Pääosissa: Eva Victor, Naomi Ackie, Lucas Hedges, Louis Cancelmi, Kelly McCormack, John Carroll Lynch, Hettienne Park, E. R. Fightmaster ja Cody Reiss
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 12
Sorry, Baby on Eva Victorin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä draamakomedia. Sosiaalisessa mediassa videoita tehnyt Victor sai ohjaaja Barry Jenkinsiltä viestin, jossa mies pyysi häntä lähettämään käsikirjoituksensa Jenkinsin yhtiölle Pastelille, mikäli Victor haluaisi edetä elokuvauralle. Victor oli kynäillyt käsikirjoitustaan jo jonkin aikaa ja lähetti sen Jenkinsille, joka innostui siitä suuresti. Victor vieraili useasti I Saw the TV Glow'n (2024) kuvauksissa opetellakseen ohjaamista ja lopulta hänen oman leffansa kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024. Sorry, Baby sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin. Itse en tiennyt leffasta etukäteen mitään, mutta kiinnostuin siitä, koska elokuvan julisteessa on kissa. Kävinkin katsomassa Sorry, Babyn heti sen ensi-iltaviikonloppuna.
Kun kirjallisuutta opiskeleva Agnes joutuu professorinsa raiskaamaksi, hän kokee suuria vaikeuksia päästä elämässään eteenpäin traumansa takia.
Sen lisäksi, että Eva Victor käsikirjoitti Sorry, Babyn ja ohjasi elokuvan, hän myös näyttelee sen pääroolia Agnesta, New Englandissa kirjallisuutta opiskelevaa naista, jolle tapahtuu hänen omien sanojensa mukaan "paha juttu" ja joka kokee suuria vaikeuksia päästä yli tapahtuneesta nauttiakseen jälleen elämästään. Itselleni entuudestaan täysin tuntematon Victor suoriutuu mainiosti roolistaan, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita fiiliksiä hirveän tapahtuman jälkeen. Agnes on oiva hahmo, sekä osalle katsojista varmasti hyvinkin samaistuttava - niin pahassa kuin hyvässäkin. Sen lisäksi, että jotkut katsojista voivat tunnistaa itsensä siinä, kuinka Agnes jämähtää paikoilleen tiettyyn ilottomuuteen, voi Agnes toimia myös hyvänä esimerkkinä siinä, kun tavoittelee elämänilon, kontrollin ja oman minuutensa löytämistä uudelleen.
Elokuvassa nähdään myös Naomi Ackie Agnesin parhaana ystävänä Lydiena, Louis Cancelmi Agnesin professorina Deckerinä, Lucas Hedger Agnesin naapurina Gavinina, Kelly McCormack Agnesin ja Lydien luokkatoverina Natashana, sekä John Carroll Lynch lyhyessä, mutta merkittävässä roolissa voileipiä myyvänä Petenä. Sivunäyttelijät ovat myös vähintään passeleita osissaan ja Victor ja Ackie onnistuvat tuntumaan oikeasti parhailta ystäviltä, jotka olisivat tunteneet toisensa vuosikaudet.
Elokuvia seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuneista naisista on ilmestynyt viime aikoina yhä enemmän - edellisestä, After the Huntista (2025) on vain muutama viikko. Sorry, Baby ottaa kuitenkin erilaisen lähestymistavan aiheeseen. Kyse ei ole niinkään tapauksesta ja tekijän vastuuseen pistämisestä, vaan jopa raadollisen totuuden ymmärtämisestä, että elämä jatkuu. Kun Agnes joutuu professorinsa raiskaamaksi, hän joutuu myös huomaamaan, että maailma pyörii samaan tapaan kuin ennen tätä tapausta. Professori pääsee kuin koira veräjästä, ystävät ovat hetken tukena ja keskittyvät sitten omaan elämäänsä. Se ei tunnu reilulta, mutta Eva Victor ei selvästi ole halunnut kertoa mitään kostotarinaa tai voimafantasiaa.
Sorry, Baby on pääasiassa mainio kuvaus siitä, kuinka aika korjaa haavat - kunhan itse tekee ensin sen työn, että päästää irti traumastaan, keskittyäkseen elämän uudelleenrakentamiseen. Elokuva hyppii aina vuoden eteenpäin, näyttäen, kuinka Agnes alkaa hissuksiin löytämään minuuttaan uusiksi, rakentamaan ihmissuhteita ja luottamaan. Kaikki tämä esitetään niin pääasiassa pätevän draaman kuin omalaatuisen kuivan huumorin kera. Mukaan mahtuu joitain varsin hauskoja juttuja, kuten kohtaus, jossa Agnes käy kadultaan löytämänsä kissan kanssa kaupassa. Muuten täytyy todeta, että Victorin töksähtävä huumorintaju ei purrut minuun. On myös pakko sanoa, että toisinaan - kiinnostavasta aiheestaan huolimatta - mielsin leffan jopa hitusen laahaavaksi. Jotkut katsojista, todennäköisesti he, jotka ovat itse joutuneet kohtaamaan vastaavan "huonon jutun" elämänsä aikana, ihastuvat elokuvaan ja voivat kokea sen jopa terapeuttiseksi sessioksi. Osa katsojista taas tulee taatusti tuomitsemaan näkemänsä ihan vain tylsäksi.
Teknisesti Sorry, Baby on pääasiassa laadukas. Elokuva on taitavasti kuvattu, kameran usein jämähtäessä paikoilleen, toisinaan seuraamaan vaikkapa tyhjää katua. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus menevää ja äänityöskentelykin on mainiota. Lia Ouyang Ruslin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sorry, Baby, 2025, Tango Entertainment (III), High Frequency Entertainment, Big Beach, PASTEL, Charades, Case Study Films, AF Films
Ohjaus: Wes Anderson Pääosissa: Jared Gilman, Kara Hayward, Bruce Willis, Edward Norton, Frances McDormand, Bill Murray, Bob Balaban, Lucas Hedges, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Harvey Keitel Genre: komedia, romantiikka Kesto: 1 tunti 34 minuuttia Ikäraja: 12
Moonrise Kingdom on Wes Andersonin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama komediaelokuva. Anderson sai idean elokuvaan muisteltuaan omaa lapsuuttaan ja kuinka hän haaveili silloin suuresta rakkaudesta ja karkumatkalle lähtemisestä ihastuksensa kanssa. Andersonin edellisen elokuvan, Fantastic Mr. Foxin (2009) oltua taloudellinen pettymys, hän joutui suunnittelemaan uutta filmiään hieman uudestaan, jotta saisi tehtyä siitä halvemman ja siten myyvemmän rahoittajille. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2011 ja lopulta Moonrise Kingdom sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, jota kriitikot ylistivät, vaikka jotkut myös kyseenalaistivat paria kohtausta, kokien niiden menneen liian pitkälle. Elokuva sai mm. parhaan komediaelokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet, minkä lisäksi Cannesissa se voitti Palme de Whiskers -palkinnon parhaasta kissanäyttelijästä. Itse katsoin Moonrise Kingdomin vasta vuonna 2016, mutta vielä silloin pidin leffaa aika keskinkertaisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Kun palavasti rakastuneet orpo partiolaispoika ja ongelmia aiheuttava tyttö lähtevät karkumatkalle, partiolaiset liittoutuvat tytön perheen ja paikallisen lainvalvojan kanssa etsimään nuoria.
Kahdeksan kuukauden mittaisen roolitusprosessin jälkeen päärooleihin partiopoika Samiksi ja tämän ihastuksenkohde Suzyksi valittiin Jared Gilman ja Kara Hayward, jotka tekevät kummatkin ensimmäiset elokuvaroolinsa. Väärät valinnat olisivat kaataneet koko filmin, mutta onneksi Gilman ja Hayward toimivat erittäin hyvin ja heidän kemiansa vielä osuvat täysillä yhteen. Sam ja Suzy muodostavat veikeän sympaattisen nuoren parin, jonka karkumatkaa ryhtyy erittäin mielellään seuraamaan.
Nuorten lisäksi elokuvassa nähdään myös aikamoisia konkarinäyttelijöitä sivurooleissa. Edward Norton esittää partiojohtaja Wardia, joka ryhtyy etsimään Samia, kun taas Suzyn vanhempina nähdään Frances McDormand ja ohjaaja Andersonin luottonäyttelijä Bill Murray. Bruce Willis näyttelee paikallista lainvalvojaa, kapteeni Sharpia, joka ryhtyy auttamaan Wardia ja vanhempia etsinnöissä. Tilda Swinton nähdään sosiaalihuollon edustajana, Harvey Keitel partiokomentaja Piercenä ja Jason Schwartzman serkku-Beninä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Andersonin tyylin mukaisesti kaikki ovat rooleissaan jäykkiä ja epäluontevia, mutta kun aivan kaikki ovat vissisti samassa hengessä mukana, tähän näyttelytyyliin tottuu nopeasti. Norton on hilpeä partiojohtajana, kun taas McDormand ja Murray sopivat avio-ongelmia kokevaksi pariksi. Kapteeni Sharpin rooli on yksi Willisin viimeisistä, joita katsoessa tuntuu siltä, että häntä kiinnostaa se, mitä hän kameran edessä tekee. Keitel, Swinton ja Schwartzman toimivat myös osissaan.
Kuten alussa kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla erityisemmin perustanut Moonrise Kingdomista. Olen kuitenkin sen jälkeen tutustunut tarkemmin Wes Andersonin työhön ja alkanut tosissani kiehtoutumaan hänen filmeistään. Olin siis innoissani, ryhtyessäni katsomaan Moonrise Kingdomia toista kertaa ja täytyy heti sanoa, että pidin elokuvasta nyt huomattavasti enemmän. Tämähän on aivan mahtava seikkailukomedia, jossa onnistutaan esittämään nuorta rakkautta samanaikaisesti todella satumaisesti että erittäin realistisesti. Vaikka toisaalta filmi voisikin tapahtua tosielämässä, se tuntuu silti jotenkin kuvitelmalta ja sadulta. Kyseessä on siis ehtaa Wes Andersonia!
Andersonin kädenjälki näkyy aivan kaikessa filmissä. Kukaan ei tee elokuvia niin kuin hän. Näyttelijöiden työskentely on tosiaan jotenkin jäykkää, muttei koskaan huonoa. Tarinankerronta on leikittelevää ja leffa saattaa joko hyppiä takaisin ajassa hassusti tai loikkaamaan kohtauksessa eteenpäin. Huumori on nasevaa ja absurdia, eikä kaikessa tarvitse olla sen kummemmin järkeä. Muutenkin dialogi on kaikin puolin hupaisaa ja käsikirjoitus onnistuneesti rakennettu. Tunnelma on muutamia synkistelyjä lukuun ottamatta ilahduttava ja filmiä on suorastaan ilo katsella. Puolentoista tunnin kesto on tarpeeksi napakka, mutta silti kaikki leffassa saa tarpeeksi aikaa ja tilaa hengittää ansaitsemallaan tavalla.
Ja totta kai Moonrise Kingdom on myös visuaalisesti ehtaa Andersonia. Ohjaajan tuttuun tyyliin kuvaussommittelu on äärimmäisen tyyliteltyä. Kaikki on jotenkin mahdollisen symmetristä tai epäsymmetristä. Joko hahmot tai rakennukset on aseteltu täysin kuvan keskelle tai sitten jompaankumpaan laitaan, toisen laidan ammottaessa tyhjyyttä. Suurimmaksi osaksi kamera pysyy paikoillaan, mutta seasta löytyvät kameran liikkeet ja zoomaukset ovat kaikki tarkoin harkittuja. Lavasteet ovat hienot ja asut oivalliset. Erityisen lisänsä elokuvan ulkoasuun tuo sen näyttävä värimaailma. Moonrise Kingdom on kuin mikäkin elävä maalaus - niin hienolta se näyttää. Leikkaus on sujuvaa ja on hauskaa, kuinka puhelinsoittojen aikana näemme vierekkäin kummatkin puhujat omissa ruuduissaan. Äänimaailma toimii oivallisesti Alexandre Desplatin hilpeitä, sekä suorastaan kauniita musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Moonrise Kingdom on riemastuttavan satumainen seikkailukomedia. Wes Anderson esittelee erikoisia elokuvantekolahjojaan läpi leffan niin ohjaukselliselta, käsikirjoitukselliselta että tekniseltä puolelta katsoen. Andersonin ohjauksessa tunnelma on vekkulimainen ja näyttelijät esiintyvät tarkasti mietityn puisesti. Tietty luonnottomuus näyttelijöiden työssä vain lisää filmin viehätystä. Käsikirjoitus taas on täynnä nasevaa dialogia ja hilpeitä kohtauksia, joissa kaikissa ei tarvitse olla pahemmin järkeä. Visuaalisesti elokuva on varsinaista silmäkarkkia; aivan kuin henkiin herännyt maalaus, jossa jokainen otos on tarkkaan suunniteltu. Pääasiassa Moonrise Kingdom nostaa leveän hymyn katsojansa huulille ja pitää hyvän tunteen vielä pitkään leffan päätyttyä. Jos elokuva on jäänyt näkemättä ja pidät hieman kummallisemmista elokuvista, suosittelen leffaa äärimmäisen lämpimästi - varsinkin nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moonrise Kingdom, 2012, Indian Paintbrush, Scott Rudin Productions, American Empirical Pictures, Moonrise
Ohjaus: Jonah Hill Pääosissa: Sunny Suljic, Ne-Kel Smith, Olan Prenatt, Lucas Hedges, Katherine Waterston, Gio Galicia ja Ryder McLaughlin Genre: draama Kesto: 1 tunti 25 minuuttia Ikäraja: 16
Mid90s on komedianäyttelijä Jonah Hillin esikoiselokuva ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hill oli jo pidempään suunnitellut siirtyvänsä näyttelemisestä kameran taakse ja olikin kirjoitellut tarinaa. Pitkän suunnittelun ja rahan etsimisen jälkeen Hill sai projektinsa eteenpäin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Elokuva sai maailmanensi-iltansa jo yli vuosi sitten Toronton elokuvajuhlilla, missä sitä kehuttiin kovasti. Itse kiinnitin huomiota leffaan jo viime vuoden lopulla, kun se oli joidenkin listoilla vuoden parhaiden elokuvien joukossa. Aloin odottamaan elokuvan näkemistä, mutta kun sen Suomen julkaisusta ei kuulunut mitään, ehdin jo unohtaa koko teoksen. Ilahduin kuitenkin huomatessani, että Mid90s näytettäisiin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla ja päätinkin käydä ensimmäistä kertaa elämässäni näillä leffafestivaaleilla katsomassa juurikin tämän filmin.
Kolmetoistavuotias Stevie etsii paikkaansa 1990-luvun Los Angelesissa. Kun kotona ei ole asiat hyvin, Stevie löytää itselleen toisenlaisen perheen skeittaajaporukasta.
Nuori Sunny Suljic suorastaan loistaa 13-vuotiaan Stevien roolissa! Suljic tarjoaa huikean roolisuorituksen, täynnä elämää, tunnetta ja intohimoa näyttelemistä kohtaan. Hän hyppää oikein tosissaan hahmonsa vietäväksi ja riemuitsee ajastaan kameran edessä. Useaan otteeseen katsojalle leviää väkisinkin hymy, kun seuraa Suljicin eläytymistä. Roolihahmona Stevie voi olla todella vaikea tapaus näin nuorelle näyttelijälle, sillä hänen äitinsä (Katherine Waterston) on keskittynyt enemmän erilaisiin miehiin ja ummistaa silmänsä selvältä tosiasialta, että isoveli Ian (Lucas Hedges) hakkaa Stevietä usein. Suljic on kuitenkin erittäin vakuuttava ja hän viestii hienosti Stevien kokemat tunteet. Yksi parhaista lapsen roolitöistä, minkä olen pitkään aikaan nähnyt! Myös Waterston ja Hedges suoriutuvat hyvin, mutta heidän hahmojaan ei käsitellä yhtä kiehtovasti. Skeittaajapojat, joihin Stevie tutustuu, ovat häntä joitain vuosia vanhemmat Ruben (Gio Galicia), Ray (rap-artisti Na-Kel Smith), Fuckshit (Olan Prenatt) ja Fourth Grade (Ryder McLaughlin). Jokainen nelikosta on omalaisensa persoona ja jokaiseen syvennytään jossain kohtaa hieman. Riippuen katsojasta, aluksi hahmoihin suhtautuu joko ihaillen tai epäillen, mutta elokuvan kulkiessa eteenpäin hahmoja alkaa ymmärtämään ja heistä saattaa jopa alkaa välittämään. Galicia, Smith, Prenatt ja McLaughlin ovat kaikki todella hyviä ja etenkin uskottavia vanhana kaveriporukkana.
On suuri ilo huomata, ettei Jonah Hill ole pelkkä kelpo komedianäyttelijä, vaan hänestä on lahjoja muuhunkin. On myös mielenkiintoista, että toisin kuin voisi odottaa, Hill ei esikoisohjauksenaan tehnyt komediaa, vaan draamaleffan. Toki Mid90sista löytyy huumoripainotteisemmat hetkensä ja sen aikana saa naurahdella, mutta pohjimmillaan kyseessä on vakava tarina väkivaltaisessa kodissa asuvasta pojasta, joka etsii elämälleen tarkoitusta. Isoveljen väkivaltaisesta käytöksestä ei vain vihjailla, vaan mukana on muutamakin kohtaus, jossa tämä lyö pikkuveljeään useaan otteeseen niin, että katsojaakin sattuu. 13-vuotias Stevie ei tietenkään osaa itse hakea apua tällaiseen, mutta on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää löytää uudet isoveljet skeittaajakaveruksista. Tämän erikoisen perheen muodostuminen onkin leffan sydän, mikä sykkii yllättävänkin lämpimästi. Aluksi katsoja nostelee kulmiaan syyttävästi, kun kaverukset tuntuvat painostavan Stevietä tekemään asioita, mutta vaikka kuinka tekisi mieli soittaa lastensuojeluun, tässä porukassa on jotain niin toimivaa, että sitä seuraa jopa lumoutuneena.
Mid90s tuntuu erittäin aidolta teokselta ja siitä huokuu, kuinka itselleen tärkeää tarinaa Hill kertoo. Hill onkin halunnut panostaa filmin ysärihenkeen täysillä, jotta se tuntuisi todelliselta nostalgiatripiltä muillekin 90-luvun nuorille. Elokuva on kuvattu aikaan sopivasti lähes neliömäiselle 16 millimetrin rakeilevalle filmille, aivan kuin se olisi kotivideo, mikä olisi oikeasti kuvattu vuonna 1996. Todella vahva visuaalinen visio, sekä tarkka ajankuvaa luova työ lavastajilta ja puvustajilta takaavat katsojalle aikamatkan. Erilaisilla kikoilla Hill saa elokuvan tuntumaan siltä kuin katsoisi aitoja tapahtumia, joita ei ole suunniteltu tai näytelty. Illuusio on erinomaisesti rakennettu läpi elokuvan. Vajaan puolentoista tunnin kesto hujahtaakin nopeasti ohi, mutta sille ajalle ehtii kertyä monenlaisia tunteita. Vaikka Mid90s käsitteleekin todella hyvin rankkoja aiheita, jää siitä lopulta hyvä mieli.
Kyseessä on myös erinomaisesti leikattu leffa. Yllätin itseni useastikin intoilemasta todella rytmitajuisen leikkauksen vuoksi. Rytmityksellä en tarkoita vain yleisesti koko elokuvan rytmiä, vaan kohtauksen sisällä olevien leikkausten rytmikkyyttä. Leikkaukset ovat erittäin tarkkoja ja huolella tehtyjä. Ne ovat usein napakoita ja voinkin helposti kuvitella, kuinka Hill on katsonut leikkaushuoneessa kuvattua materiaalia ja napsautellut sormiaan aina, kun haluaa leikkauksen kuvaan. Etenkin yhdessä bilekohtauksessa on suorastaan maagista editointia. Äänipuolikin on toimiva ja musiikit ovat aikaan ja teemaan kuuluvia. Isoveljen lyöntien äänitehosteet ovat kuitenkin hieman yliampuvat ja niissä olisi voinut laskea äänen tasoja maltillisemmiksi, jotta niiden kohtaukset olisivat entistäkin tehokkaampia. Toisaalta voi olla, että tämä on tietoinen päätös juuri sen takia, että katsojan tunnetta keventäisi yliampuvat ääniefektit.
