Arvostelu: Troija (Troy - 2004)

TROIJA

TROY

Ohjaus: Wolfgang Petersen

Pääosissa: Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox, Sean Bean, Brendan Gleeson, Rose Byrne, Peter O'Toole, Garrett Hedlund, Saffron Burrows, Vincent Regan, James Cosmo, Nigel Terry, John Shrapnel, Julian Glover ja Julie Christie

Genre: historia, sota, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Troy, eli suomalaisittain Troija perustuu Homeroksen muinaiskreikkalaiseen runoelmaan Ilias (Ἰλιάς), joka taas pohjautuu Troijan sotaan, jonka historiallisuudesta ei olla vieläkään varmoja. Käsikirjoittaja David Benioff oli ollut lapsesta asti kiinnostunut Iliaksesta ja muista muinaisista sankaritaruista ja ehdottikin Warner Bros. Picturesille, että yhtiö tekisi elokuvan aiheesta. Benioff kirjoitti leffan käsikirjoituksen ja Universal Picturesin Gladiaattori-elokuvan (Gladiator - 2000) suurmenestyksen myötä Warner Bros. tarttui Benioffin ideaan. Ohjausvastuuta tarjottiin muun muassa Terry Gilliamille ja Christopher Nolanille, mutta heidän kieltäydyttyä hommaan palkattiin saksalainen Wolfgang Petersen, joka tarttui projektiin, kaduttuaan kieltäytymistään Gladiaattorin ohjaamisesta. Elokuva oli alun perin tarkoitus kuvata Marokossa, mutta juuri alkanut Irakin sota siirsi tuotannon Meksikoon ja Maltalle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2003 ja lavasteita tuhonneista myrskyistäkin huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta Troija sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta oli jättihitti taloudellisesti ja sai parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Troijan ensi kertaa muutama vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt, innostuttuani Antiikin Kreikasta ja Roomasta Gladiaattorin kautta. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Troijan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Spartan kuningatar Helena karkaa salarakkaansa, Troijan prinssi Parisin kanssa, jolloin raivostunut Spartan kuningas Menelaus lähtee sotaan Troijaa vastaan, apunaan isoveljensä, kuningas Agamemnonin armeija, johon kuuluu voittamattomana pidetty soturi Akhilleus.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltiana parhaiten tunnettu Orlando Bloom näyttelee Parisia, Troijan prinssiä, joka rakastuu Spartan kuningattareen, Helenaan (Hollywood-debyyttinsä tekevä Diane Kruger). Naisille vastustamattomana pidetty Paris voittaa myös Helenan sydämen ja niinpä nuoret salarakkaat päättävät karata yhdessä Troijaan, juuri kun Troija on tehnyt rauhansopimuksen Spartan kanssa. Bloom suoriutuu hyvin roolistaan, itsestään vähän liikoja luulevana prinssinä, jonka ajattelematon selkkaus koituu ties kuinka monen ihmisen kuolemaksi. Kruger istuu mainiosti Helenaksi, jolle ei kuitenkaan jää muuta tekemistä kuin näyttää hyvältä ja olla miesten sotaisan kilpailun palkintona.

     Edellisvuonna Marvel-sarjakuviin perustuvan Hulk-filmatisoinnin (2003) nimikkohahmona nähty Eric Bana taas esittää Hektoria, Parisin isoveljeä ja Troijan kruununperijää. Toisin kuin säikky pikkuveljensä, Hektor on arvostettu ja väkevä soturi. Vaikka Banakin on roolissaan oiva, hänenkään hahmonsa ei erityisemmin pääse säväyttämään.

     Elokuvan todellinen tähti on lopulta Brad Pitt, joka näyttelee Akhilleusta, jo eläessään legendaarista soturia, jota pidettiin suorastaan kuolemattomana. Pitt sopii täydellisesti tämän suuren taistelijan osaan ja hän on hionut itsestään kreikkalaisen sankarin perikuvan. Akhilleen motiivi lähteä Troijaan ja hakemaan Helena takaisin, liittyy kuitenkin puhtaasti hänen omaan egoonsa. Akhilleus haluaa jäädä historian kirjoihin suurimpana koskaan eläneenä soturina, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta, miksi kreikkalaiset marssivat tuhatpäisin joukoin Troijaan sotimaan.

Leffassa nähdään myös Brendan Gleeson Spartan kuninkaana, eli Helenan aviomiehenä Menelauksena, Brian Cox tämän isoveljenä, lähes koko Kreikkaa hallitsevana kuningas Agamemnonina, Peter O'Toole Parisin ja Hektorin isänä, Troijan kuninkaana Priamina, Saffron Burrows Hektorin vaimona Andromakhena, Sean Bean Ithakan kuninkaana Odysseuksena, Rose Byrne Parisin ja Hektorin serkkuna, papitar Briseiksenä, sekä esikoisroolinsa tekevä Garrett Hedlund Akhilleen serkkuna Patrokloksena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. O'Toolesta löytyy arvokkuutta Troijan yleväksi kuninkaaksi, kun taas Cox herkuttelee häikäilemättömän Agamemnonin osassa.

Jättimenestynyt ja parhaan elokuvan Oscar-palkinnonkin voittanut Gladiaattori toi pitkään unohduksissa olleet historialliset ja eeppiset miekka-ja-sandaali -filmit takaisin suosioon. Eipä siis ihme, että muutkin studiot kokeilivat onneaan tällä saralla. Troija ei millään yllä mestarillisen Gladiaattorin tasolle, mutta se on silti oikein mainio teos, joka jättää harmittelemaan, että tällaiset antiikin aikoihin sijoittuvat historialliset spektaakkelielokuvat ovat jälleen poistuneet muodista. En voi olla ainoa, joka kaipaa näitä massiivisia teoksia, joilla on pituutta useampi tunti ja jotka ovat pullollaan toinen toistaan näyttävämpiä taisteluita satojen sotisopiin puettujen extra-näyttelijöiden kera upeissa, valtavissa lavasteissa.

Jos tällaisista filmeistä tykkää, niin Troija nappaa mukaansa heti alussa ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi lähes kolmen tunnin kestonsa (tai päälle kolmen tunnin, riippuen katsooko pidennetyn ohjaajan version). Elokuva nostattaa vähitellen panoksiaan ja rakentaa konfliktiaan. Kun Troijan sota vihdoin käynnistyy, on meno komeaa kaikessa raakuudessaan. Taistelut vaihtelevat massiivisten sotimisten ja intiimimpien kaksintaistelujen välillä, eivätkä käy tylsiksi. Vaikka parhaimmillaan nämä taistot ovatkin jännittävää seurattavaa, ei leffa onnistu karistamaan katsojasta sitä turhautunutta tunnetta, että kaikki nämä ihmiset kuolevat sen takia, että nuoret kyyhkyläiset eivät osanneet ajatella isompaa kokonaisuutta ja seuraamuksia, ainoastaan omaa lempeään. Toki elokuva tuo selville, että kuningas Agamemnon on haaveillut Troijan valtaamisesta jo pitkään ja Parisin ja Helenan luoma selkkaus oli lähinnä kätevä syy ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen.

Valtavien toimintakohtausten väleissä elokuva osaa onneksi myös rauhoittua. Näyttelijät pääsevät vakuuttamaan näissä draamapainotteisemmissa hetkissä, mutta hahmot jäävät hieman etäisiksi hyvistä yrityksistä huolimatta. Osaa heidän suhteistaan rakennetaan pätevästi, toisia taas ontuvasti - etenkin Akhilleen ja Briseiksen välinen suhde jää hieman heikosti kehitellyksi. Tästä syystä todellinen tunnelataus jää saavuttamatta. Siinä, missä Gladiaattorin dramaattinen loppu saa herkistymään joka kerta, ei Troija useiden kuolemiensakaan kanssa saanut avattua kyynelkanaviani kertaakaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari vuotta sitten menehtynyt saksalainen Wolfgang Petersen, jonka aiempiin töihin kuuluivat muun muassa mestarillinen sotaelokuva Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981), fantasiaseikkailu Päättymätön tarina (The NeverEnding Story - 1984) ja toimintaleffa Air Force One (1997). Petersen hallitsee vaikuttavasti valtavat sotakohtaukset ja vie tarinaa rauhassa ja omalla painollaan eteenpäin. Kunnollista tunnesidettä leffa ei kuitenkaan saa luotua. Myöhemmin Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) toisena luojana tunnettu David Benioff on työstänyt kelpo käsikirjoituksen Homeroksen Ilias-runoelman pohjalta, ottaen toki monia vapauksia lähdemateriaalista. Teknisiltä ansioiltaan Troija on väkevä teos, jota ajan hammas ei ole päässyt nakertelemaan. Se on upeasti kuvattu, niin valtavia maisemakuvia kuin tyylikkäästi sommiteltuja lähikuviakin myöten. Lavasteet ovat ällistyttävät jylhyydessään (ikoninen Troijan hevonen on hieno luomus) ja asut ovat erinomaiset. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä edelleen ja oikeat satapäiset näyttelijäjoukot on sulavasti yhdistetty digitaalisesti laajennettuun armeijaan. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja James Horner maalailee mallikkaasti musiikeillaan. Alun perin säveltäjäksi oli palkattu Gabriel Yared, joka työsti filmin musiikkeja yli vuoden ajan, mutta kun Petersen oli tyytymätön hänen työhönsä, hänet korvattiin pikaisesti Hornerilla, joka sävelsi elokuvan musiikit muutamassa viikossa.

Alkuperäisen, kahden tunnin ja kolmen vartin mittaisen teatteriversion lisäksi Troijasta on julkaistu myös puoli tuntia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmen tunnin ja vartin pituinen leikkausversio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia ja muita muutoksia. Taistelut ovat huomattavasti verisempiä ja seksikohtauksissa paljasta pintaa näytetään enemmän. Elokuva jopa alkaa ja päättyy erilailla, minkä lisäksi Odysseus esitellään eri kohtauksella kuin teatteriversiossa. Kummallisin muutos tapahtuu kuitenkin musiikeissa. Sen lisäksi, että Hornerin musiikkeja täytyi muovata, ohjaajan versiossa soitetaan musiikkeja myös muista filmeistä, kuten Apinoiden planeetta -uudelleenfilmatisoinnista (Planet of the Apes - 2001) ja scifileffa Starship Troopers - Universumin sotilaista (Starship Troopers - 1997).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Troy, 2004, Warner Bros., Helena Productions, Latina Pictures, Radiant Productions, Plan B Entertainment, Nimar Studios

Arvostelu: Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia - 1962)

ARABIAN LAWRENCE

LAWRENCE OF ARABIA

Ohjaus: David Lean
Pääosissa: Peter O'Toole, Omar Sharif, Alec Guinness, Anthony Quinn, Jack Hawkins, Anthony Quayle, Claude Rains, Arthur Kennedy, I. S. Johar, Donald Wolfit, Michel Ray, John Dimech, Zia Mohyeddin ja José Ferrer
Genre: historia, draama, sota, seikkailu
Kesto: 3 tuntia 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Lawrence of Arabia, eli suomalaisittain Arabian Lawrence perustuu Thomas Edward Lawrencen kirjaan Seven Pillars of Wisdom vuodelta 1926, joka kertoo Lawrencen teoista ensimmäisessä maailmansodassa. Lawrencesta oltiin jo useamman vuoden ajan yritetty tehdä elokuvaa, mutta suunnitelmat kariutuivat kerta toisensa perään. Terence Rattigan oli työstänyt käsikirjoituksen elokuvalle, mutta kun projekti ei toteutunut, hän muunsi sen näytelmäksi nimeltä Ross (1960), jota tähditti Alec Guinness. Yhden näiden toteutumattoneiden leffojen ohjaajaksi oli pestattu David Lean, joka oli ollut kiehtoutunut Lawrencesta. Projektin kaatuessa Lean päättikin tehdä filmin Mahatma Gandhista Guinnessin kanssa, mutta sekään projekti ei saanut tuulta alleen, jolloin Lean päätti palata takaisin Lawrencen tarinan pariin. Leanin tuottajaystävä Sam Spiegel sai hankittua Lawrencen kirjan elokuvaoikeudet Lawrencen pikkuveljeltä. Aluksi Michael Wilson työsti elokuvan käsikirjoituksen, mutta Lean koki sen keskittyvän liikaa historiallisten tapahtumien esittelyyn ja politiikkaan ja palkkasi Robert Boltin kirjoittamaan tekstin uudestaan ja keskittymään juurikin Lawrenceen henkilönä kaiken keskellä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 1961 ja lopulta Arabian Lawrence sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 1962 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota kriitikot ylistivät. Filmi sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan, kuvauksen ja tulokasnäyttelijän palkinnot, viisi BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, parhaan brittielokuvan, brittinäyttelijän ja brittikäsikirjoituksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva sai myös parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden. Vuosien varrella elokuvalle on muodostunut todellinen klassikon maine ja nykyään Arabian Lawrencea pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Itse en ollut ennen nähnyt Arabian Lawrencea, mutta olin toki tiennyt siitä jo pitkään. Sen mammuttimaisen, liki neljän tunnin keston takia olen jopa hieman kammoksunut ja vältellyt sen katselua, mutta kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla Arabian Lawrencen.

Ensimmäisessä maailmansodassa röyhkeä brittiluutnantti T. E. Lawrence lähetetään Arabiaan selvittämään prinssi Faisalin kapinaa Saksan puolella taistelevia turkkilaisia vastaan. Arabit ottavat vähitellen Lawrencen mukaan yhteisöönsä ja Lawrencesta nousee esikuva, joka johtaa arabit taisteluun.

Vaikka Arabian Lawrencen alkutekstit ilmoittavatkin, että elokuva esittelee Peter O'Toolen valkokankaille, oli hänet nähty aiemmin sivurooleissa muutamassa filmissä. Elokuva kuitenkin toimii O'Toolen ensimmäisenä pääroolityönä ja hänet nähdään nimikkohahmo T. E. Lawrencena. O'Toole on nappivalinta rooliin, vaikka historioitsijat ovatkin moittineet, että O'Toole oli liian pitkä osaan. Hänestä löytyy kuitenkin oikeaa herkkyyttä ja oikeaa voimaa, johtajan karismaa ja filosofista henkeä, joita Lawrence tarvitsee. Lisäksi O'Toolen pistävät silmät jo itsessään myyvät roolin ja ovat varmasti yksi syy siihen, että hänet otettiin mukaan elokuvaan.

     Elokuvassa nähdään myös Donald Wolfit ja Claude Rains kenraali Murrayna ja herra Drydenina, jotka lähettävät Lawrencen tehtävälleen, Jack Hawkins kenraali Allenbyna, Anthony Quayle eversti Brightonina ja Arthur Kennedy kuvia ottavana Jackson Bentleynä, sekä Zia Mohyeddin Lawrencen Tafas-oppaana aavikon halki, Ross-näytelmässä Lawrencea esittänyt Alec Guinness arabiprinssi Faisalina, Omar Sharif šerifi Alina, I. S. Johar Gasimina, Anthony Quinn howeitat-beduiinien päällikkö Auda abu Tayina ja Michel Ray ja John Dimech Lawrencen palvelemisesta innostuvina Farrajina ja Daudina. Brittikomentajia lukuun ottamatta sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia ja läpikotaisin kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tänä päivänä tosin monet varmasti kohottelevat kulmiaan, että valkoiset britit näyttelevät arabeja voimakkaiden maskeerausten kera, mutta mukana on onneksi myös etnisiin ryhmiin kuuluvia näyttelijöitä, joista varsinkin egyptiläinen Omar Sharif tekee huipputyötä šerifi Alina, jonka kehityskaari kulkee onnistuneesti lomittain Lawrencen kanssa. Vaikka Guinnessin roolittamista voikin katsoa pahalla, ei käy kieltäminen, etteikö Guinness olisi hieno näyttelijä ja tekisi upeaa työtä arvokkaana prinssinä. Lisäksi moni saattaa katsoa leffaa pahalla, sillä siinä ei ole ainuttakaan naista puheroolissa.

Ei ole mikään ihme, että Arabian Lawrence oli niin voitokas palkintogaaloissa ilmestyessään ja että sitä pidetään nykyään niin korkeassa asemassa elokuvahistoriassa. Hyvin nopeasti sen häikäisevä mahti räjäytetään esille ja katsoja imaistaan mukaan eeppiseen historialliseen seikkailuun halki aavikoiden. Ja kun sanon eeppiseen, niin todella tarkoitan sitä. Arabian Lawrence on mammuttimaisen valtava elokuva, oli kyse sitten liki neljän tunnin kestosta, järjettömän näyttävistä maisemakuvista, joissa ihmiset näyttävät muurahaisilta suurten vuorien edessä, isoista taistelukohtauksista, joissa nähdään ruudulla monisatapäinen joukko ihmisiä kamppailemassa hurjan kokoisissa lavasteissa tai Maurice Jarren mahtipontisista, aivan fantastisista musiikeista. Tämä elokuva vaatii sitä, että se koetaan mahdollisimman suurelta valkokankaalta, sillä tuskin edes maailman isoin televisio tekee oikeutta Arabian Lawrencen jättimäisyydelle.

Jo ihan elokuvantekona teknisesti katsottuna Arabian Lawrencen mestarillisuutta on mahdoton kiistää. Se on kuvattu sanoinkuvailemattoman vaikuttavasti ja oli kyse sitten niistä valtavista maisemaotoksista, joissa kamera on varmaankin satojen metrien päässä näyttelijöistä tai tarkoista lähikuvista hahmojen keskustellessa, jokainen kuva on hiottu täydellisyyteen asti. Tekijät ovat kuvauksessa halunneet korostaa kaiken valtavuutta aina taustoista ihmismassan suuruuteen, jotta tietty henkeäsalpaavuus säilyy alusta loppuun. Ei nykyään tehtäisi enää tällaista. Vaativissa olosuhteissa kuvaaminen vaihdettaisiin suosiolla studioon ja taustakangas olisi vahvasti käytössä. Suurten extramäärien palkkaamisen sijaan ihmisiä lisättäisiin taustalle kopioimalla jälkikäteen tietokoneella. Vaikka nykypäivän teknologialla voikin saada omanlaisiaan ihmeitä aikaiseksi, on se aina hurja nähdä, kun jotain tällaista saadaan aikaiseksi kameran edessä.

Toinen puoli, mikä elokuvassa tehtäisiin nykyään voimakkaasti toisin, on tietty leikkaus. Kolmen tunnin ja 47 minuutin mittaan tätä ei ikinä suostuttaisi tekemään tänä päivänä. Suuri kesto olisi mahdollista vain, jos lopputulos jaettaisiin muutaman jakson minisarjaksi. Vaikka kesto on toki aikamoinen ja etukäteen jopa hieman uhkaava, on elokuva niin upeasti tehty, että sitä todella jämähtää katsomaan lumoutuneena pituudesta huolimatta. Leikkaus ja etenkin kuvien aikana ohjaus on niin erinomaista ja kiehtovaa, että pidemmätkin kohtaukset tuntuvat kuluvan kuin hujauksessa. Toki leffa tuntuu pitkältä, mutta toisaalta se ei haittaa. Näihin historiallisiin eeposfilmeihin jopa kuuluu tällainen kesto. Näin lopputulos tuntuu jopa enemmältä kuin vain elokuvalta. Arabian Lawrence on todellinen kokemus - elämys, jonka jälkeen katsojasta tuntuu hassulta palata takaisin nykyhetkeen. Pitkää kestoa kammoksuville täytyy huojentavana seikkana kertoa, että noin puolen välin jälkeen on väliaika ja viiden minuutin aikana voi hieman venytellä, hakea lisää naposteltavaa, käydä vessassa tai ennen kaikkea pohtia, mitä on juuri tullut koettua ja mitä voisi vielä tulla tapahtumaan?

Ja elokuvassa toden teolla tapahtuu todella vaikuttavia juttuja. Kun jo pienet hetket tuntuvat elämää suuremmilta, voi vain kuvitella, miltä näyttää, kun suuri arabiarmeija ratsastaa taisteluun. Sotakohtaukset ovat huikeasti toteutettuja ja niin eeppisiä kuin jännittäviäkin. Paikoitellen niitä pitää kuitenkin odottaa pidempiäkin aikoja. Vaikka elokuva tapahtuu ensimmäisen maailmansodan aikaan, ei se ole mikään perinteinen sotaleffa. Se on enemmän seikkailua, mutta ei täysin sitäkään. Enemmän kyseessä on historiallinen draama ja voimakas henkilökuvaus sen päähenkilöstä. Mahtipontisia tapahtumia tärkeämpää todella on se, kenelle ne tapahtuvat. Katsoja pääsee näkemään mitä hurjempia juttuja, mutta parasta on nähdä, mitä vaikutuksia niillä on Lawrenceen. Se esimiehilleen virnuileva ja brittisotilaan tavoin pukeutuva Lawrence ei todellakaan ole sama tyyppi enää puolessa välissä filmiä, puhumattakaan sitten loppuhuipennuksesta. Lawrencen matka läpi elokuvan on esimerkillisesti toteutettu ja se on lopulta mukaansatempaavin seikka kaiken keskellä. Jos Lawrenceen ei olisi panostettu, ei kaikki hänen ympärillään olisi yhtä vaikuttavaa.

On jo painostavaa lähteä tekemään historiallista elokuvaa, mutta varmasti vielä uhkaavampi ajatus on lähteä tekemään sitä tällaisessa mittakaavassa. Ohjaaja David Lean kuitenkin tekee loistotyötä, rakentaen kokonaisuutta, mikä pitää otteessaan valtavasta kestosta huolimatta. Eheä kokonaisuus pitää sisällään monia hienoja kohtauksia, jotka tekevät vaikutuksia eri keinoin. Lean luo mukaan vahvaa seikkailun henkeä, mitä vain vahvistavat Jarren mahtavat musiikit. Jarre tunnelmoi niin sensaatiomaisesti, että parhaimmillaan hänen työnsä aiheuttaa kylmiä väreitä ja nostaa kuuntelijan ihon kananlihalle. Michael Wilsonin työstämä ja Robert Boltin muokkaama käsikirjoitus on väkevä pohja, mistä tekijät ovat voineet ammentaa suureen teokseensa. On hienoa, että Boltin kautta elokuvassa haluttiin keskittyä enemmän Lawrencen matkaan - niin fyysiseen kuin hengelliseen - ja erityisesti pidän, kuinka sujuvasti mukaan on ujutettua hieman huumoria.

Yhteenveto: Arabian Lawrence on upea historiallinen seikkailuelokuva, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Filmi on yhä 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen hurjan vaikuttava. Valtavat maisemaotokset upeiden lavasteiden ja monisatapäisen ihmisjoukon kera ovat näyttäviä ilmestyksiä ja katsojana ei voi muuta kuin tuijottaa ihmeissään kaikkea ruudulla tapahtuvaa. Jo vaikuttava visuaalinen anti lumoaa katsojan, mutta ei se olisi silti vielä tarpeeksi kannattelemaan liki neljän tunnin kestoa. Kannattelun hoitaa väkevä tarina ja terävä henkilökuvaus, joiden vietäväksi uppoutuu täysin ja elokuva tuntuu lopulta kestoaan huomattavasti lyhyemmältä. Niin pitkät keskustelut kuin eeppiset sotakohtaukset ovat koukuttavaa seurattavaa. Ohjaaja David Lean pitää mammuttimaista teosta ihailtavasti kasassa. Tekninen toteutus on erinomaista ja Maurice Jarren säveltämät musiikit tehostavat filmiä entisestään. Lawrencea esittävän Peter O'Toolen johdolla näyttelijäkaarti suoriutuu ansiokkaasti rooleistaan. Arabian Lawrencea ei turhaan mielletä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja ehdaksi klassikoksi. Se on mestarillinen filmi, joka kuuluu jokaisen elokuvaharrastajan katselulistalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lawrence of Arabia, 1962, Horizon Pictures

Arvostelu: Supertyttö (Supergirl - 1984)

SUPERTYTTÖ

SUPERGIRL

Ohjaus: Jeannot Szwarc
Pääosissa: Helen Slater, Faye Dunaway, Maureen Teefy, Brenda Vaccaro, Hart Bochner, Peter Cook, Marc McClure, Peter O'Toole, David Healy, Mia Farrow ja Simon Ward
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia / International Version: 2 tuntia 4 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 18 minuuttia / TV Version: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Supertyttö perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon. Hahmo luotiin alunperin naisversioksi DC:n Teräsmiehestä, josta oli jo tehty kolme elokuvaa (1978-1983). Tämä leffa toimii lisäosana niille elokuville ja se on ensimmäinen supersankarileffa, jonka pääosassa on naissankari. Ostaessaan oikeudet Teräsmiehen elokuvaa varten, Alexander Salkind osti myös oikeudet Supertyttöön, jos hahmo vaikka esiintyisi jossain jatko-osassa. Alunperin Supertytön olikin tarkoitus esiintyä Teräsmies III:ssa (Supergirl III - 1983), mutta suunnitelmat muuttuivat ja hahmosta päätettiin tehdä oma filmatisointi. Aluksi ohjaajaksi yrittiin saada kaksi edellistä Teräsmies-leffaa ohjannut Richard Lester, mutta hän ei suostunut, joten tilalle palkattiin ranskalainen Jeannot Szwarc. Kuvaukset alkoivat kesällä 1983 ja lopulta Supertyttö ilmestyi seuraavana kesänä (Suomessa vasta keväällä 1985). Kriitikot kuitenkin haukkuivat elokuvaa, eikä se tuottanut kuin puolet budjetistaan takaisin, joten sille ei koskaan tehty jatkoa. Elokuva jopa sai kaksi Razzie-palkintoa huonoimmasta miesnäyttelijästä ja huonoimmasta naisnäyttelijästä. Filmi onkin jäänyt elämään yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana supersankarileffana. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt elokuvaa ja ensimmäisen kerran kun lapsena kuulin siitä, pidin sitä vitsinä, kunnes tajusin että kyseessä on ihan oikea elokuva. Olin nähnyt vanhat Teräsmiehet, mutten koskaan törmännyt Supertyttöön missään, joten en katsonut sitä. Vasta syksyllä 2017 löysin leffan ja päätin, että minun on vihdoin aika nähdä se, vaikka leffaa onkin haukuttu paljon. Katsoinkin elokuvan ja yllätyin, etten inhonnut elokuvaa katsoessani sitä. Inhotus alkoi vasta, kun aloin todella miettiä, mitä juuri näin...

Kun mystisiä voimia sisältävä omegahedroni päätyy Maahan, nuoren Karan täytyy lähteä etsimään sitä, sillä muuten hänen kotimaailmansa tuhoutuu. Valitettavasti omegahedronin saa käsiinsä paha Selena-noita, joka aikoo käyttää sitä vallatakseen maailman. Karan täytyy pysäyttää Selena muuttumalla naissankariksi, Supertytöksi.

Pääroolissa Karana, eli Supertyttönä nähdään Helen Slater, joka sopii ihan hyvin rooliinsa. Kovin ihmeellistä näyttelijäntyötä Slater ei tee, mutta verrattuna kaikkeen muuhun, mitä leffalla on tarjottavanaan, on hän elokuvan parasta antia. Kuten varmaan voi arvata, Supertyttö on tietty Teräsmiehelle sukua, tarkemmin sanottuna hänen serkkunsa. Supertyttö on selvästi aina ihaillut serkkuaan, joten omegahedronin päätyessä Maahan (minne muuallekaan?), hän lähtee innokkaasti sen perään, jos vaikka törmäisi sukulaiseensa siinä samalla. Hahmo on muutenkin todella innostunut ja hän tutkii kaikkea kiehtoutuneena kuin lapsi. Valitettavasti hahmolle ei ole luotu kunnon syytä sille, miksi hän kokee, että hänen täytyy olla sankari. Kaikkein oudointa on kuitenkin, että Maassa Supertyttö vaikuttaa unohtaneen täysin, että hänen kotinsa tuhoutuu, jos hän ei palauta omegahedronia nopeasti takaisin, sillä hän alkaa lähinnä tutkimaan maapalloa ja jopa menee opiskelemaan esittäen Teräsmiehen alter ego Clark Kentin serkkua Linda Leetä (ei sentään Linda Kentiä).
     Koulussa Supertyttö tapaa heti ensimmäisenä Maureen Teefyn näyttelemän Lucy Lanen, joka on tietysti Teräsmies-leffoista tutun Lois Lanen (Margot Kidder) pikkusisko. Päähenkilö on Supermanin serkku ja päähenkilön kaveri on Teräsmiehen "tyttöystävän" sisko, niinpä tietysti. Lucy Lane tuntuu todella laiskalta ratkaisulta aluksi, mutta onneksi hänen hahmonsa tavallaan toimii. Lucy on kapinahenkinen, mikä on oiva kontrasti Supertytölle, joka uskoo kaikesta hyvää. Teefy on ihan kelpo valinta rooliinsa, muttei hänkään saa aikaiseksi mitään kovin ihmeellistä.
     Elokuvan pahis on tosiaan Selena-niminen noita, jota näyttelee Faye Dunaway, joka "voitti" ihan ansaitusti huonoimman naisnäyttelijän palkinnon. Dunaway on nimittäin todella kamala pahiksen roolissa, mitä ei yhtään auta se, kuinka surkea hahmo Selena on. Hän on tottakai maailmanvalloittajapahis, joka haluaa pitää koko maailmaa vallassaan, sillä hän omistaa taikavoimia, joita ei koskaan selitetä elokuvassa. Selenan maailman valloitus -suunnitelma on kuitenkin kaikista kauhein, sillä siinä ei oikeastaan ole järkeä. Hän lähinnä toivoo, että omegahedroni tekisi jotain pahaa, jonka kautta hän olisi voitokas. Selenalle on myös luotu tyhmä kätyri Bianca (Brenda Vaccaro), jonka on kai tarkoitus olla hauska... ei hän ole.
     Leffassa nähdään myös Marc McClure kolmesta aiemmasta Teräsmies-leffasta tuttuna valokuvaaja Jimmy Olsenina, Mia Farrow ja Simon Ward Supertytön vanhempina Alurana ja Zor-Elinä, Peter O'Toole Supergirlin (kai) ystävänä Zaltarina, David Healy koulun rehtori Danversina, Hart Bochner Ethan-miehenä, joka rakastuu Supertyttöön, ja Peter Cook Nigelinä, joka on sekä Selenan jonkinlainen avustaja tai kaveri että yksi koulun opettajista. Nigel, Ethan ja Zaltar jäävät todella mitäänsanomattomiksi hahmoiksi. Heille on annettu todella paljon ruutuaikaa, mutta heistä ei silti opi melkein mitään. Etenkin Ethanille olisi toivonut jotain, ottaen huomioon miten hänen ja Supertytön välille syntyy lähes tyhjästä jonkinlaista romanssintynkää.

Supertyttö on täysin selvä lisäosa, joka yrittää rahastaa sarjan pääelokuvien rinnalla. Päähenkilö on Teräsmiehen serkku ja Maassa hän esittää Clark Kentin serkkua. Siellä hän myös tutustuu Lois Lanen pikkusiskoon. Itse Teräsmiestä ei kuitenkaan nähdä kuin ihmisten ihailemissa valokuvissa. Tekijät ovat sentään miettineet, mitä jos katsojat alkavat kyselemään, miksei Teräsmies itse ole mukana, joten alkupäässä kuullaan radiosta, että hahmo on lähtenyt miljoonien valovuosien päähän suorittamaan tärkeää tehtävää. Mukaan on vielä tungettu yksi tunnettu hahmo aiemmista filmeistä, jottei kukaan voisi sanoa, ettei tämä kuuluisi sarjaan. Kyseessä onkin todella laiska yritys laajentaa Teräsmies-elokuvien maailmaa, eikä ole ihme, ettei tämä leffa saanut ikinä jatkoa. Supertyttö on todella sekava teos, jossa on juuri ja juuri tarina pyörimässä taustalla. Selenan ilkeässä suunnitelmassa ei tosiaan ole mitään järkeä. Vai miltä kuulostaa se, että hänen on aivan pakko saada joku mies rakastumaan häneen, sillä jotenkin se auttaisi häntä valtaamaan maailman? Tätä juonikuviota vielä pyöritellään todella kauan. Sen lisäksi on aivan typerää, miten elokuva vain unohtaa, että Supertytön pitää löytää omegahedroni, jottei hänen kotinsa tuhoudu ja tuttunsa kuole. Etsimisen sijaan Supertyttö tekee kaikkea muuta.

Yksi huonoimmista asioista elokuvassa on se, miten se yrittää vedota naisyleisöön. Kun Supertyttö saapuu Maahan, hän ihastelee kaikkia kauniita juttuja ja käyttää voimiaan saadakseen kukan puhkeamaan nupustaan. Voi kuinka söpöä! On myös aika kamalaa katsoa, kun hahmo kokeilee lentää ensimmäisen kerran. Se näyttää lähinnä siltä kuin hän tanssisi balettia ja joku vetäisi välillä köydestä, mikä nostaa hänet korkealle maasta. Koko romantiikkapuoli on myös todella teennäisesti toteutettu, jolloin tuntuu siltä, ettei tekijöinä edes ole ollut naisia. Miehet ovat vain tuumineet, mitä tytöt haluaisivat nähdä supersankarifilmissä. "Kaikkea suloista ja ihqua varmaan!" Toimintakohtauksetkaan eivät saa olla liian hurjia ja esimerkiksi yhdessä kohtaa Supertyttö joutuu taistelemaan jonkinlaista näkymätöntä olentoa vastaan. Tai kai se on näkymätön olento, eikä vain vaarallinen tuulenpuuska... Tai sitten tekijöillä ei vain ollut budjettia luoda mitään vastusta. Toimintaa ei sinänsä edes ole mukana, ja kun on, se on lähinnä naurettavan kökköä. Itse vitsit eivät varsinaisesti ole hauskoja, vaan pääasiassa katsojana hekottelee sille, miten tätä leffaa edes voitiin tehdä ja myydä ihmisille tosissaan?

Elokuva kärsii tietty samasta asiasta kuin edelliset Teräsmies-aiheiset filmit, eli se on paikoitellen turhan pitkäveteinen. Tässä leffassa lähinnä lopetus käy tylsäksi. Suurimmaksi osaksi tylsyys johtuu siitä, ettei elokuva saa katsojaa välittämään siitä, mitä siinä tapahtuu ja mitä hahmoille käy. Se on myös liian sekava, jolloin se ei onnistu edes viihdyttämään hieman. Ainoa asia, mikä minua aidosti kiinnosti leffassa on se, että siinä näytetään vihdoin, mitä tapahtuu kun joutuu vangiksi Haamuvyöhykkeelle, mistä on aiemmin vain puhuttu Teräsmiehessä (Superman - 1978) ja Teräsmies II:ssa (Superman II - 1980). Valitettavasti sekin tuottaa pettymyksen, kuten suunnilleen kaikki muukin elokuvassa. Toisaalta onko mahdollista pettyä, jos ei edes ollut mitään odotuksia? Supertyttöä tehdessä ei ihan aidosti oikeasti ole onnistuttu melkein missään. Se on surkea elokuva, jonka ainoa hyvä puoli on se, että sen huonoudelle voi nauraa. En vihannut filmiä sitä katsoessani ja vaikka inhoni sitä kohtaan on kasvanut, löytyi siitä kuitenkin jotain arvoa, jottei se saa alhaisinta pistemäärää.

Kuten jo sanoin, elokuva tuntuu siltä kuin sen teossa ei olisi ollut naisia mukana ja niinhän se myös on. Ainakin melkein. Supertytön on ohjannut Jeannot Szwarc, käsikirjoittanut David Odell, tuottanut Timothy Burill, kuvannut Alan Hume, lavastanut Peter Young ja leikannut Malcolm Cooke. Puvustus- ja maskeerauspuolelta löytyy naisia, mutta heillä ei ole ollut kovin paljoa päätösvaltaa filmin teossa. Jeannot Szwarc ei ole selvästi tiennyt yhtään, mitä hän oli tekemässä elokuvan kanssa. Toisaalta Odellin tekstistä on vaikea saada aikaiseksi mitään hyvää. Repliikit ovat usein huonoja, minkä lisäksi Odell on vain keksinyt päästään kaikenlaista, eikä ole miettinyt, ovatko ratkaisut loogisia tai edes toimivia. Elokuvan kuvaus on paikoitellen huonoa, minkä lisäksi leikkaus on todella usein kömpelöä, kun siirrytään kohtauksesta toiseen. Sen huomaa myös äänileikkauksesta, joka on erittäin tönkköä. Parissa kohtaa jopa säveltäjä Jerry Goldsmithin unohdettavat musiikit katkeilevat kesken. Lavastus- ja puvustustiimit ovat sentään saaneet aikaiseksi ihan toimivia juttuja. Supertytön asu näyttää tietty todella paljon Teräsmiehen puvulta. Visuaaliset tehosteet ovat kuitenkin ihan hirveitä. Taustakankaan käyttöä ei voi olla huomaamatta, minkä lisäksi useat Selenan taikatemput ovat aivan kauheasti toteutetut. Kökköä visuaalista ilmettä eivät lainkaan paranna kamalat alku- ja lopputekstit, joista jälkimmäiset on kopioitu suoraan Teräsmies III:sta.

Supertytöstä on olemassa muutama erilainen leikkausversio. Alunperin elokuva kesti kaksi tuntia ja 15 minuuttia, mutta testiyleisöt pitivät sitä ihan liian pitkänä, jolloin siitä poistettiin puoli tuntia. Kun elokuva julkaistiin myyntiin, siitä löytyi sekä hieman yli kaksituntinen International Version, että alkuperäistä leikkausversiota muistuttava ohjaajan versio. Esimerkiksi leffan prologi kestää kauemmin, minkä lisäksi Selenalle luodaan enemmän taustatarinaa ja Haamuvyöhykkeellä vietetään enemmän aikaa. Filmistä näytettiin televisiossa kymmenen minuuttia lyhyempää versiota, josta oli pätkitty pois joitain kohtauksia.

Yhteenveto: Supertyttö on surkea yritys laajentaa vanhojen Teräsmies-elokuvien maailmaa. Leffa tuntuu vain rahastuksen takia tehdyltä lisäosalta, johon ei ole jaksettu panostaa lähes yhtään. Filmi sisältää jatkuvasti yhä typerämpiä asioita ja hetkiä, jotka saavat katsojan vakavasti harkitsemaan katselun lopettamista. Elokuvan kökköydestä on valitettavasti hankala löytää mitään viihdearvoa, sillä taustalla pyörivä tarina on niin kamalan sekava. Toimintakohtauksetkaan eivät viihdytä, eivätkä todellakaan jännitä, etenkään kun Supertytön täytyy taistella näkymätöntä pahaa vastaan. Jotkut huonoudet naurattavat, mutta kunnon vitseiksi tarkoitetut jutut aiheuttavat lähinnä vain suurta häpeää. Leffaa on yritetty tehdä naiskatsojia ajatellen, mutta siinä on epäonnistuttu pahasti, sillä tekijöinä on ollut lähinnä miehiä. Sen takia useat kohdat ovat vain todella noloja. Supertyttöä esittävä Helen Slater on elokuvan paras puoli, vaikka hän ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Muihin näyttelijöihin - etenkin Selena-pahista esittävään Faye Dunawayhyn - verrattuna hän on kuitenkin ihan tarpeeksi hyvä. Tekninen toteutus elokuvassa ei ole kovin kummoista ja kehnosta äänileikkauksesta syntyy vahvasti tunne siitä, että leffa on todella hätäisesti "viimeistelty". Efektit ovat aika järkyttäviä, mikä vain vaikeuttaa katselukokemusta. David Odellin käsikirjoitus koostuu lähinnä ideoista, jotka on tungettu yhteen ilman logiikkaa, joten ei ole ihme, että ohjaaja Jeannot Szwarc ei ole saanut siitä aikaiseksi mitään hyvää. En suosittele Supertytön katsomista muille kuin supersankarielokuvia suuresti rakastaville faneille, sillä heidän on hyvä nähdä, millaista kuraa hahmoista on aikoinaan saatu aikaiseksi. Tämän jälkeen arvostaa 2000-luvun kehnompiakin supersankarileffoja hieman enemmän. Jopa kehno Suicide Squad (2016) vaikuttaa oikein mainiolta Supertyttöön verrattuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Supergirl, 1984, Artistry Limited, Investors In Industry PLC, Robert Fleming Leasing Limited, St. Michael Finance Limited, Warner Bros. Pictures