Näyttelijät: Amy Adams, Patrick Wilson, Javier Bardem, Lily Collias, Joe Anders, CCH Pounder, Malia Pyles, Juliette Lewis, Jamie Hector, Anna Baryshnikov, Dot Cloud, Eric Mendenhall, Paul Schneider, Miles Mussenden, Margarita Levieva, Ron Perlman, Kathleen Scott Paul, Jay Huguley ja Ted Levine
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 46 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Cape Fear perustuu John D. MacDonaldin The Executioners -kirjaan vuodelta 1957. Kirja oli aiemmin kääntynyt jo kahdeksi elokuvaksi, vuoden 1962 Tuomitun kostoksi (Cape Fear) ja vuoden 1991 Cape Feariksi. Nick Antosca oli pitänyt molemmista elokuvista jo nuoresta pitäen ja ryhtyi vuonna 2019 suunnittelemaan omaa versiotaan tarinasta. Antosca teki diilin Universalin ja Amblin Televisionin kanssa, saaden mukaan vuoden 1991 elokuvan ohjanneen Martin Scorsesen tuottajana. Vuonna 2024 Apple TV nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025. Nyt uusi Cape Fear on julkaistu Apple TV:ssä ja itse olen odottanut sarjan näkemistä uteliaana. En ole lukenut MacDonaldin kirjaa tai katsonut ensimmäistä filmatisointia, mutta pidän paljon Scorsesen leffasta. Näyttelijäkaarti vaikutti lupaavalta, olin pitänyt paljon Antoscan aiemmista sarjoista The Actista(2019) ja Brand New Cherry Flavorista (2021) ja olin utelias näkemään, kuinka tarina muovautuisi sarjaformaattiin. Kun Cape Fearista oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin katsomaan sarjaa.
Asianajajapariskunta Anna ja Tom Bowdenin elämä mullistuu, kun heidän 17 vuotta sitten telkien taakse passittama Max Cady todetaankin syyttömäksi ja vapautetaan vankilasta. Max on katkera menetetyistä vuosistaan ja päättää tehdä Bowdenien elämästä helvettiä.
Amy Adams ja Patrick Wilson näyttelevät Anna ja Tom Bowdenia, avioparia, jotka ovat molemmat työskennelleet lain parissa jo pitkään. Pariskunnalla on kaksi teinilasta, Natalie-tytär (Lily Collias) ja Zack-poika (Joe Anders), he ovat mukana hyväntekeväisyystöissä ja muutenkin elämä rullaa mukavasti. Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun muuan Max Cady (Javier Bardem) vapautetaan vankilasta. Annan ja Tomin toimesta Max tuomittiin raskaana olevan vaimonsa murhasta lukemaan tiilenpäitä, mutta 17 vuotta myöhemmin tuoreet todisteet viittaavatkin Maxin syyttömyyteen. Adams ja Wilson ovat mainiot pariskuntana, joiden päivät muuttuvat yhä vain ahdistavammiksi, kun lähes kaksi vuosikymmentä kostoa janonnut Max lähtee heidän peräänsä. Bardem on sarjan todellinen tähti ja hän onnistuu ajoittain herättämään epämukavaa tunnetta ihan vain saapumalla huoneeseen. Valitettavasti Collias ja Anders eivät kuitenkaan vakuuta rooleissaan, jotka tuntuvat jaksojen edetessä vaativan liikaa nuorilta näyttelijöinä.
Sarjassa nähdään myös CCH Pounder Annan kollegana Noana, Jamie Hector yksityisetsivä Rayna, Anna Baryshnikov journalisti Tabithana, Malia Pyles outona Nevaeh-tyttönä, sekä Ron Perlman Maxin isänä Robertina ja Scorsesen Cape Fear -elokuvassa Bowdenien tytärtä näytellyt Juliette Lewis Maxiin liittyvänä Crystalina. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa ja siinä, missä esimerkiksi Pounder ja Perlman hoitavat tonttinsa passelisti, Pylesin sekopäinen ylinäyttely muuttuu nopeasti kiusalliseksi.
Cape Fear -sarjasovituksessa on roimasti potentiaalia. Sekä kameran edessä että takana häärää lahjakkaita tyyppejä ja pohjana on vahva tarina tehokkaalle jännärille. Nick Antosca on päättänyt tehdä omia muutoksiaan tuttuun kertomukseen, mutta täytyy myöntää, että osa Antoscan ideoista toimii... ainakin paperilla. Siinä, missä esimerkiksi Scorsesen elokuvassa Max Cady oli selvä sekopää, joka pisti Bowdenin perheen ikävästi ahtaalle, tässä sekä Max että Bowdenit liikkuvat harmaammalla alueella. Mitä jos Max olikin ihan oikeasti syytön ja Bowdenit jopa tiesivät sen? Sarja pistää katsojan alkupäässä pohtimaan, kenen puolella tässä yleensä hyvin selkeässä skenaariossa onkaan tällä kertaa. Pidin myös ajatuksen tasolla siitä, että kun Max aloittaa kostonsa, hän ei hyökkää fyysisesti perheenjäsenten kimppuun, vaan hän ryhtyy huomattavasti psykologisempaan sodankäyntiin, haluten murtaa perheen niin yksilöinä kuin tiiminä. Tuhota heidän luottamuksensa toisiinsa ja pilata heidän imagonsa julkisuudessa.
Tämä toimii valitettavasti vain paperilla ja harmillisesti vain osittain. Sarjan isoksi ongelmaksi nimittäin muovautuu juurikin se, että kyseessä on kymmenen jakson mittainen sarja, eikä tiiviimpi parin tunnin elokuva. Jotta kesto saataisiin täyteen, mukaan on tungettu paljon erilaisia sivuhahmoja ja heidän juonikuvioitaan. Ne mutkistavat tarinaa jopa liikaa, jolloin suuri osa kestosta käytetään lopulta saippuasarjamaiseen "kuka tässä nyt onkaan sukua ja kenelle" -venkslaamiseen.
Venyttäminen johtaa myös siihen, että sarjan alkupään lupaava jännite romahtaa jo parin jakson jälkeen. Tähän iso vaikutus on sarjan ohjaajatiimissä, joiden työ jättää paljon toivomisen varaa. Jännittäviksi tarkoitetut tilanteet ovat toisinaan jopa tahattoman koomisia ja välillä sarja lipsahtaa turhauttavaksi outoiluksi pelkän outoilun vuoksi. Hahmot alkavat toimia yhä typerämmin ja kun tapahtumat saavat villimpiä kierroksia, meno muuttuu epäuskottavammaksi. Amy Adams, Patrick Wilson ja Javier Bardem tekevät kaikkensa sillä, mitä heille on annettu, mutta kun juuri mikään heidän ympärillä ei lopulta toimi, eivät he kolmistaan pysty pelastamaan kokonaisuutta.
Myös teknisesti Cape Fear -sarja on ailahteleva. Kuvaus on pääasiassa kelvollista, mutta toisinaan vinksahtaneemmat otokset ja kamera-ajot hidastuksineen ja värikikkailuineen ovat lähinnä huvittavia yliampuvassa dramaattisuudessaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit suoriutuvat töistään oivallisesti ja sarjan parhaisiin puoliin kuuluvat ehdottomasti Jeff Russon säveltämät jylhät musiikit.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com
Cape Fear, Yhdysvallat, 2026, Amblin Television, Apple TV+, Eat the Cat, Universal Content Productions
Näyttelijät: Camila Morrone, Adam DiMarco, Gus Birney, Jeff Wilbusch, Karla Crome, Jennifer Jason Leigh, Sawyer Fraser, Ted Levine, Zlatko Burić, Josh Hamilton, Logan Miller ja Victoria Pedretti
Genre: kauhu
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 40 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16
Something Very Bad Is Going to Happen on Haley Z. Bostonin luoma kauhuminisarja. Boston sai Netflixin tarttumaan ideaansa kesällä 2024 ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025. Nyt Something Very Bad Is Going to Happen on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja mielenkiintoni heräsi heti jo pahaenteisen ja varsin pitkän nimen takia. Ryhdyinkin katsomaan sarjaa sen julkaisupäivänä.
Rachel ja Nicky valmistautuvat häihinsä Nickyn vanhempien talossa, kun Rachelista alkaa tuntua, että jotain pahaa on tapahtumassa. Hääpäivän lähestyessä ikävät tapahtumat vain lisääntyvät ja Rachel saa tietää järkyttäviä paljastuksia, jotka pistävät suhteen tulevaisuuden vaakalaudalle.
