Pääosissa: Mark Ruffalo, Michael Keaton, Rachel McAdams, Brian d'Arcy James, Liev Schreiber, John Slattery, Stanley Tucci, Gene Amoroso, Jamey Sheridan, Billy Crudup ja Richard Jenkins
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12
Spotlight perustuu tositapahtumiin The Boston Globe -sanomalehden tutkivista journalisteista, jotka toivat esille katolisen kirkon vuosikymmeniä kestäneet lasten hyväksikäyttötapaukset Bostonissa. Tom McCarthy ja Josh Singer työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja vuonna 2013 teksti pyöri Hollywoodin mustalla listalla suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Kaksikko sai rahoituksen elokuvalle ja sen kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta Spotlight sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan ja alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Itse kävin katsomassa Spotlightin samana maanantaina, kun se oli juuri voittanut parhaan elokuvan Oscar-pystin. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Huomatessani elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.
Vuonna 2001 The Boston Globe -sanomalehti saa uuden päätoimittajan, joka kiinnostuu vanhasta tapauksesta, missä katolisen kirkon pappi ahdisteli useita lapsia. Hän pistää lehden tutkivaa journalismia harjoittavan Spotlight-tiimin selvittämään asiaa lisää ja tiimi päätyy pian järkyttävien tulosten äärelle.
Spotlight sisältää väkevän näyttelijäkaartin esittämässä todellisia ihmisiä, jotka paljastivat katolisen kirkon hyväksikäyttötapaukset. Liev Schreiber näyttelee Marty Baronia, joka pestataan elokuvan alussa The Boston Globe -sanomalehden uudeksi päätoimittajaksi ja huomaa vanhan uutisen useita lapsia ahdistelleesta papista. Hän pistää asiaa tutkimaan Spotlight-tiimin, johon kuuluvat Michael Keatonin näyttelemä Walter "Robby" Robinson, Mark Ruffalon esittämä Michael Rezendes, Rachel McAdamsin näyttelemä Sacha Pfeiffer ja Brian d'Arcy Jamesin esittämä Matt Carroll. Aluksi tiimi pitää juttua vanhana uutisena, jossa tuskin on mitään sen enempää, mutta pian he päätyvät shokeeravan tapauksen äärelle, joka järisytti katolista kirkkoa oikein tosissaan. Näyttelijät ovat kaikki väkevässä vedossa, Ruffalon tarjotessa elokuvassa parhaan roolityön Rezendesinä, journalistina, jolle tapauksen selvittäminen muuttuu suorastaan pakkomielteiseksi. Mielestäni Ruffalo olisi ihan hyvin voinut voittaa parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon, mistä hän olikin täysin ansaitusti ehdolla.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Slattery The Boston Globen toimittaja Ben Bradlee Jr:na, Stanley Tucci asianajaja Mitchell Garabedianina, joka on ollut jo vuosia katolisen kirkon jäljillä ja jonka kirkko on yrittänyt jo pitkään hiljentää, sekä Billy Crudup asianajaja Eric MacLeishinä, joka on myös ollut jo vuosia tietoinen tapahtuneesta, mutta pysynyt hiljaa asiasta. Eikä pidä unohtaa Neal Huffia, Michael Cyril Creightonia ja Jimmy LeBlancia, jotka vakuuttavat pappien hyväksikäyttöä lapsina kohdanneina selviytyjinä.
Ei ole ihme, että Spotlight nappasi Oscar-gaalassa niin pääpystin kuin myös parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Kyseessä on hieno filmi kauhistuttavasta aiheesta, joka muuttuu aina vain hirvittävämmäksi hetki hetkeltä. Aluksi itse Spotlight-tiimikin epäilee, onko tästä nyt todelliseksi jutuksi, mutta kun he ryhtyvät selvittämään yhtä ahdistelutapausta, he huomaavat usean muun nostelevan päitään. Kyse ei olekaan vain yksittäisistä papeista ja heidän sairaalloisista mieltymyksistään, vaan isoa osaa katolisesta kirkosta vaivaavasta asiasta, jota kirkko on vuosikymmenten varrella yrittänyt peitellä. Korruptio ulottuu vähän joka suuntaan ja Spotlight-tiimi joutuukin taistelemaan vastaan, mikäli he haluavat saada selviytyjien tarinat kerrottua ja kirkon vastuuseen teoistaan.
Spotlight on yllättävänkin mukaansatempaava jännitysnäytelmä, joka ei ole mikään puhdasverinen trilleri, mutta joka silti naulaa katsojansa tehokkaasti penkkiin. On erittäin kiinnostavaa seurata näiden journalistien työtä, kun nämä yrittävät puskea läpi turhauttavien asiakirjabyrokratioiden, asiaa hyssyttelevien lakimiesten ja muiden esteiden, tuodakseen totuuden päivänvaloon. Selviytyjien haastattelut ovat tunteikkaita, etenkin jos katsoja itse on joskus ollut ahdistelun uhri. Elokuvassa tuodaan hyvin esille, miksi monet uhreista ovat aluksi suostuvaisia vastenmielisiin asioihin ja minkä takia he eivät välttämättä koskaan suostu paljastamaan tapahtunutta kenellekään. Leffassa myös pohditaan, mitä tällainen tekee ihmisen uskolle, kun Jumalan sanansaattajina pidetyt syyllistyvät johonkin näin kuvottavaan ja kun kirkko itse peittelee tätä suurta syntiä. Kaikin puolin väkevästi tehty elokuva vetää hiljaiseksi, etenkin kun lopputeksteissä paljastetaan, kuinka laajaksi asiaksi kirkon salailu paljastui vielä alkuperäisen artikkelin teon jälkeen.
Ohjaaja Tom McCarthy rakentaa tunnelmaa väkevästi, samalla kun hän kuljettaa kertomusta sulavasti yhdessä käsikirjoittaja Josh Singerin kanssa. Kaksikko on työstänyt runsaasti vahvaa dialogia, joka auttaa näyttelijöitä heittäytymään entistä vakuuttavammin. Spotlight on myös taitavasti kuvattu elokuva. Lavasteilla ja asuilla 2000-luvun alku herätetään uudelleen henkiin. Äänityöskentelykin on pätevää ja Howard Shoren säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spotlight, 2015, Open Road Films, Entertainment One, Topic Studios, Participant, First Look Media, Anonymous Content, Rocklin/Faust
Pääosissa: Austin Butler, Regina King, Zoë Kravitz, Matt Smith, Liev Schreiber, Vincent D'Onofrio, Benito A Martínez Ocasio, Nikita Kukushkin, Yuri Kolokolnikov ja D'Pharaoh Woon-A-Tai
Genre: rikos, komedia, trilleri
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16
Caught Stealing perustuu Charlie Hustonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. Jo vuonna 2013 David Hayter aikoi tehdä kirjasta elokuvasovituksen, jota olisi tähdittänyt Patrick Wilson, mutta projekti ei edennyt. Vuonna 2024 Sony Pictures ilmoitti Hustonin itse kirjoittavan studiolle elokuva-adaptaatiota, jonka ohjaisi Darren Aronofsky. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Caught Stealing saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Hustonin kirja ei ole tuttu, mutta kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta elokuvaa ja kun näin leffan näyttelijäkaartin. Kävinkin uteliaana katsomassa Caught Stealingin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1998 New Yorkissa Hank Thompson tekee naapurilleen Russille palveluksen ja huolehtii tämän kissasta, kun mies matkustaa Lontooseen näkemään sairasta isäänsä. Pian Hankille valkenee, että Russ on sotkeutunut hämärähommiin ja Hank joutuu keskelle kahden rikollisjengin konfliktia.
Pääroolissa Hank Thompsonina nähdään Elvis-elokuvan (2022) nimikkoroolista tuttu Austin Butler. Hank on entinen pesäpallolupaus ja nykyinen baarimikko, joka yrittää pitää elämäänsä kasassa, soitellen päivittäin äidilleen ja tapaillen rakastamaansa Yvonnea (Zoë Kravitz). Kun Hankin naapuri Russ (Matt Smith) eräänä iltana saapuu Hankin ovelle hätäpäissään, kertoen että hänen täytyy matkustaa Lontooseen tapaamaan sairasta äitiään, Hank huomaa yhtäkkiä pitävänsä huolta Russin kissasta Budista ja joutuvansa osaksi tämän rikollisia puuhia. Butler näyttää jälleen olevansa yksi tämän hetken kiinnostavimmista nimistä Hollywoodissa, heittäytyen vakuuttavasti roolinsa vietäväksi, kun menneisyyden traumojen keskellä kamppaileva Hank joutuu New Yorkin alamaailman pyöriteltäväksi. Myös Kravitz ja etenkin rääväsuista naapuria esittävä Smith ovat oivat rooleissaan, eikä pidä missään nimessä unohtaa Budia esittävää, erinomaisesti koulutettua Tonic-kissaa. Kyseessä ei muuten ole Tonicin elokuvadebyytti, vaan katti nähtiin jo vuoden 2019 Uinu, uinu lemmikkini -kauhuleffassa (Pet Sematary).
Elokuvassa nähdään myös Benito A Martínez Ocasio, eli rap-artisti Bad Bunny rikollisena Coloradona ja Nikita Kukushkin ja Yuri Kolokolnikov tämän kätyreinä, Vincent D'Onofrio ja Liev Schreiber rikollisina juutalaisveljeksinä Shmullynä ja Lipana, sekä Regina King etsivä Romanina, joka saapuu tutkimaan, kun Coloradon kätyrit hakkaavat Hankin rappukäytävässä, etsiessään Russia. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. D'Onofrio ja Schreiber ovat mainiot rikollisveljeksinä, jotka vaikuttavat lämpimiltä ja mukavilta, mutta voivat äityä todella julmiksi sille tuulelle sattuessaan.
Caught Stealing osoittautui erittäin hyväksi elokuvaksi ja jälleen varsin erilaiseksi lisäykseksi Darren Aronofskyn monipuoliseen filmografiaan. Leffasta löytyy tiettyä tragediaa, sekä synkkiä puolia, mutta se ei kuitenkaan uiskentele läheskään niin tummissa vesissä kuin ohjaajan tunnetuimmat työt, kuten vaikkapa Unelmien sielunmessu(Requiem for a Dream - 2000). Kyseessä on sopivassa määrin trilleriä ja komediaa sekoittava rikosleffa, joka nappaa tehokkaasti mukaansa, kun Russ häipyy Lontooseen, jättäen Bud-kissansa Hankille ja kun hämäräheput saapuvat koputtelemaan ovea. Ennen kuin Hank edes tajuaa, hänet on jo kiskaistu mukaan tapahtumaketjuun, josta ei äkillisiä kuolemia puutu ja onkin mukaansatempaavaa seurata tämän ketjun eskaloitumista.
