Arvostelu: American Hustle (2013)

AMERICAN HUSTLE

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner, Louis C.K., Jack Huston, Michael Peña, Elisabeth Röhm, Danny Corbo, Sonny Corbo, Shea Whigham, Saïd Taghmaoui ja Robert De Niro

Genre: rikos, komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

American Hustle pohjautuu löyhästi FBI:n Abscam-operaatioon 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Eric Warren Singer työsti 2000-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "American Bullshit", joka nousi Hollywoodin "mustalla listalla" yhdeksi suosituimmista teksteistä, joista ei oltu tehty elokuvaa. Columbia Pictures nappasi elokuvan itselleen ja David O. Russell palkattiin ohjaajaksi. Russell muovasi Singerin tekstiä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013. Lopulta American Hustle sai maailmanensi-iltansa 3. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan naissivuosan, käsikirjoituksen ja maskeerauksen palkinnot. Itse katsoin American Hustlen, kun se saapui vuokrattavaksi, mutten pitänyt elokuvaa kovin kummoisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1978 huijaripari Irving Rosenfeld ja Sydney Prosser jäävät FBI-agentti Richie DiMason väijytykseen. Välttyäkseen vankilalta, Irving ja Sydney suostuvat auttamaan FBI:tä saamaan kiinni vielä pahempia huijareita, kuten korruptoituneen pormestarin ja mafiapomon.

Christian Bale näyttelee Irving Rosenfeldiä, huijauksia lapsesta asti tehnyttä miestä, joka saa houkuteltua Sydney Prosserin (parhaan naispääosan Golden Globen voittanut Amy Adams) bisneksiinsä mukaan. Irvingin ja Sydneyn tietää toimivan rikollisesti, mutta silti katsoja huomaa nopeasti kannustavansa heitä ja toivovansa heidän pääsevän pälkähästä. Iso syy tälle on näyttelijöiden työ. Bale on tuttuun tapaansa fantastinen roolissaan ja Adamskin tekee erittäin mainiota työtä. Bale istuu kuin valettu lipeväksi kovan luokan huijariksi, jolla on sana aina hallussa. Hän myös osoittaa jälleen muovautumiskykyään, lihottuaan hurjasti, juuri kasvatettuaan lihakset Batmanin rooliin Yön ritarin paluu -elokuvaa (The Dark Knight Rises - 2012) varten. Adams taas leikittelee oivallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen korostuksen välillä, milloin ikinä hänen hahmonsa täytyy olla oma itsensä Sydney tai Sydneyn roolihahmo, lady Edith Greensly.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Lawrence Irvingin ärhäkkäänä vaimona Rosalynina, Danny ja Sonny Corbo Irvingin ja Rosalynina poikana Dannyna, Bradley Cooper huijarikaksikon nalkkiin saavana FBI-agentti Richie DiMasona, Louis C.K. tämän pomona Stoddardina ja Jeremy Renner newjerseyläisen Camden-kaupungin pormestarina Carmine Politona. Michael Peña esiintyy isossa huijausoperaatiossa Abu Dhabin varakkaana šeikkinä, kun taas Robert De Niro pistäytyy yhdessä kohtauksessa mafiapomo Victor Tellegiona. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa loistokkaasti. Palkintoja roolityöllään voittanut Lawrence tekee tulista työtä Irvingin manipuloivana ja läpikotaisin inhottavana vaimona, kun taas Cooper sopii täydellisesti turhankin kunnianhimoisen FBI-agentin osaan.

American Hustle iski minuun toisella katselulla huomattavasti lujempaa kuin noin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Viimeksi koin elokuvan hieman pitkäveteiseksi, mutta tällä kertaa jäin täysin tämän suorastaan herkullisen huijaustarinan vietäväksi. Näyttelijät tekevät tosiaan työnsä lahjakkaasti ja heidän vimmaisia suorituksiaan on suuri ilo seurata. Vielä parempaa on, kuinka mainioita heidän hahmonsa ovat ja kuinka nämä hahmot tekevät kaikki osansa isossa kokonaisuudessa. Aika lailla jokainen ajaa omaa asiaansa ja niinpä riskaabeli operaatio on jatkuvasti vaarassa epäonnistua, jonkun tökkiessä omia kapuloita rattaisiin. Richie myös alkaa muuttua jopa suuruudenhulluksi siitä, ketkä kaikki he voisivat huijata telkien taakse, mikä tekee hommista vähitellen suorastaan hengenvaarallisia. Jännittäviä kohtauksia on siis luvassa.