Camila Morrone ja Adam DiMarco näyttelevät nuorta pariskuntaa Rachel Harkinia ja Nicky Cunninghamia, jotka ovat rakastuneet jokin aikaa sitten ja ovat nyt menossa naimisiin. Luvassa on isot juhlat varakkaiden Cunninghamien hienossa talossa, mikä toki jännittää Rachelia, joka ei ole vielä tavannut tulevan aviomiehensä sukua. Pelkät häät eivät kuitenkaan jää ainoaksi jännitettäväksi asiaksi ja nopeasti Rachelille herää tunne, että jotain todella pahaa on tapahtumassa. Morrone on oikein hyvä valinta osaansa, kanavoiden hyvin hahmonsa monipuolisia ja vaikeita tunteita hääpäivän lähestyessä. DiMarcokin ajaa asiansa tavanomaisen tylsänä sulhona, joka ei vaikuta ottavan kihlattunsa huolia tosissaan.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Nickyn vanhemmat Victoria-äiti (Jennifer Jason Leigh) ja Boris-isä (Ted Levine), Nickyn sisko Portia (Gus Birney) ja veli Jules (Jeff Wilbusch), sekä tämän vaimo Nell (Karla Crome) ja heidän poikansa Jude (Sawyer Fraser). Tämä Cunninghamin suku koostuu varsin värikkäistä persoonista ja erityisesti Portia on omituisuudessaan samanaikaisesti sekä jotenkin karmiva, että myös hitusen ärsyttävä. Näyttelijät suoriutuvat tonteistaan passelisti ja noston arvoinen on myös kroatialais-tanskalainen Zlatko Burić, joka esittää pahaenteisiä varoituksia antavaa muukalaista.
Something Very Bad Is Going to Happen jäi mielestäni valitettavan keskinkertaiseksi kauhusarjaksi, joka jätti erityisesti pelottelupuolellaan aika kylmäksi. Vielä avausjakso on toimivan karmiva, pahaenteisen ilmapiirin vain kasvaessa kohtaus kohtaukselta. Jo matka Cunninghamien luokse on epämiellyttävä ja itse suvun kohtaaminen on tehty ahdistavasti. Mutta sitten sarja menettää otettaan jo toisen jakson myötä, siitäkin huolimatta, että mukaan ympätään niin myyttiä hurjasta sarjamurhaajasta ja kaameasta sukukirouksesta, ouija-laudalla leikkimistä sun muuta. Kauhu syntyy loppupeleissä sittenkin psykologisemmasta puolesta, kuten sitoutumiskammosta ja oman vapauden menettämisestä. Tämä puoli jäi kuitenkin mielestäni aika ohkaiseksi.
Kahdeksanjaksoisen minisarjan sijaan Something Very Bad Is Going to Happen olisi kenties voinut toimia paremmin elokuvana, koska päälle kuuden tunnin yhteiskestoon venytettynä niin tunnelmaan kuin harmillisesti myös tarinaan jää paljon löysää. Ei hitaasti rakentuvassa mysteerissä toki itsessään mitään pahaa ole, mutta sarja ei saa pidettyä koukussaan. Kun homman juju käy selväksi, on kieltämättä kiinnostavaa nähdä, miten hommassa lopulta käy. Ja vaikka parin viimeisen jakson varsinainen hääseremonia äityykin aikamoiseksi kaaokseksi eri tavoin, huipennuksen ongelmaksi mielestäni koitui se, että finaali oli ajoittain tahattoman koominen. Epätasaisesta sarjasta löytyy yksittäiset hetkensä, kuten puolivälin tietämiltä löytyvä takaumajakso, mutta kokonaisuus jätti paljon toivomisen varaa.
Toivomisen varaa jätti ehdottomasti myös sarjan visuaalinen toteutus. Kameratyöskentely on tyylikästä, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja maskeeraukset äityvät sopivan verisiksi... siis silloin, kun menosta näkee jotain. Something Very Bad Is Going to Happen on nimittäin valaistu niin kehnosti ja värimääritelty niin turhauttavan harmaaksi, että sarjaa ei voi katsoa muulloin kuin keskellä yötä, verhot visusti ikkunoissa ja valot sammutettuina - ja silloinkin on toisinaan vaikea sanoa, mitä kuvassa tapahtuu. Enkä tiedä, mikä sarjan jälkitöissä on mennyt vikaan, vai onko se vain pakattu suoratoistoon kehnosti, mutta kuva on myös hämmentävän mössöinen. Ja ei, vika ei ole televisiossani, koska muut samaan aikaan Netflixistä katsomani sarjat, kuten Jo Nesbøn kirjoihin perustuva Harry Hole (2026-) näyttivät moitteettomalta. Sentään äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Colin Stetsonin säveltämät musiikit yrittävät parhaansa pitääkseen jännittävää tunnelmaa yllä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Something Very Bad Is Going to Happen, Yhdysvallat, 2026, Netflix, Upside Down Pictures
Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo
Genre: rikos, toiminta
Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia
Ikäraja: 16
Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari(The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.
Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.
Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa(The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.
Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.
Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.
Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.
Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.
Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.
Pääosissa: Jodie Foster, Anthony Hopkins, Scott Glenn, Ted Levine, Anthony Heald, Brooke Smith ja Diane Baker
Genre: trilleri, kauhu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 18
The Silence of the Lambs, eli suomalaisittain Uhrilampaat perustuu Thomas Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1988. Orion Pictures ja Gene Hackman päättivät yhdistää voimansa ja varansa tehdäkseen elokuvan hitiksi muodostuneen kirjan pohjalta, Hackmanin aikoessa ohjata leffan. He hankkivat Harrisilta kirjan elokuvaoikeudet, mutta tarvitsivat myös toiset oikeudet tehdäkseen leffan. Tarinassa esiintyvä Hannibal Lecter oli esiintynyt aiemmin elokuvassa Psykopaatin jäljillä (Manhunter - 1986) ja hahmon oikeudet kuuluivat elokuvan tuottajalle, Dino De Laurentiisille. Filmi oli kuitenkin ollut niin iso floppi taloudellisesti, että De Laurentiis luopui oikeuksista ilmaiseksi. Marraskuussa 1987 Ted Tally, joka oli suuresti innostunut Harrisin kirjasta, valittiin käsikirjoittajaksi ja hän oli saanut tekstin lähes valmiiksi, kun Hackman jätti projektin ja elokuvan rahoitus jäi kysymysmerkille. Orionin täytyi hoitaa rahoitus kokonaan ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Jonathan Demme. Aluksi päärooleihin Clarice Starlingiksi ja Hannibal Lecteriksi kaavailtiin Michelle Pfeifferia ja Sean Connerya, mutta molempien torjuttua filmin sen rankan sisällön vuoksi, rooleihin palkattiin lopulta Jodie Foster ja Anthony Hopkins. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1989 ja Uhrilampaat sai maailmanensi-iltansa 30. tammikuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva sai paljon ylistystä kriitikoilta, mutta sillä kesti aikaa muuttua menestykseksi lippuluukuilla. Lopulta leffasta tuli kuitenkin jopa ilmestymisvuotensa viidenneksi menestynein elokuva. Filmi sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon ja sekä parhaan naispääosan, että miespääosan BAFTA-pystit. Itse näin Uhrilampaat viitisen vuotta sitten ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.
FBI-agentiksi harjoitteleva Clarice Starling alkaa tutkia sarjamurhaaja Buffalo Billin tapausta ja tarvitsee siihen apua hieman erikoisemmalta taholta, eristyssellissä viruvalta kannibaali Hannibal Lecteriltä.
Jodie Foster tekee Uhrilampaissa uransa ikonisimman roolisuorituksen FBI-kokelas Clarice Starlingina. Foster oli lumoutunut Harrisin kirjasta ja pyysi useasti mahdollisuutta esiintyä elokuvassa. Vaikka onkin mielenkiintoista kuvitella, millainen filmi olisi, jos Claricea esittäisikin Michelle Pfeiffer tai myös rooliin pohditut Meg Ryan ja Laura Dern, on vaikea kuvitella, että kukaan muu onnistuisi tässä niin hyvin kuin Foster. Hän tuo niin upeasti esille Claricen halun todistaa kykynsä ja hahmon pakkomielteen tapauksen ratkaisun kanssa. Foster luo erittäin moniulotteisen persoonan, jonka taustoja avataan pitkin leffaa. Hän todella ansaitsi Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot roolisuorituksestaan!
Jos on vaikea kuvitella joku muu Claricen rooliin, on lähes mahdotonta kuvitella ketään muuta Hannibal Lecteriksi kuin Anthony Hopkinsin. Ja juu, tiedän, että Hopkinsia ennen hahmoa näytteli Brian Cox Psykopaatin jäljillä -leffassa ja jälkeenpäin Mads Mikkelsen omassa Hannibal-sarjassaan (2013-2015), mutta koska en ole nähnyt niitä, itse näen vain ja ainoastaan Hopkinsin pelottavat kasvot, kun mietin Hannibal Lecteriä. Veikkaan, että sama tapahtuisi, vaikka näkisin muutkin tulkinnat, sillä Hopkins on niin järisyttävän mieletön tässä roolissa. Hopkins sulautuu hahmokseen sellaisella lahjakkuudella, mitä ei kovin usein näe. Joka ele ja joka sana ovat tarkoin harkitut, ja katsoja tietää koko ajan Hannibalin punovan häijyjä suunnitelmia päänsä sisällä. Hopkins harvoin räpäyttää silmiään ja hän katsookin usein suoraan kameraan, jolloin katsojasta tuntuu siltä kuin Hannibalin hyytävä katse tunkeutuisi suoraan omaan sieluun. Vaikka hahmo pysyy panssarilasin tai kaltereiden takana, katsojan syke nousee aina, kun hän on kohtauksessa mukana. Koskaan ei voi tietää, mitä hän seuraavaksi tekee ja se arvaamattomuus vain lisää Hannibalin pelottavuutta. Yksi elokuvahistorian parhaista pahishahmoista ja yksi parhaista näyttelijäsuorituksista!
Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Scott Glenn Claricen pomona, Jack Crawfordina, Anthony Heald Hannibalin vankilaa johtavana tohtori Chiltonina ja Ted Levine Buffalo Billinä, jonka hirvittävistä teoista puhutaan niin paljon ja niin karmivasti, että katsoja pelkää hahmoa jo kauan, ennen kuin Levine saapuu näyttämään, kuinka iljettävä hän osaakaan olla roolissa.
Vaikka pohjimmiltaan Uhrilampaat on murhatutkimuselokuva, missä poliisihahmo on tappajan jäljillä ja yrittää saada tämän kiinni, ennen kuin tämä tappaa seuraavan uhrinsa, on elokuva oikeasti valtavan paljon enemmän. Ensinnäkin elokuva on huomattavasti henkilövetoisempi kuin monet genren leffat ja se keskittyy enemmän tapaukseen liittyviin ihmisiin kuin itse tapaukseen. Isoin esimerkki tästä on kohtaukset, missä Clarice käy juttelemassa panssarilasin läpi Hannibal Lecterille. Vaikka hahmot puhuvatkin tapauksesta, liittyy dialogi etenkin Hannibalin puolelta enemmän heihin kahteen ihmisinä. Tapauksen selvittämisen sijaan Hannibal haluaa tietää, miksi Clarice haluaa niin vimmaisesti saada Buffalo Billin kiinni ja miksi hän ylipäätään on mukana FBI:ssa. Ja kun hahmot ovat niin fantastisesti kirjoitetut ja heitä näyttelevät Foster ja Hopkins ovat niin täydelliset rooleissaan, ovat nämä keskustelut kenties jopa parasta elokuvassa. Ne ovat ahdistavia, mutta silti niin hypnoottisia hetkiä, että niihin uppoutuu aivan täysin ja niitä haluaisi nähdä yhä vain enemmän.
Leffa erottuu murhatutkimuselokuvien joukosta myös sillä, ettei kyseessä ole vain "jännäri" tai "trilleri". Uhrilampaat on usein puhdasta kauhua. Elokuvasta löytyy kauhun psykologinen puoli Hannibal Lecterin kanssa käytyjen painostavien keskustelujen kautta, mutta siinä on myös paljon hirvittävää kuvastoa, jolla leffa on K18-ikärajaleimansa ansainnut. Buffalo Bill tekee kaameita asioita uhreilleen ja lopputulokset näytetään. Leffa ei kuitenkaan esitä "rohkeaa" kuvastonsa kanssa, vaan sillä on pointtinsa. Elokuva ei vain yritä järkyttää, vaan se todella tekee niin. Se luo kauhun tunnetta niin monella tapaa, eikä mikään tavoista tunnu millään tavalla halvalta. Nykypäivän typerät äkkisäikäytykset loistavat poissaolollaan ja hyvä niin. Näin karmivaa tunnelmointia ei monista, ns. "puhtaista" kauhuelokuvista löydy.
Vaikka sanoin, että leffa keskittyy isommin hahmoihinsa kuin tutkimukseen, en todellakaan tarkoittanut, että itse tutkimus ja tarina olisivat heikommat tai jäisivät taustalle. Tutkimus on kyllä isosti mukana ja Claricen tavoin katsojakin tulee pakkomielteiseksi sen selvittämisestä. Tarina on äärimmäisen koukuttava ja elokuva nappaa mukaansa ensiminuuteista lähtien. Pitkin leffaa ote katsojasta vain kiristyy ja jos ennen loppuhuipennusta luulit elokuvan olleen piinaava, odota kun näet veret seisauttavan intensiivisen finaalin. Uhrilampaat on kaikin tavoin niin mestarillisesti rakennettu paketti, ettei sen upeutta voi kuin ihailla. Jopa Oscar-akatemian, joka yleensä jättää tällaiset teokset tosissaan huomioimatta, oli pakko taipua Uhrilampaiden mahdin edessä. Parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkintoja pidetään Oscareiden tärkeimpänä viisikkona ja Uhrilampaat on yksi harvoista teoksista, joka nappasi nuo kaikki - ansaiten jokaikisen. Kyseessä on yksi harvoista parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittajista, joille itsekin olisin antanut pystin.
Ohjaaja Jonathan Demme ei pelkää rakentaa todella inhottavaa henkeä, mutta hän osaa tehdä sen äärimmäisen vangitsevasti ja kiehtovasti. Demmen työ on läpikotaisin esimerkillistä ja niin on myös Ted Tallyn työ käsikirjoittajana. Tally kehittää hahmoja ja pyörittelee tarinaa huolellisesti. Ainuttakaan tylsää hetkeä ei ole luvassa, sen Demme ja Tally ovat varmistaneet. Ja ai että, tämä elokuva sisältääkin upeita repliikkejä! "I ate his liver with some fava beans and a nice chianti." Hassua tosin, yhtenä leffan tunnetuimpina pidetyistä repliikeistä, "Hello Claricea" ei koskaan kuulla elokuvan aikana. Tekninenkin toteutus on huikea. Kuvauksesta parhaiten jäävät tietty mieleen yhä vain ahdistavammaksi käyvät lähikuvat Hannibalin kasvoista, mutta mahtavaa on myös, kuinka paljon elokuva todella käyttää visuaalista kerrontaa, eikä vain selitä asioita katsojalle. Leikkaus on kaikin puolin napakkaa, sulavaa ja erinomaista. Etenkin loppupäässä leikkausta hyödynnetään hienosti katsojan huijaamiseen. Lavasteet ovat hienosti luodut ja maskeeraukset usein kuvottavat. Värimaailma on tietty kelmeä, alakuloinen ja synkkä - Uhrilampaat ei halua millään osa-alueella päästää katsojaansa helpolla. Äänimaailmakin on iskevästi rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit vain lisäävät tunnelmaa kaikin tavoin. Yllättävän usein Shoren sävellyksistä löytyy jotain todella herkkääkin, eikä kyse ole vain jännityksen lisäämisestä.
Yhteenveto:Uhrilampaat on upea mestariteos, joka todella ansaitsi kaikki palkintonsa! Heti ensiminuuteilla elokuva nappaa mukaansa, eikä välttämättä päästä irti heti lopputekstienkään päätyttyä. Todella painostava tunne ympäröi katsojan heti alussa ja meno muuttuu yhä vain intensiivisemmäksi ja piinaavammaksi elokuvan kulkiessa eteenpäin. Trilleri on jopa lievä ilmaus filmin lajityypille ja Uhrilampaat onkin enemmän kauhua. Kaikessa ahdistavuudessaankin elokuva on äärimmäisen lumoava ja koukuttava. Murhatutkimuskertomus muuttuu koko ajan kiinnostavammaksi ja jännittävämmäksi, mutta lopulta mielenkiintoisinta ovat hahmot, jotka ovat pelissä mukana. Clarice Starling on kiinnostava päähenkilö, jonka onnistumista kannustaa. Jodie Foster on loistava roolissaan ja tulkitsee hahmonsa pakkomiellettä tapauksen selvittämiseen upeasti. Elokuvan tähti on kuitenkin tietty Anthony Hopkins, joka tekee elämänsä roolityön kannibaali Hannibal Lecterinä, yhtenä elokuvahistorian karmivimpana pahiksena. Hopkins on niin hyytävä osassa, että jo pelkkä hänen läsnäolonsa aiheuttaa kylmiä väreitä kotikatsomossa. Claricen ja Hannibalin väliset keskustelut ovat todella kiehtovia ja niitä kuuntelisi mielellään pidempäänkin. Jonathan Demmen ohjaus on erinomaista ja tekninenkin puoli on vaikuttava. Kaiken kaikkiaan Uhrilampaat on täydellinen kokonaisuus, jonka teho ei ole hälvennyt mihinkään 30 vuoden aikana. Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, on juhlavuosi mitä parhain syy vihdoin sivistää itseään. Juhlavuosi on myös loistosyy katsoa tämä mestariteos uudelleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Silence of the Lambs, 1991, Strong Heart/Demme Production, Orion Pictures
Ohjaus: Martin Scorsese Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Mark Ruffalo, Ben Kingsley, Max von Sydow, Michelle Williams, John Caryll Lynch, Emily Mortimer, Patricia Clarkson, Ted Levine, Jackie Earle Haley ja Elias Koteas Genre: trilleri, draama, kauhu Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 16
Shutter Island, eli suomalaisittain Suljettu saari perustuu Dennis Lehanen samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Lehane kauppasi kirjan elokuvaoikeuksia Columbia Picturesille, mutta kun tämä ei tarttunut tarjoukseen, Lehane myi oikeudet Phoenix Picturesille. Ohjaajaksi valittiin Martin Scorsese ja päätähdeksi Leonardo DiCaprio. Kaksikko oli siihen aikaan suunnitellut elokuvaa pörssimeklari Jordan Belfortista, mutteivät saaneet rahoitusta ja päättivät tehdä Suljetun saaren - minkä jälkeen he tosin tekivät Belfortista leffan The Wolf of Wall Street (2013). Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2009, mutta leffan julkaisua päätettiin lykätä. Lopulta Suljettu saari sai maailmanensi-iltansa 13. helmikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja yleisöltä pääasiassa positiivisen vastaanoton, vaikka leffa sai myös kritiikkiäkin. Filmi oli taloudellinen hitti - siihen aikaan Scorsesen menestynein elokuva. Itse näin Suljetun saaren muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten pitänyt siitä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä nyt Suljettu saari iski todella hyvin.
Vuonna 1954 kaksi liittovaltion sheriffiä matkaavat Shutter Islandille, Bostonin lähisaarella sijaitsevalle vankimielisairaalalle, tutkimaan kadonneen, lapsensa hukuttaneen potilaan tapausta.
Leonardo DiCaprio tähdittää tässä neljättä kertaa Martin Scorsesen elokuvaa, Gangs of New Yorkin (2002), Lentäjän (The Aviator - 2004) ja The Departedin (2006) jälkeen. DiCaprio näyttelee Teddy Danielsia, liittovaltion sheriffiä, joka lähetetään tutkimaan mystistä katoamista. Teddy on päämääräinen tyyppi, joka on selvittänyt useita tapauksia uransa aikana ja onkin varma myös tämän selvittämisestä. On mielenkiintoista seurata Teddyn ajatuksenkulkua, kun tämä yhdistelee johtolankoja toisiinsa ja alkaa hahmottamaan kokonaiskuvaa. DiCaprio on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan, ollessaan uskottava konkaritutkijana. Parhaiten DiCaprio vakuuttaa leffan tunteikkaammissa hetkissä. Teddyn työparia, sheriffi Chuck Aulea esittää Mark Ruffalo, joka on myös erittäin hyvä osassaan, vaikkei hänen hahmonsa ole läheskään yhtä mielenkiintoinen. Shutter Islandin vankimielisairaalan työntekijöihin kuuluvat mm. tohtori Cawley (Ben Kingsley) ja tohtori Naehring (Max von Sydow), sekä laitoksen johtaja (Ted Levine) ja apulaisjohtaja (John Carroll Lynch). Mielisairaina vankeina taas nähdään mm. Emily Mortimer ja Jackie Earle Haley, jotka hyppäävät hienosti hahmojensa hulluuteen. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä - etenkin Kingsley ja von Sydow, jotka huokuvat arvokkuutta tohtoreina. Levine on urallaan tottunut esittämään uhkaavia hahmoja ja tekee saman myös laitoksen johtajana.
Suljettu saari on niitä elokuvia, mitkä kannattaa katsoa kahdesti. Ensimmäisellä katselukerralla ei osaa vielä huomioida monia pieniä, mutta merkittäviä yksityiskohtia, joita ripotellaan heti ensiminuuteista alkaen aina loppuun saakka. Filmi ei todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikuttaisi. Kun leffan on kerran nähnyt ja ymmärtää, mistä kaikessa on todellisuudessa kyse, on toinen katselukerta hyvin erilainen. Vaikka katsojana hoksaisi asioiden todellisen laidan jo ensimmäisellä katselulla, ennen kuin se kunnolla paljastetaan, tarjoaa toinen katselukerta silti useita hetkiä, joiden aikana katsoja pohtii: "Miten ihmeessä en tajunnut tuota viimeksi?" Elokuvasta löytyy hämmentämisen jalo taito ja se on usein ovela, kertoessaan yllättävänkin moniulotteista tarinaansa. Jatkuvasti se huiputtaa yhteen suuntaan ja sitten taas toiseen, kunnes lopulta tarjoaa jotain, mikä saa monien katsojien suut loksahtamaan auki.
En todellakaan paljasta tässä arvostelussa, mikä elokuvan iso yllätys on. Ensimmäisellä katselukerralla hoksasin sen noin tunnin kohdalla ja kun sitä lopussa selitetään oikein juurta jaksaen, jottei mikään jää varmasti epäselväksi katsojalle, koin elokuvan pitävän minua tyhmänä. Olin myös sitä mieltä, ettei Suljettu saari ole lainkaan niin nerokas teos kuin se kuvittelee olevansa. Vaikka nyt toisella kerralla tiesin alusta lähtien, mistä filmissä on kyse ja olen edelleen sitä mieltä, että loppu selittää aivan liikaa, eikä jätä tarpeeksi katsojan tulkinnan varaan, arvostin filmin monia saavutuksia huomattavasti enemmän. Lopun selittely riippuukin täysin katsojasta, että kuinka hyvin se toimii ja kuinka tarpeellista katsojalle on saada tietää kaikki. Koska elokuva perustuu kirjaan, veikkaan lopun selityksen olevan hyvin suoraan siitä. Koska kirjassa ei voi näyttää asioita visuaalisesti, asiat täytyy selittää sanoin. Leffassa olisi voitu tehdä tämä hienovaraisemmin ja todellinen miinukseni elokuvalle onkin, kuinka se ei luota katsojaansa tarpeeksi. Vähemmän selittävän dialogin kanssa elokuva olisi vielä entistäkin parempi.
Jo tällaisenaan pidän Suljettua saarta nyt kuitenkin erittäin hyvänä elokuvana. Vaikka sen tapa paljastaa asiat ei ole oivaltavimmasta päästä, elokuva pitää sisällään paljon nerokkaita tilanteita, joista monet ymmärtää vasta, kun elokuvaa katsoo uudestaan. Leffan tunnelma on myös aivan mielettömän hyvin rakennettu. Alusta alkaen leffa tartuttaa katsojaan epämiellyttävän ja ahdistavan ilmapiirin. Elokuva on kaiken aikaa todella painostava. Saarelta haluaisi karkuun ennen kuin tutkinta edes alkaa, mutta samalla on aivan pakko nähdä, miten tarina etenee. Kertomus on todella vangitseva ja elokuva pitää katsojasta kiinni tiukasti lopun paljastukseen asti. Suljettu saari yhdistelee erilaisia lajityyppejä saumattomasti. Paikoitellen elokuva tuntuu vain rikosmysteeriltä ja välillä se muistuttaa jopa psykologista kauhua. Etenkin Teddyn näkemät painajaiset onnistuvat menemään ihon alle karmivuudessaan. Filmi tutkailee kiehtovasti ihmismieltä ja se onkin täysin henkilövetoinen kertomus.
Martin Scorsese osoittaa jälleen kerran lahjakkuutensa ohjaajana. Hän pitää filmiä hienosti kasassa, kuljettaa tarinaa yhä vain kiehtovammin eteenpäin ja rakentaa samalla vaikuttavaa tunnelmaa. Käsikirjoittaja Laeta Kalogridis olisi kuitenkin voinut jättää filmiin enemmän tulkinnanvaraa ja työstää dialogia, mutta muuten hänkin tekee hyvää työtä. Teknisesti Suljettu saari on upea teos ja Scorseselta kyllä löytyy silmää näyttävyydelle. Elokuva on suorastaan lumoavasti kuvattu. Se on täynnä fantastisia kamera-ajoja ja täydellisesti sommiteltuja otoksia. Tätä vielä tukee erinomainen leikkaus. Leikkaukset ovat todella tarkkoja ja vielä hienompaa on, kun tajuaa, etteivät klaffivirheet olekaan virheitä. Shutter Islandin lavasteet ovat aivan mahtavat, ja sekä niillä että taidokkaalla puvustuksella luodaan hienosti 1950-luvun ajankuva. Efektejä käytetään luovasti ja äänimaailma on loistokkaasti rakennettu aina ääniefekteistä musiikkeihin. Elokuva käyttää jo olemassa olevia sävellyksiä ja hyödyntääkin niitä erittäin vaikuttavasti, tuoden vahvan lisän tunnelmaan.
Yhteenveto:Suljettu saari on kiehtova ja koukuttava teos, mikä pitää hienosti otteessaan ja tarjoaa katsojalle ahaa-elämyksiä vielä uudelleenkatselulla. Vaikka loppuratkaisun hoksaisikin jo aikaisin ensimmäisellä katselulla, leffalla on paljon tarjottavanaan, minkä vuoksi se toimii loppuun asti. Tunnelma on rakennettu hyytävästi. Paikoitellen elokuva on lumoava, välillä mukaansatempaavan mysteerinen ja välillä taas karmiva. Martin Scorsese osaa kyllä asiansa ohjaajana, pitäen pakettia mallikkaasti kasassa. Käsikirjoitusta olisi kuitenkin voinut hioa, sillä loppuratkaisun paljastuminen ei todellakaan ole hienovarainen ja se on jopa katsojaa tyhmentävä liiallisella selittelyllään. Jos asioita jättäisi paremmin katsojan tulkinnan varaan, jäisi filmi kummittelemaan entistäkin paremmin mielessä. Leonardo DiCaprio on todella vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Teknisesti elokuva on huikeasti toteutettu ja se on täynnä näyttäviä otoksia. Jos mysteeriset tarinat ihmismielen tutkimisesta ja katoamistapauksen selvittämisestä kiehtovat ja pidät elokuvien aiheuttamasta ahdistuksen ja eristyksen tunteesta, kannattaa Suljettu saari katsoa. Vaikka hoksasin jo ensimmäisellä katselulla, mistä kaikessa oli oikeasti kyse, tajusin vasta toisella kerralla, kuinka hyvä elokuva oikeasti on.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shutter Island, 2010, Paramount Pictures, Phoenix Pictures, Sikelia Productions, Appian Way
Ohjaus: J. A. Bayona Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Justice Smith, Daniella Pineda, Rafe Spall, James Cromwell, Toby Jones, Ted Levine, Geraldine Chaplin, B. D. Wong ja Jeff Goldblum Genre: seikkailu, jännitys Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 12
Michael Crichtonin kirjaan perustuva Steven Spielbergin dinosauruselokuvaJurassic Park (1993) oli ilmestyessään maailman menestynein elokuva, mitä myös kriitikot arvostivat, joten jatkoahan sille tehtiin. Sen jatko-osa Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ei kuitenkaan ollut samanlainen hitti kuin edeltäjänsä, mutta tarinaa päätettiin silti jatkaa vielä ja Jurassic Park III ilmestyi vuonna 2001. Kolmas osa menestyi aika kehnosti, eikä se muutenkaan saanut positiivista vastaanottoa, jolloin neljättä osaa ei tehty, kuten oli alunperin suunniteltu. Monet uskoivat Jurassic Park -tarinan jo kuolleen sukupuuttoon, kunnes vuonna 2015 se heräsi takaisin henkiin Jurassic Worldin voimalla, joka nousi siihen aikaan maailman kolmanneksi menestyneimmäksi elokuvaksi, eikä ollut epäilystäkään, etteikö se saisi jatkoa. Sarjan viidennen osan teko lähtikin liikkeelle hyvin nopeasti, kun Jurassic World oli todettu hitiksi. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2017 ja vihdoin Jurassic World: Fallen Kingdom, eli suomalaisittain Jurassic World: Kaatunut valtakunta on saanut ensi-iltansa - tai no, ainakin meillä Suomessa, Yhdysvallat joutuvat odottamaan filmiä vielä yli viikon! Omasta mielestäni Jurassic World on ongelmistaan huolimatta aivan huikeaa kesäviihdettä, minkä ansiosta leffa nousi omalle suosikkilistalleni vuoden 2015 elokuvista. Olinkin siis innoissani, kun kuulin jatko-osasta. Innostukseni katkesi kuitenkin lähes totaalisesti, kun näin leffan trailerin. Se ei herättänyt minussa oikein mitään tunteita, kuten eivät tehneet sen jälkeenkään ilmestyneet mainokset. Vasta keväällä innostukseni palaili, kun näin alkuperäisen Jurassic Parkin elokuvateatterissa, mikä oli mielestäni upea kokemus. Katsoin myös sen jatko-osat ja vaikka Jurassic Park III tuttuun tapaansa latisti tunnelmaa, sai Jurassic World minut jälleen innostumaan dinosaurusseikkailusta ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan Jurassic World: Kaatuneen valtakunnan yhdessä tyttöystäväni ja sarjaa rakastavan ystäväni kanssa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Jurassic Park, Kadonnut maailma - Jurassic Park, Jurassic Park III ja Jurassic World!
Dinosaurussaari Isla Nublarin tulivuori on purkautumassa. Claire ja Owen palaavat takaisin saarelle pelastamaan dinosaurukset, ennen kuin ne jäävät virtaavan laavan alle.
Chris Pratt nähdään toistamiseen Owen Gradyna, joka lähtee tehtävään mukaan saadakseen velociraptor-toverinsa Bluen pelastettua. Owenin ja Bluen välistä "suhdetta" vahvistetaan lisää esimerkiksi näyttämällä videopätkiä ajasta, jolloin Blue oli vielä ihan pienokainen koulutettavana. Tämä myös saa Bluen näyttämään oikealta hahmolta elokuvassa, eikä vain eläimeltä tai hirviöltä, mitä täytyy pelätä. Tuttuun tapaansa Pratt huokuu karismaa ja osoittaa jälleen olevansa loistovalinta megaleffan pääosaan. Sen lisäksi, että on hienoa nähdä, kuinka rohkeasti Owen kohtaa vaaroja, on myös hienoa nähdä niitä hetkiä, jolloin Oweniakin oikeasti pelottaa. Ainoa harmi Owenissa on, että hahmo on aika lailla täysin samanlainen kuin edellisessä osassa, eivätkä Jurassic Worldin tapahtumat ole vaikuttaneet häneen näkyvästi.
Sen sijaan Bryce Dallas Howardin näyttelemä Claire on lähes täysin eri henkilö kuin viimeksi.Jurassic Worldin aikana Claire muuttui tympeästä bisnesnaisesta dinosauruksia arvostavaksi ja sydämelliseksi persoonaksi. Hahmo johtaa tällä kertaa liittoa, joka yrittää keksiä, miten dinosaurukset saisi turvaan. Tämä saa katsojan Clairen puolelle alusta alkaen, etenkin kun Claire on tällä kertaa ymmärtänyt jättää korkokengät kotiin. Howard on mainio osassaan, kenties jopa parempi kuin edellisessä elokuvassa. Clairen johtaman liiton työntekijöistä kaksi lähtee Isla Nublarille mukaan; Daniella Pinedan esittämä Zia ja Justice Smithin näyttelemä Franklin... ja elokuva pärjäisi ihan hyvin ilman heitä, sillä hahmot ovat lähinnä ärsyttäviä. Franklin on nörtti pelkuri, minkä vitsi katoaa hyvin nopeasti ja dinolääkäri Zia taas on täysi vastakohta ollessaan itsepäinen. Sekä Pineda että Smith vetävät roolinsa pienesti yli, jolloin he eivät tunnu todellisilta ihmisiltä, vaan heillä on vain pyritty luomaan hieman huumoria mukaan. Onhan se ensimmäisellä kerralla hupaisaa, kun Franklin kirkaisee kuin pikkutyttö, mutta jossain kohtaa aloin vain toivoa, että hahmo päätyisi Tyrannosauruksen kitaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat aikoinaan Hammondin kanssa dinoja suunnitellut iäkäs herra Lockwood (täydellisesti osaansa sopiva James Cromwell), hänen korkeassa asemassa toimiva avustajansa Eli Mills (laimeasti näyttelevä Rafe Spall), Lockwoodin lapsenlapsi Maisie (kelpo lapsinäyttelijä Isabella Sermon), Maisien hoitaja Iris (itse legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine Chaplin), saarelle mukaan lähtevä soturi Wheatley (Ted Levinen taidot eivät pääse esille huonosti kirjoitetun hahmon takia), sekä rahan perässä kulkeva Gunnar Eversol (oudon hömelösti näyttelevä Toby "kotitonttu Dobby" Jones). Mielestäni nuoret aikuiset Pinedan ja Smithin olisi voinut lähestulkoon poistaa kokonaan filmistä myös sen takia, että paljon nuorempi Isabella Sermon tekee parempaa työtä kuin kumpikaan heistä. Leffassa nähdään myös alkuperäisestä Jurassic Parkista tutut B. D. Wong tohtori Wuna ja Jeff Goldblum Ian Malcolmina, jonka osuudella ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä tarinan kannalta.
Jos Jurassic World toisti tarinassaan asioita Jurassic Parkista (hahmot päätyvät dinosaurussaarelle, dinot pääsevät vapaiksi ja loppuleffa on taistelua henkiinjäämisestä), toistaa Jurassic World: Kaatunut valtakunta asioita Kadonnut maailma - Jurassic Parkista. Hahmot palaavat dinosaurussaarelle pelastusoperaation takia ja dinot päätetään tuoda mantereelle turvaan... mikä ei voi olla suuri paljastus sanoa, ettei tämä ole kovin hyvä idea. Jurassic Worldin tavoin myös Kaatuneessa valtakunnassa on selkeitä viittauksia alkuperäiseen elokuvaan, mutta tällä kertaa viittaukset ovat hieman hienovaraisempia. Hahmot eivät vahingossa löydä ikonisia yönäkölaseja tai "When dinosaurus ruled the Earth" -lakanaa, jotka olivat omalla tavallaan mahtava tapa yhdistää nämä uudet filmit alkuperäiseen, mutta samalla niitä tungettiin hieman liikaa katsojan naamalle. Tällä kertaa viittaukset liittyvät lähinnä pieniin hetkiin, jotka ovat samanlaisia kuin alkuperäisessä filmissä - etenkin yksi kohtaus, jossa lapsi yrittää piiloutua dinosaurukselta, on hauskasti lainattu Jurassic Parkista. Tämän lisäksi jotkut dinot poseeraavat hetken ikonisissa asennoissaan. Harmillisesti paikoitellen tietyt tutut tarinaelementit tekevät muutamista paljastuksista hyvin ennalta-arvattavia, varsinkin parin hahmon kohdalla. En usko, että monille tulee yllätyksenä, kuka tai ketkä ovat filmin ihmisroistot...
Vaikka dinosaurusten vieminen pois saarelta kuulostaa Kadonnut maailma - Jurassic Parkin kopioimiselta, on toteutus loppujen lopuksi hyvin erilainen. Olin itse asiassa erittäin yllättynyt siitä, millainen filmin toinen puolikas on. Elokuvan ohjauksesta vastaa tällä kertaa espanjalainen J. A. Bayona, joka on tunnettu lähinnä hänen kauhuelokuvastaan Orpokoti (El Orfanato - 2007). Bayona selkeästi näki dinosauruksissa hirviömäisen kauhupuolen, sillä elokuvan toinen puolisko muuttuu aika lailla puhtaaksi kauhuleffaksi. Kauhukuvastoa on mukana niin paljon ja leffa on niin täynnä erittäin toimivia äkkisäikäytyksiä, että vanhempien kannattaa miettiä hetki, voiko lastaan viedä katsomaan elokuvaa. Jos minä olin koko toisen puolikkaan ajan paikoillani jännityksestä, voi tämä olla jopa traumaattinen kokemus joillekin muksuille. Kyseessä on ehdottomasti sarjan synkin ja karmivin osa tähän mennessä - jo filmin piinaava aloitus osoittaa tämän. Kauhumeininki ei ole kuitenkaan missään nimessä huono asia; se on aivan mahtavasti toteutettu! Bayona on hoitanut hommansa niin taidokkaasti, ettei leffan edes tarvitse näyttää verta, jotta tilanteet ovat ahdistavia tai pelottavia. Toisesta puoliskosta kyllä huomaa, minkä takia Bayona suostui tekemään leffan, sillä siitä löytyy niin paljon intohimoa projektia kohtaan.
Valitettavasti siinä, missä toisesta puolikkaasta näkee, että tämän Bayona on halunnut tehdä, ensimmäisestä puolikkaasta näkee, että Bayonaa ei niinkään kiinnosta itse Isla Nublar -saari. Vaikka ensimmäisestakin tunnista löytyy oivallisia hetkiä ja jännitystä, tuntuu se hieman laahaavalta ja innottomalta. On karua nähdä, millaiseksi Jurassic World -puisto on muuttunut, mutta itse tulivuoren purkautuminen oli jo niin kulutettu loppuun trailereissa, ettei siitä löytynyt itselleni mitään jännitettä (elokuvan trailerit ovat muutenkin hyvin paljastavia, joten pysykää niistä erossa!). Ensimmäisen tunnin ajan huomasin vähän väliä miettiväni, milloin elokuva lähtisi oikeasti käyntiin ja minua harmittikin, että se tapahtui vasta puolen välin jälkeen. Ja vaikka pidinkin erittäin paljon toisesta puoliskosta ja sen kauhuhengestä, ihan viimeiset minuutit jättivät minut kylmäksi. Olin jo etukäteen pelännyt, että tapahtumat tulisivat johtamaan tiettyyn lopputulokseen ja niinhän siinä sitten kävikin. Mitään paljastamatta sanon, että tarina jää selkeästi auki, eikä ihme, että seuraavan osan ensi-iltapäivä onkin jo asetettu kesälle 2021. Vaikken lopusta täysin innostunutkaan, jään silti mielenkiinnolla odottamaan, mitä sarjan seuraava osa tulee tarjoamaan...
Sen lisäksi, että Bayona hallitsee kauhun, hän hallitsee myös muitakin tunteita... ainakin melkein. Huumoripuoli leffassa ei oikein toimi, eikä mukana ole samaa seikkailuhenkeä kuin viime filmissä, mutta surullisemmat hetket ovat mainioita. Mukana on yksi sydäntäsärkevän koskettava ja vaikuttava hetki, minkä uskon jäävän elämään sarjan fanien keskuudessa. Vaikka tätä hetkeä on kauheaa katsoa, on siinä samalla jotain hyvin kaunista. Upeaa työtä Bayonalta! Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa edellisen osan ohjannut Colin Trevorrow, sekä edellisen osan kirjoittanut Derek Connolly ja he ovat pääasiassa tehneet kelpo työtä. Ainoa todellinen ongelma on, kuinka leffassa esitellään erästä hahmoa koskeva sivujuoni, joka on todella tökerösti tungettu mukaan ja jäinkin pohtimaan, miten tätä viedään eteenpäin seuraavassa leffassa. Tai lähinnä pohdin, saako seuraava leffa idean tuntumaan vähemmän typerältä.
Tekniseltä puoleltaan Jurassic World: Kaatunut valtakunta on huikea taidonnäyte. Kyseessä on ehdottomasti parhaiten kuvattu Jurassic-leffa; niin monta huikaisevan lumoavaa kuvaa on päässyt mukaan. Ehdoton suosikkikuvani sisältää dinosauruksen kiipeilemässä katolla, samalla kun kamera kääntyy hitaasti oikeinpäin. Bayona ei onneksi leikkaa tiivistunnelmaisten kohtausten sisällä useaan kertaan, vaan pyrkii näyttämään mahdollisimman paljon pitkillä otoksilla sekä laajoilla kuvilla, oikein korostaakseen visuaalista osaamistaan. Tämän lisäksi valaistus on myös täydellistä. Vaikka filmissä esitellään turhankin monta dinoa samalla tavalla nopeiden välähdysten kautta, on efekti aivan mahtava. Digiefektit ovat tietysti erinomaiset, mutta on myös hienoa huomata, kuinka paljon dinosauruksia on toteutettu roboteilla. Etenkin häkissä nukkuva Tyrannosaurus Rex on mielettömän taidokkaasti tehty, ja se näyttää ja tuntuu todelliselta eläimeltä. Lavastus-, maskeeraus- ja puvustustiimit ovat kaikki tehneet loistotyötä, minkä lisäksi äänitehosteet ovat pelkkää nannaa korville aina dinojen äänistä Michael Giacchinon säveltämiin eeppisiin musiikkeihin asti. Ainoa ikävä huomautus tekniseltä puolelta koskee elokuvan leikkausta. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää hieman, olisi parissa kohtaa voitu katsoa jatkumoa tarkemmin. Parissa kohtaa nimittäin nähdään sama tapahtuma kaksi tai jopa kolme kertaa uudestaan eri kulmista kuvattuna. Jotkut eivät tätä huomaa, mutta itselläni se rikkoi hieman elokuvan kuljetuksen luontevuutta.
Yhteenveto:Jurassic World: Kaatunut valtakunta on hitaasta alustaan huolimatta erittäin mainio elokuva, joka jättää katsojan odottamaan seuraavaa osaa. Alusta alkaen leffasta voi huomata, että sen puikoissa toimii kauhutekijä, sillä niin karmivia, ahdistavia ja jopa piinaavia tilanteita ohjaaja J. A. Bayona on saanut mukaan. Elokuvan toinen puolisko onkin aika lailla puhdasta kauhua, mikä pitää katsojasta tiukasti kiinni. Onkin siis harmi, että leffa aidosti käynnistyy vasta puolen välin jälkeen. Vaikka saariosuus on pääasiassa oivallinen, ei se onnistu vielä nappaamaan mukaansa kunnolla. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin pelkkää silmäkarkkia alusta loppuun. Kuvaus ja efektit ovat sarjan parhaimmistoa, ja ne osoittavat, kuinka taidokas visuaalinen tekijä Bayona on. Hän on myös onnistunut luomaan koko sarjan koskettavimman hetken, joka varmasti särkee monen katsojan sydämet. Sen takia minua jäikin harmittamaan käsikirjoituksen outoilut, sekä muutamat kehnosti kirjoitetut hahmot, jotka olisi voinut poistaa kokonaan tai muokata huomattavasti. Muuten näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä - etenkin Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard, minkä lisäksi Isabella Sermon on oiva löytö. Jeff Goldblumin tunkeminen mukaan on aika tarpeetonta ja uskon, että hänen osuutensa tuottaa lähes kaikille pettymyksen. Suosittelen silti Jurassic World: Kaatunutta valtakuntaa lämpimästi kaikille sarjan faneille; käykää katsomassa elokuva mahdollisimman suurelta kankaalta! Vaikka mielestäni Bayona on taidokkaampi ohjaaja kuin edeltäjänsä Colin Trevorrow, pidän silti edellisestä Jurassic Worldista enemmän ja olen iloinen, että Trevorrow palaa takaisin ohjaamaan seuraavan osan, sillä en usko, että Bayona hallitsisi niin massiivista huipennusta, millaista elokuva lupailee seuraavan osan tarjoavan... Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ign.com
Jurassic World: Fallen Kingdom, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Legendary Entertainment, Apaches Entertainment, Perfect World Pictures
Ohjaus: Rob Cohen Pääosissa: Paul Walker, Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Jordana Brewster, Chad Lindberg, Matt Schulze, Johnny Strong, Rick Yune ja Ted Levine Genre: toiminta, trilleri Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 16 Kun ensimmäistä The Fast and the Furious -elokuvaa tehtiin, ei voinut kukaan arvata, millainen menestyssarja siitä lähtisi liikkeelle. Tällä hetkellä Fast & Furious (2001-) on yhdeksänneksi menestynein leffasarja, tienattujen lähes neljän miljardin dollarin voimin. Useimmat eivät ymmärrä sarjan suosiota ja pitävät koko juttua ala-arvoisena roskana. En itsekään ymmärrä suosiota, mutta omasta mielestäni kyseessä on kuitenkin oikein viihdyttävä sarja. Näin sarjan avausosan, eli The Fast and the Furiousin, kun olin ala-asteella ja innostuin vauhdikkaasta meiningistä. Olen nähnyt leffan muutamaan otteeseen uudestaan, kuten myös sen jatko-osat ja omistankin koko sarjan Blu-raylla. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla The Fate of the Furious(2017), täytyi minun tietysti katsoa koko sarja alusta asti ja arvostella kaikki leffat. Tekniikkalaitteita kuljettavien rekkojen kimppuun hyökätään öisin ja niiden lastit varastetaan. Brian-niminen poliisi lähetetään peitetehtävässä tutkimaan, miten laittomien katuajojen kuningas Dominic Toretto ja hänen jenginsä liittyvät tapauksiin.
