Arvostelu: Brahms: The Boy II (2020)

BRAHMS: THE BOY II

Ohjaus: William Brent Bell
Pääosissa: Katie Holmes, Christopher Convery, Owain Yeoman, Ralph Ineson, Anjali Jay, Oliver Rice, Joely Collins, Keoni Rebeiro ja Natalie Moon
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16

William Brent Bellin ohjaama ja Stacey Menearin käsikirjoittama kauhuelokuva The Boy (2016) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Menear ryhtyi suunnittelemaan jatkotarinaa ja Bell päätti jatkaa ohjaajana. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja monissa maissa Brahms: The Boy II:ksi nimetty jatko-osa ilmestyi jo tammikuussa 2020, mutta Suomeen leffa saapuu vasta nyt. Pidin ensimmäistä The Boyta ihan kivana kauhuleffana, minkä lopun iskevä käänne onnistui pelastamaan kokonaisuuden. Odotukseni eivät kuitenkaan olleet korkeat jatko-osaa kohtaan, etenkään kun leffa alkoi saamaan murskakritiikkiä niin kriitikoilta kuin katsojilta. Kävin kuitenkin katsomassa Brahms: The Boy II:n sen ennakkonäytöksessä, kun elokuvateattereita avattiin uudestaan kesäkuussa.

Joutuaan väkivaltaisen murtovarkauden kohteeksi, Liza ja Sean päättävät muuttaa vähäksi aikaa pois kaupungista, kun heidän poikansa Juden traumat näkyvät mykkyytenä. Uudesta kodistaan Jude löytää nuken, Brahmsin, josta muodostuu hänen uusi ystävänsä.

Katie Holmes ja Owain Yeoman näyttelevä Lizaa ja Seania, pariskuntaa, jolla on nuori poika Jude (Christopher Convery). Liza on tyypillinen kauhuelokuvien äitihahmo, joka huomaa pian, että jokin on nyt pielessä, eikä lapsella ole kaikki hyvin. Sean taas on ärsyttävän tavanomainen kauhuleffaisä, joka yrittää vain rauhoitella vaimoaan ja järkeillä, että kaikenlaiset äitihahmon kokemat outoudet ovat vain stressireaktioita tai vastaavaa. Hahmot ovat tylsiä, eikä heidän kohtaloistaan jaksa välittää. Holmes ja Yeoman eivät edes näytä olevan kiinnostuneita projektista, vaan hoitavat hommansa läpi elokuvan vain niin hyvin, että ovat palkkansa ansainneet. Convery on kelvollinen valinta nuoreksi Judeksi, joka löytää pahaenteisen Brahms-nuken ja johon hän ystävystyy turhankin voimakkaasti. Jude on traumatisoitunut murtovarkaiden hyökkäyksestä, eikä sen takia suostu tai kykene puhumaan. Convery on parhaimmillaan, kun Jude on mykkä, sillä kun hänen täytyy puhua repliikkejään, on lausuminen aika tönkköä.

Ensimmäinen The Boy -elokuva vaikutti suurimman osan ajasta olevan kertomus riivatusta nukesta, kunnes loppuhuipennuksessa paljastuikin, että todellisuudessa kartanon seinien sisällä asuikin aikuinen mies nimeltä Brahms, joka hiippaili ja siirteli nukkea paikasta toiseen, säikytellen päähenkilöä. Jotkut eivät tästä ratkaisusta pitäneet, mutta omasta mielestäni se onnistui nostamaan elokuvan tasoa roimasti. Pöljän Annabelle-kopion sijaan The Boy olikin kekseliäästi täysin oma juttunsa. Pidin erittäin paljon siitä, ettei nukke ollutkaan riivattu, eikä se liikkunut itsekseen. Ja nyt ilmestyy Brahms: The Boy II ja tuntuu siltä, että tekijät kokivatkin pari vuotta jälkeenpäin, etteivät pitäneetkään ideastaan ensimmäisessä osassa. Lähes heti sen jälkeen, kun Jude löytää Brahms-nuken, elokuva tekee selväksi sen, että tällä kertaa nukke onkin elävä. Ja siinä kohtaa Brahms: The Boy II menetti minut täysin.

