Ihmisen pojat (Children of Men - 2006) - elokuva-arvostelu

IHMISEN POJAT

CHILDREN OF MEN

Ohjaus: Alfonso Cuarón

Näyttelijät: Clive Owen, Clare-Hope Ashitey, Julianne Moore, Michael Caine, Chiwetel Ejiofor, Pam Ferris, Charlie Hunnam, Peter Mullan, Oona Pellea ja Danny Huston

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Children of Men, eli suomalaisittain Ihmisen pojat perustuu P. D. Jamesin kirjaan The Children of Men vuodelta 1992. Vuonna 1997 Beacon Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja Paul Chart kirjoitti elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Mark Fergus ja Hawk Ostby työstivät uusiksi. Kun Alfonso Cuarón palkattiin ohjaajaksi, hän ja Timothy J. Sexton kirjoittivat tekstiä jälleen uudelleen, minkä jälkeen David Arata saapui vielä viilaamaan käsikirjoitusta lopulliseen muotoonsa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2005 ja lopulta Ihmisen pojat sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä, saaden parhaan sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, mutta taloudellisesti leffa epäonnistui. Itse katsoin Ihmisen pojat ensi kertaa suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemääni ihan hyvänä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuoden 2009 jälkeen maailmaan ei ole syntynyt uusia lapsia, mikä on aiheuttanut massapaniikin. Vuonna 2027 entinen aktivisti Theo Faron saa tehtäväkseen suojella ihmiskunnan uutta toivoa, ensimmäistä raskaaksi tullutta naista lähes kahteen vuosikymmeneen.

Tänä päivänä valtavirtaelokuvista lähes täysin kadonnut Clive Owen oli vielä 2000-luvun alussa iso tähti. Ihmisen pojissa hän näyttelee päähenkilö Theo Faronia, entistä aktivistia ja nykyistä byrokraattia, joka saa yllättävän ja äärimmäisen tärkeän tehtävän, kun hänen pitää suojella koko maailman ensimmäistä raskaaksi tullutta naista kahdeksaantoista vuoteen. Owen on tuttuun tapaansa mainio ja karismaattinen roolissaan. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa muovautuvaa ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa elokuvan edetessä, kun Theo alkaa tosissaan ymmärtää missionsa tärkeyden. Theo on oiva hahmo, jota kannustaa matkallaan.

     Elokuvassa nähdään myös Clare-Hope Ashitey jollain ihmeen kaupalla raskaaksi tulleena Keenä, Julianne Moore Theon apua tarvitsevana ex-tyttöystävänä ja Kalat-vastarintaliikettä johtavana Julianina, Chiwetel Ejiofor ja Charlie Hunnam Kaloihin kuuluvina radikaaleina Lukena ja Patricina, Pam Ferris Keestä huolehtivana Miriamina, Danny Huston Theon arvovaltaisena serkkuna Nigelina, sekä Michael Caine Theon ystävänä ja entisenä poliittisena pilapiirtäjänä Jasperina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Ashitey on nappivalinta naiseksi, josta on yhtäkkiä tullut koko ihmiskunnan toivo ja samalla toki koko maailman etsityin ihminen. Mooresta, Ejioforista ja Hunnamista löytyy oikeaa asennetta vastarintaliikkeen jäseniksi, joilta löytyy eri näkemyksiä siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Caine on toki aina mahtava ja hän tuo tiettyä kepeyttä muuten todella synkän elokuvan keskelle.

Aikuisiällä uudelleenkatseltuna Ihmisen poikien hienous avautui oikein tosissaan. Kyseessä on erinomainen ja runsaasti ajatuksia herättävä dystopiaelokuva, joka tuntuu paikoin jopa pelottavan ajankohtaiselta, todellisen vuoden 2027 lähestyessä kovaa kyytiä. Elokuva vie katsojansa ankeaan ja lohduttomalta tuntuvaan maailmaan, missä ihmisten äkillinen hedelmättömyys ja uusien lasten syntymättömyys on ajanut maailman kaaokseen. Uutisklipit ja muut taustalla paljastavat, että lähes muu ulkomaailma on tuhoutunut eri tavoin ja vain Iso-Britannia seisoo edes jotenkuten jaloillaan. Myös Briteillä on omat ongelmansa ja poliittinen lataus valkoisten päättäjien ja maahan vyöryvien pakolaisaaltojen välillä on äitynyt huippuunsa. Vähänkin ulkomaalaisilta näyttäviä ihmisiä napataan kaduilta ja viedään keskitysleireille, samalla kun valtionjohto lavastaa maahanmuuttajia terroristeiksi hyökkäämällä omien kansalaisten kimppuun pommi-iskuilla.

Tämän roskaisen, synkän ja nihilistisen maailman keskelle uutta valoa ja toivoa tuo raskaana oleva Kee. Katsojalle käy nopeasti selväksi, miksi Theon täytyy suojella naista muulta maailmalta ja tästä käynnistyykin aivan pirun tiivistunnelmainen matka halki rappeutuvan Englannin mahdollisen turvapaikan toivossa. Onko paikkaa edes oikeasti olemassa ja voiko kehenkään matkan varrella vastaan tulevaan luottaa? Leffa on täynnä äärimmäisen jännittäviä tilanteita ja varttia vaille kahden tunnin kesto pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Kaiken tämän harmauden ja ahdistavuuden keskellä uuden lapsen syntymä tarjoaa aitoa kauneutta ja loppuhuipennus onkin kertakaikkisen vaikuttava, herkistäen katsojansa potentiaalisesti jopa kyyneliin asti. Haastava, mutta sitäkin hienompi teos.

Alfonso Cuarón on erittäin taitava elokuvantekijä ja Ihmisen pojat on todennäköisesti miehen paras työ. Hänen rakentamansa ilmapiiri on läpikotaisin järisyttävää ja hänellä on todellinen kyky pitää katsojaa otteessaan. Usean kirjoittajan kynästä syntynyt käsikirjoitus ei onneksi muuttunut sekamelskaksi, vaan teksti on vahvaa ja hiottua alusta loppuun, tarinankerrontaa, keskusteluja ja monia tätä karua maailmaa syventäviä yksityiskohtia myöten. Teknisesti Ihmisen pojat on myös todellinen taidonnäyte. Elokuva on upeasti kuvattu. Kaikista jännittävimmät kohtaukset on päätetty toteuttaa todella pitkillä otoksilla, mikä tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on tarjonnut huippuhetkensä, se pistää jo seuraavan, vielä paremman kohtauksen pyörimään. Elokuvan lavasteet ovat kaikessa likaisuudessaan vakuuttavaa jälkeä, puvustus on myös sottaista ja maskeeraukset äityvät perin rajuiksi. Tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailmakin onnistuneesti rakennettu John Tavenerin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Children of Men, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Japani, 2006, Universal Pictures, Strike Entertainment, Hit & Run Productions, (Hit and Run Productions, Ingenious Film Partners 2, Toho-Towa

Backrooms (2026) - elokuva-arvostelu

BACKROOMS

Ohjaus: Kane Parsons

Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Renate Reinsve, Lukita Maxwell, Finn Bennett, Mark Duplass, Krista Kosonen, Avan Jogia ja Robert Bobroczkyi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Backrooms perustuu Kane Parsonsin YouTube-videosarjaan, joka puolestaan pohjautuu 4chan-foorumilla julkaistuun kuvaan keltaisten kattolamppujen valaisemasta toimistotilasta, jonka ympärille kehiteltiin kokonainen mytologia. Alkuvuodesta 2023 ilmoitettiin, että Parsons pääsee tekemään ihka aidon elokuvan aiheesta ja vieläpä A24:n ja James Wanin Atomic Monster -yhtiön tuottamina. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäiset lavasteet, jotka olivat lopulta niin labyrinttimäiset, että osa kuvausryhmästä myönsi jälkikäteen eksyneensä niissä. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Backrooms on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Backrooms ei ollut etukäteen tuttu konsepti ja kuulin koko hommasta vasta, kun Filmikela-sivua kirjoittava ystäväni ryhtyi hehkuttamaan minulle, että siitä on tulossa oikea leffa. Ruotsin reissuni takia minulta kesti melkein viikko, kunnes pääsin vihdoin uteliaana katsomaan, mistä Backroomsissa on oikein kyse?

Huonosti menestyvää huonekaluliikettä pyörittävä Clark löytää myymälänsä alakerrasta portaalin omituiseen tilaan, joka vaikuttaisi jatkuvan loputtomiin.

12 Years a Slave -elokuvasta (2013) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Doctor Strange -leffoistakin (2016-2022) tuttu Chiwetel Ejiofor näyttelee Clarkia, joka pyörittää omaa huonekaluliikettään, jolla ei mene kummoisesti. Tämän lisäksi Clarkin vaimo on vastikään jättänyt hänet ja alkoholismikin on hivuttautunut takaisin hänen elämäänsä. Ja jos tässä ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa, Clarkin merirosvoteemaisen kaupan alakerrassa on portaali vähän erilaiseen takahuoneeseen, missä piilee omat salaisuutensa ja mistä ei välttämättä noin vain pääsekään pois. Ejiofor tulkitsee hyvin hahmonsa piinattua mielenmaisemaa ja sitten pakkomiellettä, mikä Clarkilla muodostuu tätä omituista paikkaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös Lukita Maxwell ja Finn Bennett Clarkin kaupassa työskentelevinä Katina ja Bobbyna, vastikään Sentimental Valuesta (Affeksjonsverdi - 2025) palkintoehdokkuuksia kahminut Renate Reinsve Clarkin terapeuttina Maryna, sekä takaumissa Suomen oma Krista Kosonen Maryn äitinä Norana - torille! Ejioforin ohessa Reinsve on selvästi näyttelijäkaartin vahvinta antia. Hän esittää hyvin terapeuttihahmonsa suurta epäluuloa Clarkin selityksistä tästä mysteerisestä paikasta, jonne voi kävellä myymälän seinän läpi ja joka jatkuu loputtomasti joka suuntaan kuin maailman valtavin tunneliverkosto. Vielä paremmin hän suoriutuu leffan loppusuoralla, kun myös Mary päätyy takahuoneisiin.

Backrooms ei tosiaan ollut etukäteen juuri yhtään tuttu juttu minulle, mutta jo avausviikonloppuna kävi selväksi, että kyseessä on aikamoinen ilmiö ja että tälle elokuvasovitukselle oli kysyntää maailmalla. Sen lisäksi, että Backrooms takoi A24-yhtiön isoimman avausviikonlopputuloksen lippuluukuilla, elokuvan ohjaaja Kane Parsonsista muodostui 20-vuotiaana nuorin leffaohjaaja ikinä, jonka elokuva oli maailmalla avausviikkonsa menestynein. Lisäksi tämä, vähän aikaa sitten ilmestynyt Obsession (2025) ja alkuvuodesta pikaisen teatterikierroksen saanut Iron Lung (2026) ovat osoituksia siitä, että Hollywoodissa on tapahtumassa aikamoinen murrosvaihe, kun sketseihin ja pelivideoihin erikoistuneet tubettajat rikkovat rajoja ja ennätyksiä pikkubudjetin kauhuleffoillaan. Selvästi studiomääräysten pohjalta tehty kaavamainen Passenger (2026) onkin esimerkkinä jäänyt täysin näiden leffojen jalkoihin, saaden taatusti monet studiopamput jännittämään, kun aiemmin niin takuuvarmat hitit eivät enää jaksakaan kiinnostaa katsojia.

On myös hienoa, että A24, Atomic Monster ja muut antoivat YouTubeen Backrooms-lyhytvideoita tehneen Kane Parsonsin sekä ohjata tämän kunnon elokuvan, että vielä tehdä sen selvästi vapain käsin. Lopputuloksesta paistaa palo projektia kohtaan ja halu tuoda tämä kiehtova ja aika ahdistavakin idea vielä isompien yleisöjen eteen. Asia olisi taatusti ollut toinen, mikäli studio olisi vain maksanut oikeuksista ja palkannut puikkoihin jonkun periaatteessa kokeneemman, mutta samalla koko hommaan huonommin perehtyneen tekijän.

Mutta miten Backrooms toimi minun kaltaiselleni katsojalle, jolle koko juttu ei ollut etukäteen tuttu? Yllättävänkin hyvin. Pidin erittäin paljon elokuvan konseptista ja Parsonsin rakentamasta epämukavasta tunnelmasta. Sen verran mitä jälkikäteen luin ja katselin videoita, Parsons on onnistunut yhdistelemään eri asioita, mitkä Backroomsissa ovat viehättäneet ihmisiä, oli kyse sitten itse valtavan takahuonemiljöön ahdistavasta fiiliksestä, Parsonsin omien videoiden found footage -tyylistä, takahuoneissa vaanivista olennoista tai siitä omasta suosikistani, eli kauhun psykologisemmasta annista. Takahuoneet toimivat kiehtovana metaforana Clarkin rikkoutuneelle mielenmaisemalle, josta niin mies kuin hänen terapeuttinsa yrittävät ottaa selkoa. Kiehtovia vertauskuvia löytyy myös tekoälyyn ja sen kömpelöön yritykseen kopioida oikeaa maailmaa. Osaa katsojista tämä psykologisempi kauhu todennäköisesti pitkästyttää, mutta itse pidin sitä lopulta paljon karmivampana kuin loppuhuipennuksen tavanomaisempaa pakoa mörökölliltä. Osa katsojista tulee myös pitämään leffaa liian hämmentävänä, mutta omaan makuuni Backrooms olisi voinut vieläkin enemmän jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, sillä loppusuora on turhan selittelevä.

Teknisestikin Backrooms on erittäin mainio ja ensimmäisenä on pakko nostaa esiin se kaikista ilmeisin aspekti, eli itse takahuoneet, jotka toteutettiin jättimäisillä lavasteilla. Lopputulos on kertakaikkisen upea. Aluksi paikka näyttää vain kellertävästi valaistulta toimistotilalta, mutta mitä syvemmälle pääsemme alueella, sitä oudommaksi se muuttuu. Esineet saattavatkin olla seinällä tai jopa sulautuneet kiinni lattiaan, ovien kahvojen määrässä ei ole järkeä, kaiteet on aseteltu täysin epäloogisiin paikkoihin ja tarpeeksi syvällä näyt ovat entistä absurdimpeja. Tällä arkisten asioiden vinksahtaneella hyödyntämisellä saadaan jo aikaan tehokkaita puistatuksia. Myös puvustus on oivallista ja maskeeraus pätevää. Kameratyöskentely on onnistunutta, leikkaus sujuvaa ja Parsonsin sekä Edo Van Breemenin säveltämät musiikit tehostavat uhkaavaa tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Backrooms, Yhdysvallat, A24, 21 Laps Entertainment, Atomic Monster, Blumhouse-Atomic Monster, Chernin Entertainment, Oddfellows Pictures, Phobos

Arvostelu: Chuckin ihmeellinen elämä (The Life of Chuck - 2024)

CHUCKIN IHMEELLINEN ELÄMÄ

THE LIFE OF CHUCK

Ohjaus: Mike Flanagan

Pääosissa: Tom Hiddleston, Chiwetel Ejiofor, Karen Gillan, Benjamin Pajak, Mark Hamill, Mia Sara, Annalise Basso, Jacob Tremblay, Kate Siegel, Carl Lumbly, Taylor Gordon, Cody Flanagan, Samatha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Rahul Kohli, Heather Langenkamp, Violet McGraw, David Dastmalchian, Harvey Guillén, Q'orianka Kilcher, Antonio Raul Corbo ja Nick Offerman

Genre: draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

The Life of Chuck, eli suomalaisittain Chuckin ihmeellinen elämä perustuu Stephen Kingin samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Alun perin Darren Aronofsky havitteli kirjan filmatisointioikeuksia, mutta lopulta projekti päätyi Mike Flanaganille, joka oli ohjannut Kingin kirjojen pohjalta jo elokuvat Gerald's Game (2017) ja Doctor Sleep (2019). Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023 ja Chuckin ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Tänä kesänä elokuva on levinnyt useampiin maihin ja nyt Chuckin ihmeellinen elämä on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä suurella mielenkiinnolla sen Toronton ensi-illan jälkeen ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Maailmanlopun lähestyessä opettaja Marty Anderson kummastelee kaikkialle ilmestyviä mainoksia, jotka kiittelevät Charlie "Chuck" Krantzia 39:stä mahtavasta vuodesta. Kuka on tämä mysteerinen Chuck ja miten hän liittyy mihinkään?

Chiwetel Ejiofor näyttelee Marty Andersonia, opettajaa, joka yrittää toipua erostaan vaimostaan Feliciasta (Karen Gillan), samalla kun hän yrittää pitää elämäänsä kasassa maailmanlopun lähestyessä. Luonnonkatastrofit ovat äityneet ennennäkemättömän tuhoisiksi ympäri maailman, kokonaisten kaupunkien vajotessa maan alle tai jäädessä veden varaan. Internet katkeaa ja autot jämähtelevät paikoilleen. Kummallisin ilmiö Martyn mielestä on kuitenkin kaikkialle ilmestyneet mainokset mysteerimiehestä Charles Krantzista, kavereille ihan vain Chuckista. Kuka hän on ja miksi hän on yhtäkkiä kaikkialla, hymyilemässä ihmisille, joiden elämät murentuvat heidän ympäriltään? Ejiofor on mainio roolissaan hämmentyneenä ja yhä vain pelokkaammaksi muuttuvana Martyna ja Gillankin suoriutuu oivallisesti tämän sairaanhoitajan hommia paiskovana ex-vaimona. Itse Chuckina nähdään niin ohjaaja Mike Flanaganin poika Cody, Benjamin Pajak, Jacob Tremblay kuin aikuisena Lokin roolista parhaiten tuttu Tom Hiddleston. Kaikki tulkitsevat mainiosti hahmoa, josta en halua sen enempää avata tässä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mark Hamill ja Mia Sara Chuckin isovanhempina, sekä Carl Lumbly, Annalise Basso, Kate Siegel, Taylor Gordon, Samantha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Heather Langenkamp, David Dastmalchian ja Harvey Guillén erinäisissä sivurooleissa Chuckin elämän varrelta. Näyttelijäkaartista suuri osa on työskennellyt jo aiemmin Flanaganin kanssa ja kaikki hoitavat tonttinsa mallikkaasti.

