Arvostelu: The High Note (2020)

THE HIGH NOTE

Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Dakota Johnson, Tracee Ellis Ross, Kelvin Harrison Jr., Ice Cube, Zoë Chao, June Diane Raphael, Bill Pullman, Diplo ja Eddie Izzard
Genre: draama, musiikki, romantiikka
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: S

The High Note on Dakota Johnsonin tähdittämä musiikkielokuva. Leffa lähti liikkeelle Flora Greesonin työstämästä käsikirjoituksesta "Covers", mikä pyöri vuonna 2018 suosituimpien käsikirjoitusten listalla, joita ei oltu vielä tehty elokuviksi. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että Working Title Films alkoi työstämään tekstin pohjalta filmiä ja kuvaukset starttasivat toukokuussa 2019. The High Noten oli tarkoitus saada kunnon teatterilevitys jo aiemmin, mutta koronaviruksen takia teatterit suljettiin ympäri maailman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internetlevitykseen, mutta täällä Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet ovensa ja elokuva julkaistaan ihan valkokankailla. Itse kävin katsomassa The High Noten sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Maggie työskentelee huippumenestyneen artistin, Grace Davisin assistenttina, mutta haaveilee musiikkituottajan urasta. Hänen tilaisuutensa koittaa, kun hän tapaa lupaavan laulajan, David Cliffin.

Fifty Shades -pehmopornorainoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson näyttelee Maggie Sherwoodea, joka on lapsesta asti kasvanut musiikin parissa edesmenneen laulajaäitinsä ja radiojuontajaisänsä (Bill Pullman) ansiosta. Niinpä hän on myös pyrkinyt alalle. Sen lisäksi, että hän avustaa yhtä isointa tähteä, hän haaveilee itse ottavansa ohjat tuottajan hommissa. Johnson on parina viime vuonna osoittanut, että hänestä on sittenkin aitoa ainesta näyttelijäksi ja tekee sen jälleen, vaikka jääkin lopulta jatkuvasti vastanäyttelijöidensä varjoon.

Supersuosittua laulaja Grace Davisia näyttelee laulaja Diana Rossin tytär Tracee Ellis Ross, joka sopii täydellisesti diivailevan artistin osaan. Ross oikein herkuttelee sillä, kuinka ylimielisesti ja välinpitämättömästi hän voi kohdella muita ja silti muiden täytyy mielistellä häntä. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan onneksi ole pelkkä karikatyyri diivasta, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Grace ei ole vuosiin tehnyt uutta levyä, sillä edellisen flopatessa hänet on pakotettu vain kiertämään vanhojen hittiensä kanssa. Nyt hänelle tarjotaan mahdollisuutta viettää loppu-uransa esiintyen Las Vegasin Caesars Palacessa, sama setti samassa paikassa joka ilta, mikä on selvä viittaus samaa tekevään Celine Dioniin. Tällä on selvät vaikutuksensa Graceen, mitkä Ross tuo hyvin esiin.
     Elokuvassa nähdään myös Kelvin Harrison Jr. Maggien tapaamana laulajanalku David Cliffinä, Ice Cube Gracen managerina Jack Robertsonina, sekä Zoë Chao Maggien stereotyyppisenä muka-hauskana kämppiksenä Katiena. Harrison Jr. on oiva näyttelijänä, mutta vielä parempi laulajana ja Maggien tavoin katsojakin uskoo nopeasti Davidin kykyihin nousta tähdeksi. Ice Cube taas on aivan mahtava tyypillisessä törkyturparoolissaan, joka tylyttää etenkin Maggielle kaiken, mikä vähänkin on hänen mielestään väärin.

Parista pienestä yllätyksestään huolimatta The High Note on hyvin ennalta-arvattava hömppäleffa, mikä kulkee erittäin tuttuja reittejä kohti maaliaan. Vaikka katsoja osaakin pian leffan alussa päätellä, kuinka tarina tulee menemään, sen parissa silti viihtyy oikein mainiosti. Siitä huolimatta, että Dakota Johnson jää jatkuvasti Tracee Ellis Rossin ja Kelvin Harrison Jr:n varjoon, eikä hänen hahmonsakaan ole yhtä kiinnostava, on silti mielenkiintoinen ratkaisu kertoa tarina avustajasta, joka pyrkii musiikkialalla johonkin muuhun hommaan kuin laulajaksi. Tämä puoli, sekä yllättävänkin onnistuneesti kirjoitettu Grace Davisin hahmo nostavat filmin kliseisyyden keskeltä korkeampaan arvoon. Ei tämä nyt mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta oivaa viihdettä joka tapauksessa.

