yhteenveto: After Earth on harmillisen huono scifiseikkailu, jonka lähtökohdissa olisi aineksia parempaan. Sen tarinasta löytyy potentiaalia erittäin viihdyttävään tieteisleffaan, mutta lopputulos on lähinnä pitkästyttävä. Kestoa on vain vähän päälle puolitoista tuntia, mutta sekin menee haukotellessa ja kelloa vilkuillessa. Elokuva on läpikotaisin todella ponnettomasti tehty, vailla mitään kunnon panostusta. M. Night Shyamalanin ohjaus on latteaa ja Will Smith on tylsän yksi-ilmeinen Cypher Raigena. Jaden Smith taas on myötähäpeällisen huono Cypherin poikana, ylinäytellessään läpi leffan. On kiusallisen selvää, että elokuvan ainoa pointti oli yrittää luoda Jadenille elokuvauraa isänsä jalanjäljissä. Vaikka Smithit ovat isä ja poika tosielämässäkin, ei heidän välillä ole mitään kemiaa ruudulla. Leffa ei vakuuta edes visuaalisesti ja pitkään piilossa pidetty ursa on lopulta naurettavan kökkö digimonsteri. After Earthia ei pysty suosittelemaan scifin, Shyamalanin tai Smithin faneille. Selkeämmällä panostuksella ja paremmalla nuorella näyttelijällä siitä olisi voinut saada aikaan kelpo elokuvan, mutta tällaisenaan se on ihan syystäkin vaipunut unholaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

After Earth, 2013, Columbia Pictures, Overbrook Entertainment, Blinding Edge Pictures

Arvostelu: Knock at the Cabin (2023)

KNOCK AT THE CABIN

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Jonathan Groff, Ben Aldridge, Kristen Cui, Dave Bautista, Nikki Amuka-Bird, Abby Quinn, Rupert Grint ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Knock at the Cabin perustuu Paul Tremblayn kirjaan The Cabin at the End of the World vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Tremblay teki elokuvasovitusdiilin FilmNation Entertainmentin kanssa. M. Night Shyamalan sai käsiinsä leffan alustavan käsikirjoituksen ja halusi hypätä projektiin. Hän kirjoitti tekstin uusiksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja nyt Knock at the Cabin saapuu elokuvateattereihin. Shyamalanin äärimmäisen ailahtelevan filmografian takia saan aina ristiriitaisia tuntemuksia, kun hän ilmoittaa tekevänsä uutta elokuvaa; toivoen, että hän tekisi pitkästä aikaa jotain hyvää ja samalla peläten pahinta. Elokuvan trailerit eivät vakuuttaneet minua ja meninkin skeptisin mielin katsomaan Knock at the Cabinia sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Homopariskunta Eric ja Andrew lomailevat mökillä adoptiotyttärensä Wenin kanssa, kun paikalle saapuu neljä muukalaista pysäyttävän julistuksen kera. Jonkun perheestä on uhrattava itsensä tai maailmanloppu koittaa.

Jonathan Groff ja Ben Aldridge näyttelevät Ericiä ja Andrew'ta, homopariskuntaa, joka päättää lomallaan viettää aikaa adoptiotyttärensä Wenin (Kristen Cui) kanssa ja matkata syrjäiselle mökille. Uimassa käymiset ja heinäsirkkojen purkittamiset kuitenkin loppuvat nopeasti, kun mökkiin tunkeilee muukalaisia, Dave Bautistan, Rupert Grintin, Nikki Amuka-Birdin ja Abby Quinnin nelipäinen joukko, jotka ilmoittavat, että maailma loppuu, elleivät Eric, Andrew ja Wen uhraa jotakuta perheestään. Näyttelijäkaarti tekee pääasiassa hyvää työtä, joskin Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttua Grintiä on vaikea ottaa tosissaan ärhäkkäänä mulvistina. Groffin ja Aldridgen väliltä löytyy oivaa kemiaa ja he tulkitsevat hyvin erilaisia tapoja reagoida tähän kummaan tilanteeseen. Bautista istuu mainiosti muukalaisjoukon johtajaksi, Leonardiksi ja hän onnistuu olemaan samanaikaisesti lempeä ja pidettävä, sekä uhkaava korsto. Amuka-Bird, Quinn ja nuori Cuikin pärjäävät hyvin osissaan. Tunkeilijoista selviää hiljalleen uusia puolia ja hekin reagoivat kiinnostavasti eri tavoin erikoiseen tilanteeseen. He eivät ole niinkään uhkaavia, vaan uskovat visusti aatteeseensa ja lähes rukoillen toivovat perheen tekevän koko maailman pelastavan päätöksen. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata itse Shyamalanin pikaisen cameon.

