Arvostelu: Trap (2024)

TRAP

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Josh Hartnett, Ariel Donoghue, Saleka Shyamalan, Hayley Mills, Jonathan Langdon, Alison Pill, Lochland Miller, Marnie McPhail, Vanessa Smythe, Kid Cudi ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Trap on ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin uusi elokuva. Shyamalan sai idean elokuvaan laulajatyttäreltään Salekalta, joka oli pohtinut konsertin ja elokuvatarinan yhdistämistä toisiinsa Princen Purple Rainin (1984) tapaan. Kun Shyamalan sai kuulla vuonna 1985 tapahtuneesta operaatio Flagshipistä, jossa naamioituneet lainvalvojat nappasivat kiinni 101 rikollista lavastamalla suurtapahtuman, hän keksi elokuvaansa tarinan. Aluksi hän pohti, että hän antaisi jonkun toisen tehdä leffan, mutta kun Shyamalan hoksasi, että voisi roolittaa Saleka-tyttärensä elokuvan artistiksi, hän päätti itse ohjata ja käsikirjoittaa sen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2023 ja nyt Trap on saapunut elokuvateattereihin. Kuten aina Shyamalanin leffojen kohdalla, niiden ideat vaikuttavat mielestäni todella hyviltä, mutta toteutukset jättävät nykyään aina paljon toivomisen varaa. Trap vaikutti juonensa perusteella erittäin kiinnostavalta, mutta olin silti epäileväinen Shyamalanin työstä. Kävin uteliain, mutta silti varovaisin fiiliksin katsomassa Trapin heti sen ensi-iltapäivänä.

Cooper Adams vaikuttaa pintapuoleisesti mukavalta perheenisältä, mutta todellisuudessa hän on kiero sarjamurhaaja Teurastaja. Eräänä päivänä Cooper vie tyttärensä tämän suosikkiartistin Lady Ravenin keikalle, vain hoksatakseen, että koko konsertti on pelkkä lavastus Teurastajan nappaamiseksi.

Pitkään valtavirtaelokuvista poissa ollut Josh Hartnett on tekemässä jonkin sortin paluuta. Trapissa hän näyttelee Cooper Adamsia, päivisin kaikkien pitämää perheenisää, öisin hirvittävää sarjamurhaajaa Teurastajaa, jota poliisi on etsinyt kuumeisesti jo pidemmän aikaa. Hartnett on pääasiassa mainio monipuolisessa roolissaan, onnistuen välittämään niin miellyttävän Cooperin kuin päästään vinksahtaneen Teurastajan puolet. Mainio on myös Ariel Donoghue, joka näyttelee Cooperin tytärtä, jonka Cooper vie tämän suosikkiartistin keikalle.

     Ja tätä suosikkiartisti Lady Raveniahan tosiaan näyttelee ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin tytär Saleka Shyamalan. Kun alkukesästä ilmestynyt The Watchers -kauhuraina (2024) oli Shyamalanin toisen tyttären, Ishanan esikoiselokuva, joka tuntui siltä, että rahoittajaisä-Shyamalan yrittää nostattaa tyttärensä elokuvauraa, Trap tuntuu hyvin pitkälti vain isukin yritykseltä boostata laulajatyttärensä Salekan uraa. Kun Saleka on lavalla, ei hän karismattomuudessaan vakuuta siitä, että hän vetäisi monikymmentätuhatpäisen yleisön areenalle, mutta ei käy kieltäminen, etteikö hän osaisi laulaa. Saleka teki elokuvaa varten useita kappaleita, jotka soivat pitkin leffaa ja loppupäässä hän pääsee myös näyttelemään, hoitaen tuon tontin kelvollisesti.

Voi M. Night Shyamalan... Kaukana ovat ne ajat, kun mies teki vielä hyviä filmejä, mutta ei käy kieltäminen, etteikö hän osaisi jatkuvasti keksiä todella mielenkiintoisia konsepteja, joilla herättää katsojien kiinnostuksen kerta toisensa perään. Hyvät premissit johtavat kuitenkin lähes poikkeuksetta köykäiseen lopputulokseen, eikä Trap ole poikkeus. Kyseessä on jälleen yksi äärimmäisen turhauttava tekele Shyamalanilta, jonka idea on lähtökohtaisesti todella hyvä, mutta jossa toteutus tökkii ajoittain pahasti. Silti Trap taitaa olla miehen paras leffa sitten Splitin (2016). Se tosin ei paljoa vaadi.