Elokuvassa onkin kovasti panostettu siihen, että katsoja viihtyy sitä katsoessaan. Jos ei lasketa mukaan loppupään pakollista ja pitkitettyä surussa vellomista, kun jokin menee pahasti pieleen ennen suurta nousua, elokuva onnistuikin viihdyttämään ja pitämään hyvin mukanaan läpi lähes kahden tunnin kestonsa. Sekaan mahtuu niin yllättävänkin meneviä kappaleita kuin hilpeää huumoria, varsinkin Ice Cuben kautta. Romanttinen puoli ei äidy liian siirappiseksi. Leffa tuntuu jatkuvasti olevan reunalla, mistä se voisi helposti pudota ja muuttua fiaskoksi. Se pysyy kuitenkin ihailtavasti tasapainossa ja onnistuu kuin onnistuukin tavoitteissaan - vaikka ne eivät tähtäisikään kovin korkealle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka edellinenkin elokuva, Late Night (2019) kertoi diivamaisen tähden assistentista, jolla oli isompia unelmia. Ganatra tekee toistamiseen hyvää työtä samanlaisen kertomuksen kanssa, mutta tällä kertaa hänellä ei ole yhtä riemastuttavaa käsikirjoitusta pohjana. Flora Greesonilla on selvästi sanottavansa musiikkialasta ja kuinka naisten on tehtävä vielä enemmän töitä, jotta levy-yhtiöiden isot kihot ottaisivat heidät tosissaan, eivätkä vain tulonlähteinä, mutta hän voisi vielä enemmän panostaa tähän puoleen. Greesonin juoni on hieman liiankin tavanomaisella pohjalla työstetty ja siitä puuttuu todelliset koukkunsa ja käänteensä, jotta siitä saisi aikaiseksi enemmänkin kuin pelkkää viihdettä. The High Note on myös kelvollisesti kuvattu, jos ei lasketa erästä vessakohtausta, jossa kameramiehen käden voi bongata peilistä. Reippaalla tahdituksella lähes kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä. Lavasteet ja konserttien aikana etenkin valaistus ovat tyylikkäät. Ääniefektit toimivat, mutta Amie Dohertyn säveltämät tyhjänpäiväiset musiikit peittävät välillä liiankin paljon muuta äänimaailmaa.

Yhteenveto: The High Note on kelpo musiikkikomedia, minkä parissa viihtyy mukavasti ennalta-arvattavuuksista huolimatta. On kiinnostavaa seurata tarinaa kerrankin assistentin näkökulmasta, joka ei kuitenkaan pyri laulajaksi. Dakota Johnson on oiva roolissaan, mutta jää lopulta vastanäyttelijöidensä varjoon. Ice Cube herkuttelee tylyllä managerin roolillaan ja Kelvin Harrison Jr. osoittaa laulajanlahjansa. Parasta työtä tekee kuitenkin Tracee Ellis Ross laulajatähti Grace Davisina. Hienointa on, ettei hahmo jää vain stereotyyppiseksi diivaksi, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, yllättävänkin toimivia kappaleita, sekä tietty pakotetun ja tylsän surussa vellomisen ennen loppuhuipennusta. Vain siinä kohtaa elokuva alkaa junnaamaan paikoillaan, mutta muuten liki kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. The High Note pyrkii lähinnä viihdyttämään katsojaansa, vaikka siitä löytyy myös kritiikkiä musiikkialaa kohtaan. Juurikin kivana viihdeleffana sen katsojaa täydellisen sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The High Note, 2020, Perfect World Pictures, Working Title Films

Arvostelu: Jeti (Abominable - 2019)

JETI

ABOMINABLE

Ohjaus: Jill Culton
Pääosissa: Chloe Bennet, Albert Tsai, Tenzing Norgay Trainor, Eddie Izzard, Sarah Paulson, Tsai Chin, Michelle Wong, Rich Dietl ja Rupert Gregson-Williams
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Abominable, eli suomeksi Jeti on DreamWorksin uusi animaatioelokuva. Yhtiö aloitti leffan suunnittelun jo noin kymmenen vuotta sitten ja se lähti liikkeelle työnimellä "Everest". Matkan varrella nimi kuitenkin vaihtui - kenties, jottei sitä sekoitettaisi vuoden 2015 Everest-elokuvaan. Jill Culton oli aluksi valittu ohjaajaksi, mutta kun projekti ei edennyt, hän hylkäsi sen ja hänet korvattiin Tim Johnsonilla. Viime vuonna Culton kuitenkin palasi leffan pariin, korvaten oman korvaajansa. Animointiprosessi alkoi ja nyt Jeti saa ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut leffasta, kun kuulin siitä, vaikka jeti-kertomus vaikutti kivalta idealta. Rakastan animaatioelokuvia ja olinkin lähinnä kiinnostunut näkemään, millainen filmi olisi visuaalisesti. Odotukseni eivät olleet korkeat, kun menin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen, mutta toivoin tietty yllättyväni positiivisesti.

Nuori tyttö Yi löytää talonsa katolta ihka oikean jetin ja päättää auttaa tätä pääsemään takaisin kotiinsa Mount Everestille. Heidän täytyy kuitenkin liikkua varovaisesti, sillä jetin perässä on myös järjestö, jolla ei ole hyvät mielessään.

Chloe Bennetin ääninäyttelemä Yi on reipas nuorukainen, joka on ottanut tulevaisuudelleen selkeän tavoitteen, mitä lumihirviön löytäminen kuitenkin sekoittaa. Yi on ihan toimiva päähenkilö ja hänelle on kirjoitettu selvä sisäinen konflikti, mitä leffan aikana yritetään selvittää. Hän onkin hahmoista paras, vaikka show'n usein varastaakin itse jeti, jonka Yi nimeää Everestiksi. Koska kyseessä on lastenleffa, ei Everestistä ole tehty hurjaa ilmestystä, vaan jeti on tietty suloinen ja hassu veikkonen. Toki se osaa tarpeen tullen olla uhkaava, mutta pääasiassa lapset tulevat haluamaan itselleen oman halittavan jättiläisen.
     Mukaan seikkailuun lähtevät myös koripallosta intoileva poika Peng (Albert Tsai) ja tämän serkku Jin (Tenzing Norgay Trainor), joka on kiinnostunut tytöistä, omasta ulkonäöstään ja puhelimestaan. Jinillekin on kirjoitettu oma juonikuvionsa, minkä on tarkoitus viestiä, että nuorten pitäisi käyttää vähemmän ruutuja ja nähdä maailmaa enemmän, mutta Peng on vain muka-hauska sivuhahmo, joka saattaa naurattaa lapsia, mutta lähinnä ärsyttää aikuisia pöhköilyllään.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Yin äiti (Michelle Wong), sekä veikeä isoäiti (Tsai Chin), jetin nappaamisesta haaveileva herra Burnish (Eddie Izzard) ja tätä auttava eläintieteilijä Zara (Sarah Paulson). Pahishahmot ovat tylsiä tapauksia ja herra Burnish tuntuu lähinnä Up - kohti korkeuksia -leffan (Up - 2009) Charles Muntzin laimealta kopiolta. Äitihahmo jää täysin sivuun, mutta huvittava (ja tietty fiksu) isoäiti nostetaan parissa kohtaa hyvin esille.

Valitettavasti Jeti ei ollut se positiivinen yllätys, mitä hieman toivoin sen olevan. Odotukseni eivät tosiaan olleet korkeat, mutta minusta tuntuu siltä, ettei leffa yltänyt edes niihin vähiinkään odotuksiin. Kyseessä on todella keskinkertainen elokuva. Lapset saavat tästä varmasti paljon enemmän riemua irti, mutta itse en voinut olla miettimättä, että tämä on vain laiska kopio monista tätä paremmista teoksista - nyt vain lumihirviön kera. Leffalla kestää kauan lähteä käyntiin ja vaikka Yin hahmo esitellään ihan sujuvasti, ei hänkään ole lopulta tarpeeksi kantamaan koko filmiä. Itse seikkailu on nimittäin oudon pitkäveteinen ja puolentoista tunnin elokuvaksi Jeti tuntuu kummasti ainakin puoli tuntia pidemmältä. Se ei koskaan nappaa mukaansa, eivätkä edes vauhdikkaat takaa-ajokohtaukset tee vaikutusta. Lapsille kohtaukset voivat olla vangitsevia, mutta aikuiselle ne eivät luultavasti tarjoa minkäänlaista jännitettä. Etenkin kun kaikki tilanteet ratkaistaan aivan liian helposti.

Elokuva ei ole edes hauska. Siinä on pari juttua, mitkä saavat hymähtämään positiivisesti, mutta pääasiassa leffan huumori ei toimi - ei ainakaan minulle. Jeti on selvästi tehty lähinnä lapsikatsojia ajatellen ja siksi komediapuoli on aika lapsellista. Aikuiset voivat yrittää saada irti jotain Yin draamapuolesta. Seikkailuun mahtuu mukaan pari aidosti hyvääkin hetkeä. Yi on viulunsoittaja ja etenkin yhdessä kohtaa hänen viulunsoittonsa johtaa hienoon ja jopa kauniiseen hetkeen. Yin ja Everest-jetin välille muodostuva ystävyys on myös aika sympaattinen, mutta siinäpä se. Leffa tarvitsisi paljon enemmän, jotta sitä voisi kutsua kokonaisuudessaan hyväksi.

Parasta Jetissä on lopulta sen visuaalinen puoli. Tietokoneanimaatio on hämmästyttävän upean näköistä. Maisemakuvat ovat vaikuttavia - oli kyse sitten kaupunkinäkymästä tai luonnosta. Yksityiskohtia on paljon ja Everest-jetin turkki on upeasti toteutettu. Leffa on myös ihanan värikäs ja sen vahvat visuaalisuudet pitivät kiinnostustani yllä, kun laiskahko tarinankerronta ei siihen pystynyt. Tuntuukin siltä, että animaattorit ovat ahertaneet enemmän kuin käsikirjoittaja-ohjaaja Jill Culton. Vaikka filmiä on työstetty jo kymmenen vuoden ajan, muistuttaa lopputulos paikoitellen hätäisesti rahan perässä väännettyä välityötä. Ääniefektit tukevat visuaalisuuksia ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit säestävät hahmojen matkaa hyvin, vaikka musiikeista ei mitään jääkään mieleen.

Yhteenveto: Jeti on harmillisen keskinkertainen seikkailuelokuva. Se ei onnistu nappaamaan mukaansa, eikä se saa jännittämään päähenkilöiden puolesta, vaikka ns. vaaratilanteita löytyykin. Kaikki ratkeaa liian helposti, eivätkä muka-isot takaa-ajokohtaukset tee vaikutusta. Huumori on pääasiassa lapsellista ja aikuiskatsojaa Pengin urpoilu luultavasti vain ärsyttää. Yin kautta tuodaan pienesti toimivaa draamapuolta mukaan, mutta sekin jää hieman etäiseksi. Mukaan mahtuu onneksi muutama hyvä hetki (etenkin eräs maaginen viulunsoitto) ja Yin ja Everest-jetin ystävyys on ihan sympaattinen, mutta muuten leffa on aika pitkäveteinen ja unohtuu nopeasti. Visuaalisesti se on sentään tyylikäs teos. Lapset saavat Jetistä varmasti paljon enemmän irti ja kyseessä onkin enemmän lastenelokuva kuin koko perheen animaatioseikkailu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Abominable, 2019, DreamWorks Animation, Pearl Studio

Arvostelu: Victoria & Abdul (2017)

VICTORIA & ABDUL (2017)

Ohjaus: Stephen Frears
Pääosissa: Judi Dench, Ali Fazal, Tim Pigott-Smith, Eddie Izzard, Adeel Akhtar, Paul Higgins ja Michael Gambon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: S

Victoria & Abdul perustuu Shrabani Basun kirjaan "Victoria and Abdul: The True Story of the Queen's Closest Confidant" vuodelta 2010, joka taas perustuu tositapahtumiin. Elokuvan tuotanto lähti kunnolla käyntiin viime vuonna ja se sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt, muutamaa viikkoa myöhemmin, se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun huomasin, että sitä tähdittää erinomainen Judi Dench. Luin, mistä elokuva kertoo ja kiinnostuin siitä vielä enemmän. Kun sain tietää, että elokuvan oli ohjannut Stephen Frears, eli sama henkilö, joka oli tehnyt yhden viime vuoden parhaista elokuvista, Florence Foster Jenkinsin (2016), päätin mennä katsomaan Victoria & Abdulin. Näinkin sen vähän yli viikkoa ennen ensi-iltaa ja pidin sitä oikein mainiona.

1800-luvun lopussa intialaismiehet Abdul ja Mohammed lähtevät Isoon-Britanniaan antamaan kuningatar Viktorialle arvokkaan mohur-kolikon. Reissu ei kuitenkaan jää siihen, sillä kuningatar Viktoria innostuu intialaisesta kulttuurista ja haluaa Abdulin opettavan hänelle siitä kaiken.