Knock at the Cabin pitää sisällään kelpo idean. Kukapa ei olisi joskus pohtinut, että jos vaikka aseella uhattaisiin, niin kumman ratkaisun sitä tekisi? Tämä voi olla vaikkapa, että kumman vanhemman tai ystävän pelastaisi, jos olisi aivan pakko valita, että jommankumman on kuoltava. Asettaisiko seurustelukumppaninsa perheensä edelle tai pelastaisiko mieluummin lemmikkinsä kuin tuiki tuntemattomia? Tässä elokuvassa perheelle annetaan vaihtoehdoiksi elää itse ja antaa maailman ympärillä tuhoutua tai uhrata yksi perheenjäsen ja pelastaa sillä yli seitsemän miljardia ihmistä. Konsepti on kiinnostava ja tarjoaa hyvää moraalista pohdiskelua siitä, minkä ratkaisun itse tekisi. Toimisiko periaatteessa itsekkäästi ja pelastaisi vain rakkaimpansa, vai kuuntelisiko Spockin sanoja, että enemmistön tarpeet ylittävät harvojen tarpeet?

M. Night Shyamalanin tuttuun tapaan hänen elokuvastaan löytyy hyvä idea, joka kuitenkin pistetään toteutukseen kömpelösti. Tämänkertainen filmi perustuu kirjaan, mutta lukemani perusteella Shyamalan on ottanut reippaita vapauksia Tremblayn lähdemateriaalista tarinan edetessä. Shyamalanin, Steve Desmondin ja Michael Shermanin käsikirjoitus ei ole kaksinen, mutta on teksti sentään huomattavasti laadukkaampaa kuin Shyamalanin edellisessä leffassa, läpimädässä Oldissa (2021). Seasta löytyy logiikkaongelmia, jotka johtuvat joko tehdyistä muutoksista tai jutuista, joita ei ole mietitty loppuun asti. Shyamalan on haastattelussa kehuskellut, ettei ole kirjoittanut mitään tekstiä yhtä nopeasti kuin Knock at the Cabinia ja sen myös huomaa. Lopputulos jää raakileeksi, jossa jokainen hyvältä vaikuttava juttu, idea tai metafora lässähtää jollain tapaa leffan edetessä. Erityisen kömpelöä on elokuvan yritys käsitellä sitä, minkä takia juuri tämä homopariskunta on kohteena. Leffa yrittää linkittää perheen kohtaamia muukalaisia seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaan vaaraan, mutta tämä puoli jää ontuvaksi vertaukseksi. Elokuva ei myöskään saa katsojaansa tarpeeksi arvuuttelemaan, onko muukalaisten maalailema uhkakuva totta vai sepitystä. Shyamalanin tavaramerkkinä toimivaa suurta käännettä odottavalle elokuva tarjoaa lisää pettymyksiä.

Ohjaajana Shyamalan rakentaa aluksi jännitettä pätevästi, mutta tiivis tunnelma rakoilee leffan edetessä. Hän myös tekee elokuvaansa niin haudanvakavasti, että jossain kohtaa ylidramaattinen patsastelu muuttuu jo hieman koomiseksi. Jos jotain positiivista, niin sentään Knock at the Cabin on erittäin hyvin kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on pääasiassa todella komeaa ja niin tarkkaan mietityt kuvasommittelut kuin mainiot kamera-ajot näyttävät hienoilta. Lavasteet ovat oivalliset ja maskeerauksetkin taidokkaasti tehdyt. Elokuvan erikoistehosteet eivät kuitenkaan vakuuta ja digiefektit näyttävät välillä erittäin halvoilta. Äänimaailma on passelisti rakennettu, joskin Herdís Stefánsdóttirin musiikit koostuvat lähinnä bassoilla jylisevästä taustamölystä.

