Arvostelu: Papillon (1973)

PAPILLON

Ohjaus: Franklin J. Schaffner

Pääosissa: Steve McQueen, Dustin Hoffman, Don Gordon, Robert Deman, Woodrow Parfrey, Bill Mumy, George Coulouris, William Smithers, Val Avery, Anthony Zerbe ja Victor Jory

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Papillon perustuu Henri Charrièren omaelämäkertakirjaan Vanki nimeltä Papillon (Papillon - 1969), joka kertoo Charrièren vankeudesta Ranskan Guayanassa. Kirjan ilmestyttyä useat elokuvastudiot ryhtyivät taistelemaan sen oikeuksista, jotka voitti Continental Distributing. Roman Polanski palkattiin ohjaajaksi ja Warren Beatty päätähdeksi, mutta studio ei onnistunutkaan rahoittamaan filmiä ja joutui myymään oikeudet tuottaja Robert Dorfmannille. Dorfmann kaavaili ohjaajaksi Terence Youngia ja päätähdeksi Charles Bronsonia, ennen kuin Franklin J. Schaffner ja Steve McQueen valittiin hommiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Papillon sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden ja parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin nähnyt Papillonia, kuullessani siitä vasta vuonna 2017, kun elokuva sai samannimisen uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin vihdoin korjata tämän aukon elokuvasivistyksessäni ja katsoa ja arvostella filmin juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1933 Henri Charrière, lempinimeltään Papillon, tuomitaan murhasta, johon hän on syytön ja lähetetään Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Siellä hän tapaa varakkaan Louis Dagan, jonka rahojen avulla Papillon ryhtyy suunnittelemaan pakoa.

Kymmenen vuotta aiemmin toisenlaista vankilapakoelokuvaa, Suurta pakoretkeä (The Great Escape - 1963) tähdittänyt Steve McQueen näyttelee tässä Henri Charrièreä, joka on saanut rintaansa koristavasta perhostatuoinnista lempinimen Papillon ("papillon" on ranskaksi "perhonen"). Henrin, eli Papillonin rikolliset puuhat rajoittuvat kassakaappien murtamiseen, mutta häntä syytetään väärin parittajan murhasta ja niinpä hänet passitetaan elinkautiseksi Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Karismaattinen McQueen tulkitsee erinomaisesti hahmoaan ja tämän eri puolia, joita pitkän vankeuden aikana syntyy. Parissa kohtaa hän on erityisen häikäisevä, kun Papillonin psyyke alkaa murtua. Silti hahmo pitää vimmaisesti kiinni aikomuksestaan paeta saarelta, mistä ei kenenkään mukaan pysty pakenemaan.

     Dustin Hoffman taas esittää Louis Dagaa, joka on tuomittu vankeuteen obligaatioväärennyksistä. Hoffmankin on nappivalinta osaansa Louisina, jota ei ole veistetty yhtä kovasta kivestä kuin Papillonia. Erilaiset hahmot lyöttäytyvät pian yhteen, aluksi hyötyäkseen toisistaan, mutta Papillonin ja Louisin välille muodostuu tietty pikkuhiljaa aito ystävyys. McQueenin ja Hoffmanin kemiat kohtaavatkin vakuuttavasti. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa William Smithers vanginvartijana ja Don Gordon, Woodrow Parfrey ja Robert Deman muina vankeina.

Kuten vähän ounastelinkin, Papillon osoittautui hienoksi vankiladraamaksi. Ei se mielestäni nouse lajityyppinsä parhaaksi edustajaksi, Rita Hayworth - avain pakoon -filmin (The Shawshank Redemption - 1994) ollessa mielestäni aina ja ikuisesti vankilaleffojen aatelia. McQueenin ja Hoffmanin vahvojen roolitöiden ja heidän hahmojensa välille rakennetun mainion ja jopa liikuttavan ystävyyden lisäksi Papillon tarjoaa kiehtovan kuvauksen ihmisen mielen murtumisesta, kun ihminen asetetaan tällaiseen ympäristöön. Elokuvan kenties parasta antia on eristysselliosio, joka on vaativaa katseltavaa, mutta joka on ällistyttävän upeasti toteutettu ohjauksensa, tunnelmansa, näyttelijätyönsä ja kummallisten näkyjensä puolesta. Leffa ei toki muutenkaan ole helppoa katseltavaa, mutta silti, yllättävää kyllä, sen kahden ja puolen tunnin kesto vierähtää varsin vauhdikkaasti.

Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolituntinen menee kuin siivillä, katsojan seuratessa hahmoesittelyjä ja laivamatkaa vankilalle. Varsinkin sen aikana hahmojen väliset keskustelut pitävät tiukasti mukanaan ja on kiinnostavaa kuulla, mitä tuomittavaa vankimatkustajat ovat tehneet ja kuinka eri vangit suhtautuvat tulevaisuuteensa saarella. Osa murtuu jo matkalla, toiset perille päästyään ja jotkut vasta paljon myöhemmin. Seuraava tunti on myös mielenkiintoinen, erityisesti aiemmin mainitsemani eristysselliosionsa vuoksi. Viimeinen tunti, johon kuuluu itse pakoyritys, on toki koukuttava - sitähän katsoja onkin alusta alkaen halunnutkin nähdä. Pakoyritys ei kuitenkaan ole ihan niin jännittävä ja iskevä kuin voisi toivoa. Viimeisen tunnin aikana heräsikin ensimmäisen kerran ajatus siitä, että filmi kaipaisi kenties ihan minimaalista tiivistämistä.

Elokuvan on ohjannut Franklin J. Schaffner, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa tieteisklassikon Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) ja parhaan elokuvan Oscar-voittajan Panssarikenraali Patton (Patton - 1970). Schaffner osoittaa lahjojaan myös Papillonissa, pitäen väkevää menoa yllä liki kaiken aikaa. Parhaimmillaan hän saa aikaan mestarillista jälkeä ja heikoimmillaankin elokuva on oikein mainio. Lorenzo Semple Jr:n ja aikoinaan Hollywoodin mustalla listalla olleen Dalton Trumbon käsikirjoitus on oiva ja kiinnostava kuvaus tapahtumista, vaikka kaksikko onkin nähtävästi ottanut vapauksia tositarinasta. Teknisiltä ansioiltaan Papillon on myös hieno. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja varsinkin eristysselliosion aikana valaistusta hyödynnetään näyttävästi. Vankilan lavasteet ovat vaikuttavat ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimitkin ovat tehneet taidokasta työtä. Äänitehosteet kuulostavat alkupäässä hieman päälleliimatuilta, mutta Oscar-ehdokkuuden saaneen Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat usein aivan mahtavat. Schaffner on sen huomannut ja joissakin kohtauksissa Goldsmithin melodiat saavat täysin valokeilan itselleen.

Yhteenveto: Papillon on hieno vankiladraama, joka pitää pääasiassa vahvasti otteessaan. On koukuttavaa seurata matkaa vankilasaarelle, sitten itse vaativaa aikaa vankilassa ja lopuksi tietty vankilapaon yritystä. On kiehtovaa nähdä väkevää kuvausta ihmismielen murtumisesta, eikä leffaa ole aina helppoa katsoa. Karuuden keskelle lämpöä tuo Papillonin ja Louisin välille hiljalleen muodostuva ystävyys, joka johtaa jopa liikuttavuuteen. Steve McQueen ja Dustin Hoffman ovat nappivalinnat päärooleihin. Franklin J. Schaffnerin ohjaus on väkevää ja tekninen puoli on kunnossa Jerry Goldsmithin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Papillon on yksi parhaista vankilaelokuvista ja suosittelen sen katsomista paljon, jos aihe kiinnostaa - etenkin nyt sen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Papillon, 1973, Les Films Corona, General Production Company, Solar Productions

Arvostelu: 12 Years a Slave (2013)

12 YEARS A SLAVE

Ohjaus: Steve McQueen

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Benedict Cumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o, Adepero Oduye, Sarah Paulson, Alfre Woodard, Brad Pitt, Garret Dillahunt, Scoot McNairy, Taran Killiam, Chris Chalk, Paul Giamatti, Christopher Berry, Michael K. Williams, Bryan Batt ja Bill Camp

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

12 Years a Slave perustuu Solomon Northupin omaelämäkertaan Twelve Years a Slave vuodelta 1853. Ohjaaja Steve McQueen ja käsikirjoittaja John Ridley ryhtyivät ideoimaan elokuvaa orjuudesta, mutta projekti ei tuntunut etenevän, kunnes McQueenin puoliso Bianca Stigter esitteli miehelleen Northupin kirjan. McQueen oli täysin häkeltynyt kirjaa lukiessaan ja päätti saman tien hankkia sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta 12 Years a Slave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, leikkaus, musiikki ja nouseva tähti), joista se voitti parhaan elokuvan ja miespääosan palkinnot. Itse katsoin 12 Years a Slaven pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin leffasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1841 vapaa afroamerikkalainen viulisti Solomon Northup huumataan ja myydään orjaksi.

Pääroolissa orjaksi vangittuna Solomon Northupina nähdään Chiwetel Ejiofor, joka sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, sekä BAFTA-palkinnon. Ejiofor on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti Solomonin epätoivoa, kun hänet houkutellaan uuden työn varjolla pois perheensä luota, huumataan ja myydään orjana. Jopa hänen nimensä viedään ja kaikki kutsuvat häntä Plattiksi. Solomon ei pysty mitenkään todistaa olevansa vapaa mies ja vaikka pystyisikin, häntä tuskin kuunneltaisiin. Katsoja on tietty heti Solomonin puolella, haluten nähdä hänen vapautuvan vankeudestaan.

     Ejioforin lisäksi elokuva pitää sisällään muutenkin vaikuttavan näyttelijäkaartin. Scoot McNairy ja Taran Killam näyttelevät Brownia ja Hamiltonia, jotka sieppaavat Solomonin, Paul Giamatti esittää orjakauppias Freemania ja Benedict Cumberbatch Solomonin ostavaa William Fordia. Paul Dano nähdään plantaasin orjapiiskurina Tibeatsina, Michael Fassbender toisena plantaasinomistajana Edwin Eppsinä ja Sarah Paulson tämän vaimona Maryna. Alfre Woodard näyttelee vapaata afroamerikkalaisnaista Shaw'ta, tuottajanakin toimivan Brad Pittin esittäessä Solomonin vapauteen ainoana uskovaa Samuelia. Muita Solomonin tapaamia orjia näyttelevät mm. Michael K. Williams, Chris Chalk, Adepero Oduye ja Lupita Nyong'o, joka tekee 12 Years a Slavessa ensimmäisen elokuvaroolinsa ja voitti ansaitusti parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Näyttelijät ovat läpikotaisin fantastisia. Cumberbatch ja Fassbender tekevät hyvää työtä todella erilaisina orjaomistajina. Nyong'o saapuu mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta tekee loppuleffan ajan niin hyvää työtä, ettei ihme, että tulokkaan työ huomioitiin heti palkintogaaloissa.

Pidin 12 Years a Slavesta jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla pidin siitä vielä enemmän. Kyseessä on hieno ja voimakas kuvaus tositarinasta aikakaudelta, jolloin jotkut ihmiset saivat laillisesti olla hirviöitä. Kuten jo nimestä "kaksitoista vuotta orjana" voi päätellä, tämä leffa ei todellakaan ole helppoa katseltavaa. Se työntyy visusti ihon alle ja aiheuttaa epämiellyttävää oloa ja suurta ahdistusta. Tapahtumat ovat kuin kauhuelokuvasta ja välillä on vaikea uskoa, että tällainen kamaluus oli joskus arkipäivää. Elokuvasta löytyy useita hetkiä, jotka on tarkoituksella venytetty pidemmiksi lisäämään inhottavaa ilmapiiriä. Esimerkiksi todella pitkällä kuvalla toteutettu ruoskimiskohtaus aiheuttaa tunnemyllerryksen. Leffa onnistuu kuitenkin taidokkaasti välttämään kurjuuksilla mässäilyyn sortumisen.

Tarina pitää hyvin mukanaan läpi kahden tunnin ja vartin keston. Itse asiassa koin lopulta, että olisin voinut katsoa elokuvan vielä pidempänä - kertoohan se nimensä mukaisesti kahdentoista vuoden tapahtumat. Noin puolessa välissä leffa tekee pientä oikomista, Solomonin siirtyessä Cumberbatchin esittämän Fordin omistuksesta Fassbenderin näyttelemän Eppsin haltuun ja esimerkiksi tähän olisi saanut vaikkapa kymmenisen minuuttia lisää. Jos jotain valitettavaa leffasta löytyy, niin juurikin se, ettei tunnu siltä, että tapahtumat kattavat yli vuosikymmenen. Muuten elokuva on vaikuttava ja sellaisia teoksia, mitkä jokaisen kuuluisi nähdä edes kerran elämässään. Tätä historiaa ei sovi unohtaa, jottei sitä koskaan toistettaisi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Steve McQueen. Siis ei se muun muassa Suuresta pakoretkestä (The Great Escape - 1963), Bullittista (1968) ja Papillonista (1973) tuttu näyttelijälegenda Steve McQueen, vaan Fassbenderin kanssa aiemmin Hungerin (2008) ja Shamen (2011) tehnyt ohjaaja. McQueen rakentaa tunnelmaa erittäin tehokkaasti ja pitää katsojaa otteessaan, yhdessä John Ridleyn vahvan käsikirjoituksen kanssa. McQueen ei halua päästää katsojaa helpolla ja hyvä niin. Häneltä löytyy myös silmää hienoille visuaalisuuksille. 12 Years a Slave on upeasti kuvattu teos ja maisemaotokset ovat usein jopa kauniita. Pitkillä kuvilla toteutetut kohtaukset ovat toinen toistaan parempia. Lavasteet ja asut tuovat hienosti 1840-lukua takaisin eloon ja maskeeraukset ovat toisinaan inhottavia ruoskaniskujen aiheuttamien arpien takia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Hans Zimmer tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan, joskin jatkuvasti monet hänen sävelmänsä kuulostavat kierrätyksiltä herran aiemmista töistä.

Yhteenveto: 12 Years a Slave on hieno elokuva ja rankka kuvaus kaamealta aikakaudelta. On hirvittävää seurata, kun vapaa Solomon Northup siepataan ja myydään orjana, ja kuinka miehen fiilikset vaihtelevat sinnikkyydestä epätoivoon. Elokuva ei todellakaan ole helppoa seurattavaa, eikä ohjaaja Steve McQueen halua päästää katsojaa helpolla. Kurjuudella mässäilyyn ei sorruta, mutta esimerkiksi pitkä ruoskintakohtaus aiheuttaa katsojassa suorastaan yökötystä. Näyttelijät ovat läpikotaisin erinomaisia. Chiwetel Ejiofor vakuuttaa pääroolissa, mutta aikamoisia tähtiä sisältävässä elokuvassa kenties jopa parasta työtä tekee yllättäen ensikertalainen Lupita Nyong'o, joka kyllä ansaitsi palkintonsa. Visuaalisesti filmi on upea niin kuvausta kuin tarkkaan tehtyjä lavasteita myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi koituu sen ajoittain hieman hätiköivä kerronta, etenkin kun Solomonia siirretään orjanomistajalta toiselle. Vaikkei elokuva olekaan helppoa katsottavaa, mielestäni se voisi olla ainakin vartin pidempi. Jo tällaisenaankin 12 Years a Slave on kaikessa inhottavuudessaankin hieno filmi, mikä jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään. Se on muistutus hirvittävältä aikakaudelta, jota ei missään nimessä sovi unohtaa, jottei vastaavia kauheuksia enää toistettaisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

12 Years a Slave, 2013, New Regency Productions, Summit Entertainment, Fox Searchlight Pictures, River Road Entertainment, Plan B Entertainment, Film 4

Arvostelu: Suuri pakoretki (The Great Escape - 1963)

SUURI PAKORETKI

THE GREAT ESCAPE

Ohjaus: John Sturges

Pääosissa: Steve McQueen, James Garner, Richard Attenborough, Charles Bronson, James Donald, Donald Pleasence, James Coburn, Hannes Messemer, David McCallum, Gordon Jackson, John Leyton, Angus Lennie, Nigel Stock, Robert Graf, Hans Reiser, Jud Taylor, Harry Riebauer, George Mikell ja Robert Desmond

Genre: jännitys, historia

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Great Escape, eli suomalaisittain Suuri pakoretki perustuu Paul Brickhillin samannimiseen kirjaan vuodelta 1950, joka kertoi tositapahtuman suuresta pakoyrityksestä saksalaisesta vankileiristä, Stalag Luft III:sta, missä Brickhilliä pidettiin vankina. Kirjan pohjalta oli jo tehty livelähetyksenä televisioitu näytelmäesitys vuonna 1951, mutta 1960-luvun alussa Mirischin veljekset Walter, Marvin ja Harold ryhtyivät työstämään elokuvasovitusta United Artists -yhtiön kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Suuri pakoretki sai maailmanensi-iltansa 20. kesäkuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka sai paljon kehuja kriitikoilta, sekä Oscar-ehdokkuuden parhaasta leikkauksesta ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaana elokuvana. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Suurta pakoretkeä pidetään ehtana klassikkona ja yhtenä vankilaelokuvien isoimmista merkkiteoksista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Suurta pakoretkeä, mutta olin tiennyt siitä ja päätähti Steve McQueenin huimapäisestä moottoripyörästuntista jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Vuonna 1942 Saksan sotilasjohto on vanginnut maailman taitavimmat pakoekspertit Stalag Luft III -vankileirilleen, joka on erityisesti suunniteltu estämään kaikenlaiset pakoyritykset. Eipä aikaakaan, kun vangit ryhtyvät yhdessä kehittelemään pakosuunnitelmaa, mutta voivatko he mitenkään saada yli kaksisataa ihmistä ulos leiriltä?

Suuri pakoretki seuraa toisen maailmansodan aikaan pakenemisen mestareita, jotka Saksa on saanut kiinni ja pistänyt lukkojen taakse samalle vankileirille, jonka maan johto kehuu olevan mahdoton pakenemiselle. Pakoekspertit päättävät tietty heti saapuessaan ryhtyä testaamaan leirin mainetta ja pian saksalaiset saavat huomata, että ehkä alan parhaita ei olisi kannattanut sulloa samaan paikkaan lyömään viisaita päitään yhteen. Tähän vankilapakoihin erikoistuneeseen porukkaan kuuluvat muun muassa huimapäinen sooloilija Virgil Hilts (Steve McQueen), isoa pakoyritystä johtava Roger Bartlett (Richard Attenborough), pakotarvikkeita leiriin hankkiva Bob Hendley (James Garner), tunnelikuninkaaksi tituleerattu Danny Welinski (Charles Bronson), pakoennätyksiä rikkova Archie Ives (Angus Lennie), tarvikkeista pakovälineitä rakentava Louis Sedgwick (James Coburn), papereita väärentävä Colin Blythe (Donald Pleasence), tietoa keräävä Andy MacDonald (Gordon Jackson), sekä nokkela Eric Ashley-Pitt (David McCallum). Joukko koostuu toinen toistaan pidettävämmistä tyypeistä, joita ryhtyy heti kannustamaan pakoyrityksessä. Jokaisella on selvä roolinsa homman edistämisessä ja kaikkien puolesta jännittää läpi leffan. Näyttelijät suoriutuvat läpikotaisin taidokkaasti rooleistaan. Viimeistään tämän elokuvan myötä läpimurtonsa tehnyt McQueen on tietty karismaattinen omaa tietä kulkevana Hiltsinä ja Attenborough tekee vahvaa työtä joukkoa komentavana Bartlettina. Nousuaan tekevä Bronson on nappivalinta yrmyksi tunnelinkaivajaksi ja Pleasence omaksuu arvokkuutta, joka tultaisiin myöhemmin muistamaan esimerkiksi leffoissa 007 Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ja Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Mainio on myös Garner Colinin huonetoverina Hendleynä.

Suuri pakoretki osoittautui aivan mahtavaksi vankilapakoseikkailuksi, joka nappaa heti alussa mukaansa pelkän Elmer Bernsteinin reippaan marssimusiikin avulla ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Kyseessä on lähes kolmen tunnin elokuva, mutta se on niin erinomaisesti kasattu ja rytmitetty, ettei aika käy koskaan pitkäksi ja päämääräinen, jännittävä ja napakka elokuva tuntuu itse asiassa kestoaan huomattavasti lyhyemmältä. Mukana ei ole mitään turhaa ja sanoisin jopa, että olisin helposti voinut katsoa leffaa vielä vaikka puoli tuntia lisää. Ensiminuuteista lähtien pakoyrityksiä on todella koukuttavaa seurata ja tähän poppooseen tykästyy niin, että heidän kanssa voisi viettää enemmänkin aikaa. Tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana, kaivamassa tunneleita, vahtimassa vartijoiden liikkeitä tai etsimässä hyödyllisiä tarvikkeita. Hikipisarat kimmeltelevät niin hahmojen kuin katsojien ohimoilla ja sydän pamppailee yhä vain lujempaa, mitä pidemmälle pakoyritys etenee. Kun H-hetki on vihdoin käsillä, elokuva muuttuu äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi.

Tehokkaasti työstetyn jännityksen ohessa elokuvasta löytyy yllättävänkin paljon huumoria. Pakoekspertit eivät todellakaan ole maansa myyneitä, kun heidät vangitaan leirille, vaan he ryhtyvät virnuillen heti pohtimaan mahdollisia tapoja päästä karkuun. Hahmot heittävät huulta ja muutenkin monet kohtaukset ovat oivan lupsakoita. Epätoivoisen sijaan filmi on pikemminkin menevän seikkailullinen, mikä johtaa niin onnistumisiin kuin elokuvan kompastuskiveen. Mukana on nimittäin traagisia hetkiä ja sen enempää spoilaamatta sanon, että ainakin jotkut vankikarkureista kohtaavat elokuvan aikana loppunsa natsien käsissä. Nämä surumielisiksi tarkoitetut hetket kuitenkin katkaistaan joka kerta liian lyhyeen, kun säveltäjä Bernstein palaa seikkailulliseen marssiinsa ja tyyli vaihtuu kuin lennosta viihteellisemmäksi. Erityisesti näiden haikeiden kohtausten aikana toivoin, että elokuva olisi pidempi ja saisi katsojan todella toivottuun tunteeseen mukaan, ennen kuin nupit väännetään taas kaakkoon. Muuten Suuri pakoretki on erinomainen teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John Sturges, jonka kenties tunnetuimmassa työssä, muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä länkkärissä 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960) nähtiin myös Steve McQueen, Charles Bronson ja James Coburn. Sturgesin ohjaus on väkevää ja hän saa taidokkaasti katsojan koukkuunsa. James Clavellin ja W. R. Burnettin laatima käsikirjoitus on myös vangitseva. Vaikka kaksikko onkin ottanut vapauksia todellisista tapahtumista, heidän tekstinsä heijastaa varmasti monia tosiseikkoja, aitoja tuntemuksia ja meininkiä, millaista pakoekspertit kokivat Stalag Luft III:ssa. Visuaalisesti Suuri pakoretki on upea. Se on erittäin hienosti kuvattu ja varsinkin loppupäässä nähtävät maisemaotokset ovat komeaa katseltavaa. Vankileirin lavasteet ovat näyttävät ja niin puvut kuin maskeeraukset ovat oivallisesti toteutetut. Valaisua hyödynnetään hyvin ja leikkaus on muutamia tunnelmarikkoja lukuun ottamatta esimerkillistä. Mainio äänimaailma tukee menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Suuri pakoretki on aivan mahtava filmi, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Elokuva on synkästä aiheestaan huolimatta äärimmäisen viihdyttävä ja liki kolmen tunnin kesto tuntuu kuluvan yllättävänkin vauhdikkaasti. Tarina on todella vangitseva ja katsoja on täysin naulattu penkkiinsä, seuratessaan näiden pakoeksperttien livahdusyrityksiä. Elokuva on myös todella hupaisa ja siitä löytyy useita hauskoja vitsejä ja hetkiä. Mukana on myös traagisia tilanteita, joiden aikana toivoisi, että tekijät malttaisivat pysytellä hieman pidempään surussa, ennen kuin palaavat takaisin seikkailulliseen viihteeseen. Jännitys vain kasvaa elokuvan edetessä, äityen todella tiivistunnelmaiseksi loppua kohti. Lopun moottoripyöräkohtausta pidetään ihan syystä ikonisena. Näyttelijäkaarti on huippuvireessä ja puitteiltaan elokuva on vaikuttava. Kuvaus on todella tyylikästä ja Elmer Bernsteinin reippaat marssimusiikit kruunaavat kokemuksen. Suuri pakoretki on erinomainen filmi, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi - etenkin nyt elokuvan 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Great Escape, 1963, The Mirisch Company, Alpha

Arvostelu: 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960)

7 ROHKEATA MIESTÄ

THE MAGNIFICENT SEVEN

Ohjaus: John Sturges
Pääosissa: Yul Brynner, Steve McQueen, Charles Bronson, Horst Buchholz, James Coburn, Brad Dexter, Robert Vaughn, Eli Wallach, Vladimir Sokoloff, Jorge Martínez de Hoyos, Rosenda Monteros ja Natividad Vacío
Genre: western, toiminta
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

The Magnificent Seven, eli suomalaisittain 7 rohkeata miestä on uudelleenfilmatisointi Akira Kurosawan klassikkoelokuvasta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Elokuvan päätähti Yul Brynner itse ehdotti elokuvatuottaja Walter Mirischille, että he tekisivät oman versionsa Kurosawan teoksen pohjalta. Mirisch sai hankittua oikeudet japanilaiselta Toho-yhtiöltä, mutta juuri silloin näyttelijä Anthony Quinn haastoi Brynnerin oikeuteen, sillä hänen mukaansa Quinn oli työstänyt kyseistä ideaa Brynnerin kanssa, kunnes kaksikko riitaantui. Quinnilla ei kuitenkaan ollut tästä kunnon näyttöä, eikä voittanut tapausta. Ensimmäisen käsikirjoituksen työsti Walter Bernstein, jonka teksti mukaili Seitsemää samuraita huomattavasti enemmän kuin lopullinen elokuva. Walter Newman tuotiin mukaan muokkaamaan tekstiä ja hänen kirjoituksensa pohjalta kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1960. Newman ei kuitenkaan päässyt tekemään muutoksia kuvausten aikana, jolloin mukaan otettiin kirjoittaja William Roberts, joka teki tarvittavia muokkauksia. Kun Roberts pyysi, että hänet lisättäisiin mukaan alkuteksteihin, Newman puolestaan pyysi, että hänen nimensä otettaisiin pois. Kuvausten aikana syntyi myös ongelmia Brynnerin ja toisen näyttelijän, Steve McQueenin kanssa. McQueen ei pitänyt siitä, että käsikirjoituksessa hänellä oli vain muutama repliikki, joten hän pyrki jatkuvasti nostamaan itseään esille, mistä Brynner ei pitänyt. He alkoivatkin "kilpailemaan" kameran huomiosta pitkin kuvauksia. Lopulta 7 rohkeata miestä saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 12. lokakuuta 1960 - tasan 60 vuotta sitten! Yhdysvalloissa leffa ei ollut toivottu menestys, mutta muualla maailmassa filmistä nousi valtava hitti. Ilmestyessään elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta, joista moni oli sitä mieltä, että leffa oli selvästi heikompi kuin Kurosawan Seitsemän samuraita. Vuosien varrella 7 rohkean miehen arvostus on kuitenkin noussut ja siitä on muodostunut yksi western-lajityypin kehutuimmista klassikoista. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä elokuvaa, mutta olin nähnyt sekä Kurosawan mestariteoksen, että vuoden 2016 uudelleenfilmatisoinnin The Magnificent Seven. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin korjata aukon sivistyksestäni ja katsoin 7 rohkeata miestä.

Villissä lännessä Calvera-nimisen miehen johtama rosvojengi piinaa nälkää näkevää meksikolaiskylää. Pelastaakseen kylän, kolme kyläläistä lähtevät etsimään kovan luokan revolverisankareita taistelemaan Calveraa ja tämän joukkoa vastaan.

Elokuvan nimen mukaiset seitsemän rohkeata miestä ovat joukon päämääräinen ja tarkkaileva johtaja Chris (Yul Brynner), hiljainen mutta taitava Vin (Steve McQueen), rikkauksista haaveileva Harry (Brad Dexter), traumatisoitunut veteraani Lee (Robert Vaughn), rahaa tarvitseva O'Reilly (Charles Bronson), erinomainen veitsenheittäjä Britt (James Coburn), sekä nuori ja ylimielinen Chico (Horst Buchholz). Hahmot ovat toimivasti erilaiset toisistaan ja jokainen on jollain tavalla kiinnostava persoona, jolloin mukana ei tunnu olevan ylimääräistä turhaketta. Paitsi ehkä Chico, jonka rämäpäinen luonne aiheuttaa herkästi ongelmia. Jotkut hahmoista nousevat paremmin esille kuin toiset, mutta leffa pitää onneksi huolen, että kaikki seitsemän saavat hyvin ruutuaikaa. Jokainen näyttelijöistä tekee hyvää työtä rooleissaan, mutta parhaimpina täytyy nostaa esiin Coburn, joka huokuu karismaa kaikessa hiljaisuudessaan Brittinä, Bronson, joka onnistuu olemaan sekä kovanaama että huolehtiva O'Reillynä ja Brynner, joka istuu täydellisesti johtajan osaan. Brynner on vakuuttava tehokkaana pyssysankarina, jolloin ei ole ihme, että hän saa suostuteltua muut auttamaan häntä.
     Elokuvassa nähdään myös Eli Wallach rosvojoukkoaan johtavana Calverana, sekä mm. Vladimir Sokoloff, Jorge Martínez de Hoyos ja Rosenda Monteros apua tarvitsevina kyläläisinä. Wallachista löytyy oikeanlaista häijyyttä ja hän onnistuu olemaan tarpeeksi uhkaava pahiksena.

On vaikea kuvitella amerikkalaisempaa tapaa tehdä uudelleenfilmatisointi japanilaiselokuvasta kuin muuttamalla Japani Villiksi länneksi ja samurait revolverisankareiksi. Kurosawan Seitsemän samuraita on yksi maailman arvostetuimmista elokuvista, joten on aika pähkähullu idea lähteä tekemään siitä uutta versiota ja vieläpä amerikkalaistettuna, mutta niin vain tässä onnistuttiin ja vieläpä todella hyvin. 7 rohkeata miestä on mahtava elokuva! Tarina on niin ajaton ja tehokas, että se siirtyy helposti kulttuurista toiseen. Ihmiset tarvitsevat sankareita auttamaan elämässä ja taistelussa pahuutta vastaan. On hienoa, että Kurosawan elokuvasta on säilytetty se, että seitsemän soturia eivät hoida koko hommaa itse, vaan tärkeintä on, että he auttavat ja kannustavat kyläläisiä puolustamaan itse itseään. Vaikka mukana onkin tyylikkäitä ammuskelukohtauksia, kenties jopa viihdyttävämpää on nähdä, kun nämä seitsemän hahmoa opettavat kyläläisiä käyttämään aseita.

Kaikkien mielenkiintoisinta on kuitenkin seurata tämän seitsemän hengen tiimin lyöttäytymistä yhteen. Yksi kerrallaan mukaan tuodaan uusi omalla tavallaan veikeä persoona. Jokaisen esittelyyn käytetään oma aikansa ja elokuva kulkeekin näin nopeasti eteenpäin. Hieman yli kaksituntinen elokuva tuntuu siis kestävän alle pari tuntia. Tarina kerrotaan hyvällä tahdilla. Vaikka mukana on pidempiä kohtauksia, mitkä eivät välttämättä edistä tarinaa, ne syventävät hahmoja. Täten turhat on karsittu pois ja jäljelle on jäänyt pelkkää asiaa. Kun leffa rakentaa näin hyvin seitsemää hahmoaan, sekä itse kertomusta kohti suurta taistoa, on lopputaisto enemmän kuin vain viihdyttävää toimintaa - sillä tuntuu olevan merkitystä. Filmi on ymmärrettävästi noussut genrensä klassikoksi. 7 rohkeata miestä on tehokas paketti yhä tänäkin päivänä, mihin tuo vain lisäarvoa, että kyseessä on näin kekseliäästi tehty uudelleenfilmatisointi samuraifilmistä. Nykypäivänä uudelleenfilmatisointeja tungetaan ovista ja ikkunoista, mutta äärimmäisen harvoin ne osuvat maaliinsa yhtä taidokkaasti kuin tämä länkkäriklassikko.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John Sturges, joka tekee hienoa työtä tunnelman kanssa. Sturges osaa oikeissa kohdissa pitää tunnelman kevyenä ja sitten taas vakavoitua, kun tilanne sitä vaatii. Leffasta löytyy toimivaa huumoria ja vaikkei katsoja saa niinkään nauraa, pitää tämä leffan usein yllättävänkin lystikkäänä. Walter Bernsteinin, Walter Newmanin ja William Robertsin erillään toisistaan työstetty käsikirjoitus voisi hajota käsiin, mutta se on lopulta johtanut erittäin hyvään lopputulokseen. Olisi kiinnostavaa tietää, millaiset leffat Bernsteinin ja Newmanin omista teksteistä olisi tullut ilman muiden muokkauksia. Lisäksi 7 rohkeata miestä on teknisesti erittäin taidokkaasti tehty. Kuvaus on tyylikästä ja etenkin laajat maisemakuvat ovat näyttäviä. Lavasteet ja puvut ovat hienosti toteutetut, ja niitä todella esitellään kuvauksessa. Leikkaus on sujuvaa ja varsinkin kyläläisten saama valmennus nivoutuu yhteen tehokkaasti. Ääniefektit ovat mainiot ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit ovat yllättävänkin erinomaiset. Bernstein tuo vahvan lisän tunnelmaan melodioillaan.

Yhteenveto: 7 rohkeata miestä on mahtava lännenelokuva, minkä hienoutta lisää se, kuinka nokkela uudelleenfilmatisointi on kyseessä. Ajaton kertomus sankarien tarpeesta ja taistosta pahuutta vastaan siirtyy helposti Japanin maisemista ja samuraihahmoista Villiin länteen ja revolverisankareihin. Leffa nappaa heti mukaansa ja on erittäin viihdyttävää seurata, kun nimen mukaiset seitsemän rohkeata miestä vähitellen lyöttäytyvät yhteen. Vielä viihdyttävämpää on seurata, kun he yrittävät opettaa kyläläisiä puolustautumaan itse. Tarinan ja jännitteen rakentuminen kohti suurta loppuhuipennusta on esimerkillistä, mikä tekee isosta taistelusta merkityksellisen. Meno on vaikuttavaa, mitä korostavat näyttävät lavasteet ja maisemat, jota taidokas kameratyöskentely esittelee. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä. 7 rohkeata miestä on loistokas westernklassikko, mikä kaikkien lännenelokuvista kiinnostuneiden kuuluu nähdä. Lisäksi Seitsemän samuraita -teoksen faneille leffa on varmasti jollain tavalla kiehtova kokemus. Vuosien varrella elokuvalle on tehty useita jatko-osia, alussa mainitsemani uudelleenfilmatisointi, sekä televisiosarjakin (The Magnificent Seven - 1998-2000). Kenties palaamme niihin vielä joskus tarkemmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Magnificent Seven, 1960, The Mirisch Company, Alpha Productions

Arvostelu: Widows (2018)

WIDOWS

Ohjaus: Steve McQueen
Pääosissa: Viola Davis, Michelle Rodriguez, Elizabeth Debicki, Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Cynthia Erivo, Brian Tyree Henry, Robert Duvall, Jacki Weaver, Lukas Haas, Garret Dillahunt, Liam Neeson ja Jon Bernthal
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Widows perustuu samannimiseen brittiläiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1983 vuoteen 1985. Vuonna 2015 20th Century Fox -yhtiö ilmoitti tekevänsä elokuvan televisiosarjan pohjalta ja projekti lähti etenemään. Näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2017. Widows sai ensi-iltansa syyskuussa Toronton elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen julisteen ja kaikki näyttelijät, joita leffa pitäisi sisällään. Kiinnostustani lisäsi mielenkiintoiselta vaikuttava traileri, sekä kehuvat arvostelut ja meninkin positiivisin mielin katsomaan leffan yhdessä tätini kanssa.

Kuolleen rikollisjoukon leskeksi jääneet vaimot joutuvat pahaan paikkaan, kun heitä kiristetään palauttamaan miestensä varastamat rahat takaisin. Lesket joutuvat keksimään suunnitelman varastaakseen itse ison summan rahaa tai muuten hekin päätyvät hautaan.

Elokuvan nimen mukaisia leskiä ovat Viola Davisin näyttelemä Veronica, Michelle Rodriguezin esittämä Linda ja Elizabeth Debickin näyttelemä Alice. Kaikki kolme hahmoa ovat hyvällä tavalla erilaisia toisistaan, Veronican varustaessa itsensä kylmällä ja kovalla ulkokuorella, Lindan ollessa kiireinen yksinhuoltajaäiti ja Alicen yrittäessä selvitä rahahuolistaan kamalan äitinsä (rooliinsa täydellisesti sopiva Jacki Weaver) kanssa. Kolmikkoa kuitenkin yhdistää, kuinka rikkinäisiä jokainen heistä on, mikä tekee jokaisesta kiinnostavan. Mielenkiintoisuutta lisää todella vahvat näyttelijänsuoritukset. Viola Davisin huikeus ei tule minään yllätyksenä, mutta olin hieman hämilläni, kuinka hyvin Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Rodriguez pärjää hänen rinnallaan. Debicki on nappivalinta omaan osaansa, sillä hänestä löytyy tiettyä lujuutta, mutta myös tarpeellista herkkyyttä.
     Leskien lisäksi elokuvassa on aikamoinen määrä muita hahmoja, jotka jollain tavalla liittyvät filmin monikerroksiseen tarinaan. Colin Farrell näyttelee poliitikko Jack Mulligania, joka on ehdolla valtuustoon ja yrittää selvitä kunnianhimoisen isänsä (häijyn roolityön tekevä Robert Duvall) aiheuttamista paineista. Brian Tyree Henry taas esittää Jackin vastaehdokasta, Jamal Manningia ja viime vuonna Get Outin (2017) kautta kuuluisuuteen noussut Daniel Kaluuya näyttelee tämän veljeä, jota ei kannata suututtaa. Kuukausi sitten Bad Times at the El Royalessa (2018) vakuuttaneen Cynthia Erivon esittämä lapsenvahti Belle joutuu myös tapahtumiin mukaan. Jokainen näyttelijöistä tekee erittäin hyvää työtä läpi leffan. Etenkin Kaluuya vakuuttaa uhkaavana Jatemme Manningina, joka hoitaa veljensä likaiset työt. Farrellilta taas löytyy oikeaa arvokkuutta ja uskottavuutta poliitikon rooliin.
     Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson ja Jon Bernthal Veronican ja Alicen rikollisina miehinä, Lukas Haas naisseuraa etsivänä kiinteistönvälittäjänä ja Garret Dillahunt Veronican uskollisena kuskina. Neesonin rooli on hyvin pieni, mutta hän ehtii sinä aikana tekemään ison vaikutuksen.

Widows on tavallaan hyvin perinteinen ryöstöleffa. Jokin saa päähenkilöt vaikeaan paikkaan, minkä takia heidän täytyy kääntyä rikolliselle polulle ja suunnitella ryöstö, minkä toteuttamista katsoja pääsee jännittämään. Tämä on kuitenkin kerrottu hyvin erilaisella tavalla, minkä takia elokuva ei olekaan kovin perinteinen. Kuten jo totesin, leffan tarina on monikerroksinen ja eri hahmojen merkitys tarinassa avautuu pikkuhiljaa. Elokuva on todella hidastempoinen ja se vaatii katsojalta keskittymistä, jotta tarinassa pysyy kärryillä. Leffa ei selittele turhia, vaan luottaa siihen, että katsoja pysyy mukana tapahtumissa. Joillekin tämä hidastempoisuus tuntuu vain pitkästyttävältä, mutta itse olin jollain tavalla jopa lumoutunut elokuvan toteutuksesta. Jotkut katsojat voivat myös olla pettyneitä siihen, ettei kyseessä ole kovin toiminnallinen teos, mutta itseäni tämä ei haitannut, sillä mukana on niin hyvin luotua draamaa. Widowsin on ohjannut Steve McQueen, joka on aiemmin tehnyt mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen 12 Years a Slaven (2013) ja tässä McQueen osoittaa jälleen lahjakkuutensa. 12 Years a Slaven tavoin McQueen hyödyntää eri aikatasoilla käymistä kerronnassaan, jolloin katsoja saattaa joidenkin kohtauksien alussa ihmetellä, milloin tämä nyt tapahtuu? McQueenin ohjaus on vahvaa ja hän saa näyttelijöistä kaiken irti, mikä teki katselukokemuksesta itselleni hyvinkin koukuttavan. On todella kiehtovaa seurata, kuinka nämä toisilleen tuntemattomat naiset lyöttäytyvät yhteen, yrittävät tehdä itsestään roistoja ja korjata miestensä tekemät virheet.

Elokuvasta löytyy kuitenkin ongelmansa, mitkä estävät sitä nousemasta upean rikosleffan tasolle. Vaikka itse pidinkin kovasti, kuinka rauhallisesti tarina kerrotaan, täytyy silti myöntää, että pari kohtausta olisivat voineet olla selvästi lyhyempiä. Niistä löytyi hieman venyttämisen makua. Toiseksi, vaikka näyttelijät tekevätkin huikeaa työtä, heidän hahmonsa eivät pureudu katsojaan niin hyvin kuin tekijät ovat varmasti toivoneet. Hahmot ovat kiinnostavia, mutta samalla he jäävät hieman etäisiksi, jolloin tietyt koskettaviksi tarkoitetut kohtaukset eivät erityisemmin liikuta katsojaa. Suurin ongelma Widowsissa kuitenkin on, että rikosleffojen tapaan kuuluen mukaan on tietty ujutettu iso juonenkäänne, mikä ei valitettavasti ole lainkaan niin yllättävä kuin tekijät ovat tainneet luulla. Toisaalta siinä näytöksessä, missä itse olin, katsojien reaktioista pystyi päätellä, että joillekin tämä tuli yllätyksenä, joten käänne saattaa olla yllättävämpi sinulle kuin minulle, eikä se ole siten ongelma kaikille katsojille. Itselleni tämä käänne oli kuitenkin täysin selvää jo alusta alkaen.

Tekniseltä puoleltaan Widows on tyylikäs taidonnäyte. Elokuva on erinomaisesti kuvattu ja valaistu. Filmi hyödyntää hienosti lähikuvia, mikä luo tiettyä taiteellisuutta mukaan. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa ja hidastempoinen paketti pysyy kasassa. Lavastus ja puvustus ovat hyvin toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikean hyvin rakennettu. Alun kovaääninen toimintakohtaus nappaa katsojan hienosti mukaansa ja musiikit säveltänyt Hans Zimmer on tuttuun tapaansa tehnyt mahtavaa työtä melodioiden kanssa. Itse ryöstön aikana pauhaava musiikki luo mukaan kunnon jännitettä.

Yhteenveto: Widows on erittäin hyvä rikosdraama, mikä kerrotaan kiinnostavalla tavalla. Ohjaaja Steve McQueen ei turhia selittele, vaan luottaa katsojan ymmärrykseen ja vaatii katsojalta keskittymistä. Joillekin katsojista filmi voi tuntua pitkästyttävältä, mutta itse olin paikoitellen jopa lumoutunut kerronnan vuoksi. On kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilöt lyöttäytyvät yhteen ja joutuvat ajattelemaan rikollisen tavoin selvitäkseen kiperästä tilanteesta. Myös lahjakkaat näyttelijät pitävät mielenkiintoa yllä. Viola Davis on tietty aivan mahtava pääroolissa, minkä lisäksi Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Elizabeth Debicki, Robert Duvall ja jopa Michelle Rodriguez tekevät vakuuttavaa työtä. Teknisesti kyseessä on upea elokuva aina taiturimaisesta kuvauksestaan Hans Zimmerin mahtipontisiin musiikkeihin. Miinusta leffalle tuo todella ennalta-arvattava juonenkäänne, mutta muuten pidin Widowsista todella paljon. Suosittelenkin elokuvaa hitaanpuoleisten rikosdraamojen ystäville. Toimintaa ja mäiskettä kaipaaville leffa ei paljoa tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Widows, 2018, Regency Enterprises, See-Saw Films, Film4, New Regency Pictures