Arvostelu: Falling (2020)

FALLING

Ohjaus: Viggo Mortensen

Pääosissa: Viggo Mortensen, Lance Henriksen, Sverrir Gudnason, Terry Chen, Gabby Velis, Hannah Gross, Laura Linney, Grady McKenzie, Etienne Kellici, William Healy ja David Cronenberg

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Falling on Viggo Mortensenin tähdittämä, ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja säveltämä draamaelokuva. Mortensen oli työstänyt filmin tarinaa jo pidemmän aikaa, yrittäen saada tekstiään läpi eri rahoittajilla. Hänen oli alunperin tarkoitus työskennellä vain kameran takana, tehden ohjaajadebyyttinsä elokuvalla. Vähitellen hän alkoi kuitenkin ymmärtämään, että myydäkseen elokuvan eteenpäin, hänen täytyisi myös esittää pääosaa, vedoten staravoimaansa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ajoilta. Falling sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020, mutta vasta nyt se on saapumassa Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin Mortensenin tehneen siinä vaikka ja mitä. Mortensenia harvoin näkee elokuvissa nykyään ja minua kiinnosti kovasti nähdä, kuinka hän pärjäisi kameran toisella puolella. Kävinkin katsomassa Fallingin sen lehdistönäytöksessä viime marraskuussa.

John Peterson tuo muistisairaan isänsä Willisin maaseudulta Kaliforniaan, etsiäkseen tälle kodin lähempänä omaansa. Poikansa luona nykyhetken ja menneisyyden raja alkaa kuitenkin häilymään Willisin mielessä, eikä hän ole valmis poikansa toivomiin muutoksiin.

Viggo Mortensen on tuttuun tapaansa erinomainen kameran edessä ja tällä kertaa hän näyttelee John Petersonia, miestä, jonka vaikea lapsuus varjostaa hänen mieltään yhä nykypäivänä, mutta joka yrittää pitää menneisyyden kamaluudet erossa uudesta arjestaan. Pelkkä Mortensenin läsnäolo on vakuuttavaa ja on ihailtavaa, kuinka hyvin hän hoitaa hommansa ilman erillistä ohjaajaa. John on mielenkiintoinen hahmona ja häntä syvennetään oivallisesti pitkin leffaa esimerkiksi takaumien kautta. Niissä Johnia näyttelee lapsena ja teininä Grady McKenzie, Etienne Kellici ja William Healy, jotka tekevät myös kaikki hyvää työtä - etenkin äärimmäisen sympaattinen McKenzie.

Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Lance Henriksen, joka tekee kenties parhaan roolityönsä, minkä olen häneltä nähnyt. Henriksen näyttelee Johnin isää, Willis Petersonia, joka ikänsä vuoksi alkaa sekoittamaan nykypäivän menneisyyteen, tehden siten monista tilanteista vaikeita. Vielä vaikeammaksi Willis tekee tilanteet sillä, että hän on persoonana täysmulkvisti. Willis tuntuu vihaavan kaikkia ja kaikkea, eikä todellakaan välitä siitä, missä ympäristössä päättää avata sanaisen arkkunsa, eikä häneltä löydy minkäänlaista suodatinta sanavalinnoilleen. Kaikenlaisia hävyttömiä ja inhottavia asioita jatkuvasti ulos suoltava Willis on erittäin epämiellyttävä, mutta silti kiehtova tapaus. Henriksen on täysillä mukana ja heittäytyy hahmonsa vietäväksi pelottavankin hyvin. Hienoa työtä tekee myös Willistä nuorempana näyttelevä Sverrir Gudnasson. Takaumien kautta käy selväksi, ettei pelkkä ikä ole tehnyt Willisistä sellaista kuin hän on, vaan taustalla on paljon muutakin lapsuudesta lähtien.

     Leffassa nähdään myös Terry Chen Johnin aviomiehenä Ericinä ja Gabby Velis heidän tyttärenään Monicana, Laura Linney Johnin siskona Sarahina, sekä Hannah Gross Johnin ja Sarahin äitinä Gwen Petersonina. Sivuosanäyttelijät tekevät mainiota työtä sillä ruutuajalla, mitä filmi heille tarjoaa. Chen tulkitsee taidokkaasti Johnin aviomiestä, joka yrittää kovasti miellyttää miehen isää, vaikka tämä kuinka olisi Ericiä vastaan homouden ja kiinalaistaustan vuoksi. Sen sijaan, että Eric päättäisi tylyttää Willisiä takaisin, hän on päättänyt pysyä hiljaa ja pyrkii olemaan täysillä rakkaan miehensä rinnalla ja tukena. Itse David Cronenberg, eli mm. Videodrome - tuhon aseen (Videodrome - 1983) ja Kärpäsen (The Fly - 1986) ohjaaja tekee pienen roolin lääkärinä.

