Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, John Ortiz, Colin Hanks, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Christopher Lloyd, Colin Salmon, Lucius Hoyos, RZA ja Sharon Stone
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva Nobody(2021) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Nobody 2 on saapunut elokuvateattereihin myös Suomessa, toisin kuin suoraan kotikatseluun täällä julkaistu ykkösosa. Itse pidin ensimmäisestä elokuvasta ja olenkin odottanut jatkoa positiivisin fiiliksin. Kävin katsomassa Nobody 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.
Vaimostaan ja lapsistaan etääntynyt Hutch Mansell päättää yrittää korjata asiat ja viedä perheensä lomalle vesipuisto Plummervilleen. Mies ei kuitenkaan voi luonnolleen mitään ja pian hän on napit vastakkain korruptoituneiden poliisien ja miljoonabisneksiä pyörittävien rikollisjengien kanssa.
Bob Odenkirk palaa rooliinsa Hutch Manselliksi, entiseksi palkkatappajaksi, joka yritti päästä ikävästä työstään eroon ja olla tuiki tavallinen perheenisä, mutta joka ryöstöyrityksen jälkeen ajautui takaisin pahoille teille ja toimiikin taas tappohommissa, maksaakseen aiheuttamansa monien kymmenien miljoonien velat. Vaikka Hutch onkin yhä hyvä työssään, on työ vallannut hänen elämänsä ja etäännyttänyt hänet vaimostaan Beccasta (Connie Nielsen) ja lapsistaan Bradysta (Gage Munroe) ja Sammysta (Paisley Cadorath). Kun mies hoksaa, että ero saattaa olla lähellä, hän päättää viedä perheensä lomareissulle Plummervillen vesipuistoon, mistä häneltä löytyy poikkeuksellisen mukavia lapsuudenmuistoja. Odenkirk on roolissaan jälleen karismaattinen, ollen uskottava niin huolehtivana perheenisänä kuin tehotappajana, jota eivät saadut nyrkiniskut juuri hetkauta. Nielsen, Munroe ja Cadorath ovat myös oivat rooleissaan, eikä pidä unohtaa Christopher Lloydia, joka on taas riemastuttava Hutchin veijarimaisena isänä Davidina.
Elokuvassa nähdään myös Colin Salmon Hutchin työnantajana "Barberina", John Ortiz Plummervilleä pyörittävänä ja rikollisia bisneksiä siinä ohessa tekevänä Wyattina, Colin Hanks korruptoituneena seriffi Abelina, sekä Sharon Stone omaa rikosimperiumiaan johtavana Lendinana. Ortiz on oiva hieman pienemmän luokan tekijänä, josta löytyy samankaltaisuuksia Hutchin kanssa. Hanks onnistuu olemaan varsin vastenmielinen kyttäroolissaan ja Stone taas heittäytyy täysin överin sarjakuvamaiseksi pahikseksi.
Nobody 2 oli mielestäni jopa ensimmäistä elokuvaa viihdyttävämpi toimintakomedia. Kun ykkösleffassa käytettiin pidemmän aikaa Hutchin paluuseen ikävämpiin työtehtäviin, jatko-osassa elokuva voi pistää haisemaan heti. Tällä kertaa kyse on kuitenkin siitä, että kaiken aikaa töissä oleva Hutch haluaisi päästä hetkeksi lomalle ja samalla yrittää korjata välit perheensä kanssa. Vesipuisto on oiva miljöö tämänkertaiselle tapahtumaketjulle ja onkin kiinnostavaa seurata, kun Hutch ajautuu saman tien ongelmiin väärien tahojen kanssa, eikä aikaakaan, kun lomailu menee siihen, että mies yrittää suojella perhettään lähes kaikilta paikallisilta. Elokuva vieläpä kertoo kaiken tämän ilahduttavan napakasti, leffan kestäessä vain minuutin alle puolitoista tuntia!
Ykkösosan tapaan myös Nobody 2 on täynnä varsin julmaa väkivaltaa ja ihmisiä pistetäänkin hengiltä lyömällä, ampumalla, puukottamalla, potkimalla, räjäyttämällä, pilkkomalla, seivästämällä... Leffa on ajoittain mielikuvituksellinen siinä, miten hahmot tappavat toisiaan ja tästä saadaankin usein revittyä perin synkkää huumoria - etenkin finaalissa, kun vesipuisto muuttuu varsinaiseksi sotatantereeksi. Elokuvan aikana pääsee muutenkin naureskelemaan useasti, mutta löytyy siitä myös hieman syvällisempää teemaa. Hutch on huolissaan siitä, minkälaista esimerkkiä hän näyttää pojalleen Bradylle ja onko tämä väkivallan kierre jotain, mikä jatkuu katkeamatta isältä pojalle? Tätä heijastellaan myös vastapuolella, sillä myös rikollispomo Wyatt painii samanlaisten ajatusten kanssa. Onkin ironista, kun Hutch yrittää opettaa pojalleen, että konfliktit pitäisi ratkoa puhumalla, kun hän on itse poliisiasemalla hakattuaan muutaman äijän sairaalakuntoon.
Elokuvan on ohjannut indonesialainen Timo Tjahjanto, joka tekee Nobody 2:ssa Hollywood-debyyttinsä. Tjahjantolta löytyy kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle ja hän tekee pitkistä käsirysyistä ja ampumiskohtauksista todella mukaansatempaavia, unohtamatta leffasarjaan kuuluvaa tiettyä pilkettä silmäkulmasta. Derek Kolstadin ja Aaron Rabinin työstämä käsikirjoitus on toimiva ja siitä löytyy astetta enemmän sisältöä kuin monista muista toimintarainoista. Elokuva on myös osaavasti kuvattu ja kameraa pyöritellään kekseliäästi tappeluiden aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset äityvät sopivan tylyiksi. Tietokonetehosteet kuten räjähdykset ovat kuitenkin paikoin silmiinpistävän keskeneräisen ja digitaalisen näköisiä, mutta äänimaailma puolestaan rymistelee menemään mainiosti. Dominic Lewisin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen, mutta leffaan on ujutettu tasaisin väliajoin vekkuleita biisivalintoja säestämään menoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nobody 2, 2025, Universal Pictures, 87North, Eighty Two Films, OPE Partners, Odenkirk Provissiero Entertainment
Pääosissa: Steven Pasquale, Johnny Lewis, John Ortiz, Kristen Hager, Reiko Aylesworth, Sam Trammell, Ariel Gade, David Paetkau, Gina Holden, David Hornsby, Chris William Martin, Chelah Horsdal, Liam James, Kurt Max Runte, Matt Ward, Michael Suchánek, Tim Henry, Robert Joy, Tom Woodruff Jr., Ian Whyte ja Françoise Yip
Genre: kauhu, scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 18
Scifikauhuelokuvasarja Alienin (1979-) ja scifitoimintaelokuvasarja Predatorin (1987-) risteyttänyt elokuva AVP: Alien vs. Predator (2004) oli taloudellinen hitti, vaikka kriitikot lyttäsivät sen ja monet fanitkin antoivat sille negatiivista palautetta. Taloudellisen menestyksen myötä 20th Century Fox pisti jatko-osan tuotantoon ja pestasi ohjaajiksi Strausen veljekset Colinin ja Gregin, jotka olivat pitkään haaveilleet mahdollisuudesta Hollywoodissa ja olivat pyrkineet jo ensimmäisen Alien vs. Predator -filmin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2006 ja lopulta Aliens vs. Predator: Requiem, eli suomalaisittain ihan vain Aliens vs. Predator 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2007. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, minkä lisäksi niin elokuvasarjojen fanit kuin kriitikotkin haukkuivat sen lyttyyn. Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuudet huonoimpana jatko-osana ja kauhuelokuvana. Kuten kerroin arvostelussani AVP: Alien vs. Predatorista, avaruusmonstereiden ensimmäinen yhteisleffa on itselleni nostalginen tapaus, jonka parissa viihdyn passelisti edelleen. Jatko-osasta, jonka näin muutama vuosi ensimmäisen jälkeen, en kuitenkaan ole koskaan pitänyt. Kun huomasin AVP: Alien vs. Predatorin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella elokuvan, sekä sen jatko-osan. Katsoinkin Aliens vs. Predator 2:n heti seuraavana iltana.
Alien ja predatorin symbioosi predalien aiheuttaa tuhoa saalistajien aluksessa ja saa sen tekemään pakkolaskun lähelle pientä coloradolaiskaupunkia, Gunnisonia, jonka asukkaat joutuvat keskelle avaruusolentojen välistä taistelua.
Siinä, missä ensimmäinen Alien vs. Predator -elokuva keskittyi tutkimusryhmään, joka lähti selvittämään mysteerisen pyramidin saloja, pieneen amerikkalaiskaupunkiin sijoittuva jatko-osa kertoo Gunnisonin asukkaista. Heitä ovat muun muassa paikallinen sheriffi Eddie (John Ortiz), apulaissheriffi Ray (Chris William Martin) ja hänen vaimonsa Carrie (Gina Holden), vastikään vankilasta vapautunut Dallas (Steven Pasquale) ja hänen pikkuveljensä Ricky (Johnny Lewis), Rickyn ihastuksenkohde Jesse (Kristen Hager) ja Jessen poikaystävä Dale (David Paetkau), kotiinsa palaava sotilas Kelly (Reiko Aylesworth), hänen miehensä Tim (Sam Trammell) ja heidän tyttärensä Molly (Ariel Gade), sekä metsästäjä Buddy (Kurt Max Runte), hänen vaimonsa Darcy (Chelah Horsdal) ja heidän poikansa Sam (Liam James). Eivät ykkösleffan hahmot mitään erityisen moniulotteisia tai muistettavia olleet, mutta he muodostivat sentään ihan tarpeeksi tykättävän joukon, jotta heitä kannusti, kun paska osui tuulettimeen. Näistä gunnisonilaisista ei jaksa välittää tuon taivaallista. Hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja mitäänsanomattomampia, suorastaan käveleviä karikatyyrejä, joiden ainoa funktio on toimia tykinruokana. Näyttelijöissäkään ei ole pahemmin kehumista, etenkään teineissä. Parhaiten suoriutuu sheriffiä esittävä Ortiz.
Alienien ja predatorin asuissa hikoilevat toistamiseen Tom Woodruff Jr. ja Ian Whyte, jotka hyppäävät antaumuksella takaisin ikonisten scifimörköjen saappaisiin. Kumpikin suoriutuu toistamiseen mallikkaasti. Whyte hoitaa hommansa erityisen hyvin, tehden tämänkertaisesta predatorista erilaisen kuin viime leffassa. Ykkösleffan saalistajat olivat vielä teini-ikäisiä kokelaita, mutta tämänkertainen predator on kokenut soturi ja sen myös huomaa. Lisäksi menoon hyppää mukaan ykkösleffan päätteeksi syntynyt predalien, nimensä mukaisesti predatorin ja alienin sekoitus, joka on aivan mahtava idea. Harmi vain, ettei uutta olentoa hyödynnetä kaksisesti.