Intialaismies Abdulina nähdään Ali Fazal, joka yllätti minut taidoillaan. Fazal on täynnä energiaa ja hänestä pitää välittömästi. On mukavaa nähdä, kun Abdul pääsee isoihin palatseihin ja hänen kasvoiltaan todella paistaa ihmetys ja kunnioitus. Intiassa Abdul nimittäin kirjaa vankien nimiä isoon kirjaansa, joten hänen ammattinsa ei ole kovin erityinen. Siitä äkillinen ylentyminen itse kuningattaren opettajaksi, eli munshiksi, tuntuisi kenestä tahansa erittäin häkellyttävältä. Abdul on todella mukava persoona, eikä hänelle halua mitään pahaa. Jotkut rasistisesta hoviväestä eivät nimittäin pidä hänestä lainkaan ja yrittävät keksiä tapoja, joilla saisivat intialaiset ulos palatsista ja koko Isosta-Britanniasta!
     Kuningatar Viktoriaa näyttelee upea Judi Dench. Tämä on toinen kerta, kun Dench esittää kyseistä henkilöä, ensimmäisen kerran ollessa leffassa Her Majesty, Mrs Brown (1997). Denchistä todella löytyy arvokkuutta, jonka rooli vaati ja hän onkin tuttuun tapaansa erinomainen. Kuningatar Viktoria ei huomioi lainkaan hovinsa epäilijöitä, vaan päättää jatkuvasti tarjota Abdulille uusia, korkeampia asemia, jotta monet närkästyisivät vielä enemmän. Vaikka hahmo onkin ylväs, on kuningattaresta löydetty muitakin puolia. Hän on hieman koominen ja esimerkiksi tärkeän ruokailun aikana hän vain nukahtelee, eikä edes jaksa esittää, että häntä kiinnostaisi samat vanhat hölötykset ja mielistelyt muilta. Tarpeen vaatiessa kuningatar on myös uhkaava. Varsinkin yhdessä kohtauksessa hänen valtansa näkyy mielettömän huikeasti, jolloin Denchin taidot pääsevät parhaiten esille. Kun sanoin, että yllätyin Fazalin taidoista, tarkoitin myös sitä, että olin yllättynyt, sillä vaikka hänellä oli vastanäyttelijänä sellainen taituri kuin Judi Dench, hän ei jäänyt selkeästi jalkoihin kaksikon yhteisissä kohtauksissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat toinen, kyynisempi intialaismies Mohammed (Adeel Akhtar), inhottava prinssi Bertie (Eddie Izzard), hovissa erittäin tärkeä sir Henry Ponsonby (aiemmin tänä vuonna menehtynyt Tim Pigott-Smith), tohtori Reid (Paul Higgins) ja pääministeri Salisbury (Michael Gambon).

Victoria & Abdul alkaa lähes kaksikymmentä minuuttia pitkällä introlla, jossa Abdul ja Mohammed saavat tietää tulevasta matkastaan ja lähtevät Isoon-Britanniaan. Kuningatar Viktoriakin esitellään, mutta hän vaikuttaa aluksi olevan pienemmässä roolissa kuin Abdul. Tärkeän illallisen aikana Abdul ojentaa Viktorialle arvokkaan mohurin, jolloin kuningatar Viktoria kiinnittää häneen huomiota. Toisen ruokailun aikana Abdul päättää hetken mielijohteesta näyttää kunnioituksensa kuningattarelle, suukottamalla tämän kenkiä. Tästä Viktoria vasta hämmästyykin ja hän päättää pitää intialaismiehet palatsissa. Erittäin kummallinen ystävyys alkaa ja täysin eri lähtökohdista tulevat henkilöt huomaavat, että heillä on enemmän yhteistä toistensa kuin kenenkään muun kanssa. Ystävyys todella on kummallinen ja se voi aluksi kuulostaa pelkältä sadulta, jos ei päätä tutkia asiaa. Elokuvan tekijätkin ovat tietoisia siitä, kuinka absurdia on, että arvovaltainen hallitsija ja nöyrä intialaismies voivat olla niin läheiset ja leffan yleinen henki on todella kevyt. Filmi on täynnä hilpeitä hetkiä, jotka riemastuttavat katsojaa ja tuovat hymyn huulille lähes koko keston ajan. Vitsit eivät kuitenkaan ole hulvattomia, vaikka välillä voimakkaat kulttuurierot tarjoavatkin makeat naurut. Mielestäni yksi hauskimmista hetkistä oli kuitenkin, kun kuningatar Viktorian ylimielinen poika, prinssi Bertie hämmästelee raivoissaan sitä, miten Abdul on päässyt niin hienoon virkaan ja sanoo, että Viktoria kohtelee Abdulia kuin tämä olisi perhettä. Tähän kuningatar Viktoria vastaa: "Ei, Abdulista minä pidän."

