Shelter (2026) - elokuva-arvostelu

SHELTER

Ohjaus: Ric Roman Waugh

Näyttelijät: Jason Statham, Bodhi Rae Breathnach, Bill Nighy, Naomi Ackie, Daniel Mays, Michael Shaeffer, Bryan Vigier, Celine Buckens ja Harriet Walter

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Shelter on Jason Stathamin tähdittämä uusi toimintajännäri. Alun perin Baltasar Kormákurin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jättäytyi pois projektista ja hänet korvattiin Ric Roman Waugh'lla. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025 ja nyt Shelter on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen jo alkanut kyllästyä Stathamin lähes identtisiin toimintaleffoihin, mutta kävin silti katsomassa Shelterin heti sen ensi-iltapäivänä isäni kanssa, jonka kanssa olen nyt jo muutamana vuonna käynyt katsomassa kaikki uudet Statham-leffat. 

Salaisen palvelun entisen tehotappajan on suojeltava tyttöä heitä jahtaavilta tahoilta.

Jason Statham nähdään tuttuakin tutummassa roolissaan entisenä palkkatappajana, joka on eläköitynyt viettämään hiljaiseloa, mutta joka joutuu palaamaan vanhoihin hommiinsa, kun häntä ja hänelle tärkeää henkilöä uhataan. Tällä kertaa kyseessä on Michael Mason, entinen MI6:n huippusalaisen ryhmän agentti, joka on viettänyt viime vuodet koiransa kanssa saarella majakanvartijana, ainoana ihmiskontaktinaan saarelle tarvikkeita tuova Jessie-tyttö (Bodhi Rae Breathnach) enonsa (Michael Shaeffer) kanssa. Kun myrsky yllättää ja heidän laivansa uppoaa, vieden enon mukanaan, Jessie päätyy Masonin vastuulle. Ja jostain on pakko tietty tulla pyssytyyppejä heidän peräänsä, koska nämä nyt ovat niitä pakollisia Statham-rainan juttuja. Statham hoitaa roolinsa tuttuun tapaansa yhdellä ilmeellä yrmyillen, vaikka Jessie tuokin pienoista hymynkaretta vähitellen miehen huulille. Breathnach on oiva valinta Jessieksi, jonka elämä mullistuu yhtäkkiä. Stathamin ja Breathnachin välille muodostuva isä-tytärmäinen suhde nostaa muuten täysin yhdentekevää leffaa hitusen korkeammalle tasolle. 

     Elokuvassa nähdään myös Bill Nighy MI6-johtaja Manafortina ja Naomi Ackie tämän assistenttina Robertana, Harriet Walter Ison-Britannian pääministerinä, sekä Bryan Vigier pääkaksikkoa jahtaavana Workmanina (ei pidä sekoittaa Stathamin edelliseen elokuvaan, A Working Maniin (2025)). Sivunäyttelijät ajavat asiansa. Nighy istuu vähemmän yllättäen kieroutuneen MI6-pomon osaan, kun taas Vigier on hyvä fyysinen vastus Stathamille.

Shelter on tosiaan juonellisesti ihan täyttä peruskauraa Stathamilta, minkä luulisi tyydyttävän miehen faneja. Se ei tarjoa mitään yllättävää, mutta pitää sisällään tarpeeksi hyvää, joskin aika jännityksetöntä turpaanvetoa, että itsekin mielsin elokuvan ihan viihdyttäväksi. Kysehän on puhtaasta tusinatoiminnasta, jonka kanssa olisi ihan hyvin voinut odottaa kotikatseluun, mutta on Shelter tusinatoimintaa sieltä paremmasta päästä, lähinnä Masonin ja Jessien välille syntyvän siteen ansiosta.