On kiinnostavaa ryhtyä Hankin kanssa selvittämään, että mihin ihmeeseen hän on joutunut mukaan ja mitä Russ on tehnyt, saadakseen useammankin tahon peräänsä? Osa kohtauksista ovat tiivistunnelmaisia jännitysnäytelmiä, osa rujon väkivaltaisia ja osa yllättävänkin hauskoja. Leffassa on pari toistuvaa vitsiä, jotka jaksavat naurattaa joka kerta. Muutenkin elokuvaan on ovelasti upotettu yksityiskohtia, jotka huipennetaan loppusuoralla palkitsevan tuntuisesti. Varttia vaille parin tunnin kestossa Caught Stealingiin ei juuri ylimääräistä mahdu ja elokuva viihdyttää mukavasti viime minuuteille asti. Kirjojen puolella kyse on vasta trilogian avausosasta, mutta omasta mielestäni leffa päättyy niin, etten jäänyt kaipaamaan jatkoa.
Aronofsky yhdistelee sulavasti kertomuksen synkempiä ja humoristisempia puolia, mikä näkyy erityisesti D'Onofrion ja Schreiberin hahmoissa, joissa tämä kepeyden ja julmuuden yhdistelmä tarjoaa kunnon jännitettä, kun koskaan ei voi tietää, milloin toinen miehistä ryhtyy häikäilemättömiin tekoihin. Charlie Hustonin käsikirjoitus on oivallinen ja hän kuljettaa käänteitä täynnä olevaa kertomusta sujuvasti maaliinsa. Caught Stealing on myös pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti työstetty. Musiikit on säveltänyt Rob Simonsen ja ne esittää Idles-yhtye. Yhteistyö toimii ja musiikit säestävät jännittävää menoa hyvin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Caught Stealing, 2025, Columbia Pictures, Protozoa Pictures
Ohjaus: Peter Farrelly, Will Graham, Steve Carr, Griffin Dunne, Steven Brill, James Duffy, Jonathan van Tulleken, Elizabeth Banks, Brett Ratner, Rusty Cundieff ja James Gunn
Pääosissa: Dennis Quaid, Greg Kinnear, Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Jeremy Allen White, Anna Faris, Chris Pratt, Kieran Culkin, Emma Stone, Richard Gere, Kate Bosworth, Aasif Mandvi, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, John Hodgman, Leslie Bibb, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jimmy Bennett, Patrick Warburton, Common, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia - The Thread (UK Version): 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Movie 43 on monien mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Leffa lähti liikkeelle Charles B. Wesslerin ideasta tehdä mahdollisimman räävitön ja ronski komedia. Hän palkkasi useita käsikirjoittajia ja ohjaajia työstämään erilaisia sketsikohtauksia ja yritti myydä ideaansa studioille, mutta kerta toisensa perään hänet torjuttiin. Kuitenkin kun hän esitteli Relativity Medialle Peter Farrellyn ohjaaman sketsin, jota tähdittivät Titanicista(1997) tuttu Kate Winslet ja X-Men -elokuvien (2000-) Wolverinena tunnettu Hugh Jackman, studio suostui tarttumaan projektiin. Projekti paisui yhä vain isommaksi ja lopulta sitä oli työstämässä jopa kolmetoista ohjaajaa ja yhdeksäntoista käsikirjoittajaa, jotka saivat silloin tällöin keploteltua näyttelijöitä mukaan sketsi-ideoihinsa. Elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan, kunnes lopulta Movie 43 sai maailmanensi-iltansa 1. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai täyslyttäyksen kriitikoilta, eikä se kerännyt paljoa kehuja katsojiltakaan. Leffa sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naispääosa ja näyttelijäkaarti), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Nykyään elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista. Itse katsoin Movie 43:n pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin kummallisena tekeleenä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jopa kolmatta kertaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Movie 43 kertoo Charlie Wessleristä (Dennis Quaid), käsikirjoittajasta, joka saapuu Hollywoodiin esittelemään studiolle järjettömiä elokuvaideoitaan, joissa mm. käydään treffeillä kiveskaulaisen miehen kanssa, pidetään vankina leprechaunia, pyydetään poikaystävältä outoa rakkaudentunnustusta, esitellään uudenlainen musiikkisoitin ja pidetään nuorelle kiusallista kotiopetusta. Elokuva sisältää yksitoista lyhyttä sketsiä, sekä mainostauonkin, jotka muuttuvat yhä vain hävyttömämmiksi. Katsojana ei oikein voi muuta kuin tuijottaa suu auki ruudulla tapahtuvaa, samalla kun päässä kuuluu kerta toisensa perään: "Mitä vittua?!"
Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että kuinka ihmeessä mikään studio suostui tekemään sen ja miten ihmeessä tekijät saivat kasaansa näyttelijäkaartin, josta niin moni komedialeffa olisi kateellinen? Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Anna Faris, Chris Pratt, Emma Stone, Richard Gere, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Patrick Warburton, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel - näin nimetäkseni muutaman. Seassa on ihan Oscar-voittajia ja muutenkin arvostettuja näyttelijöitä. Miten tekijät saivat heidät kaikki leffaan - ja vieläpä vain 800 dollarin päiväpalkalla!
Kuten alussa kerroin, elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan. Itse sketsien kuvaukset kestivät tosin vain parisen päivää kerrallaan ja suuri osa tuosta neljästä vuodesta menikin siihen, kun tekijät yrittävät taivutella ja muutenkin keplotella isoja Hollywood-tähtiä mukaan leffaan. Jotkut suostuivat sopimussyistä tai palvelusta vastaan. Toiset innostuivat mahdollisuudesta näytellä elokuvassa isojen tähtien kanssa. Osa koki oman sketsinsä aidosti hauskaksi ja hyppäsi innolla projektiin mukaan. Joitakin taas väsytettiin siihen asti, että he lopulta suostuivat - kunhan leffa kuvattaisiin heidän omassa kodissa. Näyttelijät saivat tietää elokuvasta vain oman sketsinsä, eikä heillä ollut mitään käsitystä, millainen lopullisesta leffasta tulisi. Yksikään näyttelijöistä ei tehnyt mitään elokuvan mainostamiseksi, eikä kovinkaan moni luultavasti muistele filmiä hyvällä tai halua liittää sitä omaan filmografiaansa.
Movie 43 on aikamoista soopaa. Kuraa. Paskaa. Mutta se on niin itsetietoisen rehellisesti juuri sitä itseään, että minun on vaikea luokitella sitä huonoimpien elokuvien joukkoon, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Elokuva on tarkoituksellisesti tehty suoranaiseksi roskaksi ja tekijät luultavasti pohtivatkin, että kuinkakohan hyvät mahdollisuudet heillä on, kun Razzieita jaetaan. Itse koen Movie 43:n niin surkeaksi, että se on jopa lystikäs. Minun on pakko myöntää, että elokuvan mauton törkyläppä sai minut nauramaan kolmannellakin katselukerralla. Tekijät eivät yhtään häpeile mitään, vaan painelevat menemään niin räävittömästi, että tavallaan jopa ihailen heitä. Movie 43 meneekin kirjoissani siihen "guilty pleasure" -osastoon, että minua vähän hävettää, että viihdyn elokuvan parissa.
Koen myös, että elokuvalla on jotain ihan fiksuakin sanottavanaan. Leffan voi tulkita satiirina Hollywoodin menosta, kärjistäen sitä, kuinka jenkkikomedioista halutaan tehdä koko ajan vain ronskimpia ja hävyttömämpiä. Aivan kuin elokuva juurikin tuomitsisi, että aika lailla tällaista skeidaa Hollywood tuuttaa ulos. Leffassa pohditaan, kuinka tällaiset kökköideat pääsevät läpi tuotantoon asti. Ehkä kaiken ala-arvoisen moskan keskellä Movie 43 onkin jopa nokkela teos? Ehkä elokuva olikin edellä aikaansa ja joskus sen "hienous" vielä ymmärretään? Tai sitten ei. Kenties useampi katselukerta onkin tuhonnut aivosolujani niin, että olen alkanut epätoivoisesti uskoa leffassa olevan edes jotain kehumisen arvoista, jotta voin puolustella viihtyvyyttäni sen parissa.
En kuitenkaan koe, että kaikki Movie 43:n sketsit olisivat erityisen hauskoja. Avaussketsi Kate Winsletistä ja pallikaulaisesta Hugh Jackmanista sokkotreffeillä on niin typerä, että sille on vaikea olla tirskumatta. Sketsi entisen näyttelijäpariskunta Naomi Wattsin ja Liev Schreiberin esittämistä vanhemmista, jotka pitävät mahdollisimman autenttista kotiopetusta kiusaajien ja nolauksien kera on aidosti ihan lystikäs. Toisen entisen näyttelijäparin, Chris Prattin ja Anna Farisin kakkasekoilu on niin ala-arvoista huumoria, että hävettää, että koen sen huvittavaksi. Sketsi, jossa Jason Sudeikis ja Justin Long esittävät Batmania ja Robinia, jotka ovat sokkotreffeillä mm. Lois Lanen (Uma Thurman) ja Supergirlin (Kristen Bell) kanssa, on aluksi ihan hassu, mutta liian pitkä, menettäen tehoaan minuutti minuutilta.
Tämä on yleisestikin Movie 43:n ongelma. Sen vitsi ei jaksa kantaa loppuun asti. Halle Berryn ja Stephen Merchantin tähdittämä sketsi totuus vai tehtävä -leikistä, joka kärjistyy nopeasti aikamoiseksi sekoiluksi, viihdyttää ihan passelisti, mutta lopputekstien aikana nähtävä Josh Duhamelin ja Elizabeth Banksin tähdittämä sketsi pariskunnasta ja Duhamelin hahmon mustasukkaisesta animaatiokissasta saa tuumimaan, että eikö tämä nyt osannutkaan loppua vielä? Sketsin ohjasi ja käsikirjoitti Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu James Gunn, joka on jälkikäteen tuominnut leffan ja kertonut, ettei ole vieläkään katsonut edes omaa sketsiään valmiina. Väliin mahtuu muitakin heikompia tapauksia, kuten Kieran Culkinin ja Emma Stonen tähdittämä sketsi riitaisista existä, jotka kohtaavat ruokakaupassa.
Elokuva on teknisiltä puoliltaan ihan toimiva, joskin kun eri tyypit ovat olleet työstämässä eri osioita elokuvasta, tuotantojen taso ailahtelee hieman pitkin leffaa. Kuvaus on kelvollista, samoin leikkaus. Lavasteet toimivat hyvin, asut ovat mainiot (Batmanin ja Robinin lyhytpätkän kohdalla tarkoituksellisen käppäiset) ja maskeeraukset äityvät pahimmillaan aika hurjiksi ja varmasti loukkaaviksi. Erikoistehosteet ovat varsin kehnot ja äänimaailma kuulostaa paikoin siltä kuin kaikki olisi varastettu jostain serverin kansiosta musiikkeja myöten.
