Arvostelu: The Visit (2015)

THE VISIT

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Olivia DeJonge, Ed Oxebould, Deanna Dunagan, Peter McRobbie, Kathryn Hahn, Celia Keenan-Bolger ja Benjamin Kanes

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

The Visit on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Kun Shyamalanin edelliset elokuvat The Last Airbender (2010) ja After Earth (2013) osoittautuivat taloudellisiksi epäonnistumisiksi, Shyamalan koki vaikeuksia saada rahoitusta uuteen elokuvaan. Hän pistikin talonsa pantiksi ja päätti tehdä saamallaan viidellä miljoonalla dollarilla mahdollisimman pienimuotoisen leffan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2014 työnimellä "Sundowning", mutta sitten ongelmaksi muodostui se, ettei Shyamalan saanut kaupattua elokuvaansa studioille. Ensimmäinen leikkausversio muistutti enemmän taideleffaa, jonka studiot totesivat olevan mahdotonta myydä yleisöille. Niinpä Shyamalan ryhtyi leikkaamaan elokuvaa uudestaan. Ensin lopputulos muistutti enemmän komediaa, kunnes Shyamalan muovasi materiaalin kauhuelokuvaksi. Universal Pictures ja Blumhouse Productions innostuivat uudesta versiosta ja nappasivat leffan itselleen. Lopulta The Visit sai maailmanensi-iltansa 30. elokuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paremman vastaanoton kriitikoilta ja yleisöiltä kuin moni Shyamalanin aiemmista leffoista ja se oli taloudellinen hitti. Minulta The Visit jäi väliin, kun se alun perin ilmestyi, enkä syystä tai toisesta saanut aikaiseksi katsottua elokuvaa vuosien varrella - en, vaikka ostin sen blu-rayna jo varmaan viisi vuotta sitten. Kun huomasin The Visitin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella elokuvan.

Nuoret sisarukset Becca ja Tyler matkustavat viikoksi isovanhempiensa luokse, joita he eivät ole ennen tavanneet. Isovanhempien huushollissa tärkein sääntö on, etteivät lapset poistu huoneestaan puoli kymmenen jälkeen illalla ja hiljalleen lapsille selviää kauhistuttavia asioita isovanhemmistaan.

Pitkän roolitusprosessin jälkeen nuoret Olivia DeJonge ja Ed Oxenbould nappasivat roolit Beccana ja Tylerinä, siskona ja veljenä, jotka matkustavat tapaamaan isovanhempiaan ensi kertaa. DeJonge ja Oxenbould ovat nappivalinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy onnistunutta sisaruksellista kemiaa, Beccan ja Tylerin jatkuvasti naljaillessa toisilleen. Becca kuvaa dokumenttia vierailustaan, mitä Tyler pitää laimeana ja Tyler taas pyrkii rap-artistiksi, mitä Becca pitää nolona. Sisarusten välit kuitenkin vahvistuvat, kun heille käy selväksi, ettei kaikki ole kohdillaan isovanhempien luona ja kiva kyläily muuttuu varsinaiseksi piinaksi. DeJonge ja Oxenbould tulkitsevat hyvin päivä päivältä kasvavaa epämukavuuden tunnetta, joka äityy loppua kohti totaaliseksi peloksi elossa pysymisen puolesta.

     Beccan ja Tylerin isovanhempina nähdään Deanna Dunagan ja Peter McRobbie, kun taas heidän äitiään näyttelee Kathryn Hahn. Hahnin osuus jää aika pieneksi, mutta hän hoitaa tonttinsa silti mallikkaasti. Isovanhempien esittäjät ovat kuitenkin loistovedossa, etenkin Dunagan, joka osaa esittää niin herttaista mummelia kuin yöaikaan esiin kuoriutuvaa karmivuutta.

Erinomaisen Kuudennen aistin (The Sixth Sense - 1999) jälkeen M. Night Shyamalania pidettiin yhtenä vuosituhannen taitteen isoimmista lupauksista. Vielä Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ja Signs (2002) toimivat mainiosti, mutta sitten Kylä (The Village - 2004) pysäytti hyvän putken ja seuraavat leffat Lady in the Water (2006), The Happening (2008), The Last Airbender ja After Earth saivat suuren osan ihmisistä menettämään luottonsa ohjaajaan. Ei olekaan ihme, että kun The Visit julkaistiin, monet hehkuivat innosta, että Shyamalan on tehnyt paluun ruotuun. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi miehen paremmista töistä, vaikkei se ylläkään vaikkapa Kuudennen aistin ja Unbreakablen loistokkuuteen.

