Scream 7 (2026) - elokuva-arvostelu

SCREAM 7

Ohjaus: Kevin Williamson

Näyttelijät: Neve Campbell, Isabel May, Joel McHale, Sam Rechner, Celeste O'Connor, Asa Germann, Courteney Cox, Mason Gooding, Jasmin Savoy Brown, Anna Camp, Mark Consuelos, Mckenna Grace, Jimmy Tatro, Michelle Randolph, Ethan Embry ja Matthew Lillard

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten sen ympärille muodostui kokonainen franchise, johon kuului niin jatko-osia kuin samanniminen televisiosarja (2015-2019). Vuonna 2022 elokuvasarja herätettiin takaisin eloon elokuvalla Scream, joka menestyi niin hyvin, että jatko-osa Scream VI ilmestyi heti seuraavana vuonna, eli maaliskuussa 2023. Seitsemännen osan teko käynnistyi saman tien, kun kuudes osoittautui menestykseksi. Ohjaajakaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett päätyivät kuitenkin tekemään vampyyrileffa Abigailin (2024), jolloin heidän tilalle valittiin Christopher Landon. Kun vuoden 2022 Screamia ja Scream VI:a tähdittänyt Melissa Barrera sai potkut kritisoituaan Israelin tekoja Gazassa, myös toinen tähti Jenna Ortega ja Landon jättivät elokuvan. Uudeksi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi palkattiin alkuperäisen Screamin käsikirjoittaja Kevin Williamson ja alkuperäisiä osia tähdittänyt Neve Campbell saatiin ylipuhuttua takaisin sarjaan, Campbellin jäätyä pois Scream VI:sta, koska hänelle ei maksettu tarpeeksi. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2025 ja nyt Scream 7 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin vuoden 2022 Screamia kelpo lisäyksenä sarjaan, mutta kuudes leffa jäi mielestäni aika keskinkertaiseksi. Odotukseni seitsemättä osaa katosivat, kun Barrera ja Ortega poistuivat kuvioista, eivätkä elokuvan trailerit juuri voittaneet minua puolelleen. Kävin silti katsomassa Scream 7:n sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Sidney Prescott yrittää keskittyä rauhalliseen perhe-elämään, kun jälleen joku Ghostfaceksi naamioitunut alkaa murhata ihmisiä hänen ympärillään.

Jäätyään pois Scream VI:sta epäonnistuneiden palkkaneuvottelujen seurauksena, Neve Campbell palaa jälleen rooliinsa Sidney Prescottiksi, joka on jo viisi kertaa selviytynyt Ghostfaceksi naamioituneiden hyyppien kynsistä. Ja jos Sidney luuli, että hänet on vihdoin jätetty rauhaan, niin turha toivo, sillä jälleen alkaa ihmisiä löytyä raa'asti murhattuina. Vuoden 2022 Screamissa Campbell tyytyi lähinnä sivurooliin ja hoiti hommansa käsittämättömän innottomasti. Tästä syystä minulle ei edes tullut ikävä häntä kuudetta osaa katsoessani ja jännitin, että noinkohan Campbell hoitaa hommansa tälläkin kertaa yhtä puisesti. Jos Scream 7:stä voi kuitenkin jotain positiivista sanoa, niin Campbell on oikeasti hyvässä vedossa ikonisimmassa roolissaan. Asiaa on todennäköisesti auttanut raportoitu seitsemän miljoonan dollarin palkkio.

     Elokuvassa nähdään myös Joel McHale Sidneyn poliisimiehenä Markina ja Isabel May heidän tyttärenään Tatumina, Sam Rechner Tatumin poikaystävänä Beninä, Mckenna Grace ja Celeste O'Connor Tatumin ystävinä Hannahina ja Chloena, Asa Germann Woodsboro-murhista intoilevana Lucasina, sekä tottakai Courteney Cox televisiopersoona Gale Weathersina. Lisäksi parista aiemmasta osasta tutut Jasmin Savoy Brownin ja Mason Goodingin esittämät sisarukset Mindy ja Chad käyvät kääntymässä, näyttäen, että sentään parin aiemman osan tapahtumia ei ole pyyhitty pois aikajanalta niiden päätähtien poistumisen myötä. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin tällä kertaa Cox on se, jota ei juuri vaikuta kiinnostavan olla mukana. Aivan kuin hänkin olisi tuuminut, että hänen hahmonsa olisi pitänyt kuolla kutososassa.

Scream 7 taitaa olla mielestäni sarjan heikoin osa tähän mennessä. On kiva nähdä, että Neve Campbell palaa vihdoin innolla Sidneyn rooliin, mutta hänen ympärilleen kasattu elokuva onkin sitten valitettavan ponneton kompromissiratkaisu Barreran potkuista lumipalloefektinä syntyneiden suunnitelmanmuutosten seurauksena. Elokuvasarjan vannoutuneimpia faneja saman vanhan innoton kierrättäminen tuskin haittaa, mutta itse tuumin jo ennen puoltaväliä, että ehkä olisi parempi, jos Scream vaipuisi jälleen horrokseen hetkeksi. Koska eiväthän nämä leffasarjat siis ikinä oikeasti lopu kokonaan. Mutta ehkä kymmenisen vuoden tauko tekisi hyvää.

Guy Busickin ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten vain tapettaviksi tarkoitetuista teinihahmoista tai Ghostface-naamion alta paljastuvan tyypin motiivista. Pari ihan jännittävää kohtausta ja kekseliästä tappoa on saatu aikaiseksi, joskin yksi kuolema on naurettavassa yliampuvuudessaan enemmän Scary Movie -osastoa. Tavallaan Scream alkaakin jo tuntua parodialta itsestään, vaikka homma hoidetaan haudanvakavasti. Siinä, missä alkuperäinen kauhuklassikko leikitteli kekseliäästi lajityypin kliseillä ja toi raikkautta tuolloin kulahtaneeseen slashergenreen, Scream 7 on pelkkä vaisu varjo siitä, mitä sarja aikoinaan edusti. Elokuvasarja on viimeistään nyt vajonnut yhdeksi niistä tusinaslashereista, joista se aikoinaan teki pilkkaa. Mukaan on taas yritetty mahduttaa metatietoista kommentaaria, mutta se jää yhtä puolitiehen kuin melkein kaikki muukin leffassa.

Scream 7 on myös osoitus siitä, että aina ei riitä se, että vanhat konkarit tuodaan takaisin myös kameran takana. Kevin Williamsonin työ ohjaajana jättää toivomisen varaa etenkin kauhuosastolla, joka luottaa pelkästään kovaäänisiin pelotteluihin. Paremmin Williamson hoitaa Campbellin ja Mayn välisen vaikean äiti-tytär-suhteen, joskin käsikirjoituspuolella tämäkin jää ohkaiseksi. Sentään Scream 7 on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Pimeyden keskeltä taustalla esiin hivuttautuva Ghostface-maski on aina yhtä kuumottava näky. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa, mutta parit digiefektit pistävät silmään ikävästi. Marco Beltrami vastaa tämänkin Screamin musiikeista, mutta paria vanhaa melodiaa lukuun ottamatta mies ei ole saanut mitään uutta ja kiinnostavaa aikaiseksi. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream 7, Yhdysvallat, 2026, Paramount Pictures, Outerbanks Entertainment, Project X Entertainment, Québec Production Services Tax Credit, Radio Silence Productions, Spyglass Media Group

Arvostelu: Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys (The Lion King II: Simba's Pride - 1998)

LEIJONAKUNINGAS 2 - JYLHÄKALLION YLPEYS

THE LION KING II: SIMBA'S PRIDE

Ohjaus: Darrell Rooney

Pääosissa: Neve Campbell, Matthew Broderick, Jason Marsden, Suzanne Pleshette, Moira Kelly, Nathan Lane, Ernie Sabella, Robert Guillaume, Edward Hibbert, Andy Dick, Meredith Scott Lynn, Jim Cummings ja James Earl Jones

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Walt Disneyn animaatioelokuva Leijonakuningas (The Lion King - 1994) oli kriitikoiden kehuma ja palkittu jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen leffan teon aikana yhtiöllä liikkui puhetta mahdollisesta suoraan VHS:llä julkaistavasta jatko-osasta, mutta jatko-osa suorastaan kiirehdittiin tuotantoon, kun Leijonakuningas osoittautui valtavaksi hitiksi. Osa ääninäyttelijöistä palasi rooleihinsa ja osa roolitettiin uusiksi, samalla kun animointi ulkoistettiin Disneyn Australian tiimille. Lopulta Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys julkaistiin videolla lokakuussa 1998. Edeltäjäänsä verrattuna elokuva sai todella kädenlämpöisen vastaanoton, enkä itsekään pahemmin piitannut leffasta edes lapsena, vaikka alkuperäinen Leijonakuningas olikin yksi ehdottomista suosikkielokuvistani. Nyt kun Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi (The Lion King - 2019) on saamassa jatkoa elokuvalla Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024), päätin sitä odotellessa antaa tälle alkuperäiselle Leijonakuningas -jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Leijonakuningas Simban tytär Kiara ystävystyy leijonanpentu Kovun kanssa, tietämättä, että kyseessä on Scarin perillinen, jota Scarin rakas Zira pyrkii käyttämään Simban kukistamiseksi.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys ei keskity enää niinkään Simba-leijonaan (äänenä Matthew Broderick), joka nousi ensimmäisen elokuvan lopussa Jylhämaan kuninkaaksi, vaan kuten ensimmäisen elokuvan lopussa näytettiin, Simba ja Nala (Moira Kelly) ovat saaneet oman lapsen, Kiaran (lapsena Michelle Horn, aikuisena Neve Campbell), joka nousee nyt valokeilaan. Kiarasta löytyy monin paikoin samaa kuin isästään nuorena, seikkailunhalua ja uhmaa sääntöjä vastaan. Kuitenkin toisin kuin isänsä, Kiara ei ole samalla lailla innokas nousemaan Jylhämaan johtajaksi, vaan haluaisi luoda itselleen täysin omanlaisen polkunsa. Hahmo on mainio, mutta sen sijaan Simbasta on tehty varsin tylsä kopio omasta isästään Mufasasta (James Earl Jones). Ajoittain tällä heijastellaan hyvin, kuinka Simba läksyttää Kiaraa samaan tapaan kuin isänsä häntä, mutta samalla on tylsää, että ykkösleffan kasvutarinan jälkeen Simba on päätynyt tälle tielle.