Yhteenveto:Mid90s on loistava debyyttiohjaus Jonah Hilliltä ja kunnon aikamatka ysärille. Elokuvan visuaalinen tyyli neliömäisine ja hieman rakeilevine kuvineen kaikkineen on todella taidokkaasti luotu, minkä lisäksi filmi on upeasti leikattu. Tarina on selvästi tärkeä Hillille, sillä niin huolellisesti hän teostaan käsittelee. On hienoa nähdä, ettei Hill ole vain komediaheppu, vaan hän taitaa myös vakavan draaman. Kaikki leffassa tuntuu hämmentävän aidolta, aivan kuin ei edes katsoisi elokuvaa, vaan todellisia tapahtumia. Skeittaajaystävien kaveruus on erittäin todentuntuinen. Parasta leffassa on kuitenkin sen päätähti, nuori Sunny Suljic, joka tarjoaa aivan mielettömän hyvän roolisuorituksen itseään etsivänä Stevienä. Todella toivon, että Suljicille avautuu lisää ovia ja että hän pääsee osoittamaan upeat kykynsä vielä monesti tulevaisuudessakin. Jos pidät vahvoista indiedraamoista, haikailet takaisin 1990-luvulle tai lämpenet skeittikulttuurille, suosittelen todella paljon Mid90sin katsomista. Vaikka Rakkautta & Anarkiaa -näytökset ovat jo menneet, on leffa saapunut Suomeen vaivihkaa myös vuokrattavaksi ja myyntiin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mid90s, 2018, A24, IAC Films, Waypoint Entertainment
Ohjaus: Greta Gerwig Pääosissa: Saoirse Ronan, Laurie Metcalf, Beanie Feldstein, Lucas Hedges, Tracy Letts, Timothée Chalamet, Stephen McKinley Henderson, Lois Smith, Jordan Rodriguez, Marielle Scott, Odeya Rush ja John Karna Genre: draama, komedia, romantiikka Kesto: 1 tunti 34 minuuttia Ikäraja: 12
Näyttelijä-käsikirjoittaja-ohjaaja Greta Gerwig keksi idean Lady Birdiin vuosia sitten. Vuosien varrella hän ehti kirjoittaa siitä monta erilaista käsikirjoitusta - yhden jopa yli 350 sivuisen tekstin, joka kulki nimellä "Mothers and Daughters". 2015 Gerwig sai rahoituksen IAC Filmsiltä ja alkoi kunnolla työstämään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2016 ja Lady Bird sai ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2017. Sen jälkeen sitä on näytetty useissa filmitapahtumissa, kunnes se sai laajan teatterilevityksen talvella 2018. Leffa on saanut paljon positiivista palautetta ja se oli ehdolla mm. neljästä Golden Globe -palkinnosta, joista se voitti kaksi (paras elokuva - musikaali tai komedia, ja paras naispääosa - musikaali tai komedia). Itse kiinnostuin filmistä, kun se alkoi saamaan näitä ehdokkuuksia ja kun huomasin, keitä siinä oli näyttelemässä. Kun se sai viisi Oscar-ehdokkuutta, aloin jännittämään, ehtisinkö nähdä sitä ennen Oscar-gaalaa, sillä sen Suomen ensi-illaksi oli ilmoitettu vasta huhtikuu. Onneksi sille järjestettiin kuitenkin lehdistönäytös pari viikkoa ennen gaalaa, jolloin pääsin katsomaan sen.
Sacramentolainen Christine "Lady Bird" McPherson unelmoi opiskelevansa jossain New Yorkin taidecollegessa. Hänen äitinsä ei kuitenkaan innostu ajatuksesta, joten Lady Birdin täytyy itse keksiä keinot haaveen toteuttamiseksi.
Pääroolissa Christinenä, eli Lady Birdinä nähdään ihastuttava Saoirse Ronan, joka tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt, eikä ole mikään ihme, että hän on toistamiseen ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta. Siihen kun laskee vielä päälle naissivuosaehdokkuuden leffasta Sovitus (Atonement - 2007), voi helposti sanoa, että kyseessä on yksi lahjakkaimmista nuorista aikuisnäyttelijöistä tällä hetkellä. Ronan tuo äärimmäisen paljon sydäntä ja sielua hahmoonsa, ja antaa vain mennä, jolloin häntä on kaiken aikaa suuri ilo katsella. Lady Bird on todella päättäväinen persoona, joka tekee asiat kuten itse haluaa, mikä valitettavasti välillä tarkoittaa sitä, ettei hän mieti tarpeeksi päätöksiensä seurauksia muihin ihmisiin. Ronanin ilmeistä voi heti päätellä, jos hahmo saa jonkin oivalluksen ja katsoja haluaa heti tietää, mitä Lady Bird tekee seuraavaksi. Oscar-ehdolla on myös Lady Birdin Marion-äitiä näyttelevä Laurie Metcalf, joka on myös erinomainen roolissaan. Hänellä ja Lady Birdillä ei ole mitä helpoin äiti-tytär-suhde, mikä tekee filmistä paikoitellen hieman traagisen. Heidän suhteensa on kuitenkin saatu tuntumaan todella aidolta, minkä takia kaksikon kohtaukset toimivat erittäin hyvin. Marion on jatkuvasti stressaantunut, minkä Metcalf tuo hienosti esille, jolloin katsoja ymmärtää, miksi hän suuttuu niin helposti tyttärelleen. Lady Birdin Larry-isää taas esittää Tracy Letts, joka on kyllä hyvä, muttei tee mitään erityisempää vaikutusta. Marionilla ja Larrylla on myös aikuinen poika nimeltä Miguel (Jordan Rodriguez), joka on ihan hauska hahmo, mutta johon filmi ei oikeastaan koskaan keskity. Päähenkilön high school -elämästä kun tarina kerran kertoo, ovat monet leffan hahmoista tietty nuoria kuten Lady Bird itse. Lady Birdin paras ystävä Julie (Beanie Feldstein) on varsinainen ilopilleri. Danny (mainio Lucas Hedges) on luokan nuorukainen, johon Lady Bird iskee silmänsä ja Greg (Netflixin "Scream"-sarjasta, 2015-, minulle tuttu John Karna) on hänen kaverinsa. Väliinpitämättömältä angstiteiniltä vaikuttava Kyle (Timothée Chalamet) soittaa yhtyeessä ja Jenna (Odeya Rush) on se rikkaan perheen tyttö, jota Lady Bird ja Julie samaan aikaan halveksuvat ja ihailevat. Feldsteinin ja Ronanin väliltä löytyy oivallista kemiaa, jolloin heidän ystävyytensä tuntuu todelliselta. Hedges taas jatkaa tutulla hyvällä tyylillään ja Rush on mainio valinta rikkaan neidon rooliin. Valitettavasti Call Me by Your Namessa (2017) minut lahjoillaan häikäissyt Chalamet tekee todella tylsän roolityön tässä. Hänen hahmonsa on pienessä osassa ja tiedän ettei angstiteini välttämättä tarjoa paljoa esitettävää, mutta silti Call Me by Your Namen jälkeen tällainen roolityö Chalametilta on suuri pettymys. Tämä ei todellakaan ole hänen filminsä. Elokuvassa nähdään myös Lois Smith Lady Birdin uskonnollisen kirkon nunnarehtorina Sarah Joanina, Stephen McKinley Henderson näytelmäkerhon vetäjänä isä Leviatchina, sekä Marielle Scott Miguel-veljen tyttöystävänä Shellynä.
Väärän tekijän käsissä Lady Bird olisi vain yksi geneerinen romanttinen hömppäkomedia muiden joukossa, joita teinitytöt tykkäävät katsella. Toki tästä löytyy romantiikkaa ja komediaa, mutta oikeissa käsissä, Greta Gerwigin käsissä, siihen syntyy raikkautta ja jotain paljon enemmän. Jotain millä pääsee Oscar-ehdokkaaksi. Kyseessä on voimakas kuvaus erään henkilön nuoruudesta ja miten hän kasvaa ihmisenä, mikä on tietty tärkeää tällaisessa elokuvassa. Leffa kertoo taidokkaasti kokonaisen opiskeluvuoden tapahtumat puolessatoista tunnissa ilman, että se tuntuu koskaan kiirehtivän. Filmi pystyy yllättävänkin hyvin kertomaan tarinansa niin lyhyessä ajassa. Pidempänä se saattaisi muuttua tylsäksi, joten voi olla että näin yllättävän lyhyenä tarina kulkee kaikkein sujuvimmin. Tarinankerronnan sujuvuus on myös yllättävää, sillä väärin toteutettuna leffa tuntuisi liian episodimaiselta, jolloin näytetään yksi Lady Birdin päähänpisto ja mitä siitä tapahtuu, ja kun se on päättynyt, siirrytään seuraavaan. Näin elokuva kyllä kulkee eteenpäin, mutta se tapahtuu luontevammin kuin se voisi jonkun toisen ohjaajan käsissä tapahtua. Tarina pitää katsojan mielenkiinnon yllä taidokkaasti, mikä johtuu hienon näyttelemisen ja hyvien hahmojen lisäksi oivallisesta tunnelmasta.
Silti Lady Bird ei valitettavasti kyennyt täysin koskettamaan minua, eikä se saanut minua erityisemmin tuntemaan mitään hahmoja kohtaan, mutta se onnistui silti esimerkiksi naurattamaan. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, vaan vitsit ovat lähinnä nokkelaa sanailua tai ihan hassuja hetkiä, mutta ne toimivat tarpeeksi hyvin. Parissa kohtaa naurahdin ihan ääneen, mutta usein pääasiassa hymähtelin tyytyväisenä. Huumorin ja leffan mukavan ilmapiirin vuoksi Lady Birdiä on erittäin miellyttävää katsella. Traagisuutta tarinaan taas tuodaan Lady Birdin epäonnella poikien ja ystävien kanssa, sekä hänen rikkinäisillä väleillään hänen äitinsä kanssa. Äiti-tytär-suhde onkin filmin hieno kantava voima, joka viedään lopussa upeaan, mutta tavallaan hienovaraiseen huipennukseen. Ainoa kunnon ongelmani elokuvan kanssa on se, että yhdessä kohtaa mukaan tuodaan merkittävältä vaikuttava juonikuvio, jossa eräälle hahmolle kerrotaan ikäviä uutisia. Mutta sitten koko juttu ja hahmo unohdetaan täysin, eikä tähän palata enää lainkaan, jolloin ihmettelin suuresti, miksi koko sivujuoni oli alunperin täytynyt kirjoittaa mukaan? Enkä voinut olla miettimättä The Roomin (2003) tiettyä samanlaista hetkeä, joka ei johda yhtään mihinkään. Siinä hahmo ei tosin katoa loppuleffan ajaksi... Joka tapauksessa Lady Bird on kuitenkin erittäin mainio ja ilahduttava teos, jonka katsoo erittäin mieluusti uudelleenkin!
Greta Gerwig on todella tehnyt hyvää työtä ohjauksen kanssa, minkä lisäksi hän on tosiaan myös käsikirjoittanut filmin ja onnistuu tuomaan aluksi liian nähdyltä tarinalta kuulostavaan juttuun raikkautta mukaan. Gerwig on myös onnistunut saamaan monet tällaiselle tarinalle perinteikkäät jutut vaikuttamaan tuoreilta, jolloin kliseitä ei huomaa, jos niitä ei ala oikein kunnolla miettimään. Dialogi on erinomaista ja luontevaa läpi leffan. Lady Bird on myös hyvin kuvattu elokuva. Se on muutenkin visuaalisesti tyylikäs teos hyvin mietityn värimaailmansa ansiosta. Leikkaus on sujuvaa läpi leffan, mutta aiemmin mainitsemaani ongelmaa olisi voinut miettiä tarkemmin, vaikka se olisi tosin pitänyt huomata jo käsikirjoitusvaiheessa. Ääniefektit eivät erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Jon Brionin musiikit tuovat mukaan oivallista lisätunnelmointia.
Yhteenveto:Lady Bird on erittäin mainio kasvutarina, jossa Saoirse Ronan pääsee jälleen vakuuttamaan lahjoillaan. Hän on loistovalinta päärooliin, minkä lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, etenkin Laurie Metcalf Lady Birdin äitinä, Beanie Feldstein Lady Birdin parhaana ystävänä ja Lucas Hedges Lady Birdin ihastuksen kohteena. Vain Timothée Chalamet jättää pahasti kylmäksi laiskan roolisuorituksensa takia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Greta Gerwig on muokannut hyvin perinteikkäältä kuulostavan kasvukertomuksen tuntumaan tuoreelta, jolloin se onnistuu yllättämään ilahduttavasti useaan otteeseen, vaikka kliseitäkin löytyy. Tarina kulkee muuten erittäin sujuvasti eteenpäin, mutta yhdessä kohtaa esitellään täysin turha juonikuvio, mikä ei johda yhtään mihinkään ja mikä on heikointa koko leffassa. Mutta toisaalta ketä se kiinnostaa enää filmin lopussa, mikä on erinomaisesti toteutettu. Jos filmi nappaisi minut paremmin mukaansa ja saisi minut oikeasti tuntemaan asioita leffaa katsoessani, saattaisi se saada yhden pisteen enemmän. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin todella hyvä elokuva, jonka katsomista voin suositella oikeastaan kenelle tahansa. Nuoret voivat helposti samaistua siihen, minkä lisäksi vanhempien kannattaa vilkaista Lady Bird sen voimakkaan äiti-tytär-suhteen takia, jos vaikka näkisivät lapsensa uudessa valossa - tai tietty toisinpäin kun nuoret katsovat.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady Bird, 2017, Scott Rudin Productions, Entertainment 360, IAC Films
Ohjaus: Martin McDonagh Pääosissa: Frances McDormand, Sam Rockwell, Woody Harrelson, Caleb Landry Jones, Abbie Cornish, Lucas Hedges, Clarke Peters, Sandy Martin, John Hawkes, Samara Weaving, Željko Ivanek ja Peter Dinklage Genre: draama, komedia Kesto: 1 tunti 55 minuuttia Ikäraja: 16
Martin McDonagh sai idean Three Billboards Outside Ebbing, Missouriin, kun hän matkasi Yhdysvalloissa ja näki mainostauluja, joissa puhuttiin selvittämättömästä rikoksesta. Hänen mielestään mainostauluissa oli jotain hyvin voimakasta, joten hän päätti kirjoittaa niihin liittyvän tarinan. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja se sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2017. Sen jälkeen filmiä on näytetty useissa leffatapahtumissa, mutta kunnon teatterilevityksen se sai vasta tänä vuonna. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri nousi omaan tietouteeni vasta, kun se oli ehdolla kuudesta Golden Globe -palkinnosta ja kun se voitti niistä neljä, mm. parhaan draamaelokuvan palkinnon, arvelin, että tämä tulee olemaan kova filmi myös Oscareissa. Ja niinhän siinä kävi, että elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, mm. parhaan elokuvan ehdokkuuden, jolloin tiesin, että tämä täytyy nähdä. En kuitenkaan tiennyt leffan sisällöstä mitään etukäteen, joten minulla ei ollut erityisempiä odotuksia. Vasta lehdistönäytöstä edeltävänä iltana sain tietää, että filmi on samalta tekijältä kuin hauska Kukkoilijat (In Bruges - 2008), jolloin kiinnostukseni alkoi vihdoin kasvaa. Menin katsomaan elokuvan positiivisin mielin ja kun se oli päättynyt, en voinut uskoa näkemääni. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri oli kulkenut siitä, etten edes muistanut sen nimeä, siihen että voin sanoa kyseessä olevan yksi viime vuoden parhaimmista teoksista!
Mildred Hayesin tytär on raiskattu ja murhattu, mutta kaupungin poliisit eivät vaikuta tekevän mitään asian ratkaisemiseksi. Mildred saa idean vuokrata kaupungin laidalla olevat kolme mainostaulua, joissa hän kritisoi poliisien toimintaa.
Pääroolissa tyttärensä menettäneenä Mildredinä nähdään Frances McDormand, johon en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota. Tämän filmin jälkeen haluan nähdä kaikki elokuvat, joissa hän esiintyy isossa roolissa. McDormand tekee nimittäin yhden vuoden parhaista roolisuorituksista rikkinäisenä äitinä. Hänen kautta Mildredistä oikein huokuu, kuinka hahmo suree tytärtään ja kuinka muiden piittaamattomuus on saanut hänet ajattelemaan, ettei kukaan muu tue häntä kuin hän itse. Mildred on todella kova akka, mutta vain sanan hyvässä mielessä. Hän ei anna kenenkään ryttyillä hänelle, eikä hän pelkää sanoa ajatuksiaan suoraan päin naamaa. McDormand saa luotua hahmosta oudon pelottavan, mutta häntä haluaisi silti nähdä yhä vain lisää. Se ei tosin riitä täydelliseen suoritukseen, että osaa näytellä kyynistä "ämmää". Ei, roolin täydellistää ne hetket, kun jotain tapahtuu hieman toisin kuin Mildred oli ajatellut ja hän päästää pehmon puolensa joko vahingossa tai tarkoituksella esiin. McDormand saa Mildredin tuntumaan aidosti traagiselta ja mielestäni on vääryys, jos hän ei saa roolistaan parhaan naispääosan Oscar-palkintoa! McDormandin lisäksi Oscar-ehdokkaita näyttelijöiden puolelta ovat myös Woody Harrelson ja Sam Rockwell, jotka ikävästi kilpailevat samassa kategoriassa. Olen varma, että vaikka toinen heistä voittaisi ja häviäjä olisi onnellinen tämän puolesta, häviäjää ärsyttäisi silti ainakin hieman. Ja olen myös varma siitä, että jos heistä toinen voittaa, se on Rockwell. Hänenkin roolityönsä on nimittäin aivan mielettömän huikea. Rockwell näyttelee konstaapeli Dixonia, jota ei nykypäivänä voisi palkata poliisiksi. Sen lisäksi, että Dixon on rasisti, homofoobikko ja sovinisti, vaikuttaa myös voimakkaasti siltä, että hän on mielisairas, mikä tekee hahmosta hieman pelottavan. Rockwell on aiemminkin osoittanut taitavansa hullun roolin ja tekee sen jälleen. Hän kuitenkin tuo hahmoon muitakin puolia, jolloin hän saa katsojan jollain lailla jopa pitämään Dixonista. Hahmo esimerkiksi rakastaa selvästi hyvin paljon äitiään (Sandy Martin) ... joka ei tosin vaikuta yhtään sen paremmalta ihmiseltä. Woody Harrelson taas esittää paljon mukavampaa poliisia, päällikkö Willoughbyä, jota Mildred pitää syypäänä siihen, ettei murhaajaa ole vielä löydetty. Katsojana taas ei oikein voi olla Willoughbyä vastaan, sillä Harrelson on niin pidettävä heppu, että hän saa hahmonsakin tuntumaan todella pidettävältä. Päällikölle on luotu kiinnostavia puolia, jotka saavat katsojan heti kiinnostumaan hänestä. Mutta vaikka Harrelson tuo nämä puolet erinomaisesti esille, on minun silti pakko kummastella hänen Oscar-ehdokkuuttaan... Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Mildredin poika Robbie (Manchester by the Seasta, 2016, tuttu Lucas Hedges), Ebbingin mainostoimistolla työskentelevä Red Welby (Caleb Landry Jones), sekä Mildredin ex-mies Charlie (John Hawkes) ja tämän uusi tyttöystävä Penelope (Samara Weaving). Hedgesillä on käynyt hyvä tuuri roolituksiensa kanssa, sillä hän on toista vuotta peräkkäin parhaan elokuvan Oscar-ehdokasleffassa; tänä vuonna vieläpä kahdessa ehdokasfilmissä, sillä hän esiintyy myös Lady Birdissä (2017). Hedges osoittaa toistamiseen olevansa mainio nuori näyttelijänalku, miksi onkin harmi, että hänen hahmonsa jää jokseenkin kaiken muun varjoon läpi leffan. Caleb Landry Jones sentään pääsee paljon esille koomisen epävarmana nuorukaisena, joka yrittää todistaa muille taitonsa. Charlien ja tämän uuden tyttöystävän kohtauksissa Penelope varastaa jatkuvasti show'n, kun katsoja ei ole täysin varma, onko hän kovin älykäs vai ei. Elokuvassa nähdään myös Željko Ivanek ylikonstaapeli Cedricinä, Abbie Cornish päällikkö Willoughbyn vaimo Annena ja oikeat siskot Selah ja Riya May Atwood heidän tyttärinään, sekä Clarke Peters poliisi Abercrombiena ja Game of Thrones -sarjasta (2011-) tuttu Peter Dinklage Mildredistä kiinnostuneena Jamesina.
En ole nähnyt näin hienoa elokuvaa leffateatterissa pitkään aikaan.Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on aivan mielettömän upea teos. Se on karulla tavalla kaunis filmi, joka vangitsi minut heti alussa mukaansa ja piti minut tiukasti otteessaan loppuun asti. Niinkin tiukasti, etten halunnut elokuvan päättyvän. Itse asiassa halusin nähdä filmin heti uudestaan! Yleensä vilkaisen pariin kolmeen otteeseen kelloa leffan aikana, mutta tämän aikana en tehnyt sitä kertaakaan; olin vain niin häkeltynyt ja vaikuttunut. Yleensä puhun ohjauksesta ja käsikirjoituksesta hieman myöhemmin, mutta tällä kertaa ne on pakko ottaa esille jo nyt. Martin McDonaghin ohjaus on aivan mahtavaa ja hänen käsikirjoituksensa on viime vuoden paras. Toki aluksi voi olla hieman kummallista, että miten ihmeessä muutamasta mainostaulusta saisi aikaiseksi mitään mielenkiintoista, mutta yllättävää kyllä niistä saa kuin saakin jotain todella kiehtovaa. Elokuva näyttää täydellisesti, kuinka ihmiset reagoivat tällaisiin asioihin. Ne ovat tärkeitä jollekin toiselle, mutta niitä ei saisi tuoda esille muille. Aluksi Ebbingin väki vakuuttelee olevansa Mildredin puolella ja että he ottavat osaa hänen tyttärensä tragediasta, mutta mainostaulujen ilmestyessä kaupunkilaiset alkavat kääntyä Mildrediä vastaan, aivan kuin hän olisi tehnyt kammottavan teon. Ketään ei kiinnostakaan, kuka on syyllinen tragediaan, vaan kaikki syyttävät Mildrediä ilmapiirin rikkomisesta.
McDonagh onnistuu kuljettamaan tarinaa eteenpäin mestarillisesti todella mielenkiintoisten hahmojen kautta. Henkilöille annetaan erinomaisesti aikaa, jolloin katsoja oppii tuntemaan heidät ja todella välittämään heistä. Aluksi hieman pelkäsin, että käykö leffassa niin, ettei katsoja pysty täysin välittämään Mildredin tilanteesta, sillä hänen tyttärensä on jo menehtynyt, eikä äidin ja tytön välejä ole näytetty. Onneksi McDonagh tarjoaa kuitenkin kohtauksen, yhden ainoan kohtauksen, mikä selittää täydellisesti, millainen persoona Mildredin tytär oli ja millaiset välit heillä oli. Joissain elokuvissa sellaisia muistelukohtauksia olisi enemmänkin, mutta McDormand onnistuu käyttämään yhden ainoan kohtauksen täydellisesti hyödykseen, eikä enempää takaumia tarvita. Taiturimaisella ohjauksellaan McDonagh tuo hienosti kirjoittamiinsa kohtauksiin paljon tunnetta mukaan, jolloin filmi onnistuu esimerkiksi liikuttamaan ja jännittämään. Sen lisäksi elokuva tarjoaa myös useat naurut, sillä McDonaghin tuttuun tyyliin myös Three Billboards Outside Ebbing, Missouri sisältää mustaa huumoria. Synkät vitsit sopivat täydellisesti mukaan ja ne jopa antavat elokuvalle yhden pisteen lisää. Nykypäivänä tuntuu voimakkaasti siltä, että kaikki ovat äärimmäisen herkkiä ja jos joku sanoo vähänkin jotain väärin, niin siitä valitetaan internetissä pitkään. Siksi olen innoissani siitä, kun joku uskaltaa lisätä rankkoja juttuja leffoihinsa, eikä tässä teoksessa pihtailtu rankkuuksien kanssa, mistä olen äärimmäisen tyytyväinen. Tiedätte varmaan, kuinka ihmiset puhuvat internetissä toisilleen miten sattuu, koska eivät tunne toisiaan, eikä heidän tarvitse uskaltaa sanoa niitä päin naamaa. No, tässä leffassa Ebbingin väki vaikuttaisi kaikki tuntevan toisensa, mutta silti he puhuvat toisilleen kuin tuntemattomat internetissä. Loistavaa!
Elokuvan dialogi on muutenkin aivan timanttista ja se on iso syy siihen, miksi leffaa on niin vangitsevaa katsoa. Kaikki kohtaukset on kirjoitettu niin huikeasti, että niitä haluaisi vain nähdä lisää ja lisää. On myös upeaa, kuinka ennalta-arvaamaton leffa onnistuu olemaan. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri suorastaan välttelee kliseitä ja pistää vain haisemaan. Yllätyin useaan otteeseen siitä, millaisia asioita filmillä on pokkaa näyttää, mikä sai minut pitämään elokuvasta yhä vain enemmän ja enemmän. Tässä teoksessa kaikki palaset vain loksahtavat juuri oikeille paikoilleen. Tai no, melkein kaikki. Yksi asia minua kuitenkin jäi häiritsemään. Eräs tärkeä hahmo nimittäin kokee suuren muutoksen leffan aikana - mikä on tietenkin tärkeä asia - ja vaikka pidinkin muutoksen lopputuloksesta, mielestäni muutos tapahtui hieman liian äkillisesti, ottaen huomioon millainen hahmo oli elokuvan alussa. Muuten Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on täyttä rautaa, suurta nerokkuutta, huikeaa ohjausta, erinomaista tarinankerrontaa, ihanan rankkaa huumoria, upeaa näyttelemistä, täydellistä tunnelmaa ja ties mitä kaikkea! Kun elokuva päättyi, minun todella teki mieli nousta seisomaan ja taputtaa. Mutta minä vain istuin lamaantuneena paikoillani, sillä en oikein kyennyt sulattelemaan sitä, kuinka yllättävän mestarillisen elokuvan olin juuri nähnyt ja kokenut.
Myös filmin tekninen toteutus on hienoa. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on tyylikkäästi kuvattu. Kuvauksella on tuotu taidokkaasti kauneutta leffan karuun maailmaan. Leikkaus on erittäin mainiota läpi leffan, eikä se tunnu koskaan liian pitkältä. Kaupungin lavasteet ovat upeat, minkä lisäksi puvustus on saatu pistämään silmään. Äänitehosteet eivät erityisemmin korostu, mutta Carter Burwellin säveltämät musiikit toimivat erinomaisesti elokuvan aikana.
Yhteenveto: Yhden tärkeän hahmon hieman liian äkillistä muutosta lukuunottamatta Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on aivan mielettömän upea elokuva. Martin McDonagh on saanut kirjoitettua erikoisesta aiheesta loistavan tarinan ja täyttänyt sen huikeilla hahmoilla, odottamattomilla käänteillä ja ihanan rankalla dialogilla. Musta huumori istuu filmiin täydellisesti ja leffa onnistuu naurattamaan useaan otteeseen rajun kekseliäiden tilanteidensa ansiosta. Rankkuuksia tasapainottaa hienosti erikoinen kauneus, jota esimerkiksi mahtava kuvaus tuo mukanaan. Rytmitys osuu juuri nappiin, eikä leffa tunnu koskaan laahaavan, vaan se vain imaisee yhä paremmin mukaansa. Kaikkeen tähän vielä päälle upeat näyttelijät. Woody Harrelson on erinomainen mukavana poliisina, kun taas Sam Rockwell on vielä erinomaisempi inhottavana poliisina. Show'n varastaa kuitenkin ihan törkeän timanttisen roolityön tekevä Frances McDormand, joka todella ansaitsisi suorituksestaan Oscar-palkinnon. Minun puolestani Three Billboards Outside Ebbing, Missouri voisi voittaa myös parhaan elokuvankin Oscar-palkinnon, sillä se todella on niin rautaisen loistokas! Jos olette pitäneet McDonaghin aiemmista töistä tai tykkäätte rankemmista jutuista, niin käykää ehdottomasti katsomassa tämä elokuva. Kaikille tämä ei todellakaan sovi, etenkin kun elämme yliherkkien somettajien aikaa, mutta toisaalta sitä suuremmalla syyllä tämä teos on tärkeä. En malta odottaa, että näen Three Billboards Outside Ebbing, Missourin uudestaan!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri, 2017, Blueprint Pictures, Film 4, Fox Searchlight Pictures
Ohjaus: Kenneth Lonergan Pääosissa: Casey Affleck, Lucas Hedges, Kyle Chandler, Kara Hayward, Anna Baryshnikov, Gretchen Mol, Michelle Williams, C.J. Wilson ja Matthew Broderick Genre: draama Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia Ikäraja: 12 Ennen Oscar-ehdokkaiden julkistamista, olin nähnyt Manchester by the Sean julisteen pariin otteeseen, mutten tiennyt itse leffasta oikeastaan mitään. Kun elokuva voitti Golden Globeseissa parhaan miespääosan draamaleffasta, se sai vihdoin huomioni. Viimeistään siinä kohtaa, kun leffa sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mukaan lukien paras elokuva), tiesin, että minun täytyy käydä katsomassa se. Lehdistönäytös ilmoitettiin olevan pari viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta jotta leffa ehtisi Suomiyleisön nähtäväksi ennen Oscar-gaalaa, ensi-iltaa aikaistettiin ja pressiesitys olikin vain päivää ennen ensi-iltaa. Kävinkin katsomassa elokuvan, odotukset jokseenkin korkealla ja leffan päätyttyä kiiruhdin kirjoittamaan arviota.
Elämäänsä kyllästynyt talonmies Lee Chandler saa kuulla, että hänen veljensä on kuollut. Lee matkustaa Manchesteriin, jossa hän saa vastuulleen veljenpoikansa Patrickin.
Casey Affleck on erinomainen Lee Chandlerina, joka asustelee yksin ja hoitaa talon asukkaiden ongelmissa. Lee on kyllästynyt elämänsä lisäksi työhönsä ja tekee hommansa turhautuneena, eikä ole mitä ystävällisin asukkaille. Elokuvan aikana alkaa pikkuhiljaa paljastua, että Leeta vaivaa traaginen menneisyys, mikä on imenyt hänestä elämän ilon. Patrickin kanssa oleminen kuitenkin alkaa muuttaa häntä. Jollain tapaa pystyin samaistumaan Leen kyynisyyteen ja siihen, ettei hän erityisemmin viihdy ihmisten seurassa. Leen Joe-veljeä esittää Kyle Chandler. Joe menehtyy heti elokuvan alussa ja hänet nähdäänkin vain takaumissa, joita Lee kokee. Joen ja Leen veljeys tulee hienosti esille, kuten myös se, että vaikeina aikoina Joe toimi Leen tukena. Tämä tarjoaa katsojalle lisäystä siihen, miksi Joen kuolema tuntuu Leesta niin pahalta. Chandler on tuttuun tyyliinsä mainio. Patrick-poikana nähdään Lucas Hedges, joka on yllättävän hyvä osassaan. Patrick selvästi piilottaa kipunsa, minkä hänen isänsä kuolema aiheuttaa, mutta se on vaarassa purkautua. Patrickilla on useita harrastuksia, kavereita ja jopa tyttöystäviä löytyy kaksi kappaletta. Toinen on hieman päättäväisempi Silvie (Kara Hayward) ja toinen hellempi Sandy (Anna Baryshnikov). Leffan aikana jännittää, että milloin tytöille paljastuu Patrickin valehtelu. Patrickin ja Leen kohtauksia on mainiota seurata, kun setä ja veljenpoika yrittävät rakentaa uudenlaista tuttavuutta välilleen. Patrick on paljon energisempi kuin Lee, mikä taas käy Leen hermoille. Muita hahmoja elokuvassa ovat Leen ex-vaimo Randi (Michelle Williams), Patrickin alkoholistiäiti Elise (Gretchen Mol), joka on häipynyt, sekä Chandlerien perheystävä George (C.J. Wilson) ja Elisen uusi mies Jeffrey (Matthew Broderick).
Manchester by the Sea kulkee kahdella tasolla eteenpäin. On Leen nykyinen elämä ja ovat takaumat, joissa näytetään Leen menneisyyttä, suhdetta veljeensä ja mistä Joen kuolema johtui. Kummatkin ovat kiinnostavia tarinoita ja takaumat tuovat hienoa lisäystä nykyelämän tunnelmaan. Elokuvan alku on hieman huvittava, mutta Joen kuolema vakavoittaa tunnelman. Huumoria kyllä löytyy aina välillä. Kyseessä ei ole vitsejä, vaan hauskuus syntyy hahmojen olemuksesta. Hahmojen väliset suhteet luodaan mainiosti ja tunnetilat välittyvät pääasiassa hienosti katsojille. Kuten arvata saattaa, kuolemaa käsittelevänä elokuvana Manchester by the Sea on surullinen ja koskettava. Etenkin yhdessä kohtauksessa surullisuus on saatu erittäin voimakkaaksi. Useissa kohtauksissa tunnelmaa korostetaan hienolla musiikilla, jonka Lesley Barber on säveltänyt. Musiikin korostamiseksi taustaäänet on otettu pois, mikä on mielestäni todella hyvä ratkaisu.
Manchester by the Sea on todella hyvä elokuva. Sen tunnelma kulkee hienosti ja tarina on mielenkiintoinen. Erikoista on, että olisin mieluusti katsonut lisääkin hahmojen elämää, mutta samalla leffa tuntui paikoitellen pitkäveteiseltä. Loppu on hieman laahaava ja vaikka surullisuus on hienosti tuotu esille, elokuva tuppaa vellomaan dramaattisuudessaan muutamaan otteeseen. Nämä eivät kuitenkaan pilaa kokonaisuutta ja uskoisin, että Manchester by the Sea toimisi varmasti hyvin myös televisiosarjana, jolloin takaumia voisi olla vielä lisää. Huumori tuo elokuvaan loistavan lisäyksen, sillä muuten elokuva olisi aika masentava ja voisi jättää pahan jälkimaun. Tällaisena siihen on löydetty toimiva tasapaino tunteisiin, minkä (plus hyvien päätähtien) takia se on todella hyvä, eikä vain mainio.
Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Kenneth Lonergan, joka tietää, mitä tekee. Näyttelijäohjauksen hän selvästi taitaa, minkä lisäksi hän on saanut useammassa ajassa kulkevan tarinan pysymään kasassa. Käsikirjoitus on myös täynnä erinomaisia repliikkejä. Lonergan tekee elokuvassa myös cameoroolin. Elokuvan kuvaus on pääasiassa tasaista, mutta mukana on myös hieman heiluvampia kuvia, jotka tuntuvat kiireessä otetuilta. Leikkaus toimii erittäin hyvin eri ajoissa kulkevien kohtausten välillä, mutta joidenkin kohtausten sisällä olisi voitu tehdä tiivistämistä. Äänitehosteet toimivat ja on erittäin hienoa, kun useissa musiikkikohtauksissa äänet katoavat täysin. Lesley Barberin säveltämä klassinen musiikki säestää tarinaa upeasti.
Yhteenveto: Manchester by the Sea on todella mainio draamaleffa, vaikka onkin paikoitellen hieman pitkäveteinen. Surullisuus on pääasiassa tuotu hienosti esille ja hyvää tasapainoa tuo pienoinen koomisuus. Casey Affleck on todella hyvä pääosassa ja uskoisin, että miespääosa-Oscar menee hänelle. Lucas Hedges on yllättävän hyvä ja hänen esittämän Patrickin ja Affleckin näyttelemän Leen sukulaissuhde toimii hienosti. Useammassa ajassa kulkeva tarina on rytmitetty hyvin ja takaumat tuovat mielenkiintoista lisäystä henkilöihin. Suosittelen vilkaisemaan Manchester by the Sean, jos koskettavat henkilödraamat kiinnostavat. Joillekin se voi olla taidetta, kun taas jotkut voivat kokea sen tylsänä nyyhkyilynä.
Kirjoittanut: Joonatan, 23.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Manchester by the Sea, 2016, Amazon Studios, K Period Media, Pearl Street Films, The Media Farm, The Affleck/Middleton Project, B Story, Big Indie Pictures, CMP, OddLot Entertainment