Movie 43:sta on olemassa muutamissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa hieman erilainen versio, jossa kökköjä lyhytelokuvia ei yhdistä elokuva-alalle pyrkivä käsikirjoittaja, vaan juonikuvio Calvinista (Mark L. Young) ja J.J.:stä (Adam Cagley), jotka etsivät Movie 43:a, maailmanlaajuisesti kiellettyä elokuvaa. Elokuvasta on kiinnostunut muutama muukin taho, joka aiheuttaa hahmoille ongelmia. Suomessa elokuvasta löytyy vain alkuperäisversio käsikirjoittajakuvion kanssa, joten en osaa sanoa, kumpi toimii paremmin. Idean tasolla suosin kuitenkin alkuperäisversiota, kokiessani sen sisältävän edes jonkinlaista syvempää viestiä Hollywoodin meiningistä totaalisen itsetietoisen perseilyn sijaan.
Yhteenveto:Movie 43 on täysin itsetietoista roskaa, löysää sitä itseään, joka kuitenkin viihdyttää ajoittain kiusallisenkin paljon. Elokuvan sketsit ovat toinen toistaan typerämpiä ja hävyttömämpiä ja katsoja voi tuntea tyhmenevänsä niitä tuijottaessa. On vaikea sanoa, onko tekijöiden työ totaali emämunaus, sillä juuri tällaista kuravelliä he selvästi ryhtyivätkin työstämään. Toisaalta on pakko ihailla heidän sinnikkyyttään, että he saivat keploteltua monet tunnetut näyttelijät projektiinsa, mutta samalla heidän työnsä tuntuu myös tuomittavalta. Sketsien taso heittelee läpi leffan ja niissä on jatkuvana ongelmana liian pitkä kesto. Ne ovat aivan varmasti loukkaavia, äärimmäisen lapsellisia ja usein todella kökköjä. Mutta siinä myös piilee leffan outo viehättävyys. Välillä myös tuntuu siltä, että elokuvalla on fiksuakin sanottavaa Hollywoodin koneistosta ja leffan voi katsoa kärjistettynä satiirina studiopomoista, komediaelokuvista ja itsestään liikoja luulevista elokuvantekijöistä. Katsoi Movie 43:a miltä kantilta tahansa, on kyseessä täysin omalaatuinen elokuvatapauksensa. Leffan luojaa ei varmaan edes haittaa elokuvan nykyinen status yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista tekeleistä. Itse en sitä sellaiseksi luokittele, vaan olen mielestäni nähnyt roppakaupalla huonompia elokuvia. Siis onhan tämä paskaa, mutta ihan viihdyttävää paskaa ja niinpä en vieläkään osaa antaa Movie 43:lle minkäänlaista arvosanaa. Tällä on hyvä käynnistää tämä vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille ja tästä onkin suunta sitten ainoastaan ylöspäin!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Movie 43, 2013, Relativity Media, Virgin Produced, GreeneStreet Films, Wessler Entertainment, Witness Protection Films
Ohjaus: Wes Craven Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Patrick Dempsey, Parker Posey, Scott Foley, Lance Henriksen, Jenny McCarthy, Emily Mortimer, Deon Richmond, Matt Keeslar, Patrick Warburton, Liev Schreiber, Kevin Smith, Jason Mewes, Carrie Fisher ja Jamie Kennedy Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 16
Wes Cravenin kauhuelokuva Scream(1996) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli tietty tulossa. Alle vuotta myöhemmin ilmestynyt Scream 2 (1997) oli myös hitti ja sai kehuja, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Kaksi ensimmäistä osaa käsikirjoittanut Kevin Williamson oli työstänyt studiolle valmiiksi luonnostelman kolmannen osan tarinaan, mutta ei omien kiireidensä vuoksi ehtinyt kirjoittamaan kunnon käsikirjoitusta. Niinpä hänen tilalle palkattiin Ehren Kruger. Elokuva oli juuri siirtymässä kunnolla tuotantoon, kun huhtikuussa 1999 Columbine High Schoolissa tapahtui hirvittävä kouluampuminen. Mediassa teosta alettiin syyttämään väkivaltaisten elokuvien ja videopelien vaikutusta ja Scream 3:n tekijät pohtivatkin, onko leffaa järkevää tehdä? Lopulta studio päättikin vähentää raakuuksien näyttämistä ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1999. Siellä tekstiä työstettiin jatkuvasti uudestaan ja näyttelijöiden pitikin kuvata useampia versioita kohtauksistaan, sillä tekijät eivät olleet varmoja, miten homma tulisi menemään lopullisessa filmissä. Scream 3 saatiin lopulta valmiiksi ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuva menestyi hyvin, mutta jäi lipputuloissa edellisten osien jalkoihin. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle ja fanienkin keskuudessa elokuva sai leiman sarjan heikoimpana osana. Itse näin Scream 3:n ensimmäisen kerran vasta loppuvuodesta 2016. En pitänyt siitä, enkä ole myöskään katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa Screamin (2022) voimin, päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Jo muutama päivä Scream 2:n jälkeen katsoin Scream 3:n.
Kun joku alkaa murhaamaan fiktiivisen "Stab 3" -elokuvan näyttelijöitä, Sidney, Gale ja Dewey vedetään jälleen takaisin selvittämään mysteeriä. Kuka on tämänkertainen murhaaja ja miten kaikki liittyy Sidneyn vuosia sitten murhattuun äitiin?
Edellisistä osista juuri ja juuri elossa selvinnyt kolmikko Sidney Prescott (Neve Campbell), Gale Weathers (Courteney Cox) ja Dewey Riley (David Arquette) joutuvat kolmatta kertaa hyytävän murhamysteerin keskelle... ja täytyy sanoa, että itse kenestäkin voi huomata "joko taas" -ilmeen leffan aikana. Sidney kärsii vakavista traumoista ja hän onkin erakoitunut kauas pois pitääkseen itsensä turvassa. Piilopaikassaan Sidney on kuitenkin oman mielensä vankina, eikä niin hahmo kuin katsojakaan täysin tiedä, milloin murhaaja on oikeasti Sidneyn kimpussa ja milloin hän vain kuvittelee tapahtumat. Elokuvassa kestää kuitenkin yllättävän kauan, ennen kuin Sidney saapuu kunnolla kuvioihin mukaan ja suuri osa leffasta käytetään Galeen ja Deweyyn (joiden näyttelijät olivat muuten keskenään naimisissa elokuvaa kuvatessaan). Dewey on yhä pidettävä heppu, mutta Galen aiemmat kehityskaaret eivät ole johtaneet mihinkään. Hahmo lähtee jälleen liikkeelle ärsyttävänä toimittajana, joka uuden tapahtumavyyhdin myötä muuttuu jokseenkin pidettäväksi. Campbell, Cox ja Arquette tekevät tarpeeksi sujuvaa työtä, mutta heistä ei todellakaan enää löydy samaa paloa tätä leffasarjaa kohtaan.
Elokuvassa nähdään myös mm. Patrick Dempsey murhia tutkivana komisario Kincaidina, Lance Henriksen "Stab"-kauhurainojen tuottaja Miltonina, Scott Foley "Stab 3" -leffan ohjaaja Romanina, sekä Parker Posey, Deon Richmond, Jenny McCarthy, Emily Mortimer ja Matt Keeslar "Stab 3:n" näyttelijöinä, jotka joutuvat tietty niin uhreiksi kuin murhaepäillyiksi. Lisäksi Liev Schreiber palaa lyhyeksi aikaa esittämään Cotton Wearya, jota alun perin luultiin Sidneyn äidin murhaajaksi. Leffasta löytyy myös muutama todella kummallinen cameo, jotka eivät istu mukaan lainkaan. Dempsey on mainio poliisina ja Henriksen sopii Hollywood-tuottajaksi, mutta Foley on lähinnä rasittava valittaja. Vielä pahempi on Posey, joka käy usein jopa raivostuttavaksi tyhmyytensä kanssa.
Valitettavasti uusintakatselu ei saanut minua näkemään Scream 3:a paremmassa valossa, vaan etenkin nyt, kun katsoin sen lähes heti kahden ensimmäisen osan jälkeen, sen viat vain korostuivat paremmin. Elokuvasta löytyy kyllä omat onnistumisensa ja se osaa olla paikoitellen tehokkaan jännittävä. Kohtaukset tämänkertaisen Ghostface-naamaria käyttävän murhaajan kanssa rakentuvat pääasiassa oivallisesti, vaikka monelle fanille voikin tulla pettymyksenä, että verisyys on vähennetty lähes minimiin vuoden 1999 kouluampumisen vuoksi. Murhaajan identiteetin selvittely on taas kiinnostavaa, vaikka samalla se alkaa jo tuntua aika kulutetulta idealta omassa elokuvasarjassaan. Siitä täytyy antaa kehuja, että tekijät onnistuivat ajamaan minua harhaan, sillä olin koko elokuvan ajan täysin varma siitä, kuka murhaaja on, mutta olinkin lopulta täysin väärässä. Leffan tasosta kuitenkin kertoo paljon se, että olin täysin unohtanut murhaajan identiteetin.
Vaikka Scream 3:sta löytyykin joitain hyviä puolia, eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Sen lisäksi, että muutama hahmo ärsyttää suuresti (mitä ei auta yhtään se, kuinka paljon he saavat ruutuaikaa), Sidney tuntuu puolet ajasta statistilta omassa tarinassaan ja leffan cameot ovat häiritseviä, elokuvassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin Scream 3 on aika tylsä elokuva. Jo Scream 2 tuntui hieman pitkäveteiseltä lähes parin tunnin kestonsa kanssa, mutta kolmososa tuntuu kestävän pitkälti yli kaksi tuntia. Vaikka mukana onkin joitain tiivistunnelmaisia hetkiä, jännite on kuitenkin täysin kadoksissa, kun Ghostface ei ole kohtauksessa mukana. Leffaa olisikin voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla.
Toiseksi Scream 3 alkaa muistuttamaan sellaista kauhuelokuvaa, mistä alkuperäinen Scream teki pilkkaa. Ja tämä on kenties vielä pahempi ongelma kuin se, että leffa on pitkäveteinen. Alkuperäinen Scream tehtiin, kun kauhugenre oli muuttunut lähes täysin Halloween - naamioiden yön(Halloween - 1978), Perjantai 13.-leffan (Friday the 13th - 1980), Painajainen Elm Streetillä -elokuvan (A Nightmare on Elm Street - 1984) ja muiden vastaavien kauhuklassikoiden tyhjänpäiväisten jatko-osien tulvaksi. Filmi heitti vitsiä lajityypin kustannuksella ja leikitteli sen kliseillä. Oli kenties jopa vääjäämätöntä, että jos Screamille tehtäisiin jatko-osia, pilkka lankeaisi jossain kohtaa omaan nilkkaan. Scream 3 kyllä yrittää vielä epätoivoisesti liikkua neljättä seinää rikkovilla meta-tasoilla, mutta toteutus on erittäin kömpelö. Pahinta on täysin päälleliimatulta ja jopa typerältä tuntuva kohtaus, missä hahmot katsovat edellisessä osassa kuolleen Randyn (Jamie Kennedy) nauhoittaman videon, missä hän selittää, kuinka toimia trilogian päätösosassa. Tämä hyppii jo aivan liikaa silmille ja on täysin hölmöä, että Randy olisi kuvannut tällaisen videon, jos kävisi niin, että hän ei selviäisi kakkososasta ja joku ryhtyisi murhaajaksi vielä kolmannen kerran.