Tarinankerronta on erittäin sulavaa ja filmi hyppii toimivasti kertojasta toiseen, näyttäen tapahtumaketjua useammista näkökulmista. Elokuvalla on ovelasti pilke silmäkulmassaan liki kaiken aikaa, mikä myös pitää virnettä yllä katsojan kasvoilla. Hauskoja hetkiä löytyy useampia, oli kyse sitten nasevasta sanailusta tai muuten vain hilpeästä tilanteesta. Myös vakavampi draamapuoli luonnistuu ja erilaisten riitatilanteiden aikana näyttelijät pääsevät todella loistamaan. Parin tunnin ja vartin kesto kulkeekin yllättävän nopeasti, kun jää täysin huijauksen vietäväksi ja kaikki johtaa erittäin mainioon huipennukseen.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, jolla oli 2010-luvun alussa kova putki päällä, tehdessään yhteistyötä Balen, Lawrencen, Cooperin ja De Niron kanssa. Russellin kolme peräkkäistä leffaa, Taistelija (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustle olivat kaikki parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-ehdokkaita. Russellin ohjaus onkin taiturimaista ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä idean isän Eric Warren Singerin kanssa on toimivan nokkela. Elokuva on myös kuvattu taidokkaasti ja leikattu osuvasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja varsinkin Balen maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Danny Elfmanin säveltämät musiikit eivät nouse ollenkaan esille, sillä elokuva on niin täynnä jo olemassa olevia kappaleita, kuten Tom Jonesin Delilah, Wingsin Live and Let Die ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road.

Yhteenveto: American Hustle on mahtava huijarikomedia, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin ja vartin kestonsa. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan vekkulimpia persoonia, joiden edesottamuksia jämähtää seuraamaan hymyssä suin. David O. Russellin ohjaus on tehty ilahduttavasti pilke silmäkulmassa ja leffa viihdyttää täysillä. Erilaiset huijausoperaatiot ovat napakasti rakennettuja ja vaikka katsojana tietää hahmojen usein toimivan väärin, heidän haluaa silti nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja välttävän vankilan. Ajoittain vakavammat draaman hetket ovat myös taitavasti toteutettuja ja finaali on odotuksen arvoinen. Kun elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä, sekä täynnä hyvää musiikkia, American Hustle on kokonaisuutena loistokas rikoskomedia, jota suosittelen erittäin lämpimästi genren ystäville, näiden näyttelijöiden faneille ja mehukkaista käsikirjoituksista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Hustle, 2013, Columbia Pictures, Annapurna Pictures, Atlas Entertainment, Fundamental Films

Arvostelu: Amsterdam (2022)

AMSTERDAM

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, John David Washington, Margot Robbie, Andrea Riseborough, Chris Rock, Timothy Olyphant, Rami Malek, Anya Taylor-Joy, Matthias Schoenaerts, Alessandro Nivola, Mike Myers, Michael Shannon, Zoe Saldaña, Robert De Niro, Taylor Swift, Casey Biggs ja Ed Begley Jr.

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Amsterdam perustuu löyhästi tositapahtumiin Business Plot -salajuonesta, jossa Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt yritettiin syrjäyttää vallasta ja korvata diktaattorilla. David O. Russell kiinnostui tapauksesta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvaa. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronavirusepidemian takia niitä piti viivästyttää ja kuvaukset alkoivat vasta tammikuussa 2021. Nyt Amsterdam on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin filmin näkemistä innolla ohjaajan aiempien töiden ja näyttelijäkaartin perusteella. Muun elämän tultua tielle, pääsin katsomaan elokuvan vasta, kun se oli pyörinyt jo muutaman päivän teattereissa.

