Näyttelijät: Pierre Coffin, Trey Parker, Allison Janney, Christoph Waltz, Jesse Eisenberg, Jeff Bridges, Zoey Deutch, Bobby Moynihan, Phil LaMarr ja George Lucas
Genre: animaatio, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7
Animaatioelokuva Itse ilkimys(Despicable Me - 2010) oli jättihitti, jolle päätettiin tehdä useampi jatko-osa. Niiden lisäksi fanisuosikeiksi nousseet keltaiset otukset saivat oman elokuvansa Kätyrit(Minions - 2015), joka menestyi paremmin kuin yksikään aiempi osa franchisesta. Kätyrit: Grun tarina(Minions: The Rise of Gru - 2022) oli myös jättihitti, joten kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi lähes heti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Kätyrit & Monsterit on saapunut teattereihin. Itse olen mieltänyt suuren osan näistä elokuvista aika keskinkertaisiksi, enkä siis ollut järin innoissani jo kolmannesta Kätyrit-leffasta. Kävin silti katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä, sekä syömässä KFC:n Kätyrit-aterian.
Etsiessään itselleen isointa ja pahinta pomoa, kätyrit päätyvät Hollywoodiin, missä heistä tulee elokuvatähtiä.
Kätyrit & Monsterit ei seuraa kahdesta edellisestä elokuvasta tuttujen kätyrien, Stuartin, Bobin ja Kevinin seikkailuja, vaan leffan keskiössä on kätyrikaksikko James ja Henry. James on taiteilijasielu, joka haluaa kertoa tarinoitaan ja innostuukin Hollywoodin tarjoamista mahdollisuuksista. Henry sen sijaan on hieman hölmömpi kaveri, joka seuraa Jamesia kuitenkin uskollisesti. Kätyreistä nousevat esille myös tympeä Dick ja kuuro Ed. James ja Henry ovat kaikessa tolloudessaan sympaattiset kaverukset, joiden haluaa nähdä tavoittavan unelmansa. Kaikkien kätyrien äänenä toimii tietty koko idean isä ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Pierre Coffin.
Muita hahmoja leffassa ovat elokuvaohjaaja Max (Christoph Waltz), joka bongaa kätyrit, Hollywood-tuottajaveljekset Frank (Jeff Bridges) ja Elwood (myös Bridges), museokierrosta vetävä Olivia (Allison Janney), robotti - tai robotiksi pukeutunut ihminen - Dort (Jesse Eisenberg), sekä naisten oikeuksien puolesta marssiva Debbie (Zoey Deutch). Sivuhahmot ovat kelvollisia, joskin maailman valloitusta suunnitteleva Dort ja suffragetti Debbie tuntuvat aika irrallisilta, erityisesti heidän romanssinsa.
Kätyrit & Monsterit osoittautui kenties koko Itse ilkimys -franchisen erikoisimmaksi elokuvaksi. Leffa käynnistyy erittäin hauskasti, kätyrien yrittäessä läpi historian löytää itselleen sitä ultimaattisinta pahaa, jota seurata ja palvella. Mutta koska kätyrit ovat kätyreitä, onnistuvat he kerta toisensa perään tyriä koko homman. Leffa uskaltaa näyttää aika synkkiäkin juttuja, kuten pään katkeamista ja pahiksen räjähtämistä palasiksi, tarjoten tämän kaiken varsin vinksahtaneella huumorintajulla. Pidin myös paljon siitä, kun kätyrit päätyvät Hollywoodiin ja ruudulle vieritetään parodioita ikonisista klassikoista, kuten Citizen Kanesta (1941) ja Casablancasta(1942), sekä suuria elokuvalegendoja Charlie Chaplinista George Lucasiin (Lucas jopa ääninäyttelee elokuvassa itseään). Se, saavatko lapset näistä viittauksista yhtään mitään irti, onkin sitten eri asia.
Elokuva kuitenkin mielestäni heikkenee edetessään. Lystikäs Hollywood-matka muuttuu hieman sekasotkuksi, kun mukaan ympätään Dortia, josta ei oikein tiedä, onko hän ihan oikea avaruuden muukalainen, joka on saapunut valtaamaan Maan, vai joku hörhö robottiasussa ja Debbietä, jonka marssit naisten oikeuksien puolesta ovat toki tärkeä asia, mutta tuntuvat irralliselta muun menon keskellä. Kun ne nimenmukaiset monsterit vihdoin tulevat kuvioihin, oma intoni leffaa kohtaan laski, mutta sitten taas yleisön lapset vaikuttivat kokevan suurta riemua näkemästään. Olen tyytyväinen, että kestoa leffalla on vain puolitoista tuntia, koska lähes tauoton äänekäs koheltaminen alkoi taas vääjäämättä käymään hermoille.
Animaatiojäljeltään Kätyrit & Monsterit on mainio. Itse kätyrit ovat tietty tuttuja vekkuleita itseään, mutta heihin on saatu sopivasti erilaisia persoonia, sekä hieman erilaisia tyylejä, jotta nämä keltaiset veijarit erottaa toisistaan. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, etenkin Hollywoodiin sijoittuvissa kohtauksissa, jotka saavat taatusti monet leffahullut hykertelemään innosta. Elokuva on myös oivallisen värikäs, joskin ajoittain sen räikeä turbotykitys pistää silmät pyörälle. Äänimaailma äityy toisinaan turhan kaoottiseksi, mutta John Powellin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Dominic Sessa, Justice Smith, Ariana Greenblatt, Rosamund Pike, Dave Franco, Isla Fisher, Woody Harrelson, Thabang Molaba, Lizzy Caplan, Morgan Freeman ja Mark Ruffalo
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12
Rikoksia ja taikuutta sekoittava Suuri puhallus(Now You See Me - 2013) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. MyösSuuri puhallus 2(Now You See Me 2 - 2016) oli hitti, joten kolmannen osan suunnittelu käynnistyi heti. Elokuvaa kirjoitettiin useasti uudestaan, ennen kuin tekijätiimi oli tyytyväinen lopputulokseen ja niinpä leffan teko on venynyt vuodesta toiseen. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2024 ja nyt Now You See Me: Now You Don't on saapunut elokuvateattereihin. Itse mielsin kaksi ensimmäistä elokuvaa aika keskinkertaiseksi hömpäksi, enkä juuri odottanut kolmannen osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Now You See Me: Now You Don'tin heti sen ensi-iltana.
Kymmenen vuotta edellisen esiintymisensä jälkeen, The Four Horsemenin täytyy tehdä paluu uutta keikkaa varten: heidän täytyy varastaa ökyrikkaan ja kyseenalaisia bisneksiä harjoittavan Veronika Vanderbergin kallisarvoinen Sydän-timantti.
Jesse Eisenberg, Dave Franco, Woody Harrelson ja kakkososan skipannut Isla Fisher palaavat rooleihinsa J. Daniel Atlasiksi, Jack Wilderiksi, Merritt McKinneyksi ja Henley Reevesiksi, eli The Four Horsemen -taikurinelikoksi, jotka silmänkääntötempuillaan ovat yrittäneet muokata maailmaa parempaan suuntaan. On kuitenkin kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun nelikko esiintyi yhdessä ja he ovat kaikki lähteneet omille teilleen, kunnes yllättäen salaperäinen Silmä-organisaatio kokoaa heidät uutta missiota varten. Eisenberg, Franco, Harrelson ja Fisher palaavat kelvollisesti rooleihinsa, joskin tällä kertaa suuri osa heistä jää huomattavasti pienempään rooliin, sillä keskiöön nousee uusi taikurikolmikko, Dominic Sessan, Justice Smithin ja Ariana Greenblattin esittämät Bosco, Charlie ja June, jotka idolisoivat The Four Horsemenia ja jotka päätyvät osaksi uutta tehtävää. Vanhat hahmot toimivat yhä, mutta koin yllättäen tämän uuden trion kiinnostavammaksi.
Vastassaan The Four... vai pitäisikö sanoa "The Seven Horsemenilla" on ökyrikkaan Vanderbergin suvun Veronika, jota näyttelee Rosamund Pike aivan kamalan aksentin kanssa. Vanderbergit ovat vaurastuneet timanteilla, sekä erittäin kyseenalaisilla bisneksillä ja suvun suurin aarre on jättimäinen Sydän-timantti, mikä Horsemen lähetetään varastamaan. Pikesta löytyy sopivasti arvokkuutta rooliin, mutta hänen korostuksensa on kiusallista kuunneltavaa, mikä tekee hahmosta aika sarjakuvamaisen pahiksen.
Now You See Me: Now You Don't jatkaa aiempien Suuri puhallus -leffojen viitoittamalla tiellä. Se on ihan kivaa viihdettä, joka luulee olevansa paljon nokkelampi kuin onkaan ja joka on todellisuudessa jopa aika hölmö. Elokuva käynnistyy vielä varsin menevästi uuden kolmikon esittelyn myötä ja kun J. Daniel Atlas käy rekrytoimassa nämä riveihinsä ryöstökeikkaa varten. Itse ryöstökin on vielä viihdyttävää menoa, mutta hassua kyllä, kun loput Horsemen-poppoosta saapuvat mukaan, leffa alkoi mielestäni tökkiä. Pitkän ajan elokuva keskittyy liikaa tämän vanhan nelikon väliseen, kömpelösti rustattuun konfliktiin, minkä lisäksi leffa muuttuu liiaksikin asti kukkoiluvertailuun siitä, kenellä on isoin mu... ei kun siis parhaat taikatemput.
