Spider-Noir, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SPIDER-NOIR - KAUSI 1

Luoja: Oren Uziel

Näyttelijät: Nicolas Cage, Karen Rodriguez, Lamorne Morris, Li Jun Li, Brendan Gleeson, Jack Huston, Abraham Popoola, Lukas Haas, Andrew Lewis Caldwell, Cary Christopher, Cameron Britton, Jack Mikesell, Amy Aquino, Scott MacArthur, Joe Massingill, Andrew Robinson ja Amanda Schull

Genre: toiminta, jännitys, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 43 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Spider-Noir perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Man Noiriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 2009. Hahmo nähtiin elokuvien puolella ensi kertaa animaatiossa Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018), Nicolas Cagen ääninäyttelemänä. Vuonna 2019 Sonyn tuolloinen johtaja Tony Vinciquerra aikoi laajentaa Spider-Man -teemaisia projektejaan elokuvista myös television puolelle ja vuonna 2020 Sony teki diilin Amazonin kanssa sarjojen levittämisestä. Helmikuussa 2023 Sony paljasti työstävänsä näyteltyä televisiosarjaa Spider-Man Noirista, toiveenaan että Cage palaisi rooliin ja toukokuussa 2024 Cage vihdoin ilmoitti näyttelevänsä hahmoa "Noir"-nimellä kulkeneessa projektissa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden elokuussa ja nyt Spider-Noirin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa, hahmolle sopien mustavalkoisena, sekä vaihtoehtoisesti värillisenä versiona. Itse mielsin Spider-Man Noirin hauskaksi vaihtoehtoversioksi tutusta seittisankarista Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa, mutten juuri nähnyt tarvetta hahmon omalle sarjalle. Kuitenkin sarjan tyylikkäät mainosmateriaalit ovat herättäneet intoani pikkuhiljaa ja lopulta olin erittäin kiinnostunut näkemään tämän erilaisen supersankarisarjan. Katsoinkin lopulta koko Spider-Noirin avauskauden yhdessä päivässä ja tietysti mustavalkoisena versiona.

Vaihtoehtoisen ulottuvuuden 1930-luvun New Yorkissa Ben Reilly on luopunut supersankariminästään Hämähäkistä ja työskentelee yksityisetsivänä. Kuitenkin kun rikollispomo Silvermane kiristää otettaan kaupungista, samalla kun New Yorkiin ilmestyy supervoimaisia roistoja, Hämähäkin täytyy tehdä paluu.

Nicolas Cage tekee paluun Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffasta tuttuun rooliinsa... tai no, ainakin melkein. Kyseisessä elokuvassa hahmo oli mustavalkoisesta maailmasta tuleva Peter Parker, eli Spider-Man Noir, kun taas tässä uutuussarjassa Cage esittää Ben Reillyä, joka tunnetaan sarjakuvissa yleensä Scarlet Spiderina, mutta jonka hämähäkkimäinen alter ego onkin sarjassa Hämähäkki. Ben toimi vuosia New Yorkin suojelijana, mutta kun eräs missio päättyi hänen rakkaan Rubynsä (Amanda Schull) kuolemaan, Ben päätti jättää supersankaroinnin ja on viimeiset viisi vuotta tehnyt uraa yksityisetsivänä. Cage on mainio roolissaan. Tietyt tutut sekopäiset maneerit nostelevat ajoittain päätään, mutta suurimmaksi osaksi ajasta mies tulkitsee hyvin miestä, jolle on muodostunut ristiriitainen asenne työhönsä. Osa Benistä haikailee pukemaan Hämähäkin hynttyyt ylleen, mutta kun mies päättää vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen, käy selväksi ettei ikä ole tullut yksin, eikä Ben ole enää yhtä notkea seittisinkoilija kuin nuorempana.

     Sarjassa nähdään myös Karen Rodriguez Benin assistenttina Janetina, Lamorne Morris Benin reportteriystävänä Robbiena, Brendan Gleeson rikollispomo Silvermanena, Li Jun Li tämän yöklubilla laulavana Catina, sekä Jack Huston ja Abraham Poopola roistoina Flint "Hiekkamies" Markona ja Lonnie "Hautakivi" Lincolnina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, Gleesonin ollessa nappivalinta katalaksi Silvermaneksi, joka hallitsee New Yorkia varjoista, päättäen esimerkiksi pormestarinvaalien lopputuloksesta.

Marvelin sarjakuvien pohjalta on vuosien varrella tehty ties kuinka monta kymmentä elokuvaa ja televisiosarjaa, ja vaikka tietty ähky tavoittaa ajoittain myös minut, Spider-Noir on osoitus siitä, että tutuista sankareista on yhä vuonna 2026 mahdollista tehdä raikkaalta tuntuvia ja ilahduttavia projekteja. Sarjasta on tosiaan olemassa värillinenkin versio, mutta suosittelen paljon mieluummin kääntymään sen mustavalkoisen version puoleen, koska vain siten sarjan todellinen fiilis pääsee tosissaan vauhtiin. Kuten sarjan nimestä voikin jo päätellä, on se nykypäiväisen supersankaroinnin sijaan enemmän 1930-luvun mustavalkoisille noir-dekkareille kumarteleva teos. Spider-Noir on rakkauskirje kyseiselle aikakaudelle, samalla myös leikitellen noir-kliseillä. Samalla sarja myös leikittelee ikonisilla Hämähäkkimies-hahmoilla, muovaten heitä onnistuneesti aikakauteen sopivammiksi.

