Cape Fear (2026) - sarja-arvostelu

CAPE FEAR

Luoja: Nick Antosca

Näyttelijät: Amy Adams, Patrick Wilson, Javier Bardem, Lily Collias, Joe Anders, CCH Pounder, Malia Pyles, Juliette Lewis, Jamie Hector, Anna Baryshnikov, Dot Cloud, Eric Mendenhall, Paul Schneider, Miles Mussenden, Margarita Levieva, Ron Perlman, Kathleen Scott Paul, Jay Huguley ja Ted Levine

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 46 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Cape Fear perustuu John D. MacDonaldin The Executioners -kirjaan vuodelta 1957. Kirja oli aiemmin kääntynyt jo kahdeksi elokuvaksi, vuoden 1962 Tuomitun kostoksi (Cape Fear) ja vuoden 1991 Cape Feariksi. Nick Antosca oli pitänyt molemmista elokuvista jo nuoresta pitäen ja ryhtyi vuonna 2019 suunnittelemaan omaa versiotaan tarinasta. Antosca teki diilin Universalin ja Amblin Televisionin kanssa, saaden mukaan vuoden 1991 elokuvan ohjanneen Martin Scorsesen tuottajana. Vuonna 2024 Apple TV nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025. Nyt uusi Cape Fear on julkaistu Apple TV:ssä ja itse olen odottanut sarjan näkemistä uteliaana. En ole lukenut MacDonaldin kirjaa tai katsonut ensimmäistä filmatisointia, mutta pidän paljon Scorsesen leffasta. Näyttelijäkaarti vaikutti lupaavalta, olin pitänyt paljon Antoscan aiemmista sarjoista The Actista (2019) ja Brand New Cherry Flavorista (2021) ja olin utelias näkemään, kuinka tarina muovautuisi sarjaformaattiin. Kun Cape Fearista oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin katsomaan sarjaa.

Asianajajapariskunta Anna ja Tom Bowdenin elämä mullistuu, kun heidän 17 vuotta sitten telkien taakse passittama Max Cady todetaankin syyttömäksi ja vapautetaan vankilasta. Max on katkera menetetyistä vuosistaan ja päättää tehdä Bowdenien elämästä helvettiä.

Amy Adams ja Patrick Wilson näyttelevät Anna ja Tom Bowdenia, avioparia, jotka ovat molemmat työskennelleet lain parissa jo pitkään. Pariskunnalla on kaksi teinilasta, Natalie-tytär (Lily Collias) ja Zack-poika (Joe Anders), he ovat mukana hyväntekeväisyystöissä ja muutenkin elämä rullaa mukavasti. Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun muuan Max Cady (Javier Bardem) vapautetaan vankilasta. Annan ja Tomin toimesta Max tuomittiin raskaana olevan vaimonsa murhasta lukemaan tiilenpäitä, mutta 17 vuotta myöhemmin tuoreet todisteet viittaavatkin Maxin syyttömyyteen. Adams ja Wilson ovat mainiot pariskuntana, joiden päivät muuttuvat yhä vain ahdistavammiksi, kun lähes kaksi vuosikymmentä kostoa janonnut Max lähtee heidän peräänsä. Bardem on sarjan todellinen tähti ja hän onnistuu ajoittain herättämään epämukavaa tunnetta ihan vain saapumalla huoneeseen. Valitettavasti Collias ja Anders eivät kuitenkaan vakuuta rooleissaan, jotka tuntuvat jaksojen edetessä vaativan liikaa nuorilta näyttelijöinä.

     Sarjassa nähdään myös CCH Pounder Annan kollegana Noana, Jamie Hector yksityisetsivä Rayna, Anna Baryshnikov journalisti Tabithana, Malia Pyles outona Nevaeh-tyttönä, sekä Ron Perlman Maxin isänä Robertina ja Scorsesen Cape Fear -elokuvassa Bowdenien tytärtä näytellyt Juliette Lewis Maxiin liittyvänä Crystalina. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa ja siinä, missä esimerkiksi Pounder ja Perlman hoitavat tonttinsa passelisti, Pylesin sekopäinen ylinäyttely muuttuu nopeasti kiusalliseksi.

Cape Fear -sarjasovituksessa on roimasti potentiaalia. Sekä kameran edessä että takana häärää lahjakkaita tyyppejä ja pohjana on vahva tarina tehokkaalle jännärille. Nick Antosca on päättänyt tehdä omia muutoksiaan tuttuun kertomukseen, mutta täytyy myöntää, että osa Antoscan ideoista toimii... ainakin paperilla. Siinä, missä esimerkiksi Scorsesen elokuvassa Max Cady oli selvä sekopää, joka pisti Bowdenin perheen ikävästi ahtaalle, tässä sekä Max että Bowdenit liikkuvat harmaammalla alueella. Mitä jos Max olikin ihan oikeasti syytön ja Bowdenit jopa tiesivät sen? Sarja pistää katsojan alkupäässä pohtimaan, kenen puolella tässä yleensä hyvin selkeässä skenaariossa onkaan tällä kertaa. Pidin myös ajatuksen tasolla siitä, että kun Max aloittaa kostonsa, hän ei hyökkää fyysisesti perheenjäsenten kimppuun, vaan hän ryhtyy huomattavasti psykologisempaan sodankäyntiin, haluten murtaa perheen niin yksilöinä kuin tiiminä. Tuhota heidän luottamuksensa toisiinsa ja pilata heidän imagonsa julkisuudessa.

Tämä toimii valitettavasti vain paperilla ja harmillisesti vain osittain. Sarjan isoksi ongelmaksi nimittäin muovautuu juurikin se, että kyseessä on kymmenen jakson mittainen sarja, eikä tiiviimpi parin tunnin elokuva. Jotta kesto saataisiin täyteen, mukaan on tungettu paljon erilaisia sivuhahmoja ja heidän juonikuvioitaan. Ne mutkistavat tarinaa jopa liikaa, jolloin suuri osa kestosta käytetään lopulta saippuasarjamaiseen "kuka tässä nyt onkaan sukua ja kenelle" -venkslaamiseen.

Venyttäminen johtaa myös siihen, että sarjan alkupään lupaava jännite romahtaa jo parin jakson jälkeen. Tähän iso vaikutus on sarjan ohjaajatiimissä, joiden työ jättää paljon toivomisen varaa. Jännittäviksi tarkoitetut tilanteet ovat toisinaan jopa tahattoman koomisia ja välillä sarja lipsahtaa turhauttavaksi outoiluksi pelkän outoilun vuoksi. Hahmot alkavat toimia yhä typerämmin ja kun tapahtumat saavat villimpiä kierroksia, meno muuttuu epäuskottavammaksi. Amy Adams, Patrick Wilson ja Javier Bardem tekevät kaikkensa sillä, mitä heille on annettu, mutta kun juuri mikään heidän ympärillä ei lopulta toimi, eivät he kolmistaan pysty pelastamaan kokonaisuutta.

Myös teknisesti Cape Fear -sarja on ailahteleva. Kuvaus on pääasiassa kelvollista, mutta toisinaan vinksahtaneemmat otokset ja kamera-ajot hidastuksineen ja värikikkailuineen ovat lähinnä huvittavia yliampuvassa dramaattisuudessaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit suoriutuvat töistään oivallisesti ja sarjan parhaisiin puoliin kuuluvat ehdottomasti Jeff Russon säveltämät jylhät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Cape Fear, Yhdysvallat, 2026, Amblin Television, Apple TV+, Eat the Cat, Universal Content Productions

Arvostelu: American Hustle (2013)

AMERICAN HUSTLE

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner, Louis C.K., Jack Huston, Michael Peña, Elisabeth Röhm, Danny Corbo, Sonny Corbo, Shea Whigham, Saïd Taghmaoui ja Robert De Niro

Genre: rikos, komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

American Hustle pohjautuu löyhästi FBI:n Abscam-operaatioon 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Eric Warren Singer työsti 2000-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "American Bullshit", joka nousi Hollywoodin "mustalla listalla" yhdeksi suosituimmista teksteistä, joista ei oltu tehty elokuvaa. Columbia Pictures nappasi elokuvan itselleen ja David O. Russell palkattiin ohjaajaksi. Russell muovasi Singerin tekstiä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013. Lopulta American Hustle sai maailmanensi-iltansa 3. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan naissivuosan, käsikirjoituksen ja maskeerauksen palkinnot. Itse katsoin American Hustlen, kun se saapui vuokrattavaksi, mutten pitänyt elokuvaa kovin kummoisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1978 huijaripari Irving Rosenfeld ja Sydney Prosser jäävät FBI-agentti Richie DiMason väijytykseen. Välttyäkseen vankilalta, Irving ja Sydney suostuvat auttamaan FBI:tä saamaan kiinni vielä pahempia huijareita, kuten korruptoituneen pormestarin ja mafiapomon.