Vuonna 1933 sotaveteraaniystävykset, tohtori Burt Berendsen ja asianajaja Harold Woodsman joutuvat murhaepäillyiksi, kun Yhdysvaltain senaattori ja tämän tytär kuolevat. Kaksikon täytyy selvittää, kuka on oikeasti kuolemien takana ja puhdistaa nimensä.

Amsterdam pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin täynnä kovan luokan Hollywood-tähtiä. Christian Bale ja viime vuosina mm. BlacKkKlansmanin (2018) ja Tenetin (2020) kautta kuuluisuuteen noussut Denzel Washingtonin poika John David Washington näyttelevät erikoisia metodeja käyttävää tohtori Burt Berendseniä ja asianajaja Harold Woodsmania, ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneita veteraaneja, jotka joutuvat keskelle murhamysteeriä, kun heidän yhteiset asiakkaansa tapetaan. Bale on tuttuun tapaansa loistovedossa, herkutellen erikoisen ja lasisilmäisen tohtorin roolissa. Hänen kaikki eleensä ja puhetapansa ovat tarkoin harkittuja, mutta luontevasti esiin tuotuja. Washington ei ole osassaan yhtä eksentrinen, mutta mainio silti ja he muodostavat oivan kaksikon.

     Elokuvassa nähdään myös Andrea Riseborough Burtin vaimona Beatricena, Margot Robbie ystävyksiä auttavana hoitaja Valeriena, koomikko Chris Rock hautausurakoitsija Miltonina, Zoe Saldaña ruumiinavauksia tekevänä Irmana, Rami Malek rikkaana Tom Vozena, Anya Taylor-Joy tämän vaimona Libbynä, Mike Myers ja Michael Shannon vakoojina ja jonkin sortin lintutieteilijöinä Paulina ja Henrynä, Matthias Schoenaerts ja Alessandro Nivola etsivinä Getwillerinä ja Hiltzinä, Robert De Niro kenraali Dillenbeckinä, Timothy Olyphant palkkatappajana, sekä Ed Begley Jr. murhattuna senaattori Meekinsinä ja laulaja Taylor Swift tämän tyttärenä Elizabethina. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, hypäten vekkulimaisen murhamysteerin vietäväksi.

Jo pelkkä vaikuttava näyttelijäkaarti sai minut haluamaan nähdä Amsterdamin ja tunnettani vain vahvisti David O. Russellin mukanaolo ohjaajana ja käsikirjoittajana. Kymmenisen vuotta sitten Russellilla oli kova putki päällä, puskiessaan ulos kolme mahtavaa, parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta kilpaillutta leffaa, Taistelijan (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustlen (2013). Russell ei ole muutamiin vuosiin tehnyt ainuttakaan leffaa ja odotin innolla, mitä hän tarjoaisi tällä kertaa. Harmikseni Amsterdam osoittautui pettymykseksi. Ei se huono elokuva ole, mutta tältä joukolta olisi odottanut enemmän.

Elokuva pyrkii olemaan mahdollisimman nokkela ja pilke silmäkulmassa tehty murhamysteeri, jossa sekoitetaan jännitystä ja komediaa, mutta lopputulos on hieman ontuva. Siitä löytyy vähän väliä hyviä juttuja, oli kyse sitten näyttelijäsuorituksista, vekkulimaisesta dialogista tai ihan vain yksittäisistä pikkuhetkistä, mutta kokonaisuus on turhan ailahteleva. Leffa lähtee napakasti käyntiin, heittäen pääkaksikon nopeasti vaikeaan tilanteeseensa murhaepäillyiksi. Siitä elokuva päättää hypätä viitisentoista vuotta taaksepäin ajassa selventääkseen päähenkilöiden sota-aikaa, sekä tarjotakseen edes muutamat kohtaukset Amsterdamissa. Vaikka takaumaosio onkin kiinnostava ja paikoitellen todella hupaisa, on se ensimmäinen esimerkki siitä, kuinka elokuva on täynnä hyviä ideoita, jotka eivät kuitenkaan ihan kulje käsi kädessä.