On erittäin mielenkiintoista hypätä vuoden 1932 New Yorkiin ja ryhtyä seuraamaan Ben Reillyn puuhia. Hyvin nopeasti käy selväksi, että kaupunki on muuttunut läpensä mädäksi Hämähäkin kadottua kuvioista, eikä aikaakaan kun olosuhteet pakottavat Benin jälleen tositoimiin. Perinteistä supersankaritoimintaa on luvassa, mutta sarja ei onneksi missään kohtaa unohda yksityisetsiväpuoltaan, mikä tuokin siihen vahvan viehätyksensä. Tarinan etenemistä on mielenkiintoista katsoa ja tunnelmakin on kohdillaan. Huumoria ripotellaan sopivasti sekaan ja toiminta on passelia. Erityisen ytimekäs on takaumajakso, joka syventyy kuumehoureisen painajaisen tavoin siihen, miten Ben alun perin sai voimansa - eikä kyse tosiaan ole mistään luokkaretkestä Peter Parkerin tapaan. Katsoin erittäin sujuvasti Spider-Noirin kahdeksan vajaan tunnin mittaista jaksoa saman päivän aikana ja jäin innolla toivomaan jatkoa.

Tekniseltä toteutukseltaan Spider-Noir on todella tyylikäs. Kameratyöskentely on tarkkaan suunniteltua valaisua myöten, tehostaen komeaa noir-estetiikkaa entisestään. Parissa jaksossa vaihdoin hetkeksi värilliseen versioon, mikä söi heti valtavan paljon visuaalisesta näyttävyydestä. Kaikki salamyhkäisyys ja rosoisuus katosivat välittömästi kuvasta. Lavasteet ovat myös hienot ja puvustus on taidokasta. Hämähäkin omalaatuinen asu on erinomainen yhdistelmä ikonista verkkoveijaria ja varjoissa lymyilevää yksityisetsivää. Tehosteet ovat myös vakuuttavat ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Kris Bowersin ja Michael Dean Parsonsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä 1930-luvun fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Spider-Noir season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Spider-Noir, Yhdysvallat, 2026-, Sony Pictures Television, Amazon MGM Studios, MGM Television, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Lord Miller, Bohemian Risk, Oren

Paradise, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

PARADISE - KAUSI 2

Luoja: Dan Fogelman

Näyttelijät: Sterling K. Brown, Julianne Nicholson, Sarah Shahi, Nicole Brydon Bloom, Aliyah Mastin, Percy Daggs IV, Krys Marshall, Enuka Okuma, Charlie Evans, Matt Malloy, Shailene Woodley, Thomas Doherty, Cameron Britton, Michael McGrady, Patrick Fischler, Jon Beavers, Kate Godfrey ja James Marsden

Genre: scifi, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 46 minuuttia - 1 tunti 1 minuutti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Dan Fogelmanin luoma televisiosarja Paradise nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä tammikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt Paradisen toinen kausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelussa). Itse pidin sarjan mielenkiintoisesta avauskaudesta ja olenkin optimistisena odottanut jatkoa. Katsoin Paradisen uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Samaan aikaan kun Xavier Collins matkaa ulkomaailmaan etsimään vaimoaan Teriä, Coloradon maanalaisessa bunkkerissa alkaa taistelu vallasta.

Sterling K. Brown palaa rooliinsa Xavier Collinsiksi, salamurhatun presidentti Bradfordin (James Marsden) entiseksi turvamieheksi, joka lavastettiin rikolliseksi ja on nyt niin karkumatkalla Coloradon jättibunkkerista kuin etsintäretkellä löytääkseen vaimonsa Terin (Enuka Okama), jonka paljastettiin olevan yhä elossa. Brown suoriutuu toistamiseen hyvin roolistaan, tulkiten mainiosti hahmonsa päämääräisyyttä yhdistää jälleen perheensä. Xavier on yhä oiva hahmo ja on myös kiinnostavaa päästä näkemään enemmän Teriä, kun kakkoskausi paljastaa, mitä hän on puuhannut viimeiset vuodet maailmanlopun jälkeen.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Aliyah Mastin ja Percy Daggs IV Xavierin ja Terin lapsina Presleynä ja Jamesina, Julianne Nicholson katalana Sinatrana, Sarah Shahi terapeutti Gabrielana, Nicole Brydon Bloom ja Krys Marshall erityisagentteina Janena ja Nicolena, sekä Matt Malloy uutena presidenttinä Henry Bainesina, kun taas uusina tuttavuuksina kausi esittelee ulkomaailman selviytyjiä, lääketiedettä opiskelleen Annien (Shailene Woodley), varusteita itselleen haalivaan ryhmään kuuluvan Linkin (Thomas Doherty), sekä postimies Garyn (Cameron Britton). Vanhoista tutuista hahmoista saadaan mukavasti lisää irti ja uudet hahmot sekoittavat sopivasti pakkaa, sekä tuovat uutta perspektiiviä maailmanloppuun, sillä he joutuivat oman onnensa nojaan, toisin kuin bunkkerissa turvassa elelleet.

Paradisen ensimmäinen tuotantokausi käynnistyi aikamoisena murhamysteerinä, kun itse Yhdysvaltojen presidentti löytyi kuolleena ja ensimmäiseksi epäilyt kohdistuivat hänen turvamieheensä. Matto kuitenkin nykäistiin tehokkaasti katsojan jalkojen alta jo avausjaksossa, kun kävi ilmi, että sarja tapahtuu itse asiassa maailmanlopun jälkeen valtavassa bunkkerissa. Kakkoskausi vie hahmot bunkkerin ulkopuolelle ja näyttää, mitä ulkomaailmassa todellisuudessa on meneillään. Onkin kiinnostavaa lähteä Xavierin kanssa tälle seikkailulle, minkä lisäksi on myös mielenkiintoista seurata bunkkerin sisäistä valtataistelua.

Ykköskauden tapaan en kuitenkaan mieltänyt kakkoskauttakaan miksikään napakympiksi, vaan taso ailahtelee tälläkin kertaa hieman, riippuen paljon seurattavista hahmoista ja heidän tarinoistaan. Lähes jokainen jaksoista keskittyy eri hahmoihin eri tilanteissa ja ajassakin hypitään jälleen varsin paljon. Kuten avauskaudella, myös nyt pidin eniten maailmanlopun ja sen tuoman kaaoksen alkuun keskittyvään jaksoon, joka tällä kertaa kertoo Terin puolen. Loppusuoralla nämä eri juonikuviot yhdistyvät pääasiassa sulavasti tehokkaan jännittävään finaaliin. Sen enempää paljastamatta totean kuitenkin, etten ihan lämmennyt päätösjakson uusille suurille paljastuksille, joiden myötä sarja siirtyy vielä villimmin scifin puolelle. Kolmatta kautta työstetään parhaillaan, mutta tämän kauden viimeiset minuutit eivät valitettavasti saaneet minua juuri innostumaan siitä, mitä on seuraavaksi luvassa.

Tuotantokauden ohjaajat pitävät jännitettä sopivasti yllä ja saavat näyttelijänsä irrottelemaan onnistuneesti. Dan Fogelmanin johtaman käsikirjoitustiimin työ on kuitenkin hitusen ailahtelevaa ja kulkee lopulta turhan villeille vesille. Teknisesti Paradise kuitenkin pysyy laadukkaana. Kakkoskausi on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja tietokonetehosteetkin ovat pääasiassa kelvolliset. Äänityöskentely on osaavaa ja Siddhartha Khosla tunnelmoi jälleen mainiosti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Paradise, Yhdysvallat, 2025-, 20th Television, Hulu Originals, Hulu, Indian Meadows Productions, Rhode Island Ave. Productions, Zaftig Films

Arvostelu: Mickey 17 (2025)

MICKEY 17

Ohjaus: Bong Joon-ho

Pääosissa: Robert Pattinson, Naomi Ackie, Steven Yeun, Mark Ruffalo, Toni Collette, Anamaria Vartolomei, Daniel Henshall, Cameron Britton, Patsy Ferran, Holliday Grainger ja Steve Park

Genre: scifi, seikkailu, komedia

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Mickey 17 perustuu Edward Ashtonin kirjaan Mickey7 vuodelta 2022. Jo ennen kirjan julkaisemista Warner Bros. Pictures oli hankkinut sen filmatisointioikeudet ja pestannut Parasitella (기생충 - 2019) Oscareita kahmineen Bong Joon-hon ohjaajaksi. Bong käsikirjoitti leffaa Ashtonin kirjan raakavedoksen pohjalta, muuttaen useita juttuja elokuvaa varten. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2024, mutta vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja lakon takia julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Mickey 17 saapuu teattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä innolla. Olen pitänyt todella paljon Bongin elokuvista ja kun kuulin hänen työstävän scifiseikkailua, halusin heti nähdä, mitä hän on saanut aikaiseksi. Leffan jatkuva siirtyminen on harmittanut minua suuresti, enkä meinannut uskoa, kun vihdoin pääsin näkemään Mickey 17:n ja vieläpä ennakkoon Episodin järjestämässä kutsuvierasnäytöksessä IMAX-salissa.

2050-luvulla Maapallo tekee kuolemaa ja ihmiset matkaavat siirtokuntina asuttamaan eri planeettoja. Epätoivoisessa tilanteessa viruva Mickey Barnes suostuu yhdelle näistä matkoista "uhrattavana", eli hänen tietoisuutensa ja ulkonäkönsä ladataan serverille, jotta hänestä voidaan tulostaa klooni aina kun hän kuolee.

