Arvostelu: Scream (1996)

SCREAM

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Skeet Ulrich, Courteney Cox, Matthew Lillard, David Arquette, Jamie Kennedy, Rose McGowan, Henry Winkler, W. Earl Brown, Drew Barrymore, Liev Schreiber ja Wes Craven
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

"What's your favorite scary movie?"

Scream on edesmenneen kauhumaestro Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajan urasta haaveilevan Kevin Williamsonin kiinnostuksesta Gainesvillen viiltäjää kohtaan. Williamson kirjoittikin 18-sivuisen tarinan, mikä kulki nimellä "Scary Movie". Teksti jäi joksikin aikaa pöytälaatikkoon sellaisenaan, kun Williamson kirjoitti Tappavat arvosanat -trilleriä (Teaching Mrs. Tingle - 1999). Kuitenkin kun se jäi tuotantolimboon, Williamson palasi kauhutekstinsä pariin ja muokkasi siitä pidemmän käsikirjoituksen. Samalla Williamson myös kirjoitti juonet kahdelle jatko-osalle, toiveenaan, että hän voisi myydä ideansa studiolle helpommin, kun sillä olisi potentiaalia uudeksi elokuvasarjaksi. Williamson pisti käsikirjoituksen myyntiin kesäkuussa 1995 ja jo pari päivää myöhemmin Paramount Pictures, Universal Pictures ja Miramax kilpailivat leffan oikeuksista. Lopulta Miramax voitti ja Wes Craven palkattiin elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1996 ja Scream sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli jättimenestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuva on jopa noussut kauhun moderniksi klassikoksi, vaikka samalla se on myös joutunut useasti huonoon valoon, kun Yhdysvalloissa tapahtui muutama murha, joiden tekijät olivat innostuneet leffasta. Itse näin Screamin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2015. Vaikka pidin elokuvasta, katselukokemustani häiritsi se, että olin sitä ennen nähnyt useasti leffan parodiaversion, Scary Movien (2000). Tiesin siis juonen lähes kokonaan etukäteen, minkä lisäksi en voinut olla miettimättä, kuinka eri kohtauksista tehtiin pilkkaa. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja katsonut myös sen jatko-osat. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa viidennen osan voimin, päätin katsoa elokuvat taas uudestaan, valmistautumisena uuteen Screamiin.

Kun kaksi high school -opiskelijaa murhataan raa'asti, Sidney Prescott ja hänen ystävänsä yrittävät selvittää, kuka on mystinen Ghostface-naamaria käyttävä murhaaja?

Woodsboron murhaajamysteeriä ryhtyvät selvittämään Sidney Prescott (Neve Campbell), hänen poikaystävänsä Billy (Skeet Ulrich), heidän kaverinsa Stu (Matthew Lillard), Randy (Jamie Kennedy) ja Tatum (Rose McGowan), jälkimmäisen apulaissheriffi-veli Dewey (David Arquette) ja ylimielinen toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox). Aika tylsää ja sivuun jäävää Tatumia ja Stun ajoittaisia ärsyttäviä outouksia lukuunottamatta hahmogalleria on yllättävänkin mainio kauhuleffaksi. Sidneytä piinaa hänen äitinsä kuolema vuotta aiemmin, mikä palaa hänen mieleensä voimakkaasti, kun uusia murhia alkaa tapahtua. Campbell suoriutuu pääosasta mainiosti, luoden uudenlaisen kauhun naispäähahmon perinteisten "scream queenien" keskelle. Billy on aika limainen ja tökerö poikaystävä, mitä Ulrich tulkitsee oivallisesti. Stun sekoiluista on vaikea sanoa, mitkä olivat käsikirjoituksessa ja mitkä vain Lillardin innostunutta irrottelua. Kennedy on veikeä kauhufani Randyna, joka tuntee lajityypin kuin omat taskunsa ja onkin heti pohtimassa murhia hittikauhuelokuvien kautta. Arquette toimii sujuvasti apulaissheriffinä, joka yrittää osoittaa kykynsä. Herkullisimman roolityön taitaa kuitenkin tehdä Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Courteney Cox omaa etuaan ajavana ja mahtavan inhottavana toimittaja Gale Weathersina.

     Lisäksi E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähtenä ja Charlien enkelit -leffoista (Charlie's Angels - 2000-2003) parhaiten tunnettu Drew Barrymore nähdään elokuvan alussa uhriksi joutuvana Casey Beckerinä, Manaajan (The Exorcist - 1973) riivattua tyttöä esittävä Linda Blair esiintyy nopeasti reportterina, minkä lisäksi leffan ohjaaja Wes Craven hauskassa pikkuroolissa koulun vahtimestarina, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin Cravenin upean Painajainen Elm Streetillä -leffan (A Nightmare on Elm Street - 1984) kauhuhahmo Freddy Krueger.

Jotta Screamin hienous voi todella avautua katsojalle, on katsojan täytynyt nähdä useita ikonisimpia kauhu- ja etenkin slasher-klassikoita, joihin tässä filmissä viitataan monin tavoin. Elokuva julkaistiin aikana, jolloin kauhugenre oli selvässä alamäessä, lajityypin koostuessa lähinnä Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien monista, toinen toistaan heikommista jatko-osista, jotka lähinnä kierrättivät kliseitä laiskasti, yrittämättä luoda mitään uutta puhki kulutetulta tuntuvaan lajityyppiin. Sitten Williamson kirjoitti Screamin ja Wes Craven ohjasi sen, ja se oli juuri sitä, mitä kauhugenre tarvitsi. Kyseessä on kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Scream on täysin itsetietoisesti ja itseironisesti tehty leffa, joka leikittelee lajityypin kliseillä, kääntää asioita päälaelleen ja on muutenkin raikas tuulahdus genressä.

Vaikka elokuva jatkuvasti iskeekin katsojalle silmää viittauksillaan (Craven Krueger-asussa ei jää ainoaksi kerraksi) ja on paikoitellen aika kieli poskessa tehty, ei se todellakaan ole mitään puhdasta parodiaa. Sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja, mutta tästä huolimatta Craven on kuitenkin halunnut tehdä puhdasverisen kauhuelokuvan. Eritoten Screamin avauskohtaus sisältää erinomaisesti rakennettua ja yhä vain piinaavammaksi muuttuvaa jännitystä. Kohtaus on täysin ymmärrettävästi jäänyt elämään lajityypin historiaan. Muutenkin mukana on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia ja katsoja todella saa jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Leffa myös tekee selväksi, ettei se tapa hahmojaan samalla ideologialla kuin juurikin ne hittielokuvien mitäänsanomattomat jatko-osat, vaan se tarjoaa yllätyksiä siinä, ketkä pääsevät hengestään.

Iso osa leffan viehätyksestä syntyy myös sen salaperäisestä murhaajasta, joka pukeutuu ikoniseksi muodostuneeseen Ghostface-naamariin ja mustaan kaapuun. Toisin kuin Halloweenit, Elm Streetit jne., joissa on selvää, kuka murhaaja on, Screamissa tarina rakentuukin sen mysteerin varaan, kuka oikein piilee maskin takana? Vaikken tietenkään tässä arvostelussa paljasta, kuka murhaaja todellisuudessa on, sanon sen, että minusta on aivan fantastisen upeaa, että kyseessä on tavallinen ihminen. Michael Myersista ja Jason Voorheesista muodostui nopeasti yli-inhimillisiä olentoja, mutta Screamin murhaaja on täysin eri maata. Hahmo saattaa kompastella jahdatessaan uhriaan, hänet voi kaataa nurin ja hänet voi päihittää ainakin hetkellisesti oveluudella. Se, että kyseessä on tavallinen ihminen, joka saattaa töpeksiä kuten uhrinsa, lisää hahmoon todella paljon kiehtovuutta ja tekee hänestä täysin omalaatuisen kauhuikonin.

Ohjaaja Wes Cravenin rakentama tunnelma on aivan mahtava. Kauhu kohtaa kiehtovasti koukuttavan mysteerin, mitä vain vahvistaa Marco Beltramin säveltämä aavemainen musiikki. Craven oli kymmenen vuotta aiemmin luomassa yhtä aikansa suosituinta kauhusarjaa, Painajainen Elm Streetillä, mutta Screamissa hän tokaisee hahmojen repliikkien kautta suoraan mielipiteensä kymmenen vuoden varrella ilmestyneistä jatko-osista. Yksi hahmoista nimittäin sanoo, että "ensimmäinen Elm Street oli hyvä, loput roskaa". Leffan osuva, mutta toisaalta myös rakastava piikittely osuu täysin maaliinsa. Selvistä silmäniskuista huolimatta Craven tai käsikirjoittaja Williamson eivät mene liian pitkälle. Hahmot kyllä puhuvat kuin tiedostaisivat olevansa kauhuelokuvassa, mutta eivät sentään käänny puhumaan suoraan yleisölle, murtaen maagista neljättä seinää.

Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on oivallinen. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita tyylikkäitä otoksia, mitkä ovat vielä valaistu näyttävästi. Leikkauskin on taidokasta ja tekijät tietävät, milloin näyttää Ghostfacen tekoja kaikessa kauheudessaan ja milloin leikata lyhyeen ja antaa katsojan mielikuvituksen viedä tapahtuma loppuun. Veriset maskeeraukset ovat mainiot, lavasteet myös. Äänimaailmakin toimii, etenkin kun siinä hyödynnetään kauhun kliseisiä kilahduksia, veitsen sivalluksia ja säikäyttäviä kolahduksia, mitkä olivatkin tietty kissan syytä... kunnes murhaaja ilmestyy nurkan takaa ja katsoja säikähtää pahemmin.

Yhteenveto: Scream on loistokas kauhuelokuva, jonka keino ravistella lajityyppiään tehoaa yhä 25 vuotta ilmestymisen jälkeen. Elokuva ottaa vekkulimaisesti monet kauhuklassikot ja niiden tusinatavara-jatko-osat piikittelyn alle, huomioiden genren useita kliseitä ja pöljyyksiä. Täyttä parodiaa leffa ei kuitenkaan ole, vaan se onnistuu huumorinsakin kera tarjoamaan kunnon kauhua. Jännittäviä ja karmivia hetkiä on luvassa paljon ja tässä elokuvassa jopa välittää hahmojen selviytymisen puolesta. Vahvan lisänsä tarinaan tuo sen mysteeripuoli, kun hahmot yrittävät selvittää murhaajan identiteettiä. Hienoa murhaajassa on hänen inhimillisyytensä. Tietty kömpelyys tarjoaa paljon ja erottaa Ghostfacen muista kauhuikoneista. Wes Cravenin ohjaus on esimerkillistä ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus varsin nokkela. Kaikin puolin Scream on yksi lajityyppinsä parhaista teoksista, joka ei vain vitsaillut kauhukliseiden kustannuksella, vaan auttoi kääntämään genren kohti uutta nousua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream, 1996, Dimension Films, Woods Entertainment