Elokuvan draamallisemmat hetket ovat nimittäin suurimmaksi osaksi sitä, kun hoviväki yrittää keksiä keinoja, joilla he saisivat Abdulin takaisin Intiaan. Pientä surullisuuttakin on mukana, sillä vaikka aluksi Mohammedin suhtautuminen Englannin kylmempään ilmastoon käsitellään huumorilla, niin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän huomaa, että ilmasto todella vaikuttaa Mohammediin pahasti. Muitakin koskettavia hetkiä on mukana. Minun on pakko tunnustaa, että yhdessä kohtaa herkästyinkin hieman. Se, miten leffa on täynnä kepeää huumoria ja saa sen yhdistettyä koskettaviin hetkiin, voisi tehdä filmistä jopa todella mainion, etenkin kun ottaa vielä huomioon, miten oivallisesti kuningatar Viktorian ja Abdulin ystävyys on luotu. Harmillisesti ennen puolta väliä tarina alkaa vain kierrättää tiettyä kaavaa: hoviväki keksii tavan, jolla Abdulin saisi pois, mutta se saadaan ratkaistua niin, että Abdul jää. Sitten keksitään uusi tapa ja taas uusi tapa. Tätä nähdään filmissä niin moneen kertaan, että viimeisen puolen tunnin kohdalla leffa tuntuu pienesti pitkästyttävältä, eikä se oikein etene mihinkään. Onneksi elokuvalla on kuitenkin erittäin hieno lopetus, joten tasonpudotus ei vaikuta liikaa kokonaisuuteen.

Ohjaaja Stephen Frears ei ole onnistunut tässä läheskään yhtä hyvin kuin Florence Foster Jenkinsin parissa, mutta hän osaa silti luoda tunnelmaa ja saa näyttelijöistä parhaat puolet esille. Lee Hallin työstämä käsikirjoitus on kelpo, mutta pitkään samaa toistavan osion olisi voinut tiivistää. Tiivistys olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuva on mainiosti kuvattu. Suosikkikuvani koko filmissä on aiemmin mainitsemassani kohdassa, kun kuningatar Viktoria näyttää valtansa. Kuva on yksinkertaisesti toteutettu, mutta sen pieni liike antaa kuningattarelle lisää arvokkuutta. Leffassa nähtävät lavasteet ja asut ovat erinomaisesti toteutetut. Ajankuva on hyvin luotu. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole kovin kummoiset ja parissa kohtaa, kun näytetään suurta satamaa, tausta ja laivat näyttävät selvästi digitehosteilta. Musiikista vastaa säveltäjä Thomas Newman, jonka tyyli pääsee usein hyvin esille. Kovin muistettavaa musisointia hän ei ole kuitenkaan saanut aikaan.

Yhteenveto: Victoria & Abdul on oiva historiallinen draamaelokuva. Ajankuva on hienosti toteutettu ja tunnelma on pääasiassa mukavan hilpeä. Aidosti koskettaviakin hetkiä on mukana, vaikka suurimmaksi osaksi leffan henki on aika kevyt. Judi Dench on täydellinen kuningatar Viktorian roolissa ja Ali Fazal on yllättävän mainio Abdulina. Kaksikon erikoinen ystävyys on onnistuneesti luotu ja sitä seuraa erittäin mielellään. Harmi vain, että jossain kohtaa leffa alkaa jumittamaan samaa juonikuviota, jossa hoviväki yrittää saada Abdulin lähtemään eri tavoin. Elokuvaa olisi voinut tiivistää hieman, jolloin se olisi kokonaisempi paketti. Liika toistaminen tekee filmistä hetken ajan pitkästyttävän, mikä vie todella hyvästä filmistä yhden pisteen. Näin se on kuitenkin hyvä ja suosittelen katsomaan Victoria & Abdulin, jos pidätte historiallisista draamaelokuvista tai jos fanitatte Denchiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Victoria & Abdul, 2017, BBC Films, Cross Street Films, Perfect World Pictures, Working Title Films