Robert Pattinson näyttelee Mickey Barnesia, joka pakenee velkaperijää ja kun perijä vielä sanoo seuraavansa tätä maan ääriin, Mickey näkee ainoana loogisena ratkaisuna lähteä Maasta. Hänen onnekseen ihmisiä matkaa juuri sillä hetkellä avaruuden eri kolkkiin asuttamaan uusia planeettoja ja Mickey hyppää alukseen, joka on matkalla kohti jääplaneetta Niflheimiä. Mickeyn työnkuva on kuitenkin varsin erikoinen. Hänen tietoisuutensa ja ulkonäkönsä ladataan serverille, jotta hänet voidaan kloonata juuri sellaisena kuin hän on. Miksi? No siksi, että Mickey pistetään hoitamaan ne kaikista vaarallisimmat duunit, jotka yleensä osoittautuvat tappaviksi. Leffan nimi tuleekin siitä, että elokuvan seuraama Mickey on jo 17. klooni. Pattinson on lystikkäässä vedossa elokuvassa, mongertaen varsin erikoisella puhetavalla. Hänen hahmonsa on hieman reppana, mutta silti tykättävä ja kuten arvata saattaa, elokuvan edetessä vässykkä-Mickeystä alkaa kuoriutua omanlaisensa sankari.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo siirtokuntaa johtavana Kenneth Marshallina ja Toni Collette tämän vaimona Ylfana, Steven Yeun Mickeyn pilottikaverina Timona, Naomi Ackie Mickeyn tyttöystävänä Nashana, Patsy Ferran tutkija Dorothynä ja Anamaria Vartolomei agentti Kaina. Yeun, Ackie, Ferran ja Vartolomei hoitavat hommansa oivallisesti, mutta leffan konkarinäyttelijät Ruffalo ja Collette tarjoavat hämmentävät suoritukset. Ruffalo on kuin repäisty jostain Saturday Night Liven sketsistä, eikä vaadi paljoa katsojalta hoksata, kenestä amerikkalaisjohtajasta hänen Kenneth-hahmonsa tekee pilkkaa. Samaa sketsimäisyyttä löytyy Collettestakin. Ruffaloa ja Collettea on luultavasti pyydetty esiintymään koko ajan vain teatraalisemmin, mutta paperilla potentiaalisesti hyvä satiiri muuttuu lähinnä myötähäpeäksi näiden kahden sekoilua seuratessa.

Mickey 17 ei valitettavasti ole sellainen huippusuoritus, mitä usean vuoden odotuksen jälkeen toivoisi näkevänsä Oscareita kahmineen Parasiten ohjaaja Bong Joon-ho'lta. Näkemistäni Bongin elokuvista Mickey 17 on selvästi se heikoin tapaus, mutta jonkin asteen pettymyksenäkin se on varsin menevä scifikomedia. Lähtökohtaisesti elokuvan idea on erittäin lystikäs tietyssä synkkyydessäänkin. On kiehtovaa seurata Mickeyä, joka vapaaehtoisesti tulee tapetuksi kerta toisensa perään erilaisin tavoin - oli kyse sitten rokotekokeiluista tai työtehtävistä todella vaarallisissa olosuhteissa. Tästä löytyy myös pientä filosofisuutta ja eksistentiaalista kriisiä, kun hahmot toisensa perään utelevat Mickeyltä, miltä kuoleminen tuntuu? Niin, millaistakohan kuolema olisi ihmiselle, joka periaatteessa tietää tulevansa joka kerta takaisin, kirjaimellisesti tulostimesta printattuna?

Mickeyn tarinaan uppoutuu muutenkin kiinnostuneena, etenkin kun se saa pitkän alustuksen jälkeen täysin uusia kierroksia. Mustan huumorin ystäville elokuva tarjoaa useita hupaisia hetkiä, vaikka samalla leffan yleisilmapiiri on jopa melankolinen. Näistä asioista huolimatta omasta mielestäni Mickey 17 ei ihan päässyt vauhtiin, kuten olisin toivonut. Elokuva kompastelee lähinnä siihen, missä Bong Joon-ho yleensä onnistuu, eli yhteiskuntasatiiriin. Voi olla, että Bong on aiemmissa elokuvissaan suoriutunut ansiokkaammin, koska hän käsittelee kotimaansa Etelä-Korean ongelmia ja nyt kun hän tekee eteläkorealaisena satiiria Yhdysvaltojen menosta, ei tämä ole hänelle yhtä tuttua ja siksi meno muuttuu toisinaan SNL-sketsimäiseksi. Ehkä Bong myös pitää amerikkalaisyleisöä niin paljon tyhmempänä, että siksi hän vääntää näin rautalangasta, mitä hän on mieltä Donald Trumpista ja jenkkien menosta. Jopa Trumpia vastustavalle katsojalle Mickey 17 on paikoin vaivaannuttavaa katseltavaa. Parissa kohtaa on tosin hämmentävää, kuinka hyvin leffa ennusti viimeisen vuoden aikana tapahtunutta, ottaen huomioon, että elokuva tosiaan kuvattiin jo vuonna 2022.

Bongin ohjaus ja käsikirjoitus eivät harmillisesti tällä kertaa vastaa samaa tasoa, mitä herralta on totuttu näkemään jo parin vuosikymmenen ajan, mutta on silti ihailtavaa, että hän on tehnyt englanniksi puhutuksi leffaksi hyvin epätyypillisen scifiseikkailun. Käsikirjoituksen puolesta hänen kerrontansa on hitusen ontuvaa ja etenkin Timo ja agentti Kai tuntuvat vähän väliä unohtuvan kokonaan ja sitten taas muistuneen Bongin mieleen, että "ai niin, nämäkin hahmot voisivat nyt tehdä jotain". Teknisiltä ansioiltaan Mickey 17 on kuitenkin pääasiassa laadukas, vaikka loppuhuipennuksen aikana onkin selvää, että näyttelijät vain seisovat taustakankaan edessä, sillä niin digipuuroksi lumiset maisemat olioineen muuttuvat. Muissa kohtauksissa nämä niin sanotut "kriipperit" ovat vakuuttavasti toteutettuja mölliäisiä. Elokuva on pätevästi kuvattu, komeasti lavastettu, hyvin valaistu ja pätevästi puvustettu. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Jung Jae-ilin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mickey 17, Warner Bros., Plan B Entertainment, Offscreen, Kate Street Picture Company

