Arvostelu: Troija (Troy - 2004)

TROIJA

TROY

Ohjaus: Wolfgang Petersen

Pääosissa: Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox, Sean Bean, Brendan Gleeson, Rose Byrne, Peter O'Toole, Garrett Hedlund, Saffron Burrows, Vincent Regan, James Cosmo, Nigel Terry, John Shrapnel, Julian Glover ja Julie Christie

Genre: historia, sota, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Troy, eli suomalaisittain Troija perustuu Homeroksen muinaiskreikkalaiseen runoelmaan Ilias (Ἰλιάς), joka taas pohjautuu Troijan sotaan, jonka historiallisuudesta ei olla vieläkään varmoja. Käsikirjoittaja David Benioff oli ollut lapsesta asti kiinnostunut Iliaksesta ja muista muinaisista sankaritaruista ja ehdottikin Warner Bros. Picturesille, että yhtiö tekisi elokuvan aiheesta. Benioff kirjoitti leffan käsikirjoituksen ja Universal Picturesin Gladiaattori-elokuvan (Gladiator - 2000) suurmenestyksen myötä Warner Bros. tarttui Benioffin ideaan. Ohjausvastuuta tarjottiin muun muassa Terry Gilliamille ja Christopher Nolanille, mutta heidän kieltäydyttyä hommaan palkattiin saksalainen Wolfgang Petersen, joka tarttui projektiin, kaduttuaan kieltäytymistään Gladiaattorin ohjaamisesta. Elokuva oli alun perin tarkoitus kuvata Marokossa, mutta juuri alkanut Irakin sota siirsi tuotannon Meksikoon ja Maltalle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2003 ja lavasteita tuhonneista myrskyistäkin huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta Troija sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta oli jättihitti taloudellisesti ja sai parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Troijan ensi kertaa muutama vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt, innostuttuani Antiikin Kreikasta ja Roomasta Gladiaattorin kautta. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Troijan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Spartan kuningatar Helena karkaa salarakkaansa, Troijan prinssi Parisin kanssa, jolloin raivostunut Spartan kuningas Menelaus lähtee sotaan Troijaa vastaan, apunaan isoveljensä, kuningas Agamemnonin armeija, johon kuuluu voittamattomana pidetty soturi Akhilleus.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltiana parhaiten tunnettu Orlando Bloom näyttelee Parisia, Troijan prinssiä, joka rakastuu Spartan kuningattareen, Helenaan (Hollywood-debyyttinsä tekevä Diane Kruger). Naisille vastustamattomana pidetty Paris voittaa myös Helenan sydämen ja niinpä nuoret salarakkaat päättävät karata yhdessä Troijaan, juuri kun Troija on tehnyt rauhansopimuksen Spartan kanssa. Bloom suoriutuu hyvin roolistaan, itsestään vähän liikoja luulevana prinssinä, jonka ajattelematon selkkaus koituu ties kuinka monen ihmisen kuolemaksi. Kruger istuu mainiosti Helenaksi, jolle ei kuitenkaan jää muuta tekemistä kuin näyttää hyvältä ja olla miesten sotaisan kilpailun palkintona.

     Edellisvuonna Marvel-sarjakuviin perustuvan Hulk-filmatisoinnin (2003) nimikkohahmona nähty Eric Bana taas esittää Hektoria, Parisin isoveljeä ja Troijan kruununperijää. Toisin kuin säikky pikkuveljensä, Hektor on arvostettu ja väkevä soturi. Vaikka Banakin on roolissaan oiva, hänenkään hahmonsa ei erityisemmin pääse säväyttämään.

     Elokuvan todellinen tähti on lopulta Brad Pitt, joka näyttelee Akhilleusta, jo eläessään legendaarista soturia, jota pidettiin suorastaan kuolemattomana. Pitt sopii täydellisesti tämän suuren taistelijan osaan ja hän on hionut itsestään kreikkalaisen sankarin perikuvan. Akhilleen motiivi lähteä Troijaan ja hakemaan Helena takaisin, liittyy kuitenkin puhtaasti hänen omaan egoonsa. Akhilleus haluaa jäädä historian kirjoihin suurimpana koskaan eläneenä soturina, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta, miksi kreikkalaiset marssivat tuhatpäisin joukoin Troijaan sotimaan.

Leffassa nähdään myös Brendan Gleeson Spartan kuninkaana, eli Helenan aviomiehenä Menelauksena, Brian Cox tämän isoveljenä, lähes koko Kreikkaa hallitsevana kuningas Agamemnonina, Peter O'Toole Parisin ja Hektorin isänä, Troijan kuninkaana Priamina, Saffron Burrows Hektorin vaimona Andromakhena, Sean Bean Ithakan kuninkaana Odysseuksena, Rose Byrne Parisin ja Hektorin serkkuna, papitar Briseiksenä, sekä esikoisroolinsa tekevä Garrett Hedlund Akhilleen serkkuna Patrokloksena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. O'Toolesta löytyy arvokkuutta Troijan yleväksi kuninkaaksi, kun taas Cox herkuttelee häikäilemättömän Agamemnonin osassa.

Jättimenestynyt ja parhaan elokuvan Oscar-palkinnonkin voittanut Gladiaattori toi pitkään unohduksissa olleet historialliset ja eeppiset miekka-ja-sandaali -filmit takaisin suosioon. Eipä siis ihme, että muutkin studiot kokeilivat onneaan tällä saralla. Troija ei millään yllä mestarillisen Gladiaattorin tasolle, mutta se on silti oikein mainio teos, joka jättää harmittelemaan, että tällaiset antiikin aikoihin sijoittuvat historialliset spektaakkelielokuvat ovat jälleen poistuneet muodista. En voi olla ainoa, joka kaipaa näitä massiivisia teoksia, joilla on pituutta useampi tunti ja jotka ovat pullollaan toinen toistaan näyttävämpiä taisteluita satojen sotisopiin puettujen extra-näyttelijöiden kera upeissa, valtavissa lavasteissa.

