Arvostelu: American Fiction (2023)

AMERICAN FICTION

Ohjaus: Cord Jefferson

Pääosissa: Jeffrey Wright, Erika Alexander, John Ortiz, Sterling K. Brown, Tracee Ellis Ross, Issa Rae, Leslie Uggams, Mary Lucretia Taylor, Adam Brody, Okieriete Onaodowan ja Keith David

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 18

American Fiction perustuu Percival Everettin kirjaan Erasure vuodelta 2001. Televisiosarjoissa The Good Place (2016-2020) ja Watchmen (2019) käsikirjoittajana työskennellyt Cord Jefferson halusi kääntää kirjan elokuvaksi ja päätti tehdä siitä esikoisohjauksensa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2022 ja lopulta American Fiction sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2023, missä se voitti yleisöpalkinnon. Siitä huolimatta, että elokuva sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet ja parhaan elokuvan, miespääosan, miessivuosan, sovitetun käsikirjoituksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sitä ei päätetty tuoda Suomen teattereihin. Odotellessani Oscar-gaalaa, minua alkoi harmittaa, että kävisikö tänäkin vuonna niin, että yksi parhaan elokuvan ehdokkaista saapuisi Suomeen liian myöhään ja ilahduinkin, kun huomasin American Fictionin ilmestyneen kaikessa hiljaisuudessa Amazon Prime Videon valikoimaan. Katsoinkin elokuvan aika lailla heti.

Kirjailija ja kirjallisuuden professori Thelonious "Monk" Ellison on turhautunut siitä, kuinka tummaihoisten elämää kuvataan kirjoissa. Hän päättääkin kirjoittaa satiirin tällaisista kirjoista, mutta tuleekin tehneeksi jättimenestyksen, jota ylistetään Monkin mielestä täysin vääristä syistä.

Elokuvan pääroolissa Thelonious Ellisonina, eli siis Monkina nähdään Jeffrey Wright, joka on jo vuosien ajan tehnyt minuun useasti vaikutuksen sivurooleissa, erityisesti Westworld-sarjassa (2016-2022). American Fictionissa Wright pääsee irrottelemaan isommin ja paremmin kuin olen aiemmin häneltä nähnyt. Wright tulkitsee erinomaisesti monisävyistä hahmoaan, joka on tuskastunut siitä, kuinka tummaihoiset esitetään kirjallisuudessa - ja usein vieläpä tummaihoisten itsensä toimesta. Monk näkee tämän kaiken valkoisille mielistelynä, eikä asiaa auta, kun hänen omat kirjansa, jotka eivät liity stereotyyppiseen tummien elämään, eivät mene kaupaksi. Monk päättää eräänä päivänä kirjoittaa satiirin, yliampuvan stereotyyppisen kuvauksen tummaihoisten elämän rankkuudesta, vain huomatakseen, ettei opusta nähdä minkäänlaisena parodiana, vaan traagisena kuvauksena, josta tulee valtava hitti. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka Monk suhtautuu uuden kirjansa tuottamaan maineeseen. Pystyykö hän pysymään moraaliensa mittaisena miehenä, vai olisiko tässä kokemuksessa jotain opittavaa?

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Tracee Ellis Ross ja Sterling K. Brown Monkin Lisa-siskona ja Cliff-veljenä, Leslie Uggams heidän äitinään Agnesina ja Myra Lucretia Taylor tämän avustajana Lorrainena, John Ortiz Monkin agenttina Arthurina, Erika Alexander naapurissa asuvana asianajaja Coralinena, sekä Issa Rae kirjailija Sintara Goldenina, jonka valtavan suosion saavuttanut uutuuskirja herättää Monkissa idean uudelle teokselleen. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös mainiosti osistaan.

American Fiction osoittautui erittäin mehukkaaksi ja oivaltavaksi yhteiskuntakritiikiksi. Heti avauskohtauksestaan lähtien leffa ottaa varsin reilulla otteella kantaa tummaihoisten esittämiseen kirjoissa ja mediassa, sekä valkoihoisten hyvesignalointiin. Monk on turhautunut siitä, kuinka hän kokee, että tummaihoiset näytetään tarinoissa vain kärsijöinä, joiden elämät pyörivät rap-musiikin, poliisiväkivallan, jengisotien, perheensä jättäneiden isien ja huonon kielitaidon ympärillä. Häntä turhauttaa Sintara Goldenin kaltaiset kirjailijat, jotka hänen mukaansa mielistelevät tragedioita rakastavia valkoisia, kirjoittamalla kirjoja juuri näiden stereotyyppisten aihepiirien ympärillä. Hän ei jaksa valkoisia puolestaloukkaantujia, jotka toimivat "liittolaisina" lähinnä pönkittämässä omaa hyvyyttään muiden silmissä. Häntä ärsyttävät pakotetut monimuotoisuudet ja että huomio hänessä keskittyy aina hänen ihonväriinsä, eikä hänen saavutuksiinsa.

Todellinen yhteiskuntakritiikki vasta alkaakin, kun Monk saa päähänsä kirjoittaa "Minun pafologiani" -kirjan valeminän alla. Sen sijaan, että ihmiset hoksaisivat kyseen olevan satiirista, Monk alkaa saada valtavien summien diilitarjouksia kustantamoilta ja elokuvaoikeuksien perässä olevilta tuottajilta, jotka ovat muka syvästi liikuttuneita tästä "raadollisesta ja osuvasta kuvauksesta". Kohtaukset, jotka liittyvät tähän kirjahässäkkään ovat parhaimmillaan hulvatonta seurattavaa kaikkine silmienpyörittelyineen. Leffasta löytyy runsaasti napakkaa sanottavaa, joka pistää takuulla itse kunkin miettimään - myös Monkin. Yksi elokuvan huippuhetkistä onkin, kun Monk ja Sintara juttelevat toistensa kirjoista ja näkevät enemmän toistensa pointteja. Vastapainona tässä ovat Monkin muu elämä ja perhedraama. Toisaalta tämä puoli on kaikessa arkisuudessaan varsin tavanomaista ja sanoisinko jopa että hieman pitkäveteistä. Se kuitenkin sopii täydellisesti leffaan, kun pointti onkin siinä, ettei tummaihoisten elämä ole sitä yliampuvan mässäilevää kurjuuskuvausta, mitä Monk niin kritisoi. American Fictionin saamat lukuisat palkintoehdokkuudet taas pistävät pohtimaan, katsoivatko eri akatemiat leffaa oikeasti lainkaan, hoksasivatko he mitä leffalla oli sanottavanaan ja todistavatko palkintoehdokkuudet vain elokuvan pointin mediakulttuurimme menosta?

Ensikertalaiseksi Cord Jefferson tekee loistotyötä ohjaajana. Hän saa näyttelijöistä paljon irti ja rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, tasapainotellen hyvin komedian ja draaman välillä. Hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Se on täynnä nerokasta dialogia, joka tarjoaa useita nauruja ja pistää tosissaan ajattelemaan. Erityisen hyvä on kohtaus, jossa tuomaristo äänestää, mille kirjalle he antaisivat merkittävän palkinnon ja valkoihoinen enemmistö valitsee tietty Monkin kirjan, sillä he kokevat, että ihmisten pitäisi kuunnella enemmän, mitä tummaihoisilla on sanottavanaan - siitä huolimatta, että tuomariston tummaihoiset jäsenet ovat äänestäneet kirjaa vastaan. Käsikirjoitus on täynnä syvällisyyksiä, joissa riittäisi aihioita ja teemoja monisivuisiin esseisiin asti. Kaiken tämän päälle American Fictionin tekniset aspektit ovat myös kohdillaan kuvausta, leikkausta, lavasteita ja äänityöskentelyä myöten. Laura Karpmanin tunnelmoivat musiikit ovat ansaitusti ehdolla Oscar-palkinnosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Fiction, 2023, Metro-Goldwyn-Mayer, Orion Pictures, 3 Arts Entertainment, MRC Film, Media Rights Capital, T-Street

Arvostelu: The High Note (2020)

THE HIGH NOTE

Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Dakota Johnson, Tracee Ellis Ross, Kelvin Harrison Jr., Ice Cube, Zoë Chao, June Diane Raphael, Bill Pullman, Diplo ja Eddie Izzard
Genre: draama, musiikki, romantiikka
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: S

The High Note on Dakota Johnsonin tähdittämä musiikkielokuva. Leffa lähti liikkeelle Flora Greesonin työstämästä käsikirjoituksesta "Covers", mikä pyöri vuonna 2018 suosituimpien käsikirjoitusten listalla, joita ei oltu vielä tehty elokuviksi. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että Working Title Films alkoi työstämään tekstin pohjalta filmiä ja kuvaukset starttasivat toukokuussa 2019. The High Noten oli tarkoitus saada kunnon teatterilevitys jo aiemmin, mutta koronaviruksen takia teatterit suljettiin ympäri maailman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internetlevitykseen, mutta täällä Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet ovensa ja elokuva julkaistaan ihan valkokankailla. Itse kävin katsomassa The High Noten sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Maggie työskentelee huippumenestyneen artistin, Grace Davisin assistenttina, mutta haaveilee musiikkituottajan urasta. Hänen tilaisuutensa koittaa, kun hän tapaa lupaavan laulajan, David Cliffin.

Fifty Shades -pehmopornorainoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson näyttelee Maggie Sherwoodea, joka on lapsesta asti kasvanut musiikin parissa edesmenneen laulajaäitinsä ja radiojuontajaisänsä (Bill Pullman) ansiosta. Niinpä hän on myös pyrkinyt alalle. Sen lisäksi, että hän avustaa yhtä isointa tähteä, hän haaveilee itse ottavansa ohjat tuottajan hommissa. Johnson on parina viime vuonna osoittanut, että hänestä on sittenkin aitoa ainesta näyttelijäksi ja tekee sen jälleen, vaikka jääkin lopulta jatkuvasti vastanäyttelijöidensä varjoon.

Supersuosittua laulaja Grace Davisia näyttelee laulaja Diana Rossin tytär Tracee Ellis Ross, joka sopii täydellisesti diivailevan artistin osaan. Ross oikein herkuttelee sillä, kuinka ylimielisesti ja välinpitämättömästi hän voi kohdella muita ja silti muiden täytyy mielistellä häntä. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan onneksi ole pelkkä karikatyyri diivasta, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Grace ei ole vuosiin tehnyt uutta levyä, sillä edellisen flopatessa hänet on pakotettu vain kiertämään vanhojen hittiensä kanssa. Nyt hänelle tarjotaan mahdollisuutta viettää loppu-uransa esiintyen Las Vegasin Caesars Palacessa, sama setti samassa paikassa joka ilta, mikä on selvä viittaus samaa tekevään Celine Dioniin. Tällä on selvät vaikutuksensa Graceen, mitkä Ross tuo hyvin esiin.
     Elokuvassa nähdään myös Kelvin Harrison Jr. Maggien tapaamana laulajanalku David Cliffinä, Ice Cube Gracen managerina Jack Robertsonina, sekä Zoë Chao Maggien stereotyyppisenä muka-hauskana kämppiksenä Katiena. Harrison Jr. on oiva näyttelijänä, mutta vielä parempi laulajana ja Maggien tavoin katsojakin uskoo nopeasti Davidin kykyihin nousta tähdeksi. Ice Cube taas on aivan mahtava tyypillisessä törkyturparoolissaan, joka tylyttää etenkin Maggielle kaiken, mikä vähänkin on hänen mielestään väärin.

Parista pienestä yllätyksestään huolimatta The High Note on hyvin ennalta-arvattava hömppäleffa, mikä kulkee erittäin tuttuja reittejä kohti maaliaan. Vaikka katsoja osaakin pian leffan alussa päätellä, kuinka tarina tulee menemään, sen parissa silti viihtyy oikein mainiosti. Siitä huolimatta, että Dakota Johnson jää jatkuvasti Tracee Ellis Rossin ja Kelvin Harrison Jr:n varjoon, eikä hänen hahmonsakaan ole yhtä kiinnostava, on silti mielenkiintoinen ratkaisu kertoa tarina avustajasta, joka pyrkii musiikkialalla johonkin muuhun hommaan kuin laulajaksi. Tämä puoli, sekä yllättävänkin onnistuneesti kirjoitettu Grace Davisin hahmo nostavat filmin kliseisyyden keskeltä korkeampaan arvoon. Ei tämä nyt mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta oivaa viihdettä joka tapauksessa.

Elokuvassa onkin kovasti panostettu siihen, että katsoja viihtyy sitä katsoessaan. Jos ei lasketa mukaan loppupään pakollista ja pitkitettyä surussa vellomista, kun jokin menee pahasti pieleen ennen suurta nousua, elokuva onnistuikin viihdyttämään ja pitämään hyvin mukanaan läpi lähes kahden tunnin kestonsa. Sekaan mahtuu niin yllättävänkin meneviä kappaleita kuin hilpeää huumoria, varsinkin Ice Cuben kautta. Romanttinen puoli ei äidy liian siirappiseksi. Leffa tuntuu jatkuvasti olevan reunalla, mistä se voisi helposti pudota ja muuttua fiaskoksi. Se pysyy kuitenkin ihailtavasti tasapainossa ja onnistuu kuin onnistuukin tavoitteissaan - vaikka ne eivät tähtäisikään kovin korkealle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka edellinenkin elokuva, Late Night (2019) kertoi diivamaisen tähden assistentista, jolla oli isompia unelmia. Ganatra tekee toistamiseen hyvää työtä samanlaisen kertomuksen kanssa, mutta tällä kertaa hänellä ei ole yhtä riemastuttavaa käsikirjoitusta pohjana. Flora Greesonilla on selvästi sanottavansa musiikkialasta ja kuinka naisten on tehtävä vielä enemmän töitä, jotta levy-yhtiöiden isot kihot ottaisivat heidät tosissaan, eivätkä vain tulonlähteinä, mutta hän voisi vielä enemmän panostaa tähän puoleen. Greesonin juoni on hieman liiankin tavanomaisella pohjalla työstetty ja siitä puuttuu todelliset koukkunsa ja käänteensä, jotta siitä saisi aikaiseksi enemmänkin kuin pelkkää viihdettä. The High Note on myös kelvollisesti kuvattu, jos ei lasketa erästä vessakohtausta, jossa kameramiehen käden voi bongata peilistä. Reippaalla tahdituksella lähes kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä. Lavasteet ja konserttien aikana etenkin valaistus ovat tyylikkäät. Ääniefektit toimivat, mutta Amie Dohertyn säveltämät tyhjänpäiväiset musiikit peittävät välillä liiankin paljon muuta äänimaailmaa.

Yhteenveto: The High Note on kelpo musiikkikomedia, minkä parissa viihtyy mukavasti ennalta-arvattavuuksista huolimatta. On kiinnostavaa seurata tarinaa kerrankin assistentin näkökulmasta, joka ei kuitenkaan pyri laulajaksi. Dakota Johnson on oiva roolissaan, mutta jää lopulta vastanäyttelijöidensä varjoon. Ice Cube herkuttelee tylyllä managerin roolillaan ja Kelvin Harrison Jr. osoittaa laulajanlahjansa. Parasta työtä tekee kuitenkin Tracee Ellis Ross laulajatähti Grace Davisina. Hienointa on, ettei hahmo jää vain stereotyyppiseksi diivaksi, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, yllättävänkin toimivia kappaleita, sekä tietty pakotetun ja tylsän surussa vellomisen ennen loppuhuipennusta. Vain siinä kohtaa elokuva alkaa junnaamaan paikoillaan, mutta muuten liki kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. The High Note pyrkii lähinnä viihdyttämään katsojaansa, vaikka siitä löytyy myös kritiikkiä musiikkialaa kohtaan. Juurikin kivana viihdeleffana sen katsojaa täydellisen sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The High Note, 2020, Perfect World Pictures, Working Title Films