Arvostelu: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves (2023)

DUNGEONS & DRAGONS: HONOR AMONG THIEVES

Ohjaus: Jonathan Goldstein ja John Francis Daley

Pääosissa: Chris Pine, Michelle Rodriguez, Justice Smith, Sophia Lillis, Hugh Grant, Daisy Head, Chloe Coleman, Regé-Jean Page ja Jason Wong

Genre: fantasia, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves perustuu Gary Gygaxin ja Dave Arnesonin luomaan roolipeliin Dungeons & Dragons, joka julkaistiin vuonna 1974. Pelin pohjalta oli jo aiemmin tehty kolme elokuvaa, Dungeons & Dragons (2000), Dungeons & Dragons: Wrath of the Dragon God (2005) ja Dungeons & Dragons 3: The Book of Vile Darkness (2012), jotka otettiin aika nuivasti vastaan. Vuonna 2013 Warner Bros. Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvasovitusta pelin pohjalta, mistä pelin oikeudet omistava Hasbro teki lakisyytteen, sillä yhtiö oli parhaillaan tekemässä Dungeons & Dragons -elokuvaa Universal Picturesin kanssa. Vuonna 2015 oikeudessa juttu kääntyi kuitenkin Warner Brosin eduksi ja Hasbro ryhtyi tekemään yhteistyötä studion kanssa. Peliä fanittava näyttelijä Joe Manganiello työsti käsikirjoituksen elokuvaa varten ja yritti viedä filmin tuotantoon ohjaaja Brad Peytonin ja näyttelijä Dwayne Johnsonin kanssa, mutta heidän projektinsa ei edennyt. Sen sijaan Hasbro siirsi elokuvan Warner Brosilta Paramount Picturesille vuonna 2017 ja elokuvan teko lähti vihdoin rullaamaan. Koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään ja kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2021. Nyt Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa skeptisenä. En ole koskaan pelannut Dungeons & Dragonsia, vaikka se on kiinnostanut minut jo vuosia. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi toiveikas, kunnes näin elokuvan trailerin ja se näytti mielestäni kamalalta. Kävinkin varautunein mielin katsomassa Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesin ennakkoon Finnkinon järjestämässä mysteerinäytöksessä.

Harpisti, barbaari, taikuri ja muotoaan muuttava druidi lyöttäytyvät yhteen, varastaakseen muinaisen taikaesineen hävyttömältä huijarilta ja tätä auttavalta pahalta velholta.

Uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Michelle Rodriguez, Pokémon: Detective Pikachusta (2019) tuttu Justice Smith ja Se-kauhuelokuvista (It - 2017-2019) tuttu Sophia Lillis näyttelevät harpisti Edgin Darvisia, barbaari Holga Kilgorea, taikuri Simon Aumaria ja druidi Doricia, jotka lähtevät yhdessä rosvohommiin. Edginille ryöstö on erittäin henkilökohtainen ja myös Holgalla on kana kynittävänään ryöstökohteen kanssa. Taikuri Simon sen sijaan on aiemmin kuulunut poppooseen ja hyppää siksi takaisin mukaan, kun kutsu käy, mutta druidi Doricin motiivit ryöstöön jäävät löyhiksi. Yleensä pidettävä Pine on kummallisen ärsyttävä roolissaan hölösuu-Edgininä, jonka haluaa onnistuvan tavoitteissaan, mutta jota ei aika ajoin jaksaisi katsoa ollenkaan. Kova-muija-rooleistaan tunnettu Rodriguez istuu täydellisesti barbaariksi ja omaa karismaa toimintakohtauksissa, mutta jää draaman saralla näyttelijänä heikoksi. Smithin yritys toimia komediahahmona on lähinnä vaivaannuttava, eikä näyttelijä omaa luontaista huumoriajoituksen taitoa. Lillis on innokkaasti mukana leffassa, muttei aina ihan vakuuta, kun hänen hahmonsa pitäisi kertoa synkkiä puolia muodonmuuttajalajinsa kärsimyksestä. Nelikkoa auttaa myös Bridgerton-sarjasta (2020-) tutun Regé-Jean Pagen esittämä paladiini Xenk Yendar. Pagen faneille on luultavasti tiedossa pettymys, sillä vaikka näyttelijä on isosti esillä mainoksissa ja jopa kolmas nimi julisteessa, jää hänen ruutuaikansa ehkä hieman päälle vartin mittaiseksi.

     Elokuvan pahisosastoa edustavat brittihurmuri Hugh Grantin näyttelemä huijari Forge Fitzwilliam, joka pitää Ikikesän kaupunkia hallussaan, sekä tätä auttava paha punainen velho Sofina (Daisy Head). Läpi elokuvan Grantista jotenkin näkee, ettei häntä paljoa kiinnostaisi olla mukana leffassa ja hänen heittäytyminen tuntuu väkinäiseltä. Head on täysillä mukana, mutta hänen hahmonsa jää todella yksiulotteiseksi ja tylsäksi.

Valitettavasti Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves ei päässyt yllättämään positiivisesti, vaan se on juurikin niin kehno fantasiaraina kuin trailerit antoivat ymmärtää. Siitä löytyy muutamia kehun arvoisia juttuja, mutta pääasiassa minulle tuotti leffan jälkeen suuria vaikeuksia keksiä siitä mitään hyvää sanottavaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä yhdenkään hahmo erityisesti kiinnostanut minua. Ryöstöseikkailu ei koskaan saanut napattua mukaansa, vaan lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen elokuva. Tämä on niitä hassuja paradoksitapauksia, jotka tuntuvat siltä kuin kolmen tunnin filmi olisi pakolla puristettu kahteen tuntiin, jolloin kerronta on kamalan kiirehtivää ja hätäistä, mutta silti elokuva tuntuu edelleen yli kolmen tunnin mittaiselta. Kun luulin leffan olevan ihan loppusuoralla, vilkaisin kelloa ja hämmästelin, sillä siitä oli mennyt vasta puolet.

Kaikista huonointa elokuvassa on sen huumori. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt näin tuskastuttavan epähauskan leffan. Asiaa vain korosti yleisön hiljaisuus. Elokuva on alusta loppuun täynnä vitsejä, mutta voin laskea yhden käden sormilla, kuinka moni niistä nauratti yleisöä. Pääasiassa kuulin ympäriltäni turhautunutta tuhahtelua, samalla kun pyörittelin itse silmiäni. Huumori on myötähäpeällisen väkinäistä ja elokuva yrittää aivan liikaa olla hauska. Olinkin todella yllättynyt, kun leffan jälkeen huomasin, että sen käsikirjoituksesta vastaavat Jonathan Goldstein ja John Francis Daley, jonka aiemmat työt, kuten Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011), Loma (Vacation - 2015), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Game Night (2018) ovat parhaimmillaan suorastaan hulvattomia. Seasta löytyy sentään yksi aidosti hauska pätkä hautausmaalla, sen myönnän, mutta muuten on suorastaan käsittämätöntä, kuinka ala-arvoista läppää leffa onkaan täynnä.