Jos tällaisista filmeistä tykkää, niin Troija nappaa mukaansa heti alussa ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi lähes kolmen tunnin kestonsa (tai päälle kolmen tunnin, riippuen katsooko pidennetyn ohjaajan version). Elokuva nostattaa vähitellen panoksiaan ja rakentaa konfliktiaan. Kun Troijan sota vihdoin käynnistyy, on meno komeaa kaikessa raakuudessaan. Taistelut vaihtelevat massiivisten sotimisten ja intiimimpien kaksintaistelujen välillä, eivätkä käy tylsiksi. Vaikka parhaimmillaan nämä taistot ovatkin jännittävää seurattavaa, ei leffa onnistu karistamaan katsojasta sitä turhautunutta tunnetta, että kaikki nämä ihmiset kuolevat sen takia, että nuoret kyyhkyläiset eivät osanneet ajatella isompaa kokonaisuutta ja seuraamuksia, ainoastaan omaa lempeään. Toki elokuva tuo selville, että kuningas Agamemnon on haaveillut Troijan valtaamisesta jo pitkään ja Parisin ja Helenan luoma selkkaus oli lähinnä kätevä syy ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen.

Valtavien toimintakohtausten väleissä elokuva osaa onneksi myös rauhoittua. Näyttelijät pääsevät vakuuttamaan näissä draamapainotteisemmissa hetkissä, mutta hahmot jäävät hieman etäisiksi hyvistä yrityksistä huolimatta. Osaa heidän suhteistaan rakennetaan pätevästi, toisia taas ontuvasti - etenkin Akhilleen ja Briseiksen välinen suhde jää hieman heikosti kehitellyksi. Tästä syystä todellinen tunnelataus jää saavuttamatta. Siinä, missä Gladiaattorin dramaattinen loppu saa herkistymään joka kerta, ei Troija useiden kuolemiensakaan kanssa saanut avattua kyynelkanaviani kertaakaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari vuotta sitten menehtynyt saksalainen Wolfgang Petersen, jonka aiempiin töihin kuuluivat muun muassa mestarillinen sotaelokuva Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981), fantasiaseikkailu Päättymätön tarina (The NeverEnding Story - 1984) ja toimintaleffa Air Force One (1997). Petersen hallitsee vaikuttavasti valtavat sotakohtaukset ja vie tarinaa rauhassa ja omalla painollaan eteenpäin. Kunnollista tunnesidettä leffa ei kuitenkaan saa luotua. Myöhemmin Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) toisena luojana tunnettu David Benioff on työstänyt kelpo käsikirjoituksen Homeroksen Ilias-runoelman pohjalta, ottaen toki monia vapauksia lähdemateriaalista. Teknisiltä ansioiltaan Troija on väkevä teos, jota ajan hammas ei ole päässyt nakertelemaan. Se on upeasti kuvattu, niin valtavia maisemakuvia kuin tyylikkäästi sommiteltuja lähikuviakin myöten. Lavasteet ovat ällistyttävät jylhyydessään (ikoninen Troijan hevonen on hieno luomus) ja asut ovat erinomaiset. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä edelleen ja oikeat satapäiset näyttelijäjoukot on sulavasti yhdistetty digitaalisesti laajennettuun armeijaan. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja James Horner maalailee mallikkaasti musiikeillaan. Alun perin säveltäjäksi oli palkattu Gabriel Yared, joka työsti filmin musiikkeja yli vuoden ajan, mutta kun Petersen oli tyytymätön hänen työhönsä, hänet korvattiin pikaisesti Hornerilla, joka sävelsi elokuvan musiikit muutamassa viikossa.

Alkuperäisen, kahden tunnin ja kolmen vartin mittaisen teatteriversion lisäksi Troijasta on julkaistu myös puoli tuntia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmen tunnin ja vartin pituinen leikkausversio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia ja muita muutoksia. Taistelut ovat huomattavasti verisempiä ja seksikohtauksissa paljasta pintaa näytetään enemmän. Elokuva jopa alkaa ja päättyy erilailla, minkä lisäksi Odysseus esitellään eri kohtauksella kuin teatteriversiossa. Kummallisin muutos tapahtuu kuitenkin musiikeissa. Sen lisäksi, että Hornerin musiikkeja täytyi muovata, ohjaajan versiossa soitetaan musiikkeja myös muista filmeistä, kuten Apinoiden planeetta -uudelleenfilmatisoinnista (Planet of the Apes - 2001) ja scifileffa Starship Troopers - Universumin sotilaista (Starship Troopers - 1997).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Troy, 2004, Warner Bros., Helena Productions, Latina Pictures, Radiant Productions, Plan B Entertainment, Nimar Studios

Arvostelu: National Treasure: Salaisuuksien kirja (National Treasure: Book of Secrets - 2007)

NATIONAL TREASURE: SALAISUUKSIEN KIRJA

NATIONAL TREASURE: BOOK OF SECRETS

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Nicolas Cage, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight, Ed Harris, Harvey Keitel, Bruce Greenwood, Ty Burrell, Helen Mirren, Armando Riesco, Alicia Coppola ja Albert Hall

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Nicolas Cagen tähdittämä seikkailuelokuva National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004) oli kriitikoiden heikosta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten tietysti sille tehtiin jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2006 ja lopulta National Treasure: Book of Secrets, eli suomalaisittain National Treasure: Salaisuuksien kirja sai ensi-iltansa joulukuussa 2007. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta sai negatiivista palautetta kriitikoilta, sekä kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin miespääosa ja miessivuosa). Itse näin elokuvan joskus nuorempana, pidettyäni todella paljon lapsena näkemästäni ykkösleffasta. Olen katsonut kummatkin filmit muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo joitain vuosia. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa Disney+ -suoratoistopalvelun sarjalla National Treasure: Edge of History (2022-), päätin katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne sarjaa odotellessa. Kaksi viikkoa National Treasure - kansallisaarteen katsomisen jälkeen katsoin National Treasure: Salaisuuksien kirjan.