     Tuttuina hahmoina paluun tekevät myös hupsu kaksikko Timon-mangusti (Nathan Lane) ja Pumba-pahkasika (Ernie Sabella), Rafiki-apina (Robert Guillaume) ja Zazu-sarvilintu (ääninäyttelijä vaihtunut Rowan Atkinsonista Edward Hibbertiin), kun taas uusina hahmoina esitellään pahan Scarin vaimo Zira (Suzanne Pleshette), tämän lapset Kovu (lapsena Ryan O'Donohue ja aikuisena Jason Marsden), Nuka (Andy Dick) ja Vitani (Meredith Scott Lynn), jotka tietty janoavat kostoa Simballe. Timon ja Pumba ovat tälläkin kertaa leffan hauskinta antia. Zira ja hänen vihamielisellä propagandalla aivopestyt lapsensa toimivat toisaalta hyvinä vihollisina, joskin katsojana on vaikea olla pohtimatta, että missä kohtaa Scarilla on muka ollut vaimo ja lapsia, sillä alkuperäisessä Leijonakuninkaassa hän liikkui vain hyeenojen kanssa, eikä maininnut sanallakaan mielitiettyä tai jälkikasvuja?

Alkuperäinen Leijonakuningas on tosiaan mielestäni Disney-historian paras elokuva. En ole kuitenkaan ikinä paljoa piitannut Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeydestä, mutta täytyy todeta, että koin elokuvan nyt paremmaksi kuin muistin sen olevan. Leffasta löytyy vahvuutensa, mutta myös heikkoutensa, joista merkittävin on alkuperäisleffan laiska kopiointi. Edeltäjänsä tavoin jatko-osakin käynnistyy savannin eläinten matkasta Jylhäkalliolle, jossa kuninkaan lapsi esitellään. Kaikin tavoin kohtaus on tässä ponnettomampi, eikä vain siksi että sen aikana soiva He Lives in You -kappale ei todellakaan ole Circle of Lifen veroinen ihot kananlihalle nostattava mestariteos. Leffa on muutenkin täynnä ykkösosasta matkittuja kohtauksia, jotka jäävät varsin vaisuiksi toistoiksi jo nähdystä. Simba opettaa Kiaralle samoja juttuja kuin Mufasa Simballe ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Elokuvasta löytyy myös selvät positiiviset puolensa. Vaikka yksittäisiä kohtauksia onkin kopioitu, on jatko-osan tarina tarpeeksi omanlaisensa ja varsin toimiva. Siinä, missä alkuperäinen Leijonakuningas lainasi tarinaansa William Shakespearen Hamletista, jatko-osaan on selvästi otettu vaikutteita toisesta Shakespeare-näytelmästä, Romeosta ja Juliasta. Kiaran ja Kovun välille rakentuu tietty romanssia, vaikka he tulevat toisiaan vihaavista laumoista. Voiko Simba hyväksyä petollisen Scarin perillistä vävykseen ja onko koko rakkaus pelkkää teatteria, jotta Zira saisi kostonsa? Tuomitseeko kielletty rakkaus laumat tuhoisaan taisteluun, vai voisivatko he toimia järjen äänenä ja tuoda rauhan? Tämä konflikti on hyvin rakennettu ja elokuvan selvä voimavara.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys on hyvin animoitu, joskin siihen ei selvästi ole käytetty samaa panosta kuin alkuperäiseen, jatko-osan oltua suoraan videolla julkaistava pienprojekti. Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, ja Afrikan savannit ovat tälläkin kertaa oivallisesti työstetyt. Värien käyttö on mainiota. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Miehen työ ei kuitenkaan todellakaan saavuta samoja korkeuksia kuin Hans Zimmerin Oscar-palkittu musiikki ensimmäisessä Leijonakuninkaassa. Eivätpä leffan laulutkaan ole yhtään saman veroiset. Simban laulaman We Are Onen unohtaa heti sen päätyttyä ja Ziran laulama My Lullaby yrittää kömpelösti toistaa Scarin Be Prepared -juonittelulaulua, jopa päättyen samanlaiseen kuvaan. Lauluista ja musiikeista, kuten muutenkin tunnelmasta puuttuu mahtipontisuus ja jylhyys. Yllättäen elokuvan parhaan laulun, romanttisen, hassun ja tarttuvan Upendin esittää Rafiki.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lion King II: Simba's Pride, 1998, Walt Disney Television Animation, Walt Disney Animation Australia, Walt Disney Animation Canada, Disneytoon Studios

Arvostelu: Scream (2022)

SCREAM

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett

Pääosissa: Melissa Barrera, Jenna Ortega, Jack Quaid, Mason Gooding, Jasmin Savoy Brown, Mikey Madison, Sonia Ben Ammar, Dylan Minnette, David Arquette, Courteney Cox, Neve Campbell, Kyle Gallner ja Skeet Ulrich

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin kauhuelokuva Scream (1996) nousi suureen suosioon ilmestyessään. Elokuvalle tehtiin jatko-osat Scream 2 (1997), Scream 3 (2000) ja Scream 4 (2011) ja viidennestä elokuvasta oli pitkään puhetta, mutta projekti ei millään edennyt, etenkään kun Craven kuoli vuonna 2015. Viidennen leffan sijaan elokuvien pohjalta tehtiinkin televisiosarja Scream, jota esitettiin kolmen kauden verran vuodesta 2015 vuoteen 2019. Kun elokuvasarjan oikeudet omistanut The Weinstein Company suljettiin tuottaja Harvey Weinsteiniä kohtaan nousseiden ahdistelusyytösten takia, oikeudet päätyivät Spyglass Media Groupille, joka ryhtyi työstämään viidettä elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja nyt ihan vain Scream-nimen saanut leffa ilmestyy myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin uuden Scream-elokuvan olevan tulossa, vaikka samalla pelkäsin, ettei homma enää toimisi, kun Craven ei ole puikoissa. Kuitenkin kun elokuva ilmestyi tammikuussa maailmalla ja sai paljon positiivista palautetta, aloin jopa innostua filmin näkemisestä. Kävinkin katsomassa elokuvan hyvillä mielin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Ghostface-naamioon pukeutunut murhaaja viimeksi rikkoi Woodsboron rauhan. Kun ryhmä teinejä joutuu uuden murhaajan kohteiksi, Deweyn, Galen ja Sidneyn täytyy palata takaisin nuoruutensa kaupunkiin.

Neve Campbell, Courtney Cox ja David Arquette nähdään jo viidettä kertaa edellisistä elokuvista selviytyneenä kolmikkona, Sidney Prescottina, Gale Weathersina ja Dewey Rileynä. Arquette on yllättävänkin hyvässä vedossa ex-seriffi Deweynä, joka ensimmäisenä päättää ryhtyä auttamaan uusia teinejä. Coxkin vaikuttaisi palanneen oikein mielellään yhä toimittajan hommia tekevän Galen osaan, mutta Campbell ei näytä edes jaksavan esittää, että häntä kiinnostaisi olla leffassa mukana. Samalla tavalla kuin hänen Sidney-hahmonsa pohtii, että eikö Ghostface koskaan jätä häntä rauhaan, Campbell vaikuttaisi tuumivan, että mitä hänen pitäisi tehdä, jotta häntä ei enää pyydetä mukaan näihin filmeihin?

     Onkin siis siinä mielessä hyvä, että pääasiassa elokuva keskittyy uusiin hahmoihin, Woodsborossa asuviin teineihin, jotka joutuvat tällä kertaa jonkun psykopaatin tappolistalle. Mukana ovat siskokset Tara (Jenna Ortega) ja Sam (Melissa Barrera), jälkimmäisen poikaystävä Richie (Jack Quaid), sisarukset Mindy (Jasmin Savoy Brown) ja Chad (Mason Gooding), jälkimmäisen tyttöystävä Liv (Sonia Ben Ammar), Amber (Mikey Madison) ja Wes (Dylan Minnette). Kaikista nuorukaisista ei tietenkään saada paljoa irti ja osa on mukana vain nostamaan elokuvan ruumismäärää, mutta tarinan keskiössä oleva siskosuhde Taran ja Samin välillä on onnistuneesti rakennettu - joskin eräs nyyhkyttelykohtaus ei ole kummoinen Ortegan ja Barreran näyttelijäsuoritusten osalta. Muuten näyttelijät tekevät kelpo duunia, ainakin esittäessään pelokasta tai sattuvaa, kun Ghostfacen veitsi osuu kehoon.

Elokuvan nimeäminen ihan vain Screamiksi sai varmaan jotkut pohtimaan, onko kyse jatko-osasta Cravenin neljälle leffalle, vai jonkinlaisesta elokuvasarjan uudelleenkäynnistyksestä, vai jopa alkuperäisen elokuvan uusintafilmatisoinnista. Kuten itse leffassakin tiedostetaan ja vitsaillaan, elokuva on tavallaan yhdistelmä kaikkea kolmea. Se sijoittuu ajassa kymmenen vuotta Scream 4:n tapahtumien perään, siinä yritetään herättää leffasarja takaisin henkiin ja siinä kierrätetään paljon alkuperäisestä filmistä, toki tiettyjen twistien kera. Sarjan aiempien elokuvien tavoin myös tästä leffasta löytyy paljon itseironista huumoria ja pilkan kohteeksi joutuukin niin internetfoorumeiden toksinen fanikulttuuri kuin kauhun uusi trendi yrittää herättää vanhoja elokuvasarjoja takaisin henkiin yhdistelemällä vanhoja hahmoja uusiin kuvioihin ja nimeämällä raina samoin kuin alkuperäinen teos. Vähän niin kuin vuoden 2018 Halloween. Tosin tämä uusi Scream ei lähde pyyhkimään aiempia jatko-osia aikajanalta.