Jo elokuvan ensimmäiset minuutit osoittavat, että tällä kertaa on menty metsään ja pahasti. Heti aloituskohtaus esittelee, että leffan kauhu muodostuu vain ja ainoastaan typeristä, ärsyttävistä, laiskoista ja kaikin tavoin kehnoista äkkisäikäytyksistä kovaäänisen böö-efektin kera. Sen lisäksi koko murtovarkaiden hyökkäys on todella kömpelösti tehty kohtaus, mikä tuntuu siltä, että se lisättiin käsikirjoitukseen viime hetkellä, tekijöiden pohtiessa kiireessä, minkä takia nämä hahmot matkustaisivat taloon, mistä Brahms löytyy. Ja sitten leffa vielä päättää heittää koko ensimmäisen elokuvan roskakoriin. Mitä helvettiä tekijät tuumivat tätä kirjoittaessaan? Kenelle he päättivät tehdä tämän jatko-osan? Ei ainakaan heille, jotka pitivät ensimmäisestä osasta, sillä tämä surkeus vain pilaa ensimmäisen osan. Kyseessä on ällistyttävän väkisin ja epätoivoisesti väännetty jatko-osa.

Brahms: The Boy II on niitä kauhuelokuvia, missä on tarinaa oikeastaan vain puolen tunnin lyhytelokuvaan, joten sitä on pitänyt venyttää ties miten. Alle puolentoista tunnin leffaksi tämä on yllättävänkin pitkäveteinen sisällön puutteen takia. Suunnilleen kymmenen minuutin välein mukaan on pakko saada jokin säikäytys ja ne ovat tietty laiskimmasta päästä. Oli vähällä, etten nauranut, kun yksi pelottelu onkin unta ja kun hahmo herää, tulee uusi säikäytys ja sekin oli vain unta. Ja tietysti monen kauhukohtauksen jälkeen hahmot käyttäytyvät kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Leffasta löytyy muitakin naurettavia juttuja ja usein se on jopa tahattoman koominen kaikessa ylivakavuudessaan ja -draamaattisuudessaan. Brahms-nukella vaikuttaisi olevan oma tahto ja kun muut eivät tee, kuten se haluaa, Brahmsin pelottavaksi tarkoitetut suuttumukset muistuttavat lähinnä uhmaikäisen lapsen kiukustumista. Samalla tavoin leffakin tuntuu suuttuvan, kun katsoja huvittuu sen yrityksistä olla karmiva ja uhkaava.

En voi olla kummastelematta, mitä ihmettä käsikirjoittaja Stacey Menear ajatteli tätä leffaa suunnitellessaan? Aivan kuin hän olisi unohtanut monet jutut ensimmäisestä elokuvasta. Ensimmäinen leffa päättyi siihen, että Brahms-mies olikin yhä elossa, mutta tässä häntä ei sitten nähdäkään. Mitä hänelle tapahtui? Lisäksi hänet vieläpä nähtiin korjaamassa nukkea, mutta tässä leffassa annetaan uusi selitys sille, että nukke on taas kunnossa. Ymmärtäisin, jos leffoilla olisi eri tekijät, mutta sama käsikirjoittaja ja sama ohjaaja palasivat tekemään tämänkin. Ohjaaja William Brent Bellin työ on täysin mitäänsanomatonta, eikä hän vaikuta edes yrittävän. Pelkkiä halpoja äkkisäikäytyksiä toisensa perään, ilman yritystäkään luoda pelottavaa ilmapiiriä. Tylsää. Paikoitellen leffa on tyylikkäästi kuvattu, mutta mukana on myös paljon hätäisesti otettuja kuvia. Sentään lavasteet ovat näyttävät. Äänimaailma luottaa aivan liikaa koviin äänitehosteisiin ja Brett Detarin säveltämät musiikit ovat vain tyhjänpäiväistä mölyä.