Yhteenveto: Knock at the Cabin on mielenkiintoisesta ideastaan huolimatta aika lattea trilleri. Elokuva käynnistyy kelvollisesti ja sen moraalipohdiskelu on oivallista, mutta leffa menettää tehojaan edetessään. Ylivakava tunnelma muuttuu hiljalleen hieman koomiseksi patsasteluksi ja vähäinen jännite hiipuu loppua kohti. Vähän väliä voi huomata, kuinka turhauttavan ristiriitaiseksi ja jopa hieman keskeneräiseksi leffa jää, vaikka lupaavista lähtökohdista olisi aineksia paljoonkin. Elokuvan yritykset verrata tilannetta seksuaalivähemmistöjen kohtaamaan vainoon tuntuu myös kiusallisen kömpelöltä. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan ja tyylikäs kameratyöskentely on leffan parasta antia. M. Night Shyamalanin ohjaus ja käsikirjoitus jäävät kuitenkin harmillisen heikoiksi. Ei Knock at the Cabin hänen huonoimpia töitään ole ja se on huomattava parannus parin vuoden takaisen Old-kammotuksen jälkeen, mutta se jää kaikessa keskinkertaisuudessaan todella unohdettavaksi jännäriksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Knock at the Cabin, 2023, Universal Pictures, Blinding Edge Pictures, FilmNation Entertainment, Perfect World Pictures, Wishmore

Arvostelu: Signs (2002)

SIGNS

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Mel Gibson, Joaquin Phoenix, Rory Culkin, Abigail Breslin, Cherry Jones, M. Night Shyamalan, Patricia Kalember, Ted Sutton, Lanny Flaherty, Marion McCorry ja Michael Showalter
Genre: jännitys, scifi, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Signs on M. Night Shyamalanin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama scifijännityselokuva. Shyamalan suunnitteli tarinaa pitkään ja ohjaajan noustua suosioon elokuviensa Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) myötä, hän koki olevansa valmis tekemään enemmän tehosteita hyödyntävän filmin. Kuvaukset käynnistyivät 2001 ja lopulta Signs sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mutta se herätti voimakkaasti niin positiivisia kuin negatiivisia mielipiteitä katsojissa ja kriitikoissa. Itse näin Signsin vasta keväällä 2015 ja kuuluin niihin, jotka eivät pitäneet elokuvasta. En siis ole katsonut leffaa uudestaan, mutta kun huomasin filmin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi antaa Signsille uuden mahdollisuuden.

Entinen pappi Graham Hess huomaa, että hänen pellolleen on ilmestynyt valtava, mystinen kuvio. Kun näitä kuvioita alkaa löytymään ympäri maailmaa, Grahamin perhe alkaa vähitellen uskoa, että Maahan on saapunut jotain ulkoavaruudesta...

Mel Gibson näyttelee Graham Hessiä, maatilalla asuvaa ex-pappia, joka on menettänyt uskonsa Jumalaan vaimonsa (Patricia Kalember) traagisen kuoleman jälkeen. Gibson on yllättävänkin hyvä roolissa, välittäen vakuuttavasti Grahamin vaikeat ja monikerroksiset tunteet läpi elokuvan. Graham yrittää toipua vaimonsa menettämisestä ja pitää perhettään kasassa, mitä ei auta yhtään, kun kaikkialla alkaa tapahtumaan kummia.

     Grahamin kanssa maatilalla asuvat myös hänen lapsensa Morgan ja Bo, joita näyttelevät Rory Culkin ja ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Abigail Breslin, sekä Grahamin veli Merrill, jota näyttelee Joaquin Phoenix. Culkin ja Breslin pärjäävät oikein passelisti rooleissaan ja suoriutuvat vaativammistakin kohtauksista hyvin. Phoenix tekee kelpo työtä omassa osassaan, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksi hänen parhaista roolisuorituksistaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cherry Jones paikallisena poliisina, sekä Shyamalan itse Rayna, jota kohtaan Graham kokee kaunaa. Jos ei tiedä, minkä näköinen Shyamalan on tai että hän esittää hahmoa, ei Rayn näyttelijätyöhön luultavasti kiinnitä sen kummemmin huomiota. Kuitenkin kun tietää, että tuossa nyt on elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja, on jopa hieman hassua, kuinka merkittävään osaan hän on lopulta itsensä pistänyt. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ohjaajat tekevät cameoita elokuvissaan, onhan Shyamalan tehnyt sitä aina. Mutta kun hän ei ole näyttelijänä erityisen kummoinen, olisi hän voinut antaa roolin jollekulle toiselle ja pysytellä kameran takana.

Vaikka löysin yhä kritisoitavaa Signsista, pidin siitä toisella katselukerralla huomattavasti enemmän. Sen lisäksi, että en lämmennyt sille, että Shyamalan päätti roolittaa itsensä tärkeään sivurooliin, en myöskään täysin pitänyt parin ratkaisun toteutuksesta. En sano, että niiden toteutus olisi varsinaisesti huono, vaan pikemminkin, että ratkaisut ovat ajatuksen tasolla mahtavia ideoita. Shyamalan tuo ne näytölle tarpeeksi sujuvasti, mutta ne voisivat olla hiotumpia, jolloin kokonaisuus nousisi lopulta niiden mahtavien ideoiden tasolle. Vaikka koinkin, ettei Shyamalan täysin onnistu kaikessa elokuvassa, on hän silti työstänyt erittäin mainion tieteistarinan, josta löytyy myös syvällinenkin puolensa.

Yksi Shyamalanin suurimmista onnistumisista Signsissa on tunnelma. Heti ensiminuuteilla elokuva saa katsojan tietyn - miten sen nyt sanoisi - miellyttävän epämiellyttävän tunteen valtaan. Kaikki ei selvästi ole kohdallaan tällä maatilalla ja jännite leviää ruudulta kotikatsomoon. Samalla leffa on kuitenkin todella kiehtova. Mikä ihme teki valtavan kuvion Grahamin pellolle? Mitä se tarkoittaa? Miksi perheen koirat alkavat käyttäytyä kummallisesti? Jokin tuntuu kaiken aikaa lymyilevän pellolla ja yöllä se jokin saattaa jopa lymyillä lähellä perheen taloa. Katsoja haluaisi sanoa Grahamille, että tämä ottaisi perheensä ja lähtisi äkkiä pois, mutta samaan aikaan haluaa myös, että hahmot selvittävät, mitä on oikein meneillään?

Toisin kuin monet genren edustajat, jotka ovat puhtaasti viihteellistä menoa ja melskettä, Signs on hyvin rauhallinen ja hidastempoinen teos. Ensimmäisellä katselulla tämä oli yksi pettymyksen tuottaneista tekijöistä, mutta nyt toisella kerralla pidin siitä, kuinka tunnelmaa kasvatetaan vähitellen. Jännite ei koskaan hellitä, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, miten elokuva päättää tarjota sen, mikä ihme onkaan tehnyt näitä outoja asioita. Olento nähdään vain vilaukselta ja silloinkin se pysyttelee varjoissa. Sen lisäksi, että Shyamalan osoittaa vanhanaikaisin keinoin, kuinka rakentaa jännitettä, hän myös näyttää, kuinka äkkisäikäytykset kuuluu tarjota. Nykyään böö-pelottelut perustuvat vain voimakkaaseen ääneen, mitä katsoja säpsähtää, mutta minkä jälkeen kaikki jännite on kadonnut. Tässä Shyamalan ei todellakaan ärsytä katsojaansa typerällä äänitehosteella, vaan hyödyntää säikäyttäjän ääntä tai joskus ihan vain hiljaisuutta. Loppupäässä tulee loistava säikäytys, jossa olento ilmestyy kuvaan, eikä mukaan ole lisätty ollenkaan typerää äänipamausta.

Pidän suuresti Signsissa siitä, kuinka elokuva on tavallaan todella pienimuotoinen, mutta se herättää silti katsojassa tunteen siitä, että tämä outous tapahtuu kaikkialla ja koko maailma elää samassa jännityksessä kuin Grahamin perhe. Maailman menoa esitetään nokkelasti hahmojen näkemien uutislähetysten kautta ja ihmisten puheista. Elokuva ei koskaan lähde pitkästi näyttämään tapahtumia muualla, vaan kaikki esitetään perheen kautta maatilalla. Katsojasta tuntuukin siltä, että olisi itse maatilalla mukana. Ja kun Grahamin perhe on näin onnistuneesti kirjoitettu ja näytelty, nelikon luona viettää aika mielellään. Yksi elokuvan teemoista liittyykin perheeseen ja kuinka Grahamin, Merrillin, Morganin ja Bo'n täytyy tehdä yhteistyötä selvitäkseen.

Suurin teema elokuvassa on kuitenkin usko - sen menettäminen ja mahdollisesti sen saaminen takaisin. Grahamin uskon menetys näkyy vahvasti pitkin leffaa ja siihen liittyvät niin hänen perheensä, Shyamalanin hahmo, muut kaupungin asukkaat ja itse muukalaisoliot. Jos elokuvaa haluaa oikein syväanalysoida, olennot voi nähdä pahuuden ilmentyminä, jotka saapuvat koettelemaan Grahamia. Sen lisäksi, että Grahamin täytyy tehdä yhteistyötä perheensä kanssa, eikä vain jatkuvasti yrittää hoitaa hommia yksin ja sysätä pahaa oloa pois, hän myös tarvitsee uskoansa kohdatakseen vaikeudet. Signsin voi siis katsoa kertomuksena uskosta, jota yritetään horjuttaa tai sitten sen voi katsoa puhtaasti tiivistunnelmaisena scifielokuvana. Molemmin tavoin se toimii hyvin. Jos tietyt ristiriitaiset ratkaisut loppuhuipennuksessa vakuuttaisivat yhtä lujasti kuin sitä edeltänyt puolitoistatuntinen, Signs olisi eheämpi kokonaisuus.

Vaikka Shyamalan pienesti kompastuukin omaan nokkeluuteensa lopussa, hän onnistuu silti suurimmaksi osaksi ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tunnelma ja tarina rakentuvat hienosti, ja pidän paljon siitä, että Shyamalan on halunnut tehdä huomattavasti pienimuotoisemman ja hiljaisemman tieteisteoksen, jollaisia ei paljoa näe 2000-luvulla. Elokuvan vanhanaikainen toteutus itse asiassa saa sen tuntumaan kymmenisen vuotta vanhemmalta, enkä todellakaan sano tätä negatiivisessa mielessä. Muiden scifielokuvien keskellä Signs erottui edukseen vuonna 2002. Leffa on todella näyttävästi kuvattu. Mitään mielettömiä kamerakikkailuja ei ole luvassa, mutta kuvasommittelu on erittäin tarkkaa, tarkennuksen käyttö erinomaista ja eri keinot kuvata olentoa pimeyden ja heijastusten kautta nerokkaita. Kun olento nähdään paremmassa valossa, filmin päivittyneet tietokonetehosteet näkyvät selvästi. Lavasteet ovat upeat ja on erityisen ihailtavaa, että Grahamin pellon valtava kuvio tehtiin oikeasti. Äänitehosteita hyödynnetään vaikuttavasti, mutta James Newton Howardin säveltämät musiikit aiheuttavat pieniä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ne tuovat oman hyvän lisänsä tunnelmaan, mutta samalla ne ovat myös hieman yksitoikkoista pianonpimputtelua.

Yhteenveto: Signs on hieman ristiriitaisesta loppuhuipennuksestaan huolimatta erittäin mainio scifijännäri. M. Night Shyamalan rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja vaikka filmi etenee varsin hitaasti, se pitää onnistuneesti koukussaan jännittävän ilmapiirinsä ansiosta. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin Grahamin perheen maatilalla pohtimassa niin tilalla kuin muualla maailmassa tapahtuvia kummallisuuksia. Olentojen kohtaamiset ovat tehokkaasti toteutetut, joskin leffan digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä. Elokuvasta löytyy myös oiva syvällinen puolensa ja teemoja uskosta, sen menettämisestä ja sen tarvitsemisesta vaikeuksien läpikäymiseen. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, joskin Shyamalan olisi voinut oman roolinsa antaa jollekulle toiselle ja pysytellä kameran takana. Elokuvan loppuhuipennus jättää hieman turhauttavan tunteen kaiken koetun jälkeen, mutta on Signs silti erittäin hyvä tieteisteos, joka toimii yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Suosittelenkin elokuvaa lämpimästi scififaneille, jotka kaipaavat leffoiltaan rauhallisempaa ja pohdiskelevampaa menoa kuin mitä massalle tehdyissä efektipläjäyksissä on tarjolla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Signs, 2002, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, The Kennedy/Marshall Company

Arvostelu: Old (2021)

OLD

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Vicky Krieps, Gael García Bernal, Thomasin McKenzie, Alex Wolff, Rufus Sewell, Abbey Lee, Ken Leung, Nikki Amuka-Bird, Aaron Pierre, Eliza Scanlen, Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Emun Elliott, Alexa Swinton, Embeth Davidtz, Kathleen Chalfant ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Old perustuu Pierre Oscar Levyn ja Frederik Peetersin sarjakuvaan Sandcastle vuodelta 2010. Ohjaaja M. Night Shyamalan sai sarjakuvan tyttäreltään isänpäivälahjaksi ja innostui siitä niin paljon, että päätti tehdä siitä elokuvasovituksen. Hän hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja sai Universal Picturesin suostumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Alun perin Oldin oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden helmikuussa, mutta pandemian vuoksi sen julkaisua on siirretty. Nyt Old saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse olin hyvin varautunut sen suhteen. Elokuvan idea vaikutti kiehtovalta ja osittain näkemäni traileri vain vahvisti kiinnostustani. Shyamalan on kuitenkin ohjaajana äärimmäisen epätasainen, minkä vuoksi menin toiveikkaana, mutta silti jännittäen katsomaan Oldia sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Kaksi perhettä ja pariskunta matkustavat lomailemaan paratiisisaarelle. Siellä he päätyvät rannalle, missä kaikki alkavat vanheta hurjaa vauhtia.

Vicky Krieps ja Gael García Bernal näyttelevät Priscaa ja Guyta, hankalassa avioliitossa olevaa pariskuntaa, jotka matkustavat lastensa Trentin (Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Alex Wolff ja Emun Elliott) ja Maddoxin (Alexa Swinton, Thomasin McKenzie ja Embeth Davidtz) kanssa paratiisisaarelle viettämään perhelomaa. Samoissa suunnitelmissa ovat myös Charles (Rufus Sewell) ja Chrystal (Abbey Lee), jotka ovat saapuneet saarelle lapsensa Karan (Kyle Bailey, Mikaya Fisher ja Eliza Scanlen) ja Charlesin äidin Agnesin (Kathleen Chalfant) kanssa, sekä pariskunta Jarin (Ken Leung) ja Patricia (Nikki Amuka-Bird). Hahmoissa on potentiaalia ja rooleihin on valittu kelpo näyttelijöitä, mutta harmillisesti niin hahmoista kuin heidän näyttelijöistään ei lopulta saada paljoa irti. Hahmoista selviää lähinnä heidän ammattinsa, sillä heidän täytyy jatkuvasti muistuttaa vuorosanoillaan siitä, kuka on lääkäri ja kuka psykologi ja kuka mitäkin. Hyvät näyttelijät valuvat täysin hukkaan, kun heille on kirjoitettu aivan käsittämättömän surkeaa dialogia ja heitä on ohjattu tönkösti. Aidontuntuisia tunteita on turha odottaa ja kaikki joko yli- tai alinäyttelevät. Huono dialogi koituu kenties pahiten Rufus Sewellin kompastuskiviksi, jonka yritys tulkita ahdistuneisuushäiriötä stressin partaalla on myötähäpeällistä seurattavaa. Thomasin McKenzie taitaa olla ainoa, joka onnistuu tekemään näissä olosuhteissa edes jotenkin oivallista työtä ja osoittaa Jojo Rabbitin (2019) jälkeen toistamiseen olevansa lahjakas näyttelijänalku, jolla voi olla lupaava ura edessään... kunhan hän valitsee elokuvansa paremmin.

Old on nimittäin aivan kamala fiasko, jota katsoessa hieman jopa hävettää kaikkien mukana olleiden puolesta. Splitin (2016) herättämät mielikuvat M. Night Shyamalanin noususta pois niistä pohjamudista, joihin hän oli vajonnut esimerkiksi The Happeningin (2008) ja The Last Airbenderin (2010) myötä, taisivat jäädä pelkäksi toiveajatteluksi. Jo Splitiä seurannut Glass (2019) oli laimea raina, mutta sitäkin katsoi mieluummin kuin tätä. Lupaavan konseptin ja parin aika karmivan visuaalisen kikkailun lisäksi Oldista on äärimmäisen vaikeaa sanoa mitään hyvää. Se on ohjattu kömpelösti, käsikirjoitettu kuin se pitäisi katsojaansa täysidioottina ja näytelty puisesti. Se on trilleri, joka ei jännitä ja mysteeri, joka menettää nopeasti otteensa.

Minua ihan harmittaa, että Old on näin surkea teos, sillä mielestäni sen idea rannasta, joka saa ihmisen vanhenemaan paljon vauhdikkaammin, on todella kiehtova. Parissa kohtaa tätä vanhenemista hyödynnetään onnistuneesti, mutta kokonaisuutena lopputulos jää vain hukkaan heitetyksi potentiaaliksi. Shyamalanin käsikirjoitus tämän kiehtovan konseptin ympärillä on kuin ensimmäinen luonnos, jota lähdettiin kuvaamaan sellaisenaan. Tarinankuljetus on töksähtelevää, eikä sitä pelasteta edes leikkauksella. Hahmot jäävät aikamoisiksi raakileiksi, joista ei jaksa välittää ja jotka muuttuvat lähes kaikki vähitellen ärsyttäviksi. Suurin syy tähän on Shyamalanin kirjoittama dialogi, mikä voi jopa olla huonointa, mitä hän on ikinä rustannut. Hahmot pistetään selittämään koko ajan, mitä ruudulla tapahtuu, mitä he näkevät, mitä he kuulevat, mitä he tuntevat. Shyamalan ei luota yhtään siihen, että katsoja hoksaisi nämä jutut ilman, että niitä pitää juurta jaksaen selittää puheella. Erittäin harvoin repliikit kuulostavat sellaiselta, että todelliset ihmiset puhuisivat näin. Suurimmaksi osaksi näyttelijät joutuvat höpisemään mitä luonnottomampia vuorosanoja.

Sen lisäksi, että hahmojen nolostuttavan huonot vuoropuhelut koettelevat katsojan hermoja, katselukokemus vain vaikeutuu sillä, kuinka tylsä Old lopulta onkaan. Kun hahmotkin vihdoin ymmärtävät, mistä rannassa on kyse (jälleen asia, minkä katsoja tajuaa paljon aiemmin ja joutuu kärvistelemään läpi kökköä dialogia aiheesta, jotta varmasti ihan kaikki ymmärtävät asian laidan), Shyamalanille on tainnut koitua vaikeuksia päättää, mitä elokuvassa tapahtuu. Pidemmän aikaa leffa on vain haahuilua, jota tuijottaessa tekee useasti mieli vilkaista kelloa. Kun tuumin filmin olevan loppusuoralla, vilkaisinkin kelloa ja silmäni suurenivat, kun tajusin, että elokuva kestää vielä yli puoli tuntia. Mädäntyneenä kirsikkana tämän mauttoman ja amatöörimäisesti leivotun kakun päällä toimii Shyamalanille tyypillinen lopputwisti, joka vastaa lähinnä katsojan kysymykseen: "voiko tämä elokuva vielä huonontua entisestään?"

Ottaen huomioon, että Shyamalanilla on takanaan jo kolmetoista elokuvaa ja kolmen vuosikymmenen kokemusta elokuvien teosta, on käsittämätöntä, että Old tuntuu siltä kuin joku yli-innokas amatööritekijä olisi saanut ison budjetin elokuvaansa ja lähtenyt tekemään filmiä ilman kunnon osaamista. Filmin trillerimäisyys näyttäytyy lähinnä niin ylidramaattisiksi paisutetuissa hetkissä, että katsojan suupielet taipuvat väkisinkin huvittuneeseen hymyyn. Asiaa ei auta yhtään elokuvan tekninen toteutus, mikä kuvastaa hyvin Shyamalanin uran epätasaisuutta. Oldista löytyy upeita maisemaotoksia ja todella taidokkaasti tehtyjä kamera-ajoja, joissa kameraa kuljetetaan pitkin rantaa, näyttäen yhden pitkän otoksen aikana, mitä hahmot puuhailevat. Sitten taas mukana on tökerösti sommiteltuja otoksia, joissa näyttelijöiden kasvot rajautuvat oudosti, sekä kummallisia kameran kääntelyitä näyttämään hetkeksi tyhjää kallioseinämää, jotta rannalla työryhmä ehtii vaihtamaan jotain, ennen kuin kamera kääntyy takaisin kohti vedenrajaa. Maskeeraustiimi olisi voinut vielä paremmin panostaa näyttelijöiden vanhentamiseen pitkin leffaa. Äänimaailmasta löytyvät omat onnistumisensa, mutta välillä äänityksessä taustakohina nousee turhan selvästi esille. Trevor Gureckisin säveltämät musiikit yrittävät luoda painostavaa tunnelmaa, mutta epäonnistuen, kun mikään muu ei ole tukemassa Gureckisin työtä.

Yhteenveto: Old on jopa surullisen surkea trilleri, jonka myötä katoaa viimeinenkin toivo M. Night Shyamalanin uran uudesta noususta. Shyamalanin ohjaus on hämmentävän amatöörimäistä, kun miettii, että herralla on 13 elokuvaa ja 30 vuotta elokuvauraa takanaan. Hänen yrityksensä rakentaa jännittävää mysteeriä ovat surkuhupaisat ja leffa on vähän väliä jopa tylsä. Vielä kamalampaa on Shyamalanin käsikirjoitus. Hän taitaa pitää katsojiaan täysidiootteina, pistäessään hahmot selittämään ääneen mitä päivänselvimmät asiat. Tarpeettomia repliikkejä on valtava määrä ja suuri osa dialogista kuulostaa täysin luonnottomalta. Kun hahmot ovat vielä yksiulotteisia ja lopulta aika ärsyttäviäkin, eikä ohjauskaan ole kummoista, on näyttelijöiltä turha odottaa kovinkaan hyviä roolisuorituksia. Hyvätkin näyttelijät valuvat hukkaan, kun heille annettu materiaali on näin raakavaiheessa olevaa höttöä. Tekninen työskentely on epätasaista ja jokaista näyttävää maisemakuvaa kohtaan on kömpelöä kameratyöskentelyä tai outoja kuvasommitteluja. Elokuvan idea kävijöitään vanhentavasta rannasta on kiehtova ja Shyamalanilla on ollut käsissään todella hyvän jännärin ainekset. Paria onnistuneen painajaismaista kuvaa lukuun ottamatta lopputulos on kuitenkin myötähäpeällisen kaamea ja yksi Shyamalanin uran huonoimmista töistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Old, 2021, Universal Pictures, Blinding Edge Pictures