Elokuvalla kestää aikansa päästä vauhtiin, mutta kun ne pakolliset esittelyt on hoidettu pois alta ja toiminta käynnistyy, on meno ajoittain menevää. Takaa-ajot ja käsirysyt ovat pätevästi hoidettuja, mutta osalle katsojista leffan lähes totaali verettömyys voi tulla pettymyksenä. Itse olin myös kahden vaiheilla, että pidinkö elokuvan haudanvakavasta asenteesta, vai olisiko Shelter kaivannut hieman pilkettä silmäkulmaan? Olin toisaalta tyytyväinen, ettei leffa ole yhtä umpipöhkö ja vaivaannuttavan korni kuin The Beekeeper (2024), mutta lähes täysvaltainen synkistely teki elokuvasta ajoittain jopa raskasta katsottavaa. Niin tai näin, Shelter on huumorittomuudessakin juuri sitä, mitä Stathamilta voi odottaa. Jos miehen leffat kelpaavat, kannattaa tämäkin katsoa. Itse todennäköisesti unohdan Shelterin olemassaolon jo viikon sisällä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ric Roman Waugh, joka on aiemminkin tehnyt ihan mukiinmeneviä toimintarainoja. Waugh hoitaa tonttinsa kelpuutettavasti, mutta leffa jää kaipaamaan hieman lisää potkua, särmää, huumoria ja hurmetta. Ward Parryn käsikirjoitus on naurettavan mielikuvitukseton toisinto Statham-leffojen kliseistä, mutta antaa jälleen tarpeeksi hyvät raamit erilaisille toimintakohtauksille. Shelter on myös ihan hyvin kuvattu, joskin leffan alakuloista yleisvirettä ei yhtään auta sen ankean harmaa värimaailma. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja efektit ajavat asiansa. Äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin David Buckleyn säveltämät musiikit jäävät vain yhdentekeväksi taustameluksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shelter, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Black Bear, CineMachine Media Works, Punch Palace Productions, Quebec Film and Television Tax Credit, RVK Studios, Stampede Ventures

Arvostelu: Sorry, Baby (2025)

SORRY, BABY

Ohjaus: Eva Victor

Pääosissa: Eva Victor, Naomi Ackie, Lucas Hedges, Louis Cancelmi, Kelly McCormack, John Carroll Lynch, Hettienne Park, E. R. Fightmaster ja Cody Reiss

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Sorry, Baby on Eva Victorin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä draamakomedia. Sosiaalisessa mediassa videoita tehnyt Victor sai ohjaaja Barry Jenkinsiltä viestin, jossa mies pyysi häntä lähettämään käsikirjoituksensa Jenkinsin yhtiölle Pastelille, mikäli Victor haluaisi edetä elokuvauralle. Victor oli kynäillyt käsikirjoitustaan jo jonkin aikaa ja lähetti sen Jenkinsille, joka innostui siitä suuresti. Victor vieraili useasti I Saw the TV Glow'n (2024) kuvauksissa opetellakseen ohjaamista ja lopulta hänen oman leffansa kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024. Sorry, Baby sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin. Itse en tiennyt leffasta etukäteen mitään, mutta kiinnostuin siitä, koska elokuvan julisteessa on kissa. Kävinkin katsomassa Sorry, Babyn heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kun kirjallisuutta opiskeleva Agnes joutuu professorinsa raiskaamaksi, hän kokee suuria vaikeuksia päästä elämässään eteenpäin traumansa takia.

Sen lisäksi, että Eva Victor käsikirjoitti Sorry, Babyn ja ohjasi elokuvan, hän myös näyttelee sen pääroolia Agnesta, New Englandissa kirjallisuutta opiskelevaa naista, jolle tapahtuu hänen omien sanojensa mukaan "paha juttu" ja joka kokee suuria vaikeuksia päästä yli tapahtuneesta nauttiakseen jälleen elämästään. Itselleni entuudestaan täysin tuntematon Victor suoriutuu mainiosti roolistaan, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita fiiliksiä hirveän tapahtuman jälkeen. Agnes on oiva hahmo, sekä osalle katsojista varmasti hyvinkin samaistuttava - niin pahassa kuin hyvässäkin. Sen lisäksi, että jotkut katsojista voivat tunnistaa itsensä siinä, kuinka Agnes jämähtää paikoilleen tiettyyn ilottomuuteen, voi Agnes toimia myös hyvänä esimerkkinä siinä, kun tavoittelee elämänilon, kontrollin ja oman minuutensa löytämistä uudelleen.

     Elokuvassa nähdään myös Naomi Ackie Agnesin parhaana ystävänä Lydiena, Louis Cancelmi Agnesin professorina Deckerinä, Lucas Hedger Agnesin naapurina Gavinina, Kelly McCormack Agnesin ja Lydien luokkatoverina Natashana, sekä John Carroll Lynch lyhyessä, mutta merkittävässä roolissa voileipiä myyvänä Petenä. Sivunäyttelijät ovat myös vähintään passeleita osissaan ja Victor ja Ackie onnistuvat tuntumaan oikeasti parhailta ystäviltä, jotka olisivat tunteneet toisensa vuosikaudet.