Ensimmäistä Alien vs. Predator -elokuvaa kritisoitiin ilmestyessään fanien toimesta sen "lapsiystävällisyydestä" ja valoisuudesta, eivätkä nämä kritiikit ole selvästi menneet ohi studiopomoilta ja jatko-osan tekijöiltä. Aliens vs. Predator 2:sta on tehty huomattavasti edeltäjäänsä väkivaltaisempi, raaempi ja synkempi. Päät räjähtelevät, veri roiskuu, raajat sulavat happoverestä, eivätkä edes lapset ole turvassa, kun nämä avaruuden hirviöt ryhtyvät rellestämään. Raakuuksissa on siis väännetty nupit kaakkoon ja vaikka toisaalta pidän siitä, että tekijät ovat olleet varsin rohkeita etenkin Hollywoodin mittareilla, välillä mennään liian pitkälle. Tarvitseeko tekijöiden oikeasti näyttää, kun raskaana olevan naisen vatsasta purskahtaa ulos alien-vauvoja, jotka ovat juuri ahmineet ihmisvauvan?
Ja jos jossain tekijät ovat menneet aivan liian pitkälle, niin synkkyydessä. Eikä kyse ole nyt tummasävyisistä teemoista ja sen sellaisista, vaan siitä että valaisutiimi taisi jäädä kotiin elokuvaa tehdessä. Suuri osa leffasta tapahtuu niin pimeässä, että katsojan on jatkuvasti vaikea saada selvää, mitä ruudulla tapahtuu. Itse katsoin elokuvan keskellä yötä, verhot visusti ikkunoissa ja valot pois päältä, mutta silti turhauduin vähän väliä Aliens vs. Predator 2:n pimeyden takia. Erityisen turhauttavaa on, että puvustajat ovat selvästi tehneet upeaa työtä näiden monstereiden kanssa, mutta surkean valaisun takia xenomorpheista ja predatorista on usein näkyvissä pelkät siluetit. Uuden predalien-hirviön ulkonäöstä on vaikea muodostaa mielipidettä, kun otusta ei pääse koskaan näkemään kunnolla. Ja jos leffan ensimmäinen puolisko turhauttaa vähäisen valaistuksen takia, niin todellinen ärtymys syntyy, kun taistelun tiimellyksessä predator menee räjäyttämään paikallisen voimalan ja kaupungista katkeavat sähköt.
Tylsät, pahviset hahmot, yliampuvuuksiin äityvä raakuus ja liiallinen pimeys ovat vain osa leffan ongelmista. Ei ensimmäisen elokuvan käsikirjoitusta kehtaisi vaikkapa Oscareihin pistää ehdolle, mutta löytyi sen tekstistä enemmän sisältöä kuin tästä. Siinä sentään rakennettiin mysteeriä ja pohdittiin mytologiaa näiden olentojen vastakkainasettelun taustalle. Jatko-osasta ei löydy mitään tällaista. Predalienin aiheuttaman tuhon takia predator-alus tekee pakkolaskun takaisin Maahan ja sitten nähdään, kun ihmiset joutuvat kerta toisensa perään jonkun näistä monstereista uhriksi, kunnes lopputekstit lähtevät rullaamaan. Aliens vs. Predator 2 on todella laiskasti pistetty kasaan - niinkin laiskasti, että tekijät tuntuvat jatkuvasti unohtavan asioita edellisosasta, oli kyse sitten predatorien aluksen lavastuksesta tai erään hahmon vitsailusta, että "eikös halloween ole vasta lokakuussa?" Ensimmäinen elokuva tapahtui 10. lokakuuta 2004 ja kaiken tiedon mukaan jatko-osa tapahtuu päivää tai paria myöhemmin.
Merkittävä ongelma on myös se, ettei elokuva oikein tunnu Alienilta tai Predatorilta. Etenkin alienit tuntuvat vierailta omassa elokuvassaan, eivätkä ne istu filmin pikkukaupunkiasetelmaan. Mukaan mahtuu pari Predator-leffalta tuntuvaa hetkeä, kun saalistaja väijyy metsässä, mutta muuten leffa muistuttaa enemmän jotain slasher-kauhurainaa. Erityisesti Rickyn, Jessen ja Dalen välisestä kolmiodraamasta tulee mieleen joku halpa teinikauhuilu ja niinpä xenomorphin tai predatorin sijaan katsoja odottaa hahmojen kimppuun hyökkäävän ennemminkin Jason Voorheesin tai Michael Myersin tapaisia murhaajia.
Elokuvan ohjauksesta vastaavat Strausen veljekset Colin ja Greg, jotka olivat pitkään yrittäneet saada jalkaansa ovenväliin Hollywoodissa ja saivatkin lopulta tahtonsa läpi, kun 20th Century Fox tarjosi heille mahdollisuutta ohjata AVP: Alien vs. Predatorin jatko-osan. Strauset olivat kovia fanipoikia ja sen myös näkee. Jatko-osa kun näyttää ja tuntuu fanileffalta, mitä vain pahentaa kiusallisen kehnosti mukaan ujutetut viittaukset aiempiin elokuviin "Get to the choppa." -repliikistä lähtien. Veljesten työ on kehnoa ja amatöörimäistä, eikä asiaa auta Shane Salernon ontto käsikirjoitus. Leffa on kuvattu ihan passelisti, mutta kuten jo olen ilmaissut, hyvätkin otokset menevät pilalle, kun lamppuja ei ole sytytetty. Leikkaus ei ole kaksista ja siitä tulee usein televisiomainen olo, kun kohtaukset yleensä loppuvat mustaan ruutuun mainoskatkon omaisesti. Sentään äänimaailma on pätevästi rakennettu. Elokuvassa hyödynnetään edellisosaa enemmän ikonisia alien- ja predator-ääniä, minkä lisäksi Brian Tyler on hyödyntänyt sävellyksissään hirviöiden soololeffojen musiikkeja. Tylerin melodiat ovatkin yksi leffan harvoja hyviä puolia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Aliens vs. Predator: Requiem, 2007, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Brandywine Productions, Dune Entertainment
Pääosissa: Jeffrey Wright, Erika Alexander, John Ortiz, Sterling K. Brown, Tracee Ellis Ross, Issa Rae, Leslie Uggams, Mary Lucretia Taylor, Adam Brody, Okieriete Onaodowan ja Keith David
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 18
American Fiction perustuu Percival Everettin kirjaan Erasure vuodelta 2001. Televisiosarjoissa The Good Place (2016-2020) ja Watchmen(2019) käsikirjoittajana työskennellyt Cord Jefferson halusi kääntää kirjan elokuvaksi ja päätti tehdä siitä esikoisohjauksensa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2022 ja lopulta American Fiction sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2023, missä se voitti yleisöpalkinnon. Siitä huolimatta, että elokuva sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet ja parhaan elokuvan, miespääosan, miessivuosan, sovitetun käsikirjoituksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sitä ei päätetty tuoda Suomen teattereihin. Odotellessani Oscar-gaalaa, minua alkoi harmittaa, että kävisikö tänäkin vuonna niin, että yksi parhaan elokuvan ehdokkaista saapuisi Suomeen liian myöhään ja ilahduinkin, kun huomasin American Fictionin ilmestyneen kaikessa hiljaisuudessa Amazon Prime Videon valikoimaan. Katsoinkin elokuvan aika lailla heti.
Kirjailija ja kirjallisuuden professori Thelonious "Monk" Ellison on turhautunut siitä, kuinka tummaihoisten elämää kuvataan kirjoissa. Hän päättääkin kirjoittaa satiirin tällaisista kirjoista, mutta tuleekin tehneeksi jättimenestyksen, jota ylistetään Monkin mielestä täysin vääristä syistä.
Elokuvan pääroolissa Thelonious Ellisonina, eli siis Monkina nähdään Jeffrey Wright, joka on jo vuosien ajan tehnyt minuun useasti vaikutuksen sivurooleissa, erityisesti Westworld-sarjassa (2016-2022). American Fictionissa Wright pääsee irrottelemaan isommin ja paremmin kuin olen aiemmin häneltä nähnyt. Wright tulkitsee erinomaisesti monisävyistä hahmoaan, joka on tuskastunut siitä, kuinka tummaihoiset esitetään kirjallisuudessa - ja usein vieläpä tummaihoisten itsensä toimesta. Monk näkee tämän kaiken valkoisille mielistelynä, eikä asiaa auta, kun hänen omat kirjansa, jotka eivät liity stereotyyppiseen tummien elämään, eivät mene kaupaksi. Monk päättää eräänä päivänä kirjoittaa satiirin, yliampuvan stereotyyppisen kuvauksen tummaihoisten elämän rankkuudesta, vain huomatakseen, ettei opusta nähdä minkäänlaisena parodiana, vaan traagisena kuvauksena, josta tulee valtava hitti. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka Monk suhtautuu uuden kirjansa tuottamaan maineeseen. Pystyykö hän pysymään moraaliensa mittaisena miehenä, vai olisiko tässä kokemuksessa jotain opittavaa?
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Tracee Ellis Ross ja Sterling K. Brown Monkin Lisa-siskona ja Cliff-veljenä, Leslie Uggams heidän äitinään Agnesina ja Myra Lucretia Taylor tämän avustajana Lorrainena, John Ortiz Monkin agenttina Arthurina, Erika Alexander naapurissa asuvana asianajaja Coralinena, sekä Issa Rae kirjailija Sintara Goldenina, jonka valtavan suosion saavuttanut uutuuskirja herättää Monkissa idean uudelle teokselleen. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös mainiosti osistaan.
American Fiction osoittautui erittäin mehukkaaksi ja oivaltavaksi yhteiskuntakritiikiksi. Heti avauskohtauksestaan lähtien leffa ottaa varsin reilulla otteella kantaa tummaihoisten esittämiseen kirjoissa ja mediassa, sekä valkoihoisten hyvesignalointiin. Monk on turhautunut siitä, kuinka hän kokee, että tummaihoiset näytetään tarinoissa vain kärsijöinä, joiden elämät pyörivät rap-musiikin, poliisiväkivallan, jengisotien, perheensä jättäneiden isien ja huonon kielitaidon ympärillä. Häntä turhauttaa Sintara Goldenin kaltaiset kirjailijat, jotka hänen mukaansa mielistelevät tragedioita rakastavia valkoisia, kirjoittamalla kirjoja juuri näiden stereotyyppisten aihepiirien ympärillä. Hän ei jaksa valkoisia puolestaloukkaantujia, jotka toimivat "liittolaisina" lähinnä pönkittämässä omaa hyvyyttään muiden silmissä. Häntä ärsyttävät pakotetut monimuotoisuudet ja että huomio hänessä keskittyy aina hänen ihonväriinsä, eikä hänen saavutuksiinsa.