Arvostelu: A Man Called Otto (2022)

A MAN CALLED OTTO

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Tom Hanks, Mariana Treviño, Manuel Garcia-Rulfo, Cameron Britton, Juanita Jennings, Peter Lawson Jones, Mack Bayda, Christiana Montoya, Alessandra Perez, Kelly Lamor Wilson, Mike Birbiglia, Truman Hanks ja Rachel Keller

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

A Man Called Otto perustuu ruotsalaisen Fredrik Backmanin kirjaan Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove) vuodelta 2012, jonka pohjalta oli Ruotsissa tehty jo samanniminen elokuvasovitus vuonna 2015. Syksyllä 2017 ilmoitettiin, että Yhdysvalloissa työstetään kirjan pohjalta uutta filmatisointia, jossa Tom Hanks toimisi tuottajana ja päänäyttelijänä. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt A Man Called Otto on saanut ensi-iltansa. Itse en ole lukenut Backmanin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvaversiota, mutta kiinnostuin, kun huomasin Tom Hanksin tähdittävän leffaa. Meninkin ihan positiivisin mielin katsomaan A Man Called Ottoa sen ensi-iltapäivänä Finnkino Sellon VIP-salissa.

Vaimonsa menehtymisen myötä vastikään leskeksi jäänyt Otto on ärtynyt vanha mies, joka elää Pittsburghissa ja elää tiukkojen sääntöjensä mukaan. Otto pohtii päiviensä päättämistä ja vaimonsa luokse menemistä, mutta kaikki muuttuu, kun naapuriin muuttaa meksikolaistaustainen perhe.

Tom Hanks näyttelee miestä nimeltä Otto, kuten elokuvan nimi kertookin. Otto on aikamoinen äksy vanha herra, varsinainen mielensäpahoittaja, joka murahtelee kaikille ja kokee kaikkien toimivan väärin ja typerästi. Hollywoodin herttaisena kultapoikana tunnettua Hanksia on aluksi vaikea ottaa tosissaan roolissa ja pitkään koin, että Oton rooliin olisi istunut paremmin vaikkapa Robert De Niro tai J. K. Simmons. Leffan kuluessa minulta kestikin aikaa totutella juroon Hanksiin, mutta lopulta hän onnistui voittamaan passelisti puolelleen ja tekee hyvää työtä tympeänä ukkona, joka alkaa vähitellen lämmetä naapureilleen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Mariana Treviño ja Manuel Garcia-Rulfo uutena naapurin pariskuntana Marisolina ja Tommynä, Christiana Montoya ja Alessandra Perez heidän lapsinaan Lunana ja Abbiena, Juanita Jennings ja Peter Lawson Jones naapurissa pitkään asuvana pariskuntana Anitana ja Reubenina, Cameron Britton naapurustossa hölkkäävänä Jimmynä, Mack Bayda lehteä jakavana Malcolmina, sekä Mike Birbiglia Dye & Merica -firman kiinteistövälittäjänä, joka havittelee Oton taloa. Lisäksi takaumissa nähdään Tom Hanksin poika Truman Hanks nuorena Ottona, sekä Rachel Keller tämän edesmenneenä vaimona, Sonyana. Treviño on aidosti mainio, lämmin ja ihastuttava innokkaan Marisolin osassa, toimien täydellisenä vastakohtana mököttävälle Otolle. Muut näyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät varsin yksiulotteisiksi pahveiksi.

En ole tosiaan lukenut alkuperäiskirjaa Mies, joka rakasti järjestystä tai nähnyt aiempaa ruotsalaista leffasovitusta, joten en voi verrata A Man Called Ottoa mihinkään. Tai no, siitä löytyy huvittavan paljon yhtäläisyyksiä Pixarin Up - kohti korkeuksia -animaatioon (Up - 2009), joskin ilman seikkailua ilmapallojen varassa lentävän talon ja puhuvien koirien kera. Ilman lähdemateriaalin tuntemistakin voin tosin sanoa, että on päivänselvää, ettei elokuva perustu amerikkalaistarinaan. Oton epäonniset itsemurhayritykset, miehen halutessa päästä takaisin vaimonsa luokse tuonpuoleisessa, tuntuvat todella epä-hollywoodmaisilta kohtauksilta. Kohtaukset alkavat varsin synkästi ja kouraisevasti, mutta etenevät sitten tumman huumorin kautta.

Tom Hanksin roolityön tapaan minulta kesti aika kauan lämmetä myös itse elokuvalle. Yllättäviä itsemurhayrityskohtauksia lukuun ottamatta leffa vaikutti jotenkin turhan särmittömältä rainalta, jossa yritetään liikaa toistaa vastaavanlaisten äksypappa-tarinoiden lumoa (sitä odotellessa, kun Hollywoodissa päätetään tehdä Mielensäpahoittaja-remake). Epätasainen ja väsähtänyt huumori ei oikein iske, Hanksia on vaikea ottaa tosissaan ja sivuhahmot ovat päällisin puolin ärsyttäviä. Katsoja ymmärtää, miksi Otto haluaa sulkeutua omiin oloihinsa, mutta toisinaan taas Oton äksy käytös turhauttaa. Hän kritisoi vähän väliä muiden toimintaa, mutta häneltä itseltään on käytöstavat lähes kokonaan hukassa. Elokuva paranee edetessään ja kun Hanksille lämpiää ja Oton elämästä pääsee paremmin perille, leffa osuu jopa hyvin tunteisiin. Parhaimmillaan elokuva saa myös nauramaan ihan ääneen. Silti loppuun asti leffalle tuottaa vaikeuksia tasapainotella ruotsalaisen lähdemateriaalin synkkien sävyjen ja amerikkalaisen juustoisuuden välillä. Kiinteistövälittäjäkuvio hoidetaan aika höttöisesti pois alta, minkä lisäksi transmieheksi paljastuvan Malcolmin vaikea perhesuhde sivuutetaan vain nopeasti yhdessä kohtauksessa, eikä sitä kuviota oikein viedä koskaan minnekään.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka filmografia on varsin epätasainen. Siitä löytyy koskettava Finding Neverland - tarinan lähteillä (Finding Neverland - 2004), keskinkertainen 007-leffa Quantum of Solace (2008), raakileeksi jäänyt zombiseikkailu World War Z (2013) kuin myös ihastuttava perhe-elokuva Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018). A Man Called Otto jatkaa Forsterin tiettyä ailahtelevaa linjaa, mihin vaikuttaa David Mageen epätasainen käsikirjoitus. Filmi on kuitenkin pätevästi kuvattu ja ihan hyvin leikattukin. Lavasteet ja asut ovat mainiot, mutta parissa takaumassa Tom Hanksin nuorennusmaskeeraukset eivät näytä kovin uskottavilta. Muutamista tietokonetehosteista myös näkyy pienehkö budjetti. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit lisäävät hyvin tunnelmaan.

Yhteenveto: A Man Called Otto on kelpo draamakomedia, jolle kestää oma aikansa lämmetä. Tom Hanks ei aluksi meinaa istua tympeäksi Otoksi, mutta vähitellen hänen roolityöhönsä alkaa tottua ja häntä alkaa ottaa tosissaan yrmynä ukkona. Samoin itse elokuva vaatii aikansa, ennen kuin siihen pääsee sisälle. Alkupäässä komedian yritykset tuntuvat kömpelöiltä. Filmi ei oikein koskaan onnistu olemaan sinut itsensä kanssa, yrittäessään yhdistellä niin ruotsalaista mustaa huumoria kuin amerikkalaista hyvän mielen hömppää. Osa juonikuvioista jää hieman raakileiksi ja suuri osa sivuhahmoista pysyvät varsin yksiulotteisina pahveina. Oton kertomus kuitenkin muuttuu kohtaus kohtaukselta pidettävämmäksi ja koskettavammaksi. Parhaimmillaan elokuva on aidosti hauska, sekä iskevän liikuttava. Elokuvasta löytyy vikansa, mutta kokonaisuus jää silti ihan mukavasti plussan puolelle. A Man Called Otto tuskin tuo mitään lisää katsojille, jotka ovat nähneet aiemman ruotsalaisfilmin, mutta se on omillaan ihan toimiva draamakomedia, jolla voi pikkuhiljaa käynnistellä tämän leffavuoden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Man Called Otto, 2022, Sony Pictures Entertainment, 2DUX², Playtone, SF Productions, SF Studios, STX Entertainment

Arvostelu: Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web - 2018)

SE MIKÄ EI TAPA

THE GIRL IN THE SPIDER'S WEB

Ohjaus: Fede Alvarez
Pääosissa: Claire Foy, Sverrir Gudnason, LaKeith Stanfield, Stephen Merchant, Christopher Convery, Sylvia Hoeks, Vicky Krieps, Synnøve Macody Lund ja Cameron Britton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ruotsalaisen Stieg Larssonin kirjasarja "Millennium" nousi suureen suosioon, kun kirjat julkaistiin postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen. Suosiota kasvatti kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009) ja Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes - 2009). Yhdysvalloissakin kiinnostuttiin sarjasta ja vuonna 2011 ilmestyi uudelleenfilmatisointi sarjan avausosasta nimeltä The Girl with the Dragon Tattoo. Tekijöiden tarkoituksena oli tehdä filmit myös sarjan kahdesta seuraavasta osasta, mutta kun vuonna 2015 ilmestyi "Millennium"-sarjaa jatkava David Lagercrantzin kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss"), Sony-yhtiö päätti siirtyä tekemään elokuvan siitä. Tekijät ja näyttelijät vaihdettiin, ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa, ja nyt Se mikä ei tapa -elokuva saa ensi-iltansa. Itse kuulin "Millennium"-sarjasta ensimmäisen kerran, kun Miehet jotka vihaavat naisia -leffa ilmestyi ja lähes kaikki tuntemani aikuiset innostuivat siitä. Itseäni ei kuitenkaan aihe kiinnostanut, joten en ollut katsonut elokuvia ennen tätä kesää, kun kuulin, että Lagercrantzin kirjasta tehtäisiin elokuva. Päätin vihdoin antaa mahdollisuuden sarjalle ja ostin kerralla ruotsalaisleffat ja The Girl with the Dragon Tattoon. Yllätyin siitä, että pidin elokuvista enemmän kuin odotin, mutta odotukseni uutta filmiä kohtaan eivät nousseet, sillä Lagercrantzin kirja oli saanut paljon haukkuja. Kuitenkin kun perhetuttuni sai kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen ja pyysi minut mukaansa, innostuin ja menin aika positiivisin mielin katsomaan leffan - lähinnä sen takia, että olin elämäni ensimmäistä kertaa kutsuvierasnäytöksessä.