Elokuvia seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuneista naisista on ilmestynyt viime aikoina yhä enemmän - edellisestä, After the Huntista (2025) on vain muutama viikko. Sorry, Baby ottaa kuitenkin erilaisen lähestymistavan aiheeseen. Kyse ei ole niinkään tapauksesta ja tekijän vastuuseen pistämisestä, vaan jopa raadollisen totuuden ymmärtämisestä, että elämä jatkuu. Kun Agnes joutuu professorinsa raiskaamaksi, hän joutuu myös huomaamaan, että maailma pyörii samaan tapaan kuin ennen tätä tapausta. Professori pääsee kuin koira veräjästä, ystävät ovat hetken tukena ja keskittyvät sitten omaan elämäänsä. Se ei tunnu reilulta, mutta Eva Victor ei selvästi ole halunnut kertoa mitään kostotarinaa tai voimafantasiaa.

Sorry, Baby on pääasiassa mainio kuvaus siitä, kuinka aika korjaa haavat - kunhan itse tekee ensin sen työn, että päästää irti traumastaan, keskittyäkseen elämän uudelleenrakentamiseen. Elokuva hyppii aina vuoden eteenpäin, näyttäen, kuinka Agnes alkaa hissuksiin löytämään minuuttaan uusiksi, rakentamaan ihmissuhteita ja luottamaan. Kaikki tämä esitetään niin pääasiassa pätevän draaman kuin omalaatuisen kuivan huumorin kera. Mukaan mahtuu joitain varsin hauskoja juttuja, kuten kohtaus, jossa Agnes käy kadultaan löytämänsä kissan kanssa kaupassa. Muuten täytyy todeta, että Victorin töksähtävä huumorintaju ei purrut minuun. On myös pakko sanoa, että toisinaan - kiinnostavasta aiheestaan huolimatta - mielsin leffan jopa hitusen laahaavaksi. Jotkut katsojista, todennäköisesti he, jotka ovat itse joutuneet kohtaamaan vastaavan "huonon jutun" elämänsä aikana, ihastuvat elokuvaan ja voivat kokea sen jopa terapeuttiseksi sessioksi. Osa katsojista taas tulee taatusti tuomitsemaan näkemänsä ihan vain tylsäksi.

Teknisesti Sorry, Baby on pääasiassa laadukas. Elokuva on taitavasti kuvattu, kameran usein jämähtäessä paikoilleen, toisinaan seuraamaan vaikkapa tyhjää katua. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus menevää ja äänityöskentelykin on mainiota. Lia Ouyang Ruslin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sorry, Baby, 2025, Tango Entertainment (III), High Frequency Entertainment, Big Beach, PASTEL, Charades, Case Study Films, AF Films

Arvostelu: Mickey 17 (2025)

MICKEY 17

Ohjaus: Bong Joon-ho

Pääosissa: Robert Pattinson, Naomi Ackie, Steven Yeun, Mark Ruffalo, Toni Collette, Anamaria Vartolomei, Daniel Henshall, Cameron Britton, Patsy Ferran, Holliday Grainger ja Steve Park

Genre: scifi, seikkailu, komedia

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Mickey 17 perustuu Edward Ashtonin kirjaan Mickey7 vuodelta 2022. Jo ennen kirjan julkaisemista Warner Bros. Pictures oli hankkinut sen filmatisointioikeudet ja pestannut Parasitella (기생충 - 2019) Oscareita kahmineen Bong Joon-hon ohjaajaksi. Bong käsikirjoitti leffaa Ashtonin kirjan raakavedoksen pohjalta, muuttaen useita juttuja elokuvaa varten. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2024, mutta vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja lakon takia julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Mickey 17 saapuu teattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä innolla. Olen pitänyt todella paljon Bongin elokuvista ja kun kuulin hänen työstävän scifiseikkailua, halusin heti nähdä, mitä hän on saanut aikaiseksi. Leffan jatkuva siirtyminen on harmittanut minua suuresti, enkä meinannut uskoa, kun vihdoin pääsin näkemään Mickey 17:n ja vieläpä ennakkoon Episodin järjestämässä kutsuvierasnäytöksessä IMAX-salissa.

2050-luvulla Maapallo tekee kuolemaa ja ihmiset matkaavat siirtokuntina asuttamaan eri planeettoja. Epätoivoisessa tilanteessa viruva Mickey Barnes suostuu yhdelle näistä matkoista "uhrattavana", eli hänen tietoisuutensa ja ulkonäkönsä ladataan serverille, jotta hänestä voidaan tulostaa klooni aina kun hän kuolee.

Robert Pattinson näyttelee Mickey Barnesia, joka pakenee velkaperijää ja kun perijä vielä sanoo seuraavansa tätä maan ääriin, Mickey näkee ainoana loogisena ratkaisuna lähteä Maasta. Hänen onnekseen ihmisiä matkaa juuri sillä hetkellä avaruuden eri kolkkiin asuttamaan uusia planeettoja ja Mickey hyppää alukseen, joka on matkalla kohti jääplaneetta Niflheimiä. Mickeyn työnkuva on kuitenkin varsin erikoinen. Hänen tietoisuutensa ja ulkonäkönsä ladataan serverille, jotta hänet voidaan kloonata juuri sellaisena kuin hän on. Miksi? No siksi, että Mickey pistetään hoitamaan ne kaikista vaarallisimmat duunit, jotka yleensä osoittautuvat tappaviksi. Leffan nimi tuleekin siitä, että elokuvan seuraama Mickey on jo 17. klooni. Pattinson on lystikkäässä vedossa elokuvassa, mongertaen varsin erikoisella puhetavalla. Hänen hahmonsa on hieman reppana, mutta silti tykättävä ja kuten arvata saattaa, elokuvan edetessä vässykkä-Mickeystä alkaa kuoriutua omanlaisensa sankari.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo siirtokuntaa johtavana Kenneth Marshallina ja Toni Collette tämän vaimona Ylfana, Steven Yeun Mickeyn pilottikaverina Timona, Naomi Ackie Mickeyn tyttöystävänä Nashana, Patsy Ferran tutkija Dorothynä ja Anamaria Vartolomei agentti Kaina. Yeun, Ackie, Ferran ja Vartolomei hoitavat hommansa oivallisesti, mutta leffan konkarinäyttelijät Ruffalo ja Collette tarjoavat hämmentävät suoritukset. Ruffalo on kuin repäisty jostain Saturday Night Liven sketsistä, eikä vaadi paljoa katsojalta hoksata, kenestä amerikkalaisjohtajasta hänen Kenneth-hahmonsa tekee pilkkaa. Samaa sketsimäisyyttä löytyy Collettestakin. Ruffaloa ja Collettea on luultavasti pyydetty esiintymään koko ajan vain teatraalisemmin, mutta paperilla potentiaalisesti hyvä satiiri muuttuu lähinnä myötähäpeäksi näiden kahden sekoilua seuratessa.

Mickey 17 ei valitettavasti ole sellainen huippusuoritus, mitä usean vuoden odotuksen jälkeen toivoisi näkevänsä Oscareita kahmineen Parasiten ohjaaja Bong Joon-ho'lta. Näkemistäni Bongin elokuvista Mickey 17 on selvästi se heikoin tapaus, mutta jonkin asteen pettymyksenäkin se on varsin menevä scifikomedia. Lähtökohtaisesti elokuvan idea on erittäin lystikäs tietyssä synkkyydessäänkin. On kiehtovaa seurata Mickeyä, joka vapaaehtoisesti tulee tapetuksi kerta toisensa perään erilaisin tavoin - oli kyse sitten rokotekokeiluista tai työtehtävistä todella vaarallisissa olosuhteissa. Tästä löytyy myös pientä filosofisuutta ja eksistentiaalista kriisiä, kun hahmot toisensa perään utelevat Mickeyltä, miltä kuoleminen tuntuu? Niin, millaistakohan kuolema olisi ihmiselle, joka periaatteessa tietää tulevansa joka kerta takaisin, kirjaimellisesti tulostimesta printattuna?