Kun taustalla on Stephen Kingin kynäilemä tarina ja ohjaajana toimii Mike Flanagan, voisi helposti luulla, että lopputuloksena olisi kauhuelokuva - ovathan molemmat miehet tunnettuja lähinnä tuon lajityypin puolelta. Mutta ei. Chuckin ihmeellinen elämä on molemmilta tekijöiltä epätavallinen teos, joka keskittyy elämän ilojen löytämiseen silloinkin, kun kaikki elämässä vaikuttaisi olevan menossa päin helvettiä. Elokuvassa kommentoidaan, mihin esimerkiksi ilmastonmuutos voisi pahimmillaan johtaa, mutta leffa löytää ne hyvät asiat hädän keskellä, joihin pitäisi osata tarttua, eikä vain velloa siinä pahassa olotilassa.

Rakenteeltaan Chuckin ihmeellinen elämä on poikkeava, elokuvan alkaessa sen kolmannesta näytöksestä ja siirtyen sitten vähitellen ajassa taaksepäin itse Chuckin lapsuuteen. Koko Chuckiin liittyvä mysteeri onnistuu nappaamaan hyvin mukaansa ja ovelat paljastukset elokuvan varrella saavat katsojan näkemään aiemmat jutut uudessa valossa. Elokuva ripottelee pitkin kestoaan yksityiskohtia, jotka saavat uuden merkityksen myöhemmin. Toisinaan tosin tuntuu, ettei Flanagan täysin luota katsojan hoksottimiin ja niinpä välillä Nick Offermanin kertojaääni vääntää turhankin rautalangasta, mistä kaikessa on ollut kyse. Vaikka Chuckin ihmeellinen elämä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä silti mielestäni uupumaan se viimeinen silaus. Se jokin, mikä olisi tehnyt todellisen vaikutuksen, liikuttanut kyyneliin ja saanut poistumaan teatterista muuttuneena ihmisenä.

Mike Flanagan on jo esitellyt kykyjään kauhun saralla, joskin Chuckin ihmeellinen elämä oli ensimmäinen Flanaganin King-adaptaatio, josta pidin. Ei, en pitänyt laiskoihin fanipalveluksiin sortuvasta ylipitkästä ja totaalisen turhasta Doctor Sleepistä. Odotan mielenkiinnolla, mitä Flanagan saa aikaan Kingin Musta torni -kirjojen (The Dark Tower - 1982-2012) pohjalta, mutta sen sijaan en näe tarvetta taas uudelle Carrie-adaptaatiolle. Chuckin ihmeellisessä elämässä Flanagan pääsee esittelemään taitojaan myös iloisemman tunnelman parissa, vaikka taustalla kyteekin vääjäämätön tuho. Teknisesti leffa on myös pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus mainiota. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Newtonin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat vakuuttavasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Life of Chuck, 2024, Neon, Intrepid Pictures, Red Room Pictures, QWGmire, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Yksin Marsissa (The Martian - 2015)

YKSIN MARSISSA

THE MARTIAN

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Matt Damon, Jessica Chastain, Jeff Daniels, Chiwetel Ejiofor, Kristen Wiig, Sean Bean, Michael Peña, Kate Mara, Sebastian Stan, Aksel Hennie, Mackenzie Davis, Benedict Wong, Donald Glover, Nick Mohammed, Chen Shu ja Eddy Ko

Genre: seikkailu, scifi, draama

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

The Martian, eli suomalaisittain Yksin Marsissa perustuu Andy Weirin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. 20th Century Fox hankki kirjan filmatisointioikeudet pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Drew Goddard pestattiin käsikirjoittajaksi ja aluksi hänen oli tarkoitus myös ohjata elokuva, mutta kun hänet kiinnitettiin ohjaamaan Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Sinister Sixistä (joka ei koskaan kuitenkaan nähnyt päivänvaloa), ohjaajaksi palkattiin tilalle Ridley Scott. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2014 ja lopulta Yksin Marsissa sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen, äänityksen, äänitehosteiden ja erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuudet, minkä lisäksi se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan ja miespääosan Golden Globe -palkinnot. Itse kävin katsomassa Yksin Marsissa sen ensi-iltapäivänä, kun elokuva saapui Suomeen. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Kun äkillinen myrsky pakottaa astronautit kiireellisesti keskeyttämään tehtävänsä Mars-planeetalla ja matkaamaan takaisin kotiin, yksi astronauteista, kasvitieteilijä Mark Watney jää jälkeen. Markin täytyy yrittää keksiä keino pysyä hengissä ja saada yhteys NASA:an, jotta nämä kehittäisivät pelastusoperaation.

Matt Damon näyttelee Mark Watneyta, astronauttia, joka jää jumiin Mars-planeetalle, kun hänen tehtävänsä muu miehistö luulee hänen kuolleen ja matkaa pois planeetalta vaarallisen myrskyn iskettyä äkillisesti. Ennen kuin Mark edes tajuaa, on hän maailman yksinäisin ihminen, kaukana kaikesta ja kaikista muista, ja hänen täytyy käyttää kaikkea tietoaan, mikäli hän mielii selviytyä elävänä. Damon on nappivalinta päärooliin, tehden yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Mies nappasikin ansaitusti parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Damon tulkitsee erinomaisesti hahmonsa monia tunnetiloja elokuvan varrella, erityisesti Markin ihailtavaa sinnikkyyttä ja yritystä puskea pessimistiset ajatukset pois päästään.

     Damon ei jää elokuvan ainoaksi isoksi nimeksi, vaan Yksin Marsissa sisältää aikamoisen näyttelijäkattauksen. Jessica Chastain, Sebastian Stan, Michael Peña, Kate Mara ja Aksel Hennie näyttelevät Markin astronauttikollegoita, jotka luulevat miehen kuolleen ja lähtevät äkkiä lipettiin Mars-myrskyn tieltä. Jeff Daniels näyttelee NASA-järjestön johtajaa Teddy Sandersia ja NASA:n muina työntekijöinä nähdään muun muassa Kristen Wiig, Chiwetel Ejiofor, Sean Bean, Mackenzie Davis ja Benedict Wong. Rap-artisti Childish Gambino, eli Donald Glover taas esittää nuorta astrodynaamikkoa, Rich Purnellia, jolla on varsin villi idea Markin pelastamiseksi. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio ja etenkin komediarooleistaan tunnettu Daniels vakuuttaa yllättävänkin hyvin NASA:n johtohahmona. Näyttelijäkattauksessa huvittavinta on hetket, joissa heidän hahmonsa viittaavat muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja Marvelin elokuviin. On hassua kuulla Sean Beanin hahmon puhuvan Elrondin neuvonpidosta, hänen näyteltyä tätä kohtausta vuosikymmen aiemmin. Marvel-viittaukset taas huvittavat, sillä Damon, Stan, Peña, Mara, Wong, Ejiofor ja Glover ovat kaikki esiintyneet Marvel-leffoissa.

Yksin Marsissa oli vielä parempi elokuva kuin muistinkaan, hyvin todennäköisesti Ridley Scottin paras elokuva sitten Oscar-rohmu Gladiaattorin (Gladiator - 2000). Kyseessä on todella vangitseva jännitysnäytelmä, joka menee nopeasti itse asiaan ja pistää katsojan usein hikipisarat ohimoilla kimallellen pohtimaan, kuinka Mark voi päästä takaisin Maahan turvallisesti. Ongelmia löytyy vähän joka lähtöön. Markin pitäisi keksiä keino kommunikoida NASA:lle, missä ollaan siinä uskossa, että mies on kuollut. Astronauttien asemalta löytyy muonaa vain muutamiksi kuukausiksi ja vaikka pelastusoperaatio saataisiin aikaiseksi, Mark joutuisi olemaan jumissa Marsissa ehkä jopa muutaman vuoden. Onkin todella mielenkiintoista seurata, kun astronautti käyttää kaikkea luovuuttaan ja osaamistaan, keksiäkseen ties mitä konsteja selviytyäkseen alueella, missä pelkkä ulos kävely ilman kypärää tappaa. NASA-järjestö itse auttoi elokuvantekijöitä, jotta leffasta saataisiin tieteellisesti mahdollisimman tarkka.

Elokuvasta tulee herkästi mieleen parikymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Apollo 13 (1995), missä myös yritettiin saada astronautteja turvallisesti kotiin, pieleen menneen tehtävän jälkeen. Toisin kuin tositapahtumiin perustuva Apollo 13, Yksin Marsissa on fiktiivinen kertomus, mutta siihen on panostettu niin juurta jaksaen, että usein sitä ihan unohtaa katsovansa puhdasta sepitettä. Elokuva nimittäin lähestyy tapausta kuten Apollo 13, kertoen tapahtumaa monista vinkkeleistä. Markin lisäksi leffa seuraa myös NASA:n eri osastojen työntekijöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisua tilanteeseen. Tiedepuolen lisäksi elokuva uppoutuu myös byrokratiaan sun muuhun, mikä vain vahvistaa tunnetta siitä kuin kaikki tämä olisi tapahtunut oikeasti. Monet vinkkelit lisäävät kiehtovuutta ja kahden ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti ohi, elokuvan toki kasvatellessa panoksiaan kohti tiukkaa loppuhuipennustaan.

Ridley Scott rakentaa tunnelmaa todella vakuuttavasti. Sen lisäksi, että Scott on tehnyt elokuvasta ajoittain todella jännittävän, on Yksin Marsissa myös yllättävän hauska leffa. Mark ei suinkaan vaivu epätoivoon, vaan hänen puuhailunsa on usein varsin lystikästä, kuten ovat myös hänen videopäiväkirjansa, jota nähdään pitkin elokuvaa. Teknisiltä ansioiltakin filmi on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Sekaan heitetyt otokset Mars-aseman valvontakamerasta tai Markin puvunkamerasta lisäävät todentuntuisuutta. Lavastus on onnistunutta, kun myös puvustus. Tietokonetehosteet näyttävät edelleen oivallisilta ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Harry Gregson-Williamsin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Martian, 2015, 20th Century Fox, TSG Entertainment, Scott Free Productions, Genre Films, International Traders, Kinberg Genre, Mid Atlantic Films

Arvostelu: Bridget Jones: Mad About the Boy (2025)

BRIDGET JONES: MAD ABOUT THE BOY

Ohjaus: Michael Morris

Pääosissa: Renée Zellweger, Leo Woodall, Chiwetel Ejiofor, Casper Knopf, Mila Jankovic, Hugh Grant, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Sarah Solemani, Josette Simon, Nico Parker, Emma Thompson, Gemma Jones, Leila Farzad, Isla Fisher, Jim Broadbent ja Colin Firth

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 7

Helen Fieldingin kirjasarjaan perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli luvassa. Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) sai kriitikoilta paljon negatiivisemman vastaanoton, mutta sekin menestyi hyvin. Yli vuosikymmen myöhemmin tehty Bridget Jones's Baby (2016) ei menestynyt yhtä vahvasti kuin kaksi aiempaa osaa, mutta sai taas positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Vuonna 2022 Fielding ilmoitti, että neljäs elokuva on tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Bridget Jones: Mad About the Boy saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Bridget Jones -elokuvasta paljon ja mielestäni kolmososa oli parannus varsin keskinkertaisen kakkosen jälkeen. Menin ihan positiivisin mielin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyn sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Mark Darcyn kuoltua Bridget Jones on jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaäidiksi. Tylsäksi muodostunut kotielämä saa kuitenkin jäädä taakse, kun Bridget tapaa komean nuorukaisen ja päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää elämänsä kuntoon.

Renée Zellwegeriä ei olla nähty elokuvissa sitten vuoden 2019 Judy-elokuvan, joka toi Zellwegerille parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Zellweger ei kuitenkaan ole unohtanut tai väheksynyt, mistä hän nousi kuuluisaksi ja palaakin nyt valkokankaille puolen vuosikymmenen tauon jälkeen ja vielä ikonisimpaan rooliinsa Bridget Jonesina. Vai pitäisikö sanoa rouva Darcyna, Bridgetin ja Mark Darcyn (Colin Firth) mentyä naimisiin ja saatua kaksi lasta, Billyn (Casper Knopf) ja Mabelin (Mila Jankovic). Neljä vuotta sitten Mark kuitenkin kuoli tragediassa ja Bridget on jäänyt yksinhuoltajaäidiksi, jättäen niin työ- kuin rakkauselämänsä taakseen. Zellweger tekee paluunsa ilahduttavalla tavalla, näyttäen, että uudenlaisesta elämäntilanteestaan huolimatta Bridget ei ole kadottanut tiettyä hupsuuttaan ja kiusallisuuttaan. Knopf ja Jankovic ovat sympaattiset Bridgetin ja Markin muksuina.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Hugh Grant ikuisena naistenmiehenä Danielina, Jim Broadbent ja Gemma Jones Bridgetin vanhempina, Emma Thompson tohtori Rawlingsina, sekä Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis ja Sarah Solemani Bridgetin kavereina Shazzerina, Judena, Tomina ja Mirandana. Uusina tuttavuuksina esitellään nuori Roxster (Leo Woodall), johon Bridget ihastuu, Billyn opettaja Wallaker (Chiwetel Ejiofor) ja lastenhoitaja Chloe (Nico Parker). Sivunäyttelijätkin ovat lystikkäässä vedossa, etenkin Grant, joka ei ole kadottanut charmiaan ja pilkettä silmäkulmassaan, eikä hänen hahmonsa ole tosiaankaan muovautunut käytökseltään sopivammaksi nykypäivään. Woodall on hyvä valinta rooliinsa Bridgetin uudeksi ihastukseksi ja hänen ja Zellwegerin väliltä löytyy sopivasti kemiaa.

Vaikka meninkin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyta positiivisin mielin, en odottanut elokuvan olevan muuta kuin kivaa kertakäyttöhömppää. Ja vaikka luvassa on paljon kivaa hömppää, tarjosi Bridget Jonesin neljäs elokuva yllättävänkin paljon enemmän. Likimain shokikseni minulla oli elokuvan loppusuoralla visusti roska silmässä, joten suosittelen kyllä ottamaan nessut mukaan. Niin surun kuin ilon kyyneliltäkään tuskin välttyy. Kuten totesin, Bridget on nyt täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin ennen, kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä. Vaikka hänen roolinsa onkin erilainen kuin ennen, löytyy seasta paljon tuttua Bridget-höpsöilyä (joskin sellainen iso ja elokuvasarjalle ominainen nolo hetki jää uupumaan). Silti tämän höpsöilyn keskeltä löytyy tiettyä kypsyyttä, mitä aiemmat osat eivät tarjonneet. Ja juuri tämä kypsyys onnistuu liikuttamaan varsin syvästi elokuvan viimeisen vartin aikana.

Bridget Jones: Mad About the Boy tulee täydelliseen saumaan, juuri ystävänpäivänä ja elokuva onkin erittäin sopiva valinta niin treffileffaksi kuin elokuvaillaksi kavereiden seurassa. Liikuttavuuden lisäksi elokuva tarjoaa useita hyviä nauruja, ystävien kanssa iloitsemista, sekä tietty sitä romantiikkaa. "MILF" on eräillä internet-sivustoilla kuuminta kamaa ja tämä on heijastunut astetta säädyllisempiinkin elokuviin, eikä uusi Bridget Jones ole poikkeus. Keski-ikäisen Bridgetin ja alle kolmikymppisen Roxsterin romanssi on oivallinen ja vie hyvin mukanaan, joskin tarinan lopputulosta ei ole vaikea arvata. Mainoksissa Mad About the Boysta puhutaan viimeisenä Bridget Jones -elokuvana ja jos Bridgetin tarina todella päättyy näin valkokankailla, olen finaaliin kyllä oikein tyytyväinen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Morris, joka on aiemmin tehnyt lähes yksinomaan jaksoja televisiosarjoista, kuten House of Cardsista (2013-2018), Better Call Saulista (2015-2022) ja Kolmestatoista syystä (13 Reasons Why - 2017-2020). Morris tekee oivaa työtä Bridget Jonesin parissa, rakentaen ilmapiiriä taitavasti. Helen Fielding itse on käsikirjoittanut elokuvan Dan Mazerin ja Abi Morganin kanssa ja kolmikon teksti on muuten mainiota, joskin Chloe-lastenhoitajalle alustettavaa juonikuviota ei viedä leffan varrella lopulta yhtään minnekään. Bridget Jones: Mad About the Boy on myös pätevästi kuvattu, lavastettu ja ihan hyvin leikattukin, joskin paria minuuttia päälle parin tunnin kesto tuntuu ajoittain hieman liialliselta. Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla, vaikka ne jäävät elokuvassa soivien eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bridget Jones: Mad About the Boy, 2025, Universal Pictures, StudioCanal, Miramax, Working Title Films

Arvostelu: Venom: The Last Dance (2024)

VENOM: THE LAST DANCE

Ohjaus: Kelly Marcel

Pääosissa: Tom Hardy, Juno Temple, Chiwetel Ejiofor, Rhys Ifans, Alanna Ubach, Stephen Graham, Peggy Lu, Dash McCloud, Brooke Carter, Clark Backo, Cristo Fernandéz ja Andy Serkis

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Venom (2018) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Venom: Let There Be Carnage (2021) menestyi heikommin, mutta se oli silti tarpeeksi iso hitti, jotta vielä kolmaskin elokuva päätettiin tehdä. Alun perin kakkososan ohjanneen Andy Serkisin oli tarkoitus ohjata kolmososa, mutta kun hän päättikin tehdä adaptaation George Orwellin Eläinten vallankumous -kirjasta (Animal Farm - 1945), ohjaajaksi valittiin edelliset Venomit käsikirjoittanut ensikertalainen Kelly Marcel. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Venom: The Last Dance on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pitänyt juuri yhtään kahdesta ensimmäisestä Venom-leffasta ja koin elokuvien haaskaavan mahtavan pahishahmon, joten en juuri odottanut kolmososan näkemistä. Kävin kuitenkin katsomassa Venom: The Last Dancen sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Karkuteillä olevat Eddie Brock ja Venom kohtaavat uuden uhkan, kun synkkään maailmaan vangittu Knull lähettää kätyriolentonsa jahtaamaan heitä, hyödyntääkseen heidän symbioosinsa koodeksia vapauttaakseen itsensä ja tuhoamaan koko maailmankaikkeuden.

Tom Hardy esittää jo neljättä kertaa Eddie Brockia ja avaruudesta tullutta symbioottimönjä Venomia, Hardyn näyteltyä hahmoa ensin tämän kahdessa soololeffassa ja näyttäydyttyä myös Spider-Man: No Way Homen (2021) lopputekstikohtauksessa. Hardy on ollut Venom-leffojen pelastava enkeli, yrittäessään parhaansa mukaan vakuuttaa, kun kaikki muu hänen ympärillään murenee palasiksi. Valitettavasti edes hän ei onnistu nostamaan kolmosleffan tasoa. Hardy näyttää lähes koko elokuvan siltä, ettei häntä kiinnosta projekti lainkaan. En toisaalta ihmettele, sillä Venomista on kirjoitettu puhdas sketsihahmo, jonka vähäinenkin uhkaavuus on kadonnut. Musta avaruusmölliäinen on enää pelkkä vitsailun kohde ja täysurpo, jonka jokainen kohtaus saa aikaiseksi vain suurta myötähäpeää.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Eddietä jahtaava kenraali Strickland (Chiwetel Ejiofor), symbiootteja tutkiva tohtori Payne (Juno Temple), sekä avaruusolioista kiinnostunut hippiperhe, jonka isää Martin Moonia näyttelee Rhys Ifans... eli sama heppu, joka esitti The Amazing Spider-Manissa (2012) ja No Way Homessa Hämis-pahis Liskoa. Mitä ihmettä? Vastaansa taas Venom saa Andy Serkisin esittämän Knullin... tai oikeastaan hänen oliokätyri xenophagen, joka jahtaa Eddietä ja Venomia, koska heidän sisältä löytyy koodeksi, joka on ainoa keino vapauttaa Knull tämän vankeudesta. Sivuhahmotkaan eivät juuri vakuuta. Tohtori Paynelle on kirjoitettu varsin pöljä ja ennen kaikkea turha taustatarina ja on suorastaan faneille vittuileva veto tuoda Rhys Ifans takaisin, mutta eri roolissa jonain täytenä tuntemattomuutena. Knullia odottaneille faneille on luvassa mojova pettymys, sillä tämä videopelihahmolta näyttävä mörökölli tyytyy koko elokuvan vain istuskelemaan pimeydessä.

En tosiaan paljoa tykännyt kahdesta edellisestäkään Venom-elokuvasta, mutta kolmososa The Last Dance on aivan totaali pohjanoteeraus ja jälleen yksi osoitus siitä, että Spider-Man -hahmojen oikeudet on pakko saada pois Sonyltä, ennen kuin studio ehtii pilata jokaikisen ikonisista sankareista ja pahiksista. Morbius (2022) kustiin pari vuotta sitten, alkuvuoden Madame Web (2024) oli kaamea fiasko ja joulukuussa olisi vielä tiedossa Kraven the Hunter (2024), jonka päähenkilöstä on nähtävästi riisuttu kaikki tutut ominaisuudet. Suosittelenkin mieluummin pelaamaan mahtavan Spider-Man 2 -videopelin (2023), jossa Venom ja Kraven saavat ansaitsemaansa kohtelua hurjina vastuksina. Pelissä pääsee myös hetkellisesti riehumaan itse Venomina, mikä tuotti minulle paljon suurempaa tyydytystä kuin näiden kolmen elokuvaräpellyksen läpi kärsiminen.

Venom: The Last Dancesta ei löydy positiivista sanottavaa juuri yhtään. Ainoan ilon koin lopputeksteissä, enkä vain siksi, että elokuva vihdoin ja viimein päättyi, vaan koska lopputekstien aikana nähdään vekkuleita luonnoksia siitä, miltä eri eläimet näyttäisivät symbiootteina. Muuten elokuva on puhdasta roskaa, jonka tarina on naurettavan tyhmä, huumori suorastaan ala-arvoista paskaa ja toimintakohtaukset tylsää ja jännityksetöntä tietokonetehostemössöä. Luvassa on joitain niin tuskastuttavan kiusallisia hetkiä, että en voinut kuin vajota tuolissani syvemmälle. Kuinka tekijät kehtaavat pilata ikoniset hahmot näin pahasti? Kun Venom tanssii Las Vegasissa ABBA:n Dancing Queenin tahtiin, minun teki mieli lähteä kävelemään näytöksestä. Sen lisäksi, että näky on jo itsessään typerryttävä, on täysin epäloogista, että Venom toimisi niin, sillä koko leffan on puhuttu siitä, että symbiootti ei voi nousta esille, koska vain silloin Knullin pysäyttämättömät xenophaget pystyvät jäljittämään hänet. Kaikki johtaa puuduttavaan loppurymistelyyn, jonka ratkaisun tekijät ovat jo itse paljastaneet markkinointimateriaalillaan.

Elokuvan massiiviset viat ymmärtää helposti, kun vilkaisee, kuka häärää puikoissa. Ohjauksesta vastaa ensikertalainen Kelly Marcel, joka on aiemmin urallaan käsikirjoittanut niin edelliset Venomit kuin myös Fifty Shades of Greyn (2015). Voiko siis kukaan odottaa, että hänen käsissään Venom: The Last Dancesta olisi saatu hyvä elokuva? Marcelin teksti on täynnä kaikista tyhmimpiä vetoja, aukkoja ja juttuja, jotka eivät johda yhtään minnekään. Tohtori Paynen taustatarina salamaniskuun kuolleesta veljestä on täysin turhaa ajanhukkaa, eikä monitorien kautta tapahtumia läpi leffan seuraavalle mysteerimiehellekään löydetä mitään funktiota. Edes teknisiltä ansioiltaan leffa ei vakuuta. Se on levottomasti kuvattu ja sitäkin levottomammin leikattu kasaan. Digitehosteet näyttävät ajoittain todella halvoilta symbiootteja, taustoja ja räjähdyksiä myöten. Äänimaisema rymistelee minkä ehtii ja Dan Deaconin säveltämät musiikit ovat totaalisen yhdentekevää taustameteliä.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Venom: The Last Dance, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Arad Productions, Pascal Pictures, Hutch Parker Entertainment, Matt Tolmach Productions

Arvostelu: Rakkautta vain (Love Actually - 2003)

RAKKAUTTA VAIN

LOVE ACTUALLY

Ohjaus: Richard Curtis

Pääosissa: Hugh Grant, Martine McCutcheon, Alan Rickman, Emma Thompson, Liam Neeson, Thomas Sangster, Keira Knightley, Andrew Lincoln, Chiwetel Ejiofor, Colin Firth, Lúcia Moniz, Bill Nighy, Gregor Fisher, Heike Makatsch, Laura Linney, Rodrigo Santoro, Kris Marshall, Abdus Salis, Martin Freeman, Joanna Page, Billy Bob Thornton, Rowan Atkinson, Elisha Cuthbert, January Jones, Ivana Miličević, Michael Fitzgerald, Olivia Olson, Shannon Elizabeth, Claudia Schiffer ja Denise Richards

Genre: komedia, romantiikka, draama, joulu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

Love Actually, eli suomalaisittain Rakkautta vain on aikamoisen brittinäyttelijäkaartin tähdittämä romanttinen joulukomedia. Elokuva lähti liikkeelle ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin luonnostelemista kahdesta tarinasta, sihteeriinsä rakastuvasta pääministeristä ja eri kieltä puhuvaan assistenttiinsa rakastuvasta kirjailijasta. Projektit eivät kuitenkaan edenneet yksinään ja lopulta Curtis päättikin kirjoittaa elokuvan useista rakkaustarinoista, yhdistäen aiemmat ideansa mukaan. Kuvaukset käynnistyivät ja Curtisin omien sanojen mukaan painajaismaisessa leikkausvaiheessa useat juonikuviot nivottiin yhteen ja pari tarinaa jouduttiin jopa karsimaan kokonaan pois liian pitkän keston vuoksi. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Rakkautta vain saapui elokuvateattereihin marraskuussa 2003. Leffa oli varsinainen jättimenestys, joka sai Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta komediaelokuvasta ja käsikirjoituksesta, sekä BAFTA-ehdokkuudet parhaasta brittielokuvasta, naissivuosasta ja miessivuosasta, joista se voitti jälkimmäisen. Kriitikot eivät kuitenkaan ihan lämmenneet elokuvalle, mutta vuosien varrella filmin arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään modernina jouluklassikkona. Itse katsoin elokuvan ensimmäisen kerran joskus lapsena ja vaikken yleensä välittänyt romanttisista leffoista, Rakkautta vain iski minuun lujaa jo tuolloin ja olenkin katsonut elokuvan useita kertoja uudestaan. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen ja toki samalla jouluaaton kunniaksi katsoa ja arvostella leffan.

Jouluun on jäljellä viisi viikkoa ja lontoolaiset valmistautuvat juhlaan eri tavoin, romanssien leiskuessa ja rakkauksien syventyessä ja haalistuessa pyhien lähestyessä.

Rakkautta vain pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin täynnä Ison-Britannian kovimpia nimiä - joista toki monista on tullut isoja staroja vasta elokuvan myötä tai sen jälkeen. Nämä näyttelijät esittävät eri lontoolaisia hahmoja, jotka valmistautuvat jouluun ja viettävät sitä eri tavoin omilla tahoillaan. Ysärin brittihurmuri Hugh Grant nähdään Davidina, juuri maan pääministeriksi valittuna miehenä, joka ihastuu heti ensimmäisenä päivänä muonituspäällikköönsä Natalieen (Martine McCucheon). Emma Thompson taas näyttelee Davidin siskoa, Karenia, joka on ollut vuosia naimisissa Alan Rickmanin esittämän Harryn kanssa ja vuosien varrella rakkauden roihu on jo laantunut ja Harry on kiinnittänyt silmänsä sihteeriinsä Miaan (Heike Makatsch). Tämä ei jää kyseisen työpaikan ainoaksi romanssiksi, sillä myös Laura Linneyn esittämä Sarah ja Rodrigo Santoron esittämä Karl ovat ihastuneet toisiinsa, mutta eivät ole vielä uskaltaneet tehdä asian eteen mitään. Karenin ystävä, Liam Neesonin näyttelemä Daniel on vastikään menettänyt vaimonsa sairaudelle. Suru vaihtuu kuitenkin iloksi, kun Daniel saa tietää poikansa Samin (Thomas Sangster) olevansa rakastunut luokkansa tyttöön (Olivia Olson). Toisaalla Keira Knightley ja Chiwetel Ejioforin näyttelemät Juliet ja Peter menevät naimisiin, samalla kun Peterin kaveri ja Julietiin ihastunut Mark (Andrew Lincoln) seuraa tilannetta vierestä. Pariskunnan ystävä, Colin Firthin näyttelemä Jamie saa tietää tyttöystävänsä (Sienna Guillory) pettävän häntä ja päättää viettää joulunsa Ranskassa, kirjoittaen uutta kirjaansa. Samalla hän päätyy ihastumaan portugalilaiseen avustajaansa Auréliaan (Lúcia Moniz), vaikka hahmot eivät edes puhu samaa kieltä.

Maisemanvaihdosta janoaa myös Colin (Kris Marshall), joka uskoo, että amerikkalaisnaiset olisivat paljon kiinnostuneempia hänestä kuin brittiläiset. Colinin epäileväinen kaveri Tony (Abdul Salis) työskentelee aikuisviihdebisneksessä, kuten tekevät myös Martin Freemanin ja Joanna Pagen esittämät John ja Judy, jotka toimivat varsinaisten näyttelijöiden malleina kuvausryhmälle otoksia varten. Sivurooleissa nähdään myös Billy Bob Thornton Yhdysvaltojen presidenttinä, Rowan Atkinson korukaupan myyjänä, sekä varsinaisena kirsikkana kakun päällä Bill Nighy ikääntyneenä rokkikukko Billy Mackina, joka yrittää tehdä uutta tulemista huumeongelmiensa jälkeen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistovedossa ja kaikkia on ilo katsoa. Isosta poppoosta haluaisin kuitenkin poimia muutaman parhaan onnistujan ja he ovat BAFTA-palkinnon voittanut Bill Nighy, joka varastaa show'n vähän väliä mahtavalla heittäytymisellään, Liam Neeson, joka näyttää, että hän hallitsisi tusinatoiminnan lisäksi myös väkevämmät draamaosatkin halutessaan, sekä Emma Thompson, joka on erinomainen osassaan vaimona, joka tämän joulun alla alkaa kyseenalaistamaan suhdettaan ja elämäänsä. Parissa kohtaa Thompsonin suoritus on Oscar-tasoista sydäntäsärkevyydessään, eikä ihme, että hän olikin ehdolla parhaan naissivuosan BAFTA-pystistä.

Rakkautta vain ei ole menettänyt tippaakaan tehokkuudestaan 20 vuoden aikana, vaan se on edelleen aivan mahtava joulunaikaan sijoittuva romanttinen komedia, joka ilahduttaa joka katselulla yhtä paljon. Sen loistokkuus on johtanut useisiin kopioijiin, joista selkeimmät ovat Garry Marshallin peräkkäisinä vuosina ohjaamat ja aika heikot Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010) ja New Year's Eve (2011), joissa myös nähdään ison ensemble-näyttelijäkaartin esittämiä rakkaustarinoita johonkin juhlaan liitettynä. Ne eivät kuitenkaan millään yllä tämän hurmaavan brittileffan tasolle, joka on ymmärrettävästi ansainnut asemansa modernien klassikoiden joukosta. Joka katselulla Rakkautta vain vie niin ihanasti mukanaan, ettei kahden tunnin ja vartin kesto tunnu koskaan liialliselta. Näihin kertomuksiin uppoutuu jopa niin vahvasti, että elokuvaa voisi jäädä seuraamaan vieläkin pidemmäksi aikaa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtis on tehnyt ihailtavaa, ajoittain jopa ällistyttävän hyvää työtä elokuvaa rakentaessaan. On jo tarpeeksi hankalaa saada kirjoitettua yksi hyvä tarina hyvien hahmojen kera, mutta se onkin varsinainen haaste, että kirjoittaa useita hyviä lyhytkertomuksia, jotka kulkevat kaikki lomittain ja linkittyvät jotenkin toisiinsa, muodostaen lopulta erittäin hyvän kokonaiskuvan. Leffan aikana onkin todella hauskaa seurata, kuinka eri juonikuviot yhdistyvät toisiinsa eri tavoin ja vaikka elokuvan olisi nähnyt jo aiemmin, tuntuu että joka katselulla siitä löytyy uusia veikeitä linkkejä ja muita yksityiskohtia, joita ei ennen huomannut. Billy Mack ei erityisemmin liity yhteenkään hahmoista, mutta on hupaisaa, kuinka muissa tarinoissa hahmot kuulevat hänen uutta Christmas Is All Around -kappaletta joko radiosta tai televisiosta musiikkivideon kera. Ja kyllähän tämä entinen stara toimii inspiraation lähteenä erään toisen hahmon juonikuviolle.

Elokuvassa tarkastellaan erittäin toimivasti ja mielenkiintoisesti erilaisia rakkauksia monista vinkkeleistä. On monia vuosia kestänyttä avioliittoa ja sitten on vastanainut pariskunta. On lapsen ensirakkautta, ujoa työpaikkaihastumista, toksista, pakkomielteistä ja kateellista rakkautta, kiellettyä romantiikkaa, salasuhdetta, intohimoista rakastelua ja rakkautta, joka rikkoo kielimuurinkin. Toki nykypäivänä katsottuna leffa on kieltämättä erittäin heteronormatiivinen ja on selvää, että jos Rakkautta vain tehtäisiin vuonna 2023, siinä olisi seksuaalivähemmistöjä enemmän esillä. Nyt leffassa lähinnä vain vihjaillaan, että Billy Mackin ja hänen managerinsa Joen (Gregory Fisher) välillä olisi jotain enemmän kuin pelkkää vuosien ystävyyttä, minkä lisäksi koen hienoksi yksityiskohdaksi, että kun Daniel tiedustelee Sam-pojaltaan tämän ihastusta, hän kysyy "mikä on tämän tytön nimi... tai pojan?" ilman minkäänlaista tuomitsemista, vaikka hänen lapsensa tulisikin sillä hetkellä kaapista ulos.

Vaikka kokonaisuutena Rakkautta vain onkin vahvasti rakennettu teos, eivät kaikki sen osaset ole yhtä väkeviä kuin toiset. Pääasiassa kaikki juonikuviot ovat kiinnostavia ja mukaansatempaavia, mutta sanoisin, että Sarahin ja Karlin työpaikkaromanssi ei ole koskaan säväyttänyt minua ja kaiken muun keskellä usein jopa unohdan koko kuvion olemassaolon. Johnin ja Judyn tarina jää selvästi muiden varjoon, mutta tästä kuviosta veikeän tekee heidän absurdi ammattinsa seksikohtausten nakumalleina. Muut tarinat ovatkin sitten toinen toistaan parempia, täynnä toinen toistaan muistettavampia ja hauskempia hetkiä heti alun hulvattomasta kappaleenäänityksestä aina lopun varsin kliseiseen, mutta silti kivan hempeään lentokenttäkohtaukseen asti. Tunnelmansa puolesta Rakkautta vain on ehdottomasti juustoinen ja siirappinen, mutta tietyssä imelyydessäänkin leffassa sykkii valtavan suuri sydän, mikä tekee elokuvasta aidosti hurmaavan ja riemastuttavan. Kyseessä on niitä harvoja elokuvia, joista tulee aina niin hyvä mieli, että minulla menee roska silmään elokuvan loppupäässä joka katselulla.

Myös teknisiltä ansioiltaan kyseessä on hyvin tehty filmi. Leikkauksessa monet palaset loksahtelevat tehokkaasti paikoilleen ja elokuvan rytmitys on saatu rullaamaan esimerkillisen sulavasti. Välillä leikkaamossa on tapahtunut suoranaisia neronleimauksia, esimerkiksi kun Danielin vaimon hautajaiset ja Julietin ja Peterin häät linkittyvät yhteen hyödyntämällä samaa kappaletta hyvin erilaisissa tilaisuuksissa ja kumma kyllä, biisi sopii molempiin kohtauksiin. Elokuva on taitavasti kuvattu ja seasta löytyy hyvää lavastusta ja puvustusta. Äänimaailma on pätevästi työstetty Craig Armstrongin musiikkeja myöten. Armstrongin sävellykset tehostavat tunnelmaa entisestään. Ja pitäähän se vielä mainita, kuinka veikeä Billy Mackin Christmas Is All Around -kappale onkaan.

Yhteenveto: Rakkautta vain on aivan mahtava joulunaikainen romanttinen komedia. Siitä huolimatta, että kaikki elokuvan lukuisista juonikuvioista eivät ole yhtä vahvoja, kaikki tukevat erinomaisesti toisiaan. En voi muuta kuin ihailla ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin työtä, sillä se on vaatinut paljon saada tämä riemastuttava paketti rakennettua näin lahjakkaasti. Eri juonikuvioissa perehdytään moniin erilaisiin rakkauksiin kiinnostavasti ja elokuva tarjoaa monia todella hauskoja, mutta myös joitain erittäin onnistuneita dramaattisempia hetkiä. Leffaan mahtuu paljon imelää siirappia, mutta siinä sykkii suuri sydän ja siitä löytyy aitoa hurmaavuutta. Elokuvasta jääkin joka katselulla valtavan hyvä mieli. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee joka katselulla kuin siivillä ja elokuvaa olisi voinut jäädä katsomaan vielä pidemmäksikin aikaa. Iso syy tähän on fantastinen näyttelijäkaarti. Hugh Grant, Emma Thompson, Liam Neeson, Colin Firth, Alan Rickman, Rowan Atkinson ja etenkin Bill Nighy ovat upeassa vedossa. Rakkautta vain on yksi romanttisten komedioiden suosikeistani ja ehta moderni jouluklassikko. Jos et ole aiemmin nähnyt elokuvaa, katso se vihdoin tänä jouluna sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Tai vaikka olisit nähnyt Rakkautta vain monta kertaa aiemminkin, katso se silti! Tämän myötä toivotan kaikille erittäin hyvää joulua!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Love Actually, 2003, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, DNA Films

Arvostelu: 12 Years a Slave (2013)

12 YEARS A SLAVE

Ohjaus: Steve McQueen

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Benedict Cumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o, Adepero Oduye, Sarah Paulson, Alfre Woodard, Brad Pitt, Garret Dillahunt, Scoot McNairy, Taran Killiam, Chris Chalk, Paul Giamatti, Christopher Berry, Michael K. Williams, Bryan Batt ja Bill Camp

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

12 Years a Slave perustuu Solomon Northupin omaelämäkertaan Twelve Years a Slave vuodelta 1853. Ohjaaja Steve McQueen ja käsikirjoittaja John Ridley ryhtyivät ideoimaan elokuvaa orjuudesta, mutta projekti ei tuntunut etenevän, kunnes McQueenin puoliso Bianca Stigter esitteli miehelleen Northupin kirjan. McQueen oli täysin häkeltynyt kirjaa lukiessaan ja päätti saman tien hankkia sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta 12 Years a Slave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, leikkaus, musiikki ja nouseva tähti), joista se voitti parhaan elokuvan ja miespääosan palkinnot. Itse katsoin 12 Years a Slaven pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin leffasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1841 vapaa afroamerikkalainen viulisti Solomon Northup huumataan ja myydään orjaksi.

Pääroolissa orjaksi vangittuna Solomon Northupina nähdään Chiwetel Ejiofor, joka sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, sekä BAFTA-palkinnon. Ejiofor on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti Solomonin epätoivoa, kun hänet houkutellaan uuden työn varjolla pois perheensä luota, huumataan ja myydään orjana. Jopa hänen nimensä viedään ja kaikki kutsuvat häntä Plattiksi. Solomon ei pysty mitenkään todistaa olevansa vapaa mies ja vaikka pystyisikin, häntä tuskin kuunneltaisiin. Katsoja on tietty heti Solomonin puolella, haluten nähdä hänen vapautuvan vankeudestaan.

     Ejioforin lisäksi elokuva pitää sisällään muutenkin vaikuttavan näyttelijäkaartin. Scoot McNairy ja Taran Killam näyttelevät Brownia ja Hamiltonia, jotka sieppaavat Solomonin, Paul Giamatti esittää orjakauppias Freemania ja Benedict Cumberbatch Solomonin ostavaa William Fordia. Paul Dano nähdään plantaasin orjapiiskurina Tibeatsina, Michael Fassbender toisena plantaasinomistajana Edwin Eppsinä ja Sarah Paulson tämän vaimona Maryna. Alfre Woodard näyttelee vapaata afroamerikkalaisnaista Shaw'ta, tuottajanakin toimivan Brad Pittin esittäessä Solomonin vapauteen ainoana uskovaa Samuelia. Muita Solomonin tapaamia orjia näyttelevät mm. Michael K. Williams, Chris Chalk, Adepero Oduye ja Lupita Nyong'o, joka tekee 12 Years a Slavessa ensimmäisen elokuvaroolinsa ja voitti ansaitusti parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Näyttelijät ovat läpikotaisin fantastisia. Cumberbatch ja Fassbender tekevät hyvää työtä todella erilaisina orjaomistajina. Nyong'o saapuu mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta tekee loppuleffan ajan niin hyvää työtä, ettei ihme, että tulokkaan työ huomioitiin heti palkintogaaloissa.

Pidin 12 Years a Slavesta jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla pidin siitä vielä enemmän. Kyseessä on hieno ja voimakas kuvaus tositarinasta aikakaudelta, jolloin jotkut ihmiset saivat laillisesti olla hirviöitä. Kuten jo nimestä "kaksitoista vuotta orjana" voi päätellä, tämä leffa ei todellakaan ole helppoa katseltavaa. Se työntyy visusti ihon alle ja aiheuttaa epämiellyttävää oloa ja suurta ahdistusta. Tapahtumat ovat kuin kauhuelokuvasta ja välillä on vaikea uskoa, että tällainen kamaluus oli joskus arkipäivää. Elokuvasta löytyy useita hetkiä, jotka on tarkoituksella venytetty pidemmiksi lisäämään inhottavaa ilmapiiriä. Esimerkiksi todella pitkällä kuvalla toteutettu ruoskimiskohtaus aiheuttaa tunnemyllerryksen. Leffa onnistuu kuitenkin taidokkaasti välttämään kurjuuksilla mässäilyyn sortumisen.

Tarina pitää hyvin mukanaan läpi kahden tunnin ja vartin keston. Itse asiassa koin lopulta, että olisin voinut katsoa elokuvan vielä pidempänä - kertoohan se nimensä mukaisesti kahdentoista vuoden tapahtumat. Noin puolessa välissä leffa tekee pientä oikomista, Solomonin siirtyessä Cumberbatchin esittämän Fordin omistuksesta Fassbenderin näyttelemän Eppsin haltuun ja esimerkiksi tähän olisi saanut vaikkapa kymmenisen minuuttia lisää. Jos jotain valitettavaa leffasta löytyy, niin juurikin se, ettei tunnu siltä, että tapahtumat kattavat yli vuosikymmenen. Muuten elokuva on vaikuttava ja sellaisia teoksia, mitkä jokaisen kuuluisi nähdä edes kerran elämässään. Tätä historiaa ei sovi unohtaa, jottei sitä koskaan toistettaisi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Steve McQueen. Siis ei se muun muassa Suuresta pakoretkestä (The Great Escape - 1963), Bullittista (1968) ja Papillonista (1973) tuttu näyttelijälegenda Steve McQueen, vaan Fassbenderin kanssa aiemmin Hungerin (2008) ja Shamen (2011) tehnyt ohjaaja. McQueen rakentaa tunnelmaa erittäin tehokkaasti ja pitää katsojaa otteessaan, yhdessä John Ridleyn vahvan käsikirjoituksen kanssa. McQueen ei halua päästää katsojaa helpolla ja hyvä niin. Häneltä löytyy myös silmää hienoille visuaalisuuksille. 12 Years a Slave on upeasti kuvattu teos ja maisemaotokset ovat usein jopa kauniita. Pitkillä kuvilla toteutetut kohtaukset ovat toinen toistaan parempia. Lavasteet ja asut tuovat hienosti 1840-lukua takaisin eloon ja maskeeraukset ovat toisinaan inhottavia ruoskaniskujen aiheuttamien arpien takia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Hans Zimmer tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan, joskin jatkuvasti monet hänen sävelmänsä kuulostavat kierrätyksiltä herran aiemmista töistä.

Yhteenveto: 12 Years a Slave on hieno elokuva ja rankka kuvaus kaamealta aikakaudelta. On hirvittävää seurata, kun vapaa Solomon Northup siepataan ja myydään orjana, ja kuinka miehen fiilikset vaihtelevat sinnikkyydestä epätoivoon. Elokuva ei todellakaan ole helppoa seurattavaa, eikä ohjaaja Steve McQueen halua päästää katsojaa helpolla. Kurjuudella mässäilyyn ei sorruta, mutta esimerkiksi pitkä ruoskintakohtaus aiheuttaa katsojassa suorastaan yökötystä. Näyttelijät ovat läpikotaisin erinomaisia. Chiwetel Ejiofor vakuuttaa pääroolissa, mutta aikamoisia tähtiä sisältävässä elokuvassa kenties jopa parasta työtä tekee yllättäen ensikertalainen Lupita Nyong'o, joka kyllä ansaitsi palkintonsa. Visuaalisesti filmi on upea niin kuvausta kuin tarkkaan tehtyjä lavasteita myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi koituu sen ajoittain hieman hätiköivä kerronta, etenkin kun Solomonia siirretään orjanomistajalta toiselle. Vaikkei elokuva olekaan helppoa katsottavaa, mielestäni se voisi olla ainakin vartin pidempi. Jo tällaisenaankin 12 Years a Slave on kaikessa inhottavuudessaankin hieno filmi, mikä jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään. Se on muistutus hirvittävältä aikakaudelta, jota ei missään nimessä sovi unohtaa, jottei vastaavia kauheuksia enää toistettaisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

12 Years a Slave, 2013, New Regency Productions, Summit Entertainment, Fox Searchlight Pictures, River Road Entertainment, Plan B Entertainment, Film 4

Arvostelu: Doctor Strange in the Multiverse of Madness (2022)

DOCTOR STRANGE IN THE MULTIVERSE OF MADNESS

Ohjaus: Sam Raimi

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Elizabeth Olsen, Xochitl Gomez, Benedict Wong, Rachel McAdams, Chiwetel Ejiofor, Julian Hilliard, Jett Klyne ja Michael Stuhlbarg

Genre: toiminta, fantasia, seikkailu, kauhu

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Doctor Strange in the Multiverse of Madness on Marvelin elokuvauniversumin 28. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1963. Ensimmäisen Doctor Strange -elokuvan (2016) osoittauduttua hitiksi, Marvel Studios ryhtyi heti suunnittelemaan jatkoa. Vuonna 2020 ohjaaja Scott Derrickson kuitenkin ilmoitti, että taiteellisten erimielisyyksien vuoksi hän ei enää jatka leffasarjan parissa ja niinpä hänen tilalle valittiin Sam Raimi. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden marraskuussa ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on pitänyt siirtää useaan otteeseen eteenpäin. Nyt Doctor Strange in the Multiverse of Madness saa vihdoin ensi-iltansa ja odotin elokuvaa innon ja pelon sekaisin tuntein. Mielestäni ensimmäinen Doctor Strange -filmi ei ole kovin kummoinen, mutta olen lämmennyt hahmolle pikkuhiljaa hänen esiinnyttyä muissa Marvelin elokuvissa, kuten Avengers: Infinity Warissa (2018) ja vastikään Spider-Man: No Way Homessa (2021). Elokuvan ympärillä liikkuvat villit huhut kasvattivat odotuksiani, vaikka samalla aloin pelätä, että leffasta tulisi varsinainen sekamelska. Meninkin jännittäen katsomaan Doctor Strange in the Multiverse of Madnessia sen ennakkonäytökseen päivää ennen ensi-iltaa. Samalla pääsin muuten näkemään ennakkoon trailerin kauan odotetusta Avatar: The Way of Water -elokuvasta (2022).

Doctor Strange ryhtyy auttamaan erikoisia kykyjä omaavaa America Chavezia ja päätyy seikkailulle halki multiversumin rinnakkaistodellisuuksien.

Spider-Man: No Way Homen jälkeen ei tarvinnut odottaa kuin muutama kuukausi, että pääsee näkemään Benedict Cumberbatchin jälleen tohtori Stephen Strangena. Hahmon esiinnyttyä useammassa muussa filmissä ensimmäisen oman elokuvansa jälkeen, hän pääsee vihdoin taas varastamaan valokeilan itselleen. Cumberbatch tekee tähän asti kenties parasta työtään Strangena, tulkiten hienosti hahmonsa monenlaisia puolia läpi leffan.

     Kuten trailereista ja julisteista on voinut huomata, paluun tekevät myös Strangen taikurikaveri Wong (Benedict Wong), Strangen rakastama tohtori Christine Palmer (Rachel McAdams), sekä Wanda Maximoff, eli Scarlet Witch (Elizabeth Olsen), joka yrittää toipua WandaVision-televisiosarjan (2021) tapahtumista. Uutena hahmona taas esitellään Xochitl Gomezin näyttelemä America Chavez, joka tarvitsee Strangen apua multiversumin pelastamisessa. Wong, McAdams ja Olsenkin hoitavat paluun rooleihinsa onnistuneesti. Olsen tuo hahmoonsa paljon monimutkikkaita tunteita, Wandan koettua hurjia menetyksiä aiemmissa filmeissä ja omassa sarjassaan. McAdams pääsee paremmin esille kuin ensimmäisessä Doctor Strange -leffassa. Gomez hyppää pätevästi menoon mukaan mielenkiintoisen hahmonsa kanssa.

Kuten alussa kerroin, menin katsomaan Doctor Strange in the Multiverse of Madnessia hieman ristiriitaisin tuntein. Toisaalta odotin elokuvaa innolla, erityisesti kun sosiaalinen media on ollut täynnä varsin villejä teorioita siitä, ketä kaikkia hahmoja elokuvassa tultaisiin näkemään. Samalla olin kuitenkin peloissani, että elokuva rakentuisi täysin näiden potentiaalisten cameoiden varaan, eikä sillä olisi kunnollista tarinaa kerrottavanaan. Harmillisesti poistuessani teatterista tunteeni olivat yhä aika ristiriitaiset. Elokuvalla on onneksi oma kunnon kertomuksensa, joka pitää hyvin mukanaan läpi keston, mutta samalla kaikkien villien faniteorioiden jälkeen leffa tuntuu jopa todella vaisulta. Pari oivaa yllätystä mahtuu joukkoon, mutta jos menee katsomaan leffaa sillä odotuksella, että joka viides minuutti joku tunnettu Marvel-hahmo hyppää ruudulle, on tiedossa valtava pettymys.

Oma "pettymykseni" ei tosin niinkään johdu siitä, ettei elokuvassa nähdäkään sitä ja tätä ja tuota hahmoa, vaan koska se menee mielestäni paikoitellen aidan matalammista kohdista. Multiversumi-konsepti on äärimmäisen kiehtova ja se avaa loputtomasti portteja mitä mielikuvituksellisempiin maailmoihin, mutta elokuva ei oikein ota konseptista irti kuin pienen murto-osan. Multiversumi-ideaa on viime vuoden aikana tuotu mukaan niin Spider-Man: No Way Homessa kuin myös Disney+ -palvelun sarjoissa Loki (2021-) ja What If...? (2021-) ja mielestäni jokainen revitteli isommin kuin tämä elokuva. Ja kun filmin nimi on "Multiverse of Madness", itse jäin kaipaamaan sitä todellista hulluutta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi huono elokuva. Ei todellakaan. Doctor Strange in the Multiverse of Madness on varsin mainio supersankariseikkailu, joka tarjoaa Marvelille tuttuun tapaan vauhdikasta menoa, hauskaa huumoria ja näyttävää toimintaa. Jos jotain todella ihailin, niin elokuvan tekijöiden luovuutta Doctor Strangen erilaisten taikojen kanssa. Tähän päälle filmistä löytyy yllättävänkin paljon kauhuelementtejä. Evil Dead -trilogiasta (1981-1992) tuttu ohjaaja Sam Raimi pääsee esittelemään taustojaan kauhutekijänä. Filmi pitää sisällään hieman karmivaa kuvastoa, kuten myös tehokkaita äkkisäikäytyksiä. Elokuva ei pelkää synkistellä ja koetella, kuinka pitkälle se voi mennä K12-ikärajansa kanssa. Hienointa kuitenkin on, että filmi onnistuu hyvin syventymään Strangen, sekä Wandan hahmoihin ja katsojana ymmärtää täysin, miksi kumpikin toimii filmin aikana kuten he toimivat.

Raimin rakentama tunnelma on erittäin oivallinen ja pitää hyvin katsojasta kiinni. Kauhun tunnelmia vain lisäävät Danny Elfmanin mainiot musiikit, joista löytyy karmivien pianoäänien lisäksi myös seikkailullista menoa. Michael Waldronin käsikirjoitus toimii kelvollisesti, mutta hän olisi voinut heittäytyä vielä luovemmaksi multiversumin tarjoamien mahdollisuuksien kanssa. Waldron on kuitenkin pitänyt tekstinsä tiiviinä, mitä tehostaa elokuvan reipas leikkaus. Kahden tunnin kestossa aika ei ehdi käydä pitkäksi, sillä turhaa täytettä ei oikeastaan mukaan mahdu. Filmi on todella tyylikkäästi kuvattu ja kameratyöskentelystä löytyy paljon Raimille ominaista kikkailua. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja erikoistehosteet ovat tietty vaikuttavat ja äänimaailma jytisee oivallisesti.

Yhteenveto: Doctor Strange in the Multiverse of Madness on oikein mainio supersankariseikkailu, mutta internetin villien ja innostavien teorioiden jälkeen lopputulos tuntuu väkisinkin pienoiselta pettymykseltä. Valtavaa cameo-tykitystä odottavien katsojien kannattaakin laskea odotuksiaan huomattavasti, vaikka parit oivat yllätykset mahtuukin mukaan. Itse koin pettymyksen lähinnä siitä, ettei elokuva tunnu ottavan kaikkea irti kiehtovasta multiversumikonseptistaan. Se tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia, mutta leffa hyödyntää vain ripausta. Tarina on kuitenkin varsin toimiva ja elokuva kulkee reippaasti eteenpäin. Kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Taistelukohtaukset ovat tyylikkäitä ja nimikkosankarin taikakykyjä hyödynnetään erittäin luovasti pitkin leffaa. Seasta löytyy toimivaa huumoria, mutta kenties parasta on kuitenkin ohjaaja Sam Raimin kauhumainen leikittely. Kyseessä on selvästi Marvelin elokuvauniversumin karmivin ja kenties jopa synkin osa. Teknisiltä ansioiltaan leffa on tietty huippuluokkaa, varsinkin Raimille ominaisten kamerakikkailujen kanssa. Suurten ennakko-odotusten ja huhujen jälkeen Doctor Strange in the Multiverse of Madness tuotti pienoisen pettymyksen itselleni, mutta siitä huolimatta kyseessä on todella kelvollinen leffa, jonka katsoo mielellään uudestaankin.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Doctor Strange in the Multiverse of Madness, 2022, Marvel Studios