Mutta noh, millainen on Scream vuosimallia 2022? Se on oikein kelvollinen kauhuelokuva, joka ei tarjoa mitään tajunnanräjäyttävää tai erityistä. Kuitenkin jos sitä verrataan monien muiden kauhuleffasarjojen viidensiin osiin, on se ehdottomasti huippuluokkaa. Ensikohtauksesta lähtien elokuva tarjoaa juuri sitä, mitä Scream-elokuvalta voikin odottaa. On karmivia puhelinsoittoja, verisiä tappoja, Ghostfacea ottamassa turpiinsa jahtaamiltaan teineiltä ja lopuksi tietty dramaattisen mahtipontinen paljastus. Vaikka tutussa ja turvallisessa pitäytymisessä ei sinänsä ole mitään pahaa ja viihdyin kyllä filmin parissa, lopputekstien rullatessa tuumin silti, että jotain jäi uupumaan. Mutta kuten yksi hahmoistakin on käsikirjoitettu sanomaan, tällaisia jatko-osa-henkiinherätys-uudelleenfilmatisointeja on vaikea tehdä niin, että fanit pysyvät tyytyväisinä; ei saa olla pelkkä kopio alkuperäisestä, mutta ei myöskään saisi poiketa tutusta kaavasta.

Tällä kertaa ohjaajan puikoissa pyörivät muutaman vuoden takaisen erittäin mainion kauhukomedia Ready or Notin (2019) tehneet Tyler Gillett ja Matt Bettinelli-Olpin, jotka jatkavat hyvin Cravenin jalanjäljissä, uskaltamatta sen kummemmin poiketa esikuvansa asettamalta polulta. Paikoitellen duo onnistuu erittäin oivaltavasti, esimerkiksi hyödyntäessään nokkelasti kulahtanutta kauhukikkaa, missä avataan ovi peittämään kuvan tausta ja oven sulkeutuessa murhaaja on oven takana. Vai onko sittenkään? James Vanderbiltin ja Guy Busickin käsikirjoitus toimii hyvin Kevin Williamsonin tekstejä mukaillen, mutta tämäkään kaksikko ei paljoa tuo omaa mukaan. Scream on hyvin kuvattu ja ihan toimivasti leikattukin, vaikka vajaan parin tunnin kestossa elokuva on paikoitellen turhan pitkä. Tiiviimmällä rytmityksellä jännite pystyttäisiin pitämään yllä kaiken aikaa. Lavasteet ovat mainiot, Ghostface-naamarin ja -asun näkeminen levitti heti hymyn tämän kauhufanin kasvoille ja tekoverta roiskitaan hyvissä määrin. Äänimaailma painottuu välillä liian paljon äkkisäikäytysten puolelle, eivätkä Brian Tylerin musiikit koskaan nouse esille.

Yhteenveto: Vuoden 2022 Scream on mainio kauhuelokuva ja hyvää jatkumoa Wes Cravenin leffoille. Mitään erityisen ihmeellistä elokuva ei onnistu tarjoamaan, eikä se mullista sarjaa millään lailla, mutta tyypillistä Scream-menoa janoavat katsojat tulevat saamaan juuri sitä, mitä elokuvalta voikin odottaa. Tapot ovat kivan brutaaleja, Ghostfacea on samanaikaisesti ilahduttavaa ja jännittävää katsoa, ja seasta löytyy hilpeän itsetietoista huumoria. Modernit kauhuelokuvat saavat omat kritiikkinsä, vaikka leffa itse syyllistyy väkisinkin olemaan sellainen hieman tarpeeton rahastusjatko-osa, joista se tekee pilkkaa. David Arquette on erittäin hyvässä vedossa Deweynä ja Courteney Coxkin on oiva Galena, mutta Neve Campbell vetää Sidneyn roolin harmillisen laiskasti ja innottomasti. Nuorison esittäjät taas suoriutuvat hyvin osistaan. Jos olet pitänyt aiemmista Scream-elokuvista ja olet kaivannut lisää samaa, sarjan viides osa tarjoaa aivan varmasti toivottua hupia ja kauhua. Faneille leffa on selvästi kelvannut, sillä elokuva on ollut niin iso hitti, että tekijät ovat jo ilmoittaneet jatkoa olevan tulossa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream, 2022, Paramount Pictures, Lantern Entertainment, Outerbanks Entertainment, Project X Entertainment, Radio Silence Productions, Spyglass Media Group

Arvostelu: Scream 4 (2011)

SCREAM 4

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Emma Roberts, Hayden Panettiere, Erik Knudsen, Rory Culkin, Marley Shelton, Alison Brie, Marielle Jaffe, Nico Tortorello, Anthony Anderson, Adam Brody, Mary McDonnell, Britt Robertson, Aimee Teegarden, Anna Paquin, Kristen Bell, Lucy Hale ja Shenae Grimes
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin satiirinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) ja Scream 3 (2000) saivat kumpikin edeltäjäänsä huonommat arviot, mutta molemmat olivat silti hittejä lippuluukuilla. Kesti kuitenkin useampi vuosi, kunnes Craven suostui palaamaan sarjan pariin. Kesällä 2008 alkoi Scream 4:n suunnittelu ja kaksi vuotta myöhemmin käynnistyivät leffan kuvaukset. Lopulta Scream 4 sai ensi-iltansa keväällä 2011, mutta elokuva ei osoittautunut edellisten osien veroiseksi menestykseksi, vaikka kriitikot pitivät sitä kolmososaa parempana. Itse hassua kyllä näin tämän nelososan ensimmäisenä sarjasta. Silloin en erityisemmin lämmennyt leffalle, mutta innostuin kyllä sarjasta, kun vihdoin katsoin alkuperäisen Screamin muutamaa kuukautta myöhemmin. Nyt kun Scream-leffat ovat jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Scream (2022), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Katsoinkin kaikki neljä leffaa muutaman viikon sisällä ja oli mukavaa vihdoin katsoa ne oikeassa järjestyksessä.

Alkuperäisten Woodsboron murhien viisitoistavuotispäivänä Sidney Prescott palaa takaisin kaupunkiin mainostamaan uutta selviytymiskirjaansa "Pois pimeydestä". Samalla kaksi teiniä murhataan ja Sidney joutuu jälleen kerran selvittämään, kuka on Ghostface-maskin takana?

Alkuperäisestä Scream-trilogiasta hengissä ihmeen kaupalla selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), sekä nykyään naimisissa oleva pari Dewey ja Gale Riley (elokuvan teon aikaan oikeasti naimisissa olleet David Arquette ja Courteney Cox) vedetään taas kerran mukaan murhatutkimukseen. Kun murhat alkavat, itse kullakin on kasvoillaan tympääntynyt "joko taas" -ilme, mutta silti kolmikko ryhtyy selvityksiin innoissaan - luultavasti sen takia, että Scream 3:n teosta oli jo vierähtänyt kymmenen vuotta. Sidney ei ole enää yhtä mielensä riivaama, mutta jääkin sitten samalla hieman tylsemmäksi tapaukseksi tässä leffassa. Deweyn ja Galen riitelyä on veikeä seurata ja Arquette ja Cox ovat jälleen oivallisia osissaan. Myös Campbell toimii yhä uransa tunnetuimmassa roolissa.

     Uusina hahmoina (ja potentiaalisina uhreina ja murhaepäiltyinä) elokuvassa esitellään Deweyn uusi apulaissheriffi Judy Hicks (Marley Shelton), veikeä kyttäkaksikko Perkins ja Hoss (Anthony Anderson ja Adam Brody), Sidneyn assistentti Rebecca (Alison Brie), sekä joukko teinejä, Jill (Emma Roberts), Kirby (Hayden Panettiere), Robbie (Erik Knudsen), Charlie (Rory Culkin), Olivia (Marielle Jaffe) ja Trevor (Nico Tortorella). Anna Paquin, Kristen Bell ja Lucy Hale tekevät cameot leffassa kuvitteellisten "Stab"-kauhurainojen hahmoina, joita Screameissa fanitetaan. Uudet hahmot ovat toimivia lisäyksiä ja monet heistä on selvästi kirjoitettu alkuperäisen Screamin pohjalta. Yksi leffan ongelmista kuitenkin on, ettei ole täysin selvää, haluaako leffa mieluummin kertoa tutusta kolmikosta, vai aloittaa homman alusta uusilla hahmoilla?

Scream 4 onkin jatko-osan lisäksi myös omalla tavallaan sarjan uudelleenkäynnistys, sekä alkuperäisen elokuvan jonkin sortin uudelleenfilmatisointi. Edellisten osien tavoin leffa leikittelee genrelle tyypillisten juttujen kustannuksella ja tällä kertaa pilkan kohteeksi joutuvatkin kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit Halloween (2007), Friday the 13th (2009) ja A Nightmare on Elm Street (2010). Samalla elokuva harmittelee slasher-genren kuolemaa 2000-luvulla ja sanookin suorat mielipiteensä tuohon aikaan suurta suosiota nauttivista, kidutuspornoksi luokitelluista Saw-filmeistä (2004-). Scream 4 onnistuu jollain ihmeellä olemaan vielä edellisiäkin osia itsetietoisempi ja -ironisempi (heti alussa yksi hahmoista toteaa, ettei kukaan enää jaksa katsoa mitään postmodernia meta-paskaa). Elokuva on myös aiempia osia humoristisempi ja kieli on ollut visusti poskessa leffan teon aikana. Seasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja repliikkejä.