Loppua kohti leffa taas petraa hieman, vaikka samalla käsikirjoituksen pöhköys nousee entistä enemmän esille. Näillä taikureilla on ties mitä Mission: Impossible -leffojen (1996-2025) varusteita mukanaan ja monet heidän teoistaan pitää vain osata katsoa sormien läpi. Parissa kohtaa voin vain kuvitella, kuinka monta ottoa on tarvittu, ennen kuin näyttelijät ovat pystyneet esittämään hommansa ja lausumaan repliikkinsä pokerinaamalla. Now You See Me: Now You Don't on siis ihan viihdyttävää hömppää, aivan kuten edeltäjänsä ja jos pidit paljon kahdesta ensimmäisestä Suuri puhallus -elokuvasta, uskoisin tämänkin toimivan vallan mainiosti. Jos taas et pitänyt edes alkuperäisleffasta, tämä kolmososa tuskin voittaa sinua puolelleen. Faneille on kuitenkin luvassa vielä lisää nannaa, sillä neljäs elokuva on jo tekeillä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Ruben Fleischer, eli kyseessä on siis ollut jälleennäkeminen Zombielandin(2009) ohjaajan ja leffan kahden miestähden, Eisenbergin ja Harrelsonin välillä. Myös kaksi leffan käsikirjoittajista, Paul Wernick ja Rhett Reese työskentelivät Zombielandin parissa. Fleischerin ohjaus pitää ihan viihdyttävää ilmapiiriä yllä, mikä tulee tosiaan tarpeeseen, kun Wernickin, Reesen, Michael Lesslien ja Seth Grahame-Smithin käsikirjoitus töksähtelee. Teknisesti Now You See Me: Now You Don't on pätevä. Kameratyöskentely on oivaa ja osa silmänkääntötempuista toteutettiin kekseliäästi kameran edessä ilman sen kummempia tietokonetehostelisäyksiä. Lavasteet ovat hienot, etenkin eräs taikatemppuja täynnä oleva linna on vaikuttava ilmestys erilaisine huoneineen. Puvustus on tyylikästä, efektit toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Now You See Me: Now You Don't, 2025, Lionsgate, Summit Entertainment, Epic Films, Reese Wernick Productions, The Fusion Media
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Kieran Culkin, Will Sharpe, Jennifer Grey, Kurt Equiawan, Liza Sadowy, Daniel Oreskes ja Ellora Torchia
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12
A Real Pain on Jesse Eisenbergin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä draamakomedia. Juutalaistaustainen Eisenberg oli pohtinut vuosikaudet sukuhistoriaansa ja omaa etuoikeutettua elämäänsä sodasta kärsineisiin isovanhempiinsa verrattuna. Hän ryhtyi lopulta kirjoittamaan elokuvaa aiheen tiimoilta ja sai ympärilleen tuotantotiimin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja lopulta A Real Pain sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2024. Nyt vuotta myöhemmin elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Eisenbergin ohjanneen ja kirjoittaneen tähdittämänsä leffan. Kävinkin katsomassa A Real Painin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.
Isoäitinsä kuoleman jälkeen serkukset David ja Benji matkaavat Puolaan, nähdäkseen missä heidän isoäitinsä varttui ennen toista maailmansotaa.
Sen lisäksi, että Jesse Eisenberg käsikirjoitti A Real Painin, tuotti sen ja on myös ohjannut elokuvan, hän lisäksi tähdittää sitä, yhdessä Succession-sarjasta (2018-2023) tutun Kieran Culkinin kanssa. Eisenberg ei ollut nähnyt Culkinin töitä, mutta hänen siskonsa kehui Culkinia ja koki tämän olevan täydellinen valinta rooliin, joten Eisenberg pestasi miehen. Culkin oli pitkään epäileväinen ja meinasi jopa jättää leffan pari viikkoa ennen kuvauksia, kunnes tuottajana toimiva Emma Stone vakuutti tämän pysymään projektissa. Eisenberg ja Culkin näyttelevät serkuksia Davidia ja Benjiä, jotka päättävät tutustua juutalaissukuhistoriaansa matkustamalla Puolaan, heidän keskitysleiriltään selvinneen isoäitinsä vanhaan kotiin. David ja Benji ovat hahmoina oivan erilaiset toisistaan, Davidin ollessa hiljainen ja neuroottinen, kun taas Benji on eksentrinen ja vaikuttaisi potevan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Culkin on roolissaan erinomainen, tulkiten hyvin ailahtelevan hahmonsa monia puolia. Eisenberg esittää tuttuun tapaansa lähinnä itseään, mutta hoitaa hommansa mainiosti ja hänen ja Culkinin kemiat pelaavat täydellisesti yhteen.
Elokuvassa nähdään myös Will Sharpe turistikierrosta pitävänä Jamesina, sekä Jennifer Grey, Liza Sadovy, Daniel Oreskes ja Kurt Equiawan kierrokselle myös osallistuvina sinkkunaisena Marciana, pariskuntana Dianena ja Markina, sekä kymmenisen vuotta aiemmin juutalaisuuteen kääntyneenä Elogena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan.
A Real Pain osoittautui maailmalta kantautuneiden kehujen arvoiseksi draamakomediaksi, joka näytti Eisenbergin kyvykkyyden kameran takana ohjaajana ja erityisesti kirjoittajana. Eisenbergin vuosien pohdiskelu sukuhistoriastaan ja omasta asemastaan keskitysleiriltä selviytyneen perillisenä siirtyy väkevään ja tunteikkaaseen tarinaan. On kiinnostavaa hypätä Davidin ja Benjin matkaan, kun serkukset lähtevät Puolaan ja on sitäkin kiinnostavampaa nähdä, kuinka miehet selvittelevät välejään reissun aikana. Introverttiä Davidia ja ekstroverttiä Benjiä on hiertänyt pitkään erilaiset asiat ja matkan varrella kyteneet eripurat nousevat esiin.
Elokuva tasapainottelee taidokkaasti draaman ja komedian välimaastossa, tarjoten niin hiljaiseksi vetäviä hetkiä kuin hyviä nauruja. Davidin ja Benjin keskustelut ovat toisinaan ikäviä, toisinaan taas perin hupaisia. Osa kohtauksista nostaa leveän hymyn huulille, mutta sitten taas esimerkiksi visiitti keskitysleirillä esitetään vakavasti, suurella kunnioituksella menehtyneitä kohtaan. Turistikierroksen muut osallistujat taas tuovat vuoroillaan esiin onnistuneen erilaisia näkemyksiä omasta kokemuksestaan juutalaisena. Vaikkei kuuluisi juuri kyseiseen uskontoon, elokuva saa katsojansa pohtimaan omaa identiteettiään ja paikkaansa maailmassa omaan sukuhistoriaansa ja kulttuuriinsa nähden. Kun matka on lopulta ohi, niin David ja Benji kuin myös katsojat jatkavat elämäänsä muuttuneina ihmisinä.
Teknisiltäkin ansioiltaan A Real Pain on mainio. Se on tasokkaasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Tiivis puolentoista tunnin kesto kuluu kuin hujauksessa. Lavastus on oivaa, samoin puvustus. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja puolalaissäveltäjä Frédéric Chopinin klassiset melodiat tuovat oman vahvan lisänsä tähän matkaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Real Pain, 2024, Topic Studios, Extreme Emotions, Fruit Tree
Pääosissa: Riley Keough, Jesse Eisenberg, Christophe Zajac-Denek ja Nathan Zellner
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12
Sasquatch Sunset on Riley Keough'n ja Jesse Eisenbergin tähdittämä elokuva. Zellnerin veljekset David ja Nathan olivat jo vuonna 2010 tehneet lyhytelokuvan Sasquatch Birth Journal 2 ja vuosien kuluessa he halusivat tehdä täyspitkän elokuvan aiheesta. David kynäili elokuvan käsikirjoituksen ja näyttelijöille pidettiin treenileiri, jossa he opettelivat isojalkahahmojensa liikkeet ja äännähdykset, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät vuonna 2022. Sasquatch Sunset sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa ja nyt jollain ihmeellä elokuva on saapunut myös Suomessa teatterilevitykseen! Itse innostuin leffasta heti, kun näin sen vekkulin trailerin, mutta ajattelin, että se luultavasti kiertäisi Suomen teatterit kaukaa - korkeintaan elokuva näytettäisiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Ilahduinkin siis, kun huomasin, että elokuva oli saapumassa kunnon levitykseen ja menin positiivisin mielin katsomaan Sasquatch Sunsetiä sen ennakkonäytöksessä Orion-teatterissa.
Pohjois-Amerikan metsissä vaeltava isojalkaperhe yrittää selviytyä erilaisista vaaroista ympäri vuoden.
Sasquatch Sunset kertoo neljästä sasquatchista - tai kuten me Suomessa ne paremmin tunnemme nimityksellä "isojalat". On ohjaaja Nathan Zellnerin näyttelemä äksy alfauros, Jesse Eisenbergin esittämä utelias uros, Riley Keough'n näyttelemä turhautunut naaras ja Christophe Zajac-Denekin esittämä leikkisä poikanen. Jokaisella on oma selvä luonteenpiirteensä, joilla he erottuvat toisistaan ja jotka tekevät heistä kiinnostavia tyyppejä niin yksilöinä kuin ryhmänä. Zellner, Eisenberg, Keough ja Zajac-Denek ovat kaikki oivallisia rooleissaan, kadoten täysin karvaturriasujensa ja maskeeraustensa taakse. On siinä taatusti ollut pokassa pitelemistä niin näyttelijöiden kuin muun työryhmän puolesta, kun nelikko on riehunut menemään isojalkakostyymeissään.
Sasquatch Sunset on elokuvana vähän kuin isojalat itse. Se pitää nähdä omin silmin, jotta siihen uskoo. Kyseessä on täysin omalaatuinen teos, jota ei pysty verrata mihinkään muuhun elokuvaan. Voin vain kuvitella Zellnerin veljesten jännityksen, kun he ovat etsineet rahoittajaa elokuvalleen, joka on periaatteessa sitä, että neljä näyttelijää heiluvat metsän siimeksessä karvapuvuissa puolitoista tuntia vailla sen ihmeellisempää juonta tai ainuttakaan repliikkiä. En kuitenkaan ihmettele yhtään, miksi esimerkiksiHereditary - Pahan perinnön(Hereditary - 2018) ohjaaja Ari Aster on ryhtynyt elokuvan tuottajaksi. Tällainen outoilu on kuin räätälöity miehelle.
Elokuvassa ei tosiaan pahemmin ole juonta, se vain seuraa tätä isojalkapoppoota yhden vuoden ympäri, välillä melkein dokumentaarisella tavalla. Katsojana voi melkeinpä kuulla mielessään David Attenborough'n miellyttävän äänen selostamassa tapahtumia. "Alfauros lähestyy naarasta pariutumusaikeissa. Naaras kuitenkin torjuu uroksen, joka perääntyy nuolemaan näppejään." Minkäänlaista selostusta tai dialogia ei kuitenkaan tarvitse, sillä kuvakerronta on niin onnistunutta. Katsoja pysyy täysin perässä siitä, mitä leffassa tapahtuu ja vaikkei lopputeksteihinkään mennessä tiedä näiden otusten nimiä, näihin karvamölleihin on voinut huomata kiintyneensä yllättävänkin lujasti.
Se, mistä olin erityisen yllättynyt elokuvassa, oli se, millaista tunteiden vuoristorataa se tarjoaa. Sasquatch Sunset on toisaalta aika hölmö leffa, mutta samalla siinä on jotain perin kaunista. Näiden isojalkojen elämää jämähtää seuraamaan yhä vain suuremmalla mielenkiinnolla, sillä vähän väliä näille hupsuille hepuille tapahtuu jotain. Mukana on paljon todella hauskoja hetkiä, joitain täysin absurdeja juttuja, joitain jopa hieman jännittäviä tilanteita, sekä jopa pari yllättävänkin koskettavaa kohtausta. Piti katsoja lopulta näkemästään tai ei, kukaan ei voi kieltää, etteikö olisi Sasquatch Sunsetin jälkeen omaperäistä leffakokemusta rikkaampi.
Elokuvassa on jotain ihastuttavan kotikutoista, mutta samalla jotain ihailtavan ammattitaitoista. Isojalka-asut ovat toisaalta tarkasti laaditut, mutta samalla tekijät ovat selvästi halunneet, että katsoja voi nähdä kyseessä olevan näyttelijä karvapuvussa. Tämä puoli voi näyttää halvalta ja leffasta voisi muuten helposti ajatella, että se on ensikertalaisten tekemä, jos sitä ei olisi kuvattu näin ällistyttävän komeasti. Kameratyöskentely on erinomaista läpi elokuvan ja useat otokset Sasquatch Sunsetistä tekisi mieli kehystää seinälle tauluiksi. Pitkät ja laajat maisemakuvat ovat henkeäsalpaavan näyttäviä. Myös äänimaisema on upeasti rakennettu isojalkojen murahduksia ja huutoja, luonnonääniä ja The Octopus Projectin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sasquatch Sunset, 2024, Square Peg, The Space Program, ZBI, Felix Culpa
Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Joaquin Phoenix, Adrien Brody, William Hurt, Sigourney Weaver, Brendan Gleeson, Cherry Jones, Judy Greer, Celia Weston, Frank Collison, Jayne Atkinson, Fran Kranz, Jesse Eisenberg, Charlie Hofheimer ja M. Night Shyamalan
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16
The Village, eli suomalaisittain Kylä on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Shyamalan lähti työstämään elokuvaa nimellä "The Woods", mutta joutui vaihtamaan nimen, kun Lucky McKee teki parhaillaan samannimistä filmiä. Siitä huolimatta, että tuotanto pyrittiin pitämään mahdollisimman salaisena, joku ulkopuolinen sai käsikirjoituksen haltuunsa ja ryhtyi levittämään sitä internetissä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2003 ja seuraavana keväänä filmille tehtiin uusintakuvauksia, jotta Shyamalan sai tehtyä elokuvalle erilaisen lopetuksen kuin mitä nettiin vuotaneessa tekstissä luki. Samaan aikaan leffan mainostamiseksi Syfy-kanava teki Shyamalanista feikki-dokumentin The Buried Secret of M. Night Shyamalan, jossa käsiteltiin elokuvan tekoa, mutta samalla myös Shyamalanille keksittyä traagista taustaa, minkä mukaan hän olisi lapsena pudonnut lampeen ja ollut eloton puolen tunnin ajan, jolloin hän olisi saanut yhteyden henkimaailmaan. Aluksi dokumenttia uutisoitiin todellisena, kunnes Syfy ja Shyamalan paljastivat totuuden, mikä herätti paljon närkästystä. Lopulta Kylä sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, joista monet osoittivat pettymystä elokuvan juonenkäänteitä ja täysin erilaiseen elokuvaan vihjaavaa markkinointia kohtaan. Itse katsoin Kylän joitain vuosia sitten ensi kertaa, enkä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Kylän.
Covingtonin metsän keskellä sijaitsee pieni kylä, jonka asukkaat pelkäävät metsässä väijyviä hirviöitä.
Kylä kertoo 1800-lukulaisesta, Covingtonin metsän keskeltä löytyvästä kylästä, jonka asukit elävät muuten rauhallista ja mukavaa elämää, mitä kuitenkin aika ajoin häiritsevät kaameat hirviöt, jotka hiiviskelevät ympäröivässä metsässä. Kylän asukkaisiin kuuluvat muun muassa johtohahmona toimiva Edward Walker (William Hurt), hänen tyttärensä Kitty (Judy Greer) ja sokea Ivy (Bryce Dallas Howard), siskosten ihastuksenkohde Lucius (Joaquin Phoenix), hänen äitinsä Alice (Sigourney Weaver), kehitysvammainen Noah (Adrien Brody), sekä vastikään poikansa menettänyt August (Brendan Gleeson). Jesse Eisenberg tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista yhtenä kylän nuorukaisista, jotka testailevat urheuttaan käymällä metsän rajalla, minkä lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan tekee lyhyen cameo-roolin elokuvan loppupäässä. Elokuvassa on varsin lahjakas näyttelijäkaarti, mutta harmillisesti roolisuoritukset jäävät lähes kauttaaltaan ontuviksi. Hurt on karismaattinen osassaan kyläjohtajana, mutta Howard ei oikein vakuuta sokeana. Howard myös lipsahtelee ylinäyttelemisen puolelle, kuten tekee Phoenixkin. Weaverille taas tuottaa vaikeuksia lausua "vanhan ajan kieltä" luontevasti, mutta hän on muuten mainio osassaan. Gleeson ei pahemmin pääse esittelemään taitojaan ja Brodyn sekoilua seuratessa on vaikea kuvitella, että hän oli juuri voittanut parhaan miespääosan Oscar-palkinnon vaikuttavalla työllään Pianisti-elokuvassa (The Pianist - 2002).
Kun pari vuotta sitten katsoin M. Night Shyamalanin scifijännärin, Signsin(2002) uusiksi sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ilahduin, sillä pidin elokuvaa parempana kuin ensimmäisellä katselukerralla ja toivoin, että sama tapahtuisi myös Kylän kohdalla. Harmillisesti näin ei käynyt. Kylä ei ole mielestäni huono elokuva, mutta se on äärimmäisen turhauttava teos, jossa olisi roimasti potentiaalia, mutta jonka toteutus jää valitettavan latteaksi. En ihmettele yhtään, minkä takia monet kokevat filmin yhdeksi ilmestymisvuotensa tai jopa yhdeksi kaikkien aikojen isoimmista pettymyksistä. Sen lähtökohdat kylästä, jota ympäröivässä metsässä vaanii monstereita, on erinomainen. Elokuvan markkinointi vieläpä nojaa täysillä tähän kauhupuoleen, joten pettymys oli monelle suuri, kun kävi ilmi, että itse leffa on täysin muuta. Kauhun sijaan kyseessä onkin romanttinen draama, jossa on silloin tällöin jännityselementtejä mukana.
Tämä ei tosin ole vielä se itseäni häiritsevä seikka.Kylän toteutus tuntuu ontuvan ihan jokaisella osa-alueella. 2000-luvun alussa M. Night Shyamalan oli todella kovassa nosteessa fantastisen Kuudennen aistin(The Sixth Sense - 1999), mahtavan Unbreakable - särkymättömän(Unbreakable - 2000) ja varsin mainion Signsin jälkeen. Vaikka jo Signs jakoi hieman mielipiteitä, Kylä oli Shyamalanin uran ensimmäinen selvä osoitus alkavasta alamäestä, johon aikoinaan niin lupaava ohjaaja oli valunut. Pää pilvissä kulkeva Shyamalan tuntui alkaneen haukkailemaan liian isoja paloja kakusta ja yrittämään päihittämään itseään uusilla teoksillaan, mutta ampuu samalla itseään jalkaan ja Kylässä Shyamalan mokailee ajoittain oikein kunnolla.
Erittäin lupaavista lähtökohdista käynnistyvä elokuva menettää tehoaan vähitellen ja se laimenee laimenemistaan kohtausten vieriessä eteenpäin. Shyamalanin käsikirjoitus on kömpelösti rustattu. Se on ajoittain erittäin mainio, mutta pääasiassa hieman tönkkö niin kerrontansa kuin kohuttujen juonenkäänteidensä takia. Ensimmäisellä katselukerralla minua ärsytti todella paljon, kuinka nämä käänteet tuntuivat pilaavan leffaa. Toisella katselulla tiesin, mistä kaikessa onkaan kyse. Toisaalta se auttoi minua hyväksymään tulevan jo ennakkoon, mutta samalla se vei kaiken jännitteen pois leffasta. Tällä katselulla minua turhautti enemmänkin, kuinka tönkösti Shyamalan paljastaa käänteensä. Paljastukset sijoitetaan ontuvasti ja osa niistä rakennetaan kiusallisen huonon replikoinnin varaan, Shyamalanin selvästi pelätessä tehneensä liian monimutkikkaan jutun, jota katsojat eivät ymmärrä, jos heille ei juurta jaksaen selitetä kaikkea.
Shyamalanin ohjauksessakaan ei ole erityisemmin kehumista. Hänen henkilöohjauksensa ei aina johda luontevaan esiintymiseen kameran edessä, minkä lisäksi hänen rakentamansa tunnelma äityy usein turhan melodramaattiseksi maalailuksi. Ensimmäisellä katselulla filmin alkupää toimii parhaimmillaan hyvinkin jännittävänä, etenkin kun hirviöt hiipivät metsästä aiheuttamaan kaaosta kylässä. Jännite kuitenkin heikkenee leffan edetessä ja on täysin hukassa, kun elokuvaa katsoo uudelleen. Romanttinen osuus taas lipsahtelee sinne ylidramaattisen ja siirappisen puolelle.
Lukuun ottamatta ajoittain takkuilevaa leikkausta ja toisinaan hieman hiomattomalta kuulostavaa äänityöskentelyä, teknisiltä ansioiltaan Kylä on pätevästi tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu filmi - mitäpä muuta voikaan odottaa alansa mestarilta, kuvaaja Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä komeita otoksia, etenkin hirviöiden hyökkäyksen aikana, kun monstereita näytetään tehokkaan säästeliäästi pimeydessä. Valaisua hyödynnetään myös oivallisesti. Kylän lavasteet ovat upeat ja kyläläisten puvustus mainiota. Hirviöiden asut punaisten kaapujen ja piikkiselkien kera ovat erinomaisen karmivat. James Newton Howardin musiikit toimivat kivasti, vaikka samalla vahvistavatkin Shyamalanin rakentamaa melodramaattisuutta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Village, 2004, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, Scott Rudin Productions
Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ray Fisher, Ezra Miller, Jason Momoa, Henry Cavill, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Amy Adams, Joe Morton, J. K. Simmons, Willem Dafoe, Amber Heard, Diane Lane, Connie Nielsen, Peter Guinness, Zheng Kai, Karen Bryson, Harry Lennix, Jesse Eisenberg, Joe Manganiello, Ray Porter ja Jared Leto
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 4 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16
Zack Snyderin ohjaama DC Comicsin sarjakuviin perustuva Superman-elokuva Man of Steel (2013) oli iso menestys, joten tuotantoyhtiö Warner Bros. päätti ryhtyä tosissaan kehittelemään elokuvauniversumia, joka kilpailisi Marvelin leffojen kanssa. Snyder työstikin oman visionsa, miten tarinaa kuuluisi jatkaa. Muutamien tuotannollisten töyssyjen jälkeen ilmestynyt jatko-osa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) oli taloudellisesti hitti, mutta jakoi niin fanit kuin kriitikot kahtia. Pian sen ilmestymisen jälkeen Snyder kuvasi supersankariryhmästä kertovaa Justice League -filmatisoinnin. Noin 90-prosenttisesti valmiina Snyder esitteli elokuvaansa studiopomoille, jotka kuitenkin kokivat elokuvan todella ongelmalliseksi ja aivan liian pitkäksi. Marvelin The Avengers -elokuvan (2012) ohjannut Joss Whedon pyydettiin kirjoittamaan elokuvaa uudestaan ja Snyderin oli määrä ohjata uudet kohtaukset. Tragedia kuitenkin iski, kun Snyderin tytär Autumn teki itsemurhan maaliskuussa 2017, minkä vuoksi surun musertama Snyder päätti jättää projektin. Whedonille annettiin täysi vastuu elokuvan viimeistelystä ja hän muokkasikin käsikirjoitusta voimakkaasti ja kuvasi lähes koko elokuvan uudestaan. Whedonin Justice League julkaistiin marraskuussa 2017 ja se tuomittiin niin fanien kuin kriitikoiden toimesta sekasotkuksi. Elokuvan budjetti oli myös paisunut niin suureksi, että jopa lähes 660 miljoonan dollarin lipputuloilla se todettiin taloudelliseksi flopiksi. Pian julkaisun jälkeen alkoi liikkua huhuja, että Snyderin leikkausversio olisi yhä olemassa ja se vaatisi vain viimeistelyjä, jotta sen voisi julkaista. Näin alkoikin fanien toimesta #ReleaseTheSnyderCut -someliike, jossa vaadittiin Warner Brosia julkaisemaan Snyderin alkuperäinen versio elokuvasta. Jopa näyttelijät ja kuvausryhmäläiset liittyivät joukkoon. Muutaman vuoden ajan Warner Bros. väitti vastaan ja näyttikin hyvin epätodennäköiseltä, että Snyderin leikkausta julkaistaisiin. Vuonna 2019 Snyder alkoi puhua siitä, että leikkausversio on kuin onkin olemassa. Lopulta Warner Bros. heltyi fanien vimmaan ja teki diilin Snyderin kanssa elokuvan viimeistelystä. Siitä huolimatta, että teatteriversio oli tehnyt pahaa tappiota studiolle, Warner Bros. suostui antamaan yli 30 miljoonaa dollaria Snyderin version viimeistelyyn. Alunperin Snyderin version puhuttiin tulevan neliosaisena minisarjana, mutta lopulta Snyder päätti esittää sen yhtenä pitkänä elokuvana. Nyt Zack Snyder's Justice League -nimen saanut teos on vihdoin ja viimein ilmestynyt HBO-palveluihin ympäri maailman ja minun täytyy tunnustaa, etten olisi uskonut päivän koittavan. Monet asiat tuntuivat sotivan sitä vastaan, että Warner Bros. suostuisi antamaan lisärahoitusta heikosti menestyneen leffan uudelleenleikkaukseen, mutta fanien voima osoitti lopulta luulot vääriksi. Itselleni on muodostunut ristiriitainen suhde Snyderin edellisiin DC-leffoihin ja sen perusteella en edes innostunut, kun hänen Justice League -leikkauksen ilmoitettiin ilmestyvän. Mielenkiinnolla halusin kuitenkin nähdä, millainen Snyderin alkuperäinen visio on ja onko lopputulos pitkän fanivaatimuksen arvoista, vai onko kyseessä jopa Whedonin versiota heikompi tekele...
Tähän väliin haluan huomauttaa, että arvostelu on kirjoitettu sillä ajatuksella, että lukija on nähnyt vuonna 2017 julkaistun Justice League -elokuvan ja arvio tulee erityisesti keskittymään kahden version lukuisiin eroihin ja muutoksiin. Älkää kuitenkaan huoliko, uusia lisäyksiä en paljasta.
Supermanin kuoleman jälkeen Bruce Wayne ryhtyy kokoamaan sankareiden ja jumalten ryhmää taistelemaan pahaa Steppenwolfia vastaan, joka etsii emolaatikoita, joiden sisältämällä voimalla voisi tuhota koko Maan.
Zack Snyder's Justice Leaguen hahmogalleria on hyvin samanlainen kuin vuoden 2017 versiossa, mutta siitä löytyy myös useita hahmoja, jotka eivät ole mukana siinä, joten jätän heidät mainitsematta ja teille yllätykseksi. Itse Justice League -ryhmä koostuu tietty miljonääri Bruce Waynesta eli Batmanista (Ben Affleck), amatsonisoturi Diana Princestä eli Wonder Womanista (Gal Gadot), supernopeasta Barry Allenista eli Flashista (Ezra Miller), ihmisrobotti Victor Stonesta eli Cyborgista (Ray Fisher), atlantislaisesta Arthur Currysta eli Aquamanista (Jason Momoa), sekä Kal-Elistä eli Clark Kentistä eli Supermanista (Henry Cavill). Uskoisin, ettei kenellekään tätä lukevalle tule yllätyksenä, että Superman on mukana, vaikka hahmo kuolikin Batman v Superman: Dawn of Justicen lopussa. Ja trailerit katsoneet tietävät myös, että hahmo pukeutuu tällä kertaa mustaan pukuun perinteisen sinipunaisen asun sijaan. Cavill synkisteleekin roolissaan eri tavalla kuin vuoden 2017 versiossa ja samaa tekee myös Affleck Batmanina. Kun vuoden 2017 versiossa supervoimaton Batman tuntui turhalta köysipyssynsä kanssa, tässä hänelle löytyy kunnolla käyttöä ja hän keksii keinot pärjätäkseen yli-ihmisiä vastaan. Wonder Woman on toiminnassa mukana, mutta jää paikoitellen hieman sivuun - kenties koska hän oli juuri saanut oman elokuvansa vuonna 2017, ennen kuin tämän oli tarkoitus ilmestyä. Vuoden 2017 versiossa lähinnä komediallisen sivuhahmon roolin omaksunut Flash nousee huomattavasti merkittävämpään osaan. Yllättäen myös Cyborg saa huomattavasti enemmän ruutuaikaa ja hahmoon syvennytään paljon paremmin. Cyborg oli mielestäni vuoden 2017 versiossa ryhmän tylsin hahmo, mutta tässä hänestä saadaan paljon enemmän irti. Ei olekaan ihme, että näyttelijöistä erityisesti Fisher on osoittanut sosiaalisessa mediassa vihaansa vuoden 2017 versiota kohtaan. Harmikseni Aquaman jää tällä kertaa porukan tylsimmäksi tapaukseksi. Momoa saa pari tähtihetkeä, mutta itse hahmo tuntuu olevan vähän siellä sun täällä. Katsojan on helpompi ymmärtää hahmon sisäistä ristiriitaa, jos on nähnyt vuoden 2018 Aquaman-leffan, muuten hahmon juonikuviot tuntuvat todella sekavilta.
Vastaansa supersankarit saavat toisesta maailmasta saapuvan Steppenwolfin (Ciarán Hinds), joka oli pelkkä vitsi vuoden 2017 versiossa. Surkeasti animoitu, koomisen näköinen ja tylsiä pahismonologeja suoltava Steppenwolf on tässä korvattu huomattavasti uhkaavammalla tuhoajalla, joka on jopa aika häijy vastus sankareille. Hahmoa myös saadaan syvennettyä hieman antamalla tälle motiivi, miksi hän seuraa vieläkin häijympää ja julmempaa pahaa olentoa, Ray Porterin näyttelemää Darkseidiä. Hahmosta voisi saada vieläkin enemmän irti, mutta jo tällaisenaan uusi Steppenwolf on huomattava parannus siihen vuoden 2017 kammotukseen verrattuna.
Jos luulit, että Zack Snyder's Justice League olisi vain pidennetty versio vuoden 2017 Justice Leaguesta, olet pahasti erehtynyt. Toki juoni on periaatteessa sama ja mukana on muutamia samoja kohtauksia, mutta pääasiassa tämä on hyvin erilainen filmi. Tunnelma ja tarinan rakenne ovat täysin erilaiset ja mukana on hahmoja, juonikuvioita ja käänteitä, joita ei ollut lainkaan mukana vuoden 2017 versiossa. Ja kun sanoin, että näissä kahdessa versiossa on muutamia samoja kohtauksia, minä todella tarkoitan vain muutamia. Jopa ne muutamat muuttuvat jossain kohtaa joko pidemmiksi tai sitten ne on eri lailla leikattu tässä Snyderin versiossa. Versioista löytyy hyvin samanlaisia kohtauksia, joista kuitenkin huomaa, että vuoden 2017 versiossa ne ovat uudelleen kuvattuja, sillä niissä on paljon erilaisuuksia. Esimerkiksi heti alussa, kun Bruce Wayne matkustaa värväämään Aquamania ryhmään, kohtaus kulkee toisaalta hyvin samalla tavalla eteenpäin, mutta keskustelu on täysin eri sanasta sanaan. Jos pidit kovasti Brucen vitsistä "kuulin, että osaat puhua kaloille", varaudu pettymykseen, sillä sitä ei tästä versiosta löydy.
Yllättävää kyllä, Zack Snyder's Justice Leaguesta löytyy paljon vitsejä, jotka varmasti monet olettivat kuuluneen vain Whedonin versioon. Synkän ja lähes huumorittoman Batman v Superman: Dawn of Justicen jälkeen Warner Bros. antoi Whedonille tehtäväksi tehdä Justice Leaguesta humoristisempi elokuva, mutta nähtävästi jo Snyder oli monien vitsien takana. Enää Flash ei kummastele brunssin merkitystä tai ihmettele Batmanin lepakkoluolaa, mutta voitte olla varmoja, että mukaan mahtuu useita myötähäpeällisiä yrityksiä olla hauska. Vaikka Zack Snyder's Justice League onkin tummasävyisempi kuin vuoden 2017 versio, ei se silti ole samaa synkistelyä kuin Batman v Superman: Dawn of Justice. Elokuvan vallitsevana teemana on toivo ja se, että jos sankarit tekevät yhteistyötä, he voivat saavuttaa mitä vain. Snyderin tuttuun tyyliin voimakkaalta ylidramaattisuudelta ei kuitenkaan vältytä.
Vaikka kokonaisuutena Zack Snyder's Justice League on vuoden 2017 versiota parempi tekele jo ihan vain yhtenäisemmän vision ansiosta, täytyy tunnustaa, että vuoden 2017 versiossa on onnistumisia, joita tämä filmi kaipaisi. Isoin juttu on, että Supermanin kuoleman jälkimeininkeihin uppouduttiin enemmän ja paremmin vuoden 2017 versiossa. Vaikka varmasti jokainen arvasi, että Superman palaa takaisin henkiin tavalla tai toisella, vuoden 2017 versio onnistui paljon paremmin esittelemään synkentyneen maailman, jonka suurin sankari on poissa ja joka tekee nyt surutyötä. Kuvat ympäri maailman eri lokaatioista, joissa ihmiset ovat kerääntyneet kunnioittamaan menehtynyttä sankariaan, ovat nyt poissa ja koin sen isoksi miinukseksi. Toinen juttu, minkä vuoden 2017 versio tekee paremmin, on se, kuinka siinä pohjustetaan alusta asti tulevaa pahuutta. Vaikka sen version Steppenwolf onkin surkuhupaisa pettymys, tiettyä jännitettä ja uhkaa kasvatellaan siinä taidokkaammin. Zack Snyder's Justice League tekee yllättävänkin vähän sen jännitteen rakentamisen eteen.
Se vähäinenkin jännite rakoilee jatkuvasti elokuvan aikana, sillä Snyderinkin leikkausversio ontuu pahasti. Jos ette vielä tienneet, Zack Snyder's Justice Leaguella on kestoa hurjat 4 tuntia ja 2 minuuttia. Ja valitettavasti minun on pakko sanoa, että se on aivan liikaa. Sentään leffa on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin elokuvan voi halutessaan katsoa pienemmissä pätkissä. Silti elokuvassa on useita pidempiä osioita, jotka laahaavat ja aina silloin tällöin huomasin tylsistyneeni leffaa katsoessa. Ja kun kyseessä on supersankarifilmi, jossa nähdään mm. Batman, Superman ja Wonder Woman, on surullista sanoa, että pitkästyin. Siinä, missä vuoden 2017 versio kiirehti aivan liikaa, tämä Snyderin versio oikein venyttämällä pitkittää kohtauksia äärimmilleen. Toki keston myötä filmi saa hengittää enemmän, mutta siinä on myös paljon juttuja, joita olisin itse suosiolla jättänyt leikkaushuoneen lattialle. Molemmissa versioissa nähdään alkupäässä kohtaus, jossa Wonder Woman taistelee pientä terroristijoukkoa vastaan ja vaikka se tuokin edes jotain toimintaa ensimmäiseen puoleentoista tuntiin (elokuvassa on yllättävän vähän toimintaa), on se kohtauksena lopulta täysin merkityksetön tarinan kannalta.
Molempien leikkausversioiden suureksi ongelmaksi koituu se, että elokuvan pitää toimia myös esittelynä Flashille, Cyborgille ja Aquamanille. Vaikka Flashia muutetaan siedettävämpään suuntaan ja Cyborg saa enemmän lihaa luidensa ympärille (vai pitäisikö sanoa metallia ihonsa päälle), Snyderinkin versiosta huokuu se, että kolmikko olisi kaivannut omat elokuvansa ennen tämän julkaisua. Whedonin versio saattoi olla hätiköity uudelleenkuvaustensa ja -leikkauksensa takia, mutta Snyderin version kohtaloksi koituu DC:n elokuvauniversumin hätäinen rakentelu. Tietyissä hetkissä olisi enemmän painoarvoa, jos hahmot olisivat saaneet soololeffansa etukäteen. Vuonna 2021 tätä versiota katsoessa Aquaman hyötyy siitä, että hän sai oman filminsä vuonna 2018. Mutta kun miettii, että tämän Snyderin leikkauksen piti ilmestyä vuonna 2017 ennen Aquaman-leffaa, olisi toteutus kompastunut silti.
Jos jotain erityisen onnistunutta Zack Snyder's Justice Leaguesta pitää sanoa, niin sen lopputaistelu on huomattavasti parempi, viihdyttävämpi, innostavampi ja jännittävämpi kuin vuoden 2017 versiossa. Tiimin ryhmädynamiikka toimii iskevämmin ja on vaikuttavampaa nähdä heidät taistelemassa yhdessä Steppenwolfia ja tämän joukkoja vastaan. Steppenwolfkin tuntuu kovemmalta vastukselta ja mukana on ratkaisuja, jotka saavat fanit varmasti innostumaan. Ainoa, mikä taistelua latistaa on se, ettei se onnistu välittämään tunnetta maailmanluokan tuhon mahdollisuudesta. Tähän vaikuttaa paljon se, ettei taistelussa nähdä lainkaan sivullisia, jotka joutuisivat taiston uhriksi. Vaikka Man of Steelin lopputaistoa onkin kritisoitu liiallisesta massiivisuudesta ja tuhopornosta, se sentään herätti tunteen siitä, että Maa on oikeassa vaarassa ja katsoja saatiin jännittämään paremmin Supermanin onnistumisen puolesta.
Lisäkritiikiksi Zack Snyder's Justice Leaguelle voi myös antaa sen, kuinka paljon se antaa painoarvoa fanipalveluksille, joita vain näiden leffojen kautta DC-maailmaan tutustuneet eivät välttämättä voi hoksata. Batman v Superman: Dawn of Justicen tavoin mukana on kohtauksia, repliikkejä ja yksityiskohtia, jotka toimivat mahtavina silmäniskuina faneille, mutta joista moni muu ei ymmärrä hölkäsen pöläystä. Tämäkin leffa sisältää juttuja, jotka elokuva esittää merkittävinä, mutta ne voi ymmärtää vain, jos tietää etukäteen paljon alkuperäisistä sarjakuvista. Monen katsojan täytyy ryhtyä tutkimaan Wikipediaa sun muita sivustoja leffan jälkeen, jotta tietyt jutut käyvät järkeen. Niihin kun ei vastauksia löydy DC:n muista näytellyistä elokuvista. Zack Snyder's Justice League on juurikin fanituote DC-fanilta DC-faneille. Jo nyt on selvää, että useamman vuoden ajan elokuvan perään kyselleet fanit saavat juuri sitä, mitä halusivatkin ja voivat vihdoin olla tyytyväisiä. Olen iloinen heidän puolestaan ja mielestäni on hienoa, että fanien voima on saanut jotain tällaista aikaiseksi. Olisin toki vielä iloisempi, jos voisin kuulua samaan joukkoon, mutta mielestäni Zack Snyder's Justice League on lopulta aika keskinkertainen ja ainakin tunnin liian pitkä filmi.
Elokuvan teknisistä puolista minun täytyy nostaa vielä esille kolme juttua. Ensinnäkin elokuva on jostain syystä haluttu esittää lähes neliön muotoisessa 4:3-kuvasuhteessa, eikä kuva siis täytä koko televisioruutua ilman zoomaamista. Jotkut sanovat, että kuvasuhde on tällainen mahdollista IMAX-julkaisua varten, mutta omaan silmään se näytti siltä kuin leffa olisi tehty Instagramiin tai vanhaan kuvaputkitelevisioon. Vaikka välillä silmä tottuukin kuvaan, koin neliömäisen kuvan jatkuvasti todella häiritseväksi. Toiseksi elokuvan erikoistehosteiden taso on aika vaihtelevaa. Steppenwolf näyttää hyvältä ja mukana on useita tyylikkäitä efektejä, mutta seassa on myös viimeistelemättömiltä näyttäviä juttuja, sekä joitain tehosteita, jotka ovat kuin PlayStation 3:n videopeleistä. Asiaa ei auta HBO:n kuvanlaatu, joka muuttuu hieman suttuisammaksi aina, kun ruudulla tapahtuu paljon. Kolmanneksi vaikka onkin kiinnostavaa, että vuoden 2017 version musiikkien säveltäneen Danny Elfmanin sijaan Zack Snyder's Justice Leaguen musiikeista vastaa Tom Holkenborg ja siten leffa on jo pelkästään musiikeiltaan täysin erilainen, Holkenborgin työ ei ole kovin kummoista. Hans Zimmerin mahtipontisen työn jälkeen Man of Steelissä ja Batman v Supermanissa, Holkenborgin jumputukset ovat aika tylsää taustameteliä. Mukaan mahtuu tuttuja melodioita viime filmeistä, kuten Wonder Womanin tykittelevä tunnusmusiikki, mutta jostain syystä Holkenborg korvaa sitäkin jatkuvasti yhä vain ärsyttävämmäksi muuttuvalla kuorolla.
Yhteenveto:Zack Snyder's Justice League täyttää varmasti elokuvan perään useamman vuoden kyselleiden fanien toiveet ja unelmat, mutta filminä se on silti aika keskinkertainen, aivan liian pitkä ja epätasainen raina. Neljän tunnin kesto ei tunnu perustellulta, vaikka filmin täytyykin toimia kolmen sankarin esittelyelokuvana. Kestoa on venytetty äärimmilleen ja aina välillä itse huomasin tylsistyväni. Vaikka filmi on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin sen voi katsoa lyhyemmissä osissa, on katselukokemus silti raskas. Tarinankerronta on edelleen aika ontuvaa ja paikoitellen tuntuu, ettei juoni millään etene. Elokuva pääseekin vauhtiinsa vasta erittäin mainiossa lopputaistelussa. Leffasta löytyy omat onnistumisensa ja erityisesti Cyborg ja Steppenwolf ovat hahmoina huomattavasti parempia kuin vuoden 2017 versiossa. Silti vuoden 2017 versiosta löytyy omat onnistumisensa, jotka tästä uupuvat. Jännitettä ei oikein rakenneta alkupäässä lainkaan, eikä Supermanin kuoleman aiheuttanutta muutosta maailmassa esitellä tällä kertaa. Tekninen puoli heittelee laadukkuudeltaan ja elokuva sisältää niin epätasaisia erikoistehosteita, häiritsevän kuvasuhdekikkailun kuin myös jopa ärsyttävää kuorohoilotusta aina, kun Wonder Woman tai joku muu amatsoni tekee jotain. On toki hienoa nähdä Zack Snyderin elokuva vihdoin ja viimein kunnolla, ja olenkin iloinen siitä, että fanien pitkä yhteistyö tuotti näin suuren tuloksen. Zack Snyder's Justice Leaguen ilmestyminen on elokuvahistoriallisesti merkittävä juttu, mutta itse leffa jätti minut aika kylmäksi. Lopussa se lupailee huomattavasti mielenkiintoisemmasta jatko-osasta, mutta saa nähdä, tuleeko sitä koskaan. Snyder on todennut, että tämän filmin viimeistely jäi hänen viimeiseksi työkseen DC-elokuvien parissa, mutta tämän elokuvan olemassaolo jo tarkoittaa sitä, että koskaan ei voi tietää, mitä saatamme tulevaisuudessa nähdä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Zack Snyder's Justice League, 2021, DC Films, DC Entertainment, Atlas Entertainment, HBO Max, Warner Bros. Pictures, Warner Bros., Warner Max, The Stone Quarry, RatPac-Dune Entertainment
Ohjaus: David Fincher Pääosissa: Jesse Eisenberg, Andrew Garfield, Armie Hammer, Justin Timberlake, Max Minghella, Brenda Song, Rashida Jones, Rooney Mara ja Dakota Johnson Genre: draama Kesto: 2 tuntia Ikäraja: 12
The Social Network perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Accidental Billionaires: The Founding of Facebook, a Tale of Sex, Money, Genius, and Betrayal (2009), mikä taas pohjautuu tositarinaan Facebookin perustamisesta. Käsikirjoittaja Aaron Sorkin oli saanut 14-sivuisen esittelynäytteen kirjasta käsiinsä, kun Mezrich yritti saada sitä julkaistua, ja kiinnostui tarinasta todella paljon. Sorkin sai Sony-yhtiön kiinnostumaan projektista myös ja niin elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2009 ja lopulta The Social Network sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 24. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri menestys, tuottaen jopa yli 200 miljoonaa dollaria, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa oli ehdolla myös useista palkinnoista, kuten kuudesta Golden Globesta, joista se voitti neljä (paras draamaelokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja musiikki), seitsemästä BAFTA-palkinnosta, joista se voitti kolme (paras ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kahdeksasta Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse näin The Social Networkin muistaakseni vuonna 2011, kun itse liityin Facebookiin ja vuokrasimme elokuvan äitini kanssa. Silloin leffa ei ollut mielestäni kovinkaan ihmeellinen, mutta ostin sen kuitenkin Blu-rayna viime vuonna. Nyt kun The Social Network täyttää 10 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuonna 2003 Harvardin yliopiston nuori opiskelija Mark Zuckerberg alkaa kehittelemään ideaa internetin sosiaalisesta verkostosta, jonka hän nimeää Facebookiksi.
Pääosassa Facebookin perustajana Mark Zuckerberginä nähdään Jesse Eisenberg, joka teki vielä vuonna 2010 nousuaan elokuvatähdeksi. Nopeasta ja näsäviisaalta kuulostavasta puhetavastaan tunnetulle Eisenbergille Zuckerbergin rooli sopii täydellisesti. Eisenberg on uskottava nerona, joka pitää itseään muiden yläpuolella ja naljailee muille älykkyydestään. Elokuvahahmona Mark Zuckerberg on tavallaan ylimielinen mulkvisti, jollaista ei tosielämässä sietäisi, mutta silti leffaa katsoessa hänestä pitää jollain oudolla tavalla. Vaikka hän puhuu töykeästi, osa hänen heittämistä kommenteista saa katsojan ajattelemaan, että ei hän väärässä ole. Eisenberg osaa olla samassa roolissa sekä todella kylmä että jopa koskettava, kun katsoja hoksaa, kuinka yksinäinen Mark lopulta onkaan.
Eisenberg ei todellakaan ole elokuvan ainoa näyttelijä, joka oli vielä vuonna 2010 vasta matkalla tähteyteen. Zuckerbergin parasta ystävää ja Facebookin toista luojaa, Eduardo Saverinia näyttelevä Andrew Garfield tunnetaan nykyään parhaiten Hämähäkkimiehen roolista The Amazing Spider-Maneissa (2012-2014). The Lone Rangerista (2013) ja Call Me by Your Namesta (2017) tuttua Armie Hammeria ei tiennyt vielä lähes kukaan vuonna 2010 ja elokuva onnistuikin huijaamaan monia luulemaan, että hänellä on identtinen kaksonen, sillä Hammer tekee leffassa tuplaroolin Zuckerbergin oikeuteen haastavina Winklevossin veljeksinä. The Social Networkin ohjaajan David Fincherin seuraavassa elokuvassa, Stieg Larssonin jännäriin perustuvassa The Girl with the Dragon Tattoossa (2011) pääosaa näytellyt Rooney Mara nähdään tässä pienessä sivuroolissa Zuckerbergin ihastuksen kohteena. Nykyään Fifty Shades -trilogiasta (2015-2018) parhaiten tunnettu Dakota Johnsonkin nähdään hyvin pienessä roolissa. Zuckerbergin avuksi saapuvaa rikasta Sean Parkeria näyttelevä Justin Timberlake oli sen sijaan jo hyvinkin tunnettu, mutta lähinnä laulajana. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä läpi leffan ja täytyy kyllä kehua, kuinka hienosti Winklevossin veljekset on toteutettu. Jos en tietäisi, että Hammer näyttelee molemmat roolit, en luultavasti edes tänä päivänä hoksaisi, että hahmojen toteutukseen on käytetty paljon tietokone-efektejä!
Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elokuva jättiyhtiön perustamisesta ja siihen kuuluvista oikeudenkäynneistä ei vakuuttanut minua, mutta nyt katsottuna The Social Network iski minuun lujaa. Elokuvien kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) ohjaaja Fincher on vuosien varrella osoittanut mestarillisuutensa jännityksen luomisessa ja tässä hän todella näyttää taitonsa. Kuinka hän osaakaan tehdä tästä tarinasta näin vangitsevan ja jännittävän? Fincher käsittelee elokuvaa kuin jännitysnäytelmää, kasvattaen panoksia ja nostattaen tunnelmaa loppua kohti. Hänen lahjansa pitävät katsojan koukussa alusta alkaen, mihin vaikuttaa myös äärimmäisen vahvasti Aaron Sorkinin mahtava käsikirjoitus. Sorkin kertoo tarinaa useammalla aikajanalla, mutta ne eivät koskaan käy sekaviksi, vaan hyppiminen ajassa tapahtuu harkitusti, tarkkaan suunnitellusti ja upeasti. Sorkin tietää, milloin viedä tarinaa eteenpäin "tavallisesti" ja milloin hyödyntää takaumia täsmentääkseen jotain asiaa. Kun tähän vielä lisätään päälle Sorkinin fantastinen dialogi, ei ole ihme, että elokuva nappasi usean palkinnon käsikirjoituksestaan ja leikkauksesta, mikä tukee Sorkinin tekstiä.
Jännityksen lisäksi mukana on hauskojakin hetkiä. Vaikka Zuckerberg onkin aika rasittava persoona, katsoja silti myhäilee hänen kanssaan, kun hän onnistuu sivaltamaan jotakuta nokkeluudellaan. Kuluneet vuodet ovat myös tuoneet mukaan oman hauskan puolensa, mitä leffasta ei vielä löytynyt ilmestyessään. Kun yksi hahmoista toteaa, että Facebook on äärimmäisen addiktoiva ja että hän käy siellä jopa viidesti päivässä, naurahdin ääneen ja yritin miettiä, milloin olisin viimeksi käynyt Facebookissa vain viisi kertaa päivän aikana. Lisäksi kun alkuvaiheissa Facebookin suunnittelusta puhutaan, että se voisi olla miljoonienkin arvoinen idea, joku tuhahtaa, että tuskinpa. Nykyään Facebook on miljardien arvoinen yritys. Tällaiseen megabisnekseen ei kuitenkaan päädytä ilman korruptiota, valehtelua, sortamista ja elämien pilaamista. The Social Network näyttää Facebookin perustamisen ikävämpiäkin puolia ja ne ovat iso syy, miksi leffaa on niin vangitsevaa seurata. On äärimmäisen kiehtovaa nähdä, mitä kaikkea on pyörinyt taustalla sivustossa, mitä itse käyttää päivittäin (eikä vain viittä kertaa). Tosin jos Zuckerbergiä on uskominen, monet asiat leffassa eivät pidä paikkansa.
Sen sijaan Zuckerberg on ylistänyt elokuvan puvustajia ja sanonut, että hän käytti aika pitkälti kaikkia vaatteita, mitä leffankin Zuckerberg käyttää. Kyseessä ei siis ole kaikkein muotitietoisin miljardööri, mutta kukin tyylillään. Puvustajien lisäksi myös lavastajat ja tekninen tiimi tekevät oivaa työtä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja etenkin eräs soutukisa on todella näyttävä. Valaisu on myös onnistuneen tyyliteltyä. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut. Vaikka Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla, olen hämmentynyt, että heidät palkittiin useilla palkinnoilla samana vuonna, kun Hans Zimmer tarjosi eeppisyyttä koko rahan edestä huikeilla musiikeillaan Inceptionissa(2010).
Yhteenveto:The Social Network on loistava ja yllättävänkin koukuttava ja jännittävä elokuva Facebookin perustamisesta. Ohjaaja David Fincher onnistuu rakentamaan todella tiukkaa tunnelmaa tällaisestakin tositarinasta. Vangitsevuutta lisää Aaron Sorkinin erinomainen käsikirjoitus taidokkaan kerronnan ja mahtavan replikoinnin kera. Erilaiset petokset, valheet ja selkäänpuukotukset tekevät kertomuksesta kaiken aikaa herkullisemman. Hienoutta vain lisäävät erittäin hyvät näyttelijäsuoritukset. Jesse Eisenberg on nappivalinta päärooliin Mark Zuckerbergiksi. Andrew Garfield ja Justin Timberlake ovat mainiot Zuckerbergiä eri tavoin auttavina Eduardona ja Seanina, kun taas Armie Hammer loistaa tuplaroolissa Winklevossin veljeksinä. Myös tekninen toteutus on taiturimaista tyylikkäästä kuvauksesta napakkaan leikkaukseen. Kun pohtii Facebookin merkitystä jokapäiväisessä elämässä, suosittelen The Social Networkin katsomista kaikille palvelun käyttäjille. Sinänsä erittäin mielenkiintoista on, että elokuvalle voisi ihan hyvin tehdä jatkoa nyt kymmenen vuotta myöhemmin, kun Facebook on kasvanut mammuttimaiseksi, saanut haltuunsa Instagramin ja WhatsAppin, sekä jouduttuaan huonoon valoon mm. tietoturvariskien takia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Social Network, 2010, Columbia Pictures Corporation, Relativity Media, Scott Rudin Productions, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions
Ohjaus: Ruben Fleischer Pääosissa: Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone, Abigail Breslin, Zoey Deutch, Rosario Dawson, Avan Jogia, Luke Wilson ja Thomas Middleditch Genre: komedia, kauhu Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 16
Rhett Reesen ja Paul Wernickin ideoima ja Ruben Fleischerin ohjaama kauhukomedia Zombieland(2009) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä keräsi nopeasti oman sinnikkään fanikuntansa, joka alkoi vaatimaan jatkoa. Käsikirjoittajakaksikko, ohjaaja ja neljä päätähteä Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone ja Abigail Breslinkin halusivat tehdä jatkoa, mutta eri syiden vuoksi sen teko on vain venynyt ja venynyt. Reese ja Wernick päätyivät kirjoittamaan Deadpoolia (2016) ja heti perään Deadpool 2:a (2018), jolloin tekijät yrittivät muovata Zombielandista televisiosarjan, mutta uuden näyttelijäkaartin vuoksi sarjan pilottijakso sai jo niin murskaavan vastaanoton, ettei sitä koskaan jatkettu. Monet olivat ehtineet jo menettää toivon ja näyttelijätkin sanoivat haastatteluissa, etteivät tienneet, tulisiko jatkoa koskaan. Jatko kuitenkin varmistettiin, kun internetissä levisi "10 Year Challenge", missä ihmiset jakoivat kuvia itsestään nykyään ja 10 vuotta sitten. Sony julkaisi ensimmäisen Zombielandin julistetta muistuttavan kuvan, missä Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin olivat palanneet rooleihinsa ja samalla ilmoittivat, että toinen osa julkaistaisiin lokakuussa 2019, kun ensimmäinen osa täyttää 10 vuotta. Elokuvan kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt, vihdoin ja viimein, Zombieland: Double Tap saa ensi-iltansa. Itse näin ensimmäisen Zombielandin varmaankin vuonna 2010 ja pidin siitä valtavan paljon. Siitä lähtien olen odottanut näkeväni filmille jatkoa - usean vuoden ajan jopa epätoivoisesti. Innostuin suuresti, kun Sony julkaisi "10 Year Challenge" -kuvan ja intoani vain lisäsi, kun leffan traileri julkaistiin, mikä sai minut ihan oikeasti käsittämään, että jatko-osa on vihdoin tulossa. Kävinkin äärimmäisen innoissani katsomassa Zombieland: Double Tapin sen lehdistönäytöksessä.
Kymmenen vuotta zombiepidemian levittyä ympäri maailman, Tallahassee, Columbus, Wichita ja Little Rock päätyvät uuteen seikkailuun Zombielandissa, kohdatessaan sekä uusia eläviä että eläviäkuolleita tuttavuuksia.
On aivan mahtavaa nähdä tämä nelikko taas kasassa. En edes osannut etukäteen aavistaa, kuinka suuresti iloitsisin Tallahasseen (Harrelson), Columbuksen (Eisenberg), Wichitan (Stone) ja Little Rockin (Breslin) paluusta valkokankaille. Erityisen hienoa on nähdä, että kaikki heistä ovat selvästi halunneet tehdä tämän leffan ja jokainen palaa innolla rooleihinsa. Tämä on mahtavaa, etenkin kun esimerkiksi Emma Stone on jo siirtynyt vakavammin otettaviin elokuviin ja voittanut jopa Oscar-palkinnon roolityöstään La La Landissa (2016) ja silti hän on halunnut palata hömelöön zombikomediaan. On myös hauska nähdä Bresliniä pitkästä aikaa, etenkin kun hän on ulkoisesti muuttunut eniten kymmenen vuoden aikana. Hänen hahmonsa Little Rockin vanhenemista hyödynnetään toimivasti itse tarinassakin, kun hän haluaisi itsenäistyä ja etsiä itseään... zombien täyttämässä maailmassa. Kaikki neljä ovat yhä erittäin hyviä rooleissaan ja katsojasta tuntuukin siltä kuin palaisi pitkästä aikaa vanhojen kavereiden pariin.
Elokuvassa nähdään enemmän eläviä hahmoja kuin edellisessä osassa, kuten Rosario Dawsonin näyttelemä selviytyjä Nevada, sekä tärkeimpänä Zoey Deutchin esittämä Madison, joka tulee varmasti jakamaan katsojien mielipiteet. Madison on mitä stereotyyppisin "tyhmä blondi", joka on kaiken aikaa jollain lailla pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hahmo viedään täysin äärimmäisyyksiin, jolloin jotkut katsojat tulevat pitämään häntä hauskana ja toiset ärsyttävänä. Omasta mielestäni Madison liikkuu taidokkaasti siinä rajalla, jolloin hän on samanaikaisesti sekä hauska että ärsyttävä ja molemmat piirteet tukevat toisiaan. Ja koska elämme ajassa, jolloin kaikesta loukkaantuu aina joku, on varmaa, että jotkut vetävät herneen nenään siitä, millaisia ihmisiä Madisonilla pilkataan.
Sen lisäksi, että olin äärimmäisen iloinen tutun nelikon näkemisestä uudelleen, olin vielä iloisempi, että Zombieland: Double Tap oli kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa. Ei tämä yllä ensimmäisen osan mahtavuuteen, mutta kyseessä on silti erittäin mainio elokuva. Etukäteen itseäni jännitti, että mitä jos vuosien jälkeen tekijät eivät onnistuisi löytämään samaa henkeä ja jatkoa katsoessa miettisinkin, että ei tätä olisikaan kannattanut tehdä? Lisäjännitettä aiheutti se, ettei Ruben Fleischer ole ohjannut ensimmäisen Zombielandin jälkeen mitään yhtä hyvää - etenkin viime vuoden Venom(2018) oli suuri pettymys minulle. Tässä maailmassa Fleischer on kuitenkin kuin kotonaan ja alusta asti hän näyttää, ettei ensimmäinen Zombieland ollut vain vahingossa syntynyt loistoleffa, vaan hän kyllä osaa, kun niin yrittää.
Heti alussa elokuva pyyhkii pienetkin skeptisyyden hivenet mielestä ja kuljettaa takaisin zombimaailmaan. Leffa hyödyntää paljon asioita ensimmäisestä osasta, kuten Columbuksen kertojaääntä, hauskaa visuaalista kikkailua, itseironista meta-huumoria, sekä Metallicaa. Kun alkutekstit alkoivat ja yhtyeen musiikki pärähti soimaan, teki mieli hurrata. Alusta alkaen Zombieland: Double Tap pitää katsojan virneen visusti yllä, tarjoten sekä hulvattomia juttuja että kuvottavia raakuuksia. Jatkuvasti saa nauraa - etenkin kun vakavammissakin kohdissa taustalla nähdään jotain huvittavaa - ja elokuvaan on tuotu mukaan paljon nokkelia asioita, joiden aikana katsoja myhäilee tyytyväisesti. Kun zombit saapuvat ruutuun, veri kyllä roiskuu. Edellisen osan tavoin tämäkään ei ole pelottava elokuva, mutta eipä se itseäni haittaa. Mukaan kyllä mahtuu muutamia asioita, mitkä hieman häiritsivät itseäni, kuten jotkut deus ex machina -hetket, mutta muuten elokuva tarjosi juuri sitä, mitä toivoinkin.
Kenties kaikkein parasta on, että tekijät ovat ymmärtäneet, ettei ensimmäisestä osasta tullut hitti zombien ja verimässäilyn vuoksi, vaan neljän päähenkilönsä ansiosta, joihin oli oikeasti panostettu ja joista katsoja aidosti välitti. Näiden neljän hahmon ja heidän loistavien näyttelijöidensä vuoksi fanit ovat vaatineet jatkoa, minkä osoittaa jo se, että kun Zombielandista yritettiin vääntää televisiosarjaa ja näyttelijäkaarti pistettiin vaihtoon, fanit suuttuivat. On upeaa, että Double Tapissakin tarina kulkee hyvin pitkälti henkilövetoisesti päänelikön kautta. Hahmoista on muodostunut vuosien aikana hyvin eriskummallinen perhe ja on mielenkiintoista seurata, miten he suhtautuvat nykyään toisiinsa, kun ovat tottuneet olemaan yhdessä kymmenen vuoden ajan. Leffa repii päänelikosta paljon riemua irti.
Ruben Fleischer hyödyntää paljon erilaisia kikkailuja ensimmäisestä Zombielandistaja tuo moniin juttuihin jonkinlaista twistiä. Ruudulle ponnahtaa välillä jonkinlaisia visuaalisuuksia ja tekstejä, ja välillä leikataan johonkin ihan muuhun ja todella hauskaan. Käsikirjoittajaduo Reese ja Wernick ovat keksineet monia älyttömiä ideoita, mitkä on tuotu mukaan aivan mahtavasti. Harmi vain, että kun he alussa esittelevät erilaisia zombeja, eivät he lopulta hyödynnä niitä lähes lainkaan. Hienointa kuitenkin on, että kaksikko oikeasti keksi uuden tarinan näille hahmoille. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja leikkauskin on veikeän napakkaa. Erityisesti yhdessä zombitaistossa kuvaus ja leikkaus ovat huikeaa. Tuhoutuneen maailman lavasteet ja digitoteutus ovat oivalliset ja zombimaskeeraukset erinomaisia. Äänimaailma on erittäin hyvin rakennettu ja David Sardyn säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla.
Yhteenveto:Zombieland: Double Tap on onneksi kymmenen vuoden odotuksen arvoinen jatko-osa ja vaikkei se olekaan yhtä loistava kuin ensimmäinen Zombieland, on se silti todella hyvä elokuva. On mahtavaa palata takaisin tähän zombien valloittamaan maailmaan, etenkin kun tekijät ja päänelikkokin tekevät paluun innoissaan. Harrelson, Eisenberg, Stone ja Breslin ovat yhä huikeita rooleissaan ja heidän ryhmädynamiikkansa toimii täydellisesti. Tekijät ovat onneksi tajunneet, että päänelikko oli ensimmäisen osan menestyksen salaisuus ja panostavat yhä hahmoihin kunnolla, sekä kertovat tarinaa koko ajan heidän kautta. Uusi seikkailu nappaa heti mukaansa, viihdyttää läpi kestonsa ja tarjoaa useat naurut sekä ihanan ällöt veriroiskahdukset. Mukana on paljon tuttua kikkailua edellisestä osasta ja kaikkeen on saatu hieman erilaista twistiä, mikä pitää tehokeinot raikkaina. Filmistä löytyy joitain ongelmia, kuten deus ex machina -hetkiä ja hyvin pohjustettuja zombeja, joita ei lopulta hyödynnetäkään. Tästä huolimatta Zombieland: Double Tap on vahva jatko-osa, mikä mitä luultavimmin vastaa innokkaiden fanien odotuksia. Itselleni elokuva oli lopulta juuri sellainen jatko, mitä kaipasinkin ja olen tyytyväinen, jos sarja jätetäänkin tähän. En tietenkään sano, että pistäisin vastaan, jos Zombielandista tehtäisiinkin trilogia... kunhan vain sama vahva henki on tallella ja tekijät keksivät kunnon tarinan.
Jääkää muuten katsomaan lopputekstit, sillä niiden aikana nähdään jotain, mikä voi saada ulvomaan naurusta!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Zombieland: Double Tap, 2019, Columbia Pictures, Pariah