The Visit osoittaa hyvin, että Shyamalanin vahvuudet eivät todellakaan ole isoissa spektaakkeleissa, vaan pienikokoisissa jännitysnäytelmissä. Ohjaaja kasvattelee oivallisesti karmivaa ilmapiiriä, tarjoillen muutamia tehokkaan tiivistunnelmaisia hetkiä, joista etenkin jahti talon alla ryömintätilassa on aidosti hyytävä. Sekaan on onnistuttu ripottelemaan hyvää huumoriakin, tuhoamatta kauhupuolta. Jännite rakentuu hyvin loppua kohti, jolloin luvassa on tietty Shyamalanin elokuville ominainen suurkäänne. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että kyseessä on ehdottomasti yksi Shyamalanin parhaista käänteistä. Elokuvan ainoa varsinainen ongelma on kuitenkin se, että vaikka premissi on muuten mainio, on vaikea uskoa, että yksikään äiti lähettäisi lapsiaan ilman valvontaansa tapaamaan isovanhempiaan, jos äiti on katkaissut välit näihin ennen lasten syntymää.

Elokuva tehtiin siinä kohtaa, kun Hollywood piti found footage -tyyliä kauhun uutena juttuna. Tässä toteutustavassa siis hahmot itse kuvaavat koko elokuvan. Kyse onkin Beccan työstämästä dokumentista ja vaikka loppua kohti on vaikea kuvitella, että paniikissa olevat ja karkuun pyrkivät lapset enää miettisivät tapahtumien taltioimista, found footage -toteutus toimii pääasiassa hyvin. The Visit on myös hyvin lavastettu ja puvustettu. Maskeeraustiimi saa mummosta oivan tärähtäneen näköisen aina yöaikaan ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Visit, 2015, Blinding Edge Pictures, Blumhouse Productions, Neighborhood Film Co.

Arvostelu: Elvis (2022)

ELVIS

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Helen Thomson, Richard Roxburgh, Olivia DeJonge, Luke Bracey, Natasha Bassett, David Wenham, Kodi Smit-McPhee, Kelvin Harrison Jr., Xavier Samuel, Dacre Montgomery, Leon Ford, Kate Mulvany, Shonka Dukureh, Gary Clark Jr., Nicholas Bell ja Yola Quartey

Genre: draama, musiikki, historia

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Elvis perustuu maailman myydyimmän artistin, edesmenneen Elvis Presleyn elämään ja uraan. Vuonna 2014 Baz Luhrmann ilmoitti ohjaavansa laulajan tarinasta elokuvan ja hän kirjoitti leffan käsikirjoituksen yhdessä Sam Bromellin, Craig Pearcen ja Jeremy Donerin kanssa. Kesti kuitenkin muutamia vuosia, kunnes tuotanto lähti tosissaan liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia ja niitä päästiin jatkamaan vasta syksyllä. Elvis sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, missä se sai yli kymmenminuuttiset aplodit yleisöltä. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä. Olen lapsesta asti pitänyt Elviksen kappaleista, joskin en ole koskaan fanittanut herraa tai aktiivisesti kuunnellut hänen musiikkiaan. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Elviksen sen kutsuvierasnäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1950-luvun alussa eversti Tom Parkeriksi itseään kutsuva mies on kiertämässä countrytähti Hank Snow'n promoottorina, kun hän näkee nuoren Elvis Presleyn esiintymässä ja villitsemässä yleisön nuoria naisia. Eversti Parker uskoo voivansa nostaa Elviksen maailmankuuluksi, mutta lisääntyvä suosio ei tule ilman ongelmia...

Päärooliin Elvis Presleyksi kaavailtiin mm. Harry Stylesia, Miles Telleriä, Ansel Elgortia ja Aaron Taylor-Johnsonia, ennen kuin Austin Butler nappasi osan itselleen. Viisikosta vähiten tunnettu Butler osoittautui suorastaan täydelliseksi valinnaksi rooliin. Konserttikohtauksissa Butler kanavoi uskomattomalla vimmalla rock and rollin kuninkaan intohimoista ja karismaattista esiintymistapaa, sekä esittelee lahjakkuuttaan myös draamanäyttelijänä läpi muun leffan. Butler katoaa täysin Elvikseksi, selvästi opeteltuaan tarkasti puhumaan ja liikkumaan kuin hän. Hän pisti itsensä likoon niinkin voimalla, että joutui sairaalahoitoon kuvausten päätyttyä. Huhhuh! Olin aiemmin nähnyt Butleria vain lyhyissä sivurooleissa The Dead Don't Diessa (2019) ja Once Upon a Time... in Hollywoodissa (2019), joissa hän ei erottunut tunnettujen kollegoidensa joukosta yhtään, mutta Elviksenä Butler on niin vaikuttava, että hänen tuskin tarvitsee tyytyä muutaman minuutin sivuosiin enää jatkossa. En malta odottaa näkeväni lisää tältä nuorelta lahjakkuudelta ja suutun, jos Butler ei saa parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta roolityöllään.

