Pääosissa: Chris Hemsworth, Daniel Brühl, Olivia Wilde, Alexandra Maria Lara, Christian McKay, Julian Rhind-Tutt, Pierfrancesco Favino, David Calder, Natalie Dormer, Stephen Mangan, Alistair Petrie ja Colin Stinton
Genre: urheilu, draama
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12
Rush perustuu tositapahtumiin vuoden 1976 Formula 1 -kilpailusta ja kilpa-ajajien James Huntin ja Niki Laudan välisestä vimmaisesta kisasta. Peter Morgan kiinnostui tästä tositarinasta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Alun perin Paul Greengrassin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päätyikin vaihtamaan projekteja Ron Howardin kanssa, jonka oli tarkoitus ohjata Captain Phillips (2013). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2012 ja lopulta Rush sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan draamaelokuvan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan brittiläiselokuvan, miessivuosan, äänen ja leikkauksen BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Rushia, vaikka se on kiinnostanut minua ilmestymisestään asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.
1970-luvulla brittiläinen James Hunt ja itävaltalainen Niki Lauda ryhtyvät armottomasti kisaamaan Formula 1:ssä.
Marvelin elokuvauniversumista Thorina tunnettu Chris Hemsworth ja saksalainen leffastara Daniel Brühlnäyttelevät James Huntia ja Niki Laudaa, eri maiden Formula-kuskeja, joilla on suuret haaveet maailmanmestaruudesta. Eri tavoin lahjakkaat kuskit päätyvät välittömästi nokittain ja kaikki muut kuljettajat joutuvat seuraamaan sivusta näiden kahden taistelua kultapaikasta. Hemsworth ja Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hemsworth istuu kuin valettu virnuilevaksi Huntiksi, joka tykkää juhlimisesta ja vaihtaa naisia ehkä jopa tiuhempaan tahtiin kuin renkaita autoonsa. Brühl häikäisee Laudana, joka on huomattavasti laskelmoivampi ja totaalisesti kilpailuun keskittyvä. Kummatkin persoonat ovat kiinnostavat ja heidän välistä kilpailuaan jää seuraamaan kiehtoutuneena - tiesi tosielämän lopputulemasta tai ei.
Elokuvassa nähdään myös Christian McKay Huntin kilpailua rahoittavana lordi Heskethinä ja Julian Rhind-Tutt Huntin tallipäällikkö Bubblesina, Natalie Dormer ja Olivia Wilde Huntin parina tyttöystävänä monista, Pierfrancesco Favino Laudan tiimikumppani Regazzonina, sekä Alexandra Maria Lara Laudan tapaamana Marlenena. Sivunäyttelijätkin tekevät kelpo työtä osissaan, mutta Rush on silti täysin Hemsworthin ja Brühlin show.
Rush osoittautui erittäin väkeväksi urheiludraamaksi, joka nappaa heti vauhdikkaaseen kyytiinsä, eikä hellitä otettaan, ennen kuin lopputekstit alkavat rullata merkiksi kilpailun päättymisestä. Sen lisäksi, että itse Formula 1 -ajot ovat täynnä nopeatempoisia ja vaarallisuudessaan jännittäviä ajokohtauksia, jotka ovat toinen toistaan tyylikkäämmin toteutettuja, itse elokuvakin kulkee varsin ytimekkäästi eteenpäin. Noin kuuden vuoden tapahtumat on hyvin saatu tiivistettyä parin tunnin leffaan ja vaikka se tietääkin sitä, että joitain mutkia oiotaan suoriksi, otetaan vapauksia tositapahtumista ja sivuhahmot jäävät hieman pahvisiksi, homma toimii erittäin mainiosti. Tylsää hetkeä ei ole, vaan elokuva on nopeasti ohi, varsinkin loppupäässä, kun homma muuttuu yhä vain jännittävämmäksi.
Vielä hurjia Formula-kilpailukohtauksia mielenkiintoisempaa on seurata näitä kahta päähenkilöä, Huntia ja Landaa, jotka ovat valmiita pistämään lähes kaiken likoon voittaakseen. Nuorten sällien naljailu muuttuu vähitellen hengenvaaralliseksi taisteluksi, eivätkä kaksi kuskia enää näe muita kuljettajia, keskittyessään vain toistensa päihittämiseen. Kyse ei kuitenkaan ole täysin mustavalkoisesta vihasta, vaan kaksikon kilpailusta löytyy monenlaisia puolia ja heidän muutamat yhteiset keskustelunsa ovatkin kenties jopa elokuvan parasta antia. Tiivistunnelmaisten kohtausten lisäksi tämä kuskien vimmainen kisa johtaa myös koskettaviin hetkiin.
Elokuvan ohjasi tosiaan lopulta Ron Howard, joka sopii mielestäni paremmin tämän teoksen rattiin kuin alun perin pestiin palkattu Paul Greengrass. Greengrassin äkkipikainen tyyli heiluvan kameratyöskentelynsä ja silppuleikkauksensa kanssa olisi saattanut pilata kilpakohtaukset, mutta Howard hoitaa ne lahjakkaasti ja tyylikkäästi. Howard myös pitää energisyyttä yllä kaiken aikaa. Peter Morganin käsikirjoitus on oivallinen, syventyen keskittymään näiden kahden miehen kilpailuviettiin ja konfliktiin. Rush on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi siitä löytyy hienoja lavasteita ja asuja, sekä erityisesti Brühlin tapauksessa myös onnistuneita maskeerauksia. Erikoistehosteet ovat oivalliset, mutta värimäärittely on paikoitellen hieman ruma ylikorostetun saturaationsa ja kontrastinsa kanssa, millä on nostettu turhan paljon esimerkiksi vihreän sävyjä sinne, minne ne eivät luontaisesti tunnu kuuluvan. Äänimaailma on voimakkaasti rakennettu jyliseviä efektejä ja Hans Zimmerin dramaattisia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Rush on vaikuttava autourheiluelokuva ja kiinnostava katsaus tositapahtumiin kahden kuskin välisestä hurjasta kisasta. James Hunt ja Niki Lauda ovat todella erilaiset persoonat toisistaan ja heidän yhä vain vimmaisemmaksi muuttuvaa kilpailua maailman parhaan formulakuskin tittelistä jämähtää seuraamaan suurella mielenkiinnolla. Chris Hemsworth ja Daniel Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa, tuoden hyvin esille hahmojensa vaikean, mutta silti moniulotteisen suhteen. Kilpakohtaukset ovat toinen toistaan säväyttävämpiä ja jännittävämpiä, mutta pääkaksikon yhteentörmäykset niiden ulkopuolella ovat kenties vielä väkevämpiä. Kertomukseen uppoutuu lopulta niin syvälle, että parin tunnin kesto kulkee vauhdikkaasti. Ron Howardin ohjaus on vahvaa ja Peter Morganin käsikirjoitus on tietyistä mutkien oikomisista ja tositapahtumien muokkauksista huolimatta onnistunut. Ajoittain tökeröä värimäärittelyä lukuun ottamatta elokuva on myös visuaalisesti komea. Rushia voi suositella täysillä autourheilun ystäville, mutta myös monenlaisista tositarinoista kiinnostuneille katsojille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rush, 2013, Imagine Entertainment, Working Title Films, Double Negative, Exclusive Media Group, Cross Creek Pictures
Pääosissa: Felix Kammerer, Albrecht Schuch, Aaron Hilmer, Moritz Klaus, Adrian Grünewald, Edin Hasanovic, Daniel Brühl, Thibault de Montalembert, Devid Striesow, Andreas Döhler ja Sebastian Hülk
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 16
Im Westen nichts Neues, eli suomalaisittain Länsirintamalta ei mitään uutta perustuu Erich Maria Remarquen samannimiseen kirjaan vuodelta 1929. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty kaksi elokuvasovitusta, heti vuotta myöhemmin työstetty parhaan elokuvan Oscar-voittaja Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front - 1930), sekä suoraan televisiossa julkaistu Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front - 1979). Kummatkin olivat kuitenkin yhdysvaltalaisia filmatisointeja saksalaisen kirjan pohjalta ja 2010-luvulla Saksassa alettiin suunnitella omaa elokuvaa kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta uusi Länsirintamalta ei mitään uutta sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2022, kunnes se saapui maailmanlaajuiseen levitykseen Netflixin suoratoistopalvelun kautta kuukautta myöhemmin. Elokuva nousi kehutuksi hitiksi, vaikkakin se sai myös kritiikkiä erityisesti kotimaassaan Saksassa monien lähdemateriaalista tehtyjen poikkeuksien vuoksi. Kehuista huolimatta en kiinnostunut katsomaan elokuvaa, kun se ilmestyi Netflixiin. Olin juuri puoli vuotta aiemmin katsonut vuoden 1930 filmatisoinnin, enkä nähnyt tarpeelliseksi, että erinomaista sotaklassikkoa tehtäisiin uusiksi. Vasta kun elokuva sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ulkomaalainen elokuva, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, maskeeraus, ääni, musiikki ja erikoistehosteet), sekä voitti seitsemän BAFTA-palkintoa (paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, ääni, musiikki ja vieraskielinen elokuva), päätin vihdoin antaa leffalle mahdollisuuden ja katsoin vuoden 2022 Länsirintamalta ei mitään uutta viikkoa ennen Oscar-gaalaa.
Vuonna 1917 ensimmäistä maailmansotaa on kestänyt kolme vuotta. Nuori Paul Bäumer värväytyy kaveriensa kanssa sotimaan Saksan keisarillisessa armeijassa, uskoen sinisilmäisesti, että rintamalla hänestä kehkeytyisi suuri sankari. Todellisuus on kuitenkin aivan muuta ja koti-ikävä iskee pian, kun Paul tovereineen kohtaa sodan kauhut.
Pääroolissa vain 17-vuotiaana armeijaan värväytyvänä Paul Bäumerina nähdään Felix Kammerer, joka tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa muutosta läpi elokuvan. Paul esitellään leffan alussa naiivina ja leppoisana nuorukaisena, joka näkee sodassa lähinnä tilaisuuden todistella itseään, eikä tiedä yhtään, mikä rintamalla oikeasti odottaa. Kun hahmo lähtee taistoon, karu todellisuus iskee pian päin lärviä ja Kammerer esittää hienosti hahmonsa kasvavat pelkotilat. Katsojana jämähtää seuraamaan kiinnostuneena Paulin matkaa, toivoen, että tämä pääsee takaisin kotiinsa.
Elokuvassa nähdään myös Albrecht Schuch Katczinskynä, joka toimii vähän kuin Paulin mentorina sotatantereella, Aaron Hilmer, Moritz Klaus, Adrian Grünewald ja Edin Hasanovic muina Paulin lailla sinisilmäisesti värväytyneinä nuorukaisina, joilla menee yhtä lailla pupu pöksyyn tosipaikan tullen, sekä tällä hetkellä Saksan kenties isoin maailmanlaajuinen stara Daniel Brühl Matthias Erzbergerinä, tosielämän henkilönä, joka allekirjoitti sodan lopettaneen Compiègnen aselevon. Sivunäyttelijät ovat myös mainioita rooleissaan, joskin Brühl tuntuu alikäytetyltä leffassa. Erzbergerin juonikuvio pohjautuu tositapahtumaan, mutta se ei kuulunut alkuperäiskirjaan tai aiempiin filmatisointeihin. Kuvion ujuttaminen mukaan jääkin hieman raakileeksi yritykseksi laajentaa tarinaa.
Skeptiset ennakko-odotukseni uutta Länsirintamalta ei mitään uutta -filmatisointia kohtaan osoittautuivat oikeiksi. Ei kyseessä ole missään nimessä huono elokuva. Ei. Parhaimmillaan filmi on suorastaan mahtava, mutta loppujen lopuksi se ei tuntunut tuovan mitään erityistä uutta pöytään, jotta se perustelisi olemassaoloaan. Itse asiassa se jopa poistaa tärkeiltä tuntuneita juttuja. Vaikka elokuvan alussa näytetäänkin pikaisesti, kuinka naiivi ennakkoasenne Paulilla ja kumppaneilla on sotaan, leffasta jää täysin uupumaan ainakin vuoden 1930 sovituksessa mukana ollut sotapropaganda, jolla hyväuskoisia nuoria kosiskeltiin liittymään armeijaan. Sodan kauheuksien realisoituminen kuvataan tarpeeksi hyvin, mutta todellinen isku jää lyömättä. Lisäksi uudesta elokuvasovituksesta uupuu mielestäni tärkeä osio, jossa traumatisoituneet ja kotiin ikävöineet selviytyjät palaavat lomansa aikana hetkellisesti kotiinsa, vain tajutakseen, etteivät enää kuulu sinne, sillä heidän asenteensa on muuttunut voimakkaasti, mutta kotipuoli on jäänyt ennalleen. Tämän takia hahmoilta uupuu se kauheus siitä, ettei heillä tunnu olevan enää paikkaa maailmassa. Elokuvalla kestää myös lopputeksteihin asti tuoda esille filmin nimen merkitys. Ranska pisti niin väkevästi hanttiin, ettei länsirintama edennyt lähes lainkaan, eikä sieltä siis ollut mitään uutta kerrottavaa.
Puutteistaan huolimatta elokuva on kuitenkin omana sotadraamanaan kieltämättä mallikkaasti tehty ja erityisesti sen taistelukohtaukset ovat vaikuttavia karmeudessaan ja teknisessä taituruudessaan. Parhaimmillaan leffa vangitsee katsojansa jännittämään nuorukaisten puolesta, kun nämä yrittävät taistella henkensä kaupalla. Surun hetkiltä ei tietenkään voida välttyä, joskin samoihin sydäntä särkeviin tunnelatauksiin ei ylletä kuin vuoden 1930 klassikossa. Sekaan on saatu oivia suvantovaiheita, joissa nähdään muun muassa sotilaiden yhteishengen vahvistumista esimerkiksi vitsailun kautta. Nämä tuovat sydäntä ja ihmisyyttä muuten kylmään ja ankeaan filmiin.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Edward Berger, joka tekee vakuuttavaa työtä tunnelman ja massiivisten sotakohtausten kanssa. Hänen, Ian Stokellin ja Lesley Patersonin käsikirjoitus kuitenkin kompastelee merkittävien hetkien ja temaattisten juttujen puutteella. Sentään he pitävät mukana merkittävän teeman sodan typeryydestä ja turhuudesta. Teknisiltä ansioiltaan Länsirintamalta ei mitään uutta on erinomainen. Kameratyöskentely on todella näyttävää ja sitä vain tukevat tyylikäs valaisu, harmaa värimaailma, sekä toinen toistaan upeammat lavasteet, taidokkaasti tehdyt asut ja yhä vain karummiksi muuttuvat maskeeraukset. Äänimaailma on väkevästi rakennettu. Heti alussa on loistoratkaisu, kuinka sota-asuja parsivat ompelukoneet kuulostavat konekivääriltä. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit maalailevat oivallisen lisäyksen alakuloiseen tunnelmaan.
Yhteenveto:Länsirintamalta ei mitään uutta on erittäin mainio sotaelokuva, joka jää kuitenkin hieman laihaksi vuoden 1930 klassikkofilmiin verrattuna. Elokuva kuvaa väkevästi sodan kauhut, mutta siitä jää uupumaan tarinalle merkittäviä juttuja alun propagandasta hetkelliseen kotiinpaluuosioon. Leffalla myös kestää turhan kauan tuoda esille elokuvan nimen merkitys. Sotakohtaukset ovat kuitenkin vaikuttavaa katseltavaa kaikessa karmeudessaan. Lavastus-, puvustus-, maskeeraus-, ääni- ja tehostetiimi ansaitsevat aplodit, sillä niin erinomaisesti he rakentavat suuria taisteluita. Kameratyöskentely on myös upeaa ja teknisiltä ansioiltaan elokuva onkin varsinainen taidonnäyte. Myös näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Käsikirjoitukseltaan leffa jää kuitenkin vajaaksi, kaivaten temaattisesti tärkeitä aspekteja ja hetkiä. Uusi Länsirintamalta ei mitään uutta on pätevästi tehty sotafilmi, jolla varmasti napataan Oscar-pystejä ainakin teknisillä osa-alueille. Suosittelen kuitenkin kääntymään vuoden 1930 klassikon puoleen, joka on kestänyt aikaa häkellyttävän hyvin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikipedia.org
Im Westen nichts Neues, 2022, Amusement Park Films, Rocket Science, Sliding Down Rainbows Entertainment
Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Ralph Fiennes, Harris Dickinson, Gemma Arterton, Djimon Hounsou, Rhys Ifans, Tom Hollander, Charles Dance, Matthew Goode, Daniel Brühl, Valerie Pachner, Aaron Taylor-Johnson ja Stanley Tucci Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16
Mark Millarin ja Dave Gibbonsin Kingsman-sarjakuviin (2012-2018) perustuva elokuva Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) oli yllätyshitti, jota niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät, joten jatkoa oli tulossa. Kingsman: Kultainen kehä(Kingsman: The Golden Circle - 2017) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta sekin oli taloudellinen menestys, joten lisää oli tekeillä. Kolmannen Kingsman-elokuvan lisäksi ohjaaja Matthew Vaughn alkoi suunnitella esiosaa, joka kertoisi Kingsman-organisaation synnystä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2019, mutta eri syistä (20th Century Foxin myynti Disneylle ja koronaviruspandemia) leffan julkaisua on siirretty useampaan otteeseen. Nyt The King's Man saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä vaihtelevin mielin. Ensimmäinen Kingsman-leffa on mielestäni aivan törkeän hyvä ja olen nähnyt sen useamman kerran, mutta jatko-osa Kultainen kehä tuotti minulle pettymyksen, enkä ole jaksanut katsoa sitä ensi-illan jälkeen uudestaan. Aluksi minua ei kiinnostanut idea esiosaleffasta, mutta trailereiden myötä aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kuitenkin elokuvan jatkuva siirtyminen eteenpäin sai minut aika ajoin jopa unohtamaan sen olemassaolon ja kun vihdoin istahdin katsomaan The King's Mania sen lehdistönäytöksessä, olin lähinnä epäuskoinen siitä, että pitkän odotuksen jälkeen ylipäätään pääsen näkemään sen.
Kun 1900-luvun alussa eri maiden pahimmat ja katalimmat roistot lyöttäytyvät yhteen ajaakseen maailman sotaan, Kingsman-liikkeellä vaatteensa räätälöivät Oxfordit päättävät pysäyttää heidät.
The King's Man ei kerro aiempien Kingsman-elokuvien tutuista hahmoista, vaan se esittelee uuden kattauksen tyyppejä, jotka olivat perustamassa tätä vakoojaorganisaatiota. Ralph Fiennes näyttelee Orlando Oxfordia, sotaveteraania, jota kalvaa tekonsa taistelussa ja pyrkii nyt elämään pasifistina. Harris Dickinson esittää hänen aikuistumisen kynnyksellä olevaa poikaansa Conradia, joka taas haluaa näyttää kykynsä sodassa ja on kyllästynyt isänsä yliampuvaan suojelemistarpeeseen. Tämä isä-poika-asetelma on toimivasti rakennettu ja niin Fiennes kuin nuori Dickinson hoitavat hommansa hyvin. Fiennes itse asiassa paremmin kuin hyvin - hän on aivan mahtava leffassa! Olen aina pitänyt Fiennesiä erittäin karismaattisena näyttelijänä, mutten ole aikoihin nähnyt hänen heittäytyvän näin täysillä roolinsa vietäväksi.
Elokuvassa nähdään myös Gemma Arterton ja Djimon Hounsou Oxfordeja palvelevina Pollyna ja Sholana, Charles Dance kenraali Kitchenerinä ja Matthew Goode tämän assistenttina Mortonina, Rhys Ifans häijynä Grigori Rasputinina, Daniel Brühl katalana Erik Jan Hanussenina, sekä Tom Hollander veikeässä kolmoisroolissa Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaana Yrjö V:nä, Saksan keisari Vilhelm II:na ja Venäjän keisari Nikolai II:na. On lystikäs idea käyttää samaa näyttelijää eri maiden johtajan roolissa ja Hollander hoitaa jokaisen tontin mainiosti. Muutenkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Fiennesin lisäksi parhaiten joukosta erottuu Rhys Ifans, joka suorastaan herkuttelee ilkikurisen ja kummallisen Rasputinin roolissa.
Ilokseni The King's Man osoittautui pitkän odotuksen arvoiseksi ja Kingsman: Kultaista kehää paremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä siitä omat ongelmansa löytyy. Elokuvan tarinankerronta on paikoitellen hieman takkuilevaa, liekö sitten kyse käsikirjoituksen työstämisestä uudestaan, lisäkuvauksista tai muuten vain leikkauksesta. Välillä elokuva kulkee kovaa kyytiä eteenpäin, toisinaan taas jää junnailemaan paikoillaan. Lisäksi elokuvan alkupää on erikoisen tavanomaista settiä ja ainakin ensimmäisen puolen tunnin aikana homma ei tuntunut lainkaan Kingsmanilta, joka tunnetaan villistä toiminnastaan, sähäkästä tyylistään ja ronskista huumoristaan. Tavanomaisenakin elokuva on pätevästi ohjattua, mutta hetkellisesti ehdin säikähtää, että eikö luvassa olekaan yhtä riemastuttavan päätöntä menoa kuin aiemmissa elokuvissa.
Huojennuksekseni hieman ennen puoltaväliä filmi päättääkin painaa kaasun pohjaan ja sitten sitä mennään eikä meinata. Alkupään tavanomaisuus saa kyytiä ja luvassa on erittäin tyylikkäitä ja brutaaleja tappeluita, joissa ihmisiä pistetään säälittä hengiltä hupaisinkin tavoin. Puolen välin paikkeilla on aivan mahtava kohtaus sankareiden ja Rasputinin välillä, täynnä hulvatonta huumoria ja päheää tappelua. Aiempien elokuvien tapaan The King's Manista löytyy myös varsin yllättäviä ja hävyttömiäkin käänteitä ja ratkaisuja, jotka vain parantavat leffaa sen edetessä. Kaikki huipentuu vallan mainioon loppuskabaan, joka jättää katsojan odottamaan jatkoa.