Kun Ben Gatesin esi-isän väitetään olevan osasyyllinen presidentti Abraham Lincolnin murhaan, Benin täytyy yrittää puhdistaa sukunsa nimi. Sen tehdäkseen hänen täytyy löytää kadonnut kultainen kaupunki.

Huonoimman miespääosan Razzie-ehdokkuuden saanut Nicolas Cage palaa aarteenetsijä Ben Gatesin rooliin, eikä todellakaan ansainnut tätä ehdokkuutta. Yhdessä kohtaa leffaa Cage irrottelee ikoniseen tapaansa hullunkurisesti, mutta muuten hän tulkitsee hahmoaan samalla päättäväisyydellä ja historia-innokkuudella kuin viimeksikin. Yhdistelmä ajatusta sukunsa maineen pelastamisesta ja uuden suuraarteen löytämisestä ajavat Benin uuteen seikkailuun, jolle katsojakin lähtee erittäin mielellään mukaan. Cage on yhä mainio osassaan ja hyviä ovat myös muut paluun tekevät näyttelijät, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight ja Harvey Keitel Benin teknikkokaveri Rileynä, Benin ex-tyttöystävä Abigailina, Benin isänä Patrickina ja FBI-agentti Saduskyna. Benin ja Abigailin ero on hieman kömpelösti ujutettu mukaan ja tuo lähinnä tarpeetonta draamaa, etenkin kun katsoja odottaa alusta asti hahmojen palaavan kuitenkin yhteen. Bartha tuo huumoria mukaan, joskin komedia rajoittuu lähinnä siihen, että hänen Riley-hahmonsa on kaiken aikaa pihalla siitä, mistä muut puhuvat. Saman vitsin kierrätys käy jossain kohtaa tylsäksi.

     Tulokkaina leffasarjaan saapuvat Ed Harris Mitch Wilkinsonina, jolla on todisteita Gatesin suvun osallisuudesta Lincolnin salamurhaan, Ty Burrell Abigailin uutena treffiseurana Connorina, Bruce Greenwood Yhdysvaltain presidenttinä ja Helen Mirren Benin äitinä Emilynä. Harris sopii hyvin tämänkertaisen antagonistin osaan, joskin Mitch ei tarjoa samanlaista uhkaa kuin edellisleffassa Sean Beanin esittämä Ian. Benin ja Mitchin välille rakennettu konflikti tuntuu myös hieman pakotetulta ja jossain kohtaa leffaa voi huomata pohtivansa, että miksei aarteesta tietävä Mitch yksinkertaisesti pyytänyt Beniä auttamaan häntä etsimään kultaisen kaupungin? Greenwoodista löytyy sopivasti arvokkuutta presidentiksi ja mahtava Mirren on nappivalinta vanhoista kulttuureista kiinnostuneeksi äidiksi.

Ensimmäisen National Treasure -elokuvan tavoin kummastelen jatko-osa Salaisuuksien kirjankin kohdalla, että miksi nämä oikein mainiot ja viihdyttävät seikkailuleffat joutuivat kriitikoiden lyttäämiksi? Molemmat ottavat toki historiallisia vapauksia, eivätkä yhtään peittele sitä, kuinka isosti Indiana Jones -filmit (1981-) ovat toimineet niiden inspiraationa, mutta molemmat toimivat mielestäni erittäin hyvin. Kummatkin National Treasuret ovat lisäksi parempia elokuvia kuin viimeisin Indiana Jones -raina Kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008). Ei Salaisuuksien kirja ole yhtä hyvä kuin Kansallisaarre, mutta tämäkin on mukaansatempaava aarrejahti, joka pitää koukussaan läpi parin tunnin kestonsa.

Onhan se hieman hassua, että jo toinen suuraarre on jotenkin yhteydessä Gatesin sukuun, mutta samapa tuo, kun se muodostaa onnistuneesti tähänkin tietyn henkilökohtaisen siteen, joka ajaa Beniä eteenpäin. Jälleen käsikirjoittajina toimiva Wibberleyn pariskunta on tutkinut paljon jenkkihistoriaa, erityisesti Sisällissodan aikaisia tapahtumia ja hahmoja, ja hyödyntäneet löyhästi todellisia juttuja uutta aarrejahtia varten. Historioitsijat voivat nyrpistellä nenäänsä faktavirheille, mutta itseeni tällainen meno iskee hyvin. Enpä edes odottaisi, että tällaisissa elokuvissa onnistuttaisiin rakentamaan kertomusta täysin tosijuttujen varaan, etenkin kun kyseessä on lopulta fiktiivinen aarre. Koen itse hauskaksi, että historialla leikitellään tällä lailla ja merkkitapahtumista ja -henkilöistä löydetään fiktiivisiä salaisia puolia, jotka tukevat tarinaa.

Ensimmäisen elokuvan tavoin myös Salaisuuksien kirja koostuu vauhdikkaasta reissusta paikasta toiseen erilaisten vihjeiden perässä. Pääkolmikosta jokaisen oveluutta vaaditaan erilaisten pulmien ratkomiseen. Jännitettä rakennetaan oivallisesti, vaikkei hahmojen kintereillä kipittävä Mitch luo erityistä uhkaa. Tilanteet ovat mainion erilaisia toisistaan, eikä leffa lähde uusiokäyttämään omia ideoitaan, vaikkakin siitä löytyy toki kierrätystä edellisestä filmistä. Kaikki johtaa hyvään finaaliin, joka saa herkästi katsojan myhäilemään, kun hahmot yrittävät selvitä hengissä ansojen täyttämässä kohteessa. Tietyt finaalin ratkaisut eivät ihan toimi toivotulla tavalla, varsinkin liittyen aiemmin mainitsemaani konfliktiin Benin ja Mitchin välillä. Silti National Treasure: Salaisuuksien kirja on kokonaisuutena hyvä seikkailuteos, jolle olisi mielellään nähnyt jatkoa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisenkin osan tehnyt Jon Turteltaub, joka rakentaa jälleen tunnelmaa taidokkaasti ja pitää mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä hyvin yllä. Wibberleyden käsikirjoitus vaatisi hieman viilausta, mutta toimii silti passelisti tällaisenaan. National Treasure: Salaisuuksien kirja on myös hyvin kuvattu ja varsinkin huipennuksen upeita lavasteita esitellään tyylikkäästi koko komeudessaan. Lavasteet ovat muutenkin mainiot, kuten ovat myös asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteet toimivat hyvin, sillä suuri osa on tehty käytännön efektein. Äänimaailma on myös pätevästi rakennettu ja Trevor Rabinin musiikit ovat toistamiseen todella onnistuneet.

Yhteenveto: National Treasure: Salaisuuksien kirja on mainio jatkoseikkailu, joskin se ei yllä ensimmäisen elokuvan tasolle. Nicolas Cage on toistamiseen hyvässä vireessä aarteenetsijänä ja historioitsijana Ben Gatesina ja muutkin näyttelijät suoriutuvat passelisti rooleistaan. Ed Harris on hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joskin hänen hahmonsa Mitch Wilkinson vaatisi hieman viilausta käsikirjoituksen puolelta. Benin ja Mitchin välinen konflikti on hieman kömpelösti kehitelty. Tämäkin seikkailu nappaa hyvin mukaansa heti alussa ja uutta aarretta lähtee etsimään samalla lapsenomaisella innolla kuin edellisosassa. Jälleen kerran tapahtumavyyhtiin mahtuu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä, juonenkäännettä ja takaiskua, ennen kuin päästään loppuhuipennukseen. Jännitettä rakennellaan ihan hyvin ja oivaa huumoriakin mahtuu sekaan. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii myös mainiosti. Jos siis pidit ensimmäisestä National Treasuresta, suosittelen katsomaan Salaisuuksien kirjan. Nyt jään mielenkiinnolla ja hieman jännittäen odottamaan, millainen uusi televisiosarja National Treasure: Edge of History tulee olemaan. Pystyykö sarja perustelemaan olemassaolonsa ilman Cagea, vai onko kyseessä kiusallinen epäonnistuminen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

National Treasure: Book of Secrets, 2007, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Junction Entertainment, Saturn Films, Sparkler Entertainment, NT2 Productions

Arvostelu: National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004)

NATIONAL TREASURE - KANSALLISAARRE

NATIONAL TREASURE

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Nicolas Cage, Justin Bartha, Diane Kruger, Sean Bean, Jon Voight, David Dayan Fisher, Harvey Keitel, Stewart Finlay-McLennan, Oleg Taktarov, Stephen Pope ja Christopher Plummer

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

"I'm gonna steal the Declaration of Independence."

National Treasure - kansallisaarre on Nicolas Cagen tähdittämä seikkailuelokuva. Leffa lähti liikkeelle 1990-luvulla Oren Avivin ja Charles Segarsin ideasta, jonka pohjalta Jim Kouf työsti käsikirjoituksen. Jon Turteltaub kiinnostui tekstistä ja sai Disneyn omistaman Touchstone-yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2003 ja lopulta National Treasure - kansallisaarre ilmestyi marraskuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen menestys, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin leffan joskus lapsena, kun serkkuni näyttivät sen minulle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo varmaankin vuosikymmen. Nyt kun leffasarja on saamassa jatkoa Disney+ -sarjalla National Treasure: Edge of History (2023-), päätin pitkän tauon jälkeen katsoa elokuvat uudestaan ja arvostella ne.

Historioitsija Benjamin Gates ryhtyy etsimään vapaamuurarien kätkemää valtavaa aarretta, apunaan uskollinen ystävänsä Riley ja kansallisarkistolla työskentelevä Abigail, ja kintereillään katala Ian Howe.

Nicolas Cage näyttelee historiasta syvästi kiehtoutunutta Benjamin Gatesia, joka lapsena kuuli isoisältään (Christopher Plummer) tarinan vapaamuurareiden kätkemästä jättiaarteesta, jota Gatesin suku on etsinyt usean sukupolven ajan ja nyt on Benin vuoro. Cage hyppää onnistuneesti aarteenetsijän saappaisiin, joka hyödyntää kaikkea tietämystään päästäkseen kätkön luokse ennen kilpailijaansa. Ben on pidettävä hahmo ja hänen mukaansa lähtee mielellään seikkailulle. Hahmon kanssa etsintäretkelle päätyvät myös Benin ystävä, tekniikkavelho Riley Poole (Justin Bartha) ja (aluksi vastentahtoisesti) Yhdysvaltain kansallisarkistolla työskentelevä Abigail Chase (Diane Kruger). Riley tarjoaa mukaan huumoria, kun taas Abigail haastaa Benin älykkyyttä, sekä tuo leffaan pakollista romantiikantynkää.