Russell on rakentanut käsikirjoituksensa hieman liian monimutkikkaaksi, eikä mysteerin aukeaminen loppuhuipennuksessa aiheuta katsojassa toivottuja "ohhoh!" -fiiliksiä. Vaikka pääasiassa viihdyinkin elokuvan parissa, finaalissa hoksasin leffan tietynlaisen yhdentekeväisyyden, kun kaiken takana olleen tyypin henkilöllisyys vihdoin paljastetaan. Elokuva ei saanut ainakaan minua arvuuttelemaan läpi leffan, kuka on murhien takana ja mikä hänen motivaationsa on. Tämä kaikki on saatu ihan kekseliäästi linkitettyä osaksi Yhdysvaltojen historiaa, mutta todellinen säväytys jää uupumaan. Amsterdam on kelpo rikosviihdettä hyvillä näyttelijöillä, muttei harmillisesti sen enempää.

Elokuvan teknisestä puolesta ei kuitenkaan moitittavaa löydy, vaikka leikkauksessa leffasta olisikin kenties voinut tehdä hieman helpomman ja tiiviimmän paketin. Amsterdam on todella tyylikkäästi kuvattu. Kameratyöskentely on läpikotaisin taidokasta ja valaisua hyödynnetään onnistuneesti tehostamaan otoksia. Paikoitellen kuviin on saatu hieman elokuvan tapahtuma-aikaan sopivaa noir-maisuutta. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset erinomaiset, varsinkin takaumissa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Daniel Pemberton tunnelmoi varsin mainiosti säveltämiensä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Amsterdam on kelpo murhamysteeriviihdettä, mutta elokuvalta olisi voinut odottaa paljon enemmän, kun katsoo, ketkä pyörivät kameran edessä ja takana. Varmaankin vuoden hulppein näyttelijäkaarti tekevät kaikki hyvää työtä vekkulimaisen Christian Balen johdolla. Osalle näyttelijöistä ei kuitenkaan keksitä paljoa tekemistä. Ohjaaja-käsikirjoittaja David O. Russell hyödyntää välillä kekseliäitä kikkailuja, mutta kokonaisuus jää kuitenkin hieman vaisuksi. Pilke silmäkulmassa tehty elokuva viihdyttää, mutta lähes kaikesta jää uupumaan viimeinen silaus. Huumori on huvittavaa, mutta vitsit eivät naurata ääneen. Jännitystä ei pahemmin löydy ja kun filmi lopulta tekee suuret paljastuksensa lopussa, ovat ne lähes yhdentekeviä katsojan silmissä. Mitään shokkireaktiota ei saada aikaan, eikä mattoa revitä katsojan jalkojen alta - hyvä, jos sitä mattoa käydään edes vähän nykäisemässä. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kuitenkin hieno tyylikästä kuvausta, upeita puitteita ja tunnelmallisia musiikkeja myöten. Amsterdamissa on vahvat ainekset paljon parempaan rikoskomediaan. Tällaisenaan se on kelvollinen, mutta tämän työryhmän kanssa lopputulosta on vaikea olla pitämättä pettymyksenä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Amsterdam, 2022, 20th Century Studios, Canterbury Classic, Forest Hill Entertainment, New Regency Productions, Regency Enterprizes

Arvostelu: Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012)

UNELMIEN PELIKIRJA

SILVER LININGS PLAYBOOK

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Anupam Kher, Chris Tucker, John Ortiz, Julia Stiles, Shea Whigham, Dash Mihok ja Brea Bee

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Silver Linings Playbook, eli suomalaisittain Unelmien pelikirja perustuu Matthew Quickin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. The Weinstein Company hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David O. Russell pestattiin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuva. Kun päätähdet oli pitkän prosessin jälkeen vihdoin roolitettu, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Unelmien pelikirja sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti ja voitti kriitikot puolelleen. Elokuva sai mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Unelmien pelikirjan muutamaa vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä kelpo leffana. Olen ostanut sen hyllyyni Blu-rayna, mutta ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä vuoksi hoidettavana ollut Patrick Solitano vapautuu psykiatrisesta sairaalasta. Pat päättää pistää elämänsä takaisin raiteilleen ja voittaa takaisin vaimonsa Nikin sydämen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pat tapaa omia ongelmiaan selvittelevän Tiffanyn.

Unelmien pelikirjan ilmestymisen aikaan lähinnä Kauhea kankkunen -komediasta (The Hangover - 2009) tunnettu Bradley Cooper nähdään Pat Solitanona, joka oli joutunut psykiatriseen sairaalaan, löydettyään vaimonsa Nikin (Brea Bee) suihkusta toisen miehen kanssa ja hakattuaan miehen sairaalakuntoon. Kahdeksan kuukauden hoidon jälkeen Pat vapautuu ja yrittää keksiä keinon saadakseen Nikin takaisin, siitä huolimatta, että Nikki oli hankkinut hänelle lähestymiskiellon. Mielialahäiriönsä vuoksi Pat ei ole henkilö helpoimmasta päästä, vaan hänen on jatkuvasti vaikea sensuroida puhettaan, ottaa muiden tunteita huomioon tai hallita äkkipikaisuuttaan. Cooper tulkitsee moniulotteista hahmoaan vaikuttavasti, näyttäen ensi kertaa omaavansa todellisia lahjoja näyttelijänä. Hän eläytyy ihailtavasti rooliinsa ja hänen saamansa palkintoehdokkuudet olivat täysin ansaittuja.

     Pelkkiin ehdokkuuksiin tyytymisen sijaan Jennifer Lawrence onnistui voittamaan parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Tiffanyna, joka sekoittuu mukaan Patin elämään, tämän vapauduttua sairaalasta. Lawrence oli vasta kuukausia ennen Unelmien pelikirjan ilmestymistä noussut maailmankuuluksi tähdeksi Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) myötä. Hän osoittikin samana vuonna pystyvänsä niin nuortenseikkailun sankariksi kuin ns. varteenotettavampaan draamarooliin Tiffanynä, jolla on omat ongelmansa selvitettävänään. Cooperin tavoin Lawrencekin tekee vahvan suorituksen ja mikä parasta, Cooperin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täydellisesti.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Robert De Niro ja Jacki Weaver Patin vanhempina, Shea Whigham Patin Jake-veljenä, Chris Tucker Patin Danny-kaverina sairaalasta, John Ortiz Patin ystävänä Ronniena ja Julia Stiles tämän Veronica-vaimona, sekä Anupam Kher Patin terapeuttina. Läpikotaisin näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Oscar-ehdokkaat Weaver ja De Niro säihkyvät huolestuneiden vanhempien osassa. Nykyään vuodesta toiseen samaa juron papparaisen osaa vetävä De Niro on huomattavasti energisempi kuin yleensä ja tarjoaa kenties parhaan suorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen.

Uudelleenkatselu teki kyllä hyvää Unelmien pelikirjan kohdalla. Vaikka pidin elokuvasta ensimmäisellä katselukerralla, nyt pidin siitä todella paljon. Kyseessä on loistokkaasti tehty romanttinen draamakomedia, jossa aika lailla kaikki palaset loksahtelevat sujuvasti paikoilleen. Erinomaisten näyttelijöiden lisäksi täytyy kehua suuresti myös David O. Russellin työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hän on saanut rakennettua kertomuksen, joka osaa vakavoita oikeissa kohtauksissa ja tarjota riipaisevaa draamaa, mutta joka osaa myös pitää hauskaa ja tarjota paljon lystikkäitä hetkiä. Russellin työstämä dialogi on läpikotaisin upeaa ja nasevaa, jolloin pidempiäkin keskusteluja on kiehtovaa seurata, puhuivat hahmot mistä tahansa. Kun Russellin teksti ja ohjaus ovat näin väkevää, ei ihme, että näyttelijät todella antavat kaikkensa.

Vaikka tietyt puolet tarinasta ovatkin arvattavissa, eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, Unelmien pelikirja onnistuu imaisemaan katsojan niin hyvin tarinaansa, ettei tällainen edes häiritse ja lopputulosta jopa odottaa jännittäen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa erilaisia koukkuja ja käänteitä, erityisesti kun kertomuksen kaksi päähahmoa ovat häiriöidensä takia jatkuvasti räjähdysalttiita. Räjähdykset johtavat niin hauskoihin kuin myös pysäyttävän dramaattisiin kohtauksiin. Konfliktit ovat esimerkillisesti kehiteltyjä, mikä vain vahvistaa draamaa. Filmin romanttinen puoli on onnistuttu luomaan hyvin omaperäisesti, eikä se koskaan äidy siirappiseksi. Kun hahmojen matkaan uppoutuu näinkin vahvasti, tunnepuoli alkaa vaikuttamaan syvemmin ja huipennuksen tanssinumero herättää herkästi kannustushuutoja ja oman tanssijalan vipattamista.

Elokuvan tekninen toteutus on myös taiturimaista ja erityisesti hallitusti hektinen kameratyöskentely kuvastaa hienosti päähenkilön mielentiloja. Pitkät, ympäri asuntoa kulkevat ja eri hahmoihin keskittyvät otokset on leikattu yhteen tyylikkäästi. Editoinnin lisäksi kuvausta tukee mainio valaisu. Lavasteet ja asut ovat myös oivalliset. Vuosien varrella olin unohtanut suurimman osan elokuvan tapahtumista, mutta mieleeni oli vahvasti jäänyt kuva Bradley Cooperista hölkkäämässä jätesäkki yllään. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja niin Danny Elfmanin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt eri artistien ja yhtyeiden kappaleet tukevat tarinaa ja tunnelmaa.

Yhteenveto: Unelmien pelikirja on vahva draamakomedia, joka tarjoaa erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence loistavat pääosissa, tulkiten vaikuttavasti hahmojaan. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä Robert De Niron ja Jacki Weaverin johdolla. David O. Russell onnistuu taidokkaasti niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hänen tekstinsä on ytimekäs ja varsinkin dialogi on mukaansatempaavan nasevaa. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät parastaan ja hän pitää tunnelmaa korkealla. Russell taitaa niin dramaattiset ja vakavat hetket kuin myös hauskat jutut. Hänen työstämänsä romanssi on kummallinen, eikä lainkaan siirappinen. Tarina on toisaalta ennalta-arvattava, mutta samalla silti koukuttava ja jopa hieman jännittävä. Loppuhuipennus pitää katsojaa erityisesti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on onnistunut ja huolellisesti työstetty kuvaus korostaa päähenkilön mielensisäistä myllerrystä. Suosittelenkin Unelmien pelikirjan katsomista draamakomedioiden ystäville, oli se jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt jo useaankin otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silver Linings Playbook, 2012, The Weinstein Company

Arvostelu: Taistelija (The Fighter - 2010)

TAISTELIJA

THE FIGHTER

Ohjaus: David O. Russell
Pääosissa: Mark Wahlberg, Christian Bale, Amy Adams, Melissa Leo, Jack McGee, Mickey O'Keefe, Frank Renzulli ja Sugar Ray Leonard
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

The Fighter, eli suomalaisittain Taistelija pohjautuu HBO:n dokumenttiin High on Crack Street: Lost Lives in Lowell vuodelta 1995. Scout Productions kiinnostui dokumentissa esiintyneistä Wardin nyrkkeilijäveljeksistä ja päätti tehdä heistä elokuvan vuonna 2003. Alunperin käsikirjoittajiksi valittiin Eric Johnson ja Paul Tamasy, mutta tekstiä työstettiin uudestaan vuosien varrella niin Lewis Colickin, Paul Attanasion kuin Scott Silverinkin toimesta. Päärooleihin veljeksiksi valittiin Mark Wahlberg ja Brad Pitt, mutta vuonna 2008 Pitt vaihdettiin Christian Baleen. Martin Scorsesea toivottiin ohjaajaksi, mutta tämä ei kiinnostunut projektista, joten hommaan pestattiin Darren Aronofsky. Tämä kuitenkin poistui elokuvasta tehdäkseen Black Swanin (2010). Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Taistelija sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mitä kriitikot kehuivat ja mikä sai kolme BAFTA-ehdokkuutta (paras miessivuosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti jälkimmäisen, sekä seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, leikkaus, käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt leffaa, mutta olen ollut kiinnostunut siitä muutamien vuosien ajan - etenkin kun tosissaan innostuin nyrkkeilygenren klassikosta, Rockysta (1976). Nyt kun huomasin Taistelijan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla sen.

Micky Ward yrittää luoda uraa varteenotettavana nyrkkeilijänä, mutta hänen aikoinaan huipulla ollut, mutta sittemmin huumeisiin vajonnut veljensä, sekä kehnosti managerina toimiva äitinsä tuntuvat vain pidättelevän Mickyä.

Mark Wahlberg tekee yhden uransa vahvimmista roolisuorituksista pääosassa Micky Wardina. Wahlberg on tehnyt kelpo työtä monissa leffoissa, mutta hän tekee todella harvoin vaikutusta. Tässä hän pistää parastaan ja panostaa kovasti Mickyyn. Katsojana on heti hahmon puolella, kun tämä yrittää näyttää taitonsa nyrkkeilyssä, mutta ei tunnu saavan tilaisuutta siihen. Leffan aikana onkin kiinnostavaa seurata Mickyn pyrkimyksiä irtautua perheensä kahleista.

Filmin todellinen tähti on kuitenkin täysin ansaitusti parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -pystit napannut Christian Bale, joka näyttelee Mickyn veljeä Dickyä. Dicky oli aiemmin suosittu nyrkkeilijä, joka kuitenkin alkoi käyttämään huumeita ja käykin nyt omaa, erilaista taisteluaan kehän ulkopuolella. Roolia varten Balen piti laihduttaa paljon ja onkin jälleen täysin ällistyttävää seurata hänen touhuaan läpi leffan. Bale antautuu aina täysillä rooliensa vietäväksi ja tekee saman taas kerran. Todellisella Dickyllä oli erittäin omaperäinen tapa puhua ja liikehtiä, ja Bale teki valtavan määrän tutkiskelua ja harjoittelua, jotta sai omaksuttua nämä tavat, eikä kuuleman mukaan hylännyt tapoja silloinkaan, kun kamera ei kuvannut. Bale on mielettömän hyvä roolissaan ja vaikka hän onkin täynnä energiaa läpi elokuvan, katsoja säälii Dickyä suuresti.
     Sekä Amy Adams, että Melissa Leo saivat naissivuosaehdokkuudet Oscareissa ja Golden Globeissa, mutta molemmissa Leo nappasi pystin. Leo näyttelee Wardin veljesten äitiä, joka uhriutuu Mickyn managerina, syyttäen poikaansa siitä, että hän on käyttänyt elämänsä poikansa menestymiseen. Leokin eläytyy upeasti osaansa. Adams on myös tuttuun tyyliinsä erittäin hyvä baarissa työskentelevänä Charlenena, johon Micky iskee silmänsä. Parhaimmillaan Adams ja Leo ovat silloin, kun heidän hahmonsa päätyvät toisiaan vastaan, sillä kukaan muu ei uskalla sanoa äiti-Wardille, mitä tämä tekee väärin.

Vaikka nyrkkeileminen onkin vahvasti läsnä Taistelijassa, ei elokuvassa loppujen lopuksi ole niinkään kyse siitä, vaan Wardin rikkinäisestä perheestä ja veljeksistä. Katsojasta tuntuu jatkuvasti pahalta, kun katsoo perheen menoa. Ainoa, johon Micky voi luottaa, on hänen veljensä, eikä tämäkään ole täysin luotettavimmasta päästä. Vahvojen roolisuoritusten ansiosta tähän kaikkeen uppoutuu kunnolla. Elokuvasta löytyy useita vaikuttavia hetkiä, jotka syntyvät juurikin näyttelijöiden heittäytymisen vuoksi. Riitatilanteet ja konfliktit tuntuvat aidoilta, ja näyttelijät saavat uskomaan, että sanat satuttavat tosissaan. Silti jokin perhedraamassa jää hieman keskeneräiseksi leffassa. Joitakin lankoja ei tunnuta solmivan loppupäässä, vaan konfliktit tuntuvat paikoitellen jäävän levälleen ilman kunnon lopputulosta. Niitä käsitellään pitkään erinomaisesti, mutta panostaminen ei täysin riitä loppuun saakka.

Nyrkkeilyä on kyllä mukana, mutta hillitysti. Kun nyrkkeilymatsit vihdoin alkavat, on meno brutaalia. Minun on edelleen vaikea käsittää lajin viehättävyyttä, mutta toisaalta kun saan hyviä elokuvia aiheesta, niin miksi kummastella? Draamanäyttelijänä Wahlberg ei ole vastanäyttelijöidensä veroinen ja hän hieman hukkuukin valtavan lahjakkuuden vierellä, mutta nyrkkeilyotteluissa hän pääsee loistamaan. Nyrkkeilyosuus filmissä on tietysti tutun kaavamainen. Kun on ensimmäisen Rockyn nähnyt, on koko genre aika pitkälti hallussa. Yllätyksiä ei ole siis luvassa nyrkkeilyn puolella. Ilman suurimmaksi osaksi vahvaa draamapuolta ja fantastisia näyttelijäsuorituksia ei Taistelija olisikaan mikään erityisen ihmeellinen teos.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, joka aloitti Taistelijalla kolmen leffan erittäin hyvän putkensa, keräten parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen ehdokkuudet tämän lisäksi myös Unelmien pelikirjasta (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustlesta (2013). Russellin työ onkin taidokasta, mutta leffa kompastelee hieman usean kokin sopassa, käsikirjoituksessa, jolla on liian monta työstäjää, minkä takia tietyt asiat jäävät puolitiehen. Teknisesti Taistelijassa on erittäin kiehtova puoli siinä, miltä elokuva näyttää. Visuaalisesti se voisi olla kuin 1990-luvulla tehty elokuva ja tekijät ovatkin luultavasti hakeneet samaa tyyliä dokumentista, mihin filmi pohjautuu. Etenkin nyrkkeilyottelut näyttävät siltä kuin ne olisi kuvattu televisiolähetyksiin tarkoitetuilla kameroilla, eikä elokuvakameroilla. Riskinä on halvalta näyttävä lopputulos, mutta tekijät pitävät visuaalisuuden tyylikkäänä. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, ja nyrkkeilyotteluissa iskujen pamaukset kuulostavat siltä, että nyt oikeasti sattui. Michael Brookin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla, eivätkä erityisemmin nouse koskaan esille. Lähinnä mieleen jää The Heavyn kappale How You Like Me Now.

Yhteenveto: Taistelija on mainio nyrkkeilyelokuva ja vielä parempi perhedraama. Nyrkkeilyottelut esitetään brutaalisti ja lyönnit sattuvat kotikatsomossa asti. Vielä rankempaa on kuitenkin perheen vaikea suhde toisiinsa. Hahmojen välit ovat hyvin kirjoitetut ja sitäkin paremmin näytellyt. Mark Wahlberg tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Micky Wardina ja loistaa etenkin nyrkkeilykehässä. Silti Christian Bale ja Melissa Leo jättävät tämän varjoonsa Mickyn veljenä ja veljesten äitinä. Draama on vahvaa, mutta on harmi, kuinka tökkivästi osa kiinnostavista juonikuvioista viedään loppuun... jos viedään ollenkaan. Urheilupuoli ei tarinallisesti tarjoa mitään erityisen uutta. Hienot näyttelijäsuoritukset, voimakas ohjaus ja tyylikäs tekninen toteutus muodostavat kuitenkin erittäin hyvän filmin, mitä voi suositella kaikille urheiludraamojen ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Fighter, 2010, Relativity Media, The Weinstein Company, Closest to the Hole Productions, Fighter, Mandeville Films, The Park Entertainment