Ohjaaja Matthew Vaughnilta kyllä löytyy silmää näyttäville toimintakohtauksille. Vaughn keksii leffaan toinen toistaan tyylikkäämpiä turpaanvetoja ja miekkataisteluita, joissa kamera liikkuu tarkkaan suunnitellusti hahmojen ympärillä. Välillä kameraa asetellaan varsin mielikuvituksellisiin paikkoihin tehostamaan meininkiä. Muutenkin tekninen toteutus on onnistunut. Vaikka leikkaus onkin paikoitellen kömpelöä yleisen rytmityksen puolesta, mukana on paljon napakoita ja kiinnostavia editointiratkaisuja. Sodan syttyminen ja leviäminen kuvataan yhdellä pitkällä otoksella todella näyttävästi. 1900-luvun alku on hienosti toteutettu erinomaisen lavastuksen ja puvustuksen kautta. Efektit ovat mainiot ja äänimaailma rymistelee oivallisesti Matthew Margesonin ja Dominic Lewisin musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The King's Man on varsin mainio toimintakomedia, sekä mielenkiintoinen esiosa. Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä tosissaan käyntiin, mutta sitten kun mennään, niin sitten ihan oikeasti myös mennään. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä, rujompia ja veikeämpiä. Taistelukoreografiat ovat näyttäviä ja niitä vain tukee taidokas kuvaus. Huumori on paikoitellen hyvinkin ronskia, mutta silti varsin hupaista. Tarinankerronta on paikoitellen töksähtelevää, mutta homma pitää silti hyvin mukanaan. Tarinasta löytyy myös mainioita käänteitä ja yllätyksiä. Näyttelijät ovat kaikki päteviä rooleissaan, varsinkin hyvin heittäytyvät Ralph Fiennes ja Rhys Ifans. Iloitsen, että The King's Man on vihdoin saatu elokuvateattereihin, mutta samalla harmittelen, että se ilmestyy juuri silloin, kun mm. meidänkin maamme sulkee teattereitaan koronan takia. Toivon, että kaikki, jotka sitä ovat odottaneet viimeiset pari vuotta, pääsisivät silti vihdoin ja viimein näkemään sen.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Man, 2021, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Marv Films, Marv Studios
Ohjaus: Quentin Tarantino Pääosissa: Brad Pitt, Mélanie Laurent, Christoph Waltz, Eli Roth, Daniel Brühl, Diane Kruger, Til Schweiger, B. J. Novak, Michael Fassbender, August Diehl, Sylvester Groth, Martin Wuttke, Mike Myers, Jacky Ido, Omar Doom, Denis Ménochet, Harvey Keitel ja Samuel L. Jackson Genre: draama, sota Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia Ikäraja: 16
Kunniattomat paskiaiset on ohjaaja Quentin Tarantinon seitsemäs elokuva - kuudes, jos Kill Bill: Volume 1 (2003) ja Kill Bill: Volume 2 (2004) lasketaankin vain yhdeksi elokuvaksi ja kahdeksas, jos otetaan huomioon Tarantinon ensimmäinen teos, viimeistelemätön ja osittain tuhoutunut "My Best Friend's Birthday". Tarantino keksi idean Kunniattomiin paskiaisiin jo 1998, mutta kun tarina alkoi vain laajentua entisestään käsikirjoitusvaiheessa, ei hän keksinyt hyvää lopetusta elokuvalle ja jätti projektin rauhaan keskittyäkseen muihin elokuviin. Tarantino kuitenkin vähän väliä palasi tekstin pariin, sillä hän oli niin innoissaan leffasta ja piti sitä jopa parhaana kirjoituksenaan. Tarinan paisuessa hän pohti jopa muokkaavansa siitä minisarjan. Kun hän oli saanut viimeisteltyä Death Proof -elokuvan (2007), hän päätti uppoutua vanhaan ideaansa oikein kunnolla ja saada sen viimeisteltyä. Lopulta Tarantino sai tekstinsä valmiiksi ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Kunniattomat paskiaiset sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, missä se sai lähes 10 minuuttia kestävät suosionosoitukset. Suomeen leffa saapui vasta syyskuussa. Elokuva oli siihen mennessä Tarantinon uran isoin hitti ja se voitti suurimmaksi osaksi kriitikot puolelleen. Leffa voitti ja oli ehdolla useista palkinnoista, mm. kahdeksasta Oscar-palkinnosta (esim. paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosapystin. Itse näin Kunniattomat paskiaiset kesällä 2013 tätini kanssa, joka halusi näyttää minulle hieman erilaisen elokuvan. Ihastuin filmiin ensiminuuteista lähtien ja pidin sitä aivan huikeana teoksena. Olen kuitenkin katsonut sen vain kerran uudestaan, mistä on kulunut jo nelisen vuotta. Olen pitkään pohtinut elokuvan uudelleenkatselua, ja kun huomasin filmin täyttävän 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan jälleen ja arvostelemalla sen.
Vuonna 1944 joukko "Paskiaisiksi" kutsuttuja juutalaisamerikkalaisia sotilaita matkaa Ranskaan tappamaan natseja. Samalla elokuvateatteria pyörittävä neiti Mimieux keksii keinon kostaa kuolleen perheensä puolesta.
Natseja metsästävien "Paskiaisten" johtajana, luutnantti Aldo Rainena nähdään Brad Pitt, joka tekee tässä elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Pitt on aivan huikea rentona, mutta määrätietoisena johtohahmona ja pääsee pitämään hauskaa Aldon vahvan aksentin kanssa. Hahmon tapa puhua tarjoaa useat naurut ja tätä vain vahvistaa Pittin tyyli näytellä hahmoaan. Aldon taustoja ei erityisemmin lähdetä avaamaan, mutta silti katsoja saa hyvän käsityksen siitä, millainen tyyppi hän on. Muita "Paskiaisia" Aldon lisäksi ovat pesäpallomailalla natseja hakkaava Donny "Karhujuutalainen" Donowitz (kauhuohjaaja Eli Roth), Hugo Stiglitz (Til Schweiger), Smithson Utivich (B. J. Novak), sekä pienikokoinen Ulmer (Omar Doom). Jokainen hahmoista saa jossain kohtaa leffaa hetkensä loistaa jollain tapaa. Joukkona "Paskiaisista" on tehty aikamoinen tiimi, jonka tehtävän suorittamista katsoja haluaa innokkaasti seurata. Mélanie Laurent näyttelee juutalaisneiti Mimieuxia, jonka perheen natsit ovat tappaneet ja joka nyt odottaa tilaisuuttaan kostaa. Katsoja huomaa välittömästi olevansa Mimieuxin puolella ja on jännittävää nähdä, millaisia juonia hän kehittelee. Laurent on nappivalinta rooliinsa ja hän tuo upeasti esille hahmon kokeman tuskan ja vihan.
Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka nappasi roolisuorituksestaan näyttelijäpalkinnon mm. Oscareissa, Golden Globesissa, Cannesin elokuvajuhlilla ja BAFTA-gaalassa. Waltz näyttelee julmaa natsieverstiä Hans Landaa, joka on hahmona aivan hirveä. Landasta onnistutaan luomaan epämiellyttävä ja ahdistava tapaus heti ensikohtauksessaan, ja leffan aikana hän jatkaa inhottavuuden osoittamista. Ja Waltz on aivan mielettömän hyvä osassaan; todellakin palkintojen arvoinen suoritus! Hän onnistuu luomaan hahmostaan niin vastenmielisen lieron että hieman hupaisankin tapauksen, kun tämä yrittää tehdä vaikeista tilanteista hieman rennompia. Waltzin tapa puhua, sekä hänen ilmeensä ja eleensä ovat hiottu täydellisiksi ja hänen fantastinen suorituksensa jääkin lähes päällimmäisenä mieleen elokuvan päätyttyä. Leffassa nähdään myös iso joukko muita hahmoja. Nykyään iso Hollywood-stara, mutta vielä 2009 aika tuntematon heppu Michael Fassbender näyttelee natsiksi soluttautunutta brittivakoojaa, joka saa käskynsä Mike Myersin esittämältä komentajalta. Kotimaassaan Saksassa iso tähti Daniel Brühl pääsee näyttelemään hieman meta-tasolla, sillä hänen hahmonsakin, Fredrick Zoller, on Saksassa juhlittu sotasankari, joka on päässyt näyttelemään elokuvassa. Myös Diane Kruger esittää saksalaisnäyttelijää, hienostunutta Bridget von Hammersmarkia, kun taas Sylvester Groth näyttelee tosielämän Joseph Goebbelsia, joka teki sotapropagandafilmejä natseille. Jacky Ido nähdään neiti Mimieuxin assistenttina elokuvateatterilla ja August Diehl taas esittää epämiellyttävää natsimajuria. Natsien johtajana, Adolf Hitlerinä nähdään Martin Wuttke, joka pääsee oikein kunnolla eläytymään huutavan ja katalan diktaattorin rooliin. Kaikki näyttelijät ovat todella mainioita osissaan, etenkin Brühl, joka sopii osaansa kuin valettu. Shrek- (2001-2010) ja Austin Powers -leffoista (1997-2002) tuttua Myersia on hauska nähdä todella erilaisessa roolissa kuin yleensä, ja Fassbenderin kohtauksissa on huvittavaa miettiä, että eipä hän tainnut tietää, millainen kuuluisuus hänestä muutaman vuoden päästä tulisi. Quentin Tarantinon tuttuun tyyliin ohjaaja tekee cameon jos toisenkin leffassa, minkä lisäksi hän on kutsunut mukaan pari ystäväänsä, jotka ovat esiintyneet hänen muissa elokuvissaan.
Ensimmäisenä Kunniattomista paskiaisista pitää tietää, että vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin toiseen maailmansotaan, ei elokuva kerro historiallista tositarinaa, vaan omaa fantasiaansa siitä, miten sodan kulku olisi voinut mennä. Toiseksi on hyvä tietää, että vaikka toinen maailmansota onkin isosti esillä, ei kyseessä ole sotaelokuva. Ammuskelua leffasta kyllä löytyy - Tarantinon tyyliin erittäin brutaalia ja veristä ammuskelua - mutta kunnon sotakohtauksia ei mukana ole. Elokuvaa on itse asiassa hyvin vaikea sulloa mihinkään tiettyyn genreen. Siinä on toimintaa, mutta lopulta liian vähän, että se olisi toimintaelokuva. Mukana on myös romantiikkaa ja mustaa huumoria, mutta leffaa on vaikea kutsua romanttiseksi filmiksi tai komediaksi. Elokuva kallistuu vahvasti draaman puolelle useiden hitaiden keskustelukohtaustensa myötä, mutta samalla filmissä on niin paljon muutakin, ettei draamakaan lopulta ole oikea lajityyppi. Oikea termi onkin varmaan "Tarantino-elokuva". Kunniattomat paskiaiset on todella tarantinomainen teos monin tavoin ja minun täytyy sanoa, että olen aika samaa mieltä kuin Tarantino oli tätä elokuvaa kirjoittaessaan: kyseessä on mielestäni ohjaajan uran paras teos. Tiedän kyllä, että hän on ohjannut klassikkoasemaan jo nousseen elokuvan Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), mutta itseäni Kunniattomat paskiaiset puhuttelee huomattavasti enemmän.
Kun sanon elokuvan olevan hyvin tarantinomainen teos, tarkoitan tietty kaikenlaisia tyylejä, mitä Tarantino usein käyttää filmeissään. Ensinnäkin mukana tosiaan on todella väkivaltaisia hetkiä, mutta elokuva ei kuitenkaan mässäile verellä, vaan kauheat kuolemat on ripoteltu juuri oikeisiin kohtiin filmin aikana. Lisäksi mukana on paljon nokkelaa ja absurdia huumoria. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, mutta elokuvan aikana saa kyllä nauraa ja hymähdellä tyytyväisenä useampaankin otteeseen. Absurdius syntyy myös siitä, että Tarantino saattaa kesken kohtauksen päättää näyttää jotain hieman kummallista, mikä saattaa pysäyttää tarinan kulun kokonaan hetkeksi. Oivana esimerkkinä parissakin kohtaa kohtaus keskeytyy lyhyeksi aikaa selventääkseen jonkun hahmon menneisyyttä. Tarvitseeko leffa näitä hetkiä? Ei välttämättä, mutta olen täysin tyytyväinen, että Tarantino otti ne mukaan, sillä se vain lisäävät elokuvan kekseliäisyyttä.
Lisäksi tarantinomaisuutta löytyy paljon myös tarinasta ja tarinankerronnasta. Kosto on teemana hyvin tuttu Tarantinolle ja sitä hyödynnetään vahvasti myös tässä. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa, sanoisinko jopa mestarillisen täydellisessä avauksessa Tarantino pääsee katsojan ihon alle ja luo upeasti jännitystä, minkä vuoksi katsoja seuraa tapahtumia hievahtumatta ensiminuuteista alkaen. Tämä avaus myös luo syyn kostolle ja katsoja on välittömästi kostajan puolella, jolloin hahmoa kannustaa koko elokuvan ajan. Itse tarina on tietty jaettu osiin, tässä tapauksessa lukuihin, aivan kuin teatteriesityksen näytöksiin. Filmissä onkin jotain hyvin teatterimaista, mikä kiehtoo itseäni valtavasti, sillä olen harrastanut teatteria neljän vuoden ajan. Jokainen luvuista sijoittuu pääasiassa yhteen tapahtumapaikkaan, jolloin luvut voisi siirtää helposti näyttämölle. Tämä myös luo luvuille jonkinlaista tarkoitusta, eivätkä ne ole mukana vain kivana lisäkikkailuna. Jokainen luvuista myös keskittyy hieman eri asiaan ja eri hahmoihin, mutta ne kuitenkin liikuttavat isompaa tarinaa eteenpäin, mikä johtaa mielestäni äärimmäisen onnistuneeseen tarinankerrontaan.
Kunniattomien paskiaisten vahvuus todella syntyy Quentin Tarantinosta ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän hoitaa molemmat hommat niin taiturimaisella otteella, etten voi olla ihailematta lopputulosta todella paljon. Elokuva on täynnä erinomaisesti rakennettuja ja huippuunsa hiottuja kohtauksia, mitkä vain lisäävät ja lisäävät filmin koukuttavuutta. Aloituksen lisäksi mahtava esimerkki on baarikohtaus, missä natseiksi naamioituneet "Paskiaiset" joutuvat pahaan paikkaan. Jännitystä nostatetaan vähitellen ja tilanteen epämiellyttävyys ja ahdistavuus välittyy hitaasti katsojaankin. Kaikki muu ympärillä unohtuu, kun leffa lumoaa kuin hypnoosi. Kohtauksen lopussa jännitys vedetään tappiinsa ja vasta kun ruutu menee mustaksi merkiksi luvun vaihtumisesta, katsoja voi jälleen hengähtää. Tarantino ei tee tätä vain yksittäisten kohtausten aikana, vaan koko elokuvansa kanssa. Leffa koostuu useista hitaista kohtauksista, joissa lähinnä vain keskustellaan. Mutta kun keskustelut ovat niin tarkasti luotuja ja näyteltyjä, aika menee todella nopeasti. Elokuvan kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Loppuhuipennuksessa filmi painelee menemään oikein kunnolla ja leffan lopetus meinaa saada minut taputtamaan. Vain pari kohtausta tuntuvat hieman venytetyiltä, muuten Kunniattomat paskiaiset on mestariteos.
Kyseessä on myös teknisesti mestarillinen elokuva. Filmi on todella hienosti kuvattu; elokuva on täynnä tyylikkäitä otoksia ja hauskaa kamerakikkailua. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja kohtausten erikoiset katkaisut ovat nerokkaasti rytmitetyt. Valaisu on myös oivallista, minkä lisäksi näyttävät lavasteet ja tyylikkäät asut luovat hyvin toisen maailmansodan ajankuvaa. Tekoverta ei erityisemmin säästellä. Visuaalisuuksistakin löytyy paljon viittauksia vanhoihin aikoihin, esimerkiksi alku- ja lopputekstien tyyleillä. Äänimaailmakin on erittäin mainiosti rakennettu, mitä vain vahvistavat leffassa käytetyt oudon osuvat kappalevalinnat, sekä legendaarisen Ennio Morriconen sävelmät.
Yhteenveto:Kunniattomat paskiaiset on mestariteos ja omasta mielestäni Quentin Tarantinon paras elokuva! Tarantinon käsikirjoitus on nerokas - tavat, joilla hän kuljettaa tarinaa eteenpäin saavat minut innostumaan suuresti, enkä voi muuta kuin ihailla, mitä hän on tämän filmin kanssa saanut aikaiseksi. Tässä tarinan jakaminen lukuihin ei ole pelkkää tyylikikkailua, vaan jokainen luku tuntuu kertovan hieman omaa tarinaansa, yhdistyen kuitenkin samalla isompaan kokonaisuuteen. Se, että jokainen luku sijoittuu lähinnä yhteen tapahtumapaikkaan, on mielestäni äärimmäisen kiehtovaa, sillä se luo elokuvaan uniikin teatterinäytelmän kaltaisen hengen. Tarantino luokin huikealla tavalla tunnelmaa ja yhdistelee eri lajityyppejä ja ideoita luodakseen täysin omannäköisensä taideteoksen. Elokuva pistää jännittämään, minkä lisäksi siinä saa nauraa. Ammuskelukohtaukset ovat raakoja, mutta mukana on myös romantiikkaa. Toisen maailmansodan ajankuva on erinomaisesti luotu lavasteiden, pukujen ja musiikkien voimin. Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä - Pitt tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen ja Christoph Waltz todella ansaitsi kaikki palkintonsa Hans Landan roolista. Mélanie Laurent ja Daniel Brühlkin ovat fantastiset osissaan. Vain pari kohtausta tuntuvat kestävän hieman liian kauan, mutta muuten Kunniattomat paskiaiset on aika lailla täydellinen teos, mitä ei voi olla ihastelematta. Suosittelenkin elokuvan katselua kaikille Tarantinon faneille, erikoisesti rakennettujen tarinoiden ystäville, sekä historiasta kiinnostuneille, vaikka leffa luokin ihan oman versionsa toisen maailmansodan kulusta.
"You know something, Utivich? I think this just might be my masterpiece."
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Inglourious Basterds, 2009, Universal Pictures, The Weinstein Company, A Band Apart, Studio Babelsberg, Visiona Romantica
Ohjaus: Julius Onah Pääosissa: Gugu Mbatha-Raw, David Oyelowo, Daniel Brühl, Chris O'Dowd, John Ortiz, Zhang Ziyi, Aksel Hennie, Elizabeth Debicki, Roger Davies ja Donal Logue Genre: scifi, kauhu Kesto: 1 tunti 42 minuuttia Ikäraja: 16
Vuoden 2008 hirviöfilmi Cloverfieldjätti ihmiset ihmettelemään, sillä elokuva ei tarjonnut selityksiä tapahtumilleen, vaan piti asiat mysteerinä. Vuonna 2016 sille ilmestyi yllättäen jatko-osa nimeltä 10 Cloverfield Lane, joka oli aiemmin kulkenut nimellä "The Cellar". Sekin leffa jätti ihmiset hämmästyneiksi, sillä elokuva ei tuntunut liittyvän mitenkään edellisen osan tapahtumiin. Samalla ilmoitettiin, että tällaisia erikoisia jatko-osia olisi tulossa lisääkin ja nyt onkin ilmestynyt kolmas filmi, The Cloverfield Paradox, minkä teko alkoi nimellä "God Particle". Se oli Oren Uzielin kirjoittama scifitarina, joka ei vielä muutama vuosi sitten liittynyt millään lailla Cloverfield-leffoihin. Kuitenkin kun Paramount ja Bad Robot -yhtiöt ostivat oikeudet käsikirjoitukseen, he keksivät tavan linkittää tarinan aiempiin filmeihin ja se lisättiin elokuvasarjan kolmanneksi osaksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2017, mutta sen julkaisua siirrettiin jostain syystä jatkuvasti eteenpäin. Kun teatterijulkaisua ei vaikuttanut tapahtuvan, Paramount myi filmin Netflixille, jossa sen voisi pistää katsottavaksi välittömäksi. Netflix päättikin yllättää kaikki ja kun yhtiö julkaisi leffan ensimmäisen trailerin Super Bowlin yhteydessä, siinä paljastettiin, että itse elokuvakin ilmestyisi samana päivänä. Ihmiset innostuivat ja pitivät kovasti yllätyksestä... noin muutaman tunnin ajan, kunnes he näkivät itse elokuvan. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt internetinnostuksen jotain kohtaan katoavan niin nopeasti kuin tämän leffan kanssa. The Cloverfield Paradox sai murska-arviot ja monet edellisten osien fanit ilmaisivat syvää pettymystä. Tämän takia en itse halunnut katsoa leffaa heti, vaan odotin parin viikon ajan, kunnes "tilanne" rauhoittui. Ystävänpäivänä päätimme tyttöystäväni kanssa vihdoin katsoa elokuvan ja koska kirjoitin arviot kahdesta edellisestä osasta, päätin kirjoittaa arvion myös tästä.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Cloverfield ja 10 Cloverfield Lane!
Avaruusasema Cloverfieldin miehistö yrittää selvittää ratkaisua Maan energiakriisiin. Heidän kokeensa menee kuitenkin pieleen ja pian asemalla alkaa tapahtua kummia.
Cloverfield-avaruusaseman miehistöön kuuluvat menneisyytensä traumoista kärsivä Ava (Gugu Mbatha-Raw), komentaja Kiel (David Oyelowo), fyysikko Schmidt (Daniel Brühl), hassutteleva Mundy (Chris O'Dowd), lääkäri Monk (John Ortiz), tympeä Volkov (Aksel Hennie) ja kiinaa puhuva insinööri Tam (Zhang Ziyi). Valitettavasti päähenkilö Avaa lukuunottamatta muille miehistön jäsenille ei ole kirjoitettu mitään mielenkiintoista sisältöä. He ovat vain hahmoja tekemässä työtään ja yrittämässä ratkaista tilannetta, mutta katsojana ei saa heistä irti oikeastaan mitään. Mundysta on helppo pitää O'Dowdin miellyttävän persoonan takia, mutta muuten he eivät erityisemmin kiinnosta. Näyttelijät tekevät parhaansa sen perusteella, mitä heille on kirjoitettu, mutta yksikään heistä ei tee mitään ihmeellistä. Hahmoja jaksaa seurata, mutta heidän kohtaloillaan ei ole mitään väliä. Muita henkilöitä leffassa ovat Maahan jäävä Avan mies Michael (Roger Davies), salaliittoteorioita kertova Mark Stambler (Donal Logue), sekä erikoinen insinööri Mina (Elizabeth Debicki). Näistä hahmoista Michael ja Mina ovat kiinnostavia - jopa kiinnostavampia kuin suurin osa Cloverfield-asemalla työskentelevistä.
The Cloverfield Paradoxin parasta antia ovat sen yhteydet kahteen edelliseen Cloverfield-elokuvaan. Tässä leffassa nimittäin selitetään vihdoin, miksi ensimmäisessä osassa nähtiin jättimäinen hirviö, kun taas toisessa osassa esiintyi avaruusolioiden armeija. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata myös pieniä viittauksia edellisiin osiin, kuten Kelvin-huoltoaseman, sekä puheen räjähdyksestä, josta puhuttiin 10 Cloverfield Lanessa. Silti olen lukenut paljon kommentteja internetistä, joissa ihmiset sanovat, etteivät vielä tämänkään leffan jälkeen kyenneet yhdistämään näitä kolmea elokuvaa toisiinsa, mikä ihmetytti minua. Suosittelenkin siis olemaan tarkkana kuin porkkana filmin alkupäässä, sillä siinä eräs hahmo oikein selittää muille hahmoille ja katsojille, miten Cloverfield-elokuvauniversumin voi yhdistää. Tavallaan kyseessä on kekseliäs ratkaisu, joka tarjoaa tekijöille mahdollisuuden tehdä ties mitä sarjan parissa, mutta samalla se on myös hieman liian helppo idea. Se kuitenkin jättää hauskasti miettimään, mikä on hienoa.
Harmillisesti elokuvan tarina ei ole yhtä kiehtova kuin sen yhteydet edellisiin osiin. Aluksi koko homma tuntuu kyllä mielenkiintoiselta, sillä vaikka edellisetkin osat ovat olleet scifielokuvia, tämä on sarjasta ensimmäinen, mikä tapahtuu oikeasti avaruudessa. Energiakokeen mennessä pieleen, alkaa elokuva vaikuttamaan Ridley Scottin Alien - kahdeksas matkustaja-elokuvan(Alien - 1979) ja John Carpenterin The Thing - "se" jostakin -leffan (The Thing - 1982) yhdistelmältä ilmapiirinsä ja kummallisten tapahtumiensa takia. Nämä kummallisuudet ovat kyllä kiehtovia ja ne ovat hienosti erilaisia toisistaan, jolloin jokainen uusi juttu tulee yllätyksenä, eikä katsoja osaa odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Valitettavasti on kuitenkin arvattavissa, kun jollekin hahmoista tapahtuu jotain, vaikkei tiedä varmasti että mitä. Tunnelma vain muuttuu sellaiseksi, että voi arvata, ettei tälle tyypille käy nyt hyvin. Onneksi elokuvasta kuitenkin puuttuu tyypillinen kliseekohtaus, jossa joku hahmoista esittelee muille lapsensa kuvia ja kertoo kuinka ikävöi heitä. Sellainen tuppaa aina sinetöimään hahmon kohtalon. Itse en ole kauhuleffoissa sellainen, joka huutelee elokuvan aikana asioita kuten "älä mene tuonne" tai "juokse nyt äkkiä karkuun, äläkä jää tuijottamaan", vaan yleensä sanon vain: "Voi miksi sinun täytyi näyttää lastesi kuva? Nyt sinä varmasti kuolet!"
Onkin oikeasti suuri harmi, että hahmot ovat tylsiä, jolloin heidän kohtalonsa eivät vain jaksa kiinnostaa. Siinä missä filmin pitäisi saada katsojat kannustamaan miehistöä selviytymään, se saa heidät lähinnä odottamaan, milloin seuraavalle henkilölle-jonka-nimeä-ei-muista käy jotain pahaa, sillä silloin elokuva onnistuu viihdyttämään. Siksi on myös valitettavaa, että jossain kohtaa kummallisuudet vain loppuvat, aivan kuin ne olisivat unohtuneet käsikirjoittajalta ja loppu alkaa keskittyä eri juttuihin. Kokonaisuudessaan kyseessä on aika tyhjentävä tekele, josta ei paljoa muista enää seuraavana päivänä. Kuitenkin kun sitä katsoo, se onnistuu viihdyttämään, jännittämään ja pohtimaan Cloverfield-kytköksiä, jolloin sitä voi pitää ihan menevänä scifipätkänä. The Cloverfield Paradox ei ole mielestäni läheskään niin huono kuin monet kriitikot ovat sanoneet, mutta olisihan se toki voinut olla paljon parempikin.
Elokuvan ohjauksesta vastaa lähes tuntematon nimi Julius Onah, joka on aiemmin ohjannut vain lyhytfilmejä, sekä koko illan elokuvan The Girl is in Trouble (2015), joka ei alle tuhannen IMDb-käyttäjäarvionsa perusteella vaikuta siltä, että oikeastaan kukaan tietäisi siitä. Onah on tehnyt ihan hyvää työtä pitääkseen Oren Uzielin jokseenkin sekavan käsikirjoituksen kasassa. Jotkut repliikeistä eivät ole parhaimmasta päästä, mutta on Uziel saanut mukaan toimiviakin juttuja. The Cloverfield Paradox on oivasti kuvattu, mutta leikkauksessa se kaipaisi hieman enemmän hengähdystaukoja, sillä siihen on tungettu niin paljon asioita mukaan. Valaisu on mainiosti toteutettu, eikä elokuva sorru liikaan synkkyyteen. Puvustus on tehty taidokkaasti ja leffan lavasteet ovat näyttävät. Myös visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa erittäin tyylikkäät - jopa paremmat kuin olin odottanut. Äänimaailma on myös hyvin luotu. Valitettavasti säveltäjä Bear McCreary ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella.
Yhteenveto:The Cloverfield Paradox on kerran katsottava scifikauhuraina, joka viihdyttää kun sitä katsoo, mutta josta ei muista paljoa jälkikäteen. Parasta leffassa ovat sen kytkökset aiempiin Cloverfield-elokuviin ja vaikka elokuvan ratkaisu filmien yhdistymiseen on jokseenkin laiska ja helppo, tarjoaa se kuitenkin katsojalle pohdittavaa ja se luo rajattomasti mahdollisuuksia tuleville osille. Onkin siis harmi, että itse tarina ei erityisemmin jaksa kiinnostaa, mikä johtuu lähinnä tylsästi kirjoitetuista hahmoista. Näyttelijät eivät millään lailla pääse oikeuksiinsa tyhjien hahmojensa kanssa, vaan tekevät läpi leffan aika mitäänsanomatonta työtä. Tylsät hahmot vievät paljon pois kohtauksista, jotka voisivat olla aidosti jännittäviä paremmin toteutettuina. Paikoitellen leffa onnistuu jännittämään kummallisuuksiensa takia, mutta nekin vain unohdetaan jossain kohtaa. Visuaalisesti kyseessä on yllättävän tyylikäs leffa, muttei se riitä tekemään The Cloverfield Paradoxista oikeasti hyvää elokuvaa. Suosittelenkin katsomaan tämän vain, jos Cloverfield-universumi kiehtoo teitä tai jos pidätte tällaisista kertakäyttöviihteistä, jotka kopioivat Alienia ja The Thingiä. Mitään erityisen laadukasta on turha odottaa. Saa nähdä, mitä Cloverfield-leffasarjalle tämän jälkeen käy ja millainen myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä, tällä hetkellä "Overlord"-nimellä kulkeva filmi tulee olemaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Cloverfield Paradox, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot
Ohjaus: Paul Greengrass Pääosissa: Matt Damon, Julia Stiles, David Strathairn, Joan Allen, Paddy Considine, Albert Finney, Édgar Ramírez, Joey Ansah, Scott Glenn ja Daniel Brühl Genre: toiminta, jännitys Kesto: 1 tunti 55 minuuttia Ikäraja: 12
Olen kerran aiemmin nähnyt Bourne-elokuvat (2002-). Silloin en niistä pahemmin perustanut, mutta nyt kun uusi Jason Bourne (2016) on ilmestymässä, niin päätin antaa edellisille osille mahdollisuuden ja katsoa ne uudestaan. The Bourne Identity (2002) ei vieläkään oikein vakuuttanut, mutta The Bourne Supremacy (2004) sai minut jollain tapaa jopa hieman innostumaan sarjasta. Innostuin jopa niin paljon, että katsoin kolmannen osan, The Bourne Ultimatumin, lähes putkeen toisen osan päättymisen jälkeen.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan kahta edellistä osaa; The Bourne Identity ja The Bourne Supremacy!
Lehtimies Simon Ross kirjoittaa juttua Jason Bournesta, mikä kiinnittää Bournen huomion. Bourne lähtee etsimään Rossin lähdettä, Neal Danielsia ja hänelle selviää asioita CIA:n uudesta operaatiosta, joka lähti alunperin liikkeelle hänestä itsestään.
Matt Damon palaa kolmatta kertaa Jason Bourneksi ja tuntuu parantavan suoritustaan jälleen. Hymyä ei ole vieläkään nähtävissä, mutta muuten Damon pääsee jälleen mätkimään turpaan ja piilottelemaan CIA:lta. Kyllä tämä rooli vaan on Damonille tarkoitettu. Julia Stilesin esittämän Nickyn rooli kasvaa jälleen ja hän päätyykin Bournen mukaan ympäri Eurooppaa. Kahdessa edellisessä osassa ontoksi jäänyt hahmo saadaan nopeasti tykättäväksi ja Stilesin näyttelijänsuoritus on hyvä. Pamela Landy palaa mukaan ja häntä esittää Joan Allen. Tällä kertaa hän onkin salaa Bournen puolella, mutta Bourne ei vieläkään ole turvassa CIA:lta, sillä tässä elokuvassa häntä jahtaa David Strathairnin näyttelemä Noah Vosen. Harmi, että jahtaajahahmot jäävät usein ontoiksi ja niin jää myös tämä. Toisaalta hahmo on parempi kuin ensimmäisessä elokuvassa nähty Chris Cooperin näyttelemä Conklin. Onttoja hahmoja ovat myös Bournen kohtaamat palkkatappajat, joita on tässä kaksi ja heitä esittävät Édgar Ramírez ja Joey Ansah. Daniel Brühl nähdään edellisessä elokuvassa kuolleen Marien veljenä, Martinina, ja toivoisi, että häntä näkisi enemmän, sillä Brühl on hyvä näyttelijä. Lehtimies Simon Rossina nähdään Paddy Considine.
Elokuva jatkuu The Bourne Supremacyn tapahtumista. Bourne pakenee Venäjällä ja kärsii jälleen näyistä menneisyydestään. Siitä hypätään kuusi viikkoa eteenpäin. Supremacyn lopetus, kun Pam Landy paljastaa Bournelle tämän oikean nimen, on nokkelasti lisätty mukaan Ultimatumiin ja tässä se tapahtuu noin puolessa välissä elokuvaa. Alussa nähtävä Waterloo-asemalla tapahtuva kohtaus nappaa katsojan samantien mukaansa ja elokuva pitääkin suurimmaksi osaksi otteessaan loppuun asti, vaikka välillä heikompiakin kohtia löytyy.
Jälleen päästään näkemään enemmän tai vähemmän maailmaa. Elokuvassa käydään mm. Venäjällä, Italiassa, Ranskassa, Englannissa, Espanjassa, Marokossa ja New Yorkissa. Etenkin Marokon takaa-ajokohtaus on oikein toimiva pätkä. Toimintaa on mukana useassa kohtaa, mutta silti elokuva perustuu enemmän jännitykseen kuin puhtaaseen väkivaltaan. Lähitappeluissa kuultavat äänet korostuvat selkeinä ja yksinkertaisina. Jotkut lyöntiäänet kuulostavat niin kliseisiltä, että niitä voisi löytää ennemminkin paljon vanhemmista elokuvista tai netistä löytyvistä videoista. Mistä lie valmiita äänitehosteita on ladattu elokuvaa varten. Joka tapauksessa elokuva sai Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista, enkä oikein tiedä oliko tämä oikea vaihtoehto niille pysteille.
Elokuva sai Oscar-palkinnon myös kuvauksesta ja sitä tämä ei todellakaan ansaitse. Leikkaus on hieman rauhoittunut, mutta kuvaaja ei. Yhä on turvauduttu käsivarakuvaan ja sen myös huomaa. Kamera liikkuu usein liikaa aivan turhaan ja kameran asemoinnit olisi voitu miettiä useassa kohdassa uudestaan. Elokuvassa on myös käytetty zoomauksia, jotka näyttävät aivan hirveiltä. Ohjaajana jatkaa Paul Greengrass ja toivon todella, ettei kuvaustyyli ollut hänen ideansa. Elokuvan director of photography on Oliver Wood, enkä muista, että muissa hänen kuvaamissaan elokuvissaan olisi niin holtitonta kameratyöskentelyä. Wood on ollut kuvaamassa mm. elokuvia Die Hard 2 (1990), Face/Off (1997), sekä tulevaa Ben-Huria (2016).
Sitten hieman The Bourne -trilogiasta kokonaisuutena, sillä vaikka sarjaa on jatkettu, niin tämän voi miettiä alkuperäisenä trilogiana, The Bourne Legacyn (2012) lisäosana ja Jason Bournen uuden sarjan aloittavana elokuvana. Sisällöltään elokuvissa on aika samanlainen kaava, kun Bourne yrittää selvittää menneisyyttään, häntä jäljitetään ja hän joutuu kohtaamaan palkkatappajia. Vakava tunnelma kulkee läpi sarjan, eikä päähenkilö näytä hymyä varmaan kertaakaan trilogiassa. Samanlaisuudessaankin kaikki sarjan osat eivät silti ole täysin onnistuneita. Sarjan aloittaja The Bourne Identity jää mielestäni selkeästi heikoimmaksi osaksi. Se alkaa toimivasti, mutta jännitys ei jaksa kantaa loppuun saakka. The Bourne Supremacy nousee suosikikseni, vaikka elokuvan kuvaus ja leikkaus ovatkin jotain aivan kamalaa. Siinä jännitys pysyy läpi elokuvan, kuten myös katsojan mielenkiinto. The Bourne Ultimatum jää näiden kahden osan väliin. Se on hyvä, muttei niin mainio kuin Supremacy.
Yhteenveto:The Bourne Ultimatum on mainio pätkä, joka olisi sellaisenaan toiminut hyvänä lopetuksena Bourne-sarjalle. Kuvaus on jälleen sekavaa, mutta tarina toimii. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä uusi Jason Bourne tarjoaa. Tässä välissä on kuitenkin vielä Jeremy Rennerin tähdittämä sarjan lisäosaelokuva The Bourne Legacy. Jos pidit kahdesta edellisestä Bourne-elokuvasta, niin tämä toimii mitä luultavimmin. Jos et ole nähnyt kahta edellistä osaa, niin käy vilkaisemassa ne ennen tätä. Vieläkään en tiedä, mistä suomennetun nimen "Medusa"-kohta tulee. Jännä juttu, että kaikissa osissa Bournesta leviävä kuva on lähestulkoon aina täsmälleen sama. Eikö nuoresta Matt Damonista ollut muita valokuvia?
Kirjoittanut: Joonatan, 4.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
The Bourne Ultimatum, 2007, Universal Pictures, MP BETA Productions, The Kennedy/Marshall Productions, Ludlum Entertainment
