Lady in the Water (2006) - elokuva-arvostelu

LADY IN THE WATER

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Näyttelijät: Paul Giamatti, Bryce Dallas Howard, Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Bob Balaban, Jeffrey Wright, M. Night Shyamalan, Sarita Choudhury, Freddy Rodriguez, Bill Irwin, Jared Harris, Mary Beth Hurt, Joseph D. Reitman, Tovah Feldshuh ja Noah Gray-Cabey

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 12

Lady in the Water on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama satuelokuva. Shyamalan kirjoitti elokuvan aluksi iltasaduksi tyttärilleen ja kun he pitivät siitä paljon, hän päätti muokata tekstinsä elokuvan muotoon. Aluksi hän esitteli käsikirjoitustaan Touchstone Picturesille, joka oli tuottanut hänen leffansa Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000), Signsin (2002) ja Kylän (The Village - 2004), mutta kun yhtiöjohtaja Dick Cook totesi, ettei tajua elokuvaa, tuohtunut Shyamalan lähti tarjoamaan tekstiä muille yhtiöille. Warner Bros. tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Lady in the Water sai maailmanensi-iltansa 17. heinäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen epäonnistuminen, joka sai niin kriitikoilta kuin katsojilta lähinnä negatiivista palautetta, sekä neljä Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, käsikirjoitus, ohjaus ja miessivuosa), joista se voitti kaksi jälkimmäistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lady in the Wateria, olin vain tiennyt sen kehnosta maineesta. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 20-vuotisjuhlaansa, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Philadelphialaisen asuinkompleksin huoltomies Cleveland Heep kohtaa uima-altaalla narfin, eli vedessä asuvaan kansaan kuuluvan Storyn, jolla on tärkeä tehtävä. Clevelandin ja muiden asukkaiden täytyy suojella Storyä, jotta tämä saa suoritettua tehtävänsä ja pääsee turvassa takaisin kotiinsa.

Paul Giamatti näyttelee Cleveland Heepiä, Philadelphiassa sijaitsevan asuinkompleksin jokapaikan hommia hoitavaa miestä, joka yrittää pitää asiat reilassa ja asukkaat tyytyväisinä. Häntä ovat häirinneet yölliset äänet talon uima-altaalta, sillä allas on sääntöjen mukaan öisin poissa käytöstä. Eräänä yönä turhautunut Cleveland päättää selvittää, kuka aiheuttaa häiriötä ja kohtaa Bryce Dallas Howardin näyttelemän Storyn, jota Cleveland luulee aluksi tavalliseksi nuoreksi naiseksi, mutta joka osoittautuu muinaisen vesikansan, narfien edustajaksi, joka on lähetetty suorittamaan tärkeää tehtävää. Giamatti on roolissaan elokuvan selvä valopilkku. Hän on täysillä mukana ja hyvällä energialla, tulkiten myös hyvin hahmonsa stressiperäistä änkytystä. Howard ei kuitenkaan lopulta täysin omaa sellaista lumoavaa satumaisuutta, mitä hänen hahmonsa kovasti kaipaisi ja Story jää muutenkin hahmona hieman tylsäksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Jeffrey Wright, Noah Gray-Cabey, Mary Beth Hurt, Bob Balaban, Bill Irwin, Freddy Rodriguez, Sarita Choudhury ja ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalan itse asuinkompleksin asukkaina, opiskelevana Young-Soonina ja tämän äitinä rouva Choina, ristisanatehtäviä tekevänä herra Durynä ja tämän Joey-poikana, mukavana rouva Bellinä, elokuvakriitikko Harry Farberina, omiin oloihinsa vetäytyneenä herra Leedsinä, pullistelevana Reggienä, sekä Annana ja tämän kirjailijamies Vickinä. Sivunäyttelijöiden työ ei ole järin kaksista ja lähes jokaisesta näkyy, etteivät he ole täysin sinut käsikirjoituksen kanssa, oli kyse sitten tarinasta, heidän hahmostaan tai heille kirjoitetuista repliikeistä. Shyamalan esiintyy aina omissa elokuvissaan, mutta ei yleensä näin merkittävässä roolissa. Valitettavasti miehellä ei ole mitään presenssiä kameran edessä, eikä siis ihme, että hän "voitti" huonoimman miessivuosan Razzien.