Elokuvasta löytyy kuitenkin eräs metatason juttu, mikä jäi kummittelemaan mielessäni pahemmin kuin itse murhaaja. Filmissä hahmot nimittäin nostavat monta kertaa esille sen, että Hollywoodissa naisnäyttelijät saavat roolinsa vain harrastamalla seksiä jonkun ison kihon kanssa. Tämä ei ole mikään nopea huomautus, vaan tähän palataan yhä uudestaan ja se on lopulta merkittävä kuvio loppuhuipennuksessakin. Tämä on tärkeä aihe ja viime vuosien aikana onkin noussut esille useita naisnäyttelijöitä, jotka ovat paljastaneet, että joutuivat tekemään jotain seksuaalista tuottajien tai ohjaajien kanssa saadakseen tietyt roolit. Toisaalta voisi siis sanoa, että Scream 3 oli aikaansa edellä ja sen olisi pitänyt jo ilmestyessään nostaa isompaa kohua. Mutta samalla ei voi muuta kuin ihmetellä, miten viesti on saatu mukaan leffaan, kun yksi elokuvan tuottajista on Harvey Weinstein, joka on jopa tuomittu vankeuteen, kun hänen ahdistelunsa tuotiin vihdoin ilmi.
Kahden ensimmäisen Screamin ohjaajalla Wes Cravenilla oli sopimus vielä kolmannesta elokuvasta, joten hän on vastuussa myös tämän filmin teosta. Scream 3 tuntuukin sopimuksen takia ohjatulta leffalta, eikä Cravenilta enää löydy intohimoa sarjaa kohtaan. Ongelmana on myös Ehren Krugerin käsikirjoitus. Kruger ei ole yhtä nokkela kirjoittaja kuin Kevin Williamson, vaikka hän kuinka yrittää kikkailla itsetietoisuuden kanssa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii pääasiassa. Marco Beltramin säveltämät unenomaisen aavemaiset musiikit tehostavat kohtauksia silloin, kun ne eivät muuten toimisi kaksisesti.
Yhteenveto:Scream 3 on harmillisen laiska ja pitkäveteinen kauhuelokuva, joka alkaa voimakkaasti luisua sellaiseksi tusinakauhuksi, jollaisesta alkuperäisessä Screamissa tehtiin pilkkaa. Seasta löytyy pari ovelaa meta-tason vitsiä, mutta pääasiassa elokuvan yritykset olla nokkela aiheuttavat kiusallisuutta. Tuttu näyttelijäkolmikko Neve Campbell, Courteney Cox ja David Arquette eivät enää löydä samaa paloa roolejaan kohtaan ja ohjaaja Wes Cravenkin hoitaa hommansa lähinnä siihen suuntaan. Mukana on muutamia onnistuneita pelottelukohtauksia ja lopun käänne toimii passelisti, mutta suuri osa filmistä on yllättävänkin pitkästyttävä. Jännite katoaa vähän väliä ja filmi lankeaa jopa melodraaman puolelle. Kaiken kaikkiaan Scream 3 on heikko kauhuraina, eikä ihme, että kesti yksitoista vuotta, ennen kuin tekijät palasivat sarjan pariin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 3, 2000, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax
Ohjaus: Wes Craven Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Jamie Kennedy, Elise Neal, Jerry O'Connell, Liev Schreiber, Duane Martin, Laurie Metcalf, Timothy Olyphant, Jada Pinkett, Omar Epps, Sarah Michelle Gellar, Lewis Arquette, Tori Spelling, Luke Wilson ja Heather Graham Genre: kauhu Kesto: 2 tuntia Ikäraja: 16
Wes Cravenin itseironinen kauhuelokuva Scream(1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoittaja Kevin Williamson oli jo ennen ensimmäisen elokuvan tekoa laatinut suunnitelman jatko-osaa varten ja kun Scream osoittautui hitiksi ja studio alkoi kyselemään jatko-osan perään, Williamsonilla oli lähes kokonainen käsikirjoitus valmiina. Ongelmia syntyi, kun teksti vuosi julkisuuteen kuvausten alussa, paljastaen uuden murhaajan henkilöllisyyden. Tekstiä pitikin työstää uudestaan kuvausten aikana ja uudet kirjoitukset pidettiin visusti salassa, eivätkä näyttelijätkään saaneet lukea uutta loppuratkaisua ennen kohtauksen kuvaamista. Lopulta Scream 2 saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa hieman alle vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, joulukuussa 1997. Elokuvasta odotettiin niinkin isoa hittiä, että jopa James Bond -filmi Huominen ei koskaan kuole(Tomorrow Never Dies - 1997) ja James Cameronin Titanic(1997) siirrettiin viikolla myöhemmäksi kilpailun välttämiseksi. Kumpikin näistä elokuvista tuotti lopulta enemmän kuin Scream 2 (Titanic tuotti yli kymmenkertaisesti sen, mitä Scream 2 sai tahkottua lippuluukuilla), mutta elokuva oli silti iso hitti yli 170 miljoonan dollarin tuloillaan. Kriitikot kehuivat filmiä, mutta leffa sai myös negatiivista palautetta ja jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta uudesta näyttelijätähdestä. Itse näin Scream 2:n ensimmäistä kertaa alkuvuodesta 2016, mutten erityisemmin välittänyt leffasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun Scream-elokuvasarja on saamassa viidennen osan, päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan. Viikko ensimmäisen Screamin jälkeen katsoin Scream 2:n.
Kaksi vuotta Woodsboron murhien jälkeen Sidney Prescott yrittää keskittyä collegeen uuden poikaystävänsä kanssa. Samalla teattereihin saapuu murhien ja toimittaja Gale Weathersin kirjan pohjalta tehty kauhuelokuva Stab, minkä myötä uusi murhavyyhti alkaa ja Sidney joutuu jälleen taistelemaan hengestään.
Ensimmäisestä elokuvasta selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), poliisi Dewey (David Arquette), toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox) ja kauhunörtti Randy (Jamie Kennedy) tekevät paluun ja joutuvat kohtaamaan uuden murhaajan Ghostface-naamiossa. Sidney on kauhistuttavien tapahtumien seurauksena kasvattanut kovemman nahkan, mutta silti murhaajan pelko on jatkuvasti läsnä. Campbell vakuuttaa toistamiseen pääroolissa ja on hienoa nähdä, kuinka hänen hahmonsa tällä kertaa suhtautuu kaikkeen. Dewey on vieläkin mukavampi persoona kuin viimeksi ja Arquette on vallan mainio edelleen. Arquetten isä Lewis Arquette muuten nähdään uutena poliisikapteenina tässä leffassa. Gale Weathers on yhä aika ärsyttävä, mutta Cox suoriutuu osastaan kunnialla ja pääsee vähitellen muokkaamaan hahmoaan pidettävämpään suuntaan. Randy saa taas esitellä kauhutietämystään ja Kennedy toimii osassaan kenties vielä paremmin kuin viimeksi.
Uusina hahmoina, eli niin uhreina kuin murhaajaepäiltyinä elokuvassa nähdään mm. Sidneyn uusi poikaystävä Derek (Jerry O'Connell), tämän kaveri Mickey (Timothy Olyphant), Sidneyn kaveri Elise (Hallie McDaniel), sisarkuntalainen CiCi (Sarah Michelle Gellar), toimittaja Debbie (Laurie Metcalf), kuvaaja Joel (Duane Martin), sekä pariskunta Phil ja Maureen (Omar Epps ja Jada Pinkett - nykyään Pinkett Smith). Lisäksi viime leffassa vain pikaisesti nähty Liev Schreiber pääsee kunnolla esille Cotton Wearyna, jota alun perin pidettiin syyllisenä Sidneyn äidin murhasta ja joka nyt yrittää todistella syyttömyyttään. Uusien hahmojen joukosta löytyy joitain kiinnostavia tyyppejä, mutta esimerkiksi poikaystävähahmo Derek jää aika puiseksi, lähinnä O'Connellin roolityön takia. Näyttelijöistä löytyy muutenkin pientä epätasaisuutta, mutta pääasiassa kaikki hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti.
Vaikka pidinkin nyt Scream 2:sta enemmän kuin ensimmäisellä katselulla, ei leffa pääse lähellekään ensimmäisen Screamin laadukkuutta ja nokkeluutta. Siinä, missä Scream ravisteli kauhugenreä uuteen uskoon, Scream 2 notkahtelee paikoitellen niiksi filmeiksi ja sortuu niihin kliseisiin ja ongelmiin, joiden kustannuksella alun perin vitsailtiin. Tästäkin osasta löytyy samaa itsetietoisuutta ja hahmot jopa puhuvat pariin otteeseen olevansa jatko-osassa. Ensimmäisen osan kekseliäisyys ja raikas tuulahdus lajityypissä eivät kuitenkaan ole aidosti läsnä tällä kertaa. Vaikka leffasta löytyy heikkoutensa ja kohtauksia, joissa hahmot toimivat raivostuttavan typerästi ja lähestulkoon jopa ansaitsevat tulla puukotetuiksi, on Scream 2 silti kelpo kauhuviihdettä ja kevyesti parempi kuin monet muut kauhuhittien jatko-osat.
Vaikkei elokuvan itsetietoisuus olekaan samaa tasoa ensimmäisen osan kanssa, mukaan mahtuu hilpeää metahuumoria, mistä ensimmäisen osan tapahtumien pohjalta tehty feikkifilmi "Stab" on jo hyvä esimerkki. Sen lisäksi, että leffan ensi-ilta toimii taidokkaasti rakennettuna ja jännittävänä prologina, se myös toimii kommenttina sille, kuinka kieroa on tehdä todellisista, kauhistuttavista murhista viihdettä. Jännittävät hetket eivät lopu prologiin, vaan filmin aikana nähdään useampikin erittäin tiivistunnelmainen kohtaus, joissa Ghostface vainoaa epämiellyttävästi uhriaan puhelimessa, kunnes vihdoin hyökkää. Jännitettä lisäävät hetket, joissa katsoja pääsee näkemään vilauksia Ghostfacesta, joita hahmo ei huomaa. Monia katsojia varmasti ärsyttävät kanssakatsojat, jotka huudahtavat asioita kesken leffan, kuten "murhaaja on takanasi!" mutta tätä katsoessa itse kukin voi huomata syyllistyvänsä samaan. Toistamiseen on myös aivan mahtavaa, että Ghostface ei ole mikään pahuuden ilmentymä ja yliluonnollinen voima, jota ei voi millään pysäyttää, vaan murhaajaa voi satuttaa siinä, missä murhaaja satuttaa uhrejaan. Michael Myers ja Jason Voorhees selviävät luodeista, puukotuksista ja ties mistä, mutta tämä tappaja ei onnistu hommissaan ilman mustelmia ja ruhjeita.