     Merkittävässä roolissa on myös Elviksen bongannut promoottori ja myöhemmin laulajan manageri, eversti Tom Parker, jota näyttelee voimakkaasti maskeerattu ja veikeällä korostuksella puhuva Tom Hanks. Yleensä mukavia tyyppejä esittävä Hanks onnistuu olemaan todella epämiellyttävä tapaus eversti Parkerina, joka Elviksen nähdessään alkaa miettiä vain miljoonia dollareita, joita hän pystyisi lupaavalla artistinuorella tienaamaan. Paikoitellen Hanksin roolityö on varsin koomista, mutta hän toimii silti mainiosti Butlerin rinnalla. Butlerin roolityön hienoutta vain korostaa, että hän onnistuu jopa jättämään Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hauskasti tämä ei ole muuten ensimmäinen leffa, jossa Hanksin näyttelemä roolihahmo auttaa Elvistä nousemaan kuuluisuuteen. Jo Oscar-voittajaelokuvassa Forrest Gump (1994) Hanksin esittämän nimikkohahmon tanssahtelu toimii Presleyn inspiraationa lavaesiintymiseensä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Helen Thomson ja Richard Roxburgh Elviksen vanhempina, Gladys ja Vernon Presleynä, Olivia DeJonge Elviksen tyttöystävänä Priscillana, Luke Bracey Elvistä urallaan auttaneena Jerry Schillinginä, David Wenham countrylaulaja Hank Snow'na, Kodi Smit-McPhee tämän poikana Jimmienä, Kelvin Harrison Jr. laulaja B.B. Kinginä, sekä Dacre Montgomery musiikkiohjelmien tuottajana Steve Binderina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös oivallisesti. Thomson ja Roxburgh hyppäsivät tuotantoon mukaan vasta, kun kuvauksia saatiin jatkettua 2020 syksyllä, alkuperäisten näyttelijöiden, Maggie Gyllenhaalin ja Rufus Sewellin jouduttua jättämään elokuvan kesken kaiken viivästyneen tuotannon takia.

Erittäin mainion Queen-leffa Bohemian Rhapsodyn (2018) ja omasta mielestäni vielä paremman Elton Johnista kertovan Rocketmanin (2019) jälkeen minulla oli korkeat odotukset Elvistä kohtaan, toiveenani, että laulajalegendan tarinalle onnistuttaisiin tekemään kunniaa elokuvamuodossa. Ja en totta vie pettynyt näkemääni. Elvis on aivan mahtava elämäkertadraama. Itse laulajan ja hänen musiikkinsa tavoin intohimolla ja vimmalla tehty elokuva tarjoaa elämää suurempia tunteita, jotka nostattavat katsojan ihon kananlihalle. Austin Butlerin roolisuoritus on jo yksinään niin mieletön, että hän voisi kantaa harteillaan hieman heikompaa leffaa, mutta onneksi Baz Luhrmann on saanut rakennettua vahvan teoksen Butlerin ympärille.

Elvis-leffa on kuitenkin aika lailla juuri niin Luhrmannia, kun voikin odottaa. Ei kyseessä ole ihan yhtä villi musiikkiteos kuin Moulin Rouge! (2001), mutta ei tämä siitä kauas jää voimakkaassa tyylittelyssään. Jos ohjaajan aiemmista teoksista ei ole tykännyt, voi Elviskin ole paikoitellen luotaantyöntävä luhrmanniudessaan. Luhrmann takoo elokuvansa täyteen energiaa, jonka ansiosta filmi vie täysin mennessään. Elviksen nousua esitellään räiskyvästi, valot välkkyen ja rockmestarin kappaleiden pauhatessa taustalla. Esiintymiskohtaukset ovat toinen toistaan parempia, eikä ihme, jos katsojana huomaa tanssijalan rupeavan vipattamaan tai alkaneensa laulamaan ääneen mukana. Meno vie niin hyvin mukanaan, että yli kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, vaikka meiningin hidastuessa viimeisellä kolmanneksella pitkä pituus alkaakin tuntua hieman.