NSA:lle työskentelevä Frans Balder on kehittänyt laitteen, millä pääsee käsiksi koko maailman ydinaseisiin. Balder kuitenkin pelkää, että laitetta käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, joten hän pyytää hakkeri Lisbeth Salanderia varastamaan sen NSA:lta.

Pääroolissa Lisbeth Salanderina nähdään tällä kertaa The Crown -televisiosarjasta (2016-) tuttu Claire Foy, joka on osassa uskottavampi kuin edeltäjänsä Rooney Mara, joka ei kyennyt luonnollisesti muuttumaan Lisbethiksi. Foy jää kuitenkin kauas alkuperäisen Lisbeth-näyttelijä Noomi Rapacen tasosta, mutta ei Foy millään tavalla huono ole. Hän sopii oivallisesti eristäytyneeksi ja menneisyyden piinaamaksi hakkeriksi, joka yrittää oikaista vääryyksiä maailmasta. Harmillisesti Lisbeth ei hahmona tee erityistä vaikutusta tässä leffassa, vaikka hänestä onkin väännetty naamiokostajan ja supervakoojan risteytys. Hahmo ei nimittäin tunnu kehittyvän oikein mihinkään suuntaan, vaan tuntuu olevan lopussa samassa tilanteessa kuin alussakin, aivan kuin filmin tapahtumilla ei olisi ollut vaikutusta häneen.
     Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistkin on tietty mukana ja tässä leffassa häntä esittää Sverrir Gudnason. Vaikka onkin hauska ratkaisu, että rooliin on palkattu ruotsalainen, on roolitus silti mennyt aika lailla pieleen. Edeltäjiensä Michael Nyqvistin ja Daniel Craigin jälkeen Gudnasonin Mikael tuntuu liian silotellulta hymypojalta, joka ei koskaan vakuuta katsojaa siitä, että hän olisi rosoinen journalisti, jolle on tapahtunut ties mitä. Mikaelia myös vaivaa vielä enemmän se, ettei hahmolle ole keksitty sisältöä, jolloin hän tuntuu olevan mukana vain, koska hänen on pakko olla mukana. Alussa esitellään häntä koskeva juonikuvio Millennium-lehden uudesta omistajasta, mutta tämä unohdetaan heti yhden kohtauksen jälkeen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Millenniumilla työskentelevä Mikaelin salarakas Erika (Vicky Krieps), ydinaselaitteen kehittänyt Frans Balder (Stephen Merchant) ja tämän erikoinen poika August (Christopher Convery), Fransia jahtaava NSA-agentti Needham (LaKeith Stanfield), Ruotsin salaista palvelua johtava Grane (Synnøve Macody Lund), sekä Lisbethin hakkerikaveri Plague (Cameron Britton). August-poika on aika kliseisesti kirjoitettu hahmo, minkä lisäksi agentti Needhamia käsitellään hieman erikoisesti läpi leffan. Merchant ja Stanfield tekevät kelpo työtä sen vähän kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

En voi muuta kuin ihmetellä, miksi ja kenelle tämä elokuva on oikein tehty? Se mikä ei tapa on amerikkalainen elokuva amerikkalaiselle yleisölle ruotsalaisesta kirjasta. On hyvin epätodennäköistä, että suuri osa amerikkalaisyleisöstä olisi nähnyt ruotsalaisia leffoja tai lukenut Larssonin kirjoja. He ovat saattaneet nähdä Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon, mutta sillä ei pitkälle päästä, kun tämän leffan tarina vaatii toisen ja kolmannen kirjan tarinan, mikä syventyy Lisbethin menneisyyteen. Elokuvasta löytyy hetkiä, mitkä menevät varmasti monilta ohi tämän takia. Toki on olemassa se valmis yleisö, joka on lukenut Larssonin kirjat ja/tai nähnyt ruotsalaiset elokuvat, mutta heille Se mikä ei tapa on mitä luultavimmin suuri pettymys. Kyseessä on hyvin geneerinen Hollywoodin toimintaraina, mikä ei ole millään lailla Larssonin trilogian arvoinen seuraaja. Paikoitellen jopa tuntuu siltä kuin tekijät eivät olisi lukeneet Larssonin teoksia, sillä Lisbethin menneisyyttä on muuteltu. Siinä, missä alkuperäinen trilogia oli kylmä, synkkä ja sisälsi paljon inhottavia asioita, minkä seurauksena tarinan päättymisen jälkeen haluaisi mennä suihkuun pesemään kaiken sen kuvottavuuden pois, Se mikä ei tapa silottelee tämän kaiken ja tarjoaa vain vauhdikasta toimintaa. Alkuperäisen trilogian ollessa vahvasti maanläheinen ja realistinen, tämä leffa sisältää kohtauksen, missä Lisbeth syöksyy moottoripyörällä laiturilta jäiseen merenpintaan, mikä särkyy pyörän alla, mutta silti Lisbeth voi helposti jatkaa matkaansa toiseen rantaan.