Christian Bale näyttelee Irving Rosenfeldiä, huijauksia lapsesta asti tehnyttä miestä, joka saa houkuteltua Sydney Prosserin (parhaan naispääosan Golden Globen voittanut Amy Adams) bisneksiinsä mukaan. Irvingin ja Sydneyn tietää toimivan rikollisesti, mutta silti katsoja huomaa nopeasti kannustavansa heitä ja toivovansa heidän pääsevän pälkähästä. Iso syy tälle on näyttelijöiden työ. Bale on tuttuun tapaansa fantastinen roolissaan ja Adamskin tekee erittäin mainiota työtä. Bale istuu kuin valettu lipeväksi kovan luokan huijariksi, jolla on sana aina hallussa. Hän myös osoittaa jälleen muovautumiskykyään, lihottuaan hurjasti, juuri kasvatettuaan lihakset Batmanin rooliin Yön ritarin paluu -elokuvaa (The Dark Knight Rises - 2012) varten. Adams taas leikittelee oivallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen korostuksen välillä, milloin ikinä hänen hahmonsa täytyy olla oma itsensä Sydney tai Sydneyn roolihahmo, lady Edith Greensly.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Lawrence Irvingin ärhäkkäänä vaimona Rosalynina, Danny ja Sonny Corbo Irvingin ja Rosalynina poikana Dannyna, Bradley Cooper huijarikaksikon nalkkiin saavana FBI-agentti Richie DiMasona, Louis C.K. tämän pomona Stoddardina ja Jeremy Renner newjerseyläisen Camden-kaupungin pormestarina Carmine Politona. Michael Peña esiintyy isossa huijausoperaatiossa Abu Dhabin varakkaana šeikkinä, kun taas Robert De Niro pistäytyy yhdessä kohtauksessa mafiapomo Victor Tellegiona. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa loistokkaasti. Palkintoja roolityöllään voittanut Lawrence tekee tulista työtä Irvingin manipuloivana ja läpikotaisin inhottavana vaimona, kun taas Cooper sopii täydellisesti turhankin kunnianhimoisen FBI-agentin osaan.

American Hustle iski minuun toisella katselulla huomattavasti lujempaa kuin noin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Viimeksi koin elokuvan hieman pitkäveteiseksi, mutta tällä kertaa jäin täysin tämän suorastaan herkullisen huijaustarinan vietäväksi. Näyttelijät tekevät tosiaan työnsä lahjakkaasti ja heidän vimmaisia suorituksiaan on suuri ilo seurata. Vielä parempaa on, kuinka mainioita heidän hahmonsa ovat ja kuinka nämä hahmot tekevät kaikki osansa isossa kokonaisuudessa. Aika lailla jokainen ajaa omaa asiaansa ja niinpä riskaabeli operaatio on jatkuvasti vaarassa epäonnistua, jonkun tökkiessä omia kapuloita rattaisiin. Richie myös alkaa muuttua jopa suuruudenhulluksi siitä, ketkä kaikki he voisivat huijata telkien taakse, mikä tekee hommista vähitellen suorastaan hengenvaarallisia. Jännittäviä kohtauksia on siis luvassa.

Tarinankerronta on erittäin sulavaa ja filmi hyppii toimivasti kertojasta toiseen, näyttäen tapahtumaketjua useammista näkökulmista. Elokuvalla on ovelasti pilke silmäkulmassaan liki kaiken aikaa, mikä myös pitää virnettä yllä katsojan kasvoilla. Hauskoja hetkiä löytyy useampia, oli kyse sitten nasevasta sanailusta tai muuten vain hilpeästä tilanteesta. Myös vakavampi draamapuoli luonnistuu ja erilaisten riitatilanteiden aikana näyttelijät pääsevät todella loistamaan. Parin tunnin ja vartin kesto kulkeekin yllättävän nopeasti, kun jää täysin huijauksen vietäväksi ja kaikki johtaa erittäin mainioon huipennukseen.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, jolla oli 2010-luvun alussa kova putki päällä, tehdessään yhteistyötä Balen, Lawrencen, Cooperin ja De Niron kanssa. Russellin kolme peräkkäistä leffaa, Taistelija (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustle olivat kaikki parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-ehdokkaita. Russellin ohjaus onkin taiturimaista ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä idean isän Eric Warren Singerin kanssa on toimivan nokkela. Elokuva on myös kuvattu taidokkaasti ja leikattu osuvasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja varsinkin Balen maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Danny Elfmanin säveltämät musiikit eivät nouse ollenkaan esille, sillä elokuva on niin täynnä jo olemassa olevia kappaleita, kuten Tom Jonesin Delilah, Wingsin Live and Let Die ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road.

Yhteenveto: American Hustle on mahtava huijarikomedia, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin ja vartin kestonsa. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan vekkulimpia persoonia, joiden edesottamuksia jämähtää seuraamaan hymyssä suin. David O. Russellin ohjaus on tehty ilahduttavasti pilke silmäkulmassa ja leffa viihdyttää täysillä. Erilaiset huijausoperaatiot ovat napakasti rakennettuja ja vaikka katsojana tietää hahmojen usein toimivan väärin, heidän haluaa silti nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja välttävän vankilan. Ajoittain vakavammat draaman hetket ovat myös taitavasti toteutettuja ja finaali on odotuksen arvoinen. Kun elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä, sekä täynnä hyvää musiikkia, American Hustle on kokonaisuutena loistokas rikoskomedia, jota suosittelen erittäin lämpimästi genren ystäville, näiden näyttelijöiden faneille ja mehukkaista käsikirjoituksista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Hustle, 2013, Columbia Pictures, Annapurna Pictures, Atlas Entertainment, Fundamental Films

Arvostelu: Her (2013)

HER

Ohjaus: Spike Jonze

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Scarlett Johansson, Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt, Olivia Wilde, Matt Letscher, Luka Jones, Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox, Portia Doubleday ja Spike Jonze

Genre: draama, romantiikka, scifi

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Her on Jackass-elokuvien (2002-2022) parissa työskennelleen Spike Jonzen ohjaama ja käsikirjoittama romanttinen tieteiselokuva. 2000-luvun alussa Jonze löysi verkkosivun, jossa voi viestitellä tekoälyn kanssa, mikä alkoi kiehtoa Jonzea syvästi. Hän kirjoitti tarinan tekoälyn kanssa keskustelevasta miehestä ja sai Annapurna Picturesin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2012 ja alun perin tekoälyn äänenä toimi Samantha Morton, mutta jälkituotannossa Jonze koki, ettei hänen äänensä sittenkään sopinut filmiin ja Morton korvattiin Scarlett Johanssonilla. Her sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 12. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, jota kriitikot ylistivät. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, lavastus, musiikki ja laulu), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Itse katsoin Herin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin leffaa ihan kelvollisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Lähitulevaisuudessa vastikään eronnut Theodore Twombly hankkii uuden käyttöjärjestelmän, jonka mukana tulee tekoälyllä varustettu assistentti. Theodoren ja Samanthaksi nimetyn assistentin välille muodostuu syvä yhteys ja pian Theodore huomaa rakastuneensa tekoälyyn.

Joaquin Phoenix nähdään elokuvan pääroolissa Theodore Twomblynä. Theodore on vastikään eronnut vaimostaan (Phoenixin tosielämän vaimo Rooney Mara), muttei ole valmis päästämään tästä irti ja allekirjoittamaan eropapereita. Erosta musertunut Theodore on todella yksinäinen, etsien seuraa eri tavoin. Seura löytyykin täysin yllättäen, kun hän ottaa käyttöönsä uuden käyttöjärjestelmän, jonka tekoälyyn Samanthaan (äänenä Scarlett Johansson) Theodore vähitellen rakastuu. Phoenix on suorastaan erinomainen roolissa, tulkiten hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia vaikuttavasti. Hän tekee Theodoresta todella pidettävän ja myös hyvin samaistuttavan ihmisen. Moni on varmasti joskus kokenut vastaavaa yksinäisyyttä ja lohduttomuutta, kuten myös sitä erityistä onnea, kun löytää jonkun, jonka kanssa muodostuu heti vahva yhteys. Eikä pidä vähätellä Johanssonin roolisuoritusta Samantha-tekoälyn ääninäyttelijänä. Johansson on täydellinen valinta ja hän saa paljon aikaiseksi pelkällä äänellään.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Adams Theodoren ystävänä Amyna ja Matt Letscher tämän miehenä Charlesina, Chris Pratt Theodoren pomona Paulina, sekä pienissä rooleissa Olivia Wilde Theodoren sokkotreffikumppanina ja Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Spike Jonze äänirooleissa todellisina ihmisinä ja tekoälyinä. Myös sivunäyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Nykyään Marvel-leffoista (2008-) ja Jurassic World -elokuvista (2015-2022) tuttua Prattia on hauska nähdä erilaisessa roolissa, ennen kuin hänestä tuli todellinen Hollywood-stara.

Uusintakatselulla Her onnistui iskemään minuun huomattavasti syvemmin kuin joitain vuosia sitten, katsoessani sitä ensi kertaa. Tähän vaikuttaa varmasti, kuinka paljon minulle on kertynyt erilaisia kokemuksia viime vuosien varrella, mikä sai minut uppoutumaan tähän erikoiseen rakkaustarinaan täysin. Kyseessä on todella syvällinen, erittäin ajankohtainen ja suoraan sanottuna kaunis teos. Ilmestyessään Her tuntui enemmän scifiltä kuin nykyään. Harvoin elokuvien kuvaukset lähitulevaisuudesta osuvat näin oikeaan. Vuonna 2013 Samanthan kaltainen tekoälyassistentti kuulosti pelkältä utopialta, mutta nyt kaiken maailman Sirin ja Alexan sun muiden kanssa leffa voisi melkeinpä olla kuvaus todellisesta rakkaudesta ihmisen ja koneen välillä. Monille virtuaalikohtaamiset ovat helpompia ja tärkeämpiä kuin paikan päällä tapaamiset muiden kanssa. Vuonna 2013 ihmiset eivät olleet samalla lailla takertuneita älypuhelimiinsa, kuten jo pari vuotta myöhemmin. On hassua, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten elokuvan kuvat ihmisistä kävelemässä kaduilla älyluurit kourassaan ja langattomat kuulokkeet korvissaan menivät läpi tieteisfiktiona, kun nyt se on arkipäivää.

Sen lisäksi, että elokuvan lähitulevaisuudenkuvaus on yllättävänkin hyvin käynyt toteen, Her on muutenkin erittäin oivaltava teos. Sen pohdinnat ihmisyydestä ja siihen liittyvistä tunteista, kaipuusta, rakkaudesta, yksinäisyydestä, halusta, ilosta ja surusta ovat todella hienosti tuotu esille. Mitä se tarkoittaa, kun kone alkaa kokea näitä tunteita? Tämä epätavallinen rakkaus vie täysin mukanaan ja sen uskoo nopeasti todeksi - jo sen takia, että Phoenixilla ja Johanssonilla on enemmän kemiaa kuin monilla muilla romanttisten elokuvien pareilla, vaikka Johansson on mukana vain ääninäyttelijänä. Leffan tunnelma on haikea ja alakuloinen, mutta samalla siinä on jotain erittäin ilomielistä ja kaunista. Elokuva osaa olla myös hauska. Theodoren ja Samanthan väliset keskustelut ovat usein lystikkäitä. Dialogi onkin todella hyvin kirjoitettua.

Spike Jonze on työskennellyt kaikissa Jackass-elokuvissa, mutta sen lisäksi hän on tehnyt myös muun muassa erikoisen Being John Malkovichin (1999) ja satuelokuvan Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are (2009). Her oli ensimmäinen elokuva, jonka Jonze niin käsikirjoitti kuin ohjasi, mikä lähti Jonzen omasta ideasta. Filmi tuntuukin todella henkilökohtaiselta ohjaajalle, aivan kuin hän olisi vuodattanut kaikkensa tekstiin. Vahvan ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Her on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Elokuvan värimaailma ja valaistus ovat paikoitellen unenomaiset ja lumoavat. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä ja äänimaailma on mainiosti rakennettu, joskin Arcade Firen hiljaiset musiikit eivät oikein koskaan erotu edukseen.

Yhteenveto: Her on upea rakkausdraama, joka tuntui vielä kymmenen vuotta sitten ilmestymisensä aikaan lähinnä tieteisfiktiolta, mutta joka tuntuu nyt varsin ajankohtaiselta ja jopa mahdolliselta. Harvoin elokuva onnistuu ennustamaan tulevaisuutta näin taidokkaasti ja leffaa katsoessa joutuukin jopa välillä ihan pysähtymään ja kummastelemaan, että nämä meille nykyään täysin arkipäiväisiltä tuntuvat näyt olivat vielä vuonna 2013 mielikuvitusta. Tähän erikoiseen rakkaustarinaan uppoutuu täysin, etenkin kun elokuva käsittelee samaistuttavia teemojaan näin ansiokkaasti. Joaquin Phoenix on huippuvedossa pääroolissa ja Scarlett Johansson tekee ällistyttävää työtä, etenkin kun miettii, että kyseessä on pelkkä äänirooli. Siitäkin huolimatta Phoenixin ja Johanssonin väliltä löytyy vahvempaa kemiaa kuin monien muiden romanttisten elokuvien näyttelijöiltä. Spike Jonzen ohjaus on oivallista ja käsikirjoitus vielä sitäkin vahvempi. Theodorelle ja Samantha-tekoälylle kirjoitetut keskustelut ovat toinen toistaan kiinnostavampia, hauskempia ja herkempiä. Kun filmi on vielä visuaalisesti komea, on Her yksi ilmestymisvuotensa vahvimmista elokuvatapauksista, jota suosittelen kaikille tavallisesta poikkeavien rakkausdraamojen perään haikaileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Her, 2013, Annapurna Pictures, Stage 6 Films

Arvostelu: Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can - 2002)

OTA KIINNI JOS SAAT

CATCH ME IF YOU CAN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hanks, Christopher Walken, Nathalie Baye, Amy Adams, Martin Sheen, Nancy Lenehan, James Brolin, Thomas Kopache, Candice Azzara, Jennifer Garner ja Elizabeth Banks
Genre: draama, komedia, rikos
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 7

Catch Me If You Can, eli suomalaisittain Ota kiinni jos saat perustuu tositapahtumiin yhden Yhdysvaltojen nokkelimman huijarin, Frank William Abagnale Jr:n elämästä 1960-luvulla. Abagnale kirjoitti teoistaan omaelämäkerran Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) vuonna 1980 ja alkoi kaupittelemaan sitä elokuvastudioille. Tuottajat Norman Lear ja Bud Yorkin nappasivat kirjan elokuvaoikeudet ja myivät ne Columbia Picturesille, joka taas puolestaan myi ne tuottaja Hall Bartlettille. Bartlett oli jo alkanut tekemään elokuvaa, kun hän menehtyi ja projekti siirtyi Hollywood Picturesille. Sieltä projekti siirtyi TriStar Picturesin kautta DreamWorks-yhtiölle, jossa ohjaaja Steven Spielberg sai Abagnalen omaelämäkerran käsiinsä. Spielberg alkoi työstämään filmiä tuottajan roolissa ja ohjaajaksi pohdittiin aluksi mm. David Fincheriä, Gore Verbinskiä ja Lasse Hallströmiä, kunnes Spielberg päätti itse hoitaa ohjaamisen. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002, samalla kun Spielbergin toinen elokuva, Minority Report (2002) oli jälkituotannossa ja lopulta Ota kiinni jos saat sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka voitti myös kriitikot puolelleen. Elokuva sai parhaan miessivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden, sekä parhaan käsikirjoituksen, musiikin, puvustuksen ja miessivuosan BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse näin Ota kiinni jos saat muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten ole nähnyt sitä kertaakaan sen jälkeen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen suunnilleen 15 vuoden jälkeen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1964 nuori Frank Abagnale Jr. saa tietää, että hänen vanhempansa ovat eroamassa ja päättää karata kotoaan. Karkumatkallaan Frank hoksaa nopeasti olevansa äärimmäisen lahjakas huijaamaan muita ja kun hän alkaa tahkoamaan rahaa väärennetyillä shekeillä, työskennellessään muka lentäjänä, lastenlääkärinä ja apulaisoikeusministerinä, hän saa FBI:n peräänsä.

Pääroolissa Frank Abagnale Jr:nä nähdään Leonardo DiCaprio, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin noussut todelliseksi tähdeksi Titanicin (1997) megamenestyksen myötä. Tästä muodostunut into elokuvia kohtaan paistaa kirkkaana DiCaprion silmillä Frankin roolissa ja hän tekeekin loistotyötä läpi leffan. Vaikka hahmo ryhtyy rikollisiin puuhiin, katsojana on silti täysin Frankin puolella ja haluaa nähdä tämän pääsevän pälkähästä. Suuri osa tästä johtuu DiCaprion tuomasta vekkulimaisesta karismasta ja kuinka hän tekee Frankista huijaustilanteissa täysin yli-itsevarman, vaikkei tämä tietäisi lainkaan, mihin on itsensä pistänyt.

     Kun eri pankit ympäri Yhdysvaltoja alkavat huomaamaan samanlaisia shekkipetoksia, FBI:n agentti Carl Hanratty (Tom Hanks) ryhtyy selvittämään tapausta ja jahtaamaan Frankia. Agentti Hanratty perustuu todelliseen agentti Joseph Sheaan, joka ei leffan teon aikaan halunnut, että hänen nimeään käytetään filmissä. Hanks on tuttuun tapaansa mahtava roolissaan, mutta jää silti auttamatta DiCaprion varjoon.

Roolistaan parhaan miessivuosan BAFTA:n voittanut Christopher Walken ja Nathalie Baye nähdään Frankin vanhempina, Frank Abagnale vanhempana ja Paula Abagnalena, joiden vaikea parisuhde ja ero johtavat Frankin karkaamiseen. Walken tekee erittäin hyvää työtä osassaan, mutta Baye jää selkeämmin sivuosaan. Naisnäyttelijöistä Baye on kuitenkin parhaiten esillä, sillä muut naisnäyttelijät joutuvat lähinnä tyytymään näyttelemään neitoja, joita Frank vietellen huijaa karkumatkallaan. Näissä rooleissa nähdään mm. Jennifer Garner, sekä nykyään huomattavasti isommat tähdet Amy Adams ja Elizabeth Banks.

Ota kiinni jos saat lähtee liikkeelle vuodesta 1967, kun Frank Abagnale on jo saatu kiinni ja häntä viedään FBI:n voimin takaisin Yhdysvaltoihin. Siitä sitten pitkien takaumien kautta kuljetaan ajassa taaksepäin, näyttäen Frankin elämää. Mistä nämä huijausideat ovat peräisin, mikä ajoi hänet karkuteille ja minkä takia hän lopulta jäi kiinni. Siitä huolimatta, että elokuva näyttää tavallaan heti alussa lopputuloksen, on kyseessä silti todella mukaansatempaava ja jännittävä FBI:n ja Frankin kissa-hiiri-leikki. Mistään synkistelevästä trilleristä ei ole kyse, vaan enemmän veijarimaisesta draamakomediasta, mikä levittää virneen vähän väliä katsojan huulille. Heti alussa elokuva esittelee Frankin mestarilliset huijarinlahjat, kun tämä aloittaa uudessa koulussa ja päättää esittää ranskanluokan sijaisopettajaa - ja vieläpä onnistuen siinä usean päivän ajan!

On todella hilpeää seurata, kuinka Frank päätyy mukaan erilaisiin hommiin ja kuinka hän ajan kanssa tehostaa taitojaan erilaisissa huijauksissa. Monet kohtaukset uhkuvat nerokkuutta, kun Frank väärentää hauskoin tavoin esimerkiksi shekkejä, lentäjäkorttia tai lääkärinpapereita. Rohkean persoonallisuutensa ansiosta Frank tekee yhä vain hävyttömämpiä rikoksia ja hänen elämänsä muuttuu päivä päivältä absurdimmaksi. Kiinnijäämisen riski on jatkuvaa ja pitää jännitettä yllä kaiken aikaa - etenkin kun FBI lähtee mystisen shekkiväärentäjän jäljille. Sen lisäksi, että elokuva on täynnä monia läheltä-piti-tilanteita, mitkä pistävät katsojan sydämen lyömään lujempaa, on myös kiehtovaa seurata Frankin suhtautumista FBI:hin. Välillä jännite kiinnijäämisestä vain innostaa Frankia lisää, kun taas toisinaan jatkuva pakoilu muuttuu uuvuttavaksi. Henkilökuvauksena Ota kiinni jos saat on todella mainio teos ja viihdyttävänä rikoskertomuksena vielä sitäkin parempi.

On Spielberg kyllä aikamoinen äijä. Hän ohjasi vuoden sisään kaksi lähes kahden ja puolen tunnin elokuvaa, joista ensimmäinen oli vielä ison budjetin tehostetuotanto Minority Report ja onnistui molemmissa erittäin hyvin. Ota kiinni jos saat ei todellakaan ole Spielbergin ensimmäinen elokuva, minkä hän ohjasi, odotellessaan toisen elokuvansa tehosteiden viimeistelyä. Vuonna 1993 hän julkaisi niin Jurassic Parkin kuin Schindlerin listan (Schindler's List), mikä on saavutus, mitä aika lailla kaikki muut ohjaajat voivat vain katsoa sivusta kadehtien. Vaikka Minority Report ja Ota kiinni jos saat eivät olekaan kaksikkona läheskään yhtä väkevä kuin Jurassic Park ja Schindlerin lista, ovat ne silti molemmat loistoviihdettä, eikä voi muuta kuin ihailla ohjaajan lahjakkuutta. Ota kiinni jos saat on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Lavasteilla ja asuilla 1960-luku herätetään tyylikkäästi takaisin henkiin. Kuvaus on oivallista ja sitä tukee hyvä leikkaus (joskin elokuvan ei tarvitsisi olla ihan kahden tunnin ja 20 minuutin mittainen). Äänimaailmakin on mainio tehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin, jotka tuovat oman vahvan lisänsä vekkulimaiseen henkeen.

Yhteenveto: Ota kiinni jos saat on aivan mahtava rikoskomedia, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Filmi nostaa vähän väliä virneen katsojan kasvoille, sillä sitä on niin viihdyttävää ja hilpeää seurata. Frank Abagnale Jr:n veijarimaiset huijauspuuhat ovat erittäin koukuttavia ja onnistunutta jännitettä tuodaan mukaan, kun FBI astuu kuvioihin. Jahti pitää niin päähahmon kuin katsojan varpaillaan, vaikka lopputulos paljastetaan heti elokuvan alussa. Steven Spielbergin ohjaus on herralle tyypillisesti todella taidokasta ja hän pitää ovelaa pakettia hyvin kasassa. Leonardo DiCaprio on nappivalinta huijarin osaan ja Tom Hanks suoriutuu erittäin passelisti tätä jahtaavan FBI-agentin roolista. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevästi työstetty. Ota kiinni jos saat tuntuu usein unohtuvan, kun käydään läpi Spielbergin elokuvia. Ohjaajan filmografiaan mahtuu toki monia tätä parempia huipputeoksia, mutta 2000-luvun leffoista puhuttaessa Ota kiinni jos saat edustaa mielestäni Spielbergin tuotannon parempaa päätyä. Suosittelenkin elokuvaa kaikille kevytmielisempien rikostarinoiden, sekä tämän ohjaajan ja näiden näyttelijöiden faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Catch Me If You Can, 2002, DreamWorks, Kemp Company, Splendid Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, Muse Entertainment Enterprises

Arvostelu: Lumottu 2 (Disenchanted - 2022)

LUMOTTU 2

DISENCHANTED

Ohjaus: Adam Shankman

Pääosissa: Amy Adams, Patrick Dempsey, Gabriella Baldacchino, Maya Rudolph, Yvette Nicole Brown, Jayma Mays, Griffin Newman, Idina Menzel, James Marsden, Oscar Nunez, Kolton Stewart ja Alan Tudyk

Genre: fantasia, musikaali, komedia

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 9

Walt Disneyn prinsessasatujen kustannuksella leikittelevä elokuva Lumottu (Enchanted - 2007) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle ryhdyttiin pian työstämään jatko-osaa. Suunnitelmat eivät kuitenkaan päätyneet toteutukseen niin helposti kuin oli odotettu ja leffan tarinaa pohdittiin yhä uudestaan ja uudestaan eri ihmisten toimesta. Vuonna 2014 Anne Fletcher palkattiin jatko-osan ohjaajaksi, mutta pari vuotta myöhemmin hänet korvattiin Adam Shankmanilla. Kun Disneyllä oltiin tyytyväisiä Brigitte Halesin esittelemään käsikirjoitukseen, filmi pistettiin viimein tuotantoon vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt hauskasti nimetty Disenchanted, eli suomalaisittain aika tylsästi vain Lumottu 2 on julkaistu suoraan Disney+ -palvelussa. Itse katsoin ensimmäisen Lumotun vasta tänä syksynä jatko-osaa odottaessani ja yllätyin, kuinka paljon pidin näkemästäni, oltuani ennakkoon todella skeptinen elokuvaa kohtaan vuosia. Päätinkin antaa jatko-osalle reilun mahdollisuuden ja katsoin Lumottu 2:n heti julkaisupäivän aamuna.

Giselle ja Robert muuttavat lastensa kanssa pieneen Monroevilleen, mutta kaupunki ei täytä Gisellen taianomaisia odotuksia. Saadessaan haltuunsa toivomussauvan, Giselle toivoo perheelleen satumaista elämää, mutta joutuu pian huomaamaan, että toivomusten mukana tulevat omat varjopuolensa.

Amy Adams palaa rooliinsa Andalasian prinsessa Gisellenä. Vaikka Adamsista on ensimmäisen Lumotun jälkeen muodostunut yksi 2000-luvun kehutuimmista naisnäyttelijöistä, joka on saanut lukuisia ehdokkuuksia mm. Oscar-gaaloissa, on hienoa, ettei hän koe olevansa liian arvostettu palatakseen läpimurtorooliinsa sinisilmäiseksi prinsessaksi. Giselle on nyt naimisissa Patrick Dempseyn näyttelemän newyorkilaisen Robertin kanssa. Hän on Robertin tyttären Morganin (näyttelijä vaihtunut Rachel Coveystä Gabriella Baldacchinoon) äitipuoli ja hän on saanut Robertin kanssa yhteisen tyttären, Sophian (kaksoset Mila ja Lara Jackson). Tästä huolimatta Giselle kokee, ettei hän saanutkaan luvattua "he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti" -satulopetusta ja päättää, että maisemanvaihdos tekisi perheelle hyvää. Niinpä he pakkaavat tavaransa ja muuttavat pieneen Monroeville-kaupunkiin, jossa alkaa uusi seikkailu, joka koettelee uusperheen kestävyyttä. Adams ja Dempsey ovat rooleissaan mainioita, tuoden uusia puolia esille hahmoistaan, nuoren Baldacchinon suoriutuessa kelvollisesti angstisen teinin osasta.

     Paluun tekevät myös James Marsden ja Idina Menzel Edwardina ja Nancyna, jotka nyt hallitsevat Andalasiaa kuninkaana ja kuningattarena, sekä Gisellen oravakaveri Pip (Griffin Newman). Uusina hahmoina leffassa esitellään Monroevillen seurapiirikuningatar Malvina Monroe (Maya Rudolph), tämän perässä kulkevat Rosaleen (Yvette Nichole Brown) ja Ruby (Jayma Mays), sekä Malvinan poika Tyson (Kolton Stewart). Marsdenin osuus jää pikemminkin cameoksi ja nopeaksi palkanhakureissuksi vailla sen suurempaa intoa jatko-osaa kohtaan. Rudolph on ihan hyvä valinta Malvinaksi, joka katsoo tulokasperhettä nenänvarttaan pitkin, eikä aikaakaan, kun Giselle huomaa joutuneensa naisen silmätikuksi.

Siinä, missä ensimmäinen Lumottu-elokuva osoittautui iloiseksi yllätykseksi, joka sai minut moittimaan itseäni, etten ollut älynnyt katsoa sitä viimeisten viidentoista vuoden aikana ennakkoluulojeni takia, Lumottu 2 sai minut pohtimaan, että joskus sitä on kuitenkin parempi kuunnella takaraivossa kolkuttelevia varoittavia ääniä. Yli kymmenen vuoden tuotanto-ongelmat ovat kivuliaan selvästi näkyvissä innottomassa jatko-osassa, joka ei millään tavoita ykkösleffan hurmaavuutta. Jatko-osassakin leikitellään Disneyn klassikkosatujen kliseillä, mutta huomattavasti ponnettomammin ja laiskemmin kuin viimeksi. Robertin yllättävät sooloseikkailut saavat naurahtamaan pari kertaa, mutta muuten leffan komedia-anti on oudon epähauskaa.

On hämmentävää ajatella, että Disneyllä torjuttiin useita käsikirjoitusehdotuksia Lumotun jatko-osasta, mutta tämä teksti sai studiopomojen hyväksynnän. Ei ole kuitenkaan mikään ihme, että raina on tungettu suoraan Disney+ -palvelun valikoimaan ilman teatterikierrosta. Tällaiset helppojen rahojen perässä tehdyt jatkoturhakkeet vaikuttaisivat yhtiön uudelta bisnessuunnitelmalta - hyvänä lisäesimerkkinä toimii vähän aikaa sitten suoratoistoon tupsahtanut Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022), joka sekin epäonnistui toistamaan alkuperäishitin charmin. Lumottu 2 on muutamista kelpoideoistaan huolimatta suorastaan pitkäveteinen satuleffa, jonka tarina ei jaksa napata mukaansa. Lumoavuus loistaa poissaolollaan ja elokuva kulkee toinen toistaan unohdettavampien musikaalinumeroiden kautta kohti mitäänsanomattomaksi mekastukseksi äityvää loppuhuipennustaan. Siinä, missä ykkösosassa tietyt kliseet ja siirappinen romanssi eivät häirinneet, homman toimittua muuten todella hyvin, jatko-osan harvat onnistumiset eivät pelasta laiskaa kokonaisuutta.

Jatko-osan ohjauksesta vastaa Adam Shankman, jonka aiempaan filmografiaan mahtuu sellaisia merkkiteoksia kuin... Vin Dieselin tähdittämä Tuttisoturi (The Pacifier - 2005). Shankman yrittää liikaa satuhengen kanssa, eikä onnistu lopputuloksessa. Brigitte Halesin käsikirjoitus on raskassoutuinen ja se kaipaisi huomattavaa lisätyöstöä, jotta potentiaalisesti kiinnostavat kuviot pääsisivät oikeuksiinsa. Elokuvan erikoistehosteet vaihtelevat laadultaan ja leffassa nähdään niin oivallisesti toteutettua digioravaa kuin kaamean huonosti tehtyä digikissaa. Muuten filmi toimii puitteidensa puolesta. Kuvaus on mainiota ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin ovat taidokkaasti työstetyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit ovat taattua Alan Menkeniä, joskin hänen lauluistaan huomaa, että herra on parhaat työnsä tehnyt jo aikoja sitten.

Yhteenveto: Lumottu 2 on harmillisen heikko esitys, joka kadottaa täysin ykkösleffan lumoavuuden ja hurmaavuuden. Uudessa tarinassa olisi potentiaalia, mutta tönkön käsikirjoituksen ja ohjauksen takia lopputulos on innoton ja väkisin väännetty. Kertomus ei jaksa napata mukaansa ja leffa on paikoitellen jopa pitkäveteinen. Komediaosasto ei jaksa naurattaa ja musikaalinumerot ovat toinen toistaan unohdettavampia rallatuksia. Kaikki johtaa mitäänsanomattomaan finaaliin, jonka päätteeksi katsojana toivoo, että elokuvasarja olisi älytty lopettaa heti ensimmäiseen osaan. Amy Adams ja Patrick Dempsey ovat hyvässä vedossa päärooleissa ja leffassa nähdään hienoja lavasteita ja asuja. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee läpi elokuvan. Lumottu 2 on jälleen yksi täysin turhanpäiväinen jatko-osa mainiolle filmille ja se saa kyseenalaistamaan vielä enemmän Disneyn uutta villitystä tuoda tarpeettomasti vanhoja hittejään takaisin nostalgiannälkäisille ja uusille sukupolville, sen sijaan että studio tehtailisi uusia ideoita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Disenchanted, 2022, Walt Disney Pictures, Josephson Entertainment, Right Coast Productions, Metropolitan Films International, Andalasia Productions

Arvostelu: Lumottu (Enchanted - 2007)

LUMOTTU

ENCHANTED

Ohjaus: Kevin Lima

Pääosissa: Amy Adams, Patrick Dempsey, James Marsden, Timothy Spall, Susan Sarandon, Idina Menzel, Rachel Covey, Jeff Bennett, Kevin Lima ja Julie Andrews

Genre: fantasia, komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

Enchanted, eli suomalaisittain Lumottu on Walt Disneyn satuelokuva. Leffa lähti liikkeelle Bill Kellyn ideasta, jonka oikeudet Disneyn Touchstone-yhtiö hankki vuonna 1997. Elokuvan käsikirjoitusta työstettiin useita kertoja, sillä se lähti liikkeelle ronskina komediana, jonka julkaisuun Disney ei suostunut. Rob Marshall palkattiin ohjaajaksi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2002, mutta kun Marshall otti yhteen tuottajien kanssa taiteellisista erimielisyyksistä, hän jätti projektin ja tuotanto viivästyi. Hänen korvaajaksi valittiin Jon Turteltaub, joka päätyi kuitenkin tekemään Disneylle seikkailuleffan National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004) ja tilalle otettiin Kevin Lima. Kuvaukset käynnistyivät lopulta keväällä 2006 ja Lumottu sai ensi-iltansa lokakuussa 2007. Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai kolme parhaan laulun Oscar-ehdokkuutta, parhaan naispääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet, sekä kaksi parhaan elokuvalaulun Grammy-ehdokkuutta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Lumottua. Muistan, kun elokuva ilmestyi ja silloin minua ei voinut vähempää kiinnostaa mitkään prinsessaleffat ja elokuva jäi katsomatta. Kuitenkin nyt kun Lumottu on saamassa jatkoa elokuvalla Lumottu 2 (Disenchanted - 2022), päätin vihdoin katsoa leffan ja samalla arvostella sen.

Animoidussa satumaassa, Andalasiassa sinisilmäinen Giselle rakastuu prinssi Edwardiin. Prinssin ilkeä äitipuoli, kuningatar Narissa pelkää valtansa puolesta ja karkottaa Gisellen paikkaan, jossa kukaan ei elä elämäänsä onnellisena loppuun asti... meidän tavalliseen arkimaailmaamme.

Päärooliin Giselleksi pohdittiin Kate Hudsonia ja Reese Witherspoonia, kunnes osan sai tuohon aikaan vielä lähes tuntematon Amy Adams. Adams hyppää innokkaasti naiivin satumaailmassa elävän naisen saappaisiin (tai pitäisikö sanoa lasikenkiin) ja tulkitsee onnistuneesti hahmonsa ihmetystä, kun tämä päätyy animoidusta Andalasiasta meidän arkisen harmaaseen maailmaan. Giselle on mitä tavanomaisin Disneyn satutyttö, joka tanssii ja laulaa metsän söpöjen eläinten kanssa ja haaveilee menevänsä naimisiin ja elävänsä elämänsä onnellisena loppuun asti komean prinssin kanssa. Hänelle luotu seikkailu ei ole kuitenkaan sitä, mitä odottaa ja Giselle onkin Disney-neito hilpeämmästä päästä.

     Elokuvassa nähdään myös James Marsden prinssi Edwardina, Susan Sarandon ilkikurisena kuningatar Narissana ja Timothy Spall kuningattaren käskyläisenä Nathanielina, sekä tosimaailmassa Patrick Dempsey asianajaja Robertina, Rachel Covey hänen tyttärenään Morganina ja Idina Menzel Robertin tyttöystävänä Nancyna. Sivunäyttelijätkin sopivat hyvin rooleihinsa. Marsden, Sarandon ja Spall ovat oivallisen teatraalisia ja varsinkin Marsden pitää hauskaa komean, joskin latvasta vähän lahon prinssin roolissa. Dempsey sopii mainiosti Robertiksi, johon Giselle törmää ja joka ei usko sanaakaan naisen selityksistä. Niin nuori Covey kuin myöhemmin Frozen - huurteisessa seikkailussa (Frozen - 2013) Disney-prinsessa Elsaa esittänyt Menzel ovat passeleita osissaan.

Olenpa ollut pöljä viimeiset viisitoista vuotta, kun en ole älynnyt antaa Lumotulle mahdollisuutta aiemmin! Elokuva on samanaikaisesti sekä ilahduttava rakkauskirje Disneyn animaatioklassikoille kuin myös ovela parodia niistä. Leffa leikittelee vekkulimaisesti Disney-piirrettyjen kliseillä aina satukirja-aloituksesta ilkeään äitipuoli-kuningattareen, eläinten kanssa laulavaan neitoon ja valkoisella hevosella ratsastavaan prinssiin. Kaikki on hiottu jopa siihen fonttiin, millä "Walt Disney Pictures Presents" ilmestyy ruutuun. Elokuvan piirrosanimoitu alku voisi olla kuin mistä tahansa Disney-animaatiosta ja ai että, kun olikin mahtavaa nähdä pitkästä aikaa käsin piirrettyä animaatiota Disneyltä. Tästä taiteenlajista yhtiö alun perin nousi maailmanlaajuiseen suosioon ja on sääli, että studio on unohtanut toteutustavan lähes kokonaan.

Ei kuitenkaan aikaakaan, kun kuningatar Narissa karkottaa Gisellen meidän arkiseen maailmaamme ja satumainen animaatio muuttuu oikeiksi näyttelijöiksi New Yorkissa. Toisin kuin vaikkapa katastrofaalisen kehnossa Smurffit-leffassa (The Smurfs - 2011), Lumotussa on aidosti viihdyttävää seurata, kun satumaailmasta siirtyvät hahmot tutustuvat meidän maailmaamme. Vaikka New York esitelläänkin Times Squaren valtavien mainostaulujen kera, ei elokuva koskaan syyllisty kiusalliseen piilomainontaan, vaan keskittyy kertomaan hupsua tarinaansa. Gisellen seikkailua seuraa mielellään ja se tarjoaa paljon hyväntuulista menoa ja meininkiä. Kyse ei ole koskaan mistään typerryttävästä koheltamisesta, vaikka leffassa nähdäänkin mm. miekkataistelu lohikäärmeeksi luultua linja-autoa vastaan.

Elokuvan tarina ei erityisiä yllätyksiä tarjoa ja se kulkee varsin ennalta-arvattavia latuja lopputeksteihinsä asti. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä konsepti on niin omaperäinen ja toteutus näin mainio. Leffa tarjoaa kosolti hauskoja juttuja ja kun kyseessä on satu miestä etsivästä neitokaisesta, on mukana toki hempeää romantiikkaa. Siirappisuudelta ei vältytä, mutta silti homma toimii. Kun kuningatar Narissa saapuu lopussa tosissaan kuvioihin, voi elokuva muuttua jopa jännittäväksi perheen pienemmille katsojille.

Muutaman mutkan kautta ohjaajaksi valikoitui Kevin Lima, jonka työstä näkyy into Disneyn prinsessasatuja kohtaan, mutta joka osaa myös pilke silmäkulmassa tehdä niistä hieman pilkkaa. Liman rakentama tunnelma on onnistuneen satumainen, mutta hän tuo mukaan myös modernia komediatyyliä. Bill Kellyn käsikirjoitus on mainio, sisältäen monenlaisia hyviä oivalluksia. Lumottu on myös teknisiltä puoliltaan toimiva, joskin osa erikoistehosteista on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Animaatio-osuudet ovat taidokkaasti piirrettyjä ja värimaailma on tarkkaan mietitty perinteiseen Disney-pahikseen kuuluvien vihreän ja violetin kera. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja äänimaailma on onnistuneesti työstetty. Alan Menken tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan.

Yhteenveto: Lumottu on erittäin mainio hassuttelu perinteisten Disneyn prinsessasatujen kustannuksella. Ensiminuuteista lähtien elokuva leikittelee näiden satujen ominaisilla piirteillä ja kliseillä, kääntäen juttuja riemastuttavasti päälaelleen. Arkisempi seikkailu New Yorkissa on oiva idea, jota käsitellään huomattavasti paremmin kuin myöhemmin ilmestyneissä, samaa yrittäneissä koko perheen rainoissa. Elokuva on aidosti hupaisa ja Gisellen matkaa seuraa hymyssä suin. Tarina ei ole erityisen yllättävä, mutta se toimii silti hyvin. Seikkailullisen hengen lisäksi hempeää romantiikkaa on toki mukana, kuten myös lapsille aika jännittäviäkin hetkiä loppuhuipennuksessa. Näyttelijät ovat ilahduttavassa vedossa läpi leffan. Satumaailman hahmoja esittävät näyttelijät ovat hauskan teatraalisia, kun taas tosimaailman hahmojen esittäjät sopivan arkisia. Niin näyttelijöiden kanssa lavasteissa ja lokaatioissa kuvatut kohtaukset kuin alun käsin piirretty animaatio ovat miellyttävää katseltavaa. Lumottu osoittautui todella positiiviseksi yllätykseksi ja minua harmittaa, etten ole älynnyt katsoa elokuvaa aiemmin. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, voiko tuleva jatko-osa toistaa ykkösleffan yllätyksellisyyden ja magian, vai jääkö se vain yhdeksi rahastusyritykseksi lukuisten muiden jatkoturhakkeiden joukossa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enchanted, 2007, Walt Disney Pictures, Josephson Entertainment, Andalasia Productions, Right Coast Productions

Arvostelu: Mestari (The Master - 2012)

MESTARI

THE MASTER

Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Philip Seymour Hoffman, Amy Adams, Ambyr Childers, Rami Malek, Jesse Plemons, Laura Dern, Christopher Evan Welch ja Madisen Beaty
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

The Master, eli suomalaisittain Mestari on Paul Thomas Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva. 2009 Anderson ilmoitti työstävänsä uutta filmiä ideasta, jota hän oli kehitellyt jo vuosikymmenen ajan. Alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus tuottaa elokuva, mutta studio jättäytyikin projektista, jolloin Anderson työsti tekstiään paljon uudestaan. Annapurna Picturesin ja Ghoulardi Film Companyn ryhdyttyä tuottajiksi, kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta Mestari sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 1. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri taloudellinen pettymys, mutta se keräsi paljon ylistystä kriitikoilta ja se sai mm. parhaan miespääosan, miessivuosan ja naissivuosan ehdokkuudet Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Itse en ollut nähnyt Mestaria ennen, mutta olin pohtinut sitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika kurkata, mistä on oikein kyse ja arvostella leffa juhlan kunniaksi.

Alkoholisoitunut, väkivaltaan taipuva ja seksiriippuvainen toisen maailmansodan veteraani Freddie Quell tapaa omaa filosofista Aatettaan saarnaavan Mestarin, Lancaster Doddin ja löytää elämälleen uuden tarkoituksen.

Joaquin Phoenix näyttelee Freddie Quellia, toisessa maailmansodassa Japania vastaan taistellutta sotilasta, joka ei tunnu enää löytävän paikkaansa sodan jälkeisestä maailmasta. Luonteeltaan Freddie on hurja ja äkkipikainen, ja saattaa hetken mielihalusta äityä jopa väkivaltaiseksi. Pahaa oloaan Freddie turruttaa alkoholilla ja seksillä, mutta sekään ei millään riitä. Ei siis ole ihme, että erikoinen kultti saa lumottua hänet pauloihinsa niin voimakkaasti. Tuttuun tapaansa Phoenix on ällistyttävän erinomainen roolissaan, eläytyen niin täysillä ja puhkuen sellaista vimmaa, ettei katsojana voi muuta kuin ihmetellä. Roolityö on hiottu loppuun asti, mutta samalla se tuntuu täysin luontevalta ja siltä kuin Phoenix toimisi päähänpistojen varassa.

     Loistavaa työtä tekee myös Philip Seymour Hoffman, joka oli esiintynyt lähes kaikissa Paul Thomas Andersonin aiemmissa elokuvissa. Mestari jäi Hoffmanin ja Andersonin viimeiseksi yhteistyöksi, Hoffmanin kuoltua kaksi vuotta myöhemmin. Hoffman esittää Aatteen johtohahmoa ja Mestaria, Lancaster Doddia, jota jo ennen elokuvan ilmestymistä verrattiin kovasti skientologian perustajaan, L. Ron Hubbardiin. Hoffman on todella karismaattinen roolissaan ja jo Lancasterin voimakas ja varmalta kuulostava puhe saa ymmärrettävästi monet kiinnostumaan, mitä hänellä on kerrottavanaan.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Adams Lancasterin vaimona Peggynä, Jesse Plemons ja Ambyr Childers Lancasterin lapsina Valina ja Elizabethina, Rami Malek Elizabethin miehenä Clarkina, sekä Laura Dern Aatteeseen uskovana Helen Sullivanina. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan, mutta jopa palkintoehdokkuuksia kahminut Adams jää lopulta Phoenixin ja Hoffmanin show'n varjoon.

Vuosikymmenen ajan kuulemistani ja lukemistani kehuista huolimatta olin hieman epäileväinen siitä, että noinkohan Mestari onnistuisi iskemään minuun. Huoleni osoittautuivat kuitenkin jo avauskohtauksen myötä turhiksi ja ihan pelkkä Joaquin Phoenixin vaikuttava roolisuoritus sai minut uppoutumaan filmin vietäväksi. On todella mielenkiintoista seurata Freddietä ja kuinka tämä yrittää löytää elämälleen suuntaa ja tarkoitusta. Kun tämä törmää Lancaster Doddiin, on heti selvää, että kuulostivat hänen puheensa kuinka älyttömiltä tahansa, ne voittaisivat Freddien puolelleen. Phoenixin ja Hoffmanin kemiat kohtaavat täydellisesti. Ensimmäinen on todella impulsiivinen ja sinne tänne säntäilevä, kun taas toinen on rauhallinen ja päämääräinen. Kummatkin ovat kuitenkin katsojan mielestä aika sekoja ja hahmojen kanssakäymistä seuraa lumoutuneena. Kenties elokuvan vaikuttavin kohtaus on, kun Lancaster testaa metodejaan Freddieen sarjalla kysymyksiä, joihin Freddie joutuu vastaamaan välittömästi räpäyttämättä silmiään. Testikohtaus on pitkä, mutta äärimmäisen vangitseva.

Mestari sisältää muitakin pitkiä, mutta todella koukuttavia kohtauksia, joiden ansiosta kymmenen minuuttia tuntuu viideltä, puoli tuntia vartilta ja lopulta vähän päälle kaksituntinen elokuva on yllättävän nopeasti ohi. Aate-liikkeen kasvamista seuraa erittäin mielellään, vaikka pitäisikin liikkeen puheita ihan höpöhöpö-juttuina. Elokuva näyttää, kuinka kyseenalaisia tällaiset kultit ovat, mutta samalla onnistuu myös esittämään Aatteen todella kiehtovana. Tähän vaikuttaa hienosti rakennettu tunnelma, joka voittaa katsojankin puolelleen. Seasta löytyy paljon huumoria, onhan nauru Lancasterin mukaan yksi maailmankaikkeuden suurimmista voimista. Seasta voi myös löytää paljon muutakin, mikä rikastuttaa katselukokemusta, oli kyse sitten viittauksista skientologiaan ja sen perustajaan tai tiettyyn homoeroottiseen vivahteeseen päähenkilöiden välillä. Katsoi elokuvan sotaveteraanin järkkyneen mielen tai kulttimaisen uskonnon levittämisen kautta, toimii Mestari molemmin tavoin vakuuttavasti.

Paul Thomas Anderson osoittaa jälleen lahjansa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Hän saa paljon irti näyttelijöistään, pitää pakettia iskevästi kasassa ja on saanut aikaiseksi onnistuneen tarinan. Andersonin kirjoittamat vuoropuhelut ovat jo itsessään mukaansatempaavia. Elokuva on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Kuvaus on näyttävää ja siinä hyödynnetään hienosti etu- ja taka-alaa, sekä voimakasta tarkennusta. Vaikuttavaa kuvausta tukee loistava leikkaus. Anderson tietää, milloin pysyä samassa kuvassa pidemmän aikaa ja milloin iskeä mukaan enemmän leikkauksia. Mukana on muutama erityisen upea pitkä kuva. Lavasteilla ja asuilla herätetään tyylikkäästi 1950-luku takaisin eloon näytöllä. Äänitehosteet ovat oivalliset, kuten ovat myös Radiohead-yhtyeen kitaristipianisti Jonny Greenwoodin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Mestari on vahva ja vaikuttava draamaelokuva, joka vetää tiukasti mukaansa jo erinomaisten näyttelijöiden ansiosta. Joaquin Phoenix ja Philip Seymour Hoffman ovat loistavia erilaisten roolihahmojensa kanssa ja näyttelijäduon kemiat kohtaavat täydellisesti. Freddien elämää on mielenkiintoista seurata ja Lancasterin puheita jämähtää kuuntelemaan kiinnostuneena, vaikka pitäisikin hänen sanojaan ihan huuhaana. Ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Anderson saa taidokkaasti lumottua katsojan menoon mukaan, työstäen toinen toistaan vangitsevampia kohtauksia, joiden ansiosta kahden tunnin kesto kulkee yllättävänkin nopeasti. Lancasterin testi Freddielle on leffan huippuhetkiä. Myös teknisiltä ansioiltaan Mestari on vakuuttava. Jos siis voimakkaat draamat laatunäyttelijöiden kanssa kiinnostavat ja Mestari on jäänyt näkemättä, suosittelen sen katselua. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa se uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Master, 2012, The Weinstein Company, Ghoulardi Film Company, Annapurna Pictures

Arvostelu: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window - 2021)

NAINEN IKKUNASSA

THE WOMAN IN THE WINDOW

Ohjaus: Joe Wright

Pääosissa: Amy Adams, Fred Hechinger, Wyatt Russell, Gary Oldman, Julianne Moore, Brian Tyree Henry, Jeanine Serralles, Tracy Letts, Jennifer Jason Leigh ja Anthony Mackie

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman in the Window, eli suomalaisittain Nainen ikkunassa perustuu A. J. Finnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuonna 2016 Fox 2000 Pictures sai käsiinsä Finnin tekstin ja osti sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2019, mutta studio ei ollut tyytyväinen näkemäänsä ja Tony Gilroy tuotiin kirjoittamaan tekstiä uusiksi lisäkuvauksia varten, jolloin ensi-iltaa päätettiin siirtää. Lisäksi kun Disney osti Foxin, Disneykään ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, mikä johti uusiin muokkauksiin. Elokuva siirtyi toukokuulle 2020, mutta ensi-ilta jouduttiin perumaan koronaviruspandemian iskiessä ja sulkiessa elokuvateatterit ympäri maailman. Teattereiden sijaan elokuvan levitys päätettiinkin myydä Netflixille ja nyt vihdoin Nainen ikkunassa on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut kirjaa, mutta kiinnostuin filmistä heti, kun näin osan sen trailerista. En tosin tarinan tai näyttelijöiden vuoksi, vaan koska trailerissa kuultiin lempiyhtyeeni Musen The Dark Side -kappale. Kun teatterit suljettiin, ehdin kuitenkin unohtaa koko filmin, kunnes tänä keväänä Netflix ilmoitti julkaisevansa elokuvan. Päätinkin katsoa Nainen ikkunassa -leffan heti sen julkaisupäivänä.

Julkisten paikkojen pelosta kärsivä lastenpsykiatri Anna Fox on ollut kuukausia lukittautuneena asuntoonsa. Hän käyttää päivänsä katselemalla ikkunasta naapuriensa puuhia ja kiinnostuu, kun vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe. Pian hän kuitenkin näkee naapurissa tapahtuvan kaamean rikoksen...

Amy Adams nähdään elokuvan pääroolissa Anna Foxina, lastenpsykiatrina, joka kärsii agrafobiasta, eli julkisten paikkojen pelosta. Hän ei kykene lainkaan käymään ulkona, vaan viettää päivänsä sataprosenttisesti kotonaan, ainoana viihteenään elokuvat ja ikkunasta näkyvä naapurusto. Hahmo on periaatteessa mielenkiintoisesti kirjoitettu. Annaa vaivaa jokin asia, mikä on aiheuttanut hänelle niin fobian kuin addiktion alkoholiin ja lääkkeisiin. Hahmolla on usein sekava olo ja kun tämä näkee hirvittävän tapahtuman naapurissaan, hänen olonsa vain pahenee. Hyvät lähtökohdat menevät kuitenkin pilalle Adamsin roolityön myötä. En kuitenkaan sanoisi, että vika on niinkään Adamsissa, vaan siinä, kuinka häntä on ohjattu. Adams on lahjakas näyttelijä, mutta aiemminkin on käynyt selväksi, että kehnossa ohjauksessa hänkään ei enää vakuuta. Paikoitellen Adams tulkitsee hyvin hahmonsa vainoharhaisuutta, toisinaan taas hän ylinäyttelee ja tuntuu jopa hakevan jostakusta kameran takana apua, kun ei tiedä, mitä kohtauksissa pitäisi tehdä.

     Adams ei jää ainoaksi tunnetuksi näyttelijäksi, joka filmissä esiintyy. Gary Oldman ja Julianne Moore esittävät naapuriin muuttavaa Russellin pariskuntaa ja Fred Hechinger näyttelee heidän poikaansa Ethania. Vastikään The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa (2021) läpimurtonsa tehnyt Wyatt Russell nähdään Annan vuokralaisena Davidina ja samassa sarjassa Falconia esittänyt Anthony Mackie tekee lyhyen roolityön Annan miehenä. Brian Tyree Henry taas näyttelee rikostutkija Littleä, joka saapuu tutkimaan tapausta Annan soitettua poliisit. Hyvien sivunäyttelijöidenkin heikot roolisuoritukset viittaavat vahvasti siihen, että syy on enemmänkin ohjauksessa. Yleensä fantastinen Oldmankaan ei ole kovin hyvä tässä. Näyttelijät joko yli- tai alisuorittavat.

Ohjauksen heikkoudet paljastuvat nopeasti, kun katsoo ohjaaja Joe Wrightin filmografiaa. Herran edellinen elokuva Synkin hetki (Darkest Hour - 2017) oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista ja tarjosi yhden Gary Oldmanin upeimmista roolisuorituksista. Sitä edeltänyt elokuva taas oli aivan sysikamala Pan (2015). Wright on epätasainen ohjaaja ja Nainen ikkunassa vain todistaa tätä lisää. Wright ei toki ole ainoa syypää, vaan elokuvasta huokuu eri kirjoittajan työstämät uudelleenkirjoitukset, lisäkuvaukset ja vielä studion vaikutukset leikkaukseen. Kyseessä on jopa naurettavan kökkö trillerintapainen, jota katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miksi näinkin kovia näyttelijöitä on suostunut mukaan? Finnin alkuperäiskirjaa on kehuttu, joten luultavasti yksinään sen perusteella näyttelijät halusivat esiintyä sen elokuvasovituksessa. Tai kenties alkuperäinen käsikirjoitus ja leikkausversio olivatkin hyviä ja jälkeenpäin tehdyt muokkaukset pilasivat rainan.

Elokuvan tarinankerronta on todella kömpelöä ja takkuilevaa. Kohtausten sulavuus on täysin kadoksissa ja tuntuu siltä kuin joku rakentaisi palapeliä tunkemalla vääriä paloja väkisin kiinni toisiinsa. Ymmärrän, että tekijät ovat hakeneet sellaista tyyliä, joka kanavoisi päähenkilön sekavaa mielenmaisemaa ja vainoharhaisuutta, mutta toteutus on kömpelö. Trillerin toki pitääkin aiheuttaa katsojalle vaikeaa ja epämiellyttävää oloa, mutta sen pitäisi syntyä tarinasta ja tunnelmasta, eikä huonosta elokuvanteosta. Leikkaus on erittäin töksähtelevää ja läpi leffan erityisesti hahmojen väliset keskustelut ovat kehnosti rytmitettyjä, mikä vain lisää tunnetta huonoista näyttelijäsuorituksista. Asiaa ei myöskään auta, että näyttelijöille kirjoitettu dialogi on kiusallisen puisevaa ja epäluonnollista. Käsikirjoituksessa vielä viljellään käänteitä tylsistymiseen asti ja lopun suuri paljastus saa lähinnä kohottelemaan kulmia - etenkin kun silloin todella nähdään ja kuullaan kehnoa näyttelemistä ja replikointia.

Filmin tunnelmakaan ei ole kummoinen, enkä kokenut Nainen ikkunassa -elokuvaa kertaakaan jännittäväksi - varsinkaan, kun jännitys luottaa aivan liikaa idioottimaisiin äkkisäikäytyksiin myötähäpeällisen kovien ääniefektien kera. Sen lisäksi, että minua häiritsi jatkuvasti joko ohjaus, näytteleminen, käsikirjoitus tai leikkaus, koin itse tarinan liian väsähtäneeksi kierrätykseksi Alfred Hitchcockin Takaikkuna-mestariteoksesta (Rear Window - 1954). Molemmissa päähahmo on syystä tai toisesta jumissa kotonaan, seuraa ikkunan kautta naapureitaan ja näkee jotain kamalaa tapahtuvan, mikä herättää hänessä suuria epäilyksiä. Leffa yrittää tehdä samaa kuin Takaikkuna siinä, että näemme vain sen, mitä päähenkilö näkee, mikä on ideana hyvä, mutta toteutus ei tässä toimi. Erityisesti kohtaus, jossa Anna näkee rikoksen tapahtuvan, on suorastaan koominen. Leffassa on muitakin hetkiä, joiden aikana naurahdin pienesti, eikä niitä todellakaan oltu tarkoitettu hauskoiksi. 

Jos jostain leffaa voi kehua, niin sentään se on pääasiassa hyvin kuvattu. Vaikka leikkauksella yritetään kuviakin pilata, on mukana joitain ihailemisen arvoisia otoksia. Mukana on esimerkiksi yksi pitkä kuva, jossa Adams tekee luultavasti parasta työtään, sillä hänen oikeasti annetaan näytellä ja toteuttaa itseään, pitäen poikkeuksellisen toimivasti kirjoitettua monologia. Tyylikkäin kamera-ajo taas kuvaa ylhäältä päin rakennuksen kattoa, kulkien kohti kattoikkunaa ja liukumalla siitä alaspäin talon sisään. Lisäksi Danny Elfmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Vaikka ne eivät onnistukaan tuomaan mukaan jännittävää tunnelmaa, muutamankin kerran huomasin tuumivani "tässähän on hyviä melodioita, pitääpä tarkistaa lopputeksteistä kuka vastaa musiikeista".

Yhteenveto: Nainen ikkunassa on surkuhupaisan kehno trilleriyritys, joka ei jännitä tai loppupeleissä edes kiinnosta. Tarina on aika tyhjänpäiväinen kopiointi Alfred Hitchcockin Takaikkunasta, mutta ei sekään vielä yksinään haittaisi, jos toteutus ei olisi kaikin puolin näin tönkkö. Ohjaaja Joe Wright ei saa näyttelijöistään irti luontevia suorituksia ja niin hyvätkin näyttelijät, kuten Amy Adams ja Gary Oldman vaikuttavat tekevän uriensa heikointa työtä. Wright ei myöskään onnistu rakentamaan kunnon tunnelmaa, vaan meno on kaikin puolin väsähtänyt. Jännityspuoli luottaa liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, joista osa toimii lähinnä vain näpäyttämään tylsistyneen katsojan paremmin hereille. Käsikirjoitus on täynnä kökköä dialogia, eikä tökerö leikkaus auta yhtään keskusteluja. Rytmitys on todella kummallinen, eivätkä hahmojen väliset vuoropuhelut tunnu lainkaan luontevilta. Tekijät ovat yrittäneet saada mukaan samanlaista vainoharhaisuutta, jollaista päähenkilö tuntee, mutta toteutus tuntuu lähinnä amatöörimäiseltä elokuvanteolta. Sentään mukana on hyvää kuvausta ja Danny Elfmanin kelpo musiikkeja. Muuten Nainen ikkunassa on käsittämätön hutilaukaus, eikä ole ihme, että se päätettiin dumpata Netflixiin ilman teatterikierrosta. Sääli, että näin huono räpellys jäi aiemmin monia laadukkaita elokuvia tuottaneen Fox 2000 Picturesin viimeiseksi elokuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman in the Window, 2021, 20th Century Studios, Fox 2000 Pictures, Scott Rudin Productions