Arvostelu: Seitsemän (Se7en - 1995)

SEITSEMÄN

SE7EN

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Morgan Freeman, Brad Pitt, Gwyneth Paltrow, R. Lee Ermey, Richard Roundtree, John C. McKinley ja Kevin Spacey

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Ylensyönti. Ahneus. Laiskuus. Himo. Ylpeys. Kateus. Viha.

Se7en, eli suomalaisittain Seitsemän on David Fincherin ohjaama trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Andrew Kevin Walkerin laatimasta käsikirjoituksesta, joka perustui hänen omaan kokemukseensa, kun hän muutti 1980-luvulla rauhaisasta Pennsylvaniasta rikollisuuden nuhtelemaan New Yorkiin. 1990-luvun alussa italialainen elokuvayhtiö Penta Film nappasi Walkerin tekstin itselleen, mutta sillä ehdolla, että synkkä lopetus vaihdettaisiin paljon valoisampaan. Yhtiö kuitenkin ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja kauppasi tekstin New Line Cinemalla. Samaan aikaan esikoiselokuvansa Alien³ (1992) ohjannut Fincher oli ollut niin tyytymätön studion saksimaan lopputulokseen, että vannoi, ettei enää ikinä ohjaisi toista elokuvaa. Kuitenkin kun hän sai luettavaksi Walkerin alkuperäisen käsikirjoituksen, hän innostui siitä niin paljon, että otti heti yhteyttä New Line Cinemaan, toiveenaan ohjata elokuva. Yhtiö yritti aluksi taivutella Fincheriä käyttämään uudempaa käsikirjoitusta, mutta mies vaati hyödyntää alkuperäistä lopetusta. Yhtiö lopulta suostui, osittain sen takia, että kun yhteen päärooleista valittiin Brad Pitt, tämä ei suostunut tekemään elokuvaa, jos lopetus muutettaisiin. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1994 ja lopulta Seitsemän sai maailmanensi-iltansa 15. syyskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! New Line Cineman odotusten vastaisesti elokuva osoittautui kriitikoiden ylistämäksi jättimenestykseksi, joka sai parhaan leikkauksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaan käsikirjoituksen BAFTA-ehdokkuuden ja josta on vuosien varrella muovautunut klassikko genressään. Itse katsoin Seitsemän-elokuvan ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä aivan valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, ihan elokuvateatterissa ja kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Eläkepäiviään odottava rikoskomisario saa viimeisellä viikollaan parikseen tulokasetsivän ja yhdessä he ryhtyvät tutkimaan kauhistuttavia murhia, jotka mukailevat seitsemää kuolemansyntiä.

Morgan Freeman näyttelee William Somersetiä, joka on työskennellyt rikoskomisariona jo useamman vuosikymmenen ajan ja odottelee jo pikavauhtia lähestyvää eläkettään, kun hänet pistetään koulimaan tulokkaana kaupunkiin saapuvaa David Millsiä, jota esittää Brad Pitt. Siinä missä Somerset on jo nähnyt aika lailla kaiken mahdollisen työssään, eikä juuri mikään enää hetkauta häntä, Mills on vielä varsin naiivi hommassaan. Hahmot muodostavat erinomaisen kaksikon, mitä vain vahvistaa näyttelijöiden työ. Sanoisinpa jopa, että niin Freeman kuin Pittkin tarjoavat elokuvassa parhaat roolisuoritukset, mitä olen kummaltakaan nähnyt. Freeman istuu täydellisesti iäkkään rikoskomisarion osaan, kun taas Pittistä löytyy oivaa asennetta hieman rämäpäisemmän kytän osaan. Väärissä käsissä hölösuu Mills voisi muuttua ärsyttäväksi, mutta Pitt hoitaa homman kunnialla kotiin ja hänen suorituksensa elokuvan loppumetreillä on aivan huikea kaikessa murskaavuudessaan. Freeman ja Pitt täydentävät toisiaan esimerkillisesti ja Somersetin ja Millsin tutkimusta ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa R. Lee Ermey poliisipäällikkönä ja Gwyneth Paltrow Millsin vaimona Tracyna, jotka suoriutuvat kummatkin hyvin osistaan. Vaikuttava on myös elokuvan sarjamurhaajan näyttelijä, jota en nyt tässä paljasta, jos joku tätä arvostelua lukeva ei vielä tiedä kenestä on kyse.

Uhrilampaiden (The Silence of the Lambs - 1991) rinnalla Seitsemän on ehdottomasti sarjamurhaajajahtien ympärillä pyörivien trillereiden aatelia. Kyseessä on upea mestariteos, joka ei todellakaan jätä kylmäksi, etenkään kun Fincher sai pidettyä päänsä ja torjui kerta toisensa perään studion yritykset muuttaa elokuvan lopun valoisampaan suuntaan. Elokuvan nähneet, ihan oikeasti miettikää, kuinka paljon leffa lässähtäisi, jos studio olisikin saanut tahtonsa läpi. Seitsemän on pirun synkkä filmi, joka kohtelee niin hahmojaan kuin katsojaansa säälittä, mutta joka silti kerta toisensa perään lumoaa täysillä mukaansa. Somersetin ja Millsin tutkima, seitsemän kuolemansynnin ympärille rakennettu kissa-ja-hiiri -leikki on äärimmäisen vangitseva. Murhat ovat toinen toistaan hirvittävämpiä ja pian niin hahmojen kuin katsojankin päähän iskeytyy valtava vimma saada tekijä nalkkiin.

Muutamaa minuuttia päälle parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, kun paikalla on hääräämässä alan kovia ammattilaisia. Näyttelijät ovat tosiaan huippuvedossa ja niin on totta vie myös David Fincher, joka halusi todella todistaa kykynsä Alien³:n jälkeen. Andrew Kevin Walkerin kerta kaikkiaan upean käsikirjoituksen pohjalta Fincher on laatinut tehokkaan tiukan ja ajoittain suorastaan hyytävän paketin. Hänen rakentamansa tunnelma on suorastaan ahdistava ja mukana on joitain kuvottavia näkyjä, mutta katsetta ei silti voi kääntää pois ruudulta. Fincher kuitenkin tietää myös, milloin jättää asioita näyttämättä, antaen katsojan mielikuvituksen luoda omia hirveitä kuvia tehostamaan kokonaisuutta. Väärissä käsissä elokuvan synkistely voisi äityä jopa tympeäksi murjottamiseksi, mutta Fincherin varma ote pitää huolen siitä, että meno on kaikessa inhottavuudessaankin aina tyylitajuista.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista on Walkerin työstämä dialogi, joka on läpikotaisin koukuttavaa kuunneltavaa. Somersetin ja Millsin väliset keskustelut tapauksesta tuovat hyvin esille miesten erilaisia vinkkeleitä. Somerset haluaisi ymmärtää murhaajaa ja mitä tämän päässä liikkuu, kokien tämän jollain tavalla jopa todella fiksuksi tekijäksi, kun taas Mills leimaa murhaajan saman tien yksinkertaisesti hulluksi. Heidän keskustelunsa tarjoavat myös silloin tällöin pientä huumoria kaiken kurjuuden keskelle. Parasta antia on kuitenkin rikoskomisarioiden käymä keskustelu murhaajan kanssa leffan loppupäässä. Kohtaus on kertakaikkisen hieno ja todella jännittävästi laadittu.

Ja kaiken tämän päälle Seitsemän on myös varsinainen tekninen taidonnäyte. Elokuva on todella näyttävästi kuvattu ja tarkasti valaistu. Vaikka monet kohtaukset tapahtuvat pimeässä, katsoja näkee silti hyvin kaiken tarpeellisen. Tästä nykypäivän totaalista pimeyttä rakastavien elokuvantekijöiden pitäisi ottaa opikseen. Lavastuksella (ja jatkuvalla sateella) tästä maailmasta saadaan luotua ikävän lohduton paikka roskaisine katuineen. Maskeeraajat ovat myös tehneet yököttävää työtä erityisesti ylensyönti- ja laiskuus-uhrien kohdalla. Nämä näyt eivät heti katoa verkkokalvoilta. Äänimaailma on myös täydellisesti rakennettu Howard Shoren synkästi maalailevien musiikkien kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Se7en, 1995, New Line Cinema, Juno Pix, Cecchi Gori Pictures

Arvostelu: F1 (2025)

F1

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Brad Pitt, Damson Idris, Javier Bardem, Kerry Condon, Kim Bodnia, Tobias Menzies, Samson Kayo, Sarah Niles, Callie Cooke, Joseph Balderrama ja Shea Whigham

Genre: urheilu, draama

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

F1 on Brad Pittin tähdittämä autourheiluelokuva. Pitt yhdisti voimansa tuottaja Jerry Bruckheimerin ja Top Gun: Maverickin (2022) ohjaaja Joseph Kosinskin kanssa ja yhdessä kolmikko sai eri studiot kilpailemaan leffan oikeuksista. Lopulta Apple Studios voitti kisan ja Pittin harjoiteltua ajamista Formula-autoilla, kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2023. Nyt F1 saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa innolla. En tosin siksi, että olisin kova Formula-fani - ehei, en ole koskaan seurannut kisoja. Pitt on karismaattinen näyttelijä ja olin vakuuttunut Kosinskin työstä Top Gun: Maverickin parissa, joten innostuin, kun kuulin hänen tekevän elokuvan Formuloista. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa F1:n sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Entinen Formula 1 -kuski Sonny Hayes saa tilaisuuden palata kilparadalle, kun hänen vanha ystävänsä pyytää häntä auttamaan kehnosti menestyvän tallinsa kanssa ja toimimaan tulokaskuski Joshua Pearcen mentorina.

F1:n pääroolissa nähdään tosiaan Brad Pitt, joka näyttelee Sonny Hayesia, jota pidettiin 1990-luvulla Formula-kisojen lupaavimpana tulokkaana, kunnes hän joutui onnettomuuteen, mikä pilasi hänen uransa. Tämän jälkeen Sonny on kulkenut ympäri Yhdysvaltoja ja ajanut jos jonkinmoisissa kisoissa. Miehelle tarjoutuu yllättävä uusi mahdollisuus todistaa itsensä Formula 1 -kilpailussa, kun hänen entinen kilpailijansa ja nykyinen ystävänsä Ruben Cervantes (Javier Bardem) pyytää häntä nostamaan Rubenin tallin, APXGP:n nousuun. Kuten odottaa saattaa, Pitt uhkuu karismaa roolissaan ja virnuileva näyttelijä tekee Sonnysta nopeasti pidettävän, vaikka tämä kohteleekin muita toisinaan kehnosti. Bardem istuu myös kuin valettu omaan rooliinsa entiseksi Formula-kuskiksi, joka on iän myötä siirtynyt ratista koko tallin omistajaksi.

     Elokuvassa nähdään myös Damson Idris APXGP:n nuorena kuskina Joshua Pearcena, Samson Kayo tämän managerina Cashmanina ja Sarah Niles Joshuan äitinä Bernadettena, Kerry Condon APXGP:n teknisenä johtajana Kate McKennana, Kim Bodnia APXGP:n tallipäällikkö Kaspar Molinskina ja Tobias Menzies APXGP:n omistavan johtokunnan jäsenenä Peter Banningina, joka näkee koko tallissa vain keinon rikastua, potentiaalisesti hävyttömälläkin tavalla. Ja mahtuupa mukaan tosielämän Formula-tähtiä, kuten Lewis Hamilton, Max Verstappen ja Suomen oma Valtteri Bottas. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. Nuori Idris on hyvä vastapari Pittille. Condon tuo naisvoimaa talliin, joskin samalla hänen Kate-hahmostaan on tietty pitänyt vääntää pakollinen romanssintynkä Sonnylle.

Tarinansa puolesta F1 ei juuri kurkottele kuuta taivaalta, vaan pelaa todella turvallisilla korteilla. Ei ole ensimmäinen kerta, kun urheiluelokuvassa vanha kehäraakki palaa vielä viimeisen kerran auttamaan jotain altavastaajaa, eikä leffa juonellisesti juuri yllätyksiä tarjoa. Aluksi kaiken nähnyt Sonny ja itsestään paljon uskova keltanokka Joshua ovat toki napit vastakkain, mutta miesten välit lämpenevät tietty hissuksiin radalla. Ja heti kun Sonnyn ja Katen katseet kohtaavat ensimmäisen kerran, voi arvata, että vääjäämättä myös heidän huulensa tulevat kohtaamaan.

Mutta siinä, missä Ehren Krugerin käsikirjoitus jää urheiluelokuvien tutuimpien kliseiden toistoksi, ohjaaja Joseph Kosinski varmistaa, että tämän tekstin pohjalta on saatu laadittua äärimmäisen mukaansatempaava ja paikoin todella jännittäväkin leffa, joka tarjoaa älyttömän näyttävää kaahailua. Kuten jo alussa totesin, kun kuulin Top Gun: Maverickin ohjaajan tekevän seuraavaksi Formula-leffan, arvasin heti, että luvassa olisi komeaa menoa, vaikkei lajista juuri välittäisikään ja olin aivan oikeassa. Kisakohtaukset ovat henkeäsalpaavaa seurattavaa. Niiden tarjoama adrenaliiniryöppy iskee lujaa katsojaan ja energiat ovat muutenkin korkealla. Vaikka kestoa on jopa kaksi ja puoli tuntia, F1 kulkee niin hyvällä vauhdilla, ettei aika todellakaan ehdi käydä pitkäksi.

Teknisiltä ansioiltaan F1 on huippuluokkaa. Se on todella komeasti kuvattu ja kuten Top Gun: Maverickissa, myös tässä kameraa asetellaan kekseliäästi ja monipuolisesti, jotta kilpakohtauksia pääsee näkemään useista vinkkeleistä - niin kisakatsomosta kuin ratin takaa. Leikkaukseen on löydetty napakka rytmi, jolla pitkä leffa on saatu tuntumaan huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Lavasteet ovat hienot, kuvattiinhan elokuva ihan oikeiden kisojen aikana ja puvustus on tyylikästä. Tietokonetehosteilla on kikkailtu oivallisesti, mutta luottaen silti ammattilaisten stunt-työskentelyyn. Äänimaailma jylisee lujaa, oli kyse sitten moottorin ärinästä tai Hans Zimmerin mahtipontisista musiikeista. Jo vaikuttavien visuaaliensa ja erinomaisen äänimaailmansa takia F1 pitää nähdä mahdollisimman isolta valkokankaalta (jos sinun on mahdollista nähdä elokuva IMAXissa, tartu siihen), eikä odottaa kotisohvalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

F1, 2025, Apple Original Films, Warner Bros. Pictures, Monolith Pictures (III), Jerry Bruckheimer Films, Plan B Entertainment, Dawn Apollo

Arvostelu: Troija (Troy - 2004)

TROIJA

TROY

Ohjaus: Wolfgang Petersen

Pääosissa: Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox, Sean Bean, Brendan Gleeson, Rose Byrne, Peter O'Toole, Garrett Hedlund, Saffron Burrows, Vincent Regan, James Cosmo, Nigel Terry, John Shrapnel, Julian Glover ja Julie Christie

Genre: historia, sota, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Troy, eli suomalaisittain Troija perustuu Homeroksen muinaiskreikkalaiseen runoelmaan Ilias (Ἰλιάς), joka taas pohjautuu Troijan sotaan, jonka historiallisuudesta ei olla vieläkään varmoja. Käsikirjoittaja David Benioff oli ollut lapsesta asti kiinnostunut Iliaksesta ja muista muinaisista sankaritaruista ja ehdottikin Warner Bros. Picturesille, että yhtiö tekisi elokuvan aiheesta. Benioff kirjoitti leffan käsikirjoituksen ja Universal Picturesin Gladiaattori-elokuvan (Gladiator - 2000) suurmenestyksen myötä Warner Bros. tarttui Benioffin ideaan. Ohjausvastuuta tarjottiin muun muassa Terry Gilliamille ja Christopher Nolanille, mutta heidän kieltäydyttyä hommaan palkattiin saksalainen Wolfgang Petersen, joka tarttui projektiin, kaduttuaan kieltäytymistään Gladiaattorin ohjaamisesta. Elokuva oli alun perin tarkoitus kuvata Marokossa, mutta juuri alkanut Irakin sota siirsi tuotannon Meksikoon ja Maltalle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2003 ja lavasteita tuhonneista myrskyistäkin huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta Troija sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta oli jättihitti taloudellisesti ja sai parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Troijan ensi kertaa muutama vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt, innostuttuani Antiikin Kreikasta ja Roomasta Gladiaattorin kautta. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Troijan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Spartan kuningatar Helena karkaa salarakkaansa, Troijan prinssi Parisin kanssa, jolloin raivostunut Spartan kuningas Menelaus lähtee sotaan Troijaa vastaan, apunaan isoveljensä, kuningas Agamemnonin armeija, johon kuuluu voittamattomana pidetty soturi Akhilleus.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltiana parhaiten tunnettu Orlando Bloom näyttelee Parisia, Troijan prinssiä, joka rakastuu Spartan kuningattareen, Helenaan (Hollywood-debyyttinsä tekevä Diane Kruger). Naisille vastustamattomana pidetty Paris voittaa myös Helenan sydämen ja niinpä nuoret salarakkaat päättävät karata yhdessä Troijaan, juuri kun Troija on tehnyt rauhansopimuksen Spartan kanssa. Bloom suoriutuu hyvin roolistaan, itsestään vähän liikoja luulevana prinssinä, jonka ajattelematon selkkaus koituu ties kuinka monen ihmisen kuolemaksi. Kruger istuu mainiosti Helenaksi, jolle ei kuitenkaan jää muuta tekemistä kuin näyttää hyvältä ja olla miesten sotaisan kilpailun palkintona.

     Edellisvuonna Marvel-sarjakuviin perustuvan Hulk-filmatisoinnin (2003) nimikkohahmona nähty Eric Bana taas esittää Hektoria, Parisin isoveljeä ja Troijan kruununperijää. Toisin kuin säikky pikkuveljensä, Hektor on arvostettu ja väkevä soturi. Vaikka Banakin on roolissaan oiva, hänenkään hahmonsa ei erityisemmin pääse säväyttämään.

     Elokuvan todellinen tähti on lopulta Brad Pitt, joka näyttelee Akhilleusta, jo eläessään legendaarista soturia, jota pidettiin suorastaan kuolemattomana. Pitt sopii täydellisesti tämän suuren taistelijan osaan ja hän on hionut itsestään kreikkalaisen sankarin perikuvan. Akhilleen motiivi lähteä Troijaan ja hakemaan Helena takaisin, liittyy kuitenkin puhtaasti hänen omaan egoonsa. Akhilleus haluaa jäädä historian kirjoihin suurimpana koskaan eläneenä soturina, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta, miksi kreikkalaiset marssivat tuhatpäisin joukoin Troijaan sotimaan.

Leffassa nähdään myös Brendan Gleeson Spartan kuninkaana, eli Helenan aviomiehenä Menelauksena, Brian Cox tämän isoveljenä, lähes koko Kreikkaa hallitsevana kuningas Agamemnonina, Peter O'Toole Parisin ja Hektorin isänä, Troijan kuninkaana Priamina, Saffron Burrows Hektorin vaimona Andromakhena, Sean Bean Ithakan kuninkaana Odysseuksena, Rose Byrne Parisin ja Hektorin serkkuna, papitar Briseiksenä, sekä esikoisroolinsa tekevä Garrett Hedlund Akhilleen serkkuna Patrokloksena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. O'Toolesta löytyy arvokkuutta Troijan yleväksi kuninkaaksi, kun taas Cox herkuttelee häikäilemättömän Agamemnonin osassa.

Jättimenestynyt ja parhaan elokuvan Oscar-palkinnonkin voittanut Gladiaattori toi pitkään unohduksissa olleet historialliset ja eeppiset miekka-ja-sandaali -filmit takaisin suosioon. Eipä siis ihme, että muutkin studiot kokeilivat onneaan tällä saralla. Troija ei millään yllä mestarillisen Gladiaattorin tasolle, mutta se on silti oikein mainio teos, joka jättää harmittelemaan, että tällaiset antiikin aikoihin sijoittuvat historialliset spektaakkelielokuvat ovat jälleen poistuneet muodista. En voi olla ainoa, joka kaipaa näitä massiivisia teoksia, joilla on pituutta useampi tunti ja jotka ovat pullollaan toinen toistaan näyttävämpiä taisteluita satojen sotisopiin puettujen extra-näyttelijöiden kera upeissa, valtavissa lavasteissa.

Jos tällaisista filmeistä tykkää, niin Troija nappaa mukaansa heti alussa ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi lähes kolmen tunnin kestonsa (tai päälle kolmen tunnin, riippuen katsooko pidennetyn ohjaajan version). Elokuva nostattaa vähitellen panoksiaan ja rakentaa konfliktiaan. Kun Troijan sota vihdoin käynnistyy, on meno komeaa kaikessa raakuudessaan. Taistelut vaihtelevat massiivisten sotimisten ja intiimimpien kaksintaistelujen välillä, eivätkä käy tylsiksi. Vaikka parhaimmillaan nämä taistot ovatkin jännittävää seurattavaa, ei leffa onnistu karistamaan katsojasta sitä turhautunutta tunnetta, että kaikki nämä ihmiset kuolevat sen takia, että nuoret kyyhkyläiset eivät osanneet ajatella isompaa kokonaisuutta ja seuraamuksia, ainoastaan omaa lempeään. Toki elokuva tuo selville, että kuningas Agamemnon on haaveillut Troijan valtaamisesta jo pitkään ja Parisin ja Helenan luoma selkkaus oli lähinnä kätevä syy ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen.

Valtavien toimintakohtausten väleissä elokuva osaa onneksi myös rauhoittua. Näyttelijät pääsevät vakuuttamaan näissä draamapainotteisemmissa hetkissä, mutta hahmot jäävät hieman etäisiksi hyvistä yrityksistä huolimatta. Osaa heidän suhteistaan rakennetaan pätevästi, toisia taas ontuvasti - etenkin Akhilleen ja Briseiksen välinen suhde jää hieman heikosti kehitellyksi. Tästä syystä todellinen tunnelataus jää saavuttamatta. Siinä, missä Gladiaattorin dramaattinen loppu saa herkistymään joka kerta, ei Troija useiden kuolemiensakaan kanssa saanut avattua kyynelkanaviani kertaakaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari vuotta sitten menehtynyt saksalainen Wolfgang Petersen, jonka aiempiin töihin kuuluivat muun muassa mestarillinen sotaelokuva Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981), fantasiaseikkailu Päättymätön tarina (The NeverEnding Story - 1984) ja toimintaleffa Air Force One (1997). Petersen hallitsee vaikuttavasti valtavat sotakohtaukset ja vie tarinaa rauhassa ja omalla painollaan eteenpäin. Kunnollista tunnesidettä leffa ei kuitenkaan saa luotua. Myöhemmin Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) toisena luojana tunnettu David Benioff on työstänyt kelpo käsikirjoituksen Homeroksen Ilias-runoelman pohjalta, ottaen toki monia vapauksia lähdemateriaalista. Teknisiltä ansioiltaan Troija on väkevä teos, jota ajan hammas ei ole päässyt nakertelemaan. Se on upeasti kuvattu, niin valtavia maisemakuvia kuin tyylikkäästi sommiteltuja lähikuviakin myöten. Lavasteet ovat ällistyttävät jylhyydessään (ikoninen Troijan hevonen on hieno luomus) ja asut ovat erinomaiset. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä edelleen ja oikeat satapäiset näyttelijäjoukot on sulavasti yhdistetty digitaalisesti laajennettuun armeijaan. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja James Horner maalailee mallikkaasti musiikeillaan. Alun perin säveltäjäksi oli palkattu Gabriel Yared, joka työsti filmin musiikkeja yli vuoden ajan, mutta kun Petersen oli tyytymätön hänen työhönsä, hänet korvattiin pikaisesti Hornerilla, joka sävelsi elokuvan musiikit muutamassa viikossa.

Alkuperäisen, kahden tunnin ja kolmen vartin mittaisen teatteriversion lisäksi Troijasta on julkaistu myös puoli tuntia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmen tunnin ja vartin pituinen leikkausversio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia ja muita muutoksia. Taistelut ovat huomattavasti verisempiä ja seksikohtauksissa paljasta pintaa näytetään enemmän. Elokuva jopa alkaa ja päättyy erilailla, minkä lisäksi Odysseus esitellään eri kohtauksella kuin teatteriversiossa. Kummallisin muutos tapahtuu kuitenkin musiikeissa. Sen lisäksi, että Hornerin musiikkeja täytyi muovata, ohjaajan versiossa soitetaan musiikkeja myös muista filmeistä, kuten Apinoiden planeetta -uudelleenfilmatisoinnista (Planet of the Apes - 2001) ja scifileffa Starship Troopers - Universumin sotilaista (Starship Troopers - 1997).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Troy, 2004, Warner Bros., Helena Productions, Latina Pictures, Radiant Productions, Plan B Entertainment, Nimar Studios

Arvostelu: Mr. & Mrs. Smith (2005)

MR. & MRS. SMITH

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Brad Pitt, Angelina Jolie, Vince Vaughn, Kerry Washington, Adam Brody, Chris Weitz, Michelle Monaghan, Keith David, Rachael Huntley, Stephanie March, Jennifer Morrison, Perrey Reeves, William Fichtner ja Angela Bassett

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Mr. & Mrs. Smith on Brad Pittin ja Angelina Jolien tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle tuohon aikaan vielä yliopistossa opiskelleen Simon Kinbergin työstämästä käsikirjoituksesta, johon Kinberg oli saanut idean kuunneltuaan kavereidensa puheita pariterapiassa käymisestä. Summit Entertainment sai Kinbergin tekstin käsiinsä ja innostui siitä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mr. & Mrs. Smith sai ensi-iltansa kesäkuussa 2005. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai ailahtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin kolumbialaisilta, jotka suuttuivat elokuvan tavasta kuvata maan pääkaupunkia, Bogotáa. Kritisoijien listalta löytyi myös kirjailija Gavin Bishop, jonka mukaan tekijät olivat varastaneet idean hänen kirjastaan The Secret Lives of Mr and Mrs Smith (1997). Itse katsoin Mr. & Mrs. Smithin vasta myöhemmin vuokralta ja pidin näkemästäni. Olen katsonut elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut ainakin vuosikymmen. Nyt kun Amazon on tehnyt Mr. & Mrs. Smith -televisiosarjan (2024-), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

John ja Jane Smith ovat olleet naimisissa viiden tai kuuden vuoden ajan, mutta kummallakaan ei ole aavistustakaan, mitä he molemmat tekevät työkseen: he ovat molemmat palkkamurhaajia, parhaita alallaan. Smithien avioliitto joutuu todelliselle koetukselle, kun he saavat tappokohteikseen toisensa.

Päärooleissa herra ja rouva Smithinä, eli Johnina ja Janena oli alun perin tarkoitus nähdä Brad Pitt ja Nicole Kidman, mutta kun Kidman jättäytyi elokuvasta pois aikataulusyistä, myös Pitt poistui hetkeksi projektista. Tilalle kaavailtiin Will Smithiä ja Catherine Zeta-Jonesia ja Johnny Deppiä ja Cate Blanchettia, mutta kun Janeksi valittiin Angelina Jolie, Pitt palasikin elokuvaan. Tuohon aikaan Pitt oli parisuhteessa Frendit-komediasarjan (Friends - 1994-2004) tähti Jennifer Anistonin kanssa, mutta Mr. & Mrs. Smithin kuvauksissa Pitt rakastui Jolieen, mikä johti eroon Anistonista ja yli vuosikymmenen suhteeseen Jolien kanssa. Tämä oikean elämän lemmen leiskuminen näkyy myös elokuvassa ja Pittin ja Jolien väliltä löytyy todella vahvaa kemiaa - siitäkin huolimatta, että kaksikko pyrkii näyttelemään avioparia, jolla ei ole hetkeen mennyt kummoisesti. John ja Jane työskentelevät molemmat palkkamurhaajina kilpaileville firmoille, mutta kumpikaan ei tiedä toisen ammatista. Arkisen elämän esittäminen käy molemmille tylsäksi ja suhde löytääkin uutta kipinää vasta, kun John ja Jane määrätään tappamaan toisensa. Pitt tekee hahmostaan todella lystikkään, mutta silti tehokkaan tappajan, kun taas Jolie tulkitsee hahmoaan huomattavasti päämääräisemmin ja totisemmin. On oletettavaa, että tekijät pelkäsivät, etteivät katsojat ottaisi naista tappajana tosissaan, jos hänkin olisi samanlainen vitsiniekka kuin Pitt.

     Elokuvassa nähdään myös Vince Vaughn Johnin kaverina Eddienä, Kerry Washington Janen työkaverina Jasminena, Adam Brody parin yhteisenä kohteena "Tankkina", sekä Chris Weitz ja Rachael Huntley Smithien naapureina. Keith David kuullaan Janen työnantajana Fatherina, Angela Bassett Johnin työnantajana Atlantana ja William Fichtner pariskunnan terapeuttina.

En tiedä, johtuiko se jonkin sortin nostalgiasta, vai siitä, että myöhemmin ilmestyneet hieman vastaavanlaiset vakoojakomediat ovat olleet aika heikkoja (katson nyt muun muassa sinua, viime vuoden Ghosted), mutta olin yllättynyt, kuinka hyvin viihdyinkään Mr. & Mrs. Smithin parissa monen vuoden (yli viiden tai kuuden) tauon jälkeen. Elokuvan premissi on aivan mahtava, oli se sitten täysin Simon Kinbergin omaa mielikuvitusta tai salaa Gavin Bishopin kirjasta lainattua. John ja Jane Smithin haastavan avioliiton pyörteiseen hyppää mielellään, erityisesti Pittin ja Jolien erinomaisen kemian ansiosta. Näyttelijöitä on todellinen ilo seurata, oli kohtauksessa kyse heidän tylsästä arjen esittämisestään, erittäin lystikkäästä naljailusta tai heidän yrityksistään tappaa toisensa, kun totuus paljastuu. Vaikka Mr. & Mrs. Smith vasta käynnisti Pittin ja Jolien suhteen, he tuntuvat todelliselta, useamman vuoden ajan suhteessa olleelta pariskunnalta.

Elokuvan ensimmäinen tunti on todella mainio, sen rakennellessa pääparia ja heidän suhdettaan, sekä ajaessa hahmoja kohti vääjäämätöntä konfliktia. Kun kissa nostetaan niin sanotusti pöydälle ja aviopari pistetään toisiaan vastaan, ovat kohtaukset aivan mahtavia. Johnin ja Janen väliselle dialogille on onnistuttu löytämään hyvät kaksoismerkityksensä, jolloin ne tuntuvat samaan aikaan tavanomaisilta pariskunnan keskusteluilta kuin tappajien heitoilta. Toinen tunti ei ole ihan yhtä napakka kuin ensimmäinen. Sen käänteet ovat hyvin ennalta-arvattavia ja loppuhuipennus on kaiken kasvattelun jälkeen aika jännityksetön ammuskelu. Kokonaisuus on silti kauneusvirheineenkin oikein toimiva.

Simon Kinbergin vekkulin käsikirjoituksen pohjalta ohjaaja Doug Liman on tehnyt kepeän ja todella viihdyttävän paketin. Mr. & Mrs. Smith on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja käytännön tehosteet komeaa katseltavaa. Muutamat digiefektit sen sijaan ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Äänimaailma on hyvin rakennettu rymistelevistä toimintakohtauksista John Powellin erittäin mainioihin musiikkeihin, jotka ovat yksi elokuvan parhaista puolista, vain vahvistaen Limanin rakentamaa ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mr. & Mrs. Smith, 2005, New Regency Productions, Summit Entertainment, Weed Road Pictures, Epsilon Motion Pictures

Arvostelu: 12 Years a Slave (2013)

12 YEARS A SLAVE

Ohjaus: Steve McQueen

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Benedict Cumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o, Adepero Oduye, Sarah Paulson, Alfre Woodard, Brad Pitt, Garret Dillahunt, Scoot McNairy, Taran Killiam, Chris Chalk, Paul Giamatti, Christopher Berry, Michael K. Williams, Bryan Batt ja Bill Camp

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

12 Years a Slave perustuu Solomon Northupin omaelämäkertaan Twelve Years a Slave vuodelta 1853. Ohjaaja Steve McQueen ja käsikirjoittaja John Ridley ryhtyivät ideoimaan elokuvaa orjuudesta, mutta projekti ei tuntunut etenevän, kunnes McQueenin puoliso Bianca Stigter esitteli miehelleen Northupin kirjan. McQueen oli täysin häkeltynyt kirjaa lukiessaan ja päätti saman tien hankkia sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta 12 Years a Slave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, leikkaus, musiikki ja nouseva tähti), joista se voitti parhaan elokuvan ja miespääosan palkinnot. Itse katsoin 12 Years a Slaven pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin leffasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1841 vapaa afroamerikkalainen viulisti Solomon Northup huumataan ja myydään orjaksi.

Pääroolissa orjaksi vangittuna Solomon Northupina nähdään Chiwetel Ejiofor, joka sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, sekä BAFTA-palkinnon. Ejiofor on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti Solomonin epätoivoa, kun hänet houkutellaan uuden työn varjolla pois perheensä luota, huumataan ja myydään orjana. Jopa hänen nimensä viedään ja kaikki kutsuvat häntä Plattiksi. Solomon ei pysty mitenkään todistaa olevansa vapaa mies ja vaikka pystyisikin, häntä tuskin kuunneltaisiin. Katsoja on tietty heti Solomonin puolella, haluten nähdä hänen vapautuvan vankeudestaan.

     Ejioforin lisäksi elokuva pitää sisällään muutenkin vaikuttavan näyttelijäkaartin. Scoot McNairy ja Taran Killam näyttelevät Brownia ja Hamiltonia, jotka sieppaavat Solomonin, Paul Giamatti esittää orjakauppias Freemania ja Benedict Cumberbatch Solomonin ostavaa William Fordia. Paul Dano nähdään plantaasin orjapiiskurina Tibeatsina, Michael Fassbender toisena plantaasinomistajana Edwin Eppsinä ja Sarah Paulson tämän vaimona Maryna. Alfre Woodard näyttelee vapaata afroamerikkalaisnaista Shaw'ta, tuottajanakin toimivan Brad Pittin esittäessä Solomonin vapauteen ainoana uskovaa Samuelia. Muita Solomonin tapaamia orjia näyttelevät mm. Michael K. Williams, Chris Chalk, Adepero Oduye ja Lupita Nyong'o, joka tekee 12 Years a Slavessa ensimmäisen elokuvaroolinsa ja voitti ansaitusti parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Näyttelijät ovat läpikotaisin fantastisia. Cumberbatch ja Fassbender tekevät hyvää työtä todella erilaisina orjaomistajina. Nyong'o saapuu mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta tekee loppuleffan ajan niin hyvää työtä, ettei ihme, että tulokkaan työ huomioitiin heti palkintogaaloissa.

Pidin 12 Years a Slavesta jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla pidin siitä vielä enemmän. Kyseessä on hieno ja voimakas kuvaus tositarinasta aikakaudelta, jolloin jotkut ihmiset saivat laillisesti olla hirviöitä. Kuten jo nimestä "kaksitoista vuotta orjana" voi päätellä, tämä leffa ei todellakaan ole helppoa katseltavaa. Se työntyy visusti ihon alle ja aiheuttaa epämiellyttävää oloa ja suurta ahdistusta. Tapahtumat ovat kuin kauhuelokuvasta ja välillä on vaikea uskoa, että tällainen kamaluus oli joskus arkipäivää. Elokuvasta löytyy useita hetkiä, jotka on tarkoituksella venytetty pidemmiksi lisäämään inhottavaa ilmapiiriä. Esimerkiksi todella pitkällä kuvalla toteutettu ruoskimiskohtaus aiheuttaa tunnemyllerryksen. Leffa onnistuu kuitenkin taidokkaasti välttämään kurjuuksilla mässäilyyn sortumisen.

Tarina pitää hyvin mukanaan läpi kahden tunnin ja vartin keston. Itse asiassa koin lopulta, että olisin voinut katsoa elokuvan vielä pidempänä - kertoohan se nimensä mukaisesti kahdentoista vuoden tapahtumat. Noin puolessa välissä leffa tekee pientä oikomista, Solomonin siirtyessä Cumberbatchin esittämän Fordin omistuksesta Fassbenderin näyttelemän Eppsin haltuun ja esimerkiksi tähän olisi saanut vaikkapa kymmenisen minuuttia lisää. Jos jotain valitettavaa leffasta löytyy, niin juurikin se, ettei tunnu siltä, että tapahtumat kattavat yli vuosikymmenen. Muuten elokuva on vaikuttava ja sellaisia teoksia, mitkä jokaisen kuuluisi nähdä edes kerran elämässään. Tätä historiaa ei sovi unohtaa, jottei sitä koskaan toistettaisi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Steve McQueen. Siis ei se muun muassa Suuresta pakoretkestä (The Great Escape - 1963), Bullittista (1968) ja Papillonista (1973) tuttu näyttelijälegenda Steve McQueen, vaan Fassbenderin kanssa aiemmin Hungerin (2008) ja Shamen (2011) tehnyt ohjaaja. McQueen rakentaa tunnelmaa erittäin tehokkaasti ja pitää katsojaa otteessaan, yhdessä John Ridleyn vahvan käsikirjoituksen kanssa. McQueen ei halua päästää katsojaa helpolla ja hyvä niin. Häneltä löytyy myös silmää hienoille visuaalisuuksille. 12 Years a Slave on upeasti kuvattu teos ja maisemaotokset ovat usein jopa kauniita. Pitkillä kuvilla toteutetut kohtaukset ovat toinen toistaan parempia. Lavasteet ja asut tuovat hienosti 1840-lukua takaisin eloon ja maskeeraukset ovat toisinaan inhottavia ruoskaniskujen aiheuttamien arpien takia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Hans Zimmer tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan, joskin jatkuvasti monet hänen sävelmänsä kuulostavat kierrätyksiltä herran aiemmista töistä.

Yhteenveto: 12 Years a Slave on hieno elokuva ja rankka kuvaus kaamealta aikakaudelta. On hirvittävää seurata, kun vapaa Solomon Northup siepataan ja myydään orjana, ja kuinka miehen fiilikset vaihtelevat sinnikkyydestä epätoivoon. Elokuva ei todellakaan ole helppoa seurattavaa, eikä ohjaaja Steve McQueen halua päästää katsojaa helpolla. Kurjuudella mässäilyyn ei sorruta, mutta esimerkiksi pitkä ruoskintakohtaus aiheuttaa katsojassa suorastaan yökötystä. Näyttelijät ovat läpikotaisin erinomaisia. Chiwetel Ejiofor vakuuttaa pääroolissa, mutta aikamoisia tähtiä sisältävässä elokuvassa kenties jopa parasta työtä tekee yllättäen ensikertalainen Lupita Nyong'o, joka kyllä ansaitsi palkintonsa. Visuaalisesti filmi on upea niin kuvausta kuin tarkkaan tehtyjä lavasteita myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi koituu sen ajoittain hieman hätiköivä kerronta, etenkin kun Solomonia siirretään orjanomistajalta toiselle. Vaikkei elokuva olekaan helppoa katsottavaa, mielestäni se voisi olla ainakin vartin pidempi. Jo tällaisenaankin 12 Years a Slave on kaikessa inhottavuudessaankin hieno filmi, mikä jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään. Se on muistutus hirvittävältä aikakaudelta, jota ei missään nimessä sovi unohtaa, jottei vastaavia kauheuksia enää toistettaisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

12 Years a Slave, 2013, New Regency Productions, Summit Entertainment, Fox Searchlight Pictures, River Road Entertainment, Plan B Entertainment, Film 4

Arvostelu: Sinbad - seitsemän meren sankari (Sinbad: Legend of the Seven Seas - 2003)

SINBAD - SEITSEMÄN MEREN SANKARI

SINBAD: LEGEND OF THE SEVEN SEAS

Ohjaus: Tim Johnson ja Patrick Gilmore

Pääosissa: Brad Pitt, Catherine Zeta-Jones, Michelle Pfeiffer, Joseph Fiennes, Dennis Haysbert, Adriano Giannini, Timothy West, Jim Cummings, Conrad Vernon, Raman Hui ja Chung Chan

Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Sinbad: Legend of the Seven Seas, eli suomalaisittain Sinbad - seitsemän meren sankari perustuu vanhoihin arabialaisiin taruihin Sinbadista, joka esiintyi Tuhannen ja yhden yön tarinoissa (أَلْف لَيْلَة وَلَيْلَة), jotka juontavat juurensa satojen vuosien päähän menneisyyteen. Tehtyään Walt Disneylle animaatioelokuvan Aladdin (1992), Ted Elliott ja Terry Rossio ryhtyivät suunnittelemaan filmiä Sinbadista. Disneytä ei kuitenkaan kiinnostanut idea, joten kaksikko kääntyi lopulta juuri perustetun animaatioyhtiö DreamWorksin puoleen, joka tarttui projektiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja lopulta Sinbad - seitsemän meren sankari sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot antoivat aika heikkoa palautetta. Itse katsoin Sinbad - seitsemän meren sankarin useaan otteeseen lapsena, mutta viime katselukerrasta on tainnut vierähtää jo yli kymmenen, kenties jopa viisitoista vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa leffan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.‎

Kaaoksen jumalatar Eris varastaa kallisarvoisen Rauhankirjan. Vangittu merirosvo Sinbad saa tehtäväkseen lähteä vaaralliselle matkalle merten halki Tartarokseen ja varastaa kirja takaisin, palkkionaan armahdus rikoksistaan.

Brad Pitt ääninäyttelee Sinbadia, vekkulimaista merirosvoa, joka päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänet lavastetaan Syrakusan kallisarvoisimman aarteen, Rauhankirjan anastajaksi ja hänen täytyy todistaa syyttömyytensä varastamalla kirja todelliselta rosvolta. Tiettyjen ärsyttäviensäkin puoltensa, kuten misogyniansakin kanssa Sinbad on oiva päähenkilö - jopa hieman antisankarisorttia. Katsojana lähtee ihan mielellään seikkailuun hänen ja hänen miehistönsä kanssa, johon kuuluvat muun muassa perämies Kale (Dennis Haysbert), eksentrinen Rat (Adriano Giannini), iäkäs Luca (Jim Cummings), päästä varpaisiin aseistautunut Jed (Conrad Vernon) ja jatkuvasti vetoja lyövät Jin (Raman Hui) ja Li (Chung Chan). Miehistön jäsenet jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta silti ihan toimiviksi tapauksiksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Syrakusan kuningas Dymas (Timothy West), hänen poikansa, Sinbadin lapsuudenystävä Proteus (Joseph Fiennes), Traakian lähettiläs, lady Marina (Catherine Zeta-Jones), sekä paha jumalatar Eris (Michelle Pfeiffer), joka pyrkii syöksemään Syrakusan kaaokseen ilman Rauhankirjaa. Eris on oiva pahis tarinalle ja Pfeiffer tekee hahmosta onnistuneen viettelevän ja katalan. Lady Marina on myös mainio hahmo, eikä jää miksikään avuttomaksi neidoksi, joka Sinbadin pitäisi jatkuvasti pelastaa pulasta.

Vaikka koinkin varsin miellyttäväksi ja nostalgiseksi palata Sinbad - seitsemän meren sankarin pariin yli vuosikymmenen tauon jälkeen, täytyy sanoa, että välillä aika kyllä kultaa muistot. Elokuva ei ollut sellainen loistokas teos, jollaisena sen muksuna näin, mutta on kyseessä silti varsin kelvollinen seikkailuraina, jonka parissa koko perhe voi viihtyä. Harmittelinkin hieman, kuinka negatiivisen vastaanoton leffa sai ilmestyessään. Elokuva lähtee napakasti käyntiin ja menee nopeasti itse asiaan. Alun merihirviötaistelun tiimellyksessä useammat hahmot tulevat tutuiksi ja Rauhankirjan merkitystä korostetaan. Ei aikaakaan, kun kirja on jo varastettu ja varsinainen seikkailu alkaa.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä leffassa ja Sinbadin retki tarjoaa vähän väliä uusia vaaroja seireeneistä jättiläiskaloihin ja arktisiin petolintuihin. Perheen pienimmille katsojille filmi voi olla onnistuneen jännittävä, mutta siitä löytyy toki myös kosolti huumoria. On niin fyysistä kommellusta kuin sanallista vitsailua. Osat vitseistä menevät lapsilta ohi, mutta ilahduttavat taas aikuiskatsojaa. Ja toki mukaan on heitetty myös ripaus romantiikkaa, jolloin aika lailla kaikki perinteisen seikkailutarinan ainekset ovat visusti kasassa. Alle puolentoista tunnin kestossaan Sinbad - seitsemän meren sankarista ei tylsää hetkeä löydy ja filmi kulkeekin vauhdilla loppuun saakka.

Elokuvan animaatiojälki on harmillisesti parhaat päivänsä nähnyt. Leffassa on yritetty yhdistää perinteistä käsin piirrettyä animaatiota 2000-luvun taitteessa hitiksi nousseeseen tietokoneanimaatioon. Ideana tämä on toimiva ja yhdistelmäkikkailua on hyödynnetty toimivasti joissain muissa samoihin aikoihin ilmestyneissä filmeissä. Sinbad - seitsemän meren sankarissa tyylikäs piirrosjälki ja viimeistelemättömältä näyttävä digityö erottuvat kuitenkin toisistaan kuin yö ja päivä. Äänimaailma on kuitenkin kaikin puolin mainiosti rakennettu. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat erittäin hyvät. Varsinkin Eriksen viekkaat melodiat ovat mieleenpainuvat.

Yhteenveto: Sinbad - seitsemän meren sankari on kelpo animaatioseikkailu, jonka parissa koko perhe voi viihtyä passelisti. Puolentoista tunnin kestossaan elokuva on toimivan napakka ja sen matkalle hyppää varsin mielellään, vaikkei meno enää näin aikuisiällä ole yhtä huimaa kuin millaisena sen lapsena nähtynä muisti. Leffasta löytyy monenlaisia eri toimintakohtauksia, jotka saattavat olla lapsikatsojille varsin hurjia. Seasta löytyy myös paljon huumoria, sekä tietty ripaus romantiikkaa. Itse Sinbad on turhauttavinekin puolineen pätevä hahmo elokuvan keulakuvaksi ja kaaoksen jumalatar Eris on toimiva pahis. Lady Marina ei onneksi jättäydy pelkäksi avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan on yhtä lailla ratkomassa ongelmia. Elokuvan visuaalinen puoli on harmillisesti jäänyt ajan julmiin hampaisiin. Käsin piirretty animaatio näyttää hyvältä, mutta tietokoneanimaatio näyttää kiusallisen viimeistelemättömältä. Kaksi eri animointityyliä eivät yhtään istu toisiinsa. Sen sijaan Harry Gregson-Williamsin säveltämät seikkailulliset musiikit taitavat jopa olla elokuvan parasta antia. Sinbad - seitsemän meren sankari ei onnistunut säväyttämään yhtä lujaa aikuisiällä kuin jotkut muut lapsuuteni suosikkianimaatiot, kuten DreamWorksin Kananlento (Chicken Run - 2000) ja Shrek (2001), mutta se on silti oikein kelvollinen leffa, jota voi suositella perheen yhteiseen leffailtaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinbad: Legend of the Seven Seas, 2003, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: World War Z (2013)

WORLD WAR Z

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Brad Pitt, Mireille Enos, Abigail Hargrove, Sterling Jerins, Fana Mokoema, Daniella Kertesz, James Badge Dale, Ludi Boeken, David Morse, Elyes Gabel, Pierfrancesco Favino, Ruth Negga, Moritz Bleibtreu ja Peter Capaldi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

World War Z perustuu löyhästi Max Brooksin kirjaan World War Z: An Oral History of the Zombie War vuodelta 2006. Brad Pittin tuotantoyhtiö Plan B Entertainment nappasi kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Marc Forster palkattiin ohjaajaksi ja J. Michael Straczynski ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Teksti vuoti nettiin alkuvuodesta 2008 ja vaikka se sai paljon kehuja, käsikirjoitus työstettiin uudestaan Matthew Michael Carnahanin toimesta, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2011. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä joulukuussa 2012, mutta koska tekijät olivat tyytymättömiä kuvaamaansa loppuhuipennukseen, he palkkasivat Damon Lindelofin kirjoittamaan uuden finaalin leffalle, mikä kuvattiin syksyllä 2012. Lopulta World War Z saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 2. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta ja se oli taloudellinen menestys. Itse näin World War Z:n vasta vuokralta tätini kanssa, joka halusi nähdä elokuvan Brad Pittin takia, muttei tiennyt kyseessä olevan kauhuelokuva, millaisia hän ei voi sietää. Olen nähnyt leffan kertaalleen uudestaankin ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Entisen YK-agentti Gerry Lanen täytyy suojella perhettään, kun mystinen tauti muuttaa ihmisiä ympäri maailman raivopäisiksi ja ihmislihaa himoitseviksi zombeiksi.

Elokuvan tuottajanakin toimiva Brad Pitt nähdään Gerry Lanena, entisenä YK:n agenttina, joka on siirtynyt hiljaiseloon vaimonsa Karinin (Mireille Enos) ja lastensa Rachelin (Abigail Hargrove) ja Connien (Sterling Jerins) kanssa. Kuitenkin kun maailma ajautuu kaaokseen zombiepidemian takia, Gerry tarvitaan takaisin palvelukseen yrityksessä pelastaa ihmiskunta. Gerryn agenttitaustat jätetään hieman epäselviksi läpi leffan, mutta niiden ansiosta hän on tavallista fiksumpi zombileffan päähenkilö. Maalaisjärkeä käyttävää Gerryä seuraa mielellään, lähinnä karismaattisen Pittin pätevän roolityön takia. Hänen vaimonsa ja lapsensa saavat kuitenkin harmillisen vähän sisältöä ja ensimmäisen puolituntisen jälkeen muu perhe unohdetaankin lähes täysin, kun Gerry lähetetään tehtävälleen.

     Lisäksi elokuvassa esiintyvät myös muun muassa Fana Mokoena Gerryn entisenä YK-kaverina, James Badge Dale armeijan kapteenina, Elyes Gabel nuorena ja nerokkaana tiedemiehenä, Ludi Boeken Israelin salaisen palvelun johtajana, Daniella Kertesz israelilaissotilaana, sekä Pierfrancesco Favino ja Doctor Who -sarjan (1963-) yhtenä Tohtorina tunnettu Peter Capaldi WHO:n tiedemiehinä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, mutta hahmot jäävät pahvisiksi. Lähinnä kaikki toimivat Gerryn apukäsinä, kun tämä matkaa paikasta A paikkaan B... ja siitä vielä paikkaan C ja D.

World War Z on ihan kelvollinen zombiraina, mutta löytyy siitä kyllä selvät vikansakin. Ensinnäkin kirjan lukijoille tulee varmasti pettymyksenä, kuinka vähän filmillä onkaan tekemistä alkuperäisteoksen kanssa. Lisäksi on selvää, että elokuvan loppuhuipennus kirjoitettiin viime hetkellä uusiksi ja kuvattiin vuotta myöhemmin alkuperäisen finaalin tilalle. Vaikka huipennuksesta löytyy hyvät ja jännittävät hetkensä, hahmojen hiipiessä pitkin tutkimuslaitoksen tiloja, on siinä jotain antikliimaksista kaiken aiemmin nähdyn jälkeen. Loppuratkaisu on turhankin helppo, mistä erityisesti huomaa alkuperäisten suunnitelmien menneen uusiksi.

Sitä ennen kyseessä on kuitenkin varsin mainio leffa, joka tarjoaa elokuvahistorian kenties sekopäisimpiä ja vaarallisimpia zombeja. Elokuvan ilmestymisestä lähtien World War Z:n zombien kustannuksella on naureskeltu ja niitä on jopa kutsuttu parkouraajiksi. Klassisten laahustajien sijaan nämä elävätkuolleet loikkivat katoilta toisille ja kipittävät varmaan urheiluautonkin perässä hengästymättä. Vaikka itseänikin hieman huvittaa katsoa, kun nämä mörököllit juoksevat kuin päättömät kanat uhriensa perässä, tosielämässä niiden vimmaisuus ja väsymättömyys olisivat kauhistuttavaa koettavaa. Zombit muodostavatkin oivallisen uhkan, vaikka jään yhä kaipaamaan, että elokuva uskaltaisi olla brutaalimpi ja oikeasti näyttää, mitä käy niille poloisille, jotka jäävät näiden olentojen hampaisiin.

World War Z lähtee napakasti käyntiin ja on vangitsevaa seurata, kun Gerry yrittää epätoivoisesti pitää perheestään huolta yhtäkkisen kaaoksen keskellä. Tämän perhepuolen tiputtaminen pois tarinasta lähes täysin elokuvan edetessä tuo ensimmäisenä miinuspisteitä, sillä etenkin lapsiin kohdistuva vaara muodostaa suurta jännitettä. Gerryn matka sinne sun tänne elokuvan edetessä toimii näinkin, mutta häntä kannustaisi enemmän onnistumaan, jos perheen vaara toimisi kunnon motivaattorina. Vajaan parin tunnin kestossaan World War Z kulkee nopeasti, tarjoten onnistuneen erilaisia kohtaamisia zombien kanssa. Harmillisesti loppuhuipennus on tosiaan aika lattea kaiken jälkeen ja minua kiinnostaisikin kovasti nähdä alkuperäinen finaali.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Bond -leffa Quantum of Solacen (2008) ohjaaja Marc Forster, joka hoitaa hommansa sujuvasti hieman sekavasta käsikirjoituskokonaisuudesta huolimatta. Usean kirjoittajan kädenjälki näkyy selvästi ja jälkitöissä olisi voinut panostaa enemmän siihen, että homman kulkemisen luontevuus pysyisi ennallaan alkuteksteistä lopputeksteihin. World War Z on tekniseltä puoleltaan myös kelvollinen, joskin tietokoneella tehdyt zombilaumat ovat nähneet parhaat päivänsä jo jokunen vuosi sitten. Kuvaus on oivallista, lavasteet mainiot ja zombimaskeeraukset sopivan karmivat. Ääniefektit toimivat hyvin, eikä leffa onneksi luota liikaa koviin säikyttelyääniin kauhupuolellaan. Musiikeista vastaa Marco Beltrami, mutta hänen työnsä jää lopulta täysin taka-alalle, sillä lähinnä elokuvassa soi suosikkiyhtyeeni Musen The 2nd Law: Isolated System -kappale. Kyseinen aavemainen pianonpimputtelu sopii elokuvaan hyvin, mutta sitä käytetään lopulta turhankin paljon - jopa viisi kertaa!

Yhteenveto: World War Z on kelpo zombiraina, joka kuitenkin turhauttaa antikliimaksisella lopetuksellaan ja alkuperäisen kirjan faneja sillä, kuinka vähän elokuvalla onkaan tekemistä lähdemateriaalinsa kanssa. Elokuva lähtee mukaansatempaavasti käyntiin, mutta menettää tehoaan vähitellen. Gerryn matka nappaa kivasti kyytiinsä, mutta menettää jännitettään, kun hänen perheensä ei ole enää selvässä vaarassa joutua zombien ateriaksi. Paikasta toiseen hyppiminen ja sekopäisinä juoksevat zombit aiheuttavat varmasti monenlaisia tunteita ja kyseessä onkin varsin ailahteleva ja epätasainen paketti. Elokuvasta huokuu, että sitä on ollut kirjoittamassa useampi eri tyyppi ja että finaali kuvattiin jälkikäteen uusiksi. Heikkouksineenkin World War Z ajaa asiansa, etenkin Brad Pittin karismaattisen roolisuorituksen ansiosta. Elokuvasta suunniteltiin uuden zombisaagan avausta, mutta sen lipputulojen jäätyä hieman vaatimattomiksi, ideat jatko-osasta ovat vuosien varrella kariutuneet kerran jos toisenkin. Yhdessä kohtaa kakkososaa oli tarkoitus kuvata ihan täällä Suomen Helsingissä, mutta tällainen "Torille!" -hetki jäi lopulta pelkäksi haaveeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

World War Z, 2013, Paramount Pictures, Skydance Media, Hemisphere Media Capital, GK Films, Plan B Entertainment, 2DUX², Apparatus Productions, Latina Pictures

Arvostelu: Babylon (2022)

BABYLON

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Diego Calva, Margot Robbie, Brad Pitt, Jean Smart, Jovan Adepo, Li Jun Li, Olivia Hamilton, P. J. Byrne, Lukas Haas, Max Minghella, Rory Scovel, Katherine Waterston, Flea, Jeff Garlin, Eric Roberts, Samara Weaving, Tobey Maguire, Ethan Suplee ja Olivia Wilde

Genre: draama, komedia

Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Babylon on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen uusi elokuva. Kesällä 2019 Chazelle ilmoitti työstävänsä seuraavaksi filmiä 1920-luvun Hollywoodista ja aluksi päärooleihin pestattiin Brad Pitt ja Emma Stone, mutta kun alkuvuodesta 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia pysäytti elokuvan tuotannon, Stone poistui projektista ja hänet korvattiin Margot Robbiella. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja osassa maailmaa Babylon ilmestyi jo viime joulukuussa, mutta Suomeen se saapui vasta nyt. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Chazellen tekevän uutta elokuvaa, ovathan herran aiemmat työt Whiplash (2014), La La Land (2016) ja Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018) mielestäni kaikki mahtavia. Elokuvan saama ristiriitainen palaute laski hieman odotuksiani, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan Babylonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1920-luvun Hollywoodissa mykkäelokuvien tähti Jack Conrad yrittää ylläpitää staravoimansa, kun äänielokuvat esitellään yleisöille. Tähteydestä haaveileva Nellie LaRoy on valmis tekemään kaikkensa ollakseen Hollywoodin kuumin nimi. Manuel Torres taas haluaisi kovasti edes päästä käymään elokuvastudioilla.

Brad Pitt näyttelee Jack Conradia, yhtä 1920-luvun isoimmista staroista Hollywoodissa, joka joutuu pahaan paikkaan, kun koko bisnes mullistuu äänielokuvien myötä. Margot Robbie taas näyttelee Nellie LaRoyta, nuorta naista, joka on täysin vakuuttunut, että hänen kohtalonsa on olla Hollywoodin seuraava tähti. Diego Calva nähdään Manuel Torresina, maahanmuuttotaustaisena nuorukaisena, joka haluaisi päästä edes vierailemaan Hollywoodin studioilla. Kun nämä kolme kohtaavat riehakkaissa juhlissa, todellinen soppa lähtee kehkeytymään. Kaikki kolme näyttelijää istuvat täydellisesti rooleihinsa ja saivatkin ymmärrettävästi jokainen Golden Globe -ehdokkuudet töillään. Pittistä löytyy tietty karismaa vanhaksi kunnon ketuksi, kun taas Robbie heittäytyy hurjalla vimmalla sähäkän Nellien osaan. Tuntemattomampi Calva pärjää erinomaisesti heidän rinnallaan, hänen hahmonsa nähdessä elokuvabisneksen huomattavasti sinisilmäisemmin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jean Smart juorujournalisti Elinorina, Jovan Adepo trumpetinsoittaja Sidneynä, Li Jun Li cabaret-esiintyjä Lady Fay Zhuna, Olivia Hamilton ohjaaja Ruthina, P. J. Byrne tämän apulaisohjaajana Maxina, Lukas Haas elokuvatuottaja Georgena, Max Minghella studiopomo Thalberginä, Samara Weaving näyttelijä Constancena, Rory Scovel kuvauspaikoilla huumeita kaupittelevana The Countina, Eric Roberts Nellien isänä, Tobey Maguire mafiapomo McKayna, sekä esimerkiksi Olivia Wilde ja Katherine Waterston Jackin vaimoina. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti, eikä yksikään kompuroi osassaan.

Jos Babylonin odottaa esittelevän Hollywoodin kulta-aikaa glamourisesti kaunistellen, voi elokuva tarjota aikamoisen shokin. Jo ensimmäisessä kohtauksessa elefantti vääntää tortut erään hahmon päälle ja heti seuraavassa perverssi mies pyytää naisseuralaistaan virtsaamaan päälleen. Jep jep. Ymmärrän hyvin, jos jo ensiminuutit tuntuvat niin luotaantyöntäviltä, että katsojan tekisi mieli lähteä kävelemään teatterista, mutta itse jäin jopa oudon lumoutuneena seuraamaan menoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazelle ei ole halunnut hienostella yhtään, vaan hyppää aika lailla välittömästi hävyttömyyden syvään päätyyn ja yli kolmituntinen Babylon onkin aikamoista vyörytystä, joka aiheuttaa useaan otteeseen epämiellyttävää oloa.

Filmin ensimmäinen puolituntinen jakaa katsojia varmasti voimakkaasti kahteen leiriin. Sen esittämät Hollywood-kerman pirskeet ovat niin säädytöntä ja villiä menoa, että osa katsojista jollain kierolla tavalla riemastuu näkemästään, toisten taas kokiessa homman kuvottavana. Joka puolella käytetään huumeita, harrastetaan monenlaista seksiä ja tanssitaan niin jumanperkuleesti räväkän jazz-musiikin tahtiin. Itse en voinut kuin ihailla Chazellen työtä bilekohtauksen aikana. Koko puolituntinen vaikuttaa kaoottiselta sekamelskalta, mutta se on kuitenkin täydellisesti hallittu ja tarkkaan suunniteltu kokonaisuus. Kokeneemmankin elokuvantekijän ohimoille vierähtää herkästi hikipisaroita, kun alkaa pohtia, miten tällaisen pläjäyksen saisi aikaiseksi näin tyylikkäästi.

Erinomainen on myös seuraavana päivänä koittava ensimmäinen elokuvantekopäivä. Tämäkin pitkä osio voi tuntua kaoottiselta melskaamiselta, mutta tämäkin osuus on hienosti hallittu - sekä aivan pirun hauska. Oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, räävittömästä läpänheitosta, fyysisestä koheltamisesta tai taustalle asetetuista nerokkaista lisävitseistä, kuvausosio naurattaa erittäin makeasti. Ensimmäisen tunnin ajan Babylon vaikuttaisi aivan mahtavalta tykitykseltä, mutta harmillisesti sen jälkeen taso alkaa heitellä. Toinen tunti on vielä erittäin hyvä, sisältäen joitain loistokkaita huippuhetkiä. Kun hahmot tekevät ensimmäistä äänielokuvaansa, pitkä kohtaus eskaloituu yhä vain koomisemmaksi. Viimeinen tunti on kuitenkin todella epätasainen. Siitäkin löytyy hyvät puolensa, mutta siinä kohtaa hahmot alkavat käydä hermoille päätöstensä takia, minkä lisäksi hallitun kaaoksen sijaan tunnelman jatkuva vaihtelu käy aidosti kaoottiseksi. Chazelle takeltelee viedessään mammuttiteostaan päätökseen. Kun viime minuutit muuttuvat siirappiseksi, ylipitkäksi ja turhan taiteelliseksi rakkauskirjeeksi elokuvia kohtaan, tuntuu siltä kuin katsoisi yhtäkkiä täysin eri elokuvaa. Kaikkien mauttomuuksien jälkeen on hassua sanoa, että mielestäni juuri nämä viimeiset minuutit ovat mauttominta, vaikka ne ovatkin varmaan näteintä, mitä leffalla on tarjottavanaan.

Lukuun ottamatta loppupään kompurointeja, Chazellen ohjaus on tehokkaan räväkkää ja väkevää. Hänen veikeä, joskin ylipitkä käsikirjoituksensa ei ainoastaan raota Hollywoodin kaunistelevia verhoja, vaan kiskaisee ne täysillä auki. Toivottavasti Babylonin tekoprosessi ei kuitenkaan ollut ihan niin rankkaa kuin millaisena elokuvanteko leffan aikana esitetään. Chazellella on myös silmää todella tyylikkäille visuaalisuuksille. Kyseessä on upeasti kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on läpikotaisin erinomaista pitkiä ajoja ja äkillisiä liikkeitä myöten. Kuvat on pursutettu täyteen mielenkiintoista katseltavaa. Leikkaus on pääasiassa onnistunutta, mutta se kaipaisi myös tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot, puvut fantastiset ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on onnistuneen räjähtävä ja Justin Hurwitzin sähäkät, Golden Globen voittaneet musiikit säestävät menoa tehokkaasti.

Yhteenveto: Babylon on erittäin mainio ja efektiivisen räävitön kuvaus Hollywoodin kulta-ajan hävyttömyyksistä. Kolmituntinen mammuttifilmi ei todellakaan ole jokaiseen makuun, se käy selväksi heti alun kuvottavuuksista. Elokuva tulee varmasti jakamaan katsojansa kahtia ja se taitaa jopa olla ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen tarkoitus - ainakin haastatteluissa hän vaikuttaisi olevan tyytyväinen asiaan. Chazelle esittelee jälleen upeita lahjojaan. Ensimmäinen tunti on kaikessa kaoottisuudessaan ihailtavan hallittu ja tarkkaan hiottu. Kuvauspaikalle sijoittuvat kohtaukset ovat hillittömän hauskoja Chazellen kirjoitustaitojen ansiosta. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät itsensä täysillä likoon. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia. Erinomaisen tyylikästä kuvausta tukevat Justin Jurwitzin oivat musiikit. Harmillisesti elokuvan taso laskee sen edetessä. Ensimmäinen tunti on suorastaan briljantti, toinen tunti on varsin mainio selkeiden huippuhetkien kera, mutta kolmannen, hyvin epätasaisen tunnin kohdalla alkaa jo katsella kelloa, että milloinkohan tämä päättyy. Chazelle takeltelee viedessään kertomusta päätökseen ja lopun imeläsiirappinen katsaus elokuvahistoriaan tuntuu oudolta kaiken hullunkurisen rietastelun päätteeksi. Tiivistämisellä ja hiotummalla lopetuksella Babylon voisi olla kokonaisuutena aivan mahtava. Nyt se jää hieman epätasaiseksi, mutta silti kirkkaasti plussan puolelle nousevaksi teokseksi - joka ei tosiaan sovi kaikille. Elokuva vaatiikin vain rohkeaa kokeilua, uppoaako Chazellen tykitys vai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babylon, 2022, Paramount Pictures, C2 Motion Picture Group, Marc Platt Productions, Material Pictures

Arvostelu: Veren vangit (Interview with the Vampire - 1994)

VEREN VANGIT

INTERVIEW WITH THE VAMPIRE

Ohjaus: Neil Jordan

Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Christian Slater, Antonio Banderas, Stephen Rea, Domiziana Giordano ja Thandiwe Newton

Genre: fantasia, kauhu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Interview with the Vampire, eli suomalaisittain Veren vangit perustuu Anne Ricen samannimiseen kirjaan vuodelta 1976. Jo ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet, mutta projekti ei edennyt vuosiin, joten lopulta oikeudet päätyivät Warner Bros. Picturesin käsiin. Ricen itsensä kirjoittaman käsikirjoituksen pohjalta kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja Veren vangit sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras lavastus ja musiikki) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (naissivuosa ja musiikki), ja se voitti kaksi BAFTA-palkintoa (paras kuvaus ja lavastus), sekä yhden Razzie-palkinnon (huonoin parivaljakko). Itse en ollut aiemmin nähnyt Veren vankeja, vaikka se on kiinnostanut minua jo monia vuosia ja olen omistanut siitä Blu-ray -julkaisun. Nyt kun Ricen kirjan pohjalta on tekeillä televisiosarja Interview with the Vampire (2022-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa elokuvan. 

Reportteri Daniel Molloy kohtaa vampyyrin nimeltä Louis de Pointe du Lac, joka kertoo reportterille elämäntarinansa siitä lähtien, kun hänestä tuli vampyyri 200 vuotta sitten.

Jälkikäteen elokuvaa kohtaan pettymystään osoittanut Brad Pitt näyttelee Louis de Pointe du Lacia, entistä plantaasiomistajaa, joka muutettiin vuonna 1791 vampyyriksi ja joka nykypäivänä kertoo reportteri Daniel Molloylle (Christian Slater) tarinaa elämästään kuolemansa jälkeen. Siitä huolimatta, että Pitt on kertonut kokeneensa leffan kuvaukset kurjaksi ajaksi ja että hän yritti keplotella itsensä ulos filmistä, tätä ei näy hänen roolityöstään. Tuohon aikaan vielä aika tuntemattoman Pittin uralle tuskin olisi edes tehnyt hyvää lähteä kävelemään tämän kokoisesta tuotannosta. Pitt tulkitsee hyvin traagista vampyyrihahmoaan, joka yrittää kovasti pysytellä erossa himostaan ihmisverta kohtaan. Hahmon moraalipohdintaa tutkitaankin leffan aikana mielenkiintoisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Tom Cruise Louisin vampyyriksi muuttavana Lestat de Lioncourtina, jolle ei tuota mitään ongelmia nauttia ihmisverta, Thandiwe Newton Louisin ja Lestatin palvelijana Yvettenä, Antonio Banderas ja Stephen Rea teatterivampyyreina Armandina ja Santiagona, sekä Kirsten Dunst yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan Claudia-tyttönä, joka myös muutetaan vampyyriksi. Cruise tekee todella erilaisen roolin eksentrisenä vampyyrina, joka ei malta odottaa, milloin pääsee seuraavan uhrinsa kimppuun ja paheksuukin Louisia tämän yrityksistä vastustaa kiusaustaan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti Dunst, joka nuoresta iästään hyppää taidokkaasti vaativan osansa vietäväksi.

Veren vangit osoittautui erittäin kiehtovaksi, joskin paikoitellen hieman liian hidastempoiseksi vampyyritarinaksi. Osalle katsojista voi tulla pettymyksenä, ettei kyseessä ole tavanomainen kauhuelokuva, jossa vampyyri esitettäisiin monsterina, joka yritetään tappaa, vaan filmi näyttää menoa vampyyrin näkökulmasta, esittäen tämän verenhimon ja kuolemattomuuden pikemmin traagisena kirouksena. Elokuva onkin usein varsin surumielinen. Veren vangit on osuva nimi elokuvalle, kuten on toki myös alkuperäinen Interview with the Vampire, tarinan kulkiessa Louisin kertojaäänen avulla eteenpäin, vampyyrin selostaessa elämäänsä haastattelunomaisesti.

Sen lisäksi, että elokuva on haikea, on siinä myös paljon eroottisia vivahteita. Erityisesti ilmestyessään vuonna 1994 Louisin ja Lestatin, kahden miehen väliltä löytyvä seksuaalinen elekieli oli varmasti todella rohkea ja erilainen ratkaisu vampyyrifilmissä. Elokuvasta löytyy samanlaista teatraalisuutta ja goottiromantiikkaa, joka oli tuotu takaisin vampyyrigenreen pari vuotta aiemmin Bram Stokerin Dracula -filmissä (Bram Stoker's Dracula - 1992). Toteutustapa lumosi minut usein ja näiden vampyyreiden kronikan vietäväksi uppoutuu helposti.

Elokuva ei pahemmin kiirehdi rytmityksensä kanssa, vaan se kulkee hiljaa omalla painollaan eteenpäin. Pääasiassa ratkaisu on hyvä, mutta välillä leffa kaipaisi pientä potkua etenemiseensä. Pari kertaa elokuva päättää kuitenkin ravistella katsojaa oikein kunnolla. Ensimmäinen puolisko menee nopeasti, Lestatin opettaessa Louisille vampyyrielämää ja Louisin yrittäessä torjua kasvavaa himoaan. On myös mielenkiintoista, kun Claudia-tyttö tuodaan mukaan kuvioihin ja mitä moraalikysymyksiä se herättää. Toinen puolisko elokuvasta ei ole yhtä vahva, mutta se vie kertomuksen silti mainiosti päätökseensä. 

Elokuvan on ohjannut Neil Jordan, joka rakentaa mystistä ilmapiiriä taidokkaasti. Vaikkei kyseessä ole selvä kauhuteos, hän tuo kauhuelementtejä mukaan silloin tällöin ja tekee muutamista kohtauksista oivan jännittäviä. Anne Ricen käsikirjoitus on mainio ja on hienoa, että ennakkopeloistaan huolimatta hän uskalsi pitää mukana pääkaksikon homoseksuaalisen vivahteen, vaikka aluksi kirjoittikin Louisin naiseksi käsikirjoitukseen, uskoessaan, ettei Hollywood suostuisi muuhun kuin heteroerotiikkaan. Veren vangit on myös hyvin kuvattu. Valaisua hyödynnetään tyylikkäästi ja lavasteet ja asut ovat suorastaan upeat. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja erikoistehosteetkin ovat oivalliset. Äänimaailma on taitavasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin säveltämät musiikit eivät erotu pahemmin tai jää mieleen.

Yhteenveto: Veren vangit on erittäin mainio ja oivallisen erilainen vampyyritarina. Tavanomaisen kauhukertomuksen sijaan elokuva on aika haikea ja surumielinen, esittäessään vampyyriutta enemmänkin tragedian keinoin. Leffasta löytyy myös vahvaa eroottista vivahdetta ja etenkin Louisin ja Lestatin väliset seksuaaliset eleet, ilmeet ja sanat luovat jännitettä, jollaista vampyyrielokuvissa ei olla oikeastaan nähty - etenkään vuonna 1994. Tarina kulkee rauhassa omalla painollaan eteenpäin ja vaikka filmi onkin koukuttava ja kiehtova, välillä se kaipaisi pientä lisäpotkua. Ensimmäinen puolisko onkin vahvempi kuin toinen. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaikuttavasti ja varsinkin Tom Cruise yllättää eksentrisenä vampyyrinä. Cruisea tuskin enää nähtäisiin vastaavassa roolissa. Teknisiltä puoliltaan elokuva toimii oivallisesti tyylikästä kuvausta ja upeita lavasteita ja asuja myöten. Jos et ole nähnyt Veren vankeja ja haluat kokea erilaisen vampyyrielokuvan, joka ei nojaudu niinkään kauhuun, vaan enemmän kuolemattomien verenimijöiden kirouksen traagisuuteen, suosittelen filmiä lämpimästi. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen teos tulevasta televisiosarjasovituksesta kuoriutuu...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Interview with the Vampire, 1994, Geffen Pictures