Riemastuttavuudessaan ja mukaansatempaavassa energisyyssäänkin Elvis sisältää synkkiä sävyjä ja voimakasta draamaa. Kuuluisuus ei tule ilman varjopuolia, eikä Elviksen elämä todellakaan ollut pelkkää onnea ja auvoa. Moni varmasti tietää, että vaikka monet riemastuivat laulajan villeistä liikkeistä lavalla, monet muut paheksuivat häntä. Elviksen hyvät suhteet tummaihoisiin aiheuttivat myös pahennusta ja moni tekikin töitä tuhotakseen Elviksen uraa. Kaikista pahinta oli kuitenkin eversti Parkerin työ, josta en itse ollut etukäteen tiennyt. Elviksen ja everstin välille on rakennettu onnistunut konflikti ja läpi leffan katsojaa pistää yhä enemmän vihaksi everstin tavat hyötyä "suojatistaan". Aluksi sitä naureskelee, kun eversti painaa Elviksen nimeä ja naamaa ihan kaikkeen, luoden pelkästä oheiskrääsästä ison bisneksen. Mutta mitä enemmän käy selväksi, että everstiä kiinnostaa enemmän artistin tuoma raha kuin artisti itse tai tämän mielenterveys, elokuvan katsominen muuttuu välillä jopa vaikeaksi. Loppupäässä leffa iskee lujaa katsojan tunteisiin ja myönnän, että koin vaikeuksia pidätellä kyyneliä.

Luhrmannin, Bromellin, Pearcen ja Donerin käsikirjoitus on oikein mainio, joskin nelikko olisi voinut antaa ensimmäisellä puoliskolla enemmän aikaa joillekin hetkille ja loppupäässä taas tiivistää paria hetkeä hieman. Muuten teksti toimii ja Luhrmann on ohjannut sen pohjalta sähäkän leffan, joka myös näyttää todella hyvältä. Elvis on upeasti kuvattu ja valaistu, ja kaikkea vain korostetaan värien käytöllä. Lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt huipputyötä Elviksen ikonisten asujen toistamisessa. Maskeeraajat ovat saaneet Butlerin näyttämään Presleyltä ja saaneet Hanksin lähes katoamaan eversti Parkerin vahvojen meikkien ja proteesien taakse. Elokuva on myös taidokkaasti leikattu ja siinä hyödynnetään todella tyylikkäitä siirtymiä. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja musiikit ovat toki täynnä Elvistä niin alkuperäisinä Presleyn esityksinä kuin myös Butlerin laulamina, sekä omasta mielestäni aika tarpeettomasti muutamien muiden artistien ja yhtyeiden, kuten Eminemin, Måneskinin ja CeeLo Greenin esittäminä.

Yhteenveto: Elvis on hieno ja sähäkkä elämäkertadraama, joka vie täysin mukanaan energisessä loistossaan. Austin Butler on täydellinen valinta nimikkorooliin Elvis Presleyksi, kanavoiden legendan maneereja ja puhetapaa fantastisesti. Butler vetää lavaesiintymiskohtaukset häikäisevällä vimmalla, lanne hytkyen ja hikipisarat lentäen. Palkintovyöryn ansaitseva näyttelijänuori jättää jopa Tom Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hanks on mainio Elviksen katalana managerina, jota inhoaa yhä enemmän elokuvan edetessä. Hahmojen välille rakentuu vahva konflikti, mistä saadaan sydäntä särkevää draamaa elokuvan loppupäässä. Kyynelhanat aukeavat herkästi, joten nenäliinat kannattaa varata mukaan teatterireissulle - sillä Elvis totta vie pitää nähdä isolta kankaalta yleisön kera! Baz Luhrmannin ohjaus on ohjaajalle tyypillisen räiskyvää ja voimakkaasti tyyliteltyä. Elokuva onkin hienosti kuvattu ja veikeästi leikattu kasaan. Paikoitellen joitain hetkiä olisi voinut näyttää pidempään ja toisia taas typistää hieman, mutta pääasiassa filmi soljuu onnistuneesti ja yli kahden ja puolen tunnin kesto on vauhdilla ohi. Elvis ei onnistunut vain täyttämään odotukseni, vaan se myös ylitti ne. Yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elvis, 2022, Warner Bros., Bazmark Films, Roadshow Entertainment, The Jackal Group, Whalerock Industries