Onkin vain harmi, että elokuvan alkuperäinen käsikirjoitus päätyi yleisön kouriin jo kauan ennen leffan ilmestymistä ja murhaajan identiteettiä täytyi muuttaa. Ensimmäisen osan johtaessa katsojaa taidokkaasti harhaan ja tarjoamalla aidosti häiriintyneen murhaajapaljastuksen, tämänkertainen paljastus ei jaksa shokeerata katsojaa. Syy voi johtua joko käsikirjoituksellisista muutoksista tai ihan vain siitä, ettei Kevin Williamson yksinkertaisesti onnistunut toistamaan temppuaan. Loppuhuipennus paljastuksensa kera ajaa asiansa, mutta ei tarjoa samaa vau-tunnetta. Tunnepuolesta puheenollen, elokuvan isoin heikkous on kummallinen melodraamailu, mihin se vajoaa aika ajoin, kun Ghostface ei ole paikalla piinaamassa hahmoja. Lähes kahden tunnin kestosta voisi helposti leikata joitain hidastempoisia ja hieman jopa pitkäveteisiä pätkiä pois, tiivistäen teoksesta kompaktimman ja mukaansatempaavamman.
Ohjauksesta vastaa onneksi yhä Wes Craven, joka osaa kikkailla tuttujen kauhupiirteiden kanssa, vaikkei löydäkään itsestään samaa innovatiivisuutta kuin viimeksi. Elokuva tehtiin välittömästi ensimmäisen osan jälkeen ja kenties tekijöiden olisi pitänyt pitää pieni hengähdystauko, ennen kuin he hyppäsivät jatko-osan kimppuun. Vaikka on omalla tavallaan hienoa, että Williamsonilla oli heti uusi teksti valmiina studiolle, olisi hänkin voinut hengähtää hetken ja tutkia tarkemmin, mikä ensimmäisessä elokuvassa toimi niin hyvin. Tekniseltä puoleltaan Scream 2 on ihan yhtä laadukas kuin edeltäjänsä. Kuvaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja maskeeraukset hillityn, mutta silti oivallisen rajut. Ghostfacen asu on viimeistään tämän leffan myötä ikoninen osa kauhugenreä. Äänimaailmakin toimii, vaikka tällä kertaa ääniefekteissä hyödynnetyt äkkisäikäytysäänet eivät tunnu yhtä itsetietoisilta kuin viimeksi. Marco Beltrami tunnelmoi toistamiseen musiikkien kanssa ja vaikka hän tekeekin yhä hyvää työtä, itseäni häiritsi useasti leffassa kuultava sävelmä, mikä muistutti itseäni voimakkaasti Twin Peaks -sarjan (1990-2017) tunnusmusiikista.
Yhteenveto:Scream 2 on kelvollinen jatko-osa, joka ei kuitenkaan millään yllä alkuperäisen Screamin tasolle, ei kauhussa, nokkeluudessa, eikä edes itseironisuudessa. Vaikka filmi yrittääkin kovasti vitsailla kauhujatko-osien kustannuksella, pilkka tuntuu aika ajoin kolahtavan omaan nilkkaan, elokuvan ollessa turhankin lähellä pilkankohteitaan. Silti kyseessä on huomattavasti laadukkaampi teos kuin monet kauhuhittien jatko-osat. Murhaajamysteeri on jälleen jännittävää seurattavaa, vaikka lopuksi paljastus tuntuukin hätäiseltä käsikirjoituksen muutokselta (mitä se myös oli). Silloin tällöin elokuva vaipuu oudoksi melodraamaksi, mutta onneksi Ghostfacen iskiessä jännitys kohoaa ja mukana on muutama erityisen karmiva kohtaus. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää työtään ja uudet tulokkaat hoitavat hommansa pääasiassa kelvollisesti. Scream 2 jää kauas alkuperäisen Screamin mahtavuudesta, mutta jos innostui alkuperäisestä, kannattaa jatko-osa toki katsoa - se voisi nimittäin olla paljon huonompikin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 2, 1997, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax, Maven Entertainment
Ohjaus: Wes Craven Pääosissa: Neve Campbell, Skeet Ulrich, Courteney Cox, Matthew Lillard, David Arquette, Jamie Kennedy, Rose McGowan, Henry Winkler, W. Earl Brown, Drew Barrymore, Liev Schreiber ja Wes Craven Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 51 minuuttia Ikäraja: 16
"What's your favorite scary movie?"
Scream on edesmenneen kauhumaestro Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajan urasta haaveilevan Kevin Williamsonin kiinnostuksesta Gainesvillen viiltäjää kohtaan. Williamson kirjoittikin 18-sivuisen tarinan, mikä kulki nimellä "Scary Movie". Teksti jäi joksikin aikaa pöytälaatikkoon sellaisenaan, kun Williamson kirjoitti Tappavat arvosanat -trilleriä (Teaching Mrs. Tingle - 1999). Kuitenkin kun se jäi tuotantolimboon, Williamson palasi kauhutekstinsä pariin ja muokkasi siitä pidemmän käsikirjoituksen. Samalla Williamson myös kirjoitti juonet kahdelle jatko-osalle, toiveenaan, että hän voisi myydä ideansa studiolle helpommin, kun sillä olisi potentiaalia uudeksi elokuvasarjaksi. Williamson pisti käsikirjoituksen myyntiin kesäkuussa 1995 ja jo pari päivää myöhemmin Paramount Pictures, Universal Pictures ja Miramax kilpailivat leffan oikeuksista. Lopulta Miramax voitti ja Wes Craven palkattiin elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1996 ja Scream sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli jättimenestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuva on jopa noussut kauhun moderniksi klassikoksi, vaikka samalla se on myös joutunut useasti huonoon valoon, kun Yhdysvalloissa tapahtui muutama murha, joiden tekijät olivat innostuneet leffasta. Itse näin Screamin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2015. Vaikka pidin elokuvasta, katselukokemustani häiritsi se, että olin sitä ennen nähnyt useasti leffan parodiaversion, Scary Movien (2000). Tiesin siis juonen lähes kokonaan etukäteen, minkä lisäksi en voinut olla miettimättä, kuinka eri kohtauksista tehtiin pilkkaa. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja katsonut myös sen jatko-osat. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa viidennen osan voimin, päätin katsoa elokuvat taas uudestaan, valmistautumisena uuteen Screamiin.
Kun kaksi high school -opiskelijaa murhataan raa'asti, Sidney Prescott ja hänen ystävänsä yrittävät selvittää, kuka on mystinen Ghostface-naamaria käyttävä murhaaja?
Woodsboron murhaajamysteeriä ryhtyvät selvittämään Sidney Prescott (Neve Campbell), hänen poikaystävänsä Billy (Skeet Ulrich), heidän kaverinsa Stu (Matthew Lillard), Randy (Jamie Kennedy) ja Tatum (Rose McGowan), jälkimmäisen apulaissheriffi-veli Dewey (David Arquette) ja ylimielinen toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox). Aika tylsää ja sivuun jäävää Tatumia ja Stun ajoittaisia ärsyttäviä outouksia lukuunottamatta hahmogalleria on yllättävänkin mainio kauhuleffaksi. Sidneytä piinaa hänen äitinsä kuolema vuotta aiemmin, mikä palaa hänen mieleensä voimakkaasti, kun uusia murhia alkaa tapahtua. Campbell suoriutuu pääosasta mainiosti, luoden uudenlaisen kauhun naispäähahmon perinteisten "scream queenien" keskelle. Billy on aika limainen ja tökerö poikaystävä, mitä Ulrich tulkitsee oivallisesti. Stun sekoiluista on vaikea sanoa, mitkä olivat käsikirjoituksessa ja mitkä vain Lillardin innostunutta irrottelua. Kennedy on veikeä kauhufani Randyna, joka tuntee lajityypin kuin omat taskunsa ja onkin heti pohtimassa murhia hittikauhuelokuvien kautta. Arquette toimii sujuvasti apulaissheriffinä, joka yrittää osoittaa kykynsä. Herkullisimman roolityön taitaa kuitenkin tehdä Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Courteney Cox omaa etuaan ajavana ja mahtavan inhottavana toimittaja Gale Weathersina.
Lisäksi E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähtenä ja Charlien enkelit -leffoista (Charlie's Angels - 2000-2003) parhaiten tunnettu Drew Barrymore nähdään elokuvan alussa uhriksi joutuvana Casey Beckerinä, Manaajan(The Exorcist - 1973) riivattua tyttöä esittävä Linda Blair esiintyy nopeasti reportterina, minkä lisäksi leffan ohjaaja Wes Craven hauskassa pikkuroolissa koulun vahtimestarina, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin Cravenin upean Painajainen Elm Streetillä -leffan (A Nightmare on Elm Street - 1984) kauhuhahmo Freddy Krueger.
Jotta Screamin hienous voi todella avautua katsojalle, on katsojan täytynyt nähdä useita ikonisimpia kauhu- ja etenkin slasher-klassikoita, joihin tässä filmissä viitataan monin tavoin. Elokuva julkaistiin aikana, jolloin kauhugenre oli selvässä alamäessä, lajityypin koostuessa lähinnä Halloween - naamioiden yön(Halloween - 1978), Perjantai 13.(Friday the 13th - 1980) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien monista, toinen toistaan heikommista jatko-osista, jotka lähinnä kierrättivät kliseitä laiskasti, yrittämättä luoda mitään uutta puhki kulutetulta tuntuvaan lajityyppiin. Sitten Williamson kirjoitti Screamin ja Wes Craven ohjasi sen, ja se oli juuri sitä, mitä kauhugenre tarvitsi. Kyseessä on kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Scream on täysin itsetietoisesti ja itseironisesti tehty leffa, joka leikittelee lajityypin kliseillä, kääntää asioita päälaelleen ja on muutenkin raikas tuulahdus genressä.
Vaikka elokuva jatkuvasti iskeekin katsojalle silmää viittauksillaan (Craven Krueger-asussa ei jää ainoaksi kerraksi) ja on paikoitellen aika kieli poskessa tehty, ei se todellakaan ole mitään puhdasta parodiaa. Sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja, mutta tästä huolimatta Craven on kuitenkin halunnut tehdä puhdasverisen kauhuelokuvan. Eritoten Screamin avauskohtaus sisältää erinomaisesti rakennettua ja yhä vain piinaavammaksi muuttuvaa jännitystä. Kohtaus on täysin ymmärrettävästi jäänyt elämään lajityypin historiaan. Muutenkin mukana on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia ja katsoja todella saa jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Leffa myös tekee selväksi, ettei se tapa hahmojaan samalla ideologialla kuin juurikin ne hittielokuvien mitäänsanomattomat jatko-osat, vaan se tarjoaa yllätyksiä siinä, ketkä pääsevät hengestään.
Iso osa leffan viehätyksestä syntyy myös sen salaperäisestä murhaajasta, joka pukeutuu ikoniseksi muodostuneeseen Ghostface-naamariin ja mustaan kaapuun. Toisin kuin Halloweenit, Elm Streetit jne., joissa on selvää, kuka murhaaja on, Screamissa tarina rakentuukin sen mysteerin varaan, kuka oikein piilee maskin takana? Vaikken tietenkään tässä arvostelussa paljasta, kuka murhaaja todellisuudessa on, sanon sen, että minusta on aivan fantastisen upeaa, että kyseessä on tavallinen ihminen. Michael Myersista ja Jason Voorheesista muodostui nopeasti yli-inhimillisiä olentoja, mutta Screamin murhaaja on täysin eri maata. Hahmo saattaa kompastella jahdatessaan uhriaan, hänet voi kaataa nurin ja hänet voi päihittää ainakin hetkellisesti oveluudella. Se, että kyseessä on tavallinen ihminen, joka saattaa töpeksiä kuten uhrinsa, lisää hahmoon todella paljon kiehtovuutta ja tekee hänestä täysin omalaatuisen kauhuikonin.
Ohjaaja Wes Cravenin rakentama tunnelma on aivan mahtava. Kauhu kohtaa kiehtovasti koukuttavan mysteerin, mitä vain vahvistaa Marco Beltramin säveltämä aavemainen musiikki. Craven oli kymmenen vuotta aiemmin luomassa yhtä aikansa suosituinta kauhusarjaa, Painajainen Elm Streetillä, mutta Screamissa hän tokaisee hahmojen repliikkien kautta suoraan mielipiteensä kymmenen vuoden varrella ilmestyneistä jatko-osista. Yksi hahmoista nimittäin sanoo, että "ensimmäinen Elm Street oli hyvä, loput roskaa". Leffan osuva, mutta toisaalta myös rakastava piikittely osuu täysin maaliinsa. Selvistä silmäniskuista huolimatta Craven tai käsikirjoittaja Williamson eivät mene liian pitkälle. Hahmot kyllä puhuvat kuin tiedostaisivat olevansa kauhuelokuvassa, mutta eivät sentään käänny puhumaan suoraan yleisölle, murtaen maagista neljättä seinää.
Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on oivallinen. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita tyylikkäitä otoksia, mitkä ovat vielä valaistu näyttävästi. Leikkauskin on taidokasta ja tekijät tietävät, milloin näyttää Ghostfacen tekoja kaikessa kauheudessaan ja milloin leikata lyhyeen ja antaa katsojan mielikuvituksen viedä tapahtuma loppuun. Veriset maskeeraukset ovat mainiot, lavasteet myös. Äänimaailmakin toimii, etenkin kun siinä hyödynnetään kauhun kliseisiä kilahduksia, veitsen sivalluksia ja säikäyttäviä kolahduksia, mitkä olivatkin tietty kissan syytä... kunnes murhaaja ilmestyy nurkan takaa ja katsoja säikähtää pahemmin.
Yhteenveto:Scream on loistokas kauhuelokuva, jonka keino ravistella lajityyppiään tehoaa yhä 25 vuotta ilmestymisen jälkeen. Elokuva ottaa vekkulimaisesti monet kauhuklassikot ja niiden tusinatavara-jatko-osat piikittelyn alle, huomioiden genren useita kliseitä ja pöljyyksiä. Täyttä parodiaa leffa ei kuitenkaan ole, vaan se onnistuu huumorinsakin kera tarjoamaan kunnon kauhua. Jännittäviä ja karmivia hetkiä on luvassa paljon ja tässä elokuvassa jopa välittää hahmojen selviytymisen puolesta. Vahvan lisänsä tarinaan tuo sen mysteeripuoli, kun hahmot yrittävät selvittää murhaajan identiteettiä. Hienoa murhaajassa on hänen inhimillisyytensä. Tietty kömpelyys tarjoaa paljon ja erottaa Ghostfacen muista kauhuikoneista. Wes Cravenin ohjaus on esimerkillistä ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus varsin nokkela. Kaikin puolin Scream on yksi lajityyppinsä parhaista teoksista, joka ei vain vitsaillut kauhukliseiden kustannuksella, vaan auttoi kääntämään genren kohti uutta nousua.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream, 1996, Dimension Films, Woods Entertainment
Ohjaus: Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman Pääosissa: Shameik Moore, Jake Johnson, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Liev Schreiber, Mahershala Ali, Nicolas Cage, Kathryn Hahn, John Mulaney, Lily Tomlin, Kimiko Glenn, Zoë Kravitz, Luna Lauren Velez, Chris Pine, Oscar Isaac ja Stan Lee Genre: animaatio, seikkailu, toiminta Kesto: 1 tunti 57 minuuttia Ikäraja: 12
Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hämähäkkimies on yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankarihahmoista ja hänestä onkin tehty useita filmatisointeja. Nicholas Hammond esitti sankaria kolmessa pienen luokan rainassa Spider-Man (1977), Spider-Man Strikes Back (1978) ja Spider-Man: The Dragon's Challenge (1981). Tobey Maguire taas tähditti Sam Raimin Spider-Man - Hämähäkkimies -trilogiaa (2002-2007) ja Andrew Garfield nähtiin nimikkoroolissa The Amazing Spider-Manissa (2012) ja sen jatko-osassa (2014). 2016 hahmo liitettiin mukaan Marvelin elokuvauniversumiin ja Hämähäkkimies on esiintynyt Tom Hollandin esittämänä leffoissa Captain America: Civil War (2016), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Avengers: Infinity War (2018). Ottaen huomioon, että hahmosta on aloitettu tämän vuosituhannen aikana jo kolme elokuvasarjaa, en voi olla ainoa, joka ajatteli "joko taas", kun Sony-yhtiö ilmoitti tekevänsä animaatioleffan hahmosta. Ilahduin, kun kuulin, että kyseessä ei olisikaan alkuperäisestä Hämähäkkimiehestä, eli Peter Parkerista kertova filmi, vaan leffa esittelisi valkokankaille toisen Hämishahmon, Miles Moralesin. Mielenkiintoni kuitenkin katosi taas, kun näin ensimmäisen trailerin elokuvasta, enkä pitänyt siitä lainkaan. Olenkin vuoden aikana unohtanut leffan ilmestymisen useaan otteeseen, kunnes se herätti mielenkiintoni jälleen lokakuussa, kun siitä nähtiin pätkä Venomin (2018) lopputekstien jälkeen. Todellisen huomioni elokuva sai vasta, kun sen arvosteluja alkoi ilmestyä ja ne kaikki ylistivät sitä maasta taivaisiin. Filmi oli jopa yli viikon sadassa prosentissa Rotten Tomatoes -sivulla! Aloin innostua leffasta ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan sen Finnkinon uuteen IMAX-saliin yhdessä tuttuni kanssa, joka tekee elokuva-arvosteluja YouTubeen kanavalle IlyaTheKid. Hän on myös tehnyt hyvin kiinnostavan lyhytleffan "The Calling" - suosittelen käymään tsekkaamassa!
Nuori Miles Morales päätyy seikkailuun, kun häntä puree radioaktiivinen hämähäkki ja hän saa Hämähäkkimiehen voimat. Samaan aikaan rikollispomo Kingpin aktivoi laitteen, jolla hän avaa aukon ulottuvuuksien välille, jolloin Milesin maailmaan alkaa ilmestyä hämähäkkisankareita muista ulottuvuuksista.
Tällä kertaa Hämähäkkimiehenä nähdäänkin Miles Morales, jonka äänenä kuullaan rap-artisti Shameik Moore. Miles teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa vuonna 2011 ja siitä lähtien fanit ovat halunneet nähdä hänet myös valkokankailla. Hahmosta on onnistuttu tekemään todella kiehtova ja vaikka hänestä löytyy samankaltaisuuksia alkuperäisen Hämähäkkimiehen, Peter Parkerin kanssa, on hahmo tarpeeksi erilainen, jotta hänen matkansa sankariksi tuntuu tuoreelta. Miles on nuori ja älykäs poika, joka kärsii perheensä aiheuttamista paineista pärjätä koulussa, kun hän itse haluaisi päästää luovuutensa valloilleen. Uusiin voimiinsa Miles ei tutustu yhtä innokkaasti kuin Parker, vaan leffan aikana hän yrittää löytää itsestään, haluaako hän olla sankari vai palata tavalliseen elämäänsä. Hahmosta alkaa välittämään yllättävänkin paljon leffan aikana, jolloin hänen tarinansa todella liikuttaa. Miles ei kuitenkaan ole elokuvan ainoa Hämähäkkimies, ehei. Hänen lisäksi mukana on parikin eri Peter Parkeria, joista toinen (Chris Pine) on nuori aikuinen ja se perinteisin sankarillinen Hämis, mikä on totuttu näkemään leffoissa ja toinen (Jake Johnson) on lähes nelikymppinen, hieman lihavampi ja laiskempi Hämähäkkimies, jota ei sankarin hommat enää samalla lailla kiinnosta. Etenkin jälkimmäinen on erittäin mielenkiintoinen ja moniulotteinen tapaus, ja hänelle on onnistuttu luomaan oma juonikuvionsa, missä on myös tunnetta pelissä. Heidän lisäkseen mukana on myös Spider-Gwen (Hailee Steinfeld), joka omassa ulottuvuudessaan sai voimat Peterin sijaan, Spider-Noir (Nicolas Cage), joka ratkoi 1930-luvulle sijoittuvassa mustavalkoisessa ulottuvuudessaan rikoksia, anime-hahmoa muistuttava Peni Parker (Kimiko Glenn), joka seikkaili Japanissa 3100-luvulla hämähäkkirobottinsa kanssa, sekä hämähäkkipossu Spider-Ham (John Mulaney), joka hassutteli omassa piirrosanimaatio-ulottuvuudessaan ja pystyy vetämään taskustaan nuijia sun muita pöhköjä aseita. Spider-Gwenistäkin on saatu kiinnostava tapaus, mutta harmillisesti Spider-Noir, Peni Parker ja Spider-Ham jäävät aika yksiulotteisiksi hahmoiksi. Jokaisesta heistä löytyy oma hauska puolensa, mutta he eivät ole hahmoina erityisen kiinnostavia.