Yhteenveto: Brahms: The Boy II on hämmästyttävän surkea ja surkuhupaisa jatko-osa ihan menevälle kauhuleffalle, The Boylle. Tuntuu kuin tekijät olisivat joko unohtaneet ensimmäisen osan loppuratkaisun tai olisivat alkaneet pitämään sitä tylsänä ideana, sillä tässä sen nokkela huipennus heitetään roskakoriin nopeasti. Brahmsista on tehty tylsä ja lähinnä huvittava Annabelle-kopio, joka kiukuttelee kuin uhmaikäinen kakara, jos sen "sääntöjä" ei noudateta. Elokuva on muutenkin tahattoman koominen, mitä vain pahentaa leffan yritys olla todella vakavasti otettava. Aivan kuin leffa vain leikkisi olevansa kauhuelokuva. Kauhu koostuu pelkistä laiskoista ja typeristä äkkisäikäytyksistä kovan äänen kera, eikä ohjaaja William Brent Bell edes yritä rakentaa karmivaa tunnelmaa. Kunnon sisältöä leffassa ei ole juuri nimeksikään ja elokuva onkin täytetty yhä vain uusilla böö-pelotteluilla, jotta kesto saadaan edes yli tuntiin ja 20 minuuttiin. Siinäkin ajassa katsoja ehtii tylsistyä useaan otteeseen. Brahms: The Boy II:a ei voi suositella oikein kenellekään. He, jotka pitivät ensimmäisen The Boyn käänteestä, luultavasti inhoavat sitä, että tällä kertaa nukke onkin elävä, sillä se vain pilaa ensimmäisen osan. Kauhufaneja taas ärsyttää, kuinka laiskasti leffa on tehty. Elokuva sopii oikeastaan vain kaveriporukalla pidettävään leffailtaan, missä filmin huonoudelle ja urpoudelle voi naureskella. Lopussa leffa tietty yrittää vielä pohjustaa mahdollista kolmososaa. Ei kiitos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brahms: The Boy II, 2020, Huayi Brothers, Lakeshore Entertainment, STX Entertainment

Arvostelu: Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web - 2018)

SE MIKÄ EI TAPA

THE GIRL IN THE SPIDER'S WEB

Ohjaus: Fede Alvarez
Pääosissa: Claire Foy, Sverrir Gudnason, LaKeith Stanfield, Stephen Merchant, Christopher Convery, Sylvia Hoeks, Vicky Krieps, Synnøve Macody Lund ja Cameron Britton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ruotsalaisen Stieg Larssonin kirjasarja "Millennium" nousi suureen suosioon, kun kirjat julkaistiin postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen. Suosiota kasvatti kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009) ja Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes - 2009). Yhdysvalloissakin kiinnostuttiin sarjasta ja vuonna 2011 ilmestyi uudelleenfilmatisointi sarjan avausosasta nimeltä The Girl with the Dragon Tattoo. Tekijöiden tarkoituksena oli tehdä filmit myös sarjan kahdesta seuraavasta osasta, mutta kun vuonna 2015 ilmestyi "Millennium"-sarjaa jatkava David Lagercrantzin kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss"), Sony-yhtiö päätti siirtyä tekemään elokuvan siitä. Tekijät ja näyttelijät vaihdettiin, ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa, ja nyt Se mikä ei tapa -elokuva saa ensi-iltansa. Itse kuulin "Millennium"-sarjasta ensimmäisen kerran, kun Miehet jotka vihaavat naisia -leffa ilmestyi ja lähes kaikki tuntemani aikuiset innostuivat siitä. Itseäni ei kuitenkaan aihe kiinnostanut, joten en ollut katsonut elokuvia ennen tätä kesää, kun kuulin, että Lagercrantzin kirjasta tehtäisiin elokuva. Päätin vihdoin antaa mahdollisuuden sarjalle ja ostin kerralla ruotsalaisleffat ja The Girl with the Dragon Tattoon. Yllätyin siitä, että pidin elokuvista enemmän kuin odotin, mutta odotukseni uutta filmiä kohtaan eivät nousseet, sillä Lagercrantzin kirja oli saanut paljon haukkuja. Kuitenkin kun perhetuttuni sai kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen ja pyysi minut mukaansa, innostuin ja menin aika positiivisin mielin katsomaan leffan - lähinnä sen takia, että olin elämäni ensimmäistä kertaa kutsuvierasnäytöksessä.

NSA:lle työskentelevä Frans