Lady in the Wateria on tosiaan paljon parjattu viimeisten 20 vuoden aikana, enkä nyt elokuvan nähneenä pahemmin ihmettele miksi. Tarinassa on potentiaalia ja se on taatusti toiminut iltasatuna, jota Shyamalan on kertonut lapsilleen, mutta tällaisenaan elokuvana lopputulos on jopa aika vaivaannuttava. Kyseessä on fantasiaelokuva, josta uupuu satumainen tunnelma ja muutenkin mukaansa kutsuva ilmapiiri. Elokuva on hämmentävän raskassoutuinen ja toisinaan jopa hitusen tylsä. Kulmien kohottelua aiheuttavat niin Shyamalanin rooli miehenä, jonka kirjoitukset ovat maailman kohtalon kannalta elintärkeitä kuin myös huvittava yritys piikitellä takaisin kriitikoille, jotka moittivat erityisesti Kylää, eivätkä taida Shyamalanin vinkkelistä ymmärtää mistään mitään. Ohjaaja taitaa pitää itseään turhankin korkeassa asemassa.

Elokuva on jälleen osoitus siitä, että Shyamalan on parhaimmillaan keksiessään ideoita, eikä niiden viemisessä valkokankaille. Leffa on pullollaan Shyamalanin tavaramerkeiksi muodostuneita kömpelyyksiä elokuvantekijänä. Lähes kahden tunnin mittainen haikea melodramaattisuus käy vääjäämättä pitkästyttäväksi, jännittäviksi tarkoitetut kohtaukset ovat tahattoman koomisia ja dialogi on paikoin todella puista. Ennen kaikkea kertomus muuttuu yhä vain hölmömmäksi mitä pidemmälle homma etenee. Cleveland saa saman tien muut asukkaat vakuuttuneiksi Storyn satumaisuudesta ja tämän tehtävän tärkeydestä. Asukkaille kirjoitetut roolit tuovat mieleen jonkin Dungeons & Dragons -pelisession. "Hän on Suojelija ja hän on Parantaja. Heittäkää noppaa, niin saamme tietää, voitammeko edessä olevan hirviön!" Loppuhuipennus pyrkii selvästi tekemään suuren vaikutuksen ja jättämään katsojan sanattomaksi lopputekstien rullatessa ruutuun. Itselläni päällimmäinen ajatus oli "ai tässäkö tämä oli?"

Lady in the Water on selvästi heikompi leffa kuin Shyamalanin tätä edeltäneet työt, mutta näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna se ei kuitenkaan lukeudu Shyamalanin totaalisimpien pohjanoteerausten, kuten The Happeningin (2008), The Last Airbenderin (2010) ja Oldin (2021) joukkoon. Seassa on silmiinpistävät ongelmansa, mutta samalla myös selvää ainesta, joka ei vain millään pääse nousemaan potentiaaliinsa. Jos jotain, niin ainakin teknisiltä ansioiltaan Lady in the Water on pääasiassa pätevä. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on joitain näyttäviä otoksia. Asuinkompleksi itsessään on valtava lavaste ja erittäin vakuuttava sellainen. Tietokonetehosteena toteutettu susimainen ruoho-olento scrunt on parhaat päivänsä nähnyt, mutta silti tarpeeksi hurja ilmestys, etenkin pimeässä kiiluvien punaisten silmiensä kanssa. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, mutta James Newton Howardin säveltämät musiikit aiheuttivat minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta Howard tunnelmoi nätin haikeasti, mutta Shyamalanin ohjaukseen yhdistettynä musiikit vain kasvattavat entisestään elokuvan melodramaattista fiilistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lady in the Water, Yhdysvallat, 2006, Warner Bros., Blinding Edge Pictures, Legendary Entertainment