Koomisuudesta huolimatta elokuva ei unohda kauhupuoltaan ja filmistä löytyy kutkuttavan tiivistunnelmaisia kohtauksia. Kun slasher-genre on muuten tuntunut kuolleen, tekijät ovat päättäneet sitten viiltää ja suolistaa useankin filmin edestä, eikä tekoverta todellakaan säästellä. Tuttu murhamysteeri on tietty mukana ja elokuva onnistuukin johtamaan katsojaa ihan mukavasti harhaan siitä, kuka on tämänkertainen Ghostface? Kahden edellisen osan tavoin olin täysin unohtanut, kuka murhaaja lopulta on, joten jälleen tuntui siltä kuin katsoisin filmiä ensimmäistä kertaa, vaikka muistinkin pari kohtausta. Vaikka onkin miellyttävää nähdä tuttuja Scream-juttuja hyödynnettävän ja että leffa alkaa tehdä jo vitsiä omasta sarjastaan, täytyy silti todeta, että kyllähän se todellinen vitsi on jo mennyt ja tämä alkaa olla nähty juttu. Tylsän kolmososan jälkeen Scream 4 on kuitenkin piristävä lisäys sarjaan ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleva Scream tarjoaa...

Kolmen ensimmäisen Screamin ohjaaja Wes Craven palaa sarjan pariin ja Scream 4 jäi kauhumaestron viimeiseksi elokuvaksi ennen hänen kuolemaansa vuonna 2015. Onkin hyvä, että vielä ennen menehtymistään hän palasi sarjan pariin ja tarjosi sille edes joksikin aikaa paremman huipennuksen kuin Scream 3. Craven hyötyy paljon siitä, että kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja Kevin Williamson palaa vihdoin takaisin kirjoittajaksi. Williamsonilla on taas paljon sanottavanaan kauhugenrestä, mutta hän osaa myös nauraa omalle luomukselleen. Onkin ehkä parasta nähdä, että Cravenilla, Williamsonilla ja muulla työryhmällä on ollut hauskaa tätä leffaa tehdessään. Tekninen puoli on myös oivallinen kuvauksesta valaisuun ja lavasteista ääniefekteihin. Tällä kertaa leikkauskin toimii hyvin ja filmi pysyy viihdyttävänä lähes kahden tunnin kestosta huolimatta. Musiikeista vastaa edelleen Marco Beltrami, joka kierrättää tuttuja sävelmiä ja kuoroja aiemmista osista. Mutta miksi muuttaa tai yrittää korjata jotain, mikä ei ollut rikki? Beltrami tekee jälleen kelpo työtä.

Yhteenveto: Scream 4 on mainio kauhuelokuva, joka saa nostettua leffasarjan tasoa heikon kolmososan jälkeen. Leffan sekoitus jatko-osaa ja sarjan uudelleenlämmittelyä toimii hyvin, etenkin kun tekijät pitävät kielen visusti poskessa. Huumoria löytyy, kuten myös itseironisuutta ja on hyvä, että Wes Craven ja kumppanit osaavat vitsailla elokuviensa kustannuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kauhupuoli kärsisi. Mukana on useita tiivistunnelmaisia hetkiä ja verellä roiskitaan oikein tosissaan. Murhaajan henkilöllisyyden mysteeri rakennetaan jälleen oivallisesti ja katsojaa johdatetaan onnistuneesti harhaan. Välillä tuntuu siltä, että Screamin todellinen nokkeluus on jo nähty, eikä elokuva saa tuotua mitään uutta ja ihmeellistä mukaan, mutta silti homma toimii - varsinkin kun koko työryhmässä on enemmän iskua kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 4, 2011, Dimension Films, Corvus Corax Productions, Outerbanks Entertainment, The Weinstein Company, Midnight Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: Scream 3 (2000)

SCREAM 3

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Patrick Dempsey, Parker Posey, Scott Foley, Lance Henriksen, Jenny McCarthy, Emily Mortimer, Deon Richmond, Matt Keeslar, Patrick Warburton, Liev Schreiber, Kevin Smith, Jason Mewes, Carrie Fisher ja Jamie Kennedy
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin kauhuelokuva Scream (1996) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli tietty tulossa. Alle vuotta myöhemmin ilmestynyt Scream 2 (1997) oli myös hitti ja sai kehuja, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Kaksi ensimmäistä osaa käsikirjoittanut Kevin Williamson oli työstänyt studiolle valmiiksi luonnostelman kolmannen osan tarinaan, mutta ei omien kiireidensä vuoksi ehtinyt kirjoittamaan kunnon käsikirjoitusta. Niinpä hänen tilalle palkattiin Ehren Kruger. Elokuva oli juuri siirtymässä kunnolla tuotantoon, kun huhtikuussa 1999 Columbine High Schoolissa tapahtui hirvittävä kouluampuminen. Mediassa teosta alettiin syyttämään väkivaltaisten elokuvien ja videopelien vaikutusta ja Scream 3:n tekijät pohtivatkin, onko leffaa järkevää tehdä? Lopulta studio päättikin vähentää raakuuksien näyttämistä ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1999. Siellä tekstiä työstettiin jatkuvasti uudestaan ja näyttelijöiden pitikin kuvata useampia versioita kohtauksistaan, sillä tekijät eivät olleet varmoja, miten homma tulisi menemään lopullisessa filmissä. Scream 3 saatiin lopulta valmiiksi ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuva menestyi hyvin, mutta jäi lipputuloissa edellisten osien jalkoihin. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle ja fanienkin keskuudessa elokuva sai leiman sarjan heikoimpana osana. Itse näin Scream 3:n ensimmäisen kerran vasta loppuvuodesta 2016. En pitänyt siitä, enkä ole myöskään katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa Screamin (2022) voimin, päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Jo muutama päivä Scream 2:n jälkeen katsoin Scream 3:n.

Kun joku alkaa murhaamaan fiktiivisen "Stab 3" -elokuvan näyttelijöitä, Sidney, Gale ja Dewey vedetään jälleen takaisin selvittämään mysteeriä. Kuka on tämänkertainen murhaaja ja miten kaikki liittyy Sidneyn vuosia sitten murhattuun äitiin?

Edellisistä osista juuri ja juuri elossa selvinnyt kolmikko Sidney Prescott (Neve Campbell), Gale Weathers (Courteney Cox) ja Dewey Riley (David Arquette) joutuvat kolmatta kertaa hyytävän murhamysteerin keskelle... ja täytyy sanoa, että itse kenestäkin voi huomata "joko taas" -ilmeen leffan aikana. Sidney kärsii vakavista traumoista ja hän onkin erakoitunut kauas pois pitääkseen itsensä turvassa. Piilopaikassaan Sidney on kuitenkin oman mielensä vankina, eikä niin hahmo kuin katsojakaan täysin tiedä, milloin murhaaja on oikeasti Sidneyn kimpussa ja milloin hän vain kuvittelee tapahtumat. Elokuvassa kestää kuitenkin yllättävän kauan, ennen kuin Sidney saapuu kunnolla kuvioihin mukaan ja suuri osa leffasta käytetään Galeen ja Deweyyn (joiden näyttelijät olivat muuten keskenään naimisissa elokuvaa kuvatessaan). Dewey on yhä pidettävä heppu, mutta Galen aiemmat kehityskaaret eivät ole johtaneet mihinkään. Hahmo lähtee jälleen liikkeelle ärsyttävänä toimittajana, joka uuden tapahtumavyyhdin myötä muuttuu jokseenkin pidettäväksi. Campbell, Cox ja Arquette tekevät tarpeeksi sujuvaa työtä, mutta heistä ei todellakaan enää löydy samaa paloa tätä leffasarjaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Patrick Dempsey murhia tutkivana komisario Kincaidina, Lance Henriksen "Stab"-kauhurainojen tuottaja Miltonina, Scott Foley "Stab 3" -leffan ohjaaja Romanina, sekä Parker Posey, Deon Richmond, Jenny McCarthy, Emily Mortimer ja Matt Keeslar "Stab 3:n" näyttelijöinä, jotka joutuvat tietty niin uhreiksi kuin murhaepäillyiksi. Lisäksi Liev Schreiber palaa lyhyeksi aikaa esittämään Cotton Wearya, jota alun perin luultiin Sidneyn äidin murhaajaksi. Leffasta löytyy myös muutama todella kummallinen cameo, jotka eivät istu mukaan lainkaan. Dempsey on mainio poliisina ja Henriksen sopii Hollywood-tuottajaksi, mutta Foley on lähinnä rasittava valittaja. Vielä pahempi on Posey, joka käy usein jopa raivostuttavaksi tyhmyytensä kanssa.

Valitettavasti uusintakatselu ei saanut minua näkemään Scream 3:a paremmassa valossa, vaan etenkin nyt, kun katsoin sen lähes heti kahden ensimmäisen osan jälkeen, sen viat vain korostuivat paremmin. Elokuvasta löytyy kyllä omat onnistumisensa ja se osaa olla paikoitellen tehokkaan jännittävä. Kohtaukset tämänkertaisen Ghostface-naamaria käyttävän murhaajan kanssa rakentuvat pääasiassa oivallisesti, vaikka monelle fanille voikin tulla pettymyksenä, että verisyys on vähennetty lähes minimiin vuoden 1999 kouluampumisen vuoksi. Murhaajan identiteetin selvittely on taas kiinnostavaa, vaikka samalla se alkaa jo tuntua aika kulutetulta idealta omassa elokuvasarjassaan. Siitä täytyy antaa kehuja, että tekijät onnistuivat ajamaan minua harhaan, sillä olin koko elokuvan ajan täysin varma siitä, kuka murhaaja on, mutta olinkin lopulta täysin väärässä. Leffan tasosta kuitenkin kertoo paljon se, että olin täysin unohtanut murhaajan identiteetin.

Vaikka Scream 3:sta löytyykin joitain hyviä puolia, eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Sen lisäksi, että muutama hahmo ärsyttää suuresti (mitä ei auta yhtään se, kuinka paljon he saavat ruutuaikaa), Sidney tuntuu puolet ajasta statistilta omassa tarinassaan ja leffan cameot ovat häiritseviä, elokuvassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin Scream 3 on aika tylsä elokuva. Jo Scream 2 tuntui hieman pitkäveteiseltä lähes parin tunnin kestonsa kanssa, mutta kolmososa tuntuu kestävän pitkälti yli kaksi tuntia. Vaikka mukana onkin joitain tiivistunnelmaisia hetkiä, jännite on kuitenkin täysin kadoksissa, kun Ghostface ei ole kohtauksessa mukana. Leffaa olisikin voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla.

Toiseksi Scream 3 alkaa muistuttamaan sellaista kauhuelokuvaa, mistä alkuperäinen Scream teki pilkkaa. Ja tämä on kenties vielä pahempi ongelma kuin se, että leffa on pitkäveteinen. Alkuperäinen Scream tehtiin, kun kauhugenre oli muuttunut lähes täysin Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. -leffan (Friday the 13th - 1980), Painajainen Elm Streetillä -elokuvan (A Nightmare on Elm Street - 1984) ja muiden vastaavien kauhuklassikoiden tyhjänpäiväisten jatko-osien tulvaksi. Filmi heitti vitsiä lajityypin kustannuksella ja leikitteli sen kliseillä. Oli kenties jopa vääjäämätöntä, että jos Screamille tehtäisiin jatko-osia, pilkka lankeaisi jossain kohtaa omaan nilkkaan. Scream 3 kyllä yrittää vielä epätoivoisesti liikkua neljättä seinää rikkovilla meta-tasoilla, mutta toteutus on erittäin kömpelö. Pahinta on täysin päälleliimatulta ja jopa typerältä tuntuva kohtaus, missä hahmot katsovat edellisessä osassa kuolleen Randyn (Jamie Kennedy) nauhoittaman videon, missä hän selittää, kuinka toimia trilogian päätösosassa. Tämä hyppii jo aivan liikaa silmille ja on täysin hölmöä, että Randy olisi kuvannut tällaisen videon, jos kävisi niin, että hän ei selviäisi kakkososasta ja joku ryhtyisi murhaajaksi vielä kolmannen kerran.

Elokuvasta löytyy kuitenkin eräs metatason juttu, mikä jäi kummittelemaan mielessäni pahemmin kuin itse murhaaja. Filmissä hahmot nimittäin nostavat monta kertaa esille sen, että Hollywoodissa naisnäyttelijät saavat roolinsa vain harrastamalla seksiä jonkun ison kihon kanssa. Tämä ei ole mikään nopea huomautus, vaan tähän palataan yhä uudestaan ja se on lopulta merkittävä kuvio loppuhuipennuksessakin. Tämä on tärkeä aihe ja viime vuosien aikana onkin noussut esille useita naisnäyttelijöitä, jotka ovat paljastaneet, että joutuivat tekemään jotain seksuaalista tuottajien tai ohjaajien kanssa saadakseen tietyt roolit. Toisaalta voisi siis sanoa, että Scream 3 oli aikaansa edellä ja sen olisi pitänyt jo ilmestyessään nostaa isompaa kohua. Mutta samalla ei voi muuta kuin ihmetellä, miten viesti on saatu mukaan leffaan, kun yksi elokuvan tuottajista on Harvey Weinstein, joka on jopa tuomittu vankeuteen, kun hänen ahdistelunsa tuotiin vihdoin ilmi.

Kahden ensimmäisen Screamin ohjaajalla Wes Cravenilla oli sopimus vielä kolmannesta elokuvasta, joten hän on vastuussa myös tämän filmin teosta. Scream 3 tuntuukin sopimuksen takia ohjatulta leffalta, eikä Cravenilta enää löydy intohimoa sarjaa kohtaan. Ongelmana on myös Ehren Krugerin käsikirjoitus. Kruger ei ole yhtä nokkela kirjoittaja kuin Kevin Williamson, vaikka hän kuinka yrittää kikkailla itsetietoisuuden kanssa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii pääasiassa. Marco Beltramin säveltämät unenomaisen aavemaiset musiikit tehostavat kohtauksia silloin, kun ne eivät muuten toimisi kaksisesti.

Yhteenveto: Scream 3 on harmillisen laiska ja pitkäveteinen kauhuelokuva, joka alkaa voimakkaasti luisua sellaiseksi tusinakauhuksi, jollaisesta alkuperäisessä Screamissa tehtiin pilkkaa. Seasta löytyy pari ovelaa meta-tason vitsiä, mutta pääasiassa elokuvan yritykset olla nokkela aiheuttavat kiusallisuutta. Tuttu näyttelijäkolmikko Neve Campbell, Courteney Cox ja David Arquette eivät enää löydä samaa paloa roolejaan kohtaan ja ohjaaja Wes Cravenkin hoitaa hommansa lähinnä siihen suuntaan. Mukana on muutamia onnistuneita pelottelukohtauksia ja lopun käänne toimii passelisti, mutta suuri osa filmistä on yllättävänkin pitkästyttävä. Jännite katoaa vähän väliä ja filmi lankeaa jopa melodraaman puolelle. Kaiken kaikkiaan Scream 3 on heikko kauhuraina, eikä ihme, että kesti yksitoista vuotta, ennen kuin tekijät palasivat sarjan pariin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 3, 2000, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax

Arvostelu: Scream 2 (1997)

SCREAM 2

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Jamie Kennedy, Elise Neal, Jerry O'Connell, Liev Schreiber, Duane Martin, Laurie Metcalf, Timothy Olyphant, Jada Pinkett, Omar Epps, Sarah Michelle Gellar, Lewis Arquette, Tori Spelling, Luke Wilson ja Heather Graham
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin itseironinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoittaja Kevin Williamson oli jo ennen ensimmäisen elokuvan tekoa laatinut suunnitelman jatko-osaa varten ja kun Scream osoittautui hitiksi ja studio alkoi kyselemään jatko-osan perään, Williamsonilla oli lähes kokonainen käsikirjoitus valmiina. Ongelmia syntyi, kun teksti vuosi julkisuuteen kuvausten alussa, paljastaen uuden murhaajan henkilöllisyyden. Tekstiä pitikin työstää uudestaan kuvausten aikana ja uudet kirjoitukset pidettiin visusti salassa, eivätkä näyttelijätkään saaneet lukea uutta loppuratkaisua ennen kohtauksen kuvaamista. Lopulta Scream 2 saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa hieman alle vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, joulukuussa 1997. Elokuvasta odotettiin niinkin isoa hittiä, että jopa James Bond -filmi Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) ja James Cameronin Titanic (1997) siirrettiin viikolla myöhemmäksi kilpailun välttämiseksi. Kumpikin näistä elokuvista tuotti lopulta enemmän kuin Scream 2 (Titanic tuotti yli kymmenkertaisesti sen, mitä Scream 2 sai tahkottua lippuluukuilla), mutta elokuva oli silti iso hitti yli 170 miljoonan dollarin tuloillaan. Kriitikot kehuivat filmiä, mutta leffa sai myös negatiivista palautetta ja jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta uudesta näyttelijätähdestä. Itse näin Scream 2:n ensimmäistä kertaa alkuvuodesta 2016, mutten erityisemmin välittänyt leffasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun Scream-elokuvasarja on saamassa viidennen osan, päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan. Viikko ensimmäisen Screamin jälkeen katsoin Scream 2:n.

Kaksi vuotta Woodsboron murhien jälkeen Sidney Prescott yrittää keskittyä collegeen uuden poikaystävänsä kanssa. Samalla teattereihin saapuu murhien ja toimittaja Gale Weathersin kirjan pohjalta tehty kauhuelokuva Stab, minkä myötä uusi murhavyyhti alkaa ja Sidney joutuu jälleen taistelemaan hengestään.

Ensimmäisestä elokuvasta selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), poliisi Dewey (David Arquette), toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox) ja kauhunörtti Randy (Jamie Kennedy) tekevät paluun ja joutuvat kohtaamaan uuden murhaajan Ghostface-naamiossa. Sidney on kauhistuttavien tapahtumien seurauksena kasvattanut kovemman nahkan, mutta silti murhaajan pelko on jatkuvasti läsnä. Campbell vakuuttaa toistamiseen pääroolissa ja on hienoa nähdä, kuinka hänen hahmonsa tällä kertaa suhtautuu kaikkeen. Dewey on vieläkin mukavampi persoona kuin viimeksi ja Arquette on vallan mainio edelleen. Arquetten isä Lewis Arquette muuten nähdään uutena poliisikapteenina tässä leffassa. Gale Weathers on yhä aika ärsyttävä, mutta Cox suoriutuu osastaan kunnialla ja pääsee vähitellen muokkaamaan hahmoaan pidettävämpään suuntaan. Randy saa taas esitellä kauhutietämystään ja Kennedy toimii osassaan kenties vielä paremmin kuin viimeksi.

     Uusina hahmoina, eli niin uhreina kuin murhaajaepäiltyinä elokuvassa nähdään mm. Sidneyn uusi poikaystävä Derek (Jerry O'Connell), tämän kaveri Mickey (Timothy Olyphant), Sidneyn kaveri Elise (Hallie McDaniel), sisarkuntalainen CiCi (Sarah Michelle Gellar), toimittaja Debbie (Laurie Metcalf), kuvaaja Joel (Duane Martin), sekä pariskunta Phil ja Maureen (Omar Epps ja Jada Pinkett - nykyään Pinkett Smith). Lisäksi viime leffassa vain pikaisesti nähty Liev Schreiber pääsee kunnolla esille Cotton Wearyna, jota alun perin pidettiin syyllisenä Sidneyn äidin murhasta ja joka nyt yrittää todistella syyttömyyttään. Uusien hahmojen joukosta löytyy joitain kiinnostavia tyyppejä, mutta esimerkiksi poikaystävähahmo Derek jää aika puiseksi, lähinnä O'Connellin roolityön takia. Näyttelijöistä löytyy muutenkin pientä epätasaisuutta, mutta pääasiassa kaikki hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti.

Vaikka pidinkin nyt Scream 2:sta enemmän kuin ensimmäisellä katselulla, ei leffa pääse lähellekään ensimmäisen Screamin laadukkuutta ja nokkeluutta. Siinä, missä Scream ravisteli kauhugenreä uuteen uskoon, Scream 2 notkahtelee paikoitellen niiksi filmeiksi ja sortuu niihin kliseisiin ja ongelmiin, joiden kustannuksella alun perin vitsailtiin. Tästäkin osasta löytyy samaa itsetietoisuutta ja hahmot jopa puhuvat pariin otteeseen olevansa jatko-osassa. Ensimmäisen osan kekseliäisyys ja raikas tuulahdus lajityypissä eivät kuitenkaan ole aidosti läsnä tällä kertaa. Vaikka leffasta löytyy heikkoutensa ja kohtauksia, joissa hahmot toimivat raivostuttavan typerästi ja lähestulkoon jopa ansaitsevat tulla puukotetuiksi, on Scream 2 silti kelpo kauhuviihdettä ja kevyesti parempi kuin monet muut kauhuhittien jatko-osat.

Vaikkei elokuvan itsetietoisuus olekaan samaa tasoa ensimmäisen osan kanssa, mukaan mahtuu hilpeää metahuumoria, mistä ensimmäisen osan tapahtumien pohjalta tehty feikkifilmi "Stab" on jo hyvä esimerkki. Sen lisäksi, että leffan ensi-ilta toimii taidokkaasti rakennettuna ja jännittävänä prologina, se myös toimii kommenttina sille, kuinka kieroa on tehdä todellisista, kauhistuttavista murhista viihdettä. Jännittävät hetket eivät lopu prologiin, vaan filmin aikana nähdään useampikin erittäin tiivistunnelmainen kohtaus, joissa Ghostface vainoaa epämiellyttävästi uhriaan puhelimessa, kunnes vihdoin hyökkää. Jännitettä lisäävät hetket, joissa katsoja pääsee näkemään vilauksia Ghostfacesta, joita hahmo ei huomaa. Monia katsojia varmasti ärsyttävät kanssakatsojat, jotka huudahtavat asioita kesken leffan, kuten "murhaaja on takanasi!" mutta tätä katsoessa itse kukin voi huomata syyllistyvänsä samaan. Toistamiseen on myös aivan mahtavaa, että Ghostface ei ole mikään pahuuden ilmentymä ja yliluonnollinen voima, jota ei voi millään pysäyttää, vaan murhaajaa voi satuttaa siinä, missä murhaaja satuttaa uhrejaan. Michael Myers ja Jason Voorhees selviävät luodeista, puukotuksista ja ties mistä, mutta tämä tappaja ei onnistu hommissaan ilman mustelmia ja ruhjeita.

Onkin vain harmi, että elokuvan alkuperäinen käsikirjoitus päätyi yleisön kouriin jo kauan ennen leffan ilmestymistä ja murhaajan identiteettiä täytyi muuttaa. Ensimmäisen osan johtaessa katsojaa taidokkaasti harhaan ja tarjoamalla aidosti häiriintyneen murhaajapaljastuksen, tämänkertainen paljastus ei jaksa shokeerata katsojaa. Syy voi johtua joko käsikirjoituksellisista muutoksista tai ihan vain siitä, ettei Kevin Williamson yksinkertaisesti onnistunut toistamaan temppuaan. Loppuhuipennus paljastuksensa kera ajaa asiansa, mutta ei tarjoa samaa vau-tunnetta. Tunnepuolesta puheenollen, elokuvan isoin heikkous on kummallinen melodraamailu, mihin se vajoaa aika ajoin, kun Ghostface ei ole paikalla piinaamassa hahmoja. Lähes kahden tunnin kestosta voisi helposti leikata joitain hidastempoisia ja hieman jopa pitkäveteisiä pätkiä pois, tiivistäen teoksesta kompaktimman ja mukaansatempaavamman.

Ohjauksesta vastaa onneksi yhä Wes Craven, joka osaa kikkailla tuttujen kauhupiirteiden kanssa, vaikkei löydäkään itsestään samaa innovatiivisuutta kuin viimeksi. Elokuva tehtiin välittömästi ensimmäisen osan jälkeen ja kenties tekijöiden olisi pitänyt pitää pieni hengähdystauko, ennen kuin he hyppäsivät jatko-osan kimppuun. Vaikka on omalla tavallaan hienoa, että Williamsonilla oli heti uusi teksti valmiina studiolle, olisi hänkin voinut hengähtää hetken ja tutkia tarkemmin, mikä ensimmäisessä elokuvassa toimi niin hyvin. Tekniseltä puoleltaan Scream 2 on ihan yhtä laadukas kuin edeltäjänsä. Kuvaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja maskeeraukset hillityn, mutta silti oivallisen rajut. Ghostfacen asu on viimeistään tämän leffan myötä ikoninen osa kauhugenreä. Äänimaailmakin toimii, vaikka tällä kertaa ääniefekteissä hyödynnetyt äkkisäikäytysäänet eivät tunnu yhtä itsetietoisilta kuin viimeksi. Marco Beltrami tunnelmoi toistamiseen musiikkien kanssa ja vaikka hän tekeekin yhä hyvää työtä, itseäni häiritsi useasti leffassa kuultava sävelmä, mikä muistutti itseäni voimakkaasti Twin Peaks -sarjan (1990-2017) tunnusmusiikista.

Yhteenveto: Scream 2 on kelvollinen jatko-osa, joka ei kuitenkaan millään yllä alkuperäisen Screamin tasolle, ei kauhussa, nokkeluudessa, eikä edes itseironisuudessa. Vaikka filmi yrittääkin kovasti vitsailla kauhujatko-osien kustannuksella, pilkka tuntuu aika ajoin kolahtavan omaan nilkkaan, elokuvan ollessa turhankin lähellä pilkankohteitaan. Silti kyseessä on huomattavasti laadukkaampi teos kuin monet kauhuhittien jatko-osat. Murhaajamysteeri on jälleen jännittävää seurattavaa, vaikka lopuksi paljastus tuntuukin hätäiseltä käsikirjoituksen muutokselta (mitä se myös oli). Silloin tällöin elokuva vaipuu oudoksi melodraamaksi, mutta onneksi Ghostfacen iskiessä jännitys kohoaa ja mukana on muutama erityisen karmiva kohtaus. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää työtään ja uudet tulokkaat hoitavat hommansa pääasiassa kelvollisesti. Scream 2 jää kauas alkuperäisen Screamin mahtavuudesta, mutta jos innostui alkuperäisestä, kannattaa jatko-osa toki katsoa - se voisi nimittäin olla paljon huonompikin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 2, 1997, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax, Maven Entertainment

Arvostelu: Scream (1996)

SCREAM

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Skeet Ulrich, Courteney Cox, Matthew Lillard, David Arquette, Jamie Kennedy, Rose McGowan, Henry Winkler, W. Earl Brown, Drew Barrymore, Liev Schreiber ja Wes Craven
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

"What's your favorite scary movie?"

Scream on edesmenneen kauhumaestro Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajan urasta haaveilevan Kevin Williamsonin kiinnostuksesta Gainesvillen viiltäjää kohtaan. Williamson kirjoittikin 18-sivuisen tarinan, mikä kulki nimellä "Scary Movie". Teksti jäi joksikin aikaa pöytälaatikkoon sellaisenaan, kun Williamson kirjoitti Tappavat arvosanat -trilleriä (Teaching Mrs. Tingle - 1999). Kuitenkin kun se jäi tuotantolimboon, Williamson palasi kauhutekstinsä pariin ja muokkasi siitä pidemmän käsikirjoituksen. Samalla Williamson myös kirjoitti juonet kahdelle jatko-osalle, toiveenaan, että hän voisi myydä ideansa studiolle helpommin, kun sillä olisi potentiaalia uudeksi elokuvasarjaksi. Williamson pisti käsikirjoituksen myyntiin kesäkuussa 1995 ja jo pari päivää myöhemmin Paramount Pictures, Universal Pictures ja Miramax kilpailivat leffan oikeuksista. Lopulta Miramax voitti ja Wes Craven palkattiin elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1996 ja Scream sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli jättimenestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuva on jopa noussut kauhun moderniksi klassikoksi, vaikka samalla se on myös joutunut useasti huonoon valoon, kun Yhdysvalloissa tapahtui muutama murha, joiden tekijät olivat innostuneet leffasta. Itse näin Screamin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2015. Vaikka pidin elokuvasta, katselukokemustani häiritsi se, että olin sitä ennen nähnyt useasti leffan parodiaversion, Scary Movien (2000). Tiesin siis juonen lähes kokonaan etukäteen, minkä lisäksi en voinut olla miettimättä, kuinka eri kohtauksista tehtiin pilkkaa. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja katsonut myös sen jatko-osat. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa viidennen osan voimin, päätin katsoa elokuvat taas uudestaan, valmistautumisena uuteen Screamiin.

Kun kaksi high school -opiskelijaa murhataan raa'asti, Sidney Prescott ja hänen ystävänsä yrittävät selvittää, kuka on mystinen Ghostface-naamaria käyttävä murhaaja?