Eipä kaksikon teksti muutenkaan päätä huimaa. Tarina on todella kömpelösti pistetty kasaan ja se vaatii kauheasti hahmoilta selittämistä, jotta katsoja pysyy perässä, että missä oikein mennään. Tärkeitä palasia puuttuu seasta, eikä meille koskaan näytetä sitä "Forgen hirmuvaltaa", josta hahmot kovasti puhuvat. Yksinkertaisen tarinan rattaisiin tungetaan tarpeettomasti lisää palikoita, jolloin juoni kulkee siten, että hahmot jatkuvasti tarvitsevat jonkin esineen, jotta voivat saada jonkin toisen esineen, jolla voidaan ehkä ratkoa jokin juttu. Enpä ole myöskään aikoihin nähnyt näin kökösti mukaan tuotua deus ex machina -taikavimpainta, jolla voidaan ratkoa lähes kaikki hahmojen ongelmat. Turhauttavaa on myös se, kun hoksaa, ettei hahmojen oikeastaan edes tarvitsisi lähteä matkalleen, jotta voisivat saavuttaa lopputuloksen. Matkan varrella kohdattavat vaarat eivät erityisemmin säväytä, vaikka mukana onkin muun muassa vauhdikas toimintajakso lihavan lohikäärmeen kanssa. Trailereissakin nähty turnajaispätkä voisi sisältää vielä enemmän roolipelistä tuttuja mielikuvituksellisia hirviöitä. Lopputaistelu taas äityy Marvelin ja DC:n supersankarielokuvista matkituksi mäiskeeksi. Sentään elokuvan alkupäässä nähdään onnistunut takaa-ajo, jossa druidi Doric hyödyntää voimiaan, muuttuen jatkuvasti eri eläimiksi ja tämä esitetään tyylikkäällä, yhdeksi pitkäksi kuvaksi huijatulla otoksella.

Käsikirjoittamisen lisäksi Goldstein ja Daley toimivat myös ohjaajina, eivätkä onnistu silläkään saralla. He eivät saa rakennettua mukaan kunnon seikkailun henkeä, eivätkä he ole rytmittäneet elokuvaa kummoisesti. Sentään Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, asut mainiot ja maskeeraukset näyttävät hyviltä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee villisti läpi leffan. Asuin ja maskeerauksin toteutetut praktikaalihirviöt näyttävät hyviltä, mutta digimörököllit jäävät hieman muovisiksi. Taustakankaan käyttö on usein selvää ja osa tietokoneella luoduista taustoista ovat viimeistelemättömän näköisiä. Äänimaailma rymistelee ihan kivasti ja Lorne Balfe tekee ihan hyvää työtä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kiehtovasta lähdemateriaalistaan ja potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen kehno fantasiaelokuva. Kaikkein pahinta; se on suorastaan tuskastuttavan epähauska komedia. Vitsejä väännetään aivan koko ajan ja ne ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä ja surkeampia. Vain muutama juttu saa hymähtämään positiivisesti, mutta muuten leffa kuluu tuhahdellen ja silmiä pyöritellen. Yleensä mainiolta ohjaaja-käsikirjoittajakaksikolta Jonathan Goldsteiniltä ja John Francis Daleyltä voisi odottaa paljon parempaa ja hauskempaa menoa. Elokuva ei ole edes fantasiaseikkailuna järin toimiva. Tarina ei saa napattua mukaansa, eikä kunnollista seikkailuhenkeä löydy. Käsikirjoitus on täynnä kömpelyyksiä huonosti kirjoitetuista deus ex machina -taikaesineistä heikosti esitettyihin motiiveihin. Toimintakohtauksetkin jättävät hieman kylmiksi, vaikka niissä nähdään useita mielikuvituksellisia, vaihtelevalla laadulla toteutettuja hirviöitä. Tekninen puoli ei huimaa päätä, vaan efektien taso heittelee pitkin leffaa. Näyttelijätkään eivät oikein vakuuta ja Hugh Grant näyttää läpi elokuvan siltä, ettei häntä kiinnostaisi yhtään olla kuvauspaikalla. Hautausmaakohtaus on hauska, eräässä kohtauksessa hyödynnetään mainiosti Doricin muodonmuutoskykyjä, ja maskeerauksin ja asuin tehdyt praktikaalimonsterit ovat hienoja. Muuten Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on turhauttavan kökkö fantasialeffa. Kiinnostaa kyllä nähdä, kuinka pelin fanit ottavat elokuvan vastaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves, 2022, Paramount Pictures, Hasbro, Hasbro Studios, Allspark Pictures, Entertainment One

Arvostelu: Jurassic World: Dominion (2022)

JURASSIC WORLD: DOMINION

Ohjaus: Colin Trevorrow

Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Laura Dern, Sam Neill, Jeff Goldblum, DeWanda Wise, Campbell Scott, Mamoudou Athie, BD Wong, Justice Smith, Omar Sy, Scott Haze ja Dichen Lachman

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael Crichtonin Dinosauruspuisto-kirjaan (Jurassic Park - 1990) perustuva Steven Spielbergin elokuva Jurassic Park (1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ja Jurassic Park III (2001) menestyivät molemmat edeltäjäänsä heikommin ja saivat alhaisemmat arviot kriitikoilta, jolloin alkuperäiset ideat neljännestä elokuvasta kuopattiin. Sen sijaan 2010-luvulla leffasarja päätettiin herättää uudella tavalla henkiin ja vuonna 2015 ilmestyi valtavaksi kassamagneetiksi osoittautunut Jurassic World. Sille tehtiin jatko-osa Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018), jonka jälkeen alkoi pian kuudennen filmin työstäminen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne täytyi keskeyttää koronaviruspandemian alkamisen takia. Kuvaukset jatkuivat taas heinäkuussa ja alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa kesällä 2021, mutta julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Jurassic World: Dominion saapuu elokuvateattereihin. Jurassic Park III:a lukuun ottamatta olen pitänyt sarjan aiemmista osista ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Jurassic World: Dominionin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa päivää ennen ensi-iltaa.

Neljä vuotta Isla Nublarin tulivuorenpurkauksen jälkeen dinosaurukset elävät nyt ympäri maailmaa ihmisten kanssa. Owen ja Claire päätyvät uuteen seikkailuun, suojellakseen kloonityttö Maisieta ja kohtaavat alkuperäisen Jurassic Park -puiston selviytyjät, Alan Grantin, Ellie Sattlerin ja Ian Malcolmin.

Jurassic-elokuvien vanhat tutut hahmot tekevät paluun - ja näillä näkymin viimeistä kertaa, studion markkinoidessa Dominionia tämän jurakautisen saagan päätösosana. Uusien Jurassic World -elokuvien tähdet Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard palaavat tietty rooleihinsa Owen Gradyna ja Claire Dearingina, jotka toimivat nyt sijaisvanhempina kloonityttö Maisielle (Isabella Sermon). Kun heidän yrityksensä pitää etsityn tytön olinpaikka salassa epäonnistuu, Owen ja Claire tarvitsevat vanhojen kavereidensa Franklinin (Justice Smith) ja Barryn (Omar Sy) apua. Pratt istuu yhä hyvin raptorikouluttajan rooliin, mutta jää tällä kertaa hieman Howardin varjoon, jonka Claire-hahmo pääsee aiempaa enemmän toimintaan. Nuori Sermon suoriutuu osastaan kelvollisesti, joskin joinain hetkinä hänelle tuottaa haasteita välittää uskottavia tunteita tai lausua repliikkejään luontevasti.