Mickeyn tarinaan uppoutuu muutenkin kiinnostuneena, etenkin kun se saa pitkän alustuksen jälkeen täysin uusia kierroksia. Mustan huumorin ystäville elokuva tarjoaa useita hupaisia hetkiä, vaikka samalla leffan yleisilmapiiri on jopa melankolinen. Näistä asioista huolimatta omasta mielestäni Mickey 17 ei ihan päässyt vauhtiin, kuten olisin toivonut. Elokuva kompastelee lähinnä siihen, missä Bong Joon-ho yleensä onnistuu, eli yhteiskuntasatiiriin. Voi olla, että Bong on aiemmissa elokuvissaan suoriutunut ansiokkaammin, koska hän käsittelee kotimaansa Etelä-Korean ongelmia ja nyt kun hän tekee eteläkorealaisena satiiria Yhdysvaltojen menosta, ei tämä ole hänelle yhtä tuttua ja siksi meno muuttuu toisinaan SNL-sketsimäiseksi. Ehkä Bong myös pitää amerikkalaisyleisöä niin paljon tyhmempänä, että siksi hän vääntää näin rautalangasta, mitä hän on mieltä Donald Trumpista ja jenkkien menosta. Jopa Trumpia vastustavalle katsojalle Mickey 17 on paikoin vaivaannuttavaa katseltavaa. Parissa kohtaa on tosin hämmentävää, kuinka hyvin leffa ennusti viimeisen vuoden aikana tapahtunutta, ottaen huomioon, että elokuva tosiaan kuvattiin jo vuonna 2022.

Bongin ohjaus ja käsikirjoitus eivät harmillisesti tällä kertaa vastaa samaa tasoa, mitä herralta on totuttu näkemään jo parin vuosikymmenen ajan, mutta on silti ihailtavaa, että hän on tehnyt englanniksi puhutuksi leffaksi hyvin epätyypillisen scifiseikkailun. Käsikirjoituksen puolesta hänen kerrontansa on hitusen ontuvaa ja etenkin Timo ja agentti Kai tuntuvat vähän väliä unohtuvan kokonaan ja sitten taas muistuneen Bongin mieleen, että "ai niin, nämäkin hahmot voisivat nyt tehdä jotain". Teknisiltä ansioiltaan Mickey 17 on kuitenkin pääasiassa laadukas, vaikka loppuhuipennuksen aikana onkin selvää, että näyttelijät vain seisovat taustakankaan edessä, sillä niin digipuuroksi lumiset maisemat olioineen muuttuvat. Muissa kohtauksissa nämä niin sanotut "kriipperit" ovat vakuuttavasti toteutettuja mölliäisiä. Elokuva on pätevästi kuvattu, komeasti lavastettu, hyvin valaistu ja pätevästi puvustettu. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Jung Jae-ilin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mickey 17, Warner Bros., Plan B Entertainment, Offscreen, Kate Street Picture Company

Arvostelu: Blink Twice (2024)

BLINK TWICE

Ohjaus: Zoë Kravitz

Pääosissa: Naomi Ackie, Channing Tatum, Alia Shawkat, Adria Arjona, Christian Slater, Haley Joel Osment, Liz Caribel, Trew Mullen, Simon Rex, Levon Hawke, Geena Davis, María Elena Olivares, Cris Costa ja Kyle MacLachlan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Blink Twice on näyttelijä Zoë Kravitzin esikoisohjaus. Kravitz oli vuosia halunnut kokeilla elokuvantekoa kameran toisella puolella ja ryhtyi vuonna 2017 kynäilemään käsikirjoitusta, joka kulki työnimellä "Pussy Island". Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja nyt Blink Twice on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Kravitzin kokeilevan onneaan ohjaajan penkillä ja kiinnostukseni kasvoi, kun näin elokuvan lupaavan trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Blink Twicen heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Cocktail-tarjoilija Frida saa kutsun teknomoguli Slater Kingin paratiisisaarelle. Aluksi jatkuva juhlinta vaikuttaa huippulomalta, mutta pian Frida alkaa epäillä, että saarella on meneillään jotain shokeeraavaa...

I Wanna Dance: The Whitney Houston Movieta (Whitney Houston: I Wanna Dance With Somebody - 2022) tähdittänyt Naomi Ackie näyttelee Fridaa, cocktail-tarjoilijaa, joka haaveilee hulppeammasta elämästä ja kiinnostuukin työkeikkanaan toimivan varainkeruugaalan järjestävästä teknomoguli Slater Kingistä, jota näyttelee ohjaaja Kravitzin poikaystävä Channing Tatum. Frida on pidettävä hahmo ja varmasti samaistuttava monelle, tämän painaessa tylsää duunia ja tarttuessa sitten tietty aikamoiseen irtiotto arjesta -tarjoukseen. Ackie on hyvä valinta rooliinsa ja mainio on myös Tatum, josta löytyy karismaa hurmaavaksi bisnesmieheksi ja joka parantaa otettaan elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Alia Shawkat Fridan työkaveri-kämppis-bestiksenä Jessinä, joka pääsee myös paratiisisaarelle, sekä Adria Arjona, Haley Joel Osment, Christian Slater, Liz Caribel, Trew Mullen, Geena Davis, Simon Rex, Levon Hawke, Cris Costa ja Kyle MacLachlan saaren muina vieraina, Sarahina, Tomina, Vicinä, Camillana, Heatherina, Stacyna, Codynä, Lucasina, Stanina ja tohtori Richinä. Sukuvika-komediasarjasta (Arrested Development - 2003-2019) tuttu Shawkat on lystikäs osassaan ja hän ja Ackie vakuuttavat siitä, että he olisivat olleet parhaita ystäviä vuosikaudet. Oivallinen on kanssa alkukesän Hit Man -leffassakin (2023) nähty Arjona fiktiivisestä Selviytyjät-tyyppisestä sarjasta tunnettuna Sarahina.

Blink Twice alkaa sisältövaroituksella, elokuvan käsitellessä vallan väärinkäyttöä ja sisältäessä kuvausta seksuaalisesta väkivallasta. Kyseessä onkin hyvin ajankohtainen trilleri, jonka kauhukertomuksesta on helppo vetää yhtymäkohtia tosielämän ikäviin tapauksiin. Mukana on pari kohtausta, jotka saattavat laukaista herkemmällä ja/tai traumaattisen kokemuksen läpikäyneellä katsojalla paniikkikohtauksen, joten tässä tapauksessa suosittelen elokuvaa varauksella. Muuten suosittelen varsin lämpimästi käymään kurkkaamassa Blink Twicen, sillä kyseessä on oikein toimiva jännäri ja ennen kaikkea ihan pätevä esikoiselokuva Zoë Kravitzilta.

Kravitzin työssä parasta on hänen ohjauksensa. Hän rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti ja hissuksiin. Aluksi unelmalomalta paratiisisaarella vaikuttava reissu alkaa vähitellen saada synkkiä pilviä ylleen ja meno muuttuu kohtaus kohtaukselta epämiellyttävämmäksi. Kravitz ei paljoa säästele katsojaansa, vaan ne parit aiemmin mainitut kohtaukset ovat aidosti ahdistavia. Painostavuuden lisäksi sekaan on ujutettu myös hyvää huumoria, paikoin varsin synkkää sellaista ja kelpo satiiria. Kravitzin käsikirjoitus ei kuitenkaan ole yhtä vahva kuin ohjaus ja itse jäin kaipaamaan menoon jotain mojovampaa koukkua. Kenelle ihan oikeasti tulee yllätyksenä, että naisen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa trillerissä valkoisen rikkaan miehen bilesaari ei ole kiva paikka naisille? Fridalta ja muilta kestää todella kauan hoksata asian todellinen laita, mutta tämänkin jälkeen leffa kulkee turhan yllätyksettömiä polkuja lopputeksteihin asti. Alusta saakka Kravitz istuttaa katsojan mieleen tarinan loppupään kannalta tärkeitä yksityiskohtia, mutta tekee sitä turhankin alleviivaavasti, jolloin näiden yksityiskohtien todellisen merkityksen voi arvata hyvissä ajoin etukäteen. Siitä huolimatta, että käsikirjoitus kaipaisi hieman potkua, on Blink Twice silti pääosin hyvä jännäri, joka jättää positiivisena odottamaan, mitä Kravitz seuraavaksi tekee kameran takana.

Tekniseltäkin puoleltaan Blink Twice on hyvin tehty. Se on taitavasti kuvattu ja kameratyöskentelyllä ja leikkauksella korostetaan epämiellyttävää ilmapiiriä, kun kuvat ovat esimerkiksi hieman vinksahtaneita tai vaivaannuttavan lähellä kohteitaan. Luksussaaren lavastukset ovat hienot, puvustus on oivaa ja maskeeraukset äityvät kivan rajuiksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu Chanda Dancyn musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blink Twice, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Bruce Cohen Productions, Free Association, Redrum