Woodsboron murhaajamysteeriä ryhtyvät selvittämään Sidney Prescott (Neve Campbell), hänen poikaystävänsä Billy (Skeet Ulrich), heidän kaverinsa Stu (Matthew Lillard), Randy (Jamie Kennedy) ja Tatum (Rose McGowan), jälkimmäisen apulaissheriffi-veli Dewey (David Arquette) ja ylimielinen toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox). Aika tylsää ja sivuun jäävää Tatumia ja Stun ajoittaisia ärsyttäviä outouksia lukuunottamatta hahmogalleria on yllättävänkin mainio kauhuleffaksi. Sidneytä piinaa hänen äitinsä kuolema vuotta aiemmin, mikä palaa hänen mieleensä voimakkaasti, kun uusia murhia alkaa tapahtua. Campbell suoriutuu pääosasta mainiosti, luoden uudenlaisen kauhun naispäähahmon perinteisten "scream queenien" keskelle. Billy on aika limainen ja tökerö poikaystävä, mitä Ulrich tulkitsee oivallisesti. Stun sekoiluista on vaikea sanoa, mitkä olivat käsikirjoituksessa ja mitkä vain Lillardin innostunutta irrottelua. Kennedy on veikeä kauhufani Randyna, joka tuntee lajityypin kuin omat taskunsa ja onkin heti pohtimassa murhia hittikauhuelokuvien kautta. Arquette toimii sujuvasti apulaissheriffinä, joka yrittää osoittaa kykynsä. Herkullisimman roolityön taitaa kuitenkin tehdä Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Courteney Cox omaa etuaan ajavana ja mahtavan inhottavana toimittaja Gale Weathersina.

     Lisäksi E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähtenä ja Charlien enkelit -leffoista (Charlie's Angels - 2000-2003) parhaiten tunnettu Drew Barrymore nähdään elokuvan alussa uhriksi joutuvana Casey Beckerinä, Manaajan (The Exorcist - 1973) riivattua tyttöä esittävä Linda Blair esiintyy nopeasti reportterina, minkä lisäksi leffan ohjaaja Wes Craven hauskassa pikkuroolissa koulun vahtimestarina, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin Cravenin upean Painajainen Elm Streetillä -leffan (A Nightmare on Elm Street - 1984) kauhuhahmo Freddy Krueger.

Jotta Screamin hienous voi todella avautua katsojalle, on katsojan täytynyt nähdä useita ikonisimpia kauhu- ja etenkin slasher-klassikoita, joihin tässä filmissä viitataan monin tavoin. Elokuva julkaistiin aikana, jolloin kauhugenre oli selvässä alamäessä, lajityypin koostuessa lähinnä Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien monista, toinen toistaan heikommista jatko-osista, jotka lähinnä kierrättivät kliseitä laiskasti, yrittämättä luoda mitään uutta puhki kulutetulta tuntuvaan lajityyppiin. Sitten Williamson kirjoitti Screamin ja Wes Craven ohjasi sen, ja se oli juuri sitä, mitä kauhugenre tarvitsi. Kyseessä on kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Scream on täysin itsetietoisesti ja itseironisesti tehty leffa, joka leikittelee lajityypin kliseillä, kääntää asioita päälaelleen ja on muutenkin raikas tuulahdus genressä.

Vaikka elokuva jatkuvasti iskeekin katsojalle silmää viittauksillaan (Craven Krueger-asussa ei jää ainoaksi kerraksi) ja on paikoitellen aika kieli poskessa tehty, ei se todellakaan ole mitään puhdasta parodiaa. Sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja, mutta tästä huolimatta Craven on kuitenkin halunnut tehdä puhdasverisen kauhuelokuvan. Eritoten Screamin avauskohtaus sisältää erinomaisesti rakennettua ja yhä vain piinaavammaksi muuttuvaa jännitystä. Kohtaus on täysin ymmärrettävästi jäänyt elämään lajityypin historiaan. Muutenkin mukana on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia ja katsoja todella saa jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Leffa myös tekee selväksi, ettei se tapa hahmojaan samalla ideologialla kuin juurikin ne hittielokuvien mitäänsanomattomat jatko-osat, vaan se tarjoaa yllätyksiä siinä, ketkä pääsevät hengestään.

Iso osa leffan viehätyksestä syntyy myös sen salaperäisestä murhaajasta, joka pukeutuu ikoniseksi muodostuneeseen Ghostface-naamariin ja mustaan kaapuun. Toisin kuin Halloweenit, Elm Streetit jne., joissa on selvää, kuka murhaaja on, Screamissa tarina rakentuukin sen mysteerin varaan, kuka oikein piilee maskin takana? Vaikken tietenkään tässä arvostelussa paljasta, kuka murhaaja todellisuudessa on, sanon sen, että minusta on aivan fantastisen upeaa, että kyseessä on tavallinen ihminen. Michael Myersista ja Jason Voorheesista muodostui nopeasti yli-inhimillisiä olentoja, mutta Screamin murhaaja on täysin eri maata. Hahmo saattaa kompastella jahdatessaan uhriaan, hänet voi kaataa nurin ja hänet voi päihittää ainakin hetkellisesti oveluudella. Se, että kyseessä on tavallinen ihminen, joka saattaa töpeksiä kuten uhrinsa, lisää hahmoon todella paljon kiehtovuutta ja tekee hänestä täysin omalaatuisen kauhuikonin.

Ohjaaja Wes Cravenin rakentama tunnelma on aivan mahtava. Kauhu kohtaa kiehtovasti koukuttavan mysteerin, mitä vain vahvistaa Marco Beltramin säveltämä aavemainen musiikki. Craven oli kymmenen vuotta aiemmin luomassa yhtä aikansa suosituinta kauhusarjaa, Painajainen Elm Streetillä, mutta Screamissa hän tokaisee hahmojen repliikkien kautta suoraan mielipiteensä kymmenen vuoden varrella ilmestyneistä jatko-osista. Yksi hahmoista nimittäin sanoo, että "ensimmäinen Elm Street oli hyvä, loput roskaa". Leffan osuva, mutta toisaalta myös rakastava piikittely osuu täysin maaliinsa. Selvistä silmäniskuista huolimatta Craven tai käsikirjoittaja Williamson eivät mene liian pitkälle. Hahmot kyllä puhuvat kuin tiedostaisivat olevansa kauhuelokuvassa, mutta eivät sentään käänny puhumaan suoraan yleisölle, murtaen maagista neljättä seinää.

Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on oivallinen. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita tyylikkäitä otoksia, mitkä ovat vielä valaistu näyttävästi. Leikkauskin on taidokasta ja tekijät tietävät, milloin näyttää Ghostfacen tekoja kaikessa kauheudessaan ja milloin leikata lyhyeen ja antaa katsojan mielikuvituksen viedä tapahtuma loppuun. Veriset maskeeraukset ovat mainiot, lavasteet myös. Äänimaailmakin toimii, etenkin kun siinä hyödynnetään kauhun kliseisiä kilahduksia, veitsen sivalluksia ja säikäyttäviä kolahduksia, mitkä olivatkin tietty kissan syytä... kunnes murhaaja ilmestyy nurkan takaa ja katsoja säikähtää pahemmin.

Yhteenveto: Scream on loistokas kauhuelokuva, jonka keino ravistella lajityyppiään tehoaa yhä 25 vuotta ilmestymisen jälkeen. Elokuva ottaa vekkulimaisesti monet kauhuklassikot ja niiden tusinatavara-jatko-osat piikittelyn alle, huomioiden genren useita kliseitä ja pöljyyksiä. Täyttä parodiaa leffa ei kuitenkaan ole, vaan se onnistuu huumorinsakin kera tarjoamaan kunnon kauhua. Jännittäviä ja karmivia hetkiä on luvassa paljon ja tässä elokuvassa jopa välittää hahmojen selviytymisen puolesta. Vahvan lisänsä tarinaan tuo sen mysteeripuoli, kun hahmot yrittävät selvittää murhaajan identiteettiä. Hienoa murhaajassa on hänen inhimillisyytensä. Tietty kömpelyys tarjoaa paljon ja erottaa Ghostfacen muista kauhuikoneista. Wes Cravenin ohjaus on esimerkillistä ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus varsin nokkela. Kaikin puolin Scream on yksi lajityyppinsä parhaista teoksista, joka ei vain vitsaillut kauhukliseiden kustannuksella, vaan auttoi kääntämään genren kohti uutta nousua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream, 1996, Dimension Films, Woods Entertainment

Arvostelu: Skyscraper (2018)

SKYSCRAPER

Ohjaus: Rawson Marshall Thurber
Pääosissa: Dwayne Johnson, Neve Campbell, Chin Han, Roland Møller, McKenna Roberts, Noah Cottrell, Byron Mann, Adrian Holmes, Noah Taylor, Pablo Schreiber ja Hannah Quinlivan
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Skyscraperin teko alkoi vuonna 2016, kun Legendary Entertainment -yhtiö voitti kaupan, jolla he saivat leffan idean itselleen. Hyvin nopeasti yhtiö palkkasi Rawson Marshall Thurberin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi, ja kun tarina oli kasassa, päätähdeksi valittiin Dwayne Johnson. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt Skyscraper saa vihdoin ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun näin sen trailerin. Vaikka idea vaikuttikin pöhköltä, löytyy Johnsonista tiettyä henkeä, miksi hänen leffojaan jaksaa katsella. Filmi vaikutti myös visuaalisesti tyylikkäältä ja jännittävän toiminnalliselta, jolloin aloin jopa hieman odottamaan elokuvan näkemistä. Vaikken uskonut näkeväni mitään tulevaa klassikkoa, menin positiivisin mielin katsomaan Skyscraperin, etenkin kun se näytettiin lehdistölle Finnkinon hienossa Scape-salissa 3D:nä!

Will Sawyerin työ on tarkistaa ennätyskorkean ja huipputeknologisen Pearl-pilvenpiirtäjän turvallisuus. Eräänä iltana Pearlin tunkeutuu rikollisia, jotka sytyttävät rakennuksen tuleen. Willin perhe jää vangiksi palavaan rakennukseen ja Willin täytyy päästä sisälle Pearliin pelastaakseen perheensä.

Pääroolissa Will Sawyerina nähdään 2010-luvun äijien äijä, Dwayne "The Rock" Johnson, joka sopii rooliin täydellisesti. Ei Johnson mitään erityisen ihmeellistä roolityötä tarjoa, mutta on vaikea kuvitella ketään muuta yhtä vakuuttavaa toimintastaraa pääosaan. Johnsonin leffoissa on aina ollut hauskaa, mitä selityksiä tekijät ovat keksineet Johnsonin lihaksikkuudelle ja tässä hänen hahmonsa Will on entinen FBI-agentti. Monet Willin suorittamista tempuista vaativat myös erinomaista kuntoa, minkä takia rooliin onkin tarvittu Johnsonin kaltainen järkäle. Will ei kuitenkaan onneksi ole mikään supersankari, joka selviää helposti kaikista tilanteista, vaan hahmoon on onnistuttu tuomaan inhimmillistäviä tekijöitä. Parissa kohtaa hahmo esimerkiksi jää hetkeksi makaamaan, sillä hän on kaiken toiminnan takia aivan poikki ja hengästynyt. Tämän lisäksi Willin toinen jalka on amputoitu ja sen tilalla on proteesi, minkä takia Will ontuu hieman koko ajan. Proteesi tarjoaa mukaan lisäjännitystä ja sille on parissa kohtaa keksitty hauskoja hyödyntämistapoja.
     Sen lisäksi, että pidin kovasti, miten tarinan sankarista oli tehty haavoittuvainen ihminen, pidin erittäin paljon myös siitä, ettei Willin vaimosta ole tehty tavanomaista "neito pulassa" -hahmoa. Tällaisissa elokuvissa on paha tapa esittää sankarin rakas heikkona, mutta onneksi Willin Sarah-vaimosta (Scream-elokuvista, 1996-2011, tuttu Neve Campbell) ei ole kirjoitettu sellaista. Sarahille on annettu taustatarinaa, että hän toimi sotakirurgina ja on saanut taistelukoulutusta, minkä ansiosta hänkin voi kolkata roistot, jos he uhkaavat hänen lapsiaan. Sarah ei jää odottelemaan pelastavaa miestään, vaan yrittää itse keksiä ratkaisun ongelmaan, mikä oli hienoa. Campbell sopii osaansa mainiosti ja niin sopivat myös pariskunnan lapsia esittävät McKenna Roberts ja Noah Cottrell. Lapsille ei ole paljoa keksitty tekemistä, mutta he toimivat silti hyvin filmissä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Pearl-tornitalon rikas omistaja Zhao Min Ji (arvokkaana miljonäärinä uskottava Chin Han), Willin vanha FBI-kamu Ben (Pablo Schreiber ei vakuuta ennalta-arvattavassa roolissaan), Pearlin turvallisuuspäällikkö Okeke (Adrian Holmes), tympeä herra Pierce (ärsyttävän roolityön tekevä Noah Taylor), poliisiylikomisario Wu (tylsästi näyttelevä Byron Mann), sekä rikollisia johtava Kores Botha (mainion pahisroolin tekevä tanskalainen Roland Møller) ja tämän tärkein avustaja (tehokkaasta tappajasta uskottavasti käyvä Hannah Quinlivan).

Jo useamman kuukauden ajan sosiaalisessa mediassa on vitsailtu siitä, kuinka Skyscraperin idea muistuttaa hyvin paljon toimintaklassikkoa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988). Jollain tapaa poliisiin liittyvä sankarimies yrittää pelastaa rakkaansa tornitalosta, minkä on ottanut haltuunsa ryhmä roistoja. Kieltämättä filmit sisältävät selkeitä samanlaisuuksia, mutta Skyscraper onnistuu silti olemaan pätevä oma teoksensa. Leffa ei todellakaan saavuta Die Hardin tasoa, mutta kyseessä on juuri sellaista mukavan toiminnallista ja jännittävää aivot narikkaan popcornviihdettä, mitä trailerit ovat lupailleet. Siirappista hahmoesittelyä ja muutamaa hidastempoisempaa kohtausta lukuunottamatta elokuva viihdytti minua läpi kestonsa ja oli jopa toimivampi kokonaisuus kuin mitä odotin. Filmi yllätti minut normaalia paremmalla päähenkilöllään ja tavallista rohkeammalla vaimohahmollaan, mikä on jo iso plussa. Miinusta taas tuo hieman roistojen juoni; miksi he haluavat vallata rakennuksen ja sytyttää sen tuleen? Toisaalta syy ajaa asiansa, niin kuin aika pitkälti kaikki leffassa. Muutamia pieniä viilauksia olisi voinut tehdä siellä täällä, mutta muuten on vaikea kuvitella, että Skyscraperista edes voisi tehdä tämän laadukkaampaa elokuvaa.

Leffassa onneksi riittää toimintakohtauksia, mutta vaikka tulitukset ja käsikähmät ovat hätäisestä leikkauksestaan huolimatta viihdyttäviä, parasta antia toiminnan osalta ovat tietysti hetket, jolloin Will joutuu olemaan satojen metrien korkeudella kiipeilemässä Pearlia pitkin. Ne ovat ehdottomasti filmin jännittävimpiä hetkiä ja vaikken ole koskaan kokenut omaavani korkeanpaikankammoa, vatsassani tuntui oudolta, kun näytettiin, kuinka korkealla Will roikuskelee. Täytyy myös todeta, että minulle täytyisi maksaa aika mojova summa, jotta suostuisin katsomaan Pearlin korkeimman kerroksen ikkunasta alas. Hyi hyi! Mutta palatakseni Willin seikkailuihin pilvenpiirtäjän seinällä, olisin toivonut samanlaisia hetkiä lisää. Filmi ei edes sisällä tappelua, joka käytäisiin rikkinäisen ikkunan vieressä, jolloin olisi vaarana, että hahmot putoavat kuolemaansa - mikä hukattu mahdollisuus! Yhdessä kiipeilykohtauksessa Skyscraper yrittää selkeästi päihittää ikoniseksi nousseen kohtauksen Mission: Impossible - Ghost Protocolista (2011), missä Tom Cruisen näyttelemä Ethan Hunt kiipeilee maailman korkeimman rakennuksen, Burj Khalifan lasiseinällä. Skyscraper kuitenkin epäonnistuu yrityksessään pahasti, vaikka nostaa panoksia lisäämällä roihuavan tulipalon. Sen lisäksi, että kohtaus on kuvattu ja leikattu kehnommin kuin Ghost Protocolin kohtaus, on leffoissa se vissi ero, että Cruise oikeasti kiipeili todellista rakennusta pitkin, kun taas Johnson kiipeili studiossa vihreää kangasta vasten, mikä muutettiin jälkituotannossa pilvenpiirtäjäksi. Tästä huolimatta kohtaus on kieltämättä jännittävä.

Elokuvan on ohjannut Rawson Marshall Thurber, joka teki pari vuotta sitten Dwayne Johnsonin kanssa komedian Central Intelligence (2016). Thurber onkin aiemmin tehnyt vain komedioita, mutta Skyscraperilla hän osoittaa taitavansa myös kelpo toiminnan. Thurberin käsikirjoitus sisältää muutamia hölmöjä hetkiä ja repliikkejä, sekä kliseitä, mutta nehän juuri kuuluvat toimintaleffoihin. Filmi on muuten oivallisesti kuvattu, mutta olisin silti kaivannut enemmän kuvia, jotka näyttävät kuinka korkealla hahmot ovatkaan. Pidin kuitenkin siitä, että aina välillä kuvataan maan tasalla olevia ihmisiä, jotka kauhistelevat Pearlin tapahtumia uutisten kautta. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta toimintakohtausten aikana se muuttuu liian kiirehtiväksi. Maskeeraukset ovat mainiosti toteutetut ja lavasteet ovat tyylikkäät. Visuaaliset tehosteet ovat monessa kohtaa näyttävät, mutta paikoitellen digiliekit ovat liiankin tietokoneella tehdyn näköiset. Ääniefektit ovat huikeat, mutta Steve Jablonskyn säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Skyscraper on oikein mainio viihdeleffa, jonka katsoo mielellään kesän kuumana päivänä viileässä teatterissa - vaikka elokuvan hahmoilla onkin aika kuumat oltavat. Leffan idea on hölmö, mutta toteutus on niin mukaansatempaava, että filmistä voi vain nauttia. Dwayne Johnson on nappivalinta päärooliin ja on hienoa, että hahmo ei ole pysäyttämätön supersankari, vaan hänelle on löydetty vikoja. On myös mahtavaa, ettei päähahmon vaimo ole tyypillisen avuton neitokainen, vaan Neve Campbellin Sarah-hahmo vetää turpaan siinä missä miehensäkin. Elokuva sisältää oivallisia - joskin kömpelöhkösti - leikattuja toimintakohtauksia ja parhaimmat jännitykset tarjoavat hetket, joissa Will kiipeilee Pearl-tornia pitkin. Ohjaaja Rawson Marshall Thurber on selkeästi toimintaleffansa katsonut ja kopioikin niitä täysin sujuvasti. Ei hän Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli -leffan kaltaista klassikkoa saa luotua, mutta on Skyscraper silti katsomisen arvoinen, jos haluaa nähdä puhdasta viihdettä vajaan parin tunnin ajan. Korkeanpaikankammoisille elokuva voi olla hyvinkin hurja kokemus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Skyscraper, 2018, Legendary Entertainment, Flynn Picture Company, Seven Bucks Productions