Todellinen yhteiskuntakritiikki vasta alkaakin, kun Monk saa päähänsä kirjoittaa "Minun pafologiani" -kirjan valeminän alla. Sen sijaan, että ihmiset hoksaisivat kyseen olevan satiirista, Monk alkaa saada valtavien summien diilitarjouksia kustantamoilta ja elokuvaoikeuksien perässä olevilta tuottajilta, jotka ovat muka syvästi liikuttuneita tästä "raadollisesta ja osuvasta kuvauksesta". Kohtaukset, jotka liittyvät tähän kirjahässäkkään ovat parhaimmillaan hulvatonta seurattavaa kaikkine silmienpyörittelyineen. Leffasta löytyy runsaasti napakkaa sanottavaa, joka pistää takuulla itse kunkin miettimään - myös Monkin. Yksi elokuvan huippuhetkistä onkin, kun Monk ja Sintara juttelevat toistensa kirjoista ja näkevät enemmän toistensa pointteja. Vastapainona tässä ovat Monkin muu elämä ja perhedraama. Toisaalta tämä puoli on kaikessa arkisuudessaan varsin tavanomaista ja sanoisinko jopa että hieman pitkäveteistä. Se kuitenkin sopii täydellisesti leffaan, kun pointti onkin siinä, ettei tummaihoisten elämä ole sitä yliampuvan mässäilevää kurjuuskuvausta, mitä Monk niin kritisoi. American Fictionin saamat lukuisat palkintoehdokkuudet taas pistävät pohtimaan, katsoivatko eri akatemiat leffaa oikeasti lainkaan, hoksasivatko he mitä leffalla oli sanottavanaan ja todistavatko palkintoehdokkuudet vain elokuvan pointin mediakulttuurimme menosta?
Ensikertalaiseksi Cord Jefferson tekee loistotyötä ohjaajana. Hän saa näyttelijöistä paljon irti ja rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, tasapainotellen hyvin komedian ja draaman välillä. Hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Se on täynnä nerokasta dialogia, joka tarjoaa useita nauruja ja pistää tosissaan ajattelemaan. Erityisen hyvä on kohtaus, jossa tuomaristo äänestää, mille kirjalle he antaisivat merkittävän palkinnon ja valkoihoinen enemmistö valitsee tietty Monkin kirjan, sillä he kokevat, että ihmisten pitäisi kuunnella enemmän, mitä tummaihoisilla on sanottavanaan - siitä huolimatta, että tuomariston tummaihoiset jäsenet ovat äänestäneet kirjaa vastaan. Käsikirjoitus on täynnä syvällisyyksiä, joissa riittäisi aihioita ja teemoja monisivuisiin esseisiin asti. Kaiken tämän päälle American Fictionin tekniset aspektit ovat myös kohdillaan kuvausta, leikkausta, lavasteita ja äänityöskentelyä myöten. Laura Karpmanin tunnelmoivat musiikit ovat ansaitusti ehdolla Oscar-palkinnosta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
American Fiction, 2023, Metro-Goldwyn-Mayer, Orion Pictures, 3 Arts Entertainment, MRC Film, Media Rights Capital, T-Street
Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Anupam Kher, Chris Tucker, John Ortiz, Julia Stiles, Shea Whigham, Dash Mihok ja Brea Bee
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12
Silver Linings Playbook, eli suomalaisittain Unelmien pelikirja perustuu Matthew Quickin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. The Weinstein Company hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David O. Russell pestattiin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuva. Kun päätähdet oli pitkän prosessin jälkeen vihdoin roolitettu, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Unelmien pelikirja sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti ja voitti kriitikot puolelleen. Elokuva sai mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Unelmien pelikirjan muutamaa vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä kelpo leffana. Olen ostanut sen hyllyyni Blu-rayna, mutta ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä vuoksi hoidettavana ollut Patrick Solitano vapautuu psykiatrisesta sairaalasta. Pat päättää pistää elämänsä takaisin raiteilleen ja voittaa takaisin vaimonsa Nikin sydämen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pat tapaa omia ongelmiaan selvittelevän Tiffanyn.
Unelmien pelikirjan ilmestymisen aikaan lähinnä Kauhea kankkunen -komediasta (The Hangover - 2009) tunnettu Bradley Cooper nähdään Pat Solitanona, joka oli joutunut psykiatriseen sairaalaan, löydettyään vaimonsa Nikin (Brea Bee) suihkusta toisen miehen kanssa ja hakattuaan miehen sairaalakuntoon. Kahdeksan kuukauden hoidon jälkeen Pat vapautuu ja yrittää keksiä keinon saadakseen Nikin takaisin, siitä huolimatta, että Nikki oli hankkinut hänelle lähestymiskiellon. Mielialahäiriönsä vuoksi Pat ei ole henkilö helpoimmasta päästä, vaan hänen on jatkuvasti vaikea sensuroida puhettaan, ottaa muiden tunteita huomioon tai hallita äkkipikaisuuttaan. Cooper tulkitsee moniulotteista hahmoaan vaikuttavasti, näyttäen ensi kertaa omaavansa todellisia lahjoja näyttelijänä. Hän eläytyy ihailtavasti rooliinsa ja hänen saamansa palkintoehdokkuudet olivat täysin ansaittuja.
Pelkkiin ehdokkuuksiin tyytymisen sijaan Jennifer Lawrence onnistui voittamaan parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Tiffanyna, joka sekoittuu mukaan Patin elämään, tämän vapauduttua sairaalasta. Lawrence oli vasta kuukausia ennen Unelmien pelikirjan ilmestymistä noussut maailmankuuluksi tähdeksi Nälkäpelin(The Hunger Games - 2012) myötä. Hän osoittikin samana vuonna pystyvänsä niin nuortenseikkailun sankariksi kuin ns. varteenotettavampaan draamarooliin Tiffanynä, jolla on omat ongelmansa selvitettävänään. Cooperin tavoin Lawrencekin tekee vahvan suorituksen ja mikä parasta, Cooperin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täydellisesti.
Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Robert De Niro ja Jacki Weaver Patin vanhempina, Shea Whigham Patin Jake-veljenä, Chris Tucker Patin Danny-kaverina sairaalasta, John Ortiz Patin ystävänä Ronniena ja Julia Stiles tämän Veronica-vaimona, sekä Anupam Kher Patin terapeuttina. Läpikotaisin näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Oscar-ehdokkaat Weaver ja De Niro säihkyvät huolestuneiden vanhempien osassa. Nykyään vuodesta toiseen samaa juron papparaisen osaa vetävä De Niro on huomattavasti energisempi kuin yleensä ja tarjoaa kenties parhaan suorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen.
Uudelleenkatselu teki kyllä hyvää Unelmien pelikirjan kohdalla. Vaikka pidin elokuvasta ensimmäisellä katselukerralla, nyt pidin siitä todella paljon. Kyseessä on loistokkaasti tehty romanttinen draamakomedia, jossa aika lailla kaikki palaset loksahtelevat sujuvasti paikoilleen. Erinomaisten näyttelijöiden lisäksi täytyy kehua suuresti myös David O. Russellin työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hän on saanut rakennettua kertomuksen, joka osaa vakavoita oikeissa kohtauksissa ja tarjota riipaisevaa draamaa, mutta joka osaa myös pitää hauskaa ja tarjota paljon lystikkäitä hetkiä. Russellin työstämä dialogi on läpikotaisin upeaa ja nasevaa, jolloin pidempiäkin keskusteluja on kiehtovaa seurata, puhuivat hahmot mistä tahansa. Kun Russellin teksti ja ohjaus ovat näin väkevää, ei ihme, että näyttelijät todella antavat kaikkensa.
Vaikka tietyt puolet tarinasta ovatkin arvattavissa, eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, Unelmien pelikirja onnistuu imaisemaan katsojan niin hyvin tarinaansa, ettei tällainen edes häiritse ja lopputulosta jopa odottaa jännittäen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa erilaisia koukkuja ja käänteitä, erityisesti kun kertomuksen kaksi päähahmoa ovat häiriöidensä takia jatkuvasti räjähdysalttiita. Räjähdykset johtavat niin hauskoihin kuin myös pysäyttävän dramaattisiin kohtauksiin. Konfliktit ovat esimerkillisesti kehiteltyjä, mikä vain vahvistaa draamaa. Filmin romanttinen puoli on onnistuttu luomaan hyvin omaperäisesti, eikä se koskaan äidy siirappiseksi. Kun hahmojen matkaan uppoutuu näinkin vahvasti, tunnepuoli alkaa vaikuttamaan syvemmin ja huipennuksen tanssinumero herättää herkästi kannustushuutoja ja oman tanssijalan vipattamista.
Elokuvan tekninen toteutus on myös taiturimaista ja erityisesti hallitusti hektinen kameratyöskentely kuvastaa hienosti päähenkilön mielentiloja. Pitkät, ympäri asuntoa kulkevat ja eri hahmoihin keskittyvät otokset on leikattu yhteen tyylikkäästi. Editoinnin lisäksi kuvausta tukee mainio valaisu. Lavasteet ja asut ovat myös oivalliset. Vuosien varrella olin unohtanut suurimman osan elokuvan tapahtumista, mutta mieleeni oli vahvasti jäänyt kuva Bradley Cooperista hölkkäämässä jätesäkki yllään. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja niin Danny Elfmanin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt eri artistien ja yhtyeiden kappaleet tukevat tarinaa ja tunnelmaa.
Yhteenveto:Unelmien pelikirja on vahva draamakomedia, joka tarjoaa erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence loistavat pääosissa, tulkiten vaikuttavasti hahmojaan. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä Robert De Niron ja Jacki Weaverin johdolla. David O. Russell onnistuu taidokkaasti niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hänen tekstinsä on ytimekäs ja varsinkin dialogi on mukaansatempaavan nasevaa. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät parastaan ja hän pitää tunnelmaa korkealla. Russell taitaa niin dramaattiset ja vakavat hetket kuin myös hauskat jutut. Hänen työstämänsä romanssi on kummallinen, eikä lainkaan siirappinen. Tarina on toisaalta ennalta-arvattava, mutta samalla silti koukuttava ja jopa hieman jännittävä. Loppuhuipennus pitää katsojaa erityisesti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on onnistunut ja huolellisesti työstetty kuvaus korostaa päähenkilön mielensisäistä myllerrystä. Suosittelenkin Unelmien pelikirjan katsomista draamakomedioiden ystäville, oli se jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt jo useaankin otteeseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Silver Linings Playbook, 2012, The Weinstein Company
Ohjaus: Jeffrey Nachmanoff Pääosissa: Keanu Reeves, Thomas Middleditch, Alice Eve, John Ortiz, Emily Alyn Lind, Emjay Anthony ja Aria Leabu Genre: scifi, trilleri Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 12
Replicas on Keanu Reevesin tähdittämä scifitrilleri. Elokuvan idean sai Reevesin tuottajaystävä Stephen Hamel, joka sai Reevesin innostumaan tarinasta. Chad St. John palkattiin kirjoittamaan idean pohjalta käsikirjoitus ja kuvaukset alkoivat elokuussa 2016. Leffa esitettiin yksityisnäytöksessä Toronton elokuvajuhlilla, missä se myytiin Entertainment Studiosille. Replicasin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuonna 2018, mutta se päätettiin siirtää alkuvuoteen 2019. Elokuva oli valtava floppi, tienaten vain kolmasosan budjetista, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa, mutta kuullessani haukkuja, päätin jossain kohtaa katsoa sen. Kun vuoden lopussa aloin työstämään vuoden huonoimpien elokuvien listaa, katsoin Replicasin vihdoin elokuvapalvelu Blockbusterista, jos leffa vaikka löytäisi paikkansa listalta. Ja sinnehän se myös pääsi! Kylläpä oli huono leffa!
Neurotutkija William Foster yrittää saada aikaiseksi teknologiaa, jolla kuolleen ihmisen mielen voi siirtää robottikehoon. Kun hänen perheensä menehtyy auto-onnettomuudessa, William päättää yrittää kloonata vaimonsa ja lapsensa, mutta onko teknologia valmis siihen? Onko William valmis?
The Matrix -trilogian (1999-2003) ja John Wick -toimintaleffojen (2014-) tähti Keanu Reeves nähdään tosiaan pääosassa William Fosterina. Vaikka Reeves onkin hyvä toimintastara ja persoonana hän vaikuttaisi äärimmäisen mukavalta, minkä vuoksi hän nousikin viime vuoden aikana suurempaan suosioon kuin kenties koskaan aiemmin, ei hän ole kovin kummoinen draamanäyttelijä. Reeves on todella puinen ja kehno Williamina, eikä hänestä löydy uskottavuutta huippuälykkääksi neurotutkijaksi. Tämä on sääli, sillä pohjimmiltaan William on kiinnostava hahmo. Tai enemmänkin hänet pistetään kiinnostavien päätösten eteen. Williamin ratkaisut eivät kuitenkaan aina ole fiksuimmasta päästä... Elokuvassa nähdään myös Alice Eve Williamin vaimona Monana, Emily Alyn Lind, Emjay Anthony ja Aria Leabu pariskunnan lapsina, sekä Thomas Middleditch Williamin työkaverina Edinä ja John Ortiz tutkimuslaitos Bionynen johtajana. Valitettavasti yksikään näyttelijöistä ei tee kovinkaan hyvää työtä leffassa. Eve ei ole uskottava tunteiden näyttämisessä ja Middleditch ampuu paikoitellen yli. Perheenjäsenet vieläpä saavat ruutuaikaa leffan alussa niin vähän, ettei katsoja ehdi luomaan heihin tunnesidettä, jolloin heidän kuolemansa on valitettavan tunteeton hetki.
Replicasista voisi helposti saada hyvän elokuvan. Itse juoni siitä, että perheensä menettänyt tutkija yrittää epätoivoisesti kloonata heidät ja vieläpä niin, etteivät nämä muistaisi kuolemastaan mitään, on kiehtova ja siitä saisi aikaiseksi oivan psykologisen scifijännärin. Replicas ei sitä ole. Replicas on aikamoinen sekasotku, joka yrittää venyä moneen suuntaan, pääsemättä lähellekään mitään niistä maaleista, joita se yrittää kovasti tavoitella. Elokuvan alussa Bionyne-yhtiö yrittää siirtää kuolleen ihmisen mielen robottikehoon, mutta kun Williamin perhe kuolee onnettomuudessa, yhtiö työstääkin näköjään klooneja. Ed varoittaa Williamia, kuinka asiat voisivat helposti mennä pieleen ja katsoja ehtiikin miettiä päässään kaikenlaisia kauhuskenaarioita tilanteesta, kunnes hoksaakin, että asiat sujuvat jopa liian hyvin. Jännitys puuttuu kokonaan ja kun Reeves on niin pökkelö tutkijan roolissa, katsojan on vaikea olla kiinnostunut tämän kloonausprojektista.
Elokuvasta löytyy mielenkiintoinen moraalinen dilemma kloonauksesta. Onko se oikein vai väärin? Williamille heitetään tämä dilemma, mutta sitä ei tutkita tarpeeksi. Asia unohdetaan nopeasti, mikä myös kadottaa mahdollisen jännitteen. William joutuu vaikeiden päätösten eteen, mutta tuntuu tekevän ratkaisut oudon nopeasti. Usein ratkaisut ovat myös todella kummallisia ja katsojan on vaikea ymmärtää, miksi hahmo olisi toiminut niin. Ensimmäisen puoliskonsa aikana leffa yrittää sanoa jotain tästä kloonauksen epäilyttävyydestä, mutta päättää toisen puoliskon aikana luovuttaa ja muuttua täysin yhtäkkiä toimintaleffaksi. Koko loppu tuntuu siltä kuin se olisi kuvattu uudestaan, koska alkuperäinen loppu ei kelvannut. Loppu latistaa jo nyt pienetkin hyvät puolet elokuvasta, joten hirvittää ajatella, että mitä jos tämä oli oikeasti tekijöiden mielestä paras ratkaisu. Lopusta löytyy paljon epäloogisuuksia ja hölmöjä ratkaisuja. Viimeiset minuutit alkavat tosissaan syömään aivosoluja ja lopputekstien alkaessa katsoja huokaisee syvään. Lähes kaksi tuntia täysin hukkaan heitettyä aikaa.
Ohjaaja Jeffrey Nachmanoff ei onnistu millään pitämään pakettia kasassa tai viemään kertomusta loogisesti eteenpäin. Nachmanoffin ongelmaksi koituu Chad St. Johnin surkea käsikirjoitus täynnä kömpelöitä ratkaisuja ja kökköä dialogia. Kenen tahansa olisi vaikea saada sen pohjalta tehtyä hyvä leffa. Elokuva ei valitettavasti edes visuaalisesti ole kummoinen. Mukana on oivaa kuvausta, mutta outoja vinoja kuvia. Leikkaus on paikoitellen tönkköä. Lavasteet toimivat sujuvasti, mutta efektit näyttävät hämmästyttävän kehnoilta. Tutkijoiden hyödyntämät, Minority Reportista (2002) varastetut hologrammit menevät vielä, mutta mukana on yksi robotti, joka näyttäisi hyvältä kenties Play Station 2:n pelissä. Kyllä, se on niin huono. Robotti vieläpä saa liikaa ruutuaikaa loppupäässä, mikä aiheuttaa katsojalle lähinnä myötähäpeän tunnetta. Ääniefektit ovat sentään kelvolliset, mutta Mark Kilianin ja Jose Ojedan säveltämät musiikit eivät nouse koskaan esille.
Yhteenveto:Replicas on surkea scifiraina, josta löytyisi kyllä paljon potentiaalia olla hyvä elokuva. Juonen pohjalta ja moraalisen dilemman kautta saisi aikaiseksi kiehtovan psykologisen trillerin, mutta leffaa ei kiinnosta olla mitään sellaista. Se yrittää taipua vähän joka suuntaan, tehden kaiken laiskasti. Jännitystä ei löydy lainkaan ja monet asiat ratkeavat turhankin helposti. Toisen puoliskonsa aikana leffa myös päättää muuttaa genreään kokonaan ja yhtäkkiä kyseessä onkin toimintaleffa. Loppupää muuttuu myötähäpeällisen typeräksi yhä vain hölmömpien ratkaisujensa, juoniaukkojensa ja järkyttävän kökösti tehdyn digirobottinsa takia. Neurotutkija William Foster pistetään usein vaikeiden päätösten eteen, mutta hän ei tunnu kovinkaan usein toimivan fiksusti. Hahmoa esittävä Keanu Reeves hoitaa hommansa vielä niin puisesti ja tylsästi, että hänen tarinasta on vaikea välittää. Replicasin ensimmäisen puolikkaan aikana harmittaa, kuinka kaikki potentiaali huuhdotaan viemäristä alas, mutta toisella puolikkaalla alkaa jo ärsyttämään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Replicas, 2018, Company Films, Di Bonaventura Pictures, Riverstone Pictures, Remstar Studios, Fundamental Films, Lotus Entertainment, Ocean Park Entertainment
Ohjaus: James Gray Pääosissa: Brad Pitt, Tommy Lee Jones, Donald Sutherland, Liv Tyler, Ruth Negga, Donnie Keshawarz, Bobby Nish, Loren Dean, Kimberly Elise, John Ortiz ja LisaGay Hamilton Genre: scifi, draama Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 12
Ad Astra on James Grayn ohjaama ja käsikirjoittama, sekä Brad Pittin tähdittämä scifielokuva. Gray ilmoitti leffan teosta Cannesin elokuvajuhlilla 2016, missä hän kertoi työstävänsä avaruuteen sijoittuvaa filmiä. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden tammikuussa, mutta Disneyn Fox-kaupan vuoksi julkaisu viivästyi. Nyt Ad Astra saapuu vihdoin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Se vaikutti todella mielenkiintoiselta ja aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä ja jo tässä kohtaa täytyy todeta, että monet vauhdikkaan avaruusseikkailun kuvan antaneen trailerin nähneet tulevat luultavasti pettymään elokuvaan. Ad Astra on jotain ihan muuta...
Tulevaisuudessa ihmiskunta etsii avaruudesta älyllistä elämää. Majuri Roy McBride lähetetään kohti Neptunusta etsimään hänen isäänsä, joka on yksi elämää etsivistä astronauteista.
Elokuvan pääroolissa majuri Roy McBridena nähdään tosiaan Brad Pitt, joka suoriutuu osastaan tutun varmalla otteella. Pitt on vuosien varrella osoittanut usein toimivansa erittäin hyvin elokuvan isoimpana tähtenä ja todistaa saman myös tässä. Pittillä riittää karismaa ja hän onnistuu tuomaan esille tunteita hienovaraisin keinoin. Tästä huolimatta Roy jää lopulta hieman etäiseksi katsojalta. Itse ainakin koin vaikeuksia yrittäessäni tarttua Royn tunteisiin oikein kunnolla. Leffassa nähdään myös Liv Tyler Royn vaimona, Donald Sutherland avaruuteen mukaan lähtevänä eversti Pruittina, Donnie Keshawarz, Loren Dean, Kimberly Elise ja Bobby Nish Cepheus-avaruusaluksen miehistönä, sekä Tommy Lee Jones Royn isänä, professori Clifford McBridena. Muutkin näyttelijät tekevät oivallista työtä sillä ruutuajalla mitä heille on annettu (mikä Liv Tylerin kohdalla on valitettavan vähän). Veteraaninäyttelijät Tommy Lee Jones ja Donald Sutherland ehtivät näyttämään lahjansa, mutta lopulta tämä on ihan vain Brad Pittin show. Sivuhahmotkin jäävät etäisiksi ja harmillisesti yksi elokuvan tärkeimmistä puolista, eli Royn ja hänen isänsä välinen suhde ei iske niin hyvin kuin toivoisi.
Ad Astran trailerit antavat helposti kuvan siitä, että elokuva olisi vauhdikas avaruusseikkailu, missä Roy kohtaa hurjia vaaroja ja katsoja pidetään naulattuna penkkiin näyttävien toimintaspektaakkeleiden kautta. Todellisuudessa Ad Astra on enemmänkin filosofinen pohdiskelu ihmisyydestä, ihmisistä ja ihmiskunnasta. Onko ihmiskunta muuttunut niin tylsäksi, että kaikki kiinnostava sijoittuu ulkoavaruuteen? Onko maapallo niin huonossa kunnossa, että ihmiset mieluummin muuttavat sieltä pois ja aiheuttavat saman toiselle planeetalle, eivätkä yritä korjata virheitään? Toistammeko me vain edellisen sukupolven virheitä ja onko tässä maailmassa edes paikkaa sellaiselle lajille kuin ihminen? Esimerkiksi tällaisia asioita pähkäillään elokuvan kahden tunnin keston aikana. Kun osa katsojista ihastuu elokuvan pohdiskelevampaan asenteeseen, toiset lähtevät pettyneinä pois, kun leffa ei tarjonnutkaan vauhtia ja vaaroja avaruudessa. Kyllähän trailerissa nähdyt toiminnallisemmat kohtaukset ovat tietty mukana elokuvassa ja esimerkiksi Kuun takaa-ajo on aivan mielettömän huikeasti toteutettu, mutta pääasiassa Ad Astra on todella hitaasti kulkeva elokuva. Osa pitää tätä rauhoittavana ja vangitsevana, toiset taas pitkäveteisenä.
Omasta mielestäni Ad Astrasta löytyy muutamia turhan hitaasti eteneviä ja jaarittelevia hetkiä, mutta muuten pidin sen rauhallista kerrontatapaa yllättävänkin koukuttavana ja paikoitellen jopa lumoavana. Elokuvaan on onnistuttu luomaan jollain tapaa hypnotisoiva ilmapiiri, mikä pitää katsojan silmät lukittuina valkokankaan tapahtumiin. Lisäksi pidin äärimmäisen paljon siitä, että tekijät ovat oikeasti panostaneet elokuvan tulevaisuudenkuvaan. Vaikkei maapalloa paljoa tutkitakaan, leffassa avataan jatkuvasti uusia näkemyksiä siitä, millainen maailma tulevaisuudessa voisi olla. Itseäni samaan aikaan sekä huvitti että kauhistutti lentokenttää muistuttava Kuun avaruusalusten hangaari. Filmi ei lähde hirveästi ampumaan yli ja saa monet futuristisetkin asiat näyttämään maanläheisiltä. Pidin elokuvan filosofisemmasta lähestymistavasta ja samalla ihailin, kuinka saumattomasti mukaan tuodaan myös henkeäsalpaavia toiminnallisia kohtauksia. Elokuva jättää paljon pureskeltavaksi, mutta samalla se jättää myös hieman toivomisen varaan. Leffa ei täysin yllä maaliin asti, vaan yrittää kenties jopa hieman liikaa. Tunnetasolla se jää tosiaan aika etäiseksi.
Ohjaaja-käsikirjoittaja James Gray pohdiskelee syvällisiä erittäin mainiosti ja jättää myös katsojan tuumimaan asioita, mutta hän ei onnistu rakentamaan kovinkaan kiinnostavia hahmoja, joista katsoja välittäisi leffan aikana. Gray on käyttänyt niin paljon aikaa leffan yleisen hengen rakentamiseen ja filosofiointiin, että on siinä samassa unohtanut tehdä isän ja pojan välisestä suhteesta oikeasti tunteikkaan. Upeille visuaalisuuksille Graylla kyllä on silmää ja Ad Astra näyttääkin todella hienolta. Elokuva on fantastisesti kuvattu. Kuvat ovat tasaisia, tarkkoja ja usein yksinkertaisilla tavoilla ällistyttäviä. Lavasteet, asut ja myös valaisu ovat hienosti toteutetut ja erikoistehosteet ovat vaikuttavaa katseltavaa. Vaikka joitain kohtia voisi tiivistää, on leffa pääasiassa taidokkaasti leikattu. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja hiljaisuutta hyödynnetään maagisin tavoin. Max Richterin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia hyvin oikeissa kohdissa.
Yhteenveto: Ad Astra on kiehtovan syvällinen ja filosofinen scifipohdiskelu, mikä jää tunnetasolla kuitenkin hieman pinnalliseksi. Ihmiskunnan merkitystä tuumitaan perusteellisesti - välillä toiveikkaasti ja välillä synkästi. Monet tulevat pettymään, ettei leffa tarjoakaan trailereiden tyyliin vahdikasta avaruusseikkailua ja suuria taisteluita, kun taas toiset ihastuvat filmin pohdiskelevaan henkeen. Suuria toiminnallisia kohtauksia on kyllä mukana ja ne ovat huikeasti toteutetut, mutta muuten leffa on rauhallinen ja hitaasti etenevä. Parista kohtaa leffaa voisi tiivistää, mutta muuten sen rytmi on vangitsevan lumoava. Brad Pitt, Donald Sutherland ja Tommy Lee Jones ovat oikein hyviä rooleissaan, mutta Pittin ja Jonesin isä-poika-tarina jää lopulta aika etäiseksi. Hahmot eivät muutenkaan ole kovin kiinnostavia. Visuaalisesti leffa on upeaa seurattavaa. Vaikka James Gray on onnistunut monissa asioissa hyvin, jättää Ad Astra silti hieman toivomisen varaan. Mielenkiintoisemmilla ihmisillä ja vahvemmalla draamalla leffa voisi olla jopa loistava kokonaisuus. Ei tästä mitään seuraavaa 2001: Avaruusseikkailua(2001: A Space Odyssey - 1968) tule, mutta onhan se hienoa, että yhä tänäkin päivänä isommat studiot voivat olla rohkeita pistämään rahaa tällaisiinkin avaruusleffoihin, mitkä eivät luultavasti ole jättimenestyksiä syvällisemmän lähestymistapansa vuoksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Ad Astra, 2019, Twentieth Century Fox, Regency Enterprises, New Regency Pictures, Bona Film Group, Keep Your Head, MadRiver Pictures, Plan B Entertainment, RT Features, 20th Century Fox Film Corporation
Ohjaus: Travis Knight Pääosissa: Hailee Steinfeld, John Cena, Jorge Lendeborg Jr., Angela Bassett, Justin Theroux, Pamela Adlon, Jason Drucker, Stephen Schneider, John Ortiz, Len Cariou, Glynn Turman, Jon Bailey, Dylan O'Brien ja Peter Cullen Genre: seikkailu, toiminta, scifi Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 12
Hasbron leluihin ja niiden pohjalta tehtyihin televisiosarjoihin perustuva Michael Bayn elokuva Transformers(2007) oli keskinkertaisista arvioistaan huolimatta iso hitti, joten ei ollut ihme, että elokuva päätettiin muuttaa elokuvasarjaksi. Vaikka jatko-osatkin olivat isoja menestyksiä - Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) ja Transformers: Tuhon aikakausi(Transformers: Age of Extinction - 2014) tuottivat molemmat yli miljardi dollaria - saivat ne yhä tylympiä arvosteluja. Lopulta sarjan viides osa, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli sekä kriitikoiden haukkuma leffa, eikä se menestynyt lainkaan toivotulla tavalla ja Bay päätti vihdoin lopettaa sarjan ohjaamisen. Hahmojen oikeudet omistava Paramount Pictures halusi kuitenkin jatkaa sarjaa jollain tavalla ja ilmoitti lopulta, että seuraava filmi olisi lisäosaleffa yhdestä sankarihahmoista, Bumblebeestä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja nyt Bumblebee on vihdoin saanut ensi-iltansa (Yhdysvaltoihin elokuva tosin saapui jo joulukuussa). Itse olen jollain tavalla fanittanut Transformersia pienestä pitäen - en tosin sillä lailla, että olisin kerännyt leluja ja opetellut koko maailman ulkoa, vaan katsoin innoissani eri sarjoja monen vuoden ajan. Leffojen huonosta maineesta huolimatta olen aina pitänyt Bayn ensimmäistä Transformersia ja Kuun pimeää puolta erittäin viihdyttävinä toimintaseikkailuina ja viihdyn ihan hyvin myös sarjan toisen osan, Transformers: Kaatuneiden koston(Transformers: Revenge of the Fallen - 2009) parissa. Tuhon aikakausi oli kuitenkin ylipitkä ja puuduttava jatkuvassa mätössään ja Viimeinen ritari oli aivan hirveän huono sekasotku, mikä sai minut menettämään maun sarjaa kohtaan, enkä enää odottanut tulevia leffoja. Kiinnostukseni alkoi vähitellen palata, kun Bumblebee alkoi saamaan yllättävänkin paljon kehuja; leffalla jopa oli hetken aikaa täydet 100% Rotten Tomatoes -sivulla! Kehujen lisääntyessä myös innostukseni kasvoi ja meninkin todella positiivisin mielin katsomaan Bumblebeen Finnkinon upeaan IMAX-saliin heti ensi-iltapäivänä.
Vuonna 1987 suuntaa elämälleen etsivä tyttö Charlie Watson löytää Bumblebeen, keltaiseksi kuplavolkkariksi naamioituneen Autobot-robotin, joka on paennut kotiplaneettansa Cybertronin sotaa Maahan.