     Elokuvassa nähdään myös Sean Bean Benin kanssa aluksi aarretta etsineenä ja sittemmin Benin pettäneenä Ian Howena, joka ei ole liikkeellä yhtä jaloista syistä kuin Ben, Jon Voight Benin isänä, joka joskus yritti etsiä aarretta ja koki sen olevan hukkaan heitettyä aikaa, sekä Harvey Keitel hahmojen perässä kulkevana FBI-agentti Saduskyna. Bean sopii passelisti roiston rooliin, Voight toimii hyvin isähahmona, joka pyörittelee silmiään poikansa aarreinnostukselle ja Keitel on tietty karismaattinen FBI-agentin osassa.

Ilahduin paljon, että National Treasure - kansallisaarre toimii yhä lähes 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin mainiosti. Sen katsominen herätti vuosien takaista lapsenomaista innostusta lähteä itsekin tutkimaan jotain mysteeriä, mikä johtaisi aarteen luokse. Samalla se herätti harmitusta, ettei tällaisia seikkailuleffoja oikein enää nähdä - ainakaan tällaisella omistautumisella ja tällä tavalla tehtynä. Parisen kymmentä vuotta sitten aarteenetsintäleffoilla oli kova buumi päällä mm. tämän, Muumion (The Mummy - 1999), Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) ja Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ilmestyessä. Osa näistä elokuvasarjoista on yhä käynnissä, mutta lähinnä nämä ykkösleffat ovat vanhan kunnon seikkailurainojen aatelia viime vuosilta.

Kaikki näistä ovat enemmän tai vähemmän saaneet inspiraatiota Steven Spielbergin seikkailuelokuvista, Indiana Joneseista (1981-2023), eikä National Treasure - kansallisaarre ole missään nimessä poikkeus. Mukana on paljon samoja aineksia ja vaikkei niistä leivotakaan samanlaisia klassikoita ja mestariteoksia kuin Spielberg kasarilla teki, kyseessä on todella mukaansatempaava ja viihdyttävä filmi. Heti ensiminuuteilla elokuva saa herätettyä niin päähenkilönsä kuin katsojansa mielenkiinnon myyttistä aarretta kohtaan, eikä aikaakaan, kun jahti on jo käynnissä. Parituntinen kesto vierähtää kuin hujauksessa ja leffan katsoo erittäin mielellään uudestaankin.

Elokuva tarjoaa kaikki kunnon seikkailutarinaan kuuluvat jutut. Siinä käydään erilaisissa lokaatioissa ja hahmot löytävät itsensä niin Arktisin hyytävästä kylmyydestä, Washington D.C.:n kallisarvoisimpien esineiden holveista ja pari vuosisataa homehtuneista tunneleista. Aarteenetsintä sisältää monenlaisia vihjeitä ja arvoituksia, joita pitää ratkoa. Samaa kohdetta eri syistä tavoittelevien henkilöiden takia kiire on kaiken aikaa yllä, eikä asiaa auta perässä kipittävä FBI. Jännittäviä hetkiä löytyy ja filmin kohokohtana toimiikin päähenkilöiden yritys varastaa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus. Parit hauskat vitsit mahtuu mukaan, mutta pääasiassa leffa on huomattavasti vakavampi kuin millaisena se luultavasti tänä päivänä tehtäisiin.

National Treasure - kansallisaarteen ohjauksesta vastaa Jon Turteltaub, joka rakentaa tehokkaasti tunnelmaa ja pitää katsojan hyvin kiinni menossa, vaikka leffasta löytyykin noin vartin mittainen osio ennen loppuhuipennusta, jossa ote hieman lipsuu. Jim Koufin, Cormac Wibberleyn ja Marianne Wibberleyn käsikirjoitus on onnistuneen napakka, sisältäen yllättävänkin paljon faktajuttuja historiasta keksityn aarteen ympärillä. Elokuva on taidokkaasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavasteet ovat erinomaiset ja myös puvustus ja maskeeraukset toimivat. Käytännön tehosteet näyttävät yhä mainioilta, mutta pari digiefektiä ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trevor Rabinin säveltämät sähäkät musiikit ovat todella oivalliset, tehostaen kaiken aikaa tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: National Treasure - kansallisaarre on erittäin mainio seikkailuelokuva, joka pitää hyvin otteessaan läpi parin tunnin kestonsa. Katsoja saadaan heti ensiminuuteilla kiinnostumaan myyttisestä aarteesta ja aarrejahtiin lähteekin innoissaan mukaan. Elokuva tarjoaa kerta toisensa perään koukuttavia ja jännittäviä tilanteita, jotka huipentuvat lopulta onnistuneeseen finaaliin. Sekaan heitetty huumori toimii hyvin, mutta romanttinen puoli tuntuu hieman väkinäiseltä. Jon Turteltaubin ohjaus on napakkaa ja käsikirjoitus oivallinen - kunhan toki ensin pääsee yli elokuvan ottamista historiallisista vapauksista. Näyttelijät hoitavat työnsä hyvin. Nicolas Cage istuu päärooliin mainiosti ja Sean Bean on passeli valinta vastapuolelle pahiksen osaan. Puitteet ovat läpikotaisin hienot ja Trevor Rabinin säveltämät musiikit tehostavat seikkailun tuntua. National Treasure - kansallisaarretta voikin helposti suositella Indiana Jonesin henkisten seikkailuleffojen ystäville. Harmi, ettei tällaisia filmejä pahemmin tehdä enää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