Arvostelu: Moonrise Kingdom (2012)

MOONRISE KINGDOM

Ohjaus: Wes Anderson
Pääosissa: Jared Gilman, Kara Hayward, Bruce Willis, Edward Norton, Frances McDormand, Bill Murray, Bob Balaban, Lucas Hedges, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Harvey Keitel
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Moonrise Kingdom on Wes Andersonin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama komediaelokuva. Anderson sai idean elokuvaan muisteltuaan omaa lapsuuttaan ja kuinka hän haaveili silloin suuresta rakkaudesta ja karkumatkalle lähtemisestä ihastuksensa kanssa. Andersonin edellisen elokuvan, Fantastic Mr. Foxin (2009) oltua taloudellinen pettymys, hän joutui suunnittelemaan uutta filmiään hieman uudestaan, jotta saisi tehtyä siitä halvemman ja siten myyvemmän rahoittajille. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2011 ja lopulta Moonrise Kingdom sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, jota kriitikot ylistivät, vaikka jotkut myös kyseenalaistivat paria kohtausta, kokien niiden menneen liian pitkälle. Elokuva sai mm. parhaan komediaelokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet, minkä lisäksi Cannesissa se voitti Palme de Whiskers -palkinnon parhaasta kissanäyttelijästä. Itse katsoin Moonrise Kingdomin vasta vuonna 2016, mutta vielä silloin pidin leffaa aika keskinkertaisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kun palavasti rakastuneet orpo partiolaispoika ja ongelmia aiheuttava tyttö lähtevät karkumatkalle, partiolaiset liittoutuvat tytön perheen ja paikallisen lainvalvojan kanssa etsimään nuoria.

Kahdeksan kuukauden mittaisen roolitusprosessin jälkeen päärooleihin partiopoika Samiksi ja tämän ihastuksenkohde Suzyksi valittiin Jared Gilman ja Kara Hayward, jotka tekevät kummatkin ensimmäiset elokuvaroolinsa. Väärät valinnat olisivat kaataneet koko filmin, mutta onneksi Gilman ja Hayward toimivat erittäin hyvin ja heidän kemiansa vielä osuvat täysillä yhteen. Sam ja Suzy muodostavat veikeän sympaattisen nuoren parin, jonka karkumatkaa ryhtyy erittäin mielellään seuraamaan.

     Nuorten lisäksi elokuvassa nähdään myös aikamoisia konkarinäyttelijöitä sivurooleissa. Edward Norton esittää partiojohtaja Wardia, joka ryhtyy etsimään Samia, kun taas Suzyn vanhempina nähdään Frances McDormand ja ohjaaja Andersonin luottonäyttelijä Bill Murray. Bruce Willis näyttelee paikallista lainvalvojaa, kapteeni Sharpia, joka ryhtyy auttamaan Wardia ja vanhempia etsinnöissä. Tilda Swinton nähdään sosiaalihuollon edustajana, Harvey Keitel partiokomentaja Piercenä ja Jason Schwartzman serkku-Beninä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Andersonin tyylin mukaisesti kaikki ovat rooleissaan jäykkiä ja epäluontevia, mutta kun aivan kaikki ovat vissisti samassa hengessä mukana, tähän näyttelytyyliin tottuu nopeasti. Norton on hilpeä partiojohtajana, kun taas McDormand ja Murray sopivat avio-ongelmia kokevaksi pariksi. Kapteeni Sharpin rooli on yksi Willisin viimeisistä, joita katsoessa tuntuu siltä, että häntä kiinnostaa se, mitä hän kameran edessä tekee. Keitel, Swinton ja Schwartzman toimivat myös osissaan.

Kuten alussa kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla erityisemmin perustanut Moonrise Kingdomista. Olen kuitenkin sen jälkeen tutustunut tarkemmin Wes Andersonin työhön ja alkanut tosissani kiehtoutumaan hänen filmeistään. Olin siis innoissani, ryhtyessäni katsomaan Moonrise Kingdomia toista kertaa ja täytyy heti sanoa, että pidin elokuvasta nyt huomattavasti enemmän. Tämähän on aivan mahtava seikkailukomedia, jossa onnistutaan esittämään nuorta rakkautta samanaikaisesti todella satumaisesti että erittäin realistisesti. Vaikka toisaalta filmi voisikin tapahtua tosielämässä, se tuntuu silti jotenkin kuvitelmalta ja sadulta. Kyseessä on siis ehtaa Wes Andersonia!

Andersonin kädenjälki näkyy aivan kaikessa filmissä. Kukaan ei tee elokuvia niin kuin hän. Näyttelijöiden työskentely on tosiaan jotenkin jäykkää, muttei koskaan huonoa. Tarinankerronta on leikittelevää ja leffa saattaa joko hyppiä takaisin ajassa hassusti tai loikkaamaan kohtauksessa eteenpäin. Huumori on nasevaa ja absurdia, eikä kaikessa tarvitse olla sen kummemmin järkeä. Muutenkin dialogi on kaikin puolin hupaisaa ja käsikirjoitus onnistuneesti rakennettu. Tunnelma on muutamia synkistelyjä lukuun ottamatta ilahduttava ja filmiä on suorastaan ilo katsella. Puolentoista tunnin kesto on tarpeeksi napakka, mutta silti kaikki leffassa saa tarpeeksi aikaa ja tilaa hengittää ansaitsemallaan tavalla.

Ja totta kai Moonrise Kingdom on myös visuaalisesti ehtaa Andersonia. Ohjaajan tuttuun tyyliin kuvaussommittelu on äärimmäisen tyyliteltyä. Kaikki on jotenkin mahdollisen symmetristä tai epäsymmetristä. Joko hahmot tai rakennukset on aseteltu täysin kuvan keskelle tai sitten jompaankumpaan laitaan, toisen laidan ammottaessa tyhjyyttä. Suurimmaksi osaksi kamera pysyy paikoillaan, mutta seasta löytyvät kameran liikkeet ja zoomaukset ovat kaikki tarkoin harkittuja. Lavasteet ovat hienot ja asut oivalliset. Erityisen lisänsä elokuvan ulkoasuun tuo sen näyttävä värimaailma. Moonrise Kingdom on kuin mikäkin elävä maalaus - niin hienolta se näyttää. Leikkaus on sujuvaa ja on hauskaa, kuinka puhelinsoittojen aikana näemme vierekkäin kummatkin puhujat omissa ruuduissaan. Äänimaailma toimii oivallisesti Alexandre Desplatin hilpeitä, sekä suorastaan kauniita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Moonrise Kingdom on riemastuttavan satumainen seikkailukomedia. Wes Anderson esittelee erikoisia elokuvantekolahjojaan läpi leffan niin ohjaukselliselta, käsikirjoitukselliselta että tekniseltä puolelta katsoen. Andersonin ohjauksessa tunnelma on vekkulimainen ja näyttelijät esiintyvät tarkasti mietityn puisesti. Tietty luonnottomuus näyttelijöiden työssä vain lisää filmin viehätystä. Käsikirjoitus taas on täynnä nasevaa dialogia ja hilpeitä kohtauksia, joissa kaikissa ei tarvitse olla pahemmin järkeä. Visuaalisesti elokuva on varsinaista silmäkarkkia; aivan kuin henkiin herännyt maalaus, jossa jokainen otos on tarkkaan suunniteltu. Pääasiassa Moonrise Kingdom nostaa leveän hymyn katsojansa huulille ja pitää hyvän tunteen vielä pitkään leffan päätyttyä. Jos elokuva on jäänyt näkemättä ja pidät hieman kummallisemmista elokuvista, suosittelen leffaa äärimmäisen lämpimästi - varsinkin nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moonrise Kingdom, 2012, Indian Paintbrush, Scott Rudin Productions, American Empirical Pictures, Moonrise

Arvostelu: Isle of Dogs (2018)

ISLE OF DOGS

Ohjaus: Wes Anderson
Pääosissa: Bryan Cranston, Koyu Rankin, Edward Norton, Bill Murray, Jeff Goldblum, Bob Balaban, Kunichi Nomura, Akira Takayama, Greta Gerwig, Frances McDormand, Scarlett Johansson, Liev Schreiber, Akira Ito, F. Murray Abraham, Tilda Swinton, Ken Watanabe, Harvey Keitel ja Courtney B. Vance
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Isle of Dogs on erikoisesta tyylistään tunnetun Wes Andersonin uusi nukkeanimaatioelokuva. Leffan teosta ilmoitettiin vuonna 2015, kun Andersonin edellinen elokuva The Grand Budapest Hotel (2014) oli poistunut teattereista. Filmin animointi alkoi loppuvuodesta 2016 ja se sai ensi-iltansa helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla. Nyt se on ilmestymässä myös Suomeen. Itse törmäsin leffaan, kun näin kuvia sen koiranukeista. Mietin, että filmi näyttää hyvin erikoiselta ja kun kuulin sen olevan Andersonin teos, ymmärsin sen erikoisuuden ja aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Olen nähnyt Andersonilta vain kaksi filmiä, The Grand Budapest Hotelin ja Moonrise Kingdomin (2012), joista ensimmäinen on mielestäni erittäin mainio ja hauska, kun taas toinen tuntui liikaa tyylikikkailulta. En siis yhtään tiennyt, tulisinko pitämään elokuvasta vai en, kun menin katsomaan sen lehdistönäytökseen maaliskuun lopulla.

Tulevaisuuden Japanissa koirat levittävät vaarallista tautia, jolloin ne päätetään siirtää Roskasaarelle elämään . Eräänä päivänä nuori Atari-poika saapuu saarelle etsimään koiraansa Spotsia ja saa avukseen viiden koiran joukon.

Wes Andersonin tuttuun tapaan Isle of Dogs sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin. Filmi on täynnä isoja nimiä, mutta pääasiassa se keskittyy Atari-poikaan (Koyu Rankin) ja viiteen koiraan, jotka hän tapaa Roskasaarella. Chief (Bryan Cranston) ja Rex (Edward Norton) käyvät pientä kisaa siitä, kumpi on lauman johtaja. Boss (Bill Murray) on entinen maskotti, kun taas King (Bob Balaban) esiintyi koiranruokamainoksissa. Duke (Jeff Goldblum) sen sijaan tykkää juoruta. Jokainen koirista saa ihan hyvin ruutuaikaa ja heistä on tehty helposti pidettävät, vaikkei Chief tunnukaan lämpenevän ihmispojalle. Bossin, Kingin ja Duken persoonat eivät erityisemmin pääse erottumaan, jolloin läpi leffan unohtaa kuka on kuka. Rex on porukan lempein heppu, mihin vaikuttaa Nortonin rauhallinen ääni. Atarin, kuten lähes kaikkien muidenkin ihmishahmojen kanssa on tehty sellainen hauska ratkaisu, että kun he puhuvat japania, se harvemmin suomennetaan, jolloin heidän puhettaan ei yleensä ymmärrä (paitsi jos osaa japania). Tämä saa katsojan paremmin koirien puolelle, mutta leffa onnistuu silti esittämään ihmiset niin taidokkaasti, ettei katsojan tarvitse tarkkaan tietää, mitä he sanovat, sillä heidän tunteensa ja asiansa tulevat tarpeeksi hyvin esille. Hahmona Atari ei ole mitä kiehtovin, mutta hän on tarpeeksi kiinnostava, jotta katsojana lähtee mielellään hänen ja koirien kanssa etsimään Spotsia (Liev Schreiber).
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. paha pormestari Kobayashi (Kunichi Nomura), joka päätti siirtää koirat Roskasaarelle; hänen Frankensteinin hirviötä muistuttava avustajansa Major Domo (Akira Takayama); innokas vaihto-oppilas Tracy (Lady Birdin, 2017, ohjaaja Greta Gerwig); japania tulkkaava Nelson (juuri parhaan naispääosa-Oscarin voittanut Frances McDormand); sekä koiraepidemiaan lääkettä etsivä professori Watanabe (Akira Ito). Koirahahmoja taas ovat esimerkiksi ennustava Oracle (Tilda Swinton) ja tämän toveri Jupiter (F. Murray Abraham), pahoja jälkiä kuonoonsa saanut Gondo (Harvey Keitel) ja Chiefin ihastuksen kohde Nutmeg (Scarlett Johansson). Tapahtumia selittävänä kertojaäänenä kuullaan Courtney B. Vance. Välillä leffan aikana tuntuu voimakkaasti siltä, että mukana on tällainen määrä hahmoja ihan vain elokuvan myyntitarkoituksessa. Filmin idea on niin erikoinen, eikä kyseessä ole lastenelokuva animoinnista huolimatta, joten vain suuri määrä tunnettuja näyttelijöitä voi kerätä tarpeeksi yleisöä, jotta Isle of Dogs voisi olla menestys.

Kyseessä nimittäin todella on kummallinen teos. Sen juoni on erikoinen ja niin on myös sen toteutustapa. Wes Andersonin tyyli on äärimmäisen vahvasti läsnä koko leffassa kaikilla tavoin. Ensinnäkin Isle of Dogsista löytyy hyvin omaperäinen tarina, jota käsitellään tavalla, jossa yhdistyvät suru ja huumori. Näitä kahta tunnelmaa vahvistavat hienosti Alexandre Desplatin säveltämät musiikit. Andersonin käsikirjoitus on asiasta ja tilanteesta toiseen hyppivä, mutta osaa kuitenkin pitää paketin kaiken aikaa kasassa. Tarina on tietty jaettu osiin, joista jokainen tuntuu omalta pieneltä seikkailultaan osana isompaa kokonaisuutta. Leffa käyttää todella usein takaumia kertoakseen katsojille hauskasti, miten tietty hahmo on päätynyt johonkin tilanteeseen, josta hänet yllättäen löydetään. Anderson on saanut luotua todella kiehtovan maailman ja etenkin ensimmäisen puolen tunnin aikana minä vain ihailin hänen tekemää työtä ja visiota. Jotkut ohjaajat tekevät outoja asioita outouden takia, mistä en erityisemmin välitä, mutta Anderson tekee sen niin taidokkaasti, että filmi suorastaan imaisi minut mukaansa.

Sen lisäksi, että Anderson on lahjakas käsikirjoittaja ja ohjaaja, hänellä on myös silmää upeille visuaalisuuksille. Hän ei ole tainnut kuunnella lainkaan kuvauksen oppitunneilla, sillä läpi leffan nähdään kuvia, joita monet eivät koskaan uskaltaisi ottaa, sillä ne sotivat monia "sääntöjä" vastaan. Anderson esimerkiksi asettaa hahmonsa ruudun alalaitaan niin, että heidän päidensä yläpuolelle jää todella paljon tyhjää tilaa. Turhan tyhjän tilan käyttöä yleensä vältellään, mutta Anderson hyödyntää sitä jatkuvasti. Sen lisäksi hänellä on voimakasta taipumusta pyrkiä symmetrisyyteen. Läpi leffan hahmot on asetettu täysin keskelle kuvaa, etenkin matkustaessaan vaunulla Roskasaaren yllä. Myös rakennuksia keskitetään paljon ja pormestari Kobayashin pitäessä puhetta, kaikki hänen edessään on sommiteltu symmetrisesti. Sitten taas saman verran kuin Anderson luo mahdollisimman symmetrisiä kuvia, hän myös rikkoo sitä voimakkaasti. Kuvan voisi usein jakaa kahtia ylhäältä alas kulkevalla viivalla, jonka yhdellä puolella tapahtuu paljon enemmän kuin toisella puolella. Symmetria ja sen rikkominen luovat Isle of Dogsin visuaalisuuteen oudon harmonian.

Visuaaliselta puolelta täytyy kehua tietysti myös elokuvan animointia. Jos leffa olisi kuvattu oikeilla näyttelijöillä kunnon lavasteissa, se näyttäisi luultavasti aika rumalta. Pääasiassa tarina tosiaan sijoittuu Roskasaarelle, joka on nimensä mukaisesti jättimäinen kaatopaikka. Koirat ovat kuukausia pyörineet kaikenlaisen sotkun peitossa, joten näyteltynä katsoja saattaisi voida pahoin katsoessaan elokuvaa. Animaation voimin Anderson on kuitenkin onnistunut tekemään filmistä jopa erikoisen kauniin. Roskasaari on niin kiehtovan ja lumoavan näköinen paikka, että sitä haluaisi päästä tutkimaan yhä vain lisää ja lisää. Atarin ja koirien matkatessa saaren halki, kaikki tuntuu jotenkin erittäin maagiselta.

Ensimmäisen puolen tunnin ajan pidin Isle of Dogsia oikeasti erinomaisena teoksena. Harmillisesti, kun sen tarina lähtee kunnolla käyntiin, ei se täysin vastaakaan filmin visuaalista tasoa ja sen upeaa ideaa. Spotsin etsintä on kyllä kiinnostavaa, mutta esimerkiksi sivujuoni, jossa vaihto-oppilas Tracy alkaa selvittämään, mistä koiraepidemia alunperin alkoi, ei ole kovin mielenkiintoinen, vaan itse asiassa aika tylsä. Joka kerta Tracyn ollessa ruudulla, toivoin vain, että leffa siirtyisi takaisin Atariin ja hauvoihin. Myös loppuhuipennus tuntuu jotenkin liian helpolta ja massiiviselta. Isle of Dogs on kokonaisuutena todella pöhkö, mutta vasta sen finaali tuntuu yliampuvalta. Silti kyseessä on hieno elokuva, joka nostaa hymyn vähän väliä huulille; johtui se sitten outouksista, huumorista, visuaalisuudesta tai erinomaisesta tunnelmasta.

Yhteenveto: Isle of Dogs on hieno ja kummallinen animaatioseikkailu. Ohjaaja Wes Anderson on selvästi pistänyt kaikkensa peliin ja tarjoaa visuaalisesti todella tyylikkään filmin, sekä äärimmäisen kiehtovan idean. Tapa, jolla Anderson on käsikirjoittanut elokuvan, on usein hauskan kekseliäs, mutta silti täytyy sanoa, että Tracya koskevaa sivujuonta olisi voinut tiivistää, sillä se ei ole kiinnostava. Tarina ei myöskään loppujen lopuksi ole ihan niin erinomainen kuin sen alkupää lupailee, minkä lisäksi loppuhuipennus on turhan yliampuva. Animointi on kyllä erinomaista ja vaikka koko elokuva tapahtuu saaren kokoisella kaatopaikalla, on filmi yllättävän kaunis. Tuttujen näyttelijöiden ääniä on hauska kuulla, mutta silti tuntuu siltä, että elokuva on täynnä tähtiä ihan vain paremman myynnin takia. Saakin siis nähdä, miten Isle of Dogs menestyy, sillä se on hyvin normaalista poikkeava teos. Animaatiosta huolimatta kysessä ei ole lastenleffa, mutten tiedä, miten monet aikuisetkaan innostuisivat tästä. Kuitenkin jos fanitatte Wes Andersonin aiempia töitä (tai koiria), niin onhan teidän pakko nähdä tämä elokuva!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2018 - Muokattu 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.files.wordpress.com
Isle of Dogs, 2018, Twentieth Century Fox Animation, Studio Babelsberg, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures