Arvostelu: Batman: Mustan kostajan paluu (Batman: Mask of the Phantasm - 1993)

BATMAN: MUSTAN KOSTAJAN PALUU

BATMAN: MASK OF THE PHANTASM

Ohjaus: Eric Radomski ja Bruce Timm

Pääosissa: Kevin Conroy, Dana Delany, Mark Hamill, Efrem Zimbalist Jr., Hart Bochner, Stacy Keach, Abe Vigoda, Dick Miller, John P. Ryan, Bob Hastings ja Robert Costanzo

Genre: animaatio, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 16 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman: The Animated Series nousi valtavaan suosioon, kun se alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 1992. Suosion myötä Warner Bros. alkoi työstämään animaatioelokuvaa sarjan pohjalta ja palkkasi Alan Burnettin kirjoittamaan käsikirjoituksen. Alun perin leffan oli tarkoitus sijoittua Arkhamin mielisairaalaan, missä rikolliset pistäisivät Batmanin vastuuseen siitä, millaisiksi he ovat muuttuneet. Studio kuitenkin piti ideaa huonona leffaan ja sen sijaan tarina hyödynnettiin myöhemmin itse sarjassa. Burnett alkoikin kynäillä toisenlaista kertomusta täysin uuden pahishahmon kanssa ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan VHS:llä, mutta Warner Bros. päättikin julkaista elokuvan teattereissa ensin. Niinpä filmin budjettia nostettiin, mutta silti animaattorit tuskailivat saadakseen elokuvan valmiiksi ensi-iltapäivää varten studion vaatimusten mukaisesti. Lopulta Batman: Mask of the Phantasm, eli suomalaisittain Batman: Mustan kostajan paluu ilmestyi jouluna 1993. Vaikka elokuva sai positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta, se oli suuri taloudellinen pettymys. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä parhaimmista Batman-elokuvista ikinä. Itse näin Batman: Mustan kostajan paluun joskus lapsena, mutten silloin pahemmin innostunut siitä, vaikka pidinkin kovasti animaatiosarjasta. Kun katsoin animaatiosarjan kokonaan sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin antaa Batman: Mustan kostajan paluulle uuden mahdollisuuden.

Mysteerinen Musta kostaja tappaa Gothamin rikollispomoja, lavastaen Batmanin murhaajaksi. Naamiosankarin täytyy selvittää, kuka on tämä uusi uhka, samalla kun hän pakenee poliiseja ja kohtaa vanhan tuttunsa.

Animaatiosarjassakin miljardööri Bruce Waynen, eli yön ritari Batmanin äänenä toiminut Kevin Conroy palaa rooliinsa ja hänen äänensä uhkuu jälleen suurta voimaa. Sarjan tavoin myös elokuvassa syvennytään onnistuneesti ja kypsästi päähenkilön mieleen ja tutkitaan, millainen ihminen käyttäisi yönsä puolustaessaan viattomia ja hakatessaan pahiksia tuusan nuuskaksi. Elokuvan tulkinta Batmanista on jopa traaginen ja hahmoa huomaa paikoitellen jopa säälivänsä. Kun yleensä Batman-leffoja katsoessa herää tunne siitä, kuinka siistiä olisi itse olla Batman, tämän elokuvan aikana käy usein selväksi, että eipä se kovin hehkeää elämää olisi - ei edes Bruce Waynen rikkauksien kanssa.

     Animaatiosarjasta tutut hahmot, kuten Brucen hovimestari Alfred (Efrem Zimbalist Jr.), komisario Gordon (Bob Hastings), etsivä Harvey Bullock (Robert Costanzo) ja Batmanin arkkivihollinen Jokeri (Mark Hamill) tekevät myös paluun. Heidän lisäksi elokuvassa esitellään uusia hahmoja, kuten Brucen entinen mielitietty Andrea Beaumont (Dana Delany), hänen isänsä Carl (Stacy Keach), Batmanin pidätettäväksi haluava kaupunginvaltuutettu Arthur Reeves (Hart Bochner), sekä Gothamin rikollispomot Sol (Dick Miller), Bronski (John P. Ryan) ja Valestra (Abe Vidoga), jotka tämä mystinen Musta kostaja ottaa kohteekseen. Alfred pääsee murjomaan parit hauskat vitsit, mutta hänen kautta myös esitellään Brucen traagisuutta, hovimestarin harmitellessa, millaiseksi hänen isäntänsä elämä on vuosien varrella muuttunut. Andrea on mainio lisäys, tuoden hyvää syvyyttä Bruceen. Leffa ei toisaalta kaipaisi Jokeria, sillä Musta kostaja on omillaan mielenkiintoinen pahis, mutta onhan se aina ilo kuulla Mark Hamillin nauravan hulluna klovnina.

Aloittaessani katsomaan Batman: The Animated Seriesiä sen juhlavuoden kunniaksi, minun oli tarkoitus katsoa pelkkä sarja läpi. Innostuin siitä kuitenkin niin paljon, että kun sarja päättyi, koin, että minun oli pakko saada nähdä lisää. Niinpä päätinkin nopeasti katsovani Batman: Mustan kostajan paluun uudestaan. Vaikken ollut pahemmin piitannut leffasta lapsena, ryhdyin silti katsomaan sitä nyt erittäin positiivisin mielin ja tämä katselukokemus oli kyllä huomattavasti miellyttävämpi. Kyseessä on aivan mahtava teos, eikä ihme, että sitä pidetään nykyään varsin korkeassa arvossa. Ei se omasta mielestäni yllä Tim Burtonin ensimmäisen Batman-leffan (1989), Christopher Nolanin Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) tai uuden The Batman -elokuvan (2022) tasolle, mutta eipä se niistä kovin paljoa jälkeen jää.

Animaatiosarjan tavoin Batman: Mustan kostajan paluu ei ole mikään täysin lapsiystävällinen Batman-seikkailu. Vaikka sen voi toki katsoa lapsena, tuntuu se enemmän varttuneemmalle yleisölle tehdyltä. Siitä löytyy tavanomaisempaa supersankaritoimintaa, mutta myös syvyyksiä, joita joistain näytellyistä Batman-elokuvista ei löydy edes kaivamalla (katson nyt teitä, Batman Forever, 1995 ja Batman & Robin, 1997). Andrean saapuminen Gothamiin sekoittaa Brucen mielen täysin ja etsiessään Mustaa kostajaa, hän päätyy vähän väliä muistelemaan aikaa tämän neidon kanssa. Takaumien kautta esitellään aikakautta, jolloin Bruce oli vasta aloittanut yölliset puuhansa. Hän ei ole ihan vielä Batman, eikä saavuttanut samanlaista mainetta poliisien ja alamaailman keskuudessa. Tuolloin Andrea tarjosi hänelle mahdollisuutta toisenlaiseen elämään ja onkin haikeaa seurata sivusta, kun Bruce pohtii, kuinka paljon onnellisempi hän olisi kenties voinut olla.

Tunnelmaltaan elokuva on hyvin synkkäsävyinen. Vaikka mukana onkin muutama ihan hauska vitsi, leffa kulkee pääasiassa tummia ja painostavia polkuja. Eräässä hautausmaakohtauksessa, jossa mafiapomo Bronski joutuu Mustan kostajan hyökkäyksen kohteeksi, on jopa kauhumaisia vivahteita. Hieman noir-henkistä puolta löytyy Batmanin etsiväkohtauksista, kuten animaatiosarjassakin. Toimintakohtauksissa taas ei pelätä näyttää hahmojen saamia ruhjeita. Vaikka nykyäänkin tehdään liukuhihnatuotannolla väkivaltaisia Batman-animaatioleffoja, Batman: Mustan kostajan paluu on monin tavoin sellainen teos, jollaista on vaikea kuvitella näkevänsä enää tänä päivänä tehtynä.

Visuaalisesti elokuva on vielä laadukkaammin tehty kuin animaatiosarja, olihan tekijöille isompi budjetti käytössään. Tyyli on kuitenkin täysin sama kuin sarjassa ja elokuvaa on suuri ilo katsoa. Piirrosjälki on tarkkaa ja tyylikästä. Sarjan tavoin leffassakin hyödynnetään vahvasti varjoja ja pimeyttä. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja sarjankin musiikeista vastaava Shirley Walker tekee loistotyötä sävellysten kanssa. Elokuvan ohjauksesta vastaavat animaatiosarjan luojat Bruce Timm ja Eric Radomski, jotka luovat tunnelmaa vahvasti ja pitävät filmiä tiukasti kasassa. Alan Burnettin, Paul Dinin, Martin Paskon ja Michael Reavesin työstämä käsikirjoitus on erittäin onnistunut. Leffa on todella lyhyt, vain tunnin ja vartin mittainen, mutta silti nelikko ehtivät rauhassa kertoa koko tarinan ja täyttää filmin niin syvällisillä puolilla kuin vauhdikkaalla ja jännittävällä toiminnalla.

Yhteenveto: Batman: Mustan kostajan paluu on hieno lisäys laajentamaan upeaa Batman-animaatiosarjaa. Elokuva soveltuu hyvin niin hahmosta innostuneille lapsille kuin aikuisillekin faneille - kenties jopa paremmin varttuneemmalle yleisölle. Vaikka mukana onkin tavanomaista supersankariseikkailua, josta muksut voivat innostua, leffa on varsin synkkäsävyinen ja syvällinen teemoiltaan. Batmanin elämää ei esitetä romantisoituna, vaan suorastaan tragediana. Hahmoon uppoudutaan vaikuttavasti ja Bruce Waynea huomaa jopa säälivänsä. Uusi pahis Musta kostaja tuo leffaan suorastaan kauhumaisia vivahteita. Tarina on koukuttava ja vaikka kestoa on vain vähän päälle tunti, ehtii elokuva kertoa kaiken sulavasti ja omalla temmollaan. Animaatiojälki on sarjan tavoin fantastista ja tummanpuhuvaa ilmettä on ilo katsella. Jos siis Batman: The Animated Series iski, suosittelen lämpimästi Batman: Mustan kostajan paluun katsomista. Vielä sarjan 85 jakson ja tämän elokuvankaan jälkeen nälkäni Batman-animaatioita kohtaan ei laantunut, joten pitäähän tässä vielä ottaa käsittelyyn Batman: The Animated Seriesin jatkumona toiminut animaatiosarja The New Batman Adventures (1997-1999)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Batman: Mask of the Phantasm, 1993, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Family Entertainment

Arvostelu: Supertyttö (Supergirl - 1984)

SUPERTYTTÖ

SUPERGIRL

Ohjaus: Jeannot Szwarc
Pääosissa: Helen Slater, Faye Dunaway, Maureen Teefy, Brenda Vaccaro, Hart Bochner, Peter Cook, Marc McClure, Peter O'Toole, David Healy, Mia Farrow ja Simon Ward
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia / International Version: 2 tuntia 4 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 18 minuuttia / TV Version: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Supertyttö perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon. Hahmo luotiin alunperin naisversioksi DC:n Teräsmiehestä, josta oli jo tehty kolme elokuvaa (1978-1983). Tämä leffa toimii lisäosana niille elokuville ja se on ensimmäinen supersankarileffa, jonka pääosassa on naissankari. Ostaessaan oikeudet Teräsmiehen elokuvaa varten, Alexander Salkind osti myös oikeudet Supertyttöön, jos hahmo vaikka esiintyisi jossain jatko-osassa. Alunperin Supertytön olikin tarkoitus esiintyä Teräsmies III:ssa (Supergirl III - 1983), mutta suunnitelmat muuttuivat ja hahmosta päätettiin tehdä oma filmatisointi. Aluksi ohjaajaksi yrittiin saada kaksi edellistä Teräsmies-leffaa ohjannut Richard Lester, mutta hän ei suostunut, joten tilalle palkattiin ranskalainen Jeannot Szwarc. Kuvaukset alkoivat kesällä 1983 ja lopulta Supertyttö ilmestyi seuraavana kesänä (Suomessa vasta keväällä 1985). Kriitikot kuitenkin haukkuivat elokuvaa, eikä se tuottanut kuin puolet budjetistaan takaisin, joten sille ei koskaan tehty jatkoa. Elokuva jopa sai kaksi Razzie-palkintoa huonoimmasta miesnäyttelijästä ja huonoimmasta naisnäyttelijästä. Filmi onkin jäänyt elämään yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana supersankarileffana. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt elokuvaa ja ensimmäisen kerran kun lapsena kuulin siitä, pidin sitä vitsinä, kunnes tajusin että kyseessä on ihan oikea elokuva. Olin nähnyt vanhat Teräsmiehet, mutten koskaan törmännyt Supertyttöön missään, joten en katsonut sitä. Vasta syksyllä 2017 löysin leffan ja päätin, että minun on vihdoin aika nähdä se, vaikka leffaa onkin haukuttu paljon. Katsoinkin elokuvan ja yllätyin, etten inhonnut elokuvaa katsoessani sitä. Inhotus alkoi vasta, kun aloin todella miettiä, mitä juuri näin...

Kun mystisiä voimia sisältävä omegahedroni päätyy Maahan, nuoren Karan täytyy lähteä etsimään sitä, sillä muuten hänen kotimaailmansa tuhoutuu. Valitettavasti omegahedronin saa käsiinsä paha Selena-noita, joka aikoo käyttää sitä vallatakseen maailman. Karan täytyy pysäyttää Selena muuttumalla naissankariksi, Supertytöksi.

Pääroolissa Karana, eli Supertyttönä nähdään Helen Slater, joka sopii ihan hyvin rooliinsa. Kovin ihmeellistä näyttelijäntyötä Slater ei tee, mutta verrattuna kaikkeen muuhun, mitä leffalla on tarjottavanaan, on hän elokuvan parasta antia. Kuten varmaan voi arvata, Supertyttö on tietty Teräsmiehelle sukua, tarkemmin sanottuna hänen serkkunsa. Supertyttö on selvästi aina ihaillut serkkuaan, joten omegahedronin päätyessä Maahan (minne muuallekaan?), hän lähtee innokkaasti sen perään, jos vaikka törmäisi sukulaiseensa siinä samalla. Hahmo on muutenkin todella innostunut ja hän tutkii kaikkea kiehtoutuneena kuin lapsi. Valitettavasti hahmolle ei ole luotu kunnon syytä sille, miksi hän kokee, että hänen täytyy olla sankari. Kaikkein oudointa on kuitenkin, että Maassa Supertyttö vaikuttaa unohtaneen täysin, että hänen kotinsa tuhoutuu, jos hän ei palauta omegahedronia nopeasti takaisin, sillä hän alkaa lähinnä tutkimaan maapalloa ja jopa menee opiskelemaan esittäen Teräsmiehen alter ego Clark Kentin serkkua Linda Leetä (ei sentään Linda Kentiä).
     Koulussa Supertyttö tapaa heti ensimmäisenä Maureen Teefyn näyttelemän Lucy Lanen, joka on tietysti Teräsmies-leffoista tutun Lois Lanen (Margot Kidder) pikkusisko. Päähenkilö on Supermanin serkku ja päähenkilön kaveri on Teräsmiehen "tyttöystävän" sisko, niinpä tietysti. Lucy Lane tuntuu todella laiskalta ratkaisulta aluksi, mutta onneksi hänen hahmonsa tavallaan toimii. Lucy on kapinahenkinen, mikä on oiva kontrasti Supertytölle, joka uskoo kaikesta hyvää. Teefy on ihan kelpo valinta rooliinsa, muttei hänkään saa aikaiseksi mitään kovin ihmeellistä.
     Elokuvan pahis on tosiaan Selena-niminen noita, jota näyttelee Faye Dunaway, joka "voitti" ihan ansaitusti huonoimman naisnäyttelijän palkinnon. Dunaway on nimittäin todella kamala pahiksen roolissa, mitä ei yhtään auta se, kuinka surkea hahmo Selena on. Hän on tottakai maailmanvalloittajapahis, joka haluaa pitää koko maailmaa vallassaan, sillä hän omistaa taikavoimia, joita ei koskaan selitetä elokuvassa. Selenan maailman valloitus -suunnitelma on kuitenkin kaikista kauhein, sillä siinä ei oikeastaan ole järkeä. Hän lähinnä toivoo, että omegahedroni tekisi jotain pahaa, jonka kautta hän olisi voitokas. Selenalle on myös luotu tyhmä kätyri Bianca (Brenda Vaccaro), jonka on kai tarkoitus olla hauska... ei hän ole.
     Leffassa nähdään myös Marc McClure kolmesta aiemmasta Teräsmies-leffasta tuttuna valokuvaaja Jimmy Olsenina, Mia Farrow ja Simon Ward Supertytön vanhempina Alurana ja Zor-Elinä, Peter O'Toole Supergirlin (kai) ystävänä Zaltarina, David Healy koulun rehtori Danversina, Hart Bochner Ethan-miehenä, joka rakastuu Supertyttöön, ja Peter Cook Nigelinä, joka on sekä Selenan jonkinlainen avustaja tai kaveri että yksi koulun opettajista. Nigel, Ethan ja Zaltar jäävät todella mitäänsanomattomiksi hahmoiksi. Heille on annettu todella paljon ruutuaikaa, mutta heistä ei silti opi melkein mitään. Etenkin Ethanille olisi toivonut jotain, ottaen huomioon miten hänen ja Supertytön välille syntyy lähes tyhjästä jonkinlaista romanssintynkää.

Supertyttö on täysin selvä lisäosa, joka yrittää rahastaa sarjan pääelokuvien rinnalla. Päähenkilö on Teräsmiehen serkku ja Maassa hän esittää Clark Kentin serkkua. Siellä hän myös tutustuu Lois Lanen pikkusiskoon. Itse Teräsmiestä ei kuitenkaan nähdä kuin ihmisten ihailemissa valokuvissa. Tekijät ovat sentään miettineet, mitä jos katsojat alkavat kyselemään, miksei Teräsmies itse ole mukana, joten alkupäässä kuullaan radiosta, että hahmo on lähtenyt miljoonien valovuosien päähän suorittamaan tärkeää tehtävää. Mukaan on vielä tungettu yksi tunnettu hahmo aiemmista filmeistä, jottei kukaan voisi sanoa, ettei tämä kuuluisi sarjaan. Kyseessä onkin todella laiska yritys laajentaa Teräsmies-elokuvien maailmaa, eikä ole ihme, ettei tämä leffa saanut ikinä jatkoa. Supertyttö on todella sekava teos, jossa on juuri ja juuri tarina pyörimässä taustalla. Selenan ilkeässä suunnitelmassa ei tosiaan ole mitään järkeä. Vai miltä kuulostaa se, että hänen on aivan pakko saada joku mies rakastumaan häneen, sillä jotenkin se auttaisi häntä valtaamaan maailman? Tätä juonikuviota vielä pyöritellään todella kauan. Sen lisäksi on aivan typerää, miten elokuva vain unohtaa, että Supertytön pitää löytää omegahedroni, jottei hänen kotinsa tuhoudu ja tuttunsa kuole. Etsimisen sijaan Supertyttö tekee kaikkea muuta.

Yksi huonoimmista asioista elokuvassa on se, miten se yrittää vedota naisyleisöön. Kun Supertyttö saapuu Maahan, hän ihastelee kaikkia kauniita juttuja ja käyttää voimiaan saadakseen kukan puhkeamaan nupustaan. Voi kuinka söpöä! On myös aika kamalaa katsoa, kun hahmo kokeilee lentää ensimmäisen kerran. Se näyttää lähinnä siltä kuin hän tanssisi balettia ja joku vetäisi välillä köydestä, mikä nostaa hänet korkealle maasta. Koko romantiikkapuoli on myös todella teennäisesti toteutettu, jolloin tuntuu siltä, ettei tekijöinä edes ole ollut naisia. Miehet ovat vain tuumineet, mitä tytöt haluaisivat nähdä supersankarifilmissä. "Kaikkea suloista ja ihqua varmaan!" Toimintakohtauksetkaan eivät saa olla liian hurjia ja esimerkiksi yhdessä kohtaa Supertyttö joutuu taistelemaan jonkinlaista näkymätöntä olentoa vastaan. Tai kai se on näkymätön olento, eikä vain vaarallinen tuulenpuuska... Tai sitten tekijöillä ei vain ollut budjettia luoda mitään vastusta. Toimintaa ei sinänsä edes ole mukana, ja kun on, se on lähinnä naurettavan kökköä. Itse vitsit eivät varsinaisesti ole hauskoja, vaan pääasiassa katsojana hekottelee sille, miten tätä leffaa edes voitiin tehdä ja myydä ihmisille tosissaan?

Elokuva kärsii tietty samasta asiasta kuin edelliset Teräsmies-aiheiset filmit, eli se on paikoitellen turhan pitkäveteinen. Tässä leffassa lähinnä lopetus käy tylsäksi. Suurimmaksi osaksi tylsyys johtuu siitä, ettei elokuva saa katsojaa välittämään siitä, mitä siinä tapahtuu ja mitä hahmoille käy. Se on myös liian sekava, jolloin se ei onnistu edes viihdyttämään hieman. Ainoa asia, mikä minua aidosti kiinnosti leffassa on se, että siinä näytetään vihdoin, mitä tapahtuu kun joutuu vangiksi Haamuvyöhykkeelle, mistä on aiemmin vain puhuttu Teräsmiehessä (Superman - 1978) ja Teräsmies II:ssa (Superman II - 1980). Valitettavasti sekin tuottaa pettymyksen, kuten suunnilleen kaikki muukin elokuvassa. Toisaalta onko mahdollista pettyä, jos ei edes ollut mitään odotuksia? Supertyttöä tehdessä ei ihan aidosti oikeasti ole onnistuttu melkein missään. Se on surkea elokuva, jonka ainoa hyvä puoli on se, että sen huonoudelle voi nauraa. En vihannut filmiä sitä katsoessani ja vaikka inhoni sitä kohtaan on kasvanut, löytyi siitä kuitenkin jotain arvoa, jottei se saa alhaisinta pistemäärää.

Kuten jo sanoin, elokuva tuntuu siltä kuin sen teossa ei olisi ollut naisia mukana ja niinhän se myös on. Ainakin melkein. Supertytön on ohjannut Jeannot Szwarc, käsikirjoittanut David Odell, tuottanut Timothy Burill, kuvannut Alan Hume, lavastanut Peter Young ja leikannut Malcolm Cooke. Puvustus- ja maskeerauspuolelta löytyy naisia, mutta heillä ei ole ollut kovin paljoa päätösvaltaa filmin teossa. Jeannot Szwarc ei ole selvästi tiennyt yhtään, mitä hän oli tekemässä elokuvan kanssa. Toisaalta Odellin tekstistä on vaikea saada aikaiseksi mitään hyvää. Repliikit ovat usein huonoja, minkä lisäksi Odell on vain keksinyt päästään kaikenlaista, eikä ole miettinyt, ovatko ratkaisut loogisia tai edes toimivia. Elokuvan kuvaus on paikoitellen huonoa, minkä lisäksi leikkaus on todella usein kömpelöä, kun siirrytään kohtauksesta toiseen. Sen huomaa myös äänileikkauksesta, joka on erittäin tönkköä. Parissa kohtaa jopa säveltäjä Jerry Goldsmithin unohdettavat musiikit katkeilevat kesken. Lavastus- ja puvustustiimit ovat sentään saaneet aikaiseksi ihan toimivia juttuja. Supertytön asu näyttää tietty todella paljon Teräsmiehen puvulta. Visuaaliset tehosteet ovat kuitenkin ihan hirveitä. Taustakankaan käyttöä ei voi olla huomaamatta, minkä lisäksi useat Selenan taikatemput ovat aivan kauheasti toteutetut. Kökköä visuaalista ilmettä eivät lainkaan paranna kamalat alku- ja lopputekstit, joista jälkimmäiset on kopioitu suoraan Teräsmies III:sta.

Supertytöstä on olemassa muutama erilainen leikkausversio. Alunperin elokuva kesti kaksi tuntia ja 15 minuuttia, mutta testiyleisöt pitivät sitä ihan liian pitkänä, jolloin siitä poistettiin puoli tuntia. Kun elokuva julkaistiin myyntiin, siitä löytyi sekä hieman yli kaksituntinen International Version, että alkuperäistä leikkausversiota muistuttava ohjaajan versio. Esimerkiksi leffan prologi kestää kauemmin, minkä lisäksi Selenalle luodaan enemmän taustatarinaa ja Haamuvyöhykkeellä vietetään enemmän aikaa. Filmistä näytettiin televisiossa kymmenen minuuttia lyhyempää versiota, josta oli pätkitty pois joitain kohtauksia.

Yhteenveto: Supertyttö on surkea yritys laajentaa vanhojen Teräsmies-elokuvien maailmaa. Leffa tuntuu vain rahastuksen takia tehdyltä lisäosalta, johon ei ole jaksettu panostaa lähes yhtään. Filmi sisältää jatkuvasti yhä typerämpiä asioita ja hetkiä, jotka saavat katsojan vakavasti harkitsemaan katselun lopettamista. Elokuvan kökköydestä on valitettavasti hankala löytää mitään viihdearvoa, sillä taustalla pyörivä tarina on niin kamalan sekava. Toimintakohtauksetkaan eivät viihdytä, eivätkä todellakaan jännitä, etenkään kun Supertytön täytyy taistella näkymätöntä pahaa vastaan. Jotkut huonoudet naurattavat, mutta kunnon vitseiksi tarkoitetut jutut aiheuttavat lähinnä vain suurta häpeää. Leffaa on yritetty tehdä naiskatsojia ajatellen, mutta siinä on epäonnistuttu pahasti, sillä tekijöinä on ollut lähinnä miehiä. Sen takia useat kohdat ovat vain todella noloja. Supertyttöä esittävä Helen Slater on elokuvan paras puoli, vaikka hän ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Muihin näyttelijöihin - etenkin Selena-pahista esittävään Faye Dunawayhyn - verrattuna hän on kuitenkin ihan tarpeeksi hyvä. Tekninen toteutus elokuvassa ei ole kovin kummoista ja kehnosta äänileikkauksesta syntyy vahvasti tunne siitä, että leffa on todella hätäisesti "viimeistelty". Efektit ovat aika järkyttäviä, mikä vain vaikeuttaa katselukokemusta. David Odellin käsikirjoitus koostuu lähinnä ideoista, jotka on tungettu yhteen ilman logiikkaa, joten ei ole ihme, että ohjaaja Jeannot Szwarc ei ole saanut siitä aikaiseksi mitään hyvää. En suosittele Supertytön katsomista muille kuin supersankarielokuvia suuresti rakastaville faneille, sillä heidän on hyvä nähdä, millaista kuraa hahmoista on aikoinaan saatu aikaiseksi. Tämän jälkeen arvostaa 2000-luvun kehnompiakin supersankarileffoja hieman enemmän. Jopa kehno Suicide Squad (2016) vaikuttaa oikein mainiolta Supertyttöön verrattuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Supergirl, 1984, Artistry Limited, Investors In Industry PLC, Robert Fleming Leasing Limited, St. Michael Finance Limited, Warner Bros. Pictures