Backrooms (2026) - elokuva-arvostelu

BACKROOMS

Ohjaus: Kane Parsons

Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Renate Reinsve, Lukita Maxwell, Finn Bennett, Mark Duplass, Krista Kosonen, Avan Jogia ja Robert Bobroczkyi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Backrooms perustuu Kane Parsonsin YouTube-videosarjaan, joka puolestaan pohjautuu 4chan-foorumilla julkaistuun kuvaan keltaisten kattolamppujen valaisemasta toimistotilasta, jonka ympärille kehiteltiin kokonainen mytologia. Alkuvuodesta 2023 ilmoitettiin, että Parsons pääsee tekemään ihka aidon elokuvan aiheesta ja vieläpä A24:n ja James Wanin Atomic Monster -yhtiön tuottamina. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäiset lavasteet, jotka olivat lopulta niin labyrinttimäiset, että osa kuvausryhmästä myönsi jälkikäteen eksyneensä niissä. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Backrooms on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Backrooms ei ollut etukäteen tuttu konsepti ja kuulin koko hommasta vasta, kun Filmikela-sivua kirjoittava ystäväni ryhtyi hehkuttamaan minulle, että siitä on tulossa oikea leffa. Ruotsin reissuni takia minulta kesti melkein viikko, kunnes pääsin vihdoin uteliaana katsomaan, mistä Backroomsissa on oikein kyse?

Huonosti menestyvää huonekaluliikettä pyörittävä Clark löytää myymälänsä alakerrasta portaalin omituiseen tilaan, joka vaikuttaisi jatkuvan loputtomiin.

12 Years a Slave -elokuvasta (2013) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Doctor Strange -leffoistakin (2016-2022) tuttu Chiwetel Ejiofor näyttelee Clarkia, joka pyörittää omaa huonekaluliikettään, jolla ei mene kummoisesti. Tämän lisäksi Clarkin vaimo on vastikään jättänyt hänet ja alkoholismikin on hivuttautunut takaisin hänen elämäänsä. Ja jos tässä ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa, Clarkin merirosvoteemaisen kaupan alakerrassa on portaali vähän erilaiseen takahuoneeseen, missä piilee omat salaisuutensa ja mistä ei välttämättä noin vain pääsekään pois. Ejiofor tulkitsee hyvin hahmonsa piinattua mielenmaisemaa ja sitten pakkomiellettä, mikä Clarkilla muodostuu tätä omituista paikkaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös Lukita Maxwell ja Finn Bennett Clarkin kaupassa työskentelevinä Katina ja Bobbyna, vastikään Sentimental Valuesta (Affeksjonsverdi - 2025) palkintoehdokkuuksia kahminut Renate Reinsve Clarkin terapeuttina Maryna, sekä takaumissa Suomen oma Krista Kosonen Maryn äitinä Norana - torille! Ejioforin ohessa Reinsve on selvästi näyttelijäkaartin vahvinta antia. Hän esittää hyvin terapeuttihahmonsa suurta epäluuloa Clarkin selityksistä tästä mysteerisestä paikasta, jonne voi kävellä myymälän seinän läpi ja joka jatkuu loputtomasti joka suuntaan kuin maailman valtavin tunneliverkosto. Vielä paremmin hän suoriutuu leffan loppusuoralla, kun myös Mary päätyy takahuoneisiin.

Backrooms ei tosiaan ollut etukäteen juuri yhtään tuttu juttu minulle, mutta jo avausviikonloppuna kävi selväksi, että kyseessä on aikamoinen ilmiö ja että tälle elokuvasovitukselle oli kysyntää maailmalla. Sen lisäksi, että Backrooms takoi A24-yhtiön isoimman avausviikonlopputuloksen lippuluukuilla, elokuvan ohjaaja Kane Parsonsista muodostui 20-vuotiaana nuorin leffaohjaaja ikinä, jonka elokuva oli maailmalla avausviikkonsa menestynein. Lisäksi tämä, vähän aikaa sitten ilmestynyt Obsession (2025) ja alkuvuodesta pikaisen teatterikierroksen saanut Iron Lung (2026) ovat osoituksia siitä, että Hollywoodissa on tapahtumassa aikamoinen murrosvaihe, kun sketseihin ja pelivideoihin erikoistuneet tubettajat rikkovat rajoja ja ennätyksiä pikkubudjetin kauhuleffoillaan. Selvästi studiomääräysten pohjalta tehty kaavamainen Passenger (2026) onkin esimerkkinä jäänyt täysin näiden leffojen jalkoihin, saaden taatusti monet studiopamput jännittämään, kun aiemmin niin takuuvarmat hitit eivät enää jaksakaan kiinnostaa katsojia.

On myös hienoa, että A24, Atomic Monster ja muut antoivat YouTubeen Backrooms-lyhytvideoita tehneen Kane Parsonsin sekä ohjata tämän kunnon elokuvan, että vielä tehdä sen selvästi vapain käsin. Lopputuloksesta paistaa palo projektia kohtaan ja halu tuoda tämä kiehtova ja aika ahdistavakin idea vielä isompien yleisöjen eteen. Asia olisi taatusti ollut toinen, mikäli studio olisi vain maksanut oikeuksista ja palkannut puikkoihin jonkun periaatteessa kokeneemman, mutta samalla koko hommaan huonommin perehtyneen tekijän.

Mutta miten Backrooms toimi minun kaltaiselleni katsojalle, jolle koko juttu ei ollut etukäteen tuttu? Yllättävänkin hyvin. Pidin erittäin paljon elokuvan konseptista ja Parsonsin rakentamasta epämukavasta tunnelmasta. Sen verran mitä jälkikäteen luin ja katselin videoita, Parsons on onnistunut yhdistelemään eri asioita, mitkä Backroomsissa ovat viehättäneet ihmisiä, oli kyse sitten itse valtavan takahuonemiljöön ahdistavasta fiiliksestä, Parsonsin omien videoiden found footage -tyylistä, takahuoneissa vaanivista olennoista tai siitä omasta suosikistani, eli kauhun psykologisemmasta annista. Takahuoneet toimivat kiehtovana metaforana Clarkin rikkoutuneelle mielenmaisemalle, josta niin mies kuin hänen terapeuttinsa yrittävät ottaa selkoa. Kiehtovia vertauskuvia löytyy myös tekoälyyn ja sen kömpelöön yritykseen kopioida oikeaa maailmaa. Osaa katsojista tämä psykologisempi kauhu todennäköisesti pitkästyttää, mutta itse pidin sitä lopulta paljon karmivampana kuin loppuhuipennuksen tavanomaisempaa pakoa mörökölliltä. Osa katsojista tulee myös pitämään leffaa liian hämmentävänä, mutta omaan makuuni Backrooms olisi voinut vieläkin enemmän jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, sillä loppusuora on turhan selittelevä.

Teknisestikin Backrooms on erittäin mainio ja ensimmäisenä on pakko nostaa esiin se kaikista ilmeisin aspekti, eli itse takahuoneet, jotka toteutettiin jättimäisillä lavasteilla. Lopputulos on kertakaikkisen upea. Aluksi paikka näyttää vain kellertävästi valaistulta toimistotilalta, mutta mitä syvemmälle pääsemme alueella, sitä oudommaksi se muuttuu. Esineet saattavatkin olla seinällä tai jopa sulautuneet kiinni lattiaan, ovien kahvojen määrässä ei ole järkeä, kaiteet on aseteltu täysin epäloogisiin paikkoihin ja tarpeeksi syvällä näyt ovat entistä absurdimpeja. Tällä arkisten asioiden vinksahtaneella hyödyntämisellä saadaan jo aikaan tehokkaita puistatuksia. Myös puvustus on oivallista ja maskeeraus pätevää. Kameratyöskentely on onnistunutta, leikkaus sujuvaa ja Parsonsin sekä Edo Van Breemenin säveltämät musiikit tehostavat uhkaavaa tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Backrooms, Yhdysvallat, A24, 21 Laps Entertainment, Atomic Monster, Blumhouse-Atomic Monster, Chernin Entertainment, Oddfellows Pictures, Phobos

Arvostelu: Sentimental Value (Affeksjonsverdi - 2025)

SENTIMENTAL VALUE

AFFEKSJONSVERDI

Ohjaus: Joachim Trier

Pääosissa: Renate Reinsve, Stellan Skarsgård, Inga Ibsdotter Lilleaas, Elle Fanning, Anders Danielsen Lie, Cory Michael Smith, Catherine Cohen, Andreas Stoltenberg Granerud ja Øyvind Hesjedal Loven