Pääroolissa Charliena nähdään laulajanakin tunnettu Hailee Steinfeld, joka sopii täydellisesti rooliinsa itseään etsivänä nuorukaisena. Charlien isä on menehtynyt jokin aika sitten ja vaikka hänen muu perheensä on siirtynyt eteenpäin elämässä, Charlie ei ole siihen kyennyt ja siksi hänen elämänsä tuntuu junnaavan paikoillaan. Charlie saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen ja hahmon kehitystä on äärimmäisen mielenkiintoista seurata läpi leffan. Hänestä on tehty erittäin samaistuttava tapaus, minkä vuoksi hänen kanssa lähtee mielellään seikkailuun. En ole vielä nähnyt Kovaa kuin kiveä (True Grit - 2010), mistä Steinfeld jopa sai parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden, mutta muiden roolisuoritusten perusteella olen pitänyt häntä kelpo näyttelijänalkuna. Tässä Steinfeld todella pääsee näyttämään taitonsa ja hän on yllättävänkin aito ja herkkä roolissaan. Elokuvan nimikkohahmo Bumblebee on varmasti monien suosikkihahmo Transformersista, eikä mikään ihme. Kaikkien machoilevien ja siistien taistelijarobottien keskellä pienikokoinen, ujo ja leikkisämpi Bumblebee on huomattavasti samaistuttavampi hahmo. Itse "rakastuin" hahmoon nähdessäni Bayn ensimmäisen Transformers-leffan ja tätä leffaa katsoessani innostuin Bumblebeestä entistäkin enemmän. Kyseessä on mitä suloisin, ihanin ja mahtavin tyyppi, jonka kiinnostusta Maan asioita kohtaan on hauska seurata. Bumblebeestä on luotu erittäin persoonallinen, eikä hänestä voi olla pitämättä. Suloisuudestaan huolimatta hahmosta löytyy myös rajumpi puoli ja tosipaikan tullen hän on valmis ottamaan lasertykit käyttöön ja taistelemaan pahoja Decepticon-robotteja vastaan. Pahoista Decepticoneista puheenollen, tämän elokuvan pahikset ovat Angela Bassettin ääninäyttelemä Shatter ja tämän kätyri, Justin Therouxin esittämä Dropkick. Harmillisesti tarinan roistot ovat sen heikoin lenkki, sillä Shatter ja Dropkick ovat aika geneerisiä tapauksia. Hahmoihin on saatu pientä erilaisuutta sillä, että Shatter on juonittelevampi, kun taas Dropkick tykkää käyttää raakaa voimaa, mutta muuten he ovat aika tylsät vastukset. Muita hahmoja elokuvassa ovat Charlien äiti (Pamela Adlon) ja tämän uusi mies, hömelö Ron (Stephen Schneider), sekä Charlien karatea harrastava pikkuveli Otis (Jason Drucker), transformereita vihaava agentti Burns (John Cena), transformereista kiehtoutunut tohtori Powell (John Ortiz), Burnsin pomo, kenraali Whalen (Glynn Turman), Charlieen ihastunut naapurinpoika Memo (Jorge Lendeborg Jr.), ja Charlien romuvarastolla työskentelevä setä Hank (Len Cariou). Charlien äiti ja Ron tarjoavat ihan hauskoja hetkiä mukaan, samalla kun yrittävät saada Charlien elämää pienesti takaisin raiteilleen. John Cena taas on alkanut parantamaan näyttelijänlahjojaan vuosien varrella ja vaikkei hän ole vieläkään erityisen ihmeellinen, sopii hän tylyn sotilaan rooliin kuin valettu.
Michael Bayn Transformers-leffoja on kritisoitu toiminnan ja räjähdysten pistämisestä etusijalle, kun itse tarina ja hahmojen kehittäminen jätetään lähes unohduksiin. Lisäksi leffat ovat saaneet paljon kritiikkiä stereotyyppisistä ulkomaalaisista hahmokuvauksista, typerästä huumorista, armeijan ihannoimisesta, nuorten naisten esittämisestä seksiobjekteina, liian pitkistä kestoistaan, yhä vain massiivisemmista taisteluistaan, sekä periaatteessa saman juonen kierrättämisestä joka leffassa. Nyt Bay on kuitenkin saatu pois ohjaajan paikalta ja tilalle on tullut Travis Knight, joka näyttää, kuinka homma hoidetaan. Bumblebee on huomattavasti aiempia Transformers-elokuvia pienimuotoisempi tarina, mikä sopii täydellisesti sen nimikkohahmoon. Leffa on puoli tuntia lyhyintä Transformersia lyhyempi kestoltaan. Räjähdyksiä ja toimintaa on kyllä mukana, mutta ne on säästetty lähinnä alkuun, missä näytetään Cybertronin sotaa ja lopputaisteluun, mikä on osattu pitää pienessä mittakaavassa, eikä tällä kertaa pistetä kokonaisia kaupunkeja maan tasalle. Mutta mikä tärkeintä, Bumblebee on hahmovetoinen tarina. Kaikkien ennakkokehujen jälkeen odotin näkeväni todella viihdyttävän leffan, mutta olin erittäin yllättynyt, sillä Bumblebee ei ole vain viihdyttävä, vaan se on oikeasti todella hyvä elokuva. Itse asiassa, kehtaisinko jopa sanoa, että se on aivan mahtava! Kyseessä on ehdottomasti koko Transformers-sarjan paras elokuva ja fantastinen aloitus tälle leffavuodelle!
Ison toimintarymistelyn sijaan kyseessä on kasarihenkinen seikkailu, missä on mukana kunnon sydäntä, oikeasti hauskaa huumoria, sekä niin hyvä mieli, että katsoja hymyilee leffan jälkeen vielä pitkään. Vaikka itse robottimäiskeitä on aika vähän, kulkee leffa vauhdikkaasti eteenpäin, osaten kuitenkin pysähtyä oikeissa kohdissa syventämään hahmoja. Itse tarina ei sinänsä ole mitään uutta, vaan Bumblebee on lähes suora kopio E.T. the Extra-Terrestrialista (1982), mutta viiden itseään toistavan Transformers-filmin jälkeen Bumblebee tuntuu silti todella raikkaalta kokemukselta. Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on Charlien ja Bumblebeen välille muodostuva ystävyys, mikä on käsinkosketeltavan aitoa. Hahmot ovat niin erinomaisesti kirjoitetut, Steinfeld tekee niin loistokasta työtä näyttelijänä ja efektitiimi on pistänyt parastaan luodessaan Bumblebeen, että tytön ja robotin ystävyys menee täysillä läpi. Ystävyys luo vahvan tunnepanoksen mukaan ja muutamassa kohtaa elokuva onnistui olemaan jopa todella liikuttava. Jos en jotain odottanut, kun menin katsomaan Bumblebeetä, niin sitä, että se onnistuisi koskettamaan syvästi.
Elokuvan on ohjannut tätä ennen vain mainion nukkeanimaation Kubo ja samuraiseikkailu (Kubo and the Two Strings - 2016) ohjannut Travis Knight, joka osoittaa jälleen taidokkuutensa. Knightilla on ollut kovat paineet jatkaa haukuttua Transformers-sarjaa ja hän onkin päättänyt näyttää, että sarjalla on vielä paljonkin potentiaalia... kunhan Michael Bay pysyy vain tuottajana. Knight luo kunnon tunteita mukaan ja yhdessä käsikirjoittaja Christina Hodsonin kanssa panostaa hahmoihin täysillä, jotta elokuva todella imaisee katsojan tapahtumiinsa. Vaikka Hodsonin teksti lainailee voimakkaasti E.T. -leffaa, on hän tuonut mukaan oman puolensa esimerkiksi hupaisan dialogin myötä. Teknisesti Bumblebee on tietty todella vaikuttava teos. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Taistelukohtauksissa käytetään paljon laajoja kuvia, jolloin saa selvää, mitä roboteille tapahtuu, mutta mukaan mahtuu myös harmillisen tiukkoja lähikuvia, joista on vaikea saada tolkkua. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja efektitiimi on tehnyt huikeaa työtä luodessaan todentuntuiset transformerit ja näyttävät toimintakohtaukset. Fanit tulevat takuuvarmasti riemastumaan, että robotit näyttävät samanlaisilta kuin ikonisessa G1-sarjassa. Vain yhdessä kohtaa on täysin selvää, että Steinfeld juoksee taustakankaan edessä ja robotit on lisätty taustalle jälkikäteen, mutta muuten efektit ovat huippuluokkaa, kuten ovat myös päräyttävät ääniefektit. Säveltäjä Dario Marianelli on saanut hauskaa henkeä musiikkeihinsa.
Yhteenveto:Bumblebee on mitä erinomaisinta viihdettä ja selvästi Transformers-sarjan paras elokuva. Leffasta löytyy sarjalle tuttua toimintaa ja räjähdyksiä, mutta huomattavasti pienemmissä määrin ja kyseessä on enemmänkin hahmovetoinen seikkailu, mikä on aivan mahtava ratkaisu. Tarina itsessään ei ole mitään uutta, mutta se on saatu tuntumaan raikkaalta ja siihen on saatu niin vahva tunnelataus Charlien ja Bumblebeen ihanan ystävyyden kautta, ettei E.T.:ltä lainailu erityisemmin häiritse. Elokuva onnistuu jopa aidosti koskettamaan ja suloisen Bumblebeen tavoin itse elokuvastakin löytyy paljon sydäntä. Tarina vie täysillä mukanaan ja leffa tarjoaa useita hauskoja hetkiä, kuten myös innostusta ja jännitettä. Ainuttakaan tylsää pätkää ei ole luvassa, vaan Bumblebee toimii alusta loppuun mahtavasti. Efektitiimi on tehnyt uskomattoman taidokasta työtä robottien kanssa, minkä lisäksi myös näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Hailee Steinfeld on jopa loistava pääroolissa. Vain tarinan pahikset jättävät hieman kylmäksi, mutta muuten Bumblebee on hieno seikkailuleffa, mikä kaikkien Transformers- ja toimintaseikkailu-fanien täytyy nähdä. Jos olit pettynyt Bayn leffoihin, tämä on luultavasti se Transformers-filmi, mitä olet kaivannut. Ja kun kyseessä on esiosa, ei edes tarvitse nähdä Bayn leffoja ennen Bumblebeen katsomista. Toisin kuin Transformers: Viimeisen ritarin jälkeen, nyt minä todella toivon lisää Transformers-elokuvia!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bumblebee, 2018, Paramount Pictures, Hasbro, Allspark Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Tencent Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Production
Ohjaus: Pierre Morel Pääosissa: Jennifer Garner, John Gallagher Jr., Juan Pablo Raba, John Ortiz, Annie Ilonzeh, Cailey Fleming, Chris Johnson ja Pell James Genre: toiminta Kesto: 1 tunti 42 minuuttia Ikäraja: 16 Peppermint on ranskalaisen ohjaaja Pierre Morelin uusi toimintaelokuva. Törmäsin filmiin ensimmäisen kerran, kun näin sen julisteen ja ajattelin, että kyseessä olisi jokin tuleva Netflix-sarja. Kiinnostukseni ei kuitenkaan erityisemmin herännyt, sillä elokuvaa tähdittää Jennifer Garner, kenestä en oikeastaan pidä näyttelijänä. Elokuva vaikutti suoraan televisioon ilmestyvältä toimintahömpältä, minkä takia olin todella yllättynyt kuullessani, että se saisi teatterilevityksen myös Suomessa. Elokuvan trailerikaan ei vaikuttanut kummoiselta, eikä leffa ollut saanut lähes lainkaan hyviä arvosteluita, joten odotukseni eivät olleet korkeat, kun menin katsomaan Peppermintin sen lehdistönäytökseen.
Riley North näkee, kun hänen miehensä ja tyttärensä ammutaan hänen silmiensä edessä. Kun kukaan muu ei tunnu tekevän mitään rikollisten rankaisemiseksi, Riley päättää ottaa asiat omiin käsiinsä ja lähtee brutaalille kostoreissulle.
Surevana ja kostonhaluisena Riley Northina nähdään siis Jennifer Garner, joka yllättäen toimii aika hyvin roolissaan. Garner onnistuu välittämään hahmon kokeman tuskan, jolloin katsoja saadaan välittämään hänestä ja ymmärtämään, miksi hän on valinnut tällaisen tien. Tämän lisäksi hän istuu kovan toimintasankarittaren osaan ja antaa selkeästi kaikkensa taistelukohtauksissa. Harmillisesti hahmoa ei ole kirjoitettu kovin kummoisesti. Elokuva tuntuu vain hyppäävän yli niinkin tärkeän osan tarinaa kuin miten tavallinen kotiäiti pystyi vain katoamaan ja kouluttamaan itsensä huippuluokan tappajaksi. Tämän lisäksi hänen kostoreissunsa menee välillä niin äärimmäisyyksiin, että häntä on vaikea pitää tarinan hyviksenä. Yhdessä kohtaa Riley nähdään kuitenkin auttamassa lasta, jonka isä on todella inhottava, jotta katsojat muistaisivat, että hän on sankari eikä massamurhaaja. Kohtaus tuntuu siltä kuin tekijät olisivat tajunneet virheensä kuvausten loppupäässä ja kirjoittivat tuon hetken pikaisesti mukaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rileyn tapausta tutkiva poliisikaksikko Carmichael (John Gallagher Jr.) ja Moises (John Ortiz), FBI-agentti Inman (Annie Ilonzeh) ja Rileyn perheen tappaneiden rikollisten pomo Diego García (Juan Pablo Raba). Näyttelijöistä kaikki sopivat ihan hyvin rooleihinsa, mutteivät tarjoa kovin ihmeellisiä roolisuorituksia. Raba toimii pääroistona tarpeeksi hyvin, mutta olisi rooliin voinut valita jonkun uhkaavammankin. Takaumissa Rileyn miestä ja tytärtä esittävät Chris Johnson ja Cailey Fleming.
Jennifer Garner antaa tosiaan kaikkensa läpi elokuvan, miksi onkin suuri sääli, ettei kukaan muu työryhmästä tunnu tekevän samaa. Peppermint on laiskasti tehty, kliseisen nähty ja kulunut toimintaleffa, jonka ainoa valttikortti on, että tällä kertaa äiti onkin se, joka lähtee kostamaan, eikä isä. Loppupeleissä on kuitenkin ihan sama, mikä osapuoli kostoreissulle lähtee, sillä käsikirjoitus ja ohjaus tökkivät pahasti. Elokuvan kenties suurin ongelma on se, ettei leffa osaa luoda kunnon tunnesidettä hahmojen välille, jotta katsoja surisi Rileyn kanssa tämän menetystä. Katsojan täytyy jatkuvasti muistuttaa itseään, kuinka kamalaa olisi menettää oma lapsi ja rakas, sillä leffa ei siihen kykene, vaikka kuinka usein näyttäisi Rileyn hallusinoimassa tyttärestään. Tämä tunneside on tärkein asia tällaisissa kostoleffoissa ja jos siinä epäonnistuu, on elokuva todella huteralla pohjalla. Tämän lisäksi toinen iso ongelma on se, minkä jo sanoin, eli että Peppermint ei koskaan näytä, kuinka Riley koulutti itsensä täydelliseksi tappokoneeksi. Elokuva vain hyppää sen yli ja siirtyy suoraan siihen, kun Riley lähtee kostamaan niille, jotka ampuivat hänen perheensä.
Ei kun anteeksi mitä?Elokuva hyppää senkin yli?
Joo. Emme pääse näkemään, kun Riley tappaa ne, jotka tappoivat hänen perheensä?
Ette. Entä se asianajaja, joka yritti lahjoa Rileyn luopumaan syytteistä roistoja kohtaan?
Joku sivuhahmoista kertoo, mitä hänelle kävi. Mutta nehän ovat juuri ne kostoreissun tapot, mitkä katsoja haluaa nähdä! Eihän elokuva voi niitä skipata!
Niinpä.
Jostain oudosta syystä tekijät ovat saaneet päähänsä, ettei heidän tarvitse näyttää sitä, kun Riley kostaa niille, jotka ovat oikeasti vastuussa hänen perheensä kuolemasta. Sen sijaan Riley vain hyökkäilee muiden rikollisten kimppuun, joiden kohdalla katsojan pitää kai kuvitella, mikä heidän rikoksensa on. Tietty Riley lähtee myös rikollispomon perään, joka antoi käskyn tappaa perheen, mutta eihän Diego García painanut liipaisimesta. Miten tekijät pystyivätkään mokata näin pahasti? Nyt heidän ainoaksi toivoksi jää, että katsoja viihtyisi toimintakohtausten parissa. Mutta kun ei! Toimintakohtaukset ovat jopa yllättävän puuduttavaa katseltavaa, sillä jokainen niistä noudattaa samaa rataa. Riley vain astelee sisään, ampuu roistot ja siinäpä se. Onhan se toki kiva näyttää, että Rileykin saa osumaa ja joutuu paikkailemaan itseään, mutta mikään ei silti tunnu vastustavan häntä tarpeeksi. Katsoja ei koskaan jännitä hänen puolestaan, vaan kaikki tuntuu jopa liiankin helpolta. Joku voisi kommentoida, että niinhän John Wickissäkin (2014) Wick ammuskelee roistot noin vain kumoon, mutta siinä käy selväksi, että Wickiä on koulutettu vuosikausia. Rileyn koulutusjaksosta ei saada selville mitään. John Wick myös onnistuu luomaan vahvemman tunnesiteen Wickin ja tämän koiran välille kuin Peppermint Rileyn ja tämän perheen välille. Tämä leffa tuntuu vain hukatuilta mahdollisuuksilta hukattujen mahdollisuuksien perään. Jossain kohtaa elokuva sentään yrittää tuoda pientä syvällisyyttä mukaan, mutta tietty unohtaa sen heti seuraavassa kohtauksessa.
On vaikea kuvitella, että Peppermint tulee samalta ohjaajalta kuin rautainen Taken (2008). Mitä ihmettä Pierre Morelille tapahtui? Tässä leffassa hän ei osaa lainkaan luoda oikeaa tunnelmaa, eikä saa mitään koukkua toimintakohtauksiin. Hommaahan ei tietenkään auta Chad St. Johnin huono käsikirjoitus, mikä hyppää yli tärkeimmät asiat ja korvaa ne tönköllä dialogilla. Yksi surkeimmista Johnin ideoista on pistää vähän väliä mukaan uutislähetyksiä, joissa reportterit puhuvat täysin epäuskottavasti ja idioottimaisesti. Valitettavasti teknisessäkään puolessa ei ole kehumista. Mukana on hyviä kuvia, mutta monet niistäkin on pilattu liian nopealla leikkauksella tai typerillä kuvafilttereillä, mitkä lisäävät tunnetta halvemmasta Netflix-tuotannosta, mistä juliste jo vihjaili. Elokuva on muutenkin leikattu kasaan kehnosti. Maskeeraukset ovat sentään onnistuneet, kodittomien asuinalueen lavaste on hienosti tehty ja toimintakohtausten ääniefektit ovat mainiosti luodut. Eipä se kuitenkaan auta pelastamaan kokonaisuutta millään lailla. Simon Franglenin työstämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla, mutteivät ole lainkaan huomioon otettavia sävellyksiä.
Yhteenveto: Peppermint voisi olla kelpo toimintaleffa, jos sitä ei olisi pilattu mitä typerimmillä mokauksilla. Miten ihmeessä tekijät ajattelivat, että olisi hyvä idea hypätä kokonaan yli niinkin oleellisia asioita kuin miten Riley koulutti itsensä tappajaksi ja kuinka hän kostaa niille, jotka ovat oikeasti vastuussa hänen perheensä kuolemasta? Miten voi mokata niin pahasti?! Nyt elokuvaan jää vain tylsiä toimintakohtauksia, joissa ei jännitä päähenkilön puolesta, typeriä uutislähetyksiä, hukattuja mahdollisuuksia ja Jennifer Garner, joka kerrankin antaa kaikkensa roolissaan. Ja silloin kun Garner pistää parastaan, on ympärillä oleva leffa tietty huono. Elokuva ei onnistu luomaan kunnon tunnesidettä Rileyn ja tämän perheen välille, jotta katsoja oikeasti surisi traagisen tapahtuman vuoksi ja kannustaisi Rileyta kostamaan. Ohjaaja Morel on vajonnut kauas siitä, kun hän teki erittäin oivallisen toimintatrillerin Liam Neesonin kanssa. En todellakaan suosittele tuhlaamaan aikaa ja rahaa Peppermintiin. Sen näkee sitten joskus televisiosta, minne sen olisi alunperinkin kuulunut ilmestyä. Kenties Peppermint toimisi paremmin Netflix-sarjana; sitä ei voi tietää.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peppermint, 2018, Huayi Brothers, Lakeshore Entertainment, STXfilms
Ohjaus: Julius Onah Pääosissa: Gugu Mbatha-Raw, David Oyelowo, Daniel Brühl, Chris O'Dowd, John Ortiz, Zhang Ziyi, Aksel Hennie, Elizabeth Debicki, Roger Davies ja Donal Logue Genre: scifi, kauhu Kesto: 1 tunti 42 minuuttia Ikäraja: 16
Vuoden 2008 hirviöfilmi Cloverfieldjätti ihmiset ihmettelemään, sillä elokuva ei tarjonnut selityksiä tapahtumilleen, vaan piti asiat mysteerinä. Vuonna 2016 sille ilmestyi yllättäen jatko-osa nimeltä 10 Cloverfield Lane, joka oli aiemmin kulkenut nimellä "The Cellar". Sekin leffa jätti ihmiset hämmästyneiksi, sillä elokuva ei tuntunut liittyvän mitenkään edellisen osan tapahtumiin. Samalla ilmoitettiin, että tällaisia erikoisia jatko-osia olisi tulossa lisääkin ja nyt onkin ilmestynyt kolmas filmi, The Cloverfield Paradox, minkä teko alkoi nimellä "God Particle". Se oli Oren Uzielin kirjoittama scifitarina, joka ei vielä muutama vuosi sitten liittynyt millään lailla Cloverfield-leffoihin. Kuitenkin kun Paramount ja Bad Robot -yhtiöt ostivat oikeudet käsikirjoitukseen, he keksivät tavan linkittää tarinan aiempiin filmeihin ja se lisättiin elokuvasarjan kolmanneksi osaksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2017, mutta sen julkaisua siirrettiin jostain syystä jatkuvasti eteenpäin. Kun teatterijulkaisua ei vaikuttanut tapahtuvan, Paramount myi filmin Netflixille, jossa sen voisi pistää katsottavaksi välittömäksi. Netflix päättikin yllättää kaikki ja kun yhtiö julkaisi leffan ensimmäisen trailerin Super Bowlin yhteydessä, siinä paljastettiin, että itse elokuvakin ilmestyisi samana päivänä. Ihmiset innostuivat ja pitivät kovasti yllätyksestä... noin muutaman tunnin ajan, kunnes he näkivät itse elokuvan. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt internetinnostuksen jotain kohtaan katoavan niin nopeasti kuin tämän leffan kanssa. The Cloverfield Paradox sai murska-arviot ja monet edellisten osien fanit ilmaisivat syvää pettymystä. Tämän takia en itse halunnut katsoa leffaa heti, vaan odotin parin viikon ajan, kunnes "tilanne" rauhoittui. Ystävänpäivänä päätimme tyttöystäväni kanssa vihdoin katsoa elokuvan ja koska kirjoitin arviot kahdesta edellisestä osasta, päätin kirjoittaa arvion myös tästä.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Cloverfield ja 10 Cloverfield Lane!
Avaruusasema Cloverfieldin miehistö yrittää selvittää ratkaisua Maan energiakriisiin. Heidän kokeensa menee kuitenkin pieleen ja pian asemalla alkaa tapahtua kummia.
Cloverfield-avaruusaseman miehistöön kuuluvat menneisyytensä traumoista kärsivä Ava (Gugu Mbatha-Raw), komentaja Kiel (David Oyelowo), fyysikko Schmidt (Daniel Brühl), hassutteleva Mundy (Chris O'Dowd), lääkäri Monk (John Ortiz), tympeä Volkov (Aksel Hennie) ja kiinaa puhuva insinööri Tam (Zhang Ziyi). Valitettavasti päähenkilö Avaa lukuunottamatta muille miehistön jäsenille ei ole kirjoitettu mitään mielenkiintoista sisältöä. He ovat vain hahmoja tekemässä työtään ja yrittämässä ratkaista tilannetta, mutta katsojana ei saa heistä irti oikeastaan mitään. Mundysta on helppo pitää O'Dowdin miellyttävän persoonan takia, mutta muuten he eivät erityisemmin kiinnosta. Näyttelijät tekevät parhaansa sen perusteella, mitä heille on kirjoitettu, mutta yksikään heistä ei tee mitään ihmeellistä. Hahmoja jaksaa seurata, mutta heidän kohtaloillaan ei ole mitään väliä. Muita henkilöitä leffassa ovat Maahan jäävä Avan mies Michael (Roger Davies), salaliittoteorioita kertova Mark Stambler (Donal Logue), sekä erikoinen insinööri Mina (Elizabeth Debicki). Näistä hahmoista Michael ja Mina ovat kiinnostavia - jopa kiinnostavampia kuin suurin osa Cloverfield-asemalla työskentelevistä.
The Cloverfield Paradoxin parasta antia ovat sen yhteydet kahteen edelliseen Cloverfield-elokuvaan. Tässä leffassa nimittäin selitetään vihdoin, miksi ensimmäisessä osassa nähtiin jättimäinen hirviö, kun taas toisessa osassa esiintyi avaruusolioiden armeija. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata myös pieniä viittauksia edellisiin osiin, kuten Kelvin-huoltoaseman, sekä puheen räjähdyksestä, josta puhuttiin 10 Cloverfield Lanessa. Silti olen lukenut paljon kommentteja internetistä, joissa ihmiset sanovat, etteivät vielä tämänkään leffan jälkeen kyenneet yhdistämään näitä kolmea elokuvaa toisiinsa, mikä ihmetytti minua. Suosittelenkin siis olemaan tarkkana kuin porkkana filmin alkupäässä, sillä siinä eräs hahmo oikein selittää muille hahmoille ja katsojille, miten Cloverfield-elokuvauniversumin voi yhdistää. Tavallaan kyseessä on kekseliäs ratkaisu, joka tarjoaa tekijöille mahdollisuuden tehdä ties mitä sarjan parissa, mutta samalla se on myös hieman liian helppo idea. Se kuitenkin jättää hauskasti miettimään, mikä on hienoa.
Harmillisesti elokuvan tarina ei ole yhtä kiehtova kuin sen yhteydet edellisiin osiin. Aluksi koko homma tuntuu kyllä mielenkiintoiselta, sillä vaikka edellisetkin osat ovat olleet scifielokuvia, tämä on sarjasta ensimmäinen, mikä tapahtuu oikeasti avaruudessa. Energiakokeen mennessä pieleen, alkaa elokuva vaikuttamaan Ridley Scottin Alien - kahdeksas matkustaja-elokuvan(Alien - 1979) ja John Carpenterin The Thing - "se" jostakin -leffan (The Thing - 1982) yhdistelmältä ilmapiirinsä ja kummallisten tapahtumiensa takia. Nämä kummallisuudet ovat kyllä kiehtovia ja ne ovat hienosti erilaisia toisistaan, jolloin jokainen uusi juttu tulee yllätyksenä, eikä katsoja osaa odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Valitettavasti on kuitenkin arvattavissa, kun jollekin hahmoista tapahtuu jotain, vaikkei tiedä varmasti että mitä. Tunnelma vain muuttuu sellaiseksi, että voi arvata, ettei tälle tyypille käy nyt hyvin. Onneksi elokuvasta kuitenkin puuttuu tyypillinen kliseekohtaus, jossa joku hahmoista esittelee muille lapsensa kuvia ja kertoo kuinka ikävöi heitä. Sellainen tuppaa aina sinetöimään hahmon kohtalon. Itse en ole kauhuleffoissa sellainen, joka huutelee elokuvan aikana asioita kuten "älä mene tuonne" tai "juokse nyt äkkiä karkuun, äläkä jää tuijottamaan", vaan yleensä sanon vain: "Voi miksi sinun täytyi näyttää lastesi kuva? Nyt sinä varmasti kuolet!"
Onkin oikeasti suuri harmi, että hahmot ovat tylsiä, jolloin heidän kohtalonsa eivät vain jaksa kiinnostaa. Siinä missä filmin pitäisi saada katsojat kannustamaan miehistöä selviytymään, se saa heidät lähinnä odottamaan, milloin seuraavalle henkilölle-jonka-nimeä-ei-muista käy jotain pahaa, sillä silloin elokuva onnistuu viihdyttämään. Siksi on myös valitettavaa, että jossain kohtaa kummallisuudet vain loppuvat, aivan kuin ne olisivat unohtuneet käsikirjoittajalta ja loppu alkaa keskittyä eri juttuihin. Kokonaisuudessaan kyseessä on aika tyhjentävä tekele, josta ei paljoa muista enää seuraavana päivänä. Kuitenkin kun sitä katsoo, se onnistuu viihdyttämään, jännittämään ja pohtimaan Cloverfield-kytköksiä, jolloin sitä voi pitää ihan menevänä scifipätkänä. The Cloverfield Paradox ei ole mielestäni läheskään niin huono kuin monet kriitikot ovat sanoneet, mutta olisihan se toki voinut olla paljon parempikin.
Elokuvan ohjauksesta vastaa lähes tuntematon nimi Julius Onah, joka on aiemmin ohjannut vain lyhytfilmejä, sekä koko illan elokuvan The Girl is in Trouble (2015), joka ei alle tuhannen IMDb-käyttäjäarvionsa perusteella vaikuta siltä, että oikeastaan kukaan tietäisi siitä. Onah on tehnyt ihan hyvää työtä pitääkseen Oren Uzielin jokseenkin sekavan käsikirjoituksen kasassa. Jotkut repliikeistä eivät ole parhaimmasta päästä, mutta on Uziel saanut mukaan toimiviakin juttuja. The Cloverfield Paradox on oivasti kuvattu, mutta leikkauksessa se kaipaisi hieman enemmän hengähdystaukoja, sillä siihen on tungettu niin paljon asioita mukaan. Valaisu on mainiosti toteutettu, eikä elokuva sorru liikaan synkkyyteen. Puvustus on tehty taidokkaasti ja leffan lavasteet ovat näyttävät. Myös visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa erittäin tyylikkäät - jopa paremmat kuin olin odottanut. Äänimaailma on myös hyvin luotu. Valitettavasti säveltäjä Bear McCreary ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella.
Yhteenveto:The Cloverfield Paradox on kerran katsottava scifikauhuraina, joka viihdyttää kun sitä katsoo, mutta josta ei muista paljoa jälkikäteen. Parasta leffassa ovat sen kytkökset aiempiin Cloverfield-elokuviin ja vaikka elokuvan ratkaisu filmien yhdistymiseen on jokseenkin laiska ja helppo, tarjoaa se kuitenkin katsojalle pohdittavaa ja se luo rajattomasti mahdollisuuksia tuleville osille. Onkin siis harmi, että itse tarina ei erityisemmin jaksa kiinnostaa, mikä johtuu lähinnä tylsästi kirjoitetuista hahmoista. Näyttelijät eivät millään lailla pääse oikeuksiinsa tyhjien hahmojensa kanssa, vaan tekevät läpi leffan aika mitäänsanomatonta työtä. Tylsät hahmot vievät paljon pois kohtauksista, jotka voisivat olla aidosti jännittäviä paremmin toteutettuina. Paikoitellen leffa onnistuu jännittämään kummallisuuksiensa takia, mutta nekin vain unohdetaan jossain kohtaa. Visuaalisesti kyseessä on yllättävän tyylikäs leffa, muttei se riitä tekemään The Cloverfield Paradoxista oikeasti hyvää elokuvaa. Suosittelenkin katsomaan tämän vain, jos Cloverfield-universumi kiehtoo teitä tai jos pidätte tällaisista kertakäyttöviihteistä, jotka kopioivat Alienia ja The Thingiä. Mitään erityisen laadukasta on turha odottaa. Saa nähdä, mitä Cloverfield-leffasarjalle tämän jälkeen käy ja millainen myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä, tällä hetkellä "Overlord"-nimellä kulkeva filmi tulee olemaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Cloverfield Paradox, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot
