Daredevil: Born Again, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

DAREDEVIL: BORN AGAIN - KAUSI 2

Luojat: Dario Scardapane, Matt Corman ja Chris Ord

Näyttelijät: Charlie Cox, Vincent D'Onofrio, Deborah Ann Woll, Michael Gandolfini, Wilson Bethel, Arty Froushan, Nikki M. James, Zabryna Guevara, Genneya Walton, Ayelet Zurer, Margarita Levieva, Hamish Allan-Headley, Matthew Lillard, Tony Dalton, Camila Rodriguez, Krysten Ritter, Elden Henson, Toby Leonard Moore ja Mike Colter

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 18

Marvelin sarjakuviin perustuva ja Netflixin Daredevil-sarjan (2015-2018) tarinaa jatkava Daredevil: Born Again nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Disney+ -palvelussa keväällä 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kakkoskauden kuvaukset olivat jo käynnistyneet, ennen kuin ensimmäisestä kaudesta oli julkaistu yhtäkään jaksoa ja nyt Daredevil: Born Againin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun Disney+:ssa. Itse pidän valtavasti Netflixin Daredevilista, mutta Daredevil: Born Againin ensimmäinen kausi oli pienoinen pettymys, kaudella näkyessä tuotannon ongelmat. Odotin silti positiivisin mielin toisen kauden näkemistä ja katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Daredevil yrittää kaikkensa pysäyttääkseen pormestari Wilson Fiskin, joka kiristää otettaan New Yorkista.

Charlie Cox nähdään jälleen kerran sokeana asianajaja Matt Murdockina, eli New Yorkin katuja suojelevana Daredevilina. Mattin jouduttua murhayrityksen kohteeksi edelliskauden päätteeksi, mies on päättänyt piiloutua ja lähteekin ulos lähinnä pirullisena alter egonaan. Cox on taas kerran mahtavassa vedossa, tulkiten vakuuttavasti hahmonsa sisäisiä dilemmoja, kun eskaloituva tilanne puskee Mattia tekemään ratkaisuja, joita hän ei hyväksy. Erinomainen on toki myös vastapuolelta löytyvää New Yorkin pormestari Wilson Fiskiä, eli julmaa rikollispomo Kingpiniä näyttelevä Vincent D'Onofrio. Fiskillä ei ole supervoimia, joilla pystyisi vaikkapa hävittämään puolet ihmiskunnasta sormien napsautuksella, mutta D'Onofrion huikean hyytävä suoritus saa katsojan aina jännittyneeksi, kun mies astelee ruutuun.

     Tuotantokaudella nähdään myös vanhat tutut Deborah Ann Woll Mattia auttavana Karen Pagena, Ayelet Zurer Fiskin vaimona Vanessana, Wilson Bethel tappaja Benjamin "Bullseye" Poindexterinä, Arty Froushan, Michael Gandolfini ja Zabryna Guevara Fiskiä seuraavina Buck Cashmanina, Daniel Blakena ja Sheila Riverana, Genneya Walton reportteri BB Urichina, sekä Margarita Levieva Mattin ex-tyttöystävänä, terapeutti Heather Glenninä. Uutena hahmona kausi esittelee Matthew Lillardin näyttelemän mysteerisen herra Charlesin, joka saapuu New Yorkiin hoitamaan omia tarkoitusperiään. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Bethel, joka onnistuu tekemään esittämästään Bullseyesta entistä arvaamattoman. Miehen janotessa kostoa Fiskille, voi hänestä kuoriutua juuri se liittolainen, jota Daredevil tarvitsisi, mutta jonka metodeja sankarimme ei hyväksy.

Daredevil: Born Againin ensimmäinen tuotantokausi kärsi hieman tuotannollisista ongelmista. Sarjaa ryhdyttiin kuvaamaan tietynlaisena, mutta kun niin koeyleisöt, päätähdet Cox ja D'Onofrio kuin Marvel-pomo Kevin Feige tuumivat, että tämä ei toimi yhtään, tuotanto pistettiin tauolle siksi aikaa, että suuri osa sarjasta kirjoitettiin uusiksi. Tämä vanhojen ja uusien palojen yhdistelmä näkyi esimerkiksi omituisena rytmityksenä ja hieman sinne tänne rönsyilevänä tunnelmana. Onneksi toista tuotantokautta on ryhdytty tekemään huomattavasti selvemmällä visiolla ja kakkoskausi onkin kaikin tavoin edeltäjäänsä parempi paketti, sekä parasta mitä Marvel on hetkeen tarjonnut.

Nämä kahdeksan jaksoa vievät täysin mennessään, eikä konflikti Daredevilin ja Wilson Fiskin välillä ole koskaan ollut näin haastava. Fiskin yhä vain julmempi ja häikäilemättömämpi tapa johtaa New Yorkia pistää Daredevilin entistä ahtaammalle ja turvautumaan keinoihin ja liittolaisiin, joita hän tavallisesti välttelisi. Jännite pysyy korkealla kaiken aikaa, mitä toki edesauttaa se, kuinka epämukavan läheltä meininki usein liippaa tämän hetken Yhdysvaltoja. Fiskin AVTF-erityisjoukko heijastelee selvästi ICE-agenttien toimia. Kausi tarjoaa myös aivan mahtavia toimintakohtauksia, jotka luottavat enemmän Netflix-sarjasta tuttuun brutaaliin käsirysyyn kuin Born Againin avauskauden tietokonekikkailuun. Onpa mukana toki se Daredevilille ominainen yhdellä pitkällä otoksella kuvattu turpaanveto useita vihollisia vastaan. Tämäkään kausi ei ole sieltä lapsiystävällisimmästä Marvel-päästä, vaan veri roiskuu, luut katkeilevat ja kallot halkeilevat.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät tiukkaa ilmapiiriä ansiokkaasti yllä, samalla kun Dario Scardapanen johtama käsikirjoitustiimi vie kertomusta ja hahmoja mukaansatempaavasti eteenpäin. Kirjoittajat tarjoavat toisaalta väkevän huipennuksen, mutta jättävät tietyt jutut auki erittäin kiinnostaviin paikkoihin, enkä malta odottaa, kuinka homma tästä jatkuu ensi maaliskuussa käynnistyvällä kolmoskaudella. Teknisestikin Daredevil: Born Againin toinen kausi on pätevä, vaikka digiefektit eivät aina täysin vakuuta. Kameratyöskentely on usein tyylikästä ja leikkaus sulavaa. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset rujot ja puvustus hienoa. Pidän valtavasti Daredevilin tämänkertaisesta asusta, joka on se vanha punainen asu, mutta maalattuna mustaksi. Kauden varrella maali rapisee pois ja punaista pilkistää alta yhä enemmän. Ja hahmon fanina on suuri ilo vihdoin nähdä kahden D-kirjaimen koristavan hahmon rintakehää. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja Newtonin veljekset tunnelmoivat musiikeillaan jälleen jännittävästi ja toisinaan mahtipontisestikin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Daredevil: Born Again, Yhdysvallat, 2025-, Marvel Studios, Marvel Television, 20th Television, Corman & Ord, The Walt Disney Company

Scream 7 (2026) - elokuva-arvostelu

SCREAM 7

Ohjaus: Kevin Williamson

Näyttelijät: Neve Campbell, Isabel May, Joel McHale, Sam Rechner, Celeste O'Connor, Asa Germann, Courteney Cox, Mason Gooding, Jasmin Savoy Brown, Anna Camp, Mark Consuelos, Mckenna Grace, Jimmy Tatro, Michelle Randolph, Ethan Embry ja Matthew Lillard

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten sen ympärille muodostui kokonainen franchise, johon kuului niin jatko-osia kuin samanniminen televisiosarja (2015-2019). Vuonna 2022 elokuvasarja herätettiin takaisin eloon elokuvalla Scream, joka menestyi niin hyvin, että jatko-osa Scream VI ilmestyi heti seuraavana vuonna, eli maaliskuussa 2023. Seitsemännen osan teko käynnistyi saman tien, kun kuudes osoittautui menestykseksi. Ohjaajakaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett päätyivät kuitenkin tekemään vampyyrileffa Abigailin (2024), jolloin heidän tilalle valittiin Christopher Landon. Kun vuoden 2022 Screamia ja Scream VI:a tähdittänyt Melissa Barrera sai potkut kritisoituaan Israelin tekoja Gazassa, myös toinen tähti Jenna Ortega ja Landon jättivät elokuvan. Uudeksi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi palkattiin alkuperäisen Screamin käsikirjoittaja Kevin Williamson ja alkuperäisiä osia tähdittänyt Neve Campbell saatiin ylipuhuttua takaisin sarjaan, Campbellin jäätyä pois Scream VI:sta, koska hänelle ei maksettu tarpeeksi. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025 ja nyt Scream 7 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin vuoden 2022 Screamia kelpo lisäyksenä sarjaan, mutta kuudes leffa jäi mielestäni aika keskinkertaiseksi. Odotukseni seitsemättä osaa katosivat, kun Barrera ja Ortega poistuivat kuvioista, eivätkä elokuvan trailerit juuri voittaneet minua puolelleen. Kävin silti katsomassa Scream 7:n sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Sidney Prescott yrittää keskittyä rauhalliseen perhe-elämään, kun jälleen joku Ghostfaceksi naamioitunut alkaa murhata ihmisiä hänen ympärillään.

Jäätyään pois Scream VI:sta epäonnistuneiden palkkaneuvottelujen seurauksena, Neve Campbell palaa jälleen rooliinsa Sidney Prescottiksi, joka on jo viisi kertaa selviytynyt Ghostfaceksi naamioituneiden hyyppien kynsistä. Ja jos Sidney luuli, että hänet on vihdoin jätetty rauhaan, niin turha toivo, sillä jälleen alkaa ihmisiä löytyä raa'asti murhattuina. Vuoden 2022 Screamissa Campbell tyytyi lähinnä sivurooliin ja hoiti hommansa käsittämättömän innottomasti. Tästä syystä minulle ei edes tullut ikävä häntä kuudetta osaa katsoessani ja jännitin, että noinkohan Campbell hoitaa hommansa tälläkin kertaa yhtä puisesti. Jos Scream 7:stä voi kuitenkin jotain positiivista sanoa, niin Campbell on oikeasti hyvässä vedossa ikonisimmassa roolissaan. Asiaa on todennäköisesti auttanut raportoitu seitsemän miljoonan dollarin palkkio.

     Elokuvassa nähdään myös Joel McHale Sidneyn poliisimiehenä Markina ja Isabel May heidän tyttärenään Tatumina, Sam Rechner Tatumin poikaystävänä Beninä, Mckenna Grace ja Celeste O'Connor Tatumin ystävinä Hannahina ja Chloena, Asa Germann Woodsboro-murhista intoilevana Lucasina, sekä tottakai Courteney Cox televisiopersoona Gale Weathersina. Lisäksi parista aiemmasta osasta tutut Jasmin Savoy Brownin ja Mason Goodingin esittämät sisarukset Mindy ja Chad käyvät kääntymässä, näyttäen, että sentään parin aiemman osan tapahtumia ei ole pyyhitty pois aikajanalta niiden päätähtien poistumisen myötä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin tällä kertaa Cox on se, jota ei juuri vaikuta kiinnostavan olla mukana. Aivan kuin hänkin olisi tuuminut, että hänen hahmonsa olisi pitänyt kuolla kutososassa.

Scream 7 taitaa olla mielestäni sarjan heikoin osa tähän mennessä. On kiva nähdä, että Neve Campbell palaa vihdoin innolla Sidneyn rooliin, mutta hänen ympärilleen kasattu elokuva onkin sitten valitettavan ponneton kompromissiratkaisu Barreran potkuista lumipalloefektinä syntyneiden suunnitelmanmuutosten seurauksena. Elokuvasarjan vannoutuneimpia faneja saman vanhan innoton kierrättäminen tuskin haittaa, mutta itse tuumin jo ennen puoltaväliä, että ehkä olisi parempi, jos Scream vaipuisi jälleen horrokseen hetkeksi. Koska eiväthän nämä leffasarjat siis ikinä oikeasti lopu kokonaan. Mutta ehkä kymmenisen vuoden tauko tekisi hyvää.

Guy Busickin ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten vain tapettaviksi tarkoitetuista teinihahmoista tai Ghostface-naamion alta paljastuvan tyypin motiivista. Pari ihan jännittävää kohtausta ja kekseliästä tappoa on saatu aikaiseksi, joskin yksi kuolema on naurettavassa yliampuvuudessaan enemmän Scary Movie -osastoa. Tavallaan Scream alkaakin jo tuntua parodialta itsestään, vaikka homma hoidetaan haudanvakavasti. Siinä, missä alkuperäinen kauhuklassikko leikitteli kekseliäästi lajityypin kliseillä ja toi raikkautta tuolloin kulahtaneeseen slashergenreen, Scream 7 on pelkkä vaisu varjo siitä, mitä sarja aikoinaan edusti. Elokuvasarja on viimeistään nyt vajonnut yhdeksi niistä tusinaslashereista, joista se aikoinaan teki pilkkaa. Mukaan on taas yritetty mahduttaa metatietoista kommentaaria, mutta se jää yhtä puolitiehen kuin melkein kaikki muukin leffassa.

Scream 7 on myös osoitus siitä, että aina ei riitä se, että vanhat konkarit tuodaan takaisin myös kameran takana. Kevin Williamsonin työ ohjaajana jättää toivomisen varaa etenkin kauhuosastolla, joka luottaa pelkästään kovaäänisiin pelotteluihin. Paremmin Williamson hoitaa Campbellin ja Mayn välisen vaikean äiti-tytär-suhteen, joskin käsikirjoituspuolella tämäkin jää ohkaiseksi. Sentään Scream 7 on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Pimeyden keskeltä taustalla esiin hivuttautuva Ghostface-maski on aina yhtä kuumottava näky. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta parit digiefektit pistävät silmään ikävästi. Marco Beltrami vastaa tämänkin Screamin musiikeista, mutta paria vanhaa melodiaa lukuun ottamatta mies ei ole saanut mitään uutta ja kiinnostavaa aikaiseksi. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream 7, Yhdysvallat, 2026, Paramount Pictures, Outerbanks Entertainment, Project X Entertainment, Québec Production Services Tax Credit, Radio Silence Productions, Spyglass Media Group

Arvostelu: Five Nights at Freddy's 2 (2025)

FIVE NIGHTS AT FREDDY'S 2

Ohjaus: Emma Tammi

Pääosissa: Josh Hutcherson, Piper Rubio, Elizabeth Lail, Freddy Carter, Theodus Crane, Wayne Knight, Mckenna Grace, Teo Briones, Audrey Lynn Marie, Skeet Ulrich, Matthew Lillard, Kellen Goff ja Megan Fox

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Suosittuun videopelisarjaan perustuva kauhuelokuva Five Nights at Freddy's (2023) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Five Nights at Freddy's 2 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa ihan viihdyttävänä kauhurainana, mutten ole pahemmin odottanut jatko-osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Five Nights at Freddy's 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.

On kulunut vuosi Freddy Fazbear's -pizzerian koettelemuksista. Samalla kun Mike ja Vanessa yrittävät jatkaa elämäänsä, Abby alkaa saada viestejä vanhoilta "ystäviltään".

Josh Hutcherson, Piper Rubio ja Elizabeth Lail palaavat rooleihinsa Schmidtin sisaruksiksi Mikeksi ja Abbyksi, sekä poliisi Vanessaksi, joka paljastui ensimmäisessä elokuvassa Freddy Fazbear's Pizzan luojan, pahan William Aftonin (Matthew Lillard) tyttäreksi. Kolmikko selviytyi pizzerian murhanhimoisilta animatroniikkanukeilta ja vuotta myöhemmin Mike ja Vanessa yrittävät niin jatkaa elämiään kuin miettiä, mitä heidän välillä oikein tapahtuu. Ovatko he vain kavereita, vai jotain enemmän? Abby sen sijaan haikailee vanhojen ystäviensä luokse ja painajainen alkaa uudelleen, kun tyttö alkaa saada viestejä nukeilta. Lail on kelvollinen osassaan, mutta Hutchersonin työ on tällä kertaa hieman väsähtänyttä. Rubio on kasvanut elokuvien välissä, eikä hän oikein mene enää läpi sinisilmäisestä tytöstä, joka ei tajuaisi karmivien nukkejen haluavan satuttaa.

     Elokuvassa nähdään myös Theodus Crane Miken kaverina Jeremiahina, Wayne Knight Abbyn opettajana Berginä, Skeet Ulrich Henrynä, jonka tytär kuoli 20 vuotta sitten Freddy Fazbear's -pizzeriassa, Freddy Carter pizzerian uutena yövartijana, sekä Mckenna Grace ja Teo Briones paranormaaleja tapahtumia ja paikkoja tutkivina Lisana ja Alexina, jotka kiinnostuvat pizzerian kaameasta historiasta. Näyttelijäkaartin suoriutumiset ailahtelevat läpikotaisin. Elokuvan paras näyttelijä taitaa olla Knight, joka tekee hänen opettajahahmostaan poikkeuksellisen vihattavan mulkeron. Hänen kohdalla katsojaa ei haittaisi tippaakaan, vaikka Freddy ja kumppanit repisivät hänet palasiksi.

Se, tykkääkö Five Nights at Freddy's 2:sta riippuu pitkälti siitä, mitä mieltä oli ensimmäisestä elokuvasta. Jos pidit ykkösestä, en näe syytä miksi et pitäisi myös jatko-osasta. Jos taas et tykännyt ensimmäisestä Five Nights at Freddy's -leffasta, on jatko-osaan turha tuhlata aikaa. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli ihan ok kauhupeliadaptaatio ja mielestäni myös tämä toinen elokuva on ihan ok kauhupeliadaptaatio. Five Nights at Freddy'sin idea näistä pizzerian eläinmaskottien hurjiksi äityvistä animatroniikkanukeista on edelleen mielenkiintoinen ja kakkosleffa haluaa tuoda tähän maailmaan lisää sisältöä. Uutena pahiksena toimiva Marionetti-nukke on erityisen karmiva näky, sekä muutenkin Freddyä ja kumppaneita julmempi antagonisti.

Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä käyntiin, alkupään käyttäessä jokusen tovin pääkolmikon traumoihin, ennen kuin leffa nakkaa heidät takaisin pizzeriaan. Vasta toisella puoliskollaan elokuva starttaa kunnolla ja luvassa on pari todella viihdyttävää kohtausta, joista eräs tietokoneen ääressä vietettävä osio saa takuulla videopelin fanit myhäilemään tyytyväisinä. Pari ihan jännittävääkin hetkeä mahtuu sekaan, mutta niin mahtuu myös tahatonta komiikkaakin, sekä laiskoja säikyttelyjä. Loppusuoran pienoiseksi ongelmaksi koituu se, että viime minuuteilla leffa ryhtyy liikaa pohjustamaan kolmatta elokuvaa, viemättä ensin tätä leffaa tyydyttävästi päätökseensä. Five Nights at Freddy's 2 loppuu tästä syystä hassun tönkösti.

Ykkösosan tapaan myös tämän elokuvan on ohjannut suomensukuinen Emma Tammi, jonka työ on hieman ailahtelevaa näyttelijöiden ja tunnelman parissa. Tällä kertaa yksin käsikirjoituksesta vastuussa olevan Scott Cawthonin teksti ei ole kaksinen, mutta se antaa tarpeeksi kelvolliset raamit ihan viihdyttävälle menolle. Teknisesti Five Nights at Freddy's 2 toimii menevästi. Se on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, maskeeraukset oivalliset ja animatroniikkanuket näyttävät toistamiseen upeilta. Äänimaailma rakentuu turhan paljon pelkkien hyppysäikyttelyjen varaan, mutta Newtonin veljesten säveltämät musiikit ovat aidosti mainiot ja elokuvan parhaita puolia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lisää vinkkiä kolmososasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Five Nights at Freddy's 2, 2025, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Scott Cawthon Productions

Arvostelu: Chuckin ihmeellinen elämä (The Life of Chuck - 2024)

CHUCKIN IHMEELLINEN ELÄMÄ

THE LIFE OF CHUCK

Ohjaus: Mike Flanagan

Pääosissa: Tom Hiddleston, Chiwetel Ejiofor, Karen Gillan, Benjamin Pajak, Mark Hamill, Mia Sara, Annalise Basso, Jacob Tremblay, Kate Siegel, Carl Lumbly, Taylor Gordon, Cody Flanagan, Samatha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Rahul Kohli, Heather Langenkamp, Violet McGraw, David Dastmalchian, Harvey Guillén, Q'orianka Kilcher, Antonio Raul Corbo ja Nick Offerman

Genre: draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

The Life of Chuck, eli suomalaisittain Chuckin ihmeellinen elämä perustuu Stephen Kingin samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Alun perin Darren Aronofsky havitteli kirjan filmatisointioikeuksia, mutta lopulta projekti päätyi Mike Flanaganille, joka oli ohjannut Kingin kirjojen pohjalta jo elokuvat Gerald's Game (2017) ja Doctor Sleep (2019). Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023 ja Chuckin ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Tänä kesänä elokuva on levinnyt useampiin maihin ja nyt Chuckin ihmeellinen elämä on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä suurella mielenkiinnolla sen Toronton ensi-illan jälkeen ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Maailmanlopun lähestyessä opettaja Marty Anderson kummastelee kaikkialle ilmestyviä mainoksia, jotka kiittelevät Charlie "Chuck" Krantzia 39:stä mahtavasta vuodesta. Kuka on tämä mysteerinen Chuck ja miten hän liittyy mihinkään?

Chiwetel Ejiofor näyttelee Marty Andersonia, opettajaa, joka yrittää toipua erostaan vaimostaan Feliciasta (Karen Gillan), samalla kun hän yrittää pitää elämäänsä kasassa maailmanlopun lähestyessä. Luonnonkatastrofit ovat äityneet ennennäkemättömän tuhoisiksi ympäri maailman, kokonaisten kaupunkien vajotessa maan alle tai jäädessä veden varaan. Internet katkeaa ja autot jämähtelevät paikoilleen. Kummallisin ilmiö Martyn mielestä on kuitenkin kaikkialle ilmestyneet mainokset mysteerimiehestä Charles Krantzista, kavereille ihan vain Chuckista. Kuka hän on ja miksi hän on yhtäkkiä kaikkialla, hymyilemässä ihmisille, joiden elämät murentuvat heidän ympäriltään? Ejiofor on mainio roolissaan hämmentyneenä ja yhä vain pelokkaammaksi muuttuvana Martyna ja Gillankin suoriutuu oivallisesti tämän sairaanhoitajan hommia paiskovana ex-vaimona. Itse Chuckina nähdään niin ohjaaja Mike Flanaganin poika Cody, Benjamin Pajak, Jacob Tremblay kuin aikuisena Lokin roolista parhaiten tuttu Tom Hiddleston. Kaikki tulkitsevat mainiosti hahmoa, josta en halua sen enempää avata tässä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mark Hamill ja Mia Sara Chuckin isovanhempina, sekä Carl Lumbly, Annalise Basso, Kate Siegel, Taylor Gordon, Samantha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Heather Langenkamp, David Dastmalchian ja Harvey Guillén erinäisissä sivurooleissa Chuckin elämän varrelta. Näyttelijäkaartista suuri osa on työskennellyt jo aiemmin Flanaganin kanssa ja kaikki hoitavat tonttinsa mallikkaasti.

Kun taustalla on Stephen Kingin kynäilemä tarina ja ohjaajana toimii Mike Flanagan, voisi helposti luulla, että lopputuloksena olisi kauhuelokuva - ovathan molemmat miehet tunnettuja lähinnä tuon lajityypin puolelta. Mutta ei. Chuckin ihmeellinen elämä on molemmilta tekijöiltä epätavallinen teos, joka keskittyy elämän ilojen löytämiseen silloinkin, kun kaikki elämässä vaikuttaisi olevan menossa päin helvettiä. Elokuvassa kommentoidaan, mihin esimerkiksi ilmastonmuutos voisi pahimmillaan johtaa, mutta leffa löytää ne hyvät asiat hädän keskellä, joihin pitäisi osata tarttua, eikä vain velloa siinä pahassa olotilassa.

Rakenteeltaan Chuckin ihmeellinen elämä on poikkeava, elokuvan alkaessa sen kolmannesta näytöksestä ja siirtyen sitten vähitellen ajassa taaksepäin itse Chuckin lapsuuteen. Koko Chuckiin liittyvä mysteeri onnistuu nappaamaan hyvin mukaansa ja ovelat paljastukset elokuvan varrella saavat katsojan näkemään aiemmat jutut uudessa valossa. Elokuva ripottelee pitkin kestoaan yksityiskohtia, jotka saavat uuden merkityksen myöhemmin. Toisinaan tosin tuntuu, ettei Flanagan täysin luota katsojan hoksottimiin ja niinpä välillä Nick Offermanin kertojaääni vääntää turhankin rautalangasta, mistä kaikessa on ollut kyse. Vaikka Chuckin ihmeellinen elämä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä silti mielestäni uupumaan se viimeinen silaus. Se jokin, mikä olisi tehnyt todellisen vaikutuksen, liikuttanut kyyneliin ja saanut poistumaan teatterista muuttuneena ihmisenä.

Mike Flanagan on jo esitellyt kykyjään kauhun saralla, joskin Chuckin ihmeellinen elämä oli ensimmäinen Flanaganin King-adaptaatio, josta pidin. Ei, en pitänyt laiskoihin fanipalveluksiin sortuvasta ylipitkästä ja totaalisen turhasta Doctor Sleepistä. Odotan mielenkiinnolla, mitä Flanagan saa aikaan Kingin Musta torni -kirjojen (The Dark Tower - 1982-2012) pohjalta, mutta sen sijaan en näe tarvetta taas uudelle Carrie-adaptaatiolle. Chuckin ihmeellisessä elämässä Flanagan pääsee esittelemään taitojaan myös iloisemman tunnelman parissa, vaikka taustalla kyteekin vääjäämätön tuho. Teknisesti leffa on myös pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus mainiota. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Newtonin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat vakuuttavasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Life of Chuck, 2024, Neon, Intrepid Pictures, Red Room Pictures, QWGmire, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Five Nights at Freddy's (2023)

FIVE NIGHTS AT FREDDY'S

Ohjaus: Emma Tammi

Pääosissa: Josh Hutcherson, Piper Rubio, Elizabeth Lail, Mary Stuart Masterson, Matthew Lillard, Kat Conner Sterling, David Lind, Lucas Grant, Grant Feely, Jessica Blackmore ja Garrett Hines

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Five Nights at Freddy's perustuu Scott Cawthonin luomaan samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2014. Pian ensimmäisen pelin ilmestyttyä ja noustua suureen suosioon, Warner Bros. Pictures hankki sen elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Tyler Burton Smith alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta ja Gil Kenan palkattiin ohjaajaksi. Kuitenkin vuonna 2017 Warner Bros. luopui projektista ja Blumhouse-yhtiö nappasi sen itselleen. Samalla Kenan jätti elokuvan ja Chris Columbus valittiin hänen korvaajakseen. Cawthon itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen uusiksi Five Nights at Freddy's -kirjoja tehneen Kira Breed-Wrisleyn kanssa ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2020, kunnes Cawthon halusi luopua tekstistä ja aloittaa kirjoitusprosessin alusta. Syksyllä 2021 Columbus jätti ohjausvastuun ja hänet korvattiin Emma Tammella. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2023 ja nyt Five Nights at Freddy's on vihdoin ja viimein saapunut elokuvateattereihin. Itse olen ollut tietoinen peleistä siitä lähtien, kun ne nousivat valtavaan suosioon, mutten ole koskaan pelannut niitä. Olen kuitenkin odottanut elokuvasovitusta uteliaana ja kävinkin katsomassa Five Nights at Freddy'sin heti sen ensi-iltapäivänä.

Mike Schmidt saa työpaikan ränsistyneen entisen ravintolan, Freddy Fazbear's Pizzan yövartijana. Viiden yön aikana hänelle valkenee karmiva totuus siitä, miksi ravintola joutui vuosia sitten sulkemaan ovensa.

Nälkäpeli-elokuvista (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Josh Hutcherson nähdään Mike Schmidtinä, heikosti pärjäävänä nuorenamiehenä, joka yrittää löytää itselleen työpaikkaa elättääkseen itsensä lisäksi myös pikkusiskonsa Abbyn (Piper Rubio), heidän vanhempiensa menehdyttyä jokin aikaa sitten. Viimeisenä oljenkortena hän tarttuu aluksi helpolta vaikuttavaan duuniin, pitkään hylätyn ravintolan yövartijana. Hutcherson suoriutuu pääroolista oivallisesti, tulkiten hyvin kaiken aikaa väsynyttä hahmoaan, jota piinaa lapsuuden hirvittävä trauma. Kun Freddy Fazbear's Pizzan todelliset puolet paljastuvat, Hutcherson näyttää onnistuneesti hahmonsa vaihtelevat tunteet uutta työpaikkaansa kohtaan. Rubio pärjää kelvollisesti pikkusisko Abbyna.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Scream-kauhuleffasta (1996) ja näytellyistä Scooby-Doo -elokuvista (2002-2004) tuttu Matthew Lillard Miken uraohjaajana Raglanina, Mary Stuart Masterson Miken ja Abbyn tätinä Janena, joka haluaa saada Abbyn huoltajuuden, Kat Conner Sterling Abbyn lapsenvahtina Maxina, sekä Netflixin You-jännärisarjasta (2018-) tuttu Elizabeth Lail poliisi Vanessana. Five Nights at Freddy's -pelivideoita YouTubeen tehneet Cory DeVante Williams, eli CoryxKenshin ja Matthew Patrick, eli MatPat ovat myös päässeet mukaan leffaan pieniin rooleihin. Lillard on ihan hyvässä vedossa lyhyen ruutuaikansa kanssa, kun taas Masterson tekee tätihahmosta kiusallisen koomisen pahishahmon. Lail suoriutuu passelisti poliisina, jonka kohdalla kuitenkin turhauttaa alusta asti, kuinka hahmo pimittää jatkuvasti tietoa Freddy Fazbear's Pizzan synkästä menneisyydestä.

Jos olit odottanut, että Five Nights at Freddy'sin pohjalta tehtäisiin verinen ja jännittävä, mutta silti koominen elokuva, suosittelen kääntymään Nicolas Cagen tähdittämän Willy's Wonderland -leffan (2021) puoleen. Jos taas haluat nähdä, kun vartijahahmo on sulkeutunut koppiinsa ja vahtii valvontakameroista karmivien animatroniikkamaskottien liikkeitä, suosittelen pysyttelemään alkuperäisen pelin äärellä. Jos taas sinua ei haittaa, että pelien pohjalta on tehty hieman pliisu, teiniyleisölle sopiva kertakäyttöraina, jossa ei paljoa tapahdu sitä, mistä itse pelit ovat tunnettuja, uusi Five Nights at Freddy's -elokuva voi sopia juuri sinulle. Itse pelit pelaamatta jättäneenä koin leffan ihan kivaksi kauhuhömpäksi, joka oli jossain määrin parempi kuin odotin, mutta joka jätti tietyiltä osa-alueilta paljon toivomisen varaan.

Jos jostain yllätyin, niin siitä, kuinka paljon elokuva pyrkii panostamaan päähenkilöönsä, tämän käsittelemään traumaan ja haasteelliseen elämään. Alkupäässä filmi tekee juurta jaksaen työnsä, jotta katsojan sympatiat olisivat Miken puolella ja tämän haluaisi nähdä saavan asiat raiteilleen. Tämän kaiken, varsin mukiinmenevän draaman takia pelistä tutumpi kauhuosasto kuitenkin kärsii. Leffassa on pari oivallisen jännittävää kohtausta popkulttuurissa jo ikonisiksi muuttuneiden ravintolan animatroniikkamaskottien kanssa, mutta peleistä tuttua monitorien kyttäämistä ja ovilla säätämistä ei elokuvassa nähdä juuri lainkaan. Teiniyleisöä kosiskellen kaikki rajummat hetket on jätetty ruudun ulkopuolelle ja pahimmista jutuista lähinnä vain puhutaan. Animatroniikkamaskotit ovat pelottavimmillaan silloin, kun esitetään söpöinä ja hupsuina. Sitten taas jotkut pelottaviksi tarkoitetut kohdat ovat enemmänkin tahattoman koomisia.

Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi lopulta isänsä puolelta suomensukuinen Emma Tammi. Tammi panostaa hieman liikaakin ihmisdraamaan ja päähenkilön käsittelemättömiin traumoihin, kun hän olisi voinut herkutella ja leikitellä enemmän juuri niillä jutuilla, joiden takia Five Nights at Freddy'siä on tultu katsomaan. Hänen, Seth Cuddebackin ja pelit luoneen Scott Cawthonin käsikirjoitus on epätasainen ennalta-arvattavien juonenkäänteidensä kera, mutta ajaa lopulta tarpeeksi kelpuutettavasti asiansa. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu. Äänimaailma luottaa liikaa kovaäänisiin hyppysäikyttelyihin, The Newton Brothersin ja The Living Tombstonen tuodessa musiikkeihin mukaan vivahteita pelien hyräilyistä. Loppujen lopuksi elokuvan parasta antia ovat lavastajien valkokankaille loihtima Freddy Fazbear's Pizza -ravintola, sekä siellä asustavat animatroniikkamaskotit. Kun nykypäivänä luotetaan liikaa tietokonetehosteisiin, on riemastuttavaa nähdä vanhoja kunnon käytännön efektejä. Freddyn, Chican, Foxyn ja Bonnien henkiinherätyksestä vastaa Jim Henson's Creature Shop, joka on aiemmin tehnyt tehosteita muun muassa Tummaan kristalliin (The Dark Crystal - 1982), Labyrinttiin (Labyrinth - 1986) ja Teini-ikäisiin mutanttininjakilpikonniin (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990).

Yhteenveto: Five Nights at Freddy's on ihan menevä, joskin turhan kesy kauhuelokuva. Leffa panostaa yllättävänkin paljon päähahmoonsa ja hänen koettelemuksiin, keräten katsojan sympatiapisteitä puolelleen. Kelpo ihmisdraama vie kuitenkin liikaa huomiota pois siitä, miksi elokuvaa on tultu katsomaan. Kauhuosasto jää harmillisen vaisuksi, eikä leffa sisällä kunnolla sitä, mistä alkuperäinen peli on tunnettu, eli videokameroiden tuijottelua ja ovien säätelyä Freddyn ja kumppaneiden liikehdintöjen pelossa. Verta ja suolenpätkiä toivovat tulevat pettymään, kun raakuudet on leikattu pois tai jätetty ruudun ulkopuolelle. Elokuvan tarina on kuitenkin ihan mielenkiintoinen ja leffa on ajoittain varsin viihdyttävä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan pätevästi ja lavastajat ovat tehneet hienoa työtä ravintolan kanssa. Parasta leffassa ovat itse animatroniikkamaskotit, jotka Jim Henson's Creature Shop on siirtänyt videopeleistä valkokankaille upeasti. Five Nights at Freddy's tuskin on ihan se leffa, mitä fanit ovat vuosia toivoneet, mutta se on tarpeeksi mukiinmenevä tapaus, jolle ainakin itse katsoisin täysin sujuvasti jatkoa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Five Nights at Freddy's, 2023, Universal Pictures, Blumhouse Productions, ScottGames

Arvostelu: Scream (1996)

SCREAM

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Skeet Ulrich, Courteney Cox, Matthew Lillard, David Arquette, Jamie Kennedy, Rose McGowan, Henry Winkler, W. Earl Brown, Drew Barrymore, Liev Schreiber ja Wes Craven
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

"What's your favorite scary movie?"

Scream on edesmenneen kauhumaestro Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajan urasta haaveilevan Kevin Williamsonin kiinnostuksesta Gainesvillen viiltäjää kohtaan. Williamson kirjoittikin 18-sivuisen tarinan, mikä kulki nimellä "Scary Movie". Teksti jäi joksikin aikaa pöytälaatikkoon sellaisenaan, kun Williamson kirjoitti Tappavat arvosanat -trilleriä (Teaching Mrs. Tingle - 1999). Kuitenkin kun se jäi tuotantolimboon, Williamson palasi kauhutekstinsä pariin ja muokkasi siitä pidemmän käsikirjoituksen. Samalla Williamson myös kirjoitti juonet kahdelle jatko-osalle, toiveenaan, että hän voisi myydä ideansa studiolle helpommin, kun sillä olisi potentiaalia uudeksi elokuvasarjaksi. Williamson pisti käsikirjoituksen myyntiin kesäkuussa 1995 ja jo pari päivää myöhemmin Paramount Pictures, Universal Pictures ja Miramax kilpailivat leffan oikeuksista. Lopulta Miramax voitti ja Wes Craven palkattiin elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1996 ja Scream sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli jättimenestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuva on jopa noussut kauhun moderniksi klassikoksi, vaikka samalla se on myös joutunut useasti huonoon valoon, kun Yhdysvalloissa tapahtui muutama murha, joiden tekijät olivat innostuneet leffasta. Itse näin Screamin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2015. Vaikka pidin elokuvasta, katselukokemustani häiritsi se, että olin sitä ennen nähnyt useasti leffan parodiaversion, Scary Movien (2000). Tiesin siis juonen lähes kokonaan etukäteen, minkä lisäksi en voinut olla miettimättä, kuinka eri kohtauksista tehtiin pilkkaa. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja katsonut myös sen jatko-osat. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa viidennen osan voimin, päätin katsoa elokuvat taas uudestaan, valmistautumisena uuteen Screamiin.

Kun kaksi high school -opiskelijaa murhataan raa'asti, Sidney Prescott ja hänen ystävänsä yrittävät selvittää, kuka on mystinen Ghostface-naamaria käyttävä murhaaja?

Woodsboron murhaajamysteeriä ryhtyvät selvittämään Sidney Prescott (Neve Campbell), hänen poikaystävänsä Billy (Skeet Ulrich), heidän kaverinsa Stu (Matthew Lillard), Randy (Jamie Kennedy) ja Tatum (Rose McGowan), jälkimmäisen apulaissheriffi-veli Dewey (David Arquette) ja ylimielinen toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox). Aika tylsää ja sivuun jäävää Tatumia ja Stun ajoittaisia ärsyttäviä outouksia lukuunottamatta hahmogalleria on yllättävänkin mainio kauhuleffaksi. Sidneytä piinaa hänen äitinsä kuolema vuotta aiemmin, mikä palaa hänen mieleensä voimakkaasti, kun uusia murhia alkaa tapahtua. Campbell suoriutuu pääosasta mainiosti, luoden uudenlaisen kauhun naispäähahmon perinteisten "scream queenien" keskelle. Billy on aika limainen ja tökerö poikaystävä, mitä Ulrich tulkitsee oivallisesti. Stun sekoiluista on vaikea sanoa, mitkä olivat käsikirjoituksessa ja mitkä vain Lillardin innostunutta irrottelua. Kennedy on veikeä kauhufani Randyna, joka tuntee lajityypin kuin omat taskunsa ja onkin heti pohtimassa murhia hittikauhuelokuvien kautta. Arquette toimii sujuvasti apulaissheriffinä, joka yrittää osoittaa kykynsä. Herkullisimman roolityön taitaa kuitenkin tehdä Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Courteney Cox omaa etuaan ajavana ja mahtavan inhottavana toimittaja Gale Weathersina.

     Lisäksi E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähtenä ja Charlien enkelit -leffoista (Charlie's Angels - 2000-2003) parhaiten tunnettu Drew Barrymore nähdään elokuvan alussa uhriksi joutuvana Casey Beckerinä, Manaajan (The Exorcist - 1973) riivattua tyttöä esittävä Linda Blair esiintyy nopeasti reportterina, minkä lisäksi leffan ohjaaja Wes Craven hauskassa pikkuroolissa koulun vahtimestarina, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin Cravenin upean Painajainen Elm Streetillä -leffan (A Nightmare on Elm Street - 1984) kauhuhahmo Freddy Krueger.

Jotta Screamin hienous voi todella avautua katsojalle, on katsojan täytynyt nähdä useita ikonisimpia kauhu- ja etenkin slasher-klassikoita, joihin tässä filmissä viitataan monin tavoin. Elokuva julkaistiin aikana, jolloin kauhugenre oli selvässä alamäessä, lajityypin koostuessa lähinnä Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien monista, toinen toistaan heikommista jatko-osista, jotka lähinnä kierrättivät kliseitä laiskasti, yrittämättä luoda mitään uutta puhki kulutetulta tuntuvaan lajityyppiin. Sitten Williamson kirjoitti Screamin ja Wes Craven ohjasi sen, ja se oli juuri sitä, mitä kauhugenre tarvitsi. Kyseessä on kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Scream on täysin itsetietoisesti ja itseironisesti tehty leffa, joka leikittelee lajityypin kliseillä, kääntää asioita päälaelleen ja on muutenkin raikas tuulahdus genressä.

Vaikka elokuva jatkuvasti iskeekin katsojalle silmää viittauksillaan (Craven Krueger-asussa ei jää ainoaksi kerraksi) ja on paikoitellen aika kieli poskessa tehty, ei se todellakaan ole mitään puhdasta parodiaa. Sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja, mutta tästä huolimatta Craven on kuitenkin halunnut tehdä puhdasverisen kauhuelokuvan. Eritoten Screamin avauskohtaus sisältää erinomaisesti rakennettua ja yhä vain piinaavammaksi muuttuvaa jännitystä. Kohtaus on täysin ymmärrettävästi jäänyt elämään lajityypin historiaan. Muutenkin mukana on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia ja katsoja todella saa jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Leffa myös tekee selväksi, ettei se tapa hahmojaan samalla ideologialla kuin juurikin ne hittielokuvien mitäänsanomattomat jatko-osat, vaan se tarjoaa yllätyksiä siinä, ketkä pääsevät hengestään.

Iso osa leffan viehätyksestä syntyy myös sen salaperäisestä murhaajasta, joka pukeutuu ikoniseksi muodostuneeseen Ghostface-naamariin ja mustaan kaapuun. Toisin kuin Halloweenit, Elm Streetit jne., joissa on selvää, kuka murhaaja on, Screamissa tarina rakentuukin sen mysteerin varaan, kuka oikein piilee maskin takana? Vaikken tietenkään tässä arvostelussa paljasta, kuka murhaaja todellisuudessa on, sanon sen, että minusta on aivan fantastisen upeaa, että kyseessä on tavallinen ihminen. Michael Myersista ja Jason Voorheesista muodostui nopeasti yli-inhimillisiä olentoja, mutta Screamin murhaaja on täysin eri maata. Hahmo saattaa kompastella jahdatessaan uhriaan, hänet voi kaataa nurin ja hänet voi päihittää ainakin hetkellisesti oveluudella. Se, että kyseessä on tavallinen ihminen, joka saattaa töpeksiä kuten uhrinsa, lisää hahmoon todella paljon kiehtovuutta ja tekee hänestä täysin omalaatuisen kauhuikonin.

Ohjaaja Wes Cravenin rakentama tunnelma on aivan mahtava. Kauhu kohtaa kiehtovasti koukuttavan mysteerin, mitä vain vahvistaa Marco Beltramin säveltämä aavemainen musiikki. Craven oli kymmenen vuotta aiemmin luomassa yhtä aikansa suosituinta kauhusarjaa, Painajainen Elm Streetillä, mutta Screamissa hän tokaisee hahmojen repliikkien kautta suoraan mielipiteensä kymmenen vuoden varrella ilmestyneistä jatko-osista. Yksi hahmoista nimittäin sanoo, että "ensimmäinen Elm Street oli hyvä, loput roskaa". Leffan osuva, mutta toisaalta myös rakastava piikittely osuu täysin maaliinsa. Selvistä silmäniskuista huolimatta Craven tai käsikirjoittaja Williamson eivät mene liian pitkälle. Hahmot kyllä puhuvat kuin tiedostaisivat olevansa kauhuelokuvassa, mutta eivät sentään käänny puhumaan suoraan yleisölle, murtaen maagista neljättä seinää.

Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on oivallinen. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita tyylikkäitä otoksia, mitkä ovat vielä valaistu näyttävästi. Leikkauskin on taidokasta ja tekijät tietävät, milloin näyttää Ghostfacen tekoja kaikessa kauheudessaan ja milloin leikata lyhyeen ja antaa katsojan mielikuvituksen viedä tapahtuma loppuun. Veriset maskeeraukset ovat mainiot, lavasteet myös. Äänimaailmakin toimii, etenkin kun siinä hyödynnetään kauhun kliseisiä kilahduksia, veitsen sivalluksia ja säikäyttäviä kolahduksia, mitkä olivatkin tietty kissan syytä... kunnes murhaaja ilmestyy nurkan takaa ja katsoja säikähtää pahemmin.

Yhteenveto: Scream on loistokas kauhuelokuva, jonka keino ravistella lajityyppiään tehoaa yhä 25 vuotta ilmestymisen jälkeen. Elokuva ottaa vekkulimaisesti monet kauhuklassikot ja niiden tusinatavara-jatko-osat piikittelyn alle, huomioiden genren useita kliseitä ja pöljyyksiä. Täyttä parodiaa leffa ei kuitenkaan ole, vaan se onnistuu huumorinsakin kera tarjoamaan kunnon kauhua. Jännittäviä ja karmivia hetkiä on luvassa paljon ja tässä elokuvassa jopa välittää hahmojen selviytymisen puolesta. Vahvan lisänsä tarinaan tuo sen mysteeripuoli, kun hahmot yrittävät selvittää murhaajan identiteettiä. Hienoa murhaajassa on hänen inhimillisyytensä. Tietty kömpelyys tarjoaa paljon ja erottaa Ghostfacen muista kauhuikoneista. Wes Cravenin ohjaus on esimerkillistä ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus varsin nokkela. Kaikin puolin Scream on yksi lajityyppinsä parhaista teoksista, joka ei vain vitsaillut kauhukliseiden kustannuksella, vaan auttoi kääntämään genren kohti uutta nousua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream, 1996, Dimension Films, Woods Entertainment