Hämähäkkimiehet ja -naiset saavat vastaansa rikollispomo Wilson Fiskin eli Kingpinin (Liev Schreiber), sekä tämän lukuisat kätyrit, kuten tohtori Mustekalan (Kathryn Hahn), Vihreän Menninkäisen (Jorma Taccone) ja Skorpionin (Joaquín Cosío). Kingpinin ruutuaika jää harmillisen vähäiseksi, mutta tekijät ovat siinä lyhyessä ajassakin onnistuneet kirjoittamaan hänelle taustatarinan, mikä motivoi hänen tekojaan. Katsojana voi jopa ymmärtää, miksi hahmo tekee niin kuin tekee. Hänen kätyreistään uusi tohtori Mustekala, eli Olivia Octavius pääsee isosti esille, mutta muuten monet roistot lähinnä aiheuttavat hetkeksi päänvaivaa sankareille. Tämä ei kuitenkaan ole huono ratkaisu, sillä leffassa on niin paljon hahmoja, että sen olisi turha yrittääkään nostaa kaikkia isoon rooliin. The Amazing Spider-Man 2 on hyvä esimerkki siitä miten käy, kun elokuva yrittää ahtaa liikaa tärkeitä tekijöitä mukaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat Milesin vanhemmat, poliisi-isä Jefferson (Brian Tyree Henry) ja äiti Rio (Luna Lauren Velez), Milesin setä Aaron (Mahershala Ali), sekä Peter Parkerin vaimo Mary Jane (Zoë Kravitz) ja May-täti (Lily Tomlin), joka on todella erilainen siitä, millaisena hahmo on totuttu näkemään. Milesin äiti jää todella pieneen osaan, mutta isähahmo on kirjoitettu erinomaisesti. Milesin isä haluaa Milesin pärjäävän koulussa, eikä tämä pidä siitä, että Miles livahtaa jatkuvasti ulos tekemään graffiteja Aaron-setänsä kanssa. Milesin ja hänen isänsä välinen vaikea suhde on todella hyvin luotu ja se onnistuu parissa kohtaa koskettamaan oikein kunnolla. Ja kun kyseessä on Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva, leffassa nähdään tietty Hämähäkkimiehen luoneen, hieman yli kuukausi sitten menehtyneen Stan Leen lyhyt cameorooli. Yleisön reaktiosta huomasi, kuinka Stan Leen näyttäytyminen iski lujasti sydämeen ja itsekin herkistyin. Kun lopputeksteissä lukee omistusteksti Leelle ja kesällä kuolleen, Hämähäkkimiehen toisen luojan Steve Ditkon muistolle, koko yleisö alkoi taputtamaan kunnianosoituksena. Levätkää rauhassa sarjislegendat!
Vaikka olin kuullut vain ylistäviä kommentteja Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, olen silti täysin hämmästynyt, kuinka upea elokuva onkaan kyseessä. Tämä on vuoden paras supersankarielokuva (kyllä, jopa parempi kuin Avengers: Infinity War), ylipäätään yksi vuoden parhaista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä ei ole vain mullistava teos supersankarigenressä, vaan se on myös todella merkittävä tapaus animaationa. Yleensä kerron animaatioiden teknisistä puolista vasta arvostelun loppupäässä, mutta tämän filmin animointi on niin vaikuttavaa, että siitä on pakko puhua jo nyt. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on visuaalisesti aivan mieletön. Näin ällistyttävän kekseliästä animointia en ole nähnyt aikoihin. Elokuva todella näyttää siltä kuin joku olisi loihtinut sarjakuvan sivut heräämään henkiin. Animaattorit ovat yhdistäneet tavallista piirrosanimaatiota tietokonetyöhön, jolloin leffa on erinomainen yhdistelmä erilaisia tyylejä. Hahmojen liikkeet ovat paikoitellen takeltelevia kuin piirretyissä ja välillä taas täysin sulavia kuten tietokoneanimaatioissa. Varjostukset ovat kuin suoraan sarjakuvapiirroksista revittyjä ja mukana on jopa ajatuskuplia, keltaisia tarinankerrontapalkkeja, sekä nopeita tekstejä, mitkä ilmestyvät lyöntien tai ihan vain tietokoneen näppäimistön naputtelun takia. Kuvan päällä on vieläpä filtteri, mikä saa elokuvan näyttämään vanhalta painetulta sarjikselta. Leffa hyödyntää värejä hurjalla tavalla, mikä tekee katselukokemuksesta jopa hypnoottisen. Useassa kohtaa elokuvan vahva ja korostettu visuaalinen tykitys muuttuu jopa henkeäsalpaavaksi.
Elokuva on muutenkin visuaalisesti todella kiehtova teos, sillä mukana on niin paljon viittauksia sarjakuviin, peleihin ja leffoihin, että aloin toivomaan kaukosäädintä, jolla olisin voinut vähän väliä pausettaa filmin tutkiakseni kuvia tarkemmin. Mukana on paljon viittauksia sarjakuviin, joista tosifanit ovat varmasti riemuissaan, sekä hauskaa kettuilua vanhoille Spider-Man -leffoille. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:a (Spider-Man 3 - 2007) pilkataan oikein kunnolla, vaikka samalla osoitetaan, ettei se ole täysin kuraa. Hämähäkkimies-oheistuotteidenkin kustannuksella naureskellaan ja muutenkin leffa on todella itseironinen. Tämä on itse asiassa aika hulvaton teos. Elokuvan aikana saa nauraa ääneen monen monta kertaa ja se sisältää todella nokkelia vitsejä. Huumoria riittää eri makuihin ja sekä lapset että aikuiset voivat kokea suurta iloa leffaa katsoessaan. Muutenkin elokuva tuottaa suurta iloa, sillä se on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä. Puolessa välissä filmiä tarina voisi kaivata pientä tiivistämistä, mutta muuten aika ei todellakaan käy pitkäksi leffaa katsoessa.
Vauhtia elokuvassa todella riittää. Nopeatempoiset seittisinkoilut tarjoavat useita vau-efektejä ja toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, hyödyntäessään eri hämähäkkihahmojen monipuolisia kykyjä ja tarjoten jatkuvasti jotain uutta. Elokuva tuntuu muutenkin tarjoavan jatkuvasti jotain uutta, oli kyse sitten supersankarikliseiden väistelemisestä tai visuaalisesti muuttuvasta teoksesta. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuva sisältää hyvän tarinan ja hyvät hahmot, joiden ansiosta se onnistuu koskettamaan oikein kunnolla. Miles Morales on niin mahtavasti kirjoitettu hahmo, että hänestä alkaa tosissaan välittämään. Hahmo rakennetaan niin taidokkaasti, että kun hän vihdoin pistää päälle kunnon asunsa ja hyppää pilvenpiirtäjän katolta taistoon, kylmät väreet valtasivat kehoni. En ole aikoihin kokenut tällaista riemua katsoessani elokuvaa, enkä malta odottaa, että näen Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia uudestaan. Enkä todellakaan malta odottaa jatko-osaa, minkä Sony on jo luvannut.
Elokuvan ohjauksesta vastaa kolmikko Bob Persichetti, Peter Ramsey ja Rodney Rothman. Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että näin monta ohjaajaa koituisi leffan tuhoksi, mutta onneksi trio pitää paketin mestarillisesti hallussaan alusta loppuun. Rothmanin ja Phil Lordin työstämä käsikirjoitus on aivan mahtava ja he onnistuvat jatkuvasti yllättämään keksinnöillään. Leffan visuaalista puolta en vain voi kehua tarpeeksi. Animaattorit ovat tehneet käsittämättömän täydellistä työtä ja on huutava vääryys, jos Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia ei voita parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkintoa. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja säveltäjä Daniel Pemberton on saanut aikaiseksi loistokkaita musiikkeja, jotka nostattavat hienoa tunnelmaa entisestään.
Yhteenveto:Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on sekä yksi vuoden parhaista elokuvista, että yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista! Kyseessä on myös ehdoton merkkiteos animaationa, sillä visuaalisesti elokuva on sellaista silmäkarkkia, ettei tällaista ole ennen nähty. Leffan muuttuva, väreillä pommitteleva ja sarjakuvien ulkoasua hyödyntävä animointi on hypnoottista katseltavaa. Mukana on useita todella vaikuttavia hetkiä, jotka tarjoavat kylmiä väreitä, sekä koskettavia kohtauksia, mitkä oikeasti iskevät suoraan sydämeen. Nauraakin saa, sillä leffa on suurimmaksi osaksi jopa hulvaton nerokkaiden vitsiensä ja oivallustensa kanssa. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että elokuvan tarina on äärimmäisen kiehtova ja sen päähenkilö Miles Morales on erinomaisesti kirjoitettu. Muitakin kiinnostavia hahmoja löytyy ja plösähtänyt Hämähäkkimies ja energinen Spider-Gwen ovat mahtavat lisäykset. Kingpinin roistomotivaatio käy selväksi, mutta häntä voisi nähdä enemmänkin. Leffan ainoa ongelma on, että Spider-Ham, Peni Parker ja Spider-Noir jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta silloinkin on ymmärrettävää, ettei elokuva voi samalla tavalla panostaa kaikkiin hahmoihinsa. Jo näin elokuva tasapainottelee useiden hahmojen kanssa paremmin kuin The Amazing Spider-Man -elokuvat. Kaiken kaikkiaan Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia on pakko-katsottavaa niin sarjakuvafaneille kuin hämmästyttävää animaatiota arvostaville. Leffasta löytyy myös syvällisyyttä, mikä voi toimia myös niille, jotka eivät muuten supersankareista innostu. Itse innostuin tästä elokuvasta erittäin paljon, enkä malta odottaa jatkoa!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä Hämis-fanien todella täytyy nähdä!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spider-Man: Into the Spider-Verse, 2018, Sony Pictures Animation, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures Corporation, Lord Miller, Marvel Animation, Marvel Entertainment, Pascal Pictures
Ohjaus: Wes Anderson Pääosissa: Bryan Cranston, Koyu Rankin, Edward Norton, Bill Murray, Jeff Goldblum, Bob Balaban, Kunichi Nomura, Akira Takayama, Greta Gerwig, Frances McDormand, Scarlett Johansson, Liev Schreiber, Akira Ito, F. Murray Abraham, Tilda Swinton, Ken Watanabe, Harvey Keitel ja Courtney B. Vance Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 7
Isle of Dogs on erikoisesta tyylistään tunnetun Wes Andersonin uusi nukkeanimaatioelokuva. Leffan teosta ilmoitettiin vuonna 2015, kun Andersonin edellinen elokuva The Grand Budapest Hotel (2014) oli poistunut teattereista. Filmin animointi alkoi loppuvuodesta 2016 ja se sai ensi-iltansa helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla. Nyt se on ilmestymässä myös Suomeen. Itse törmäsin leffaan, kun näin kuvia sen koiranukeista. Mietin, että filmi näyttää hyvin erikoiselta ja kun kuulin sen olevan Andersonin teos, ymmärsin sen erikoisuuden ja aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Olen nähnyt Andersonilta vain kaksi filmiä, The Grand Budapest Hotelin ja Moonrise Kingdomin (2012), joista ensimmäinen on mielestäni erittäin mainio ja hauska, kun taas toinen tuntui liikaa tyylikikkailulta. En siis yhtään tiennyt, tulisinko pitämään elokuvasta vai en, kun menin katsomaan sen lehdistönäytökseen maaliskuun lopulla.
Tulevaisuuden Japanissa koirat levittävät vaarallista tautia, jolloin ne päätetään siirtää Roskasaarelle elämään . Eräänä päivänä nuori Atari-poika saapuu saarelle etsimään koiraansa Spotsia ja saa avukseen viiden koiran joukon.
Wes Andersonin tuttuun tapaan Isle of Dogs sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin. Filmi on täynnä isoja nimiä, mutta pääasiassa se keskittyy Atari-poikaan (Koyu Rankin) ja viiteen koiraan, jotka hän tapaa Roskasaarella. Chief (Bryan Cranston) ja Rex (Edward Norton) käyvät pientä kisaa siitä, kumpi on lauman johtaja. Boss (Bill Murray) on entinen maskotti, kun taas King (Bob Balaban) esiintyi koiranruokamainoksissa. Duke (Jeff Goldblum) sen sijaan tykkää juoruta. Jokainen koirista saa ihan hyvin ruutuaikaa ja heistä on tehty helposti pidettävät, vaikkei Chief tunnukaan lämpenevän ihmispojalle. Bossin, Kingin ja Duken persoonat eivät erityisemmin pääse erottumaan, jolloin läpi leffan unohtaa kuka on kuka. Rex on porukan lempein heppu, mihin vaikuttaa Nortonin rauhallinen ääni. Atarin, kuten lähes kaikkien muidenkin ihmishahmojen kanssa on tehty sellainen hauska ratkaisu, että kun he puhuvat japania, se harvemmin suomennetaan, jolloin heidän puhettaan ei yleensä ymmärrä (paitsi jos osaa japania). Tämä saa katsojan paremmin koirien puolelle, mutta leffa onnistuu silti esittämään ihmiset niin taidokkaasti, ettei katsojan tarvitse tarkkaan tietää, mitä he sanovat, sillä heidän tunteensa ja asiansa tulevat tarpeeksi hyvin esille. Hahmona Atari ei ole mitä kiehtovin, mutta hän on tarpeeksi kiinnostava, jotta katsojana lähtee mielellään hänen ja koirien kanssa etsimään Spotsia (Liev Schreiber). Muita hahmoja leffassa ovat mm. paha pormestari Kobayashi (Kunichi Nomura), joka päätti siirtää koirat Roskasaarelle; hänen Frankensteinin hirviötä muistuttava avustajansa Major Domo (Akira Takayama); innokas vaihto-oppilas Tracy (Lady Birdin, 2017, ohjaaja Greta Gerwig); japania tulkkaava Nelson (juuri parhaan naispääosa-Oscarin voittanut Frances McDormand); sekä koiraepidemiaan lääkettä etsivä professori Watanabe (Akira Ito). Koirahahmoja taas ovat esimerkiksi ennustava Oracle (Tilda Swinton) ja tämän toveri Jupiter (F. Murray Abraham), pahoja jälkiä kuonoonsa saanut Gondo (Harvey Keitel) ja Chiefin ihastuksen kohde Nutmeg (Scarlett Johansson). Tapahtumia selittävänä kertojaäänenä kuullaan Courtney B. Vance. Välillä leffan aikana tuntuu voimakkaasti siltä, että mukana on tällainen määrä hahmoja ihan vain elokuvan myyntitarkoituksessa. Filmin idea on niin erikoinen, eikä kyseessä ole lastenelokuva animoinnista huolimatta, joten vain suuri määrä tunnettuja näyttelijöitä voi kerätä tarpeeksi yleisöä, jotta Isle of Dogs voisi olla menestys.
Kyseessä nimittäin todella on kummallinen teos. Sen juoni on erikoinen ja niin on myös sen toteutustapa. Wes Andersonin tyyli on äärimmäisen vahvasti läsnä koko leffassa kaikilla tavoin. Ensinnäkin Isle of Dogsista löytyy hyvin omaperäinen tarina, jota käsitellään tavalla, jossa yhdistyvät suru ja huumori. Näitä kahta tunnelmaa vahvistavat hienosti Alexandre Desplatin säveltämät musiikit. Andersonin käsikirjoitus on asiasta ja tilanteesta toiseen hyppivä, mutta osaa kuitenkin pitää paketin kaiken aikaa kasassa. Tarina on tietty jaettu osiin, joista jokainen tuntuu omalta pieneltä seikkailultaan osana isompaa kokonaisuutta. Leffa käyttää todella usein takaumia kertoakseen katsojille hauskasti, miten tietty hahmo on päätynyt johonkin tilanteeseen, josta hänet yllättäen löydetään. Anderson on saanut luotua todella kiehtovan maailman ja etenkin ensimmäisen puolen tunnin aikana minä vain ihailin hänen tekemää työtä ja visiota. Jotkut ohjaajat tekevät outoja asioita outouden takia, mistä en erityisemmin välitä, mutta Anderson tekee sen niin taidokkaasti, että filmi suorastaan imaisi minut mukaansa.
Sen lisäksi, että Anderson on lahjakas käsikirjoittaja ja ohjaaja, hänellä on myös silmää upeille visuaalisuuksille. Hän ei ole tainnut kuunnella lainkaan kuvauksen oppitunneilla, sillä läpi leffan nähdään kuvia, joita monet eivät koskaan uskaltaisi ottaa, sillä ne sotivat monia "sääntöjä" vastaan. Anderson esimerkiksi asettaa hahmonsa ruudun alalaitaan niin, että heidän päidensä yläpuolelle jää todella paljon tyhjää tilaa. Turhan tyhjän tilan käyttöä yleensä vältellään, mutta Anderson hyödyntää sitä jatkuvasti. Sen lisäksi hänellä on voimakasta taipumusta pyrkiä symmetrisyyteen. Läpi leffan hahmot on asetettu täysin keskelle kuvaa, etenkin matkustaessaan vaunulla Roskasaaren yllä. Myös rakennuksia keskitetään paljon ja pormestari Kobayashin pitäessä puhetta, kaikki hänen edessään on sommiteltu symmetrisesti. Sitten taas saman verran kuin Anderson luo mahdollisimman symmetrisiä kuvia, hän myös rikkoo sitä voimakkaasti. Kuvan voisi usein jakaa kahtia ylhäältä alas kulkevalla viivalla, jonka yhdellä puolella tapahtuu paljon enemmän kuin toisella puolella. Symmetria ja sen rikkominen luovat Isle of Dogsin visuaalisuuteen oudon harmonian.
Visuaaliselta puolelta täytyy kehua tietysti myös elokuvan animointia. Jos leffa olisi kuvattu oikeilla näyttelijöillä kunnon lavasteissa, se näyttäisi luultavasti aika rumalta. Pääasiassa tarina tosiaan sijoittuu Roskasaarelle, joka on nimensä mukaisesti jättimäinen kaatopaikka. Koirat ovat kuukausia pyörineet kaikenlaisen sotkun peitossa, joten näyteltynä katsoja saattaisi voida pahoin katsoessaan elokuvaa. Animaation voimin Anderson on kuitenkin onnistunut tekemään filmistä jopa erikoisen kauniin. Roskasaari on niin kiehtovan ja lumoavan näköinen paikka, että sitä haluaisi päästä tutkimaan yhä vain lisää ja lisää. Atarin ja koirien matkatessa saaren halki, kaikki tuntuu jotenkin erittäin maagiselta.
Ensimmäisen puolen tunnin ajan pidin Isle of Dogsia oikeasti erinomaisena teoksena. Harmillisesti, kun sen tarina lähtee kunnolla käyntiin, ei se täysin vastaakaan filmin visuaalista tasoa ja sen upeaa ideaa. Spotsin etsintä on kyllä kiinnostavaa, mutta esimerkiksi sivujuoni, jossa vaihto-oppilas Tracy alkaa selvittämään, mistä koiraepidemia alunperin alkoi, ei ole kovin mielenkiintoinen, vaan itse asiassa aika tylsä. Joka kerta Tracyn ollessa ruudulla, toivoin vain, että leffa siirtyisi takaisin Atariin ja hauvoihin. Myös loppuhuipennus tuntuu jotenkin liian helpolta ja massiiviselta. Isle of Dogs on kokonaisuutena todella pöhkö, mutta vasta sen finaali tuntuu yliampuvalta. Silti kyseessä on hieno elokuva, joka nostaa hymyn vähän väliä huulille; johtui se sitten outouksista, huumorista, visuaalisuudesta tai erinomaisesta tunnelmasta.
Yhteenveto:Isle of Dogs on hieno ja kummallinen animaatioseikkailu. Ohjaaja Wes Anderson on selvästi pistänyt kaikkensa peliin ja tarjoaa visuaalisesti todella tyylikkään filmin, sekä äärimmäisen kiehtovan idean. Tapa, jolla Anderson on käsikirjoittanut elokuvan, on usein hauskan kekseliäs, mutta silti täytyy sanoa, että Tracya koskevaa sivujuonta olisi voinut tiivistää, sillä se ei ole kiinnostava. Tarina ei myöskään loppujen lopuksi ole ihan niin erinomainen kuin sen alkupää lupailee, minkä lisäksi loppuhuipennus on turhan yliampuva. Animointi on kyllä erinomaista ja vaikka koko elokuva tapahtuu saaren kokoisella kaatopaikalla, on filmi yllättävän kaunis. Tuttujen näyttelijöiden ääniä on hauska kuulla, mutta silti tuntuu siltä, että elokuva on täynnä tähtiä ihan vain paremman myynnin takia. Saakin siis nähdä, miten Isle of Dogs menestyy, sillä se on hyvin normaalista poikkeava teos. Animaatiosta huolimatta kysessä ei ole lastenleffa, mutten tiedä, miten monet aikuisetkaan innostuisivat tästä. Kuitenkin jos fanitatte Wes Andersonin aiempia töitä (tai koiria), niin onhan teidän pakko nähdä tämä elokuva!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2018 - Muokattu 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.files.wordpress.com
Isle of Dogs, 2018, Twentieth Century Fox Animation, Studio Babelsberg, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures