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Affeksjonsverdi, eli Sentimental Value on uusi norjalainen draamaelokuva. Pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Joachim Trier ja Eskil Vogt kirjoittivat elokuvan käsikirjoituksen, saivat sille rahoituksen ja tekijäryhmän. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Sentimental Value sai toukokuussa 2025 Cannesin elokuvajuhlilla, missä elokuva voitti Grand Prix -palkinnon. Nyt elokuva on saapunut Suomen teattereihin, saatuaan meillä ensiesityksensä Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Itse olen odottanut sen näkemistä kiinnostuneena, Cannesista lähtien kiertäneiden kehujen takia. Kävinkin katsomassa Sentimental Valuen pian sen ilmestymisen jälkeen.

Borgin perheen äidin kuolema tuo takaisin yhteen toisistaan eristäytyneet tyttäret, sekä elokuvia ohjaamaan lähteneen isän. Onko tässä tilaisuus korjata tulehtuneet välit, vai ovatko haavat liian syviä annettavaksi anteeksi?

Joachim Trierin edellistäkin elokuvaa, The Worst Person in the Worldia (Verdens verste menneske - 2021) tähdittänyt Renate Reinsve ja Inga Ibsdotter Lilleaas näyttelevät Noraa ja Agnesta, sisaruksia, jotka tulevat toimeen, mutta jotka eivät ole olleet läheisiä pitkään aikaan. Norasta on tullut varsin menestyksekäs teatterinäyttelijä, kun taas lapsena elokuvissa esiintynyt Agnes on tavanomaisempi äiti omalle perheelleen. Kun Noran ja Agnesin äiti menehtyy, siskokset tapaavat taas ja mikä merkittävintä, he tapaavat pitkästä aikaa isänsä, Stellan Skarsgårdin näyttelemän Gustavin. Gustav hylkäsi perheensä tyttöjen ollessa pieniä, tavoitellakseen uraa elokuvaohjaajana. Kun Gustav palaa kuvioihin, tytöt ovat epäileväisiä, etenkin kun nykyään selvässä alamäessä menestyksen suhteen oleva isä kertoo työstävänsä sukuunsa liittyvää elokuvaa, mihin haluaisi Noran päärooliin. Reinsve, Lilleaas ja Skarsgård ovat kaikki mainioita rooleissaan ja tulkitsevat hyvin vaikeaa perhedynamiikkaansa. Aina erinomainen Skarsgård vakuuttaa jo sillä, että hän on täydellisesti englantia puhuva ruotsalainen mies, joka näyttelee norjalaista miestä, joka puhuu englantia korostuksella.

     Elokuvassa nähdään myös Elle Fanning, joka esittää leffatähti Rachel Kempiä, jonka Gustav saa houkuteltua elokuvaansa, Noran kieltäydyttyä roolista. Amerikkalainen Fanning on omanlaisensa outolintu norjalaiselokuvassa, sopien toki täydellisesti rooliinsa Racheliksi, joka on hahmonakin hieman ulkopuolinen saapuessaan Norjaan.

Sentimental Value osoittautui oikein hyväksi perhedraamaksi, joskin elokuva ei tehnyt mitään sellaista lähtemätöntä vaikutusta, mitä kesän yli kuullut kehut antoivat odottaa. Borgien vaikea perhekuvio on tosiaan taitavasti toteutettu, niin näyttelijöiden kuin käsikirjoituksenkin puolesta. Jokaisella on omat juttunsa, jotka hiertävät ja toimivat esteenä sille, että perhe voisi aloittaa väliensä korjaamisen. Gustavin elokuvaprojekti saa kohottelemaan kulmia, mutta leffan edetessä käy selväksi, että se on aika lailla ainoa välittämisen tapa, jonka mies osaa. Norasta tuntuu siltä, että isä yrittää vain hyötyä tyttärensä menestyksestä teatterien lavoilla ja päästä hänen roolittamisen kautta itsekin takaisin valokeilaan, mutta vähitellen voi huomata, että Gustav haluaa käyttää projektia tutustuakseen tyttäreensä uudelleen.

Tarina kulkee verkkaisesti omalla painollaan ja täytyy sanoa, että paikoitellen parin tunnin ja vartin kesto tuntui hieman liialliselta, etenkin kun kohtauksesta toiseen siirrytään usein varsin töksähdellen. Elokuvan lopetus on kuitenkin kaiken jälkeen onnistunut, vaikkei se jättänyt ainakaan itseäni sellaisen tunnemyllerryksen valtaan kuin voisi toivoa. Hyvän draaman lisäksi leffasta löytyy myös ripaus huumoria, sekä hieman sanottavaa elokuvateollisuudesta. Kansainvälisyyden tavoittelu on tärkeää, jotta saa nykyään rahoitusta. Sen huomaa Gustavin elokuvasta, mihin palkataan Hollywood-tähti, vaikka käsikirjoituksen kääntäminen englanniksi vie osan sen henkilökohtaisuudesta pois. Sen huomaa myös itse Sentimental Valuesta, johon on saatu kenties pohjoismaiden tunnetuin näyttelijä Stellan Skarsgård, sekä amerikkalaistähti Elle Fanning. Huomaahan sen jo täällä Suomessa, kun miettii tällä viikolla teattereihin saapuvaa Sisu 2:a (2025). Mutta kadottavatko pohjoismaalaiset elokuvat osan identiteetistään tällä kansainvälisyyden tavoittelulla?

Joachim Trierin aiemmat työt, kuten jo mainittu The Worst Person in the World ovat itseltäni valitettavasti jääneet väliin, mutta Sentimental Value on näyttö osaamisesta aidon tuntuisen ihmisdraaman parissa. Trierin ja Eskil Vogtin käsikirjoitus on tosiaan oivallinen, myös dialoginsa puolesta. Lisäksi elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja äänimaailmakin hyvin rakennettu Hania Ranin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Affeksjonsverdi, 2025, Mer Film, Eye Eye Pictures, MK2 Productions, Lumen Production, Komplizen Film, BBC Film, Film i Väst, Oslo Filmfond, Arte France Cinéma, Mediefondet Zefyr, Alaz Film, ZDF/Arte, Don't Look Now, Creative Europe, Eurimages, Normandy Regional Fund, Zentropa Entertainments, Zentropa International Sweden

Arvostelu: A Different Man (2024)

A DIFFERENT MAN

Ohjaus: Aaron Schimberg

Pääosissa: Sebastian Stan, Renate Reinsve, Adam Pearson, C. Mason Wells, Owen Kline, Charlie Korsmo ja Michael Shannon

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

A Different Man on Sebastian Stanin tähdittämä mustan huumorin psykologinen trilleri. Ohjaaja-käsikirjoittaja Aaron Schimberg suunnitteli elokuvaa koronaviruspandemian aikana ja ilmoitti sen teosta kesällä 2022, jolloin kuvauksetkin pyörähtivät käyntiin. A Different Man sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa ja nyt elokuva saapuu kunnon teatterikierrokselle, sen saatua ensiesityksensä Suomessa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla syyskuussa. Itse odotin leffaa kiinnostuneena lähinnä yllä olevan julisteen takia, tietämättä mitään elokuvan tarinasta. Kävinkin katsomassa A Different Manin lähes sokkona sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Näyttelijäksi pyrkivä Edward Lemuel sairastaa neurofibromatoosia, minkä takia hänen kasvonsa ovat epämuodostuneet. Kun Edward saa kuulla uudesta lääkkeestä, jolla toivotaan pystyvän parantamaan tämä tauti, hän päättää heti osallistua kokeiluun.

Marvel-elokuvien Bucky "Winter Soldier" Barnesina parhaiten tunnettu Sebastian Stan näyttelee Edward Lemuelia, joka sairastaa neurofibromatoosia. Sairaus on tehnyt hänen kasvoistaan pahasti epämuodostuneet, minkä takia Edwardin on ollut haastavaa tavoitella unelmaansa näyttelijänä. Mies tarttuukin heti tarjoukseen, kun hän saa kuulla lääkkeestä, joka saattaisi parantaa hänet... mutta vaikka hän muuttuisikin ulkoisesti, onko lääkkeessä siltikään mahtia parantaa hänen elämäänsä? Olen pitänyt Stania aiemmin lähinnä kelvollisena näyttelijänä, mutta A Different Manissa hän onnistuu häikäisemään oikein kunnolla. Stan tekee Edwardista saman tien sympaattisen reppanan, jonka toivoo saavuttavan tavoitteensa... kunnes lääke alkaa vaikuttaa ja Edwardin elämä muuttuu kokonaan, eikä mies oikein sopeudu muutokseen. Hahmon matka on kiehtova ja pistää kaikenlaiset katsojat pohtimaan, onko järkeä tuhlata elämäänsä haaveillakseen siitä, mitä voisi olla, eikä löytää onnea siitä, mitä jo on. Kuten tiedetään, ruoho ei välttämättä ole vihreämpää aidan toisella puolen.

     Elokuvassa nähdään myös Renate Reinsve Edwardin naapurissa asuvana näytelmäkirjailija Ingridinä, sekä oikeasti neurofibromatoosia sairastava Adam Pearson Oswaldina, joka on sellainen kaikkien kaveri -tyyppi, jota itseään häpeävä introvertti Edward tietty kadehtii. Ingrid on onnistuneen monisävyinen hahmo, jonka kohdalla katsojan mielipiteet muuttuvat rajusti leffan edetessä. Pearson taas on kuin kotonaan tympäisevänkin mukavana Oswaldina, jota sairaus ei vaikuta häiritsevän tuon taivaallista. Enpä yllättyisi, jos koko näyttelijätrio kisaisi ensi kevään Oscar-gaalassa.

Ohhoh, olipa A Different Man äärimmäisen mielenkiintoinen kokemus, joka jämähtää taatusti pidemmäksikin aikaa katsojansa mieleen ja jonka myötä tulee itsekin pohdittua omaa elämäänsä ja ajatusmallejaan. Elokuva pureutuukin oivaltavasti ja terävästi ihmisten päiden sisälle, pohtien esimerkiksi juuri sitä, miten suurin piirtein kaikilla on taipumus keskittyä tavoittelemaan jotain muuta tai jotain mitä toisella on, sen sijaan, että olisi tyytyväinen siihen, mitä itsellä on jo. Elokuvassa käsitellään myös totta kai ableismia ja sen eri muotoja. Miten näemme vammaisuuden ja miten suhtaudumme siihen. Toljottaminen, selän takana nauraminen sun muu tuntuu toki pahalta, mutta entäpä sitten jalustalle nostaminen ja erilaisten mahdollisuuksien tarjoaminen ihan vain erilaisuuden takia? Onko sekään lopulta oikein? Leffassa myös pohditaan ovelia reittejä, voiko Stan näytellä maskeerattuna vammaista, vai ryöstääkö hän tällä roolin joltain oikeasti neurofibromatoosia sairastavalta?

Kaikki tämä pohdinta on puettu tehokkaaseen psykologiseen trilleriin, jossa kuorrutuksena kakun päällä toimii vekkulin synkkä huumorintaju. A Different Man on vuoden omalaatuisimpia teoksia, joka jaksaa yllättää tarinankerronnallaan ja hahmokehityksillään kerta toisensa perään, aina varsin villeiksi äityville viimeisille minuuteille asti. Se jättää paljon herkullista pureskeltavaa siitä, kuka tässä kaikessa toimikaan oikein, kuka saa mitä tilasi ja kenelle olisi kuulunut parempi kohtalo? Tietyt surrealistiset vivahteet saavat myös miettimään, tapahtuivatko jotkut asiat oikeasti ja mitä jotkut hahmot saattavat mahdollisesti salailla?

Aaron Schimbergin ohjaus on väkevää ja käsikirjoitus vielä sitäkin parempi, enkä ihmettelisi, jos Schimbergin tekstikin olisi vahvoilla ensi kevään Oscar-gaalassa. A Different Man on myös teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja monissa pitkissä otoksissa näyttelijät saavat todella toteuttaa itseään. Leikkaus on myös sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraustiimi on tehnyt huikeaa työtä Sebastian Stanin kanssa elokuvan alkupäässä. Äänimaisema on hyvin rakennettu ja Umberto Smerillin säveltämät musiikit tunnelmoivat kaihoisasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Different Man, 2024, A24, Grand Motel Films, Killer Films