National Treasure, 2004, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Junction Entertainment, Saturn Films

Arvostelu: Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds - 2009)

KUNNIATTOMAT PASKIAISET

INGLOURIOUS BASTERDS

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Brad Pitt, Mélanie Laurent, Christoph Waltz, Eli Roth, Daniel Brühl, Diane Kruger, Til Schweiger, B. J. Novak, Michael Fassbender, August Diehl, Sylvester Groth, Martin Wuttke, Mike Myers, Jacky Ido, Omar Doom, Denis Ménochet, Harvey Keitel ja Samuel L. Jackson
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Kunniattomat paskiaiset on ohjaaja Quentin Tarantinon seitsemäs elokuva - kuudes, jos Kill Bill: Volume 1 (2003) ja Kill Bill: Volume 2 (2004) lasketaankin vain yhdeksi elokuvaksi ja kahdeksas, jos otetaan huomioon Tarantinon ensimmäinen teos, viimeistelemätön ja osittain tuhoutunut "My Best Friend's Birthday". Tarantino keksi idean Kunniattomiin paskiaisiin jo 1998, mutta kun tarina alkoi vain laajentua entisestään käsikirjoitusvaiheessa, ei hän keksinyt hyvää lopetusta elokuvalle ja jätti projektin rauhaan keskittyäkseen muihin elokuviin. Tarantino kuitenkin vähän väliä palasi tekstin pariin, sillä hän oli niin innoissaan leffasta ja piti sitä jopa parhaana kirjoituksenaan. Tarinan paisuessa hän pohti jopa muokkaavansa siitä minisarjan. Kun hän oli saanut viimeisteltyä Death Proof -elokuvan (2007), hän päätti uppoutua vanhaan ideaansa oikein kunnolla ja saada sen viimeisteltyä. Lopulta Tarantino sai tekstinsä valmiiksi ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Kunniattomat paskiaiset sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, missä se sai lähes 10 minuuttia kestävät suosionosoitukset. Suomeen leffa saapui vasta syyskuussa. Elokuva oli siihen mennessä Tarantinon uran isoin hitti ja se voitti suurimmaksi osaksi kriitikot puolelleen. Leffa voitti ja oli ehdolla useista palkinnoista, mm. kahdeksasta Oscar-palkinnosta (esim. paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosapystin. Itse näin Kunniattomat paskiaiset kesällä 2013 tätini kanssa, joka halusi näyttää minulle hieman erilaisen elokuvan. Ihastuin filmiin ensiminuuteista lähtien ja pidin sitä aivan huikeana teoksena. Olen kuitenkin katsonut sen vain kerran uudestaan, mistä on kulunut jo nelisen vuotta. Olen pitkään pohtinut elokuvan uudelleenkatselua, ja kun huomasin filmin täyttävän 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan jälleen ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1944 joukko "Paskiaisiksi" kutsuttuja juutalaisamerikkalaisia sotilaita matkaa Ranskaan tappamaan natseja. Samalla elokuvateatteria pyörittävä neiti Mimieux keksii keinon kostaa kuolleen perheensä puolesta.

Natseja metsästävien "Paskiaisten" johtajana, luutnantti Aldo Rainena nähdään Brad Pitt, joka tekee tässä elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Pitt on aivan huikea rentona, mutta määrätietoisena johtohahmona ja pääsee pitämään hauskaa Aldon vahvan aksentin kanssa. Hahmon tapa puhua tarjoaa useat naurut ja tätä vain vahvistaa Pittin tyyli näytellä hahmoaan. Aldon taustoja ei erityisemmin lähdetä avaamaan, mutta silti katsoja saa hyvän käsityksen siitä, millainen tyyppi hän on. Muita "Paskiaisia" Aldon lisäksi ovat pesäpallomailalla natseja hakkaava Donny "Karhujuutalainen" Donowitz (kauhuohjaaja Eli Roth), Hugo Stiglitz (Til Schweiger), Smithson Utivich (B. J. Novak), sekä pienikokoinen Ulmer (Omar Doom). Jokainen hahmoista saa jossain kohtaa leffaa hetkensä loistaa jollain tapaa. Joukkona "Paskiaisista" on tehty aikamoinen tiimi, jonka tehtävän suorittamista katsoja haluaa innokkaasti seurata.
     Mélanie Laurent näyttelee juutalaisneiti Mimieuxia, jonka perheen natsit ovat tappaneet ja joka nyt odottaa tilaisuuttaan kostaa. Katsoja huomaa välittömästi olevansa Mimieuxin puolella ja on jännittävää nähdä, millaisia juonia hän kehittelee. Laurent on nappivalinta rooliinsa ja hän tuo upeasti esille hahmon kokeman tuskan ja vihan.

Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka nappasi roolisuorituksestaan näyttelijäpalkinnon mm. Oscareissa, Golden Globesissa, Cannesin elokuvajuhlilla ja BAFTA-gaalassa. Waltz näyttelee julmaa natsieverstiä Hans Landaa, joka on hahmona aivan hirveä. Landasta onnistutaan luomaan epämiellyttävä ja ahdistava tapaus heti ensikohtauksessaan, ja leffan aikana hän jatkaa inhottavuuden osoittamista. Ja Waltz on aivan mielettömän hyvä osassaan; todellakin palkintojen arvoinen suoritus! Hän onnistuu luomaan hahmostaan niin vastenmielisen lieron että hieman hupaisankin tapauksen, kun tämä yrittää tehdä vaikeista tilanteista hieman rennompia. Waltzin tapa puhua, sekä hänen ilmeensä ja eleensä ovat hiottu täydellisiksi ja hänen fantastinen suorituksensa jääkin lähes päällimmäisenä mieleen elokuvan päätyttyä.
     Leffassa nähdään myös iso joukko muita hahmoja. Nykyään iso Hollywood-stara, mutta vielä 2009 aika tuntematon heppu Michael Fassbender näyttelee natsiksi soluttautunutta brittivakoojaa, joka saa käskynsä Mike Myersin esittämältä komentajalta. Kotimaassaan Saksassa iso tähti Daniel Brühl pääsee näyttelemään hieman meta-tasolla, sillä hänen hahmonsakin, Fredrick Zoller, on Saksassa juhlittu sotasankari, joka on päässyt näyttelemään elokuvassa. Myös Diane Kruger esittää saksalaisnäyttelijää, hienostunutta Bridget von Hammersmarkia, kun taas Sylvester Groth näyttelee tosielämän Joseph Goebbelsia, joka teki sotapropagandafilmejä natseille. Jacky Ido nähdään neiti Mimieuxin assistenttina elokuvateatterilla ja August Diehl taas esittää epämiellyttävää natsimajuria. Natsien johtajana, Adolf Hitlerinä nähdään Martin Wuttke, joka pääsee oikein kunnolla eläytymään huutavan ja katalan diktaattorin rooliin. Kaikki näyttelijät ovat todella mainioita osissaan, etenkin Brühl, joka sopii osaansa kuin valettu. Shrek- (2001-2010) ja Austin Powers -leffoista (1997-2002) tuttua Myersia on hauska nähdä todella erilaisessa roolissa kuin yleensä, ja Fassbenderin kohtauksissa on huvittavaa miettiä, että eipä hän tainnut tietää, millainen kuuluisuus hänestä muutaman vuoden päästä tulisi.
     Quentin Tarantinon tuttuun tyyliin ohjaaja tekee cameon jos toisenkin leffassa, minkä lisäksi hän on kutsunut mukaan pari ystäväänsä, jotka ovat esiintyneet hänen muissa elokuvissaan.

Ensimmäisenä Kunniattomista paskiaisista pitää tietää, että vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin toiseen maailmansotaan, ei elokuva kerro historiallista tositarinaa, vaan omaa fantasiaansa siitä, miten sodan kulku olisi voinut mennä. Toiseksi on hyvä tietää, että vaikka toinen maailmansota onkin isosti esillä, ei kyseessä ole sotaelokuva. Ammuskelua leffasta kyllä löytyy - Tarantinon tyyliin erittäin brutaalia ja veristä ammuskelua - mutta kunnon sotakohtauksia ei mukana ole. Elokuvaa on itse asiassa hyvin vaikea sulloa mihinkään tiettyyn genreen. Siinä on toimintaa, mutta lopulta liian vähän, että se olisi toimintaelokuva. Mukana on myös romantiikkaa ja mustaa huumoria, mutta leffaa on vaikea kutsua romanttiseksi filmiksi tai komediaksi. Elokuva kallistuu vahvasti draaman puolelle useiden hitaiden keskustelukohtaustensa myötä, mutta samalla filmissä on niin paljon muutakin, ettei draamakaan lopulta ole oikea lajityyppi. Oikea termi onkin varmaan "Tarantino-elokuva". Kunniattomat paskiaiset on todella tarantinomainen teos monin tavoin ja minun täytyy sanoa, että olen aika samaa mieltä kuin Tarantino oli tätä elokuvaa kirjoittaessaan: kyseessä on mielestäni ohjaajan uran paras teos. Tiedän kyllä, että hän on ohjannut klassikkoasemaan jo nousseen elokuvan Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), mutta itseäni Kunniattomat paskiaiset puhuttelee huomattavasti enemmän.

Kun sanon elokuvan olevan hyvin tarantinomainen teos, tarkoitan tietty kaikenlaisia tyylejä, mitä Tarantino usein käyttää filmeissään. Ensinnäkin mukana tosiaan on todella väkivaltaisia hetkiä, mutta elokuva ei kuitenkaan mässäile verellä, vaan kauheat kuolemat on ripoteltu juuri oikeisiin kohtiin filmin aikana. Lisäksi mukana on paljon nokkelaa ja absurdia huumoria. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, mutta elokuvan aikana saa kyllä nauraa ja hymähdellä tyytyväisenä useampaankin otteeseen. Absurdius syntyy myös siitä, että Tarantino saattaa kesken kohtauksen päättää näyttää jotain hieman kummallista, mikä saattaa pysäyttää tarinan kulun kokonaan hetkeksi. Oivana esimerkkinä parissakin kohtaa kohtaus keskeytyy lyhyeksi aikaa selventääkseen jonkun hahmon menneisyyttä. Tarvitseeko leffa näitä hetkiä? Ei välttämättä, mutta olen täysin tyytyväinen, että Tarantino otti ne mukaan, sillä se vain lisäävät elokuvan kekseliäisyyttä.