Sen lisäksi, että Mortensen on upea kameran edessä, hän tekee vaikutuksen myös sen takana. Mortensen on kirjoittanut ja sitten ohjannut erittäin hyvän draamateoksen, minkä vahva ja traaginen isä-poika-tarina liikuttaa aidosti. Elokuva hyödyntää ajassa edestakaisin liikkumista taidokkaasti ja takaumat vain tukevat nykypäivän kohtauksia. Koska Mortensen ja Henriksen ovat niin loistavia rooleissaan, heidän välisiä kohtauksia seuraa kuin lumottuna. Hahmojen väliset keskustelut ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia. Ne tuntuvat täysin luontevilta ja ne saattavat saada yllättäviä käänteitä vähän väliä. Vaikea yhteinen menneisyys piinaa molempia ja mitä kauemmin John ja Willis ovat yhdessä, sitä useammin vanhat kaunat nostavat taas päätään. Tämä isä-poika-suhde on vaikea, mutta syvä ja moniulotteinen.

Takaumat ovat niinkin onnistuneita, että vaikka niissä ei nähdäkään Mortensenia ja Henrikseniä, katsoja haluaa silti samassa määrin nähdä, mitä menneisyydessä on tapahtunut, eikä halua heti palata takaisin nykyhetkeen. Tähän tosin vaikuttaa se, että toisella puoliskollaan nykyhetken tapahtumat alkavat voimakkaasti toistamaan itseään. Ensimmäinen tunti menee todella nopeasti ja Willisin törkypuheet ovat lähinnä satunnaisia ja vaivaannuttavia. Toisen tunnin aikana Willis ei enää muuta teekään kuin hauku kaikkia, mikä alkaa jossain kohtaa pitkästyttämään ja tympimään. Elokuvassa on useampi minuutti pelkkää haukkumista, minkä voisi poistaa ja silti asia tulisi perille, eikä leffa menettäisi tehoaan. Itse asiassa se olisi vain kompaktimpi paketti ilman toisen puoliskon osittaista tyhjäkäyntiä. Lopussa elokuva taas nousee samoihin korkeuksiin kuin mistä se lähti. Silti se pidempi paikoillaan junnaava osio tiputtaa pisteitä. Hieman tiiviimpänä ja reippaammin eteenpäin kulkevana kokonaisuutena Falling olisi mahtava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin erittäin mainio.

Vaikka käsikirjoitus kaipaakin hieman tiivistämistä, osoittaa Mortensen tässä lahjakkuutensa kirjoittajana. Myös ohjaajana hän onnistuu, saaden niin Henriksenin antamaan kaikkensa kuin rakentaen voimakasta tunnetta. Lisäksi Mortensen on myös säveltänyt elokuvan musiikit ja tekee siinäkin oivaa työtä. Onko mitään, mitä hän ei osaa tehdä? Jos kamera ei olisi liikkeessä, voisin uskoa, että hän toimi myös kuvaajana. Hyvää kuvausta (ja käsikirjoitusta) tukee hyvä leikkaus, vaikka viimeistään siinä olisi tiettyjä osioita voinut tiivistää. Menneisyyden kohtauksissa eri ajat on taidokkaasti toteutettu lavastein ja asuin. 

Yhteenveto: Falling on todella hyvä draamaelokuva ja vahva osoitus Viggo Mortensenin lahjakkuuksista myös kameran takana. Mortensen ällistyttääkin sillä, kuinka paljon hän on leffan eteen tehnyt aina näyttelemisestä ohjaamiseen ja käsikirjoittamisesta tuottamiseen. Hän on jopa säveltänyt elokuvan musiikit! Vaikka Mortensen onkin kameran edessä vakuuttava, parasta työtä näyttelijöistä tekee äksyä Willis-isää esittävä Lance Henriksen, joka on erinomainen kiinnostavassa (joskin epämiellyttävässä) roolissaan. Filmin vaikea isä-poika-suhde on voimakkaasti rakennettu ja niin Mortensenin ja Henriksenin roolityöt kuin taidokas takaumien käyttö auttavat katsojaa syventymään sen moniulotteisuuteen. Leffasta löytyy kuitenkin ongelmansa ja toinen puolisko ryhtyy toistamaan itseään liikaa. Henriksenin loistotyöstä huolimatta hänen hahmonsa jatkuva hävyttömyyksien suoltaminen alkaa jossain kohtaa kyllästyttämään itse kutakin. Falling on heikkouksistaan huolimatta erittäin mainio teos, jota suosittelen kaikille draamatarinoiden ystäville - sekä tietty Viggon faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Falling, 2020, Perceval Pictures, Ingenious Media, Baral Waley Productions, Scythia Films, Zephyr Films, Achille Productions

Arvostelu: Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web - 2018)

SE MIKÄ EI TAPA

THE GIRL IN THE SPIDER'S WEB

Ohjaus: Fede Alvarez
Pääosissa: Claire Foy, Sverrir Gudnason, LaKeith Stanfield, Stephen Merchant, Christopher Convery, Sylvia Hoeks, Vicky Krieps, Synnøve Macody Lund ja Cameron Britton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ruotsalaisen Stieg Larssonin kirjasarja "Millennium" nousi suureen suosioon, kun kirjat julkaistiin postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen. Suosiota kasvatti kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009) ja Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes - 2009). Yhdysvalloissakin kiinnostuttiin sarjasta ja vuonna 2011 ilmestyi uudelleenfilmatisointi sarjan avausosasta nimeltä The Girl with the Dragon Tattoo. Tekijöiden tarkoituksena oli tehdä filmit myös sarjan kahdesta seuraavasta osasta, mutta kun vuonna 2015 ilmestyi "Millennium"-sarjaa jatkava David Lagercrantzin kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss"), Sony-yhtiö päätti siirtyä tekemään elokuvan siitä. Tekijät ja näyttelijät vaihdettiin, ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa, ja nyt Se mikä ei tapa -elokuva saa ensi-iltansa. Itse kuulin "Millennium"-sarjasta ensimmäisen kerran, kun Miehet jotka vihaavat naisia -leffa ilmestyi ja lähes kaikki tuntemani aikuiset innostuivat siitä. Itseäni ei kuitenkaan aihe kiinnostanut, joten en ollut katsonut elokuvia ennen tätä kesää, kun kuulin, että Lagercrantzin kirjasta tehtäisiin elokuva. Päätin vihdoin antaa mahdollisuuden sarjalle ja ostin kerralla ruotsalaisleffat ja The Girl with the Dragon Tattoon. Yllätyin siitä, että pidin elokuvista enemmän kuin odotin, mutta odotukseni uutta filmiä kohtaan eivät nousseet, sillä Lagercrantzin kirja oli saanut paljon haukkuja. Kuitenkin kun perhetuttuni sai kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen ja pyysi minut mukaansa, innostuin ja menin aika positiivisin mielin katsomaan leffan - lähinnä sen takia, että olin elämäni ensimmäistä kertaa kutsuvierasnäytöksessä.

NSA:lle työskentelevä Frans Balder on kehittänyt laitteen, millä pääsee käsiksi koko maailman ydinaseisiin. Balder kuitenkin pelkää, että laitetta käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, joten hän pyytää hakkeri Lisbeth Salanderia varastamaan sen NSA:lta.

Pääroolissa Lisbeth Salanderina nähdään tällä kertaa The Crown -televisiosarjasta (2016-) tuttu Claire Foy, joka on osassa uskottavampi kuin edeltäjänsä Rooney Mara, joka ei kyennyt luonnollisesti muuttumaan Lisbethiksi. Foy jää kuitenkin kauas alkuperäisen Lisbeth-näyttelijä Noomi Rapacen tasosta, mutta ei Foy millään tavalla huono ole. Hän sopii oivallisesti eristäytyneeksi ja menneisyyden piinaamaksi hakkeriksi, joka yrittää oikaista vääryyksiä maailmasta. Harmillisesti Lisbeth ei hahmona tee erityistä vaikutusta tässä leffassa, vaikka hänestä onkin väännetty naamiokostajan ja supervakoojan risteytys. Hahmo ei nimittäin tunnu kehittyvän oikein mihinkään suuntaan, vaan tuntuu olevan lopussa samassa tilanteessa kuin alussakin, aivan kuin filmin tapahtumilla ei olisi ollut vaikutusta häneen.
     Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistkin on tietty mukana ja tässä leffassa häntä esittää Sverrir Gudnason. Vaikka onkin hauska ratkaisu, että rooliin on palkattu ruotsalainen, on roolitus silti mennyt aika lailla pieleen. Edeltäjiensä Michael Nyqvistin ja Daniel Craigin jälkeen Gudnasonin Mikael tuntuu liian silotellulta hymypojalta, joka ei koskaan vakuuta katsojaa siitä, että hän olisi rosoinen journalisti, jolle on tapahtunut ties mitä. Mikaelia myös vaivaa vielä enemmän se, ettei hahmolle ole keksitty sisältöä, jolloin hän tuntuu olevan mukana vain, koska hänen on pakko olla mukana. Alussa esitellään häntä koskeva juonikuvio Millennium-lehden uudesta omistajasta, mutta tämä unohdetaan heti yhden kohtauksen jälkeen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Millenniumilla työskentelevä Mikaelin salarakas Erika (Vicky Krieps), ydinaselaitteen kehittänyt Frans Balder (Stephen Merchant) ja tämän erikoinen poika August (Christopher Convery), Fransia jahtaava NSA-agentti Needham (LaKeith Stanfield), Ruotsin salaista palvelua johtava Grane (Synnøve Macody Lund), sekä Lisbethin hakkerikaveri Plague (Cameron Britton). August-poika on aika kliseisesti kirjoitettu hahmo, minkä lisäksi agentti Needhamia käsitellään hieman erikoisesti läpi leffan. Merchant ja Stanfield tekevät kelpo työtä sen vähän kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

En voi muuta kuin ihmetellä, miksi ja kenelle tämä elokuva on oikein tehty? Se mikä ei tapa on amerikkalainen elokuva amerikkalaiselle yleisölle ruotsalaisesta kirjasta. On hyvin epätodennäköistä, että suuri osa amerikkalaisyleisöstä olisi nähnyt ruotsalaisia leffoja tai lukenut Larssonin kirjoja. He ovat saattaneet nähdä Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon, mutta sillä ei pitkälle päästä, kun tämän leffan tarina vaatii toisen ja kolmannen kirjan tarinan, mikä syventyy Lisbethin menneisyyteen. Elokuvasta löytyy hetkiä, mitkä menevät varmasti monilta ohi tämän takia. Toki on olemassa se valmis yleisö, joka on lukenut Larssonin kirjat ja/tai nähnyt ruotsalaiset elokuvat, mutta heille Se mikä ei tapa on mitä luultavimmin suuri pettymys. Kyseessä on hyvin geneerinen Hollywoodin toimintaraina, mikä ei ole millään lailla Larssonin trilogian arvoinen seuraaja. Paikoitellen jopa tuntuu siltä kuin tekijät eivät olisi lukeneet Larssonin teoksia, sillä Lisbethin menneisyyttä on muuteltu. Siinä, missä alkuperäinen trilogia oli kylmä, synkkä ja sisälsi paljon inhottavia asioita, minkä seurauksena tarinan päättymisen jälkeen haluaisi mennä suihkuun pesemään kaiken sen kuvottavuuden pois, Se mikä ei tapa silottelee tämän kaiken ja tarjoaa vain vauhdikasta toimintaa. Alkuperäisen trilogian ollessa vahvasti maanläheinen ja realistinen, tämä leffa sisältää kohtauksen, missä Lisbeth syöksyy moottoripyörällä laiturilta jäiseen merenpintaan, mikä särkyy pyörän alla, mutta silti Lisbeth voi helposti jatkaa matkaansa toiseen rantaan.

Elokuvasta löytyy muitakin hetkiä, mitkä eivät tunnu millään lailla uskottavilta. Yhdessä kohtaa Lisbeth hakkeroi kokonaisen lentokentän omaan käyttöönsä puhelimellaan. Hän voi puhelimella ohjailla lentokentän ovia ja kameroita, kun taas minulla on usein vaikeuksia saada Facebook tai Instagram pelittämään kunnolla. Hakkerointi on muutenkin leffan helpoin ratkaisu aivan kaikkeen, jolloin mikään ei tunnu haasteelta Lisbethille. Parissa lähitappelussa Lisbeth on selvästi alakynnessä, mutta muuten elokuvasta puuttuu jännitystä. Kuten jo sanoin, hänestä on tullut mikäkin superagentti ja leffa tiedostaa sen kopioimalla asioita muista vakoojafilmeistä. Jossain kohtaa ajattelin katsovani James Bondia, toisessa Jason Bournea. Loppuhuipennus muistutti sitten Mission: Impossiblea. Leffan tarinakin, missä jahdataan ydintuholaitetta, tuntuu enemmän noilta elokuvasarjoilta kuin Millenniumilta. Tarinaa ei valitettavasti edes kerrota kovin mielenkiintoisesti ja kirjoittajien selvästi nokkelana mietitty juonenkäänne on arvattavissa ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Loppujen lopuksi elokuvan suuri synti on kuitenkin se, että se on äärimmäisen unohdettava. Filmiä katsoessani pidin sitä lähinnä keskinkertaisena, mutta kun olin matkalla kotiin ja tajusin, ettei leffassa tapahtunut mitään muistettavaa, tulin siihen tulokseen, että kyseessä on vain laiska ja laimea dollareiden perässä valmistettu tekele.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Fede Alvarez, joka on aiemmin tehnyt kauhuelokuvat Evil Dead (2013) ja Don't Breathe (2016), mitkä ovat molemmat oikein hyviä genressään. Loikkaus toimintajännärin puolelle ei valitettavasti luonnistunut Alvarezilta, eikä hän saa samanlaista koukkua tähän leffaan. Toivon, että hän jatkaa kauhun puolella, sillä sen hän kyllä taitaa. Alvarezin, Jay Basun ja Steven Knightin käsikirjoitus jättää myös paljon toivomisen varaan, etenkin siinä, miten monet kohtaukset ja tilanteet ratkeavat. Sentään Se mikä ei tapa on kuvattu oivallisesti. Vaikka toimintakohtaukset on pistetty kasaan heiluvan kameran ja nopean leikkauksen kautta, on mukana paljon tyylikkäitä otoksia, joita jaksetaan rauhassa näyttää. Tämä korvaa hieman ankean harmaata värimaailmaa, mikä käy välillä jopa oudon puuduttavaksi. Äänimaailma on mainiosti rakennettu etenkin toimintakohtauksissa. Roque Bañoksen säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää millään tapaa mieleen.

Yhteenveto: Se mikä ei tapa on laiska toimintaraina ja aika varma pettymys Stieg Larssonin trilogian faneille. Elokuva jättää taakseen synkät ja inhottavat tilanteet ja aiheet, ja keskittyy lähinnä helppoon toimintaviihteeseen, mitä katsoo ihan sujuvasti, mutta minkä unohtaa välittömästi leffan päätyttyä. Toimintakohtauksista ei valitettavasti edes löydy jännitystä, vaan kaikki tuntuu ratkeavan liian helposti hakkeroinnin avulla. Käsikirjoittajat ovat muutenkin tehneet laiskoja ratkaisuja, etenkin juonenkäänteen kanssa, minkä arvaa heti elokuvan alkupäässä. Filmi myös tiputtaa pois realistisemman otteen ja tarjoaa hetkiä, jotka toimisivat jossain muussa leffasarjassa, mikä ei ole aiemmin edes pyrkinyt realistisuuteen. Elokuva kopioi liikaa muita vakoojajännäreitä, eikä uskalla olla oma juttunsa. Ohjaaja Fedi Alvarezin olisi kannattanut pysyä kauhupuolella, sillä isompi toimintafilmi ei häneltä luonnistu. Elokuvan ainoa valopilkku on Claire Foy, joka sopii oivallisesti Lisbethiksi. Harmi vain, että itse hahmo (kuten lähes kaikki muukin leffassa) jättää paljon toivomisen varaan. En vieläkään osaa sanoa, kenelle Se mikä ei tapa on tehty. Tuskinpa tämä iskee Larssonin trilogiasta innostuneeseen eurooppalaiseen yleisöön, enkä tiedä, uppoaako tämä itsenäisenä trillerinä amerikkalaisyleisöön, sillä leffa kuitenkin vaatii tietämystä Larssonin kirjoista. Samapa tuo, en voi suositella elokuvaa ja toivon, että tämä jää yksinäiseksi filmiksi, eikä Lagercrantzin toista opusta, "Tyttö joka etsi varjoaan" ("Mannen Som Sökte Sin Skugga" - 2017) väännettä elokuvamuotoon.

Tähän loppuun ilmoitan vielä, että alkuperäisen ruotsalaistrilogian ja Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon arvostelut ovat tulossa lähiviikkojen aikana! Ne eivät valitettavasti mahtuneet julkaistavaksi ennen tämän leffan ilmestymistä, pahoittelut siitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.thehollywoodnews.com
The Girl in the Spider's Web, 2018, Metro-Goldwyn-Mayer, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Scott Rudin Productions, Sony Pictures Entertainment, The Cantillon Company, Yellow Bird