Mutta koska tämä Shyamalan-raina ansaitsee risujen lisäksi myös ruusuja, käydään niitä positiivisia juttuja ensin läpi. Sen lisäksi, että Hartnett on hyvä roolissaan ja premissi on mainio, leffa on myös osan ajasta jännittävää seurattavaa. Se, että Cooper on todellisuudessa sarjamurhaaja, ei ole mikään Shyamalan-leffojen pakollinen twisti, vaan tämä tehdään selväksi jo elokuvan alkuvaiheilla. Siitä huolimatta, että katsoja tietää kyseessä olevan mieleltään pahasti sairas yksilö, katsojana silti huomaa jännittävänsä Cooperin puolesta, kun tämä saa selville konsertin olevan lavastus hänen nappaamisekseen. Jännityksen lomassa mukaan mahtuu myös joitain aidosti hauskoja hetkiä, pääasiassa Lady Ravenin tuotteita myyvän Jamien (Jonathan Langdon) puolelta.

Ja sitten ne risut... mistäköhän sitä aloittaisi? Siinä, missä Shyamalan onnistuu ohjauksessaan paremmin kuin muutamassa edellisessä filmissään, on hänen käsikirjoituksensa tälläkin kertaa ärsyttävän kömpelö. Dialogi on sentään kelvollista, mutta Shyamalanille on selvästi tuottanut vaikeuksia miettiä, kuinka edetä hyvästä lähtökohdasta. Katsojana ei voi olla pohtimatta, kuinka hölmö poliisien lavastusjuoni oikeastaan onkaan, mutta samalla on turhauttavaa, kuinka epäilyttävästi Cooper ryhtyy käyttäytymään, kun hänelle selviää jutun todellinen laita. Jos mies vain seuraisi rauhallisesti konserttia tyttärensä kanssa, ei hän luultavasti joutuisi minkäänlaisiin ongelmiin, mutta ei. Jossain kohtaa alkaa suorastaan ärsyttämään, kuinka Cooper jatkuvasti lähtee huitelemaan muualle, vetäen joka kerta enemmän huomiota itseensä. Lopulta katsojana miettii, miten ihmeessä näin hätiköivä sarjamurhaaja on edes onnistunut pysymään vapaalla jalalla, joten onkin Cooperin onni, miten tyhmiä konsertissa paikalla olevat poliisit ovat.

Vielä konserttiin keskittyvän elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin Trapia ailahtelevana, mutta silti ihan menevänä jännärinä. Todelliset ongelmat muodostuvat kuitenkin toisella puoliskolla, kun elokuva ei tiedä, mitä tehdä keikan päätyttyä. Vaikka kestoa on vain tunti ja kolme varttia, on siinä selvästi ihan liikaa, sillä Shyamalanin ote lipsuu vähän väliä. Menoa olisi taatusti saanut tiivistettyä; poistaa keikan aikana käytävää tyhjänpäiväistä haahuilua ja pistää leffa loppumaan aiemmin. Sillä en taatusti ollut ainoa, joka luulee useamman kerran viimeisen puolen tunnin aikana, että nyt leffa päättyy, mutta sitten se jatkuukin vielä.

Tekniseltä puoleltaan Trap on pääasiassa onnistunut. Se on suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kuvattu. Etenkin konserttikohtaukset ovat todella näyttävää seurattavaa monituhatpäisen yleisön ja menevän show'n kanssa. Itseäni kuitenkin häiritsivät muutamat hetket, joissa hahmot keskustelevat kahdestaan ja heidät pistetään tuijottamaan suoraan kameraan. Lavastus on vaikuttavaa ja puvustus oivaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Herdís Stefánsdóttirin säveltämät musiikit eivät juuri erotu vähän väliä soivien Salekan biisien seasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trap, 2024, Blinding Edge Pictures