Lisäksi tarantinomaisuutta löytyy paljon myös tarinasta ja tarinankerronnasta. Kosto on teemana hyvin tuttu Tarantinolle ja sitä hyödynnetään vahvasti myös tässä. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa, sanoisinko jopa mestarillisen täydellisessä avauksessa Tarantino pääsee katsojan ihon alle ja luo upeasti jännitystä, minkä vuoksi katsoja seuraa tapahtumia hievahtumatta ensiminuuteista alkaen. Tämä avaus myös luo syyn kostolle ja katsoja on välittömästi kostajan puolella, jolloin hahmoa kannustaa koko elokuvan ajan. Itse tarina on tietty jaettu osiin, tässä tapauksessa lukuihin, aivan kuin teatteriesityksen näytöksiin. Filmissä onkin jotain hyvin teatterimaista, mikä kiehtoo itseäni valtavasti, sillä olen harrastanut teatteria neljän vuoden ajan. Jokainen luvuista sijoittuu pääasiassa yhteen tapahtumapaikkaan, jolloin luvut voisi siirtää helposti näyttämölle. Tämä myös luo luvuille jonkinlaista tarkoitusta, eivätkä ne ole mukana vain kivana lisäkikkailuna. Jokainen luvuista myös keskittyy hieman eri asiaan ja eri hahmoihin, mutta ne kuitenkin liikuttavat isompaa tarinaa eteenpäin, mikä johtaa mielestäni äärimmäisen onnistuneeseen tarinankerrontaan.

Kunniattomien paskiaisten vahvuus todella syntyy Quentin Tarantinosta ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän hoitaa molemmat hommat niin taiturimaisella otteella, etten voi olla ihailematta lopputulosta todella paljon. Elokuva on täynnä erinomaisesti rakennettuja ja huippuunsa hiottuja kohtauksia, mitkä vain lisäävät ja lisäävät filmin koukuttavuutta. Aloituksen lisäksi mahtava esimerkki on baarikohtaus, missä natseiksi naamioituneet "Paskiaiset" joutuvat pahaan paikkaan. Jännitystä nostatetaan vähitellen ja tilanteen epämiellyttävyys ja ahdistavuus välittyy hitaasti katsojaankin. Kaikki muu ympärillä unohtuu, kun leffa lumoaa kuin hypnoosi. Kohtauksen lopussa jännitys vedetään tappiinsa ja vasta kun ruutu menee mustaksi merkiksi luvun vaihtumisesta, katsoja voi jälleen hengähtää. Tarantino ei tee tätä vain yksittäisten kohtausten aikana, vaan koko elokuvansa kanssa. Leffa koostuu useista hitaista kohtauksista, joissa lähinnä vain keskustellaan. Mutta kun keskustelut ovat niin tarkasti luotuja ja näyteltyjä, aika menee todella nopeasti. Elokuvan kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Loppuhuipennuksessa filmi painelee menemään oikein kunnolla ja leffan lopetus meinaa saada minut taputtamaan. Vain pari kohtausta tuntuvat hieman venytetyiltä, muuten Kunniattomat paskiaiset on mestariteos.

Kyseessä on myös teknisesti mestarillinen elokuva. Filmi on todella hienosti kuvattu; elokuva on täynnä tyylikkäitä otoksia ja hauskaa kamerakikkailua. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja kohtausten erikoiset katkaisut ovat nerokkaasti rytmitetyt. Valaisu on myös oivallista, minkä lisäksi näyttävät lavasteet ja tyylikkäät asut luovat hyvin toisen maailmansodan ajankuvaa. Tekoverta ei erityisemmin säästellä. Visuaalisuuksistakin löytyy paljon viittauksia vanhoihin aikoihin, esimerkiksi alku- ja lopputekstien tyyleillä. Äänimaailmakin on erittäin mainiosti rakennettu, mitä vain vahvistavat leffassa käytetyt oudon osuvat kappalevalinnat, sekä legendaarisen Ennio Morriconen sävelmät.

Yhteenveto: Kunniattomat paskiaiset on mestariteos ja omasta mielestäni Quentin Tarantinon paras elokuva! Tarantinon käsikirjoitus on nerokas - tavat, joilla hän kuljettaa tarinaa eteenpäin saavat minut innostumaan suuresti, enkä voi muuta kuin ihailla, mitä hän on tämän filmin kanssa saanut aikaiseksi. Tässä tarinan jakaminen lukuihin ei ole pelkkää tyylikikkailua, vaan jokainen luku tuntuu kertovan hieman omaa tarinaansa, yhdistyen kuitenkin samalla isompaan kokonaisuuteen. Se, että jokainen luku sijoittuu lähinnä yhteen tapahtumapaikkaan, on mielestäni äärimmäisen kiehtovaa, sillä se luo elokuvaan uniikin teatterinäytelmän kaltaisen hengen. Tarantino luokin huikealla tavalla tunnelmaa ja yhdistelee eri lajityyppejä ja ideoita luodakseen täysin omannäköisensä taideteoksen. Elokuva pistää jännittämään, minkä lisäksi siinä saa nauraa. Ammuskelukohtaukset ovat raakoja, mutta mukana on myös romantiikkaa. Toisen maailmansodan ajankuva on erinomaisesti luotu lavasteiden, pukujen ja musiikkien voimin. Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä - Pitt tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen ja Christoph Waltz todella ansaitsi kaikki palkintonsa Hans Landan roolista. Mélanie Laurent ja Daniel Brühlkin ovat fantastiset osissaan. Vain pari kohtausta tuntuvat kestävän hieman liian kauan, mutta muuten Kunniattomat paskiaiset on aika lailla täydellinen teos, mitä ei voi olla ihastelematta. Suosittelenkin elokuvan katselua kaikille Tarantinon faneille, erikoisesti rakennettujen tarinoiden ystäville, sekä historiasta kiinnostuneille, vaikka leffa luokin ihan oman versionsa toisen maailmansodan kulusta.

"You know something, Utivich? I think this just might be my masterpiece."

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Inglourious Basterds, 2009, Universal Pictures, The Weinstein Company, A Band Apart, Studio Babelsberg, Visiona Romantica