     Myös alkuperäisen Jurassic Park -trilogian ikoniset hahmot nähdään jälleen. BD Wongin esittämä tohtori Wu nähtiin jo ensimmäisessä Jurassic Worldissa ja Jeff Goldblumin näyttelemä Ian Malcolm teki paluun rooliinsa Kaatuneessa valtakunnassa. Nyt he saavat seuraansa Sam Neillin näyttelemän Alan Grantin ja Laura Dernin esittämän Ellie Sattlerin. Alkuperäisen pääkolmikon paluu tuntuu hienolta ja niin Goldblum kuin Neill ja Dernkin hoitavat hommansa tyylikkäästi. Vähemmän yllättäen Goldblum nousee leffan viihdyttävimmäksi suorittajaksi lystikkään Ian-hahmonsa kanssa. Wongkin toimii yhä tutkijan roolissa.

Tulokkaina elokuvassa nähdään myös DeWanda Wise lentäjä Kaylana, Scott Haze ja Dichen Lachman Maisieta etsivinä Delacourtina ja Santosina, sekä Campbell Scott Biosyn Genetics -firman tohtori Lewis Dodgsonina. Dodgson ei hahmona tosin ole uusi; nähtiinhän hänet pikaisesti jo alkuperäisessä Jurassic Parkissa Cameron Thorin esittämänä. Hahmo on tämänkertainen Jurassic-leffan pakollinen rahanahne ihmispahis, joka tympii katsojaa läpi leffan. Dodgson on elokuvan heikointa antia niin käsikirjoituksen kuin näyttelijätyönsä puolesta. Wise, Haze ja Lachman ovat kuitenkin toimivia osissaan, joskin kahden jälkimmäisen roistohahmot jäävät todella pahvisiksi.

Koronan takia on kestänyt jopa neljä vuotta Kaatuneesta valtakunnasta, että fanit pääsevät vihdoin palaamaan elokuvasarjan pariin. Odotuksen tuottamaa tuskaa on yritetty lieventää lyhytleffalla Battle at Big Rock (2019), Netflixin animaatiosarjalla Jurassic World: Liitukauden leiri (Jurassic World: Camp Cretaceous - 2020-), sekä julkaisemalla elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia yli puoli vuotta etukäteen YouTubessa. Tai no, jotain jälkituotannossa on tapahtunut, sillä näitä viittä minuuttia ei leffassa lopulta nähdä lainkaan. Nyt pitkä odotus on vihdoin ohi ja Jurassic World: Dominion on nähty, niin mitäpä siitä sanoisi? Kyseessä on ihan kelpo dinosauruselokuva, josta löytyy hyvät juttunsa, mutta myös selvät heikkoutensa.

Jurassic World: Dominion ei näin saagan loppumetreillä enää koe tarpeelliseksi keksiä uusia juttuja, vaan se kierrättää paljon jo aiemmin nähtyä. Ei se välttämättä huono juttu ole; olihan ensimmäinen Jurassic Worldkin monin tavoin lähes kopio alkuperäiselokuvasta ja pidän siitä todella paljon. Silti tavallaan Dominion tuntuu paikoitellen hieman laiskalta. Käsikirjoittajat olisivat voineet revitellä enemmän, sillä nyt kertomus kulkee tuttuja ja turvallisia latuja. Dinosaurusten vapautuminen maailmaan avaa paljon mahdollisuuksia, mutta niitä ei oikein lähdetä tutkimaan. Mukaan mahtuu yksi vauhdikas ja aika jännittäväkin takaa-ajokohtaus raptoreiden kanssa Maltan kaduilla, mutta lähinnä meno keskittyy uuteen laitokseen, jonne löydetyt dinosaurukset viedään.

Tämäkään ei vielä häiritsisi, jos elokuva todella keskittyisi niihin dinoihin. Jostain kumman syystä tekijät ovat kuitenkin kokeneet neronleimaukseksi nostaa elokuvan keskiöön jotkut geenimuunnellut heinäsirkat, jotka meinaavat tuhota viljan ympäri maailmaa. Jep, en vitsaile. Hahmot ovat huomattavasti enemmän huolissaan jättiläishyönteisistä, jotka uhkaavat tuhota Maapallon viljavarastot kuin vapaana rellestävistä dinosauruksista, jotka tuhoavat paikkoja ja popsivat ihmisiä menemään. Tämä on vain yksi esimerkki hassuista ratkaisuista, joita Jurassic World: Dominionista aika ajoin löytyy. Turhauttavaa on myös, kuinka kirjoittajat eivät tunnu haluavan viedä joitain kuvioita loppuun asti ja niinpä eheän kokonaisuuden sijaan elokuva leviää paikoitellen vähän sinne sun tänne.

Ei kyseessä silti huono elokuva ole. Dominion nousee juuri ja juuri plussan puolelle ja valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi viihtynyt sen parissa. Liki kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Elokuvasta löytyy muutamia varsin onnistuneita hetkiä ja kun hahmot joutuvat pelkäämään henkensä puolesta, dinosaurusten tallustellessa lähistöllä, myös katsojan sydän alkaa lyömään lujempaa. Oivaa huumoriakin on seassa. Tiettyjen dinojen näkeminen innosti minua kuin pikkupoikana ja onhan se hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Jurassic World -elokuvien uudet hahmot yhdessä vanhojen starojen kanssa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisen Jurassic Worldin tehnyt Colin Trevorrow, joka on myös käsikirjoittanut leffan Emily Carmichaelin kanssa. Trevorrow'n ohjaus on ihan sujuvaa, mutta hänen ja Carmichaelin teksti vaatisi viilaamista. Kaksikko on kuitenkin selvästi kuunnellut fanien kritiikkiä aiemmista osista, sillä elokuvassa tehdään selväksi, että geenimanipuloidut mutanttidinosaurukset on menneisyyteen jäänyt juttu. Lisäksi klooni-Maisien kuvio ärsytti monia ja sitä on yritetty perustella loogisemmaksi. Dominion on oivallisesti kuvattu, joskin Trevorrow'lta ei löydy samaa silmää tyylikkyydelle kuin näyttävän Kaatuneen valtakunnan ohjanneelta J. A. Bayonalta. Lavasteet ovat hulppeat ja asut ja maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet ovat hienot ja parasta on, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu robotteina ja nukkeina pelkkien tietokone-efektien sijaan. Äänimaailma jytisee toki voimakkaasti dinojen karjaisujen voimasta. Michael Giacchinon säveltämät musiikit tuottavat kuitenkin tällä kertaa pettymyksen. Hänen työnsä jää todella unohdettavaksi, eikä hän hyödynnä John Williamsin upeita Jurassic Park -melodioita niin paljon kuin voisi toivoa.

Yhteenveto: Jurassic World: Dominion on ihan kelpo finaali dinosaurussaagalle, vaikka siitä löytyy selvät ongelmansa. Elokuvan keskittyminen näin loppumetreillä sarjaa geenimanipuloituihin heinäsirkkoihin ja kloonattuun ihmistyttöön dinosaurusten sijaan tuntuu hassulta ratkaisulta. Dinosaurukset ovat upeita, kun niitä näkee, mutta välillä tuntuu siltä, etteivät ne ole enää homman pääjuttu. Elokuvasta löytyy hieman tarpeettomia sivukuvioita, jotka eivät oikein johda mihinkään. On myös harmi, ettei elokuva ota paljoa irti siitä, että dinot rellestävät nyt ympäri maailmaa, vaan iso osa tapahtumista sijoittuu jälleen yhteen puistomaiseen paikkaan. Tämänkertainen ihmispahis Dodgson on lisäksi todella kehno. Ongelmistaan huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti ja liki kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin vauhdilla ohi. Jännittäviä hetkiä on muutama ja oivaa huumoriakin löytyy. Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard jatkavat hyvää työtään päärooleissa, mutta show'n varastaa tietty alkuperäinen pääkolmikko Sam Neill, Laura Dern ja Jeff Goldblum. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja on hienoa, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu käytännön tehostein digiefektien sijaan. Kovan luokan Jurassic-faneille Dominion tarjoaa varmasti riemua koko rahan edestä, mutta jos olet ollut pettynyt lähes jokaiseen sarjan elokuvaan alkuperäisen Jurassic Parkin jälkeen, tämä päätösosa tuskin innostaa.

Tai "päätösosa" ja "päätösosa"... Kaikkihan me tiedämme, että jos ja kun elokuva on hitti, dinosauruspuistot palaavat vielä jossain kohtaa valkokankaille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jurassic World: Dominion, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Latina Pictures, Perfect World Pictures

Arvostelu: Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018)

JURASSIC WORLD: KAATUNUT VALTAKUNTA

JURASSIC WORLD: FALLEN KINGDOM

Ohjaus: J. A. Bayona
Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Justice Smith, Daniella Pineda, Rafe Spall, James Cromwell, Toby Jones, Ted Levine, Geraldine Chaplin, B. D. Wong ja Jeff Goldblum
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12

Michael Crichtonin kirjaan perustuva Steven Spielbergin dinosauruselokuva Jurassic Park (1993) oli ilmestyessään maailman menestynein elokuva, mitä myös kriitikot arvostivat, joten jatkoahan sille tehtiin. Sen jatko-osa Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ei kuitenkaan ollut samanlainen hitti kuin edeltäjänsä, mutta tarinaa päätettiin silti jatkaa vielä ja Jurassic Park III ilmestyi vuonna 2001. Kolmas osa menestyi aika kehnosti, eikä se muutenkaan saanut positiivista vastaanottoa, jolloin neljättä osaa ei tehty, kuten oli alunperin suunniteltu. Monet uskoivat Jurassic Park -tarinan jo kuolleen sukupuuttoon, kunnes vuonna 2015 se heräsi takaisin henkiin Jurassic Worldin voimalla, joka nousi siihen aikaan maailman kolmanneksi menestyneimmäksi elokuvaksi, eikä ollut epäilystäkään, etteikö se saisi jatkoa. Sarjan viidennen osan teko lähtikin liikkeelle hyvin nopeasti, kun Jurassic World oli todettu hitiksi. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2017 ja vihdoin Jurassic World: Fallen Kingdom, eli suomalaisittain Jurassic World: Kaatunut valtakunta on saanut ensi-iltansa - tai no, ainakin meillä Suomessa, Yhdysvallat joutuvat odottamaan filmiä vielä yli viikon! Omasta mielestäni Jurassic World on ongelmistaan huolimatta aivan huikeaa kesäviihdettä, minkä ansiosta leffa nousi omalle suosikkilistalleni vuoden 2015 elokuvista. Olinkin siis innoissani, kun kuulin jatko-osasta. Innostukseni katkesi kuitenkin lähes totaalisesti, kun näin leffan trailerin. Se ei herättänyt minussa oikein mitään tunteita, kuten eivät tehneet sen jälkeenkään ilmestyneet mainokset. Vasta keväällä innostukseni palaili, kun näin alkuperäisen Jurassic Parkin elokuvateatterissa, mikä oli mielestäni upea kokemus. Katsoin myös sen jatko-osat ja vaikka Jurassic Park III tuttuun tapaansa latisti tunnelmaa, sai Jurassic World minut jälleen innostumaan dinosaurusseikkailusta ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan Jurassic World: Kaatuneen valtakunnan yhdessä tyttöystäväni ja sarjaa rakastavan ystäväni kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Jurassic Park, Kadonnut maailma - Jurassic Park, Jurassic Park III ja Jurassic World!

Dinosaurussaari Isla Nublarin tulivuori on purkautumassa. Claire ja Owen palaavat takaisin saarelle pelastamaan dinosaurukset, ennen kuin ne jäävät virtaavan laavan alle.

Chris Pratt nähdään toistamiseen Owen Gradyna, joka lähtee tehtävään mukaan saadakseen velociraptor-toverinsa Bluen pelastettua. Owenin ja Bluen välistä "suhdetta" vahvistetaan lisää esimerkiksi näyttämällä videopätkiä ajasta, jolloin Blue oli vielä ihan pienokainen koulutettavana. Tämä myös saa Bluen näyttämään oikealta hahmolta elokuvassa, eikä vain eläimeltä tai hirviöltä, mitä täytyy pelätä. Tuttuun tapaansa Pratt huokuu karismaa ja osoittaa jälleen olevansa loistovalinta megaleffan pääosaan. Sen lisäksi, että on hienoa nähdä, kuinka rohkeasti Owen kohtaa vaaroja, on myös hienoa nähdä niitä hetkiä, jolloin Oweniakin oikeasti pelottaa. Ainoa harmi Owenissa on, että hahmo on aika lailla täysin samanlainen kuin edellisessä osassa, eivätkä Jurassic Worldin tapahtumat ole vaikuttaneet häneen näkyvästi.

Sen sijaan Bryce Dallas Howardin näyttelemä Claire on lähes täysin eri henkilö kuin viimeksi. Jurassic Worldin aikana Claire muuttui tympeästä bisnesnaisesta dinosauruksia arvostavaksi ja sydämelliseksi persoonaksi. Hahmo johtaa tällä kertaa liittoa, joka yrittää keksiä, miten dinosaurukset saisi turvaan. Tämä saa katsojan Clairen puolelle alusta alkaen, etenkin kun Claire on tällä kertaa ymmärtänyt jättää korkokengät kotiin. Howard on mainio osassaan, kenties jopa parempi kuin edellisessä elokuvassa.
     Clairen johtaman liiton työntekijöistä kaksi lähtee Isla Nublarille mukaan; Daniella Pinedan esittämä Zia ja Justice Smithin näyttelemä Franklin... ja elokuva pärjäisi ihan hyvin ilman heitä, sillä hahmot ovat lähinnä ärsyttäviä. Franklin on nörtti pelkuri, minkä vitsi katoaa hyvin nopeasti ja dinolääkäri Zia taas on täysi vastakohta ollessaan itsepäinen. Sekä Pineda että Smith vetävät roolinsa pienesti yli, jolloin he eivät tunnu todellisilta ihmisiltä, vaan heillä on vain pyritty luomaan hieman huumoria mukaan. Onhan se ensimmäisellä kerralla hupaisaa, kun Franklin kirkaisee kuin pikkutyttö, mutta jossain kohtaa aloin vain toivoa, että hahmo päätyisi Tyrannosauruksen kitaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat aikoinaan Hammondin kanssa dinoja suunnitellut iäkäs herra Lockwood (täydellisesti osaansa sopiva James Cromwell), hänen korkeassa asemassa toimiva avustajansa Eli Mills (laimeasti näyttelevä Rafe Spall), Lockwoodin lapsenlapsi Maisie (kelpo lapsinäyttelijä Isabella Sermon), Maisien hoitaja Iris (itse legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine Chaplin), saarelle mukaan lähtevä soturi Wheatley (Ted Levinen taidot eivät pääse esille huonosti kirjoitetun hahmon takia), sekä rahan perässä kulkeva Gunnar Eversol (oudon hömelösti näyttelevä Toby "kotitonttu Dobby" Jones). Mielestäni nuoret aikuiset Pinedan ja Smithin olisi voinut lähestulkoon poistaa kokonaan filmistä myös sen takia, että paljon nuorempi Isabella Sermon tekee parempaa työtä kuin kumpikaan heistä.
     Leffassa nähdään myös alkuperäisestä Jurassic Parkista tutut B. D. Wong tohtori Wuna ja Jeff Goldblum Ian Malcolmina, jonka osuudella ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä tarinan kannalta.

Jos Jurassic World toisti tarinassaan asioita Jurassic Parkista (hahmot päätyvät dinosaurussaarelle, dinot pääsevät vapaiksi ja loppuleffa on taistelua henkiinjäämisestä), toistaa Jurassic World: Kaatunut valtakunta asioita Kadonnut maailma - Jurassic Parkista. Hahmot palaavat dinosaurussaarelle pelastusoperaation takia ja dinot päätetään tuoda mantereelle turvaan... mikä ei voi olla suuri paljastus sanoa, ettei tämä ole kovin hyvä idea. Jurassic Worldin tavoin myös Kaatuneessa valtakunnassa on selkeitä viittauksia alkuperäiseen elokuvaan, mutta tällä kertaa viittaukset ovat hieman hienovaraisempia. Hahmot eivät vahingossa löydä ikonisia yönäkölaseja tai "When dinosaurus ruled the Earth" -lakanaa, jotka olivat omalla tavallaan mahtava tapa yhdistää nämä uudet filmit alkuperäiseen, mutta samalla niitä tungettiin hieman liikaa katsojan naamalle. Tällä kertaa viittaukset liittyvät lähinnä pieniin hetkiin, jotka ovat samanlaisia kuin alkuperäisessä filmissä - etenkin yksi kohtaus, jossa lapsi yrittää piiloutua dinosaurukselta, on hauskasti lainattu Jurassic Parkista. Tämän lisäksi jotkut dinot poseeraavat hetken ikonisissa asennoissaan. Harmillisesti paikoitellen tietyt tutut tarinaelementit tekevät muutamista paljastuksista hyvin ennalta-arvattavia, varsinkin parin hahmon kohdalla. En usko, että monille tulee yllätyksenä, kuka tai ketkä ovat filmin ihmisroistot...

Vaikka dinosaurusten vieminen pois saarelta kuulostaa Kadonnut maailma - Jurassic Parkin kopioimiselta, on toteutus loppujen lopuksi hyvin erilainen. Olin itse asiassa erittäin yllättynyt siitä, millainen filmin toinen puolikas on. Elokuvan ohjauksesta vastaa tällä kertaa espanjalainen J. A. Bayona, joka on tunnettu lähinnä hänen kauhuelokuvastaan Orpokoti (El Orfanato - 2007). Bayona selkeästi näki dinosauruksissa hirviömäisen kauhupuolen, sillä elokuvan toinen puolisko muuttuu aika lailla puhtaaksi kauhuleffaksi. Kauhukuvastoa on mukana niin paljon ja leffa on niin täynnä erittäin toimivia äkkisäikäytyksiä, että vanhempien kannattaa miettiä hetki, voiko lastaan viedä katsomaan elokuvaa. Jos minä olin koko toisen puolikkaan ajan paikoillani jännityksestä, voi tämä olla jopa traumaattinen kokemus joillekin muksuille. Kyseessä on ehdottomasti sarjan synkin ja karmivin osa tähän mennessä - jo filmin piinaava aloitus osoittaa tämän. Kauhumeininki ei ole kuitenkaan missään nimessä huono asia; se on aivan mahtavasti toteutettu! Bayona on hoitanut hommansa niin taidokkaasti, ettei leffan edes tarvitse näyttää verta, jotta tilanteet ovat ahdistavia tai pelottavia. Toisesta puoliskosta kyllä huomaa, minkä takia Bayona suostui tekemään leffan, sillä siitä löytyy niin paljon intohimoa projektia kohtaan.

Valitettavasti siinä, missä toisesta puolikkaasta näkee, että tämän Bayona on halunnut tehdä, ensimmäisestä puolikkaasta näkee, että Bayonaa ei niinkään kiinnosta itse Isla Nublar -saari. Vaikka ensimmäisestakin tunnista löytyy oivallisia hetkiä ja jännitystä, tuntuu se hieman laahaavalta ja innottomalta. On karua nähdä, millaiseksi Jurassic World -puisto on muuttunut, mutta itse tulivuoren purkautuminen oli jo niin kulutettu loppuun trailereissa, ettei siitä löytynyt itselleni mitään jännitettä (elokuvan trailerit ovat muutenkin hyvin paljastavia, joten pysykää niistä erossa!). Ensimmäisen tunnin ajan huomasin vähän väliä miettiväni, milloin elokuva lähtisi oikeasti käyntiin ja minua harmittikin, että se tapahtui vasta puolen välin jälkeen. Ja vaikka pidinkin erittäin paljon toisesta puoliskosta ja sen kauhuhengestä, ihan viimeiset minuutit jättivät minut kylmäksi. Olin jo etukäteen pelännyt, että tapahtumat tulisivat johtamaan tiettyyn lopputulokseen ja niinhän siinä sitten kävikin. Mitään paljastamatta sanon, että tarina jää selkeästi auki, eikä ihme, että seuraavan osan ensi-iltapäivä onkin jo asetettu kesälle 2021. Vaikken lopusta täysin innostunutkaan, jään silti mielenkiinnolla odottamaan, mitä sarjan seuraava osa tulee tarjoamaan...

Sen lisäksi, että Bayona hallitsee kauhun, hän hallitsee myös muitakin tunteita... ainakin melkein. Huumoripuoli leffassa ei oikein toimi, eikä mukana ole samaa seikkailuhenkeä kuin viime filmissä, mutta surullisemmat hetket ovat mainioita. Mukana on yksi sydäntäsärkevän koskettava ja vaikuttava hetki, minkä uskon jäävän elämään sarjan fanien keskuudessa. Vaikka tätä hetkeä on kauheaa katsoa, on siinä samalla jotain hyvin kaunista. Upeaa työtä Bayonalta! Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa edellisen osan ohjannut Colin Trevorrow, sekä edellisen osan kirjoittanut Derek Connolly ja he ovat pääasiassa tehneet kelpo työtä. Ainoa todellinen ongelma on, kuinka leffassa esitellään erästä hahmoa koskeva sivujuoni, joka on todella tökerösti tungettu mukaan ja jäinkin pohtimaan, miten tätä viedään eteenpäin seuraavassa leffassa. Tai lähinnä pohdin, saako seuraava leffa idean tuntumaan vähemmän typerältä.

Tekniseltä puoleltaan Jurassic World: Kaatunut valtakunta on huikea taidonnäyte. Kyseessä on ehdottomasti parhaiten kuvattu Jurassic-leffa; niin monta huikaisevan lumoavaa kuvaa on päässyt mukaan. Ehdoton suosikkikuvani sisältää dinosauruksen kiipeilemässä katolla, samalla kun kamera kääntyy hitaasti oikeinpäin. Bayona ei onneksi leikkaa tiivistunnelmaisten kohtausten sisällä useaan kertaan, vaan pyrkii näyttämään mahdollisimman paljon pitkillä otoksilla sekä laajoilla kuvilla, oikein korostaakseen visuaalista osaamistaan. Tämän lisäksi valaistus on myös täydellistä. Vaikka filmissä esitellään turhankin monta dinoa samalla tavalla nopeiden välähdysten kautta, on efekti aivan mahtava. Digiefektit ovat tietysti erinomaiset, mutta on myös hienoa huomata, kuinka paljon dinosauruksia on toteutettu roboteilla. Etenkin häkissä nukkuva Tyrannosaurus Rex on mielettömän taidokkaasti tehty, ja se näyttää ja tuntuu todelliselta eläimeltä. Lavastus-, maskeeraus- ja puvustustiimit ovat kaikki tehneet loistotyötä, minkä lisäksi äänitehosteet ovat pelkkää nannaa korville aina dinojen äänistä Michael Giacchinon säveltämiin eeppisiin musiikkeihin asti. Ainoa ikävä huomautus tekniseltä puolelta koskee elokuvan leikkausta. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää hieman, olisi parissa kohtaa voitu katsoa jatkumoa tarkemmin. Parissa kohtaa nimittäin nähdään sama tapahtuma kaksi tai jopa kolme kertaa uudestaan eri kulmista kuvattuna. Jotkut eivät tätä huomaa, mutta itselläni se rikkoi hieman elokuvan kuljetuksen luontevuutta.

Yhteenveto: Jurassic World: Kaatunut valtakunta on hitaasta alustaan huolimatta erittäin mainio elokuva, joka jättää katsojan odottamaan seuraavaa osaa. Alusta alkaen leffasta voi huomata, että sen puikoissa toimii kauhutekijä, sillä niin karmivia, ahdistavia ja jopa piinaavia tilanteita ohjaaja J. A. Bayona on saanut mukaan. Elokuvan toinen puolisko onkin aika lailla puhdasta kauhua, mikä pitää katsojasta tiukasti kiinni. Onkin siis harmi, että leffa aidosti käynnistyy vasta puolen välin jälkeen. Vaikka saariosuus on pääasiassa oivallinen, ei se onnistu vielä nappaamaan mukaansa kunnolla. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin pelkkää silmäkarkkia alusta loppuun. Kuvaus ja efektit ovat sarjan parhaimmistoa, ja ne osoittavat, kuinka taidokas visuaalinen tekijä Bayona on. Hän on myös onnistunut luomaan koko sarjan koskettavimman hetken, joka varmasti särkee monen katsojan sydämet. Sen takia minua jäikin harmittamaan käsikirjoituksen outoilut, sekä muutamat kehnosti kirjoitetut hahmot, jotka olisi voinut poistaa kokonaan tai muokata huomattavasti. Muuten näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä - etenkin Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard, minkä lisäksi Isabella Sermon on oiva löytö. Jeff Goldblumin tunkeminen mukaan on aika tarpeetonta ja uskon, että hänen osuutensa tuottaa lähes kaikille pettymyksen. Suosittelen silti Jurassic World: Kaatunutta valtakuntaa lämpimästi kaikille sarjan faneille; käykää katsomassa elokuva mahdollisimman suurelta kankaalta! Vaikka mielestäni Bayona on taidokkaampi ohjaaja kuin edeltäjänsä Colin Trevorrow, pidän silti edellisestä Jurassic Worldista enemmän ja olen iloinen, että Trevorrow palaa takaisin ohjaamaan seuraavan osan, sillä en usko, että Bayona hallitsisi niin massiivista huipennusta, millaista elokuva lupailee seuraavan osan tarjoavan... Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ign.com
Jurassic World: Fallen Kingdom, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Legendary Entertainment, Apaches Entertainment, Perfect World Pictures

Arvostelu: Every Day (2018)

EVERY DAY

Ohjaus: Michael Sucsy
Pääosissa: Angourie Rice, Justice Smith, Owen Teague, Maria Bello, Debby Ryan, Michael Cram, Amanda Arcuri, Jacob Batalon, Lucas Jade Zumann, Nicole Law, Jake Sim ja Colin Ford
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

Every Day perustuu David Levithanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin viime vuonna, kun MGM-yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet. Kuvaukset alkoivat viime kesänä ja nyt leffa saa ensi-iltansa Suomessa. Itse en oikein tiennyt, mitä ajatella, kun kuulin elokuvasta. Sen aihe vaikutti kiehtovalta, mutta samalla itse filmi vaikutti trailerin perusteella laimealta yritykseltä saada nuoria pareja treffeille elokuvateatteriin. Päätin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen.

Nuori Rhiannon tapaa mystisen A:n, joka herää joka aamu eri kehossa. Samalla kun A yrittää todistaa erikoisen elämänsä Rhiannonille, tyttö huomaa ihastuneensa häneen.

Pääroolissa Rhiannonina nähdään The Nice Guysista (2016) tuttu Angourie Rice. The Nice Guysissa Rice osoitti voivansa nousta hyvin esille, vaikka hänellä olisi isoja nimiä kuten Ryan Gosling ja Russell Crowe vastanäyttelijöinään. Pääosassa hän ei valitettavasti toimi, mikä tosin suurimmaksi osaksi johtuu kehnosta käsikirjoituksesta. On vaikea näytellä uskottavasti, jos annetut repliikit eivät kuulosta luonnollisilta. Rhiannonin on tarkoitus olla epävarma nuorukainen, mutta hahmo esitetään niin tylsästi, että hän vaikuttaa vain laimealta, eikä katsojana jaksa oikeastaan koskaan välittää hänestä.
     Koska erikoinen A-hahmo vaihtaa joka päivä kehoa, näyttelee häntä useampi henkilö. A:ta ovat esittämässä mm. Lucas Jade Zumann, Jeni Ross, Colin Ford, Jake Sim, Justice Smith, Owen Teague, Katie Douglas, Karena Evans, sekä Spider-Man: Homecomingissa (2017) hauskuuttanut Jacob Batalon. Jotkut heistä suoriutuvat roolista paljon paremmin kuin toiset. Valitettavasti muutama esittäjistä tuntuvat jopa siltä kuin heidät olisi valittu vasta kuvauspäivänä jostain koulusta sanomaan muutamat repliikit ja lähtemään pois. A on kiehtovin asia koko leffassa, jolloin on harmi, että heikoimmat roolityöt tekevät ne, jotka joutuvat selittämään, millainen A:n kummallinen elämä on.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Rhiannonin perhe, johon kuuluvat Lindsey-äiti (Maria Bello), Nick-isä (Michael Cram) ja kapinahenkinen isosisko Jolene (Debby Ryan), sekä Rhiannonin tympeä poikaystävä Justin (Justice Smith) ja Rhiannonin kaveri Rebecca (Amanda Arcuri), jonka osuus on todella pieni. Justice Smith tekee kenties leffan parhaan roolisuorituksen, sillä hän pääsee näyttelemään todella erilaisia persoonallisuuksia, esittäessään yhtenä päivänä A:ta. Debby Ryan on kelpo valinta isosiskoksi, mutta Cram ja Bello eivät pääse tekemään paljoa vanhempina. Rhiannonin vanhemmille on luotu todella tarpeeton sivujuoni, jossa yritetään ratkoa heidän rikkinäistä avioliittoaan. Juonikuvio ei ole selkeästi kiinnostanut tekijöitä sen enempää kuin katsojiakaan, jolloin se on todella kömpelösti tungettu mukaan, jotta filmi tuntuisi sisältörikkaammalta.

Kuten jo alussa sanoin, Every Dayn idea on kiehtova. Millaista olisi, jos heräisit joka aamu eri kehosta, etkä tietäisi, oletko koskaan ollutkaan muuta kuin jokin henkiolento? Tai mitä jos sinun sisälläsi olisi joskus ollut tällainen hahmo ja seuraavana päivänä ihmettelisit, minne kadotit kokonaisen vuorokauden? Näiden kysymysten lisäksi elokuva tarjoaa sanomaa siitä, ettei tosirakkaus ole pinnallista, vaan jos todella rakastuu johonkin henkilöön, on ihan sama, miltä hän näyttää tai mitä sukupuolta hän on. LGBT-yhteisö voi siis olla iloinen, ettei Rhiannon vierasta A:ta, vaikka tämä muutamana päivänä herääkin tytön kehosta. Mukana on jopa kahden naisen välinen suutelukohtaus, jota on oikein korostettu, mikä on kyllä hienoa. Tämä myös herättää kysymyksen siitä, onko A:lla oikeasti sukupuolta tai onko hänellä seksuaalista suuntautumista? Onkin harmi, ettei A herää tyttönä useammin. Tai ettei A:na olemista osata kunnolla avata. Tai ettei Rhiannonin ja A:n väliltä löydy kunnon kemiaa. Tai ettei Every Day ole kovin hyvä elokuva.

Kyseessä on yllättävän pitkäveteinen ja kömpelö rakkaustarina, joka ei kykene herättämään sellaisia tunteita katsojassa kuin sen pitäisi. Kiinnostusta yritetään herättää erilaisilla juonikuvioilla ja muka dramaattisilla käänteillä, mutta ne eivät oikeastaan johda mihinkään, jolloin niistä on hyvin vaikea välittää. Ja kuten sanoin, leffan repliikit ovat kehnosti kirjoitettuja, mikä tietty tarkoittaa, että elokuva on täynnä myötähäpeällisiä dialogikohtauksia. Ja kun hahmot vain keskustelevat toisilleen asioista, mitkä eivät oikeastaan kiinnosta, voi olla vaikea pysyä hereillä elokuvan ajan. Pitkästyttävien keskustelujen ja lattean tarinan aikana aloinkin kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin, kuten siihen kuinka voimakkaasti filmi mainostaa Applea ja Instagramia. Jos käytte katsomassa elokuvan, niin kiinnittäkääpä huomiota siihen, kuinka monella hahmolla on iPhone. Instagramin hehkutuksen kyllä huomaa helposti ja toisaalta sen mukana olo ei tule yllätyksenä, kun kyseessä on teinileffa. Instagram kuitenkin johtaa yhteen elokuvan parhaimmista ja typerimmistä hetkistä, joten toisaalta sen mainostaminen on pelkkää plussaa. A:lla on nimittäin Instagram-tili ja joka aamu hän kirjautuu siihen sen päiväisen kehon puhelimella ja ottaa itsestään kuvan muistoksi. Eräänä iltana hän unohtaa kuitenkin kirjautua ulos, kun hän oli juuri viettänyt päivänsä todella uskovaisen pojan kehossa. Seuraavana päivänä poika ajattelee, että hänet oli riivattu ja kun hän löytää A:n Instagram-tilin puhelimestaan, minun oli vaikea pidätellä naurua, kun hän sanoo kauhistuneena: "Olen nähnyt Saatanan sosiaalisen median!"

Käsikirjoittaja Jesse Andrews ja ohjaaja Michael Sucsy ovat tehneet niin innotonta ja laiskaa työtä, että muutaman pöhkön hetken lisäksi Every Daysta on hyvin vaikea löytää mitään riemua. Andrewsin käsikirjoitus on niin täynnä surkeaa dialogia, että on ihme, että hän toimii pääasiassa kirjailijana. Sentään Every Day on kuvattu ihan hyvin, vaikka jollain lennokilla otetut laajat kuvat kaupungista tai metsästä ovatkin selkeästi heikompilaatuiset. Leikkaus on ihan sujuvaa, minkä lisäksi tekninen toteutus on muutenkin kelpoa. Säveltäjä Elliott Wheeler ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella. Itse elokuvakaan ei tosin ole kovin muistettava. En usko muistavani paljoa Every Daysta enää vuoden lopulla. Kyseessä on niitä filmejä, joiden päätyttyä ajattelin päässäni vain, että tässäkö tämä nyt sitten oli?

Yhteenveto: Every Day on laimea teiniromanssi, jonka päähahmoille ei ole saatu luotua kemiaa, vaikka toista päähenkilöä esittääkin yli kymmenen näyttelijää. A-hahmo on kiehtova ideana, mutta häntä ei ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin, jotta lopputulos vastaisi katsojan pohdintoihin. Rhiannon taas on tylsä tapaus, eikä Angourie Ricen tönkkö roolisuoritus helpota tilannetta yhtään. Filmin tarina on usein niin itseääntoistava, että siihen on pitänyt tunkea mukaan tarpeettomia sivujuonia, jotta edes puolentoista tunnin kesto tulisi täyteen. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin puolitoista tuntia, joita ei olisi koskaan tarvinnut tehdä. Käsikirjoittaja Andrewsin naputtelema dialogi on läpi leffan kömpelöä, eikä ohjaaja Sucsy ole löytänyt koko hommalle kunnon suuntaa. Harmi, sillä oikeissa käsissä kyseessä voisi olla oikeasti kiinnostava ja oivallinen rakkaustarina. Every Day ei sitä ole, enkä suosittele tuhlaamaan aikaa tämän näkemiseen. Nyyhkyleffoja metsästäville teineille tämä voi sopia, mutta aikuisia suosittelen pysymään tästä kaukana, vaikka se tulisikin joku ilta televisiosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Every Day, 2018, FilmWave, Likely Story, Metro-Goldwyn-Mayer, Silver Reel, Spy Kids 4 SPV

Arvostelu: Paper Towns (2015)

PAPER TOWNS (2015)

Ohjaus: Jake Schreier
Pääosissa: Nat Wolff, Austin Abrams, Justice Smith, Halston Sage, Jaz Sinclair ja Cara Delevingne
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7

Paper Towns perustuu John Greenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. Samalta kirjailijalta tehtiin elokuvaksi myös "The Fault in Our Stars" (2012), joka oli erittäin suosittu. Itse näin The Fault in Our Stars -leffan (2014) alkuvuodesta 2015 ja olin yllättynyt, kuinka mainio se oli. Vaikka kyseessä onkin nyyhkytarina, se ei ollut ällöimelä, minkä takia pidinkin siitä. Vähän sen näkemisen jälkeen sain kuulla, että John Greenin toisesta kirjasta nimeltä "Paper Towns" ilmestyisi elokuva. Koska The Fault in Our Stars oli todella hyvä, halusin tietty nähdä kirjailijan toisen tarinan filmatisoinnin heti. Kävinkin katsomassa Paper Townsin, kun se ilmestyi kesällä 2015. Olin hieman pettynyt, mutta ostin elokuvan kuitenkin Blu-raylla Anttilan konkurssialennusmyynnistä. Tyttöystävääni kiinnosti nähdä se ja koska ensimmäisestä näkemiskerrastani oli aikaa, halusin itsekin katsoa Paper Townsin uudestaan. Samalla päätin kirjoittaa siitä, jatkumona The Fault in Our Starsin arvostelulleni.

Quentin Jacobsen on ollut rakastunut mysteeriseen naapurin tyttö Margo Roth Spiegelmaniin lapsesta asti. Margo ei kuitenkaan tunnu huomaavan Quentinia, kunnes eräänä yönä Margo ottaa hänet mukaan kostoretkelleen. Tämän jälkeen Margo katoaa ja Quentin tajuaa, että Margo on jättänyt hänelle vihjeitä Margon löytämiseksi. Quentin lähtee ystäviensä avustuksella etsimään tosirakkauttaan.

Pääosassa Quentinina nähdään Nat Wolff, joka esitti The Fault in Our Starsissa sokeaa Isaacia. Wolffilta tuntuu löytyvän taitoa ja hän suoriutuukin pääosasta mainiosti. Kostoretken aikana Quentin rakastuu korviaan myöten Margoon, jolloin tytön löytämisestä tulee hänelle pakkomielle. Quentin ei tunnu nauttivan enää mistään, eikä huomioi ystäviään samalla tavalla. Margon takia Quentin haluaa puskea itseään rajojen yli ja kokeilla, mihin hänestä on.
     Quentinin ystävät ovat Ben ja Radar, joita esittävät Austin Abrams ja Justice Smith. Hahmoille on luotu selkeästi erilaiset persoonallisuudet: Ben on villimpi ja kuvittelee olevansa naistenmies, kun taas Radar on hiljaisempi ja hänessä erityistä on, että hänen vanhempansa keräilevät tummaihoisia joulupukkikoristeita. Ben on paikoitellen rasittava, mutta häneltä löytyy myös hauskoja hetkiä. Hän on se kaveri, joka tulee hieman liian lähelle, mutta jolle ei uskalla sanoa "älä jooko koske", kun taas Radar on se, jolta täytyy kysellä kunnolla, jotta saa kunnon vastauksia. Abrams ja Smith ovat ihan hyviä rooleissaan. Radarilla on tyttöystävä nimeltä Angela, jota esittää Jaz Sinclair.
     Margoa lähtee etsimään myös Halston Sagen esittämä Lacey. jonka merkitystä ei oikein tiedä vielä leffan alussa. Sage on roolissaan toimiva, vaikka hahmo ei erityisemmin jää mieleen.
     Itse Margo Roth Spiegelmania näyttelee malli Cara Delevingne, joka on osoittanut pärjäävänsä hyvin myös näyttelijänä. Margo on kiehtova ja salaperäinen hahmo, minkä takia onkin sääli, että hahmo esiintyy erittäin vähän elokuvassa. On hieman kummallista, että hänen naamansa on niin valtavana julisteissa, kun hänen ruutuaikansa jää niin lyhyeksi. Toisaalta tarina pyörii täysin Margon ympärillä, minkä takia on loogista laittaa hänet mukaan mainoksiin...

The Fault in Our Starsin jälkeen ajattelin, että tämäkin olisi puhdas rakkaustarina. Kostoreissuun asti se tuntuukin siltä, mutta kun Margo katoaa, ei täysin tiedä, millaista elokuvaa katsoo. Tarina kertookin lähinnä ystävyyden merkityksestä ja erilaisesta, veljellisestä rakkaudesta. Elokuva yllättää usein, sekä tarinansa että muutamien yksityiskohtiensa takia. Etsintätarinat ovat mielenkiintoisia, etenkin kun hahmojen täytyy löytää vihjeitä, jotta pääsevät lopputulokseen. Katsojana tietenkin haluaa nähdä, mitä käy, kun Quentin vihdoin löytää Margon... jos löytää... Paper Townsissa tuodaankin hyvin esille, että se minkä löytää, ei välttämättä olekaan se, mitä on etsinyt.

Vaikka tarinasta löytyy seikkailua, mysteeri ja huumoria, siinä on todella uninen tunnelma koko elokuvan ajan. Tästä voi syyttää lähinnä musiikkia, jolla on yritetty luoda unelmoiva ilmapiiri, mutta lähinnä se vain väsyttää katsojaa. Mukana on muutamia kohtauksia, joissa Quentin haaveilee Margosta ja jos elokuvaa katsoo väsyneenä, on suuri riski, että nukahtaa. Välillä unenomaisuus toimii, mutta useaan otteeseen sitä on käytetty väärin. Kun musiikkiin yhdistää hidastuskuvia, unifiilis kasvaa entisestään. Onneksi mukana on toimiva tarina, hauskoja juttuja, hyviä teemoja, yllätyksiä ja ystävyyden tuntua, jolloin Paper Towns on kuitenkin loppujen lopuksi hyvä elokuva. Leffa myös erottuu useista road trip -elokuvista teemojensa takia, eikä ole vain hölmö komedia. Olin tosiaan pettynyt ensimmäisellä näkemiskerralla, sillä odotin samaa kuin mitä The Fault in Our Stars tarjosi. Toisella katsomiskerralla Paper Towns toimi paremmin ja mielestäni olikin hyvä, että kirjailija John Green oli luonut hyvin erilaiset rakkauskertomukset. Samanlaista nyyhkymeininkiä ei ole mukana tässä, joten nenäliinat voi turvallisin mielin jättää pakettiinsa.

Elokuvan on ohjannut Jake Schreier, joka oli tätä ennen ohjannut mainion Robot & Frank -elokuvan (2012). Schreier vaikuttaa toimivalta vaihtoehdolta ohjaamaan hieman erilaista elokuvaa. Käsikirjoituksesta vastaavat Michael H. Weber ja Scott Neustadter, jotka kynäilivät myös The Fault in Our Starsin. Heidän lisäkseen muitakin tämän elokuvan tekijöitä oli mukana tekemässä The Fault in Our Starsia. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus. Uneliaasta musiikista vastaa Son Lux, eli Ryan Lott.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettujen kohtauksien, gallerian, mokaotoksien ja trailerin lisäksi kaksikymmentäminuuttinen "Paper Towns: The Making of", sekä pätkät "John and Nat: Lightning Round" ja "John and Cara: Lightning Round", joissa kirjailija John Green keskustelee päätähtien kanssa. Mukana on myös vaihtoehtoinen kappale Pokémon-tunnusbiisin tilalle, joka on Taylor Swiftin "Shake it Off".

Yhteenveto: Paper Towns on hyvä etsintäkertomus ja siitä tulee hienosti esille, että se mitä löytää, ei olekaan välttämättä se, mitä on etsinyt. Pääosassa oleva Nat Wolff on mainio. Margoa näyttelevä Cara Delevingne voisi olla enemmän elokuvassa. Road trip -reissuosuus on hyvä, kuten myös kostoretki. Huumori toimii pääosin ja yllätyksiä löytyy. Valitettavasti unelias tunnelma, jonka muka-mystinen musiikki aiheuttaa, vie makua pois kokonaisuudesta. Silti elokuva on hyvä ja suosittelen katsomaan, jos teinien romanssitarinat kiinnostavat tai jos pidit The Fault in Our Starsista. Toivon, että John Greenin muistakin teoksista tehtäisiin elokuvia, esimerkiksi "Looking for Alaskasta" (2005).

Kirjoittanut: Joonatan, 31.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Paper Towns, 2015, Fox 2000 Pictures, Temple Hill Entertainment