Briania näyttelee vuonna 2013 menehtynyt Paul Walker, joka on mainio roolissaan. Peitetehtävissä olevana poliisina hän on uskottava, sillä häneltä sujuu sekä valehahmon esittäminen että vakavasti otettavan kytän rooli. On hienoa, että alkupuolella ei heti näytetä hahmon olevan poliisi, jolloin Brian tuntuu vain innokkaalta kilpailijalta. Hahmo on myös onnistuneen moniulotteinen, mikä tekee aina päähenkilöstä vielä toimivamman. Dominic Torettona nähdään Vin Diesel, joka on tuttuun tyyliinsä pullisteleva kova äijä. Dieselilta löytyy katu-uskottavuutta ja hän vaikuttaa selkeästi johtajatyypiltä, joten hän sopii Domiksi todella hyvin. Aluksi Dom vaikuttaa lähinnä ylimieliseltä idiootilta, mutta hänestä löytyy myös syvällisempiäkin puolia. Brianin ja Domin hitaasti syntyvä ystävyys on hienosti tuotu esille. Domin tyttöystävä Lettya esittää Michelle Rodriguez. Letty on myös loistava katuajoissa ja häneltä löytyy samanlaista vahvaa itseluottamusta kuin Domiltakin. Rodriguez on sopiva valinta mimmiksi, jolle ei kannata ryttyillä. Domilla on sisko nimeltä Mia (Jordana Brewster), johon Brian iskee silmänsä. Dom ei tietenkään täysin hyväksy, että hänen rakkaan siskonsa lähellä pyörii tuntematon heppu. Mia ei ole villi tapaus, kuten veljensä ja työskenteleekin pienessä perheyritysravintolassa. Kun Domin ryhmä ei tunnu hyväksyvän Briania, Mia on puolustamassa häntä. Brewster toimii roolissaan. Domin ryhmään kuuluvat keskittymishäiriöstä kärsivä Jesse (Chad Lindberg), joka tietää paljon autoista; kaiken aikaa suuttuneen oloinen Vince (Matt Schulze), joka ei pidä Brianista yhtään ja Leon (Johnny Strong), joka jää selkeästi taka-alalle, eikä ole millään lailla muistettava. Muita hahmoja elokuvassa ovat Rick Yunen esittämä Johnny Tran, jonka kanssa Domilla on riitaa ja Ted Levinen näyttelemä poliisipäällikkö Tanner, joka ohjeistaa Briania.
The Fast and the Furious on tasaisesti ihan kiva elokuva. Se ei ole ihmeellinen, vaikka siinä onkin toimivia henkilöitä. Syy sille, miksi Brian soluttautuu Domin ryhmään, ei ole kovin mielenkiintoinen, mutta muuten soluttautumisaihe toimii. Katsojana jännittää aina välillä, miten kävisi, jos Brian jää kiinni. Dominic inhoaa pettureita ja saa ihmisiä helposti sairaalakuntoon, minkä lisäksi myös Vince auttaisi varmasti Brianin hakkaamisessa, jos totuus paljastuisi. Vaikka hieman toivoisi, että Brian löytäisi Domin jengistä jotain hämärää ja saisi heidät telkien taakse, niin silti haluaisi mieluummin nähdä, kun Brian jättää poliisihommat ja jää mukaan ryhmään. Useaan otteeseen näkyy, että Brian ei ole täysin varma, kuinka hän haluaisi toimia.
Jos nopeat autot ja autokilpailuiden katsominen ovat juttunne, niin katsokaa The Fast and the Furious, sillä se sisältää niitä paljon! Autoja löytyy niin monen merkkisiä kuin monen värisiäkin. Konepeltien alta paljastuu huippuvarusteltuja moottoreita ja kaaroja on muutenkin tuunailtu paljon, jotta niissä olisi enemmän tehoja. Rateista löytyy napit, joilla saa vielä lisää vauhtia. Autoja kuvataan paljon ja monesta suunnasta. Kun ilta koittaa, ihmiset saapuvat tyhjälle kadulle - osa ajamaan ja osa katselemaan. Jotkut ovat vahdissa kuuntelemassa poliisiradiota. Sopivan hetken tullessa kisa starttaa ja hurjapäät painavat kaasua. Itse en ole erityisemmin autoihminen, mutta tämä elokuva (ja koko loppusarjakin) saa minut innostumaan nopeasta meiningistä. Toimintaa on muutenkin mukana, kuten myös vähäpukeisia naisia kannustamassa machomiehiä kisoissa. Vaikka hyviä asioita löytyy, leffasta tuntuu silti puuttuvan jotain, jonka ansiosta se olisi oikeasti hyvä pätkä. Tällaisenaan sen kyllä katsoo mielellään, vaikka hieman ärsyttääkin, että värimäärittelyssä on tehty kuvaan oranssinen vivahde ja että kuvissa on myös pölyinen ja tunkkainen sävy. Kovin ihmeellistä taidepläjäystä ei ole tiedossa.
The Fast and the Furiousin on ohjannut Rob Cohen, joka oli tätä ennen ohjannut mm. leffan Daylight (1996), jota tähdittää Sylvester Stallone. Cohen tuntuu taitavan toimintakohtauksien ohjaamisen, vaikka hänen seuraava elokuvansaxXx (2002) onkin ristiriidassa tämän lauseen kanssa. Idean isä on Gary Scott Thompson ja koko juttu lähti liikkeelle Ken Lin lehtiartikkelista "Racer X", joka kertoo laittomista katuajoista New Yorkissa. Thompsonin lisäksi käsikirjoituksesta vastaa mm. Suicide Squadin (2016) ohjaaja David Ayer. Rauhallisissa kohtauksissa kuvaus on tasaista, mutta kaahailuosuuksissa kamera tuntuu heiluvan välillä liikaa. Joitain ajokuvia on nopeutettu hieman, jotta meininki olisi vielä hurjempaa. Valitettavasti nopeutuksen käytön huomaa. Leikkaus on paikoitellen rauhatonta, mutta se tuntuu sopivan tyyliin. Tehosteet ovat ihan toimivia ja stuntit näyttäviä. Äänitehosteilla on korostettu upeasti toimintakohtauksia. Musiikkina on käytetty lähinnä useita jo olemassa olevia kappaleita, jotka toimivat kyllä vauhdikkaissa kilpailukohtauksissa, mutta muuten vain lähinnä ärsyttävät.
Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Valitettavasti Blu-ray korostaa kuvan pientä rakeisuutta. Lisämateriaalina Blu-raylla on kahdeksantoistaminuuttisen "The Making of The Fast and the Furiousin" lisäksi poistettuja kohtauksia, musiikkivideoita ja trailereita, sekä pätkiä kuten "Quarter Mile at a Time", joka kertoo kilpa-ajojen historiasta, "Tricking Out of Hot Import Car", jossa näytetään autojen tuunausta, "Featurette on Editing for the Motion Picture Association of America", jossa ohjaaja ja leikkaaja Peter Honess käyvät läpi loppukohtausta, "Visual Effects Montage", joka esittelee leffan efektejä ja "Sneak Peek at 2 Fast 2 Furious", jossa annetaan hieman esimakua elokuvan jatko-osasta 2 Fast 2 Furious (2003). Mukana on myös "Multiple Camera Angle - Stunt Sequence", jossa näytetään loppukohtauksen stuntkuva monesta eri kuvakulmasta, "Paul Walker Public Service Announcement", jossa Walker selittää, ettei stunteja saa kokeilla kotona, sekä "Storyboards-to-Final Feature Comparison", jossa verrataan kuvakäsikirjoitusta lopulliseen elokuvaan. Lisämateriaalia riittää noin kahdeksi tunniksi. Yhteenveto: The Fast and the Furious on ihan hyvä leffa, mutta jos autot ovat suuri rakkauden kohde, niin elokuvan laatutaso saattaa nousta paremmaksi. Vauhdikasta menoa ja nopeaa kaahailua löytyy paljon. Syy peitetehtävään ei ole kovin erikoinen, mutta muuten peitetehtäväosio toimii. Paul Walker ja Vin Diesel ovat päärooleissa hyviä. Toimintaa on mukana sopivasti ja ne ovat hyvin toteutettuja. Kuvaus on paikoitellen heiluvaa, mikä ärsyttää, mutta nopeatempoinen leikkaus ei yllättävää kyllä häiritse erityisemmin. Kaikkein eniten leffassa ärsyttää hieman oranssiksi värimääritelty kuva, joka on myös pölyinen. Jos haet elokuvista vain laatua, niin jätä tämä väliin, mutta jos hölmöt rymistelyt kelpaavat, niin tämä voi mitä luultavimmin viihdyttää. Minulla ei ole vieläkään mitään käsitystä, miten tästä nousi sellainen megaleffasarja, mutta niin vain tapahtui. Elokuvassa nähdään lyhyt kohtaus lopputekstien jälkeen, joten ei kannata pistää leffaa pois vielä, kun lopputekstit alkavat.
Kirjoittanut: Joonatan, 31.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.images2.fanpop.com
The Fast and the Furious, 2001, Universal Pictures, Original Film, Mediastream Film GmbH & Co. Productions KG, Ardustry Entertainment
Ohjaus: Ben Younger Pääosissa: Miles Teller, Aaron Eckhart, Ciarán Hinds, Katey Sagal, Amanda Clayton, Daniel Sauli ja Ted Levine Genre: draama Kesto: 1 tunti 57 minuuttia Ikäraja: 12
En ole erityisemmin kiinnostunut nyrkkeilyelokuvista - tai nyrkkeilystä ylipäätään. En tiedä, mikä lajissa on kierointa: se että kaksi henkilöä vapaaehtoisesti haluavat satuttaa toisiaan ja tietävät, että myös heitä itseään tulee sattumaan, vai että monet maksavat rahaa nähdäkseen, kun nämä kaksi mukiloivat toisensa sairaalakuntoon, vai että sillä tehdään tolkuttoman paljon rahaa? Joka tapauksessa kyseisestä urheilulajista on tehty useita elokuvia. Ensimmäisen Rockyn (1976) ja Clint Eastwoodin ohjaaman Million Dollar Babyn (2004) olen ainakin nähnyt, mutta esimerkiksi viime vuosina ilmestyneet Southpaw (2015) ja Creed (2015) jäivät minulta väliin. Kun näin Bleed for Thisin julisteen, en erityisemmin innostunut, mutta kiinnostuin kuitenkin hieman. Ja ehkä juuri sen takia, kun muut nyrkkeilypätkät olivat jääneet väliin, päätin antaa tälle elokuvalle mahdollisuuden.
1980-luvun lopulla auto-onnettomuuteen joutunut nyrkkeilijä Vinny Pazienze pyrkii palaamaan takaisin kehään.
Päärooli Vinny Pazienzea näyttelee Miles Teller, mikä ei välttämättä kerro hyvää elokuvasta. Yllättävää kyllä, Teller suoriutuu osastaan hyvin. Ehkä oikean ohjaajan kanssa Tellerista tulee esille hyvä näyttelijä, kuten Whiplash (2014) jo osoitti. Hänellä on kuitenkin tuttu ylimielisyys mukana, mutta tässä elokuvassa Tellerin tyyli toimii. Vinny on nimittäin aika itseään täynnä oleva egopullistelija, joka tuntuu uskovan olevansa paras. Nyrkkeily on hänelle kaikki kaikessa ja onnettomuuteen joutuminen tuntuu pilaavan hänen elämänsä totaalisesti. Kenties hauskinta koko elokuvassa on, että Vinnyn viikset pysyvät aina samanlaisina, vaikka elokuva kertookin tarinan pidemmältä ajanjaksolta. Aaron Eckhart esittää Kevin Rooneyta, ex-nyrkkeilijää, joka alkoi kouluttamaan Vinnya. Rooneylla on ongelmia alkoholin kanssa, mikä tulee esille muutamaan otteeseen elokuvan aikana. Hänestä tuntuu välillä löytyvän syvyyttä, mutta joskus taas hahmo tuntuu aika ontolta. Eckhart on ihan toimiva roolissaan. Elokuvassa nähdään myös Ciarán Hinds ja Katey Sagal Vinnyn vanhempina, Amanda Clayton Vinnyn siskona Doreenina ja Daniel Sauli Doreenin Jon-miehenä. Hindsin esittämä Angelo-isästä saa helposti sellaisen käsityksen, että hän välittää enemmän poikansa urasta kuin pojasta itsestään.
Bleed for This perustuu tositapahtumiin ja muistuttaa siitä tietysti heti elokuvan alussa isoin kirjaimin. Alkupuoli menee vielä ihan sujuvasti, kun hahmot esitellään ja näkee nyrkkeilijät kehässä. Sen jälkeinen koulutusosio alkaa esitellä elokuvan oikeaa tunnelmaa, mikä on aika... noh, laimea. Vaikka Vinnyn ja Kevinin kohtauksia on ihan kiva seurata, ja Teller ja Eckhart toimivat yhdessä, jotain elokuvasta selkeästi puuttuu. Tarina tuntuukin lähtevän käyntiin vasta, kun auto-onnettomuus tapahtuu. Se tulee vasta joskus puolen välin kohdalla, jolloin katsojana on saattanut jopa unohtaa, että sellainen on tiedossa. Aluksi Vinnyn kohtalo tuntuu traagiselta; hän ei kykene enää tekemään sitä ainoaa asiaa, mitä hän rakastaa maailmassa, eli nyrkkeillä. Eivätkä naisetkaan erityisemmin innostu hänestä, kun hänen päätään koristaa kummallinen metallihäkkyrä, joka pitää hänen niskansa jollain lailla kasassa. Tunnelma katoaa, kun elokuvasta katoaa onnettomuuden jälkeen samalla tapahtumat.
Jos elokuvaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin se olisi varmaan "puuduttava". Nyrkkeilypätkät ovat toimivia, mutta muuten elokuva vain enemmän tai vähemmän junnaa paikoillaan. Eikä sellaista oikein jaksa katsoa. Ihan hauskana lisänä on, että mukana on aitoja uutiskuvia Vinnyn teoista, mutta eivät ne tietenkään riitä pelastamaan kokonaisuutta. Tekijät eivät selkeästi halunneet tehdä Vinnyn takaisinnoususta eeppistä kuvausta, vaan kaikki tapahtuu ankeasti ja hitaasti, jolloin katsojalle alkaa olla ihan sama, mikä lopputulos on. Ja jos lopputuloksen tietää, niin lähinnä toivoisi, että siihen pääsisi jo. Viihdyttävien osuuksien takia elokuva ei ole huono ja on siinä hyviäkin juttuja, mutta parhaimmillaan Bleed for This on lähinnä vain "ihan kiva". Lopputuloksena on heikko esitys ja kiinnostukseni nyrkkeilyelokuvia kohtaan vain väheni. Voihan se olla, että jonkun mielestä tämä on kova tekele, mutta itselleni se ei vain kolahtanut.
Elokuvan on ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut Ben Younger, joka on tätä ennen ohjannut lyhytelokuvien lisäksi vain elokuvat Boiler Room (2000) ja Prime (2005). Niitä en ole nähnyt, eikä Bleed for This saa minua kiinnostumaan muista Youngerin töistä, sillä paikoitellen tuntuu, ettei hänellä ole oikein silmää elokuvien tekoon. Kuvaus elokuvassa on paikoitellen ihan kauheaa, eikä staattisia kuvia ole kovin montaa. Kamera ei pelkästään heilu, vaan useat kuvakulmat ja kameran asemoinnit ovat huonon näköisiä. Leikkauskaan ei ole mitä parhaimmasta päästä ja joskus leikkaukset ovat todella tönkköjä. Visuaalisia tehosteita ei erityisemmin ole käytetty, mutta äänitehosteilla on tuotu toimivaa tunnetta nyrkkeilyn iskuihin. Musiikista vastaa Julia Holter, mutta kuten hieman arvata saattaa, elokuvan musiikit eivät jää mitenkään mieleen.
Yhteenveto: Bleed for This on heikko ja puuduttava tekele. Sen nyrkkeilykohtaukset ovat elokuvan parasta antia, mutta harmi vain niitä tulee vain muutama ja ne ovat alussa ja lopussa. Tarina tuntuu lähtevän "käyntiin" vasta onnettomuuden tapahtuessa, mutta siinä kohtaa puuduttavuus vasta alkaakin. Lopputulos ei erityisemmin enää kiinnosta katsojaa. Miles Teller on hyvä pääroolissa ja muut menevät siinä sivussa. Kuvaus ja leikkaus ovat vähän sinne päin toteutettuja, eikä ohjaaja Youngerin visio tunnu oikein pääsevän esille. Jos nyrkkeilypätkät uppoavat, niin voihan Bleed for Thisin vilkaista, mutta leffateatteriin en suosittele menemään tämän takia.
Kirjoittanut: Joonatan, 29.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blackfilm.com
Bleed for This, 2016, Verdi Productions, Magna Entertainment, Bruce Cohen Productions, Sikelia Productions, Younger Than You