Elokuvasta löytyy muitakin hetkiä, mitkä eivät tunnu millään lailla uskottavilta. Yhdessä kohtaa Lisbeth hakkeroi kokonaisen lentokentän omaan käyttöönsä puhelimellaan. Hän voi puhelimella ohjailla lentokentän ovia ja kameroita, kun taas minulla on usein vaikeuksia saada Facebook tai Instagram pelittämään kunnolla. Hakkerointi on muutenkin leffan helpoin ratkaisu aivan kaikkeen, jolloin mikään ei tunnu haasteelta Lisbethille. Parissa lähitappelussa Lisbeth on selvästi alakynnessä, mutta muuten elokuvasta puuttuu jännitystä. Kuten jo sanoin, hänestä on tullut mikäkin superagentti ja leffa tiedostaa sen kopioimalla asioita muista vakoojafilmeistä. Jossain kohtaa ajattelin katsovani James Bondia, toisessa Jason Bournea. Loppuhuipennus muistutti sitten Mission: Impossiblea. Leffan tarinakin, missä jahdataan ydintuholaitetta, tuntuu enemmän noilta elokuvasarjoilta kuin Millenniumilta. Tarinaa ei valitettavasti edes kerrota kovin mielenkiintoisesti ja kirjoittajien selvästi nokkelana mietitty juonenkäänne on arvattavissa ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Loppujen lopuksi elokuvan suuri synti on kuitenkin se, että se on äärimmäisen unohdettava. Filmiä katsoessani pidin sitä lähinnä keskinkertaisena, mutta kun olin matkalla kotiin ja tajusin, ettei leffassa tapahtunut mitään muistettavaa, tulin siihen tulokseen, että kyseessä on vain laiska ja laimea dollareiden perässä valmistettu tekele.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Fede Alvarez, joka on aiemmin tehnyt kauhuelokuvat Evil Dead (2013) ja Don't Breathe (2016), mitkä ovat molemmat oikein hyviä genressään. Loikkaus toimintajännärin puolelle ei valitettavasti luonnistunut Alvarezilta, eikä hän saa samanlaista koukkua tähän leffaan. Toivon, että hän jatkaa kauhun puolella, sillä sen hän kyllä taitaa. Alvarezin, Jay Basun ja Steven Knightin käsikirjoitus jättää myös paljon toivomisen varaan, etenkin siinä, miten monet kohtaukset ja tilanteet ratkeavat. Sentään Se mikä ei tapa on kuvattu oivallisesti. Vaikka toimintakohtaukset on pistetty kasaan heiluvan kameran ja nopean leikkauksen kautta, on mukana paljon tyylikkäitä otoksia, joita jaksetaan rauhassa näyttää. Tämä korvaa hieman ankean harmaata värimaailmaa, mikä käy välillä jopa oudon puuduttavaksi. Äänimaailma on mainiosti rakennettu etenkin toimintakohtauksissa. Roque Bañoksen säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää millään tapaa mieleen.

Yhteenveto: Se mikä ei tapa on laiska toimintaraina ja aika varma pettymys Stieg Larssonin trilogian faneille. Elokuva jättää taakseen synkät ja inhottavat tilanteet ja aiheet, ja keskittyy lähinnä helppoon toimintaviihteeseen, mitä katsoo ihan sujuvasti, mutta minkä unohtaa välittömästi leffan päätyttyä. Toimintakohtauksista ei valitettavasti edes löydy jännitystä, vaan kaikki tuntuu ratkeavan liian helposti hakkeroinnin avulla. Käsikirjoittajat ovat muutenkin tehneet laiskoja ratkaisuja, etenkin juonenkäänteen kanssa, minkä arvaa heti elokuvan alkupäässä. Filmi myös tiputtaa pois realistisemman otteen ja tarjoaa hetkiä, jotka toimisivat jossain muussa leffasarjassa, mikä ei ole aiemmin edes pyrkinyt realistisuuteen. Elokuva kopioi liikaa muita vakoojajännäreitä, eikä uskalla olla oma juttunsa. Ohjaaja Fedi Alvarezin olisi kannattanut pysyä kauhupuolella, sillä isompi toimintafilmi ei häneltä luonnistu. Elokuvan ainoa valopilkku on Claire Foy, joka sopii oivallisesti Lisbethiksi. Harmi vain, että itse hahmo (kuten lähes kaikki muukin leffassa) jättää paljon toivomisen varaan. En vieläkään osaa sanoa, kenelle Se mikä ei tapa on tehty. Tuskinpa tämä iskee Larssonin trilogiasta innostuneeseen eurooppalaiseen yleisöön, enkä tiedä, uppoaako tämä itsenäisenä trillerinä amerikkalaisyleisöön, sillä leffa kuitenkin vaatii tietämystä Larssonin kirjoista. Samapa tuo, en voi suositella elokuvaa ja toivon, että tämä jää yksinäiseksi filmiksi, eikä Lagercrantzin toista opusta, "Tyttö joka etsi varjoaan" ("Mannen Som Sökte Sin Skugga" - 2017) väännettä elokuvamuotoon.

Tähän loppuun ilmoitan vielä, että alkuperäisen ruotsalaistrilogian ja Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon arvostelut ovat tulossa lähiviikkojen aikana! Ne eivät valitettavasti mahtuneet julkaistavaksi ennen tämän leffan ilmestymistä, pahoittelut siitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.thehollywoodnews.com
The Girl in the Spider's Web, 2018, Metro-Goldwyn-Mayer, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Scott Rudin Productions, Sony Pictures Entertainment, The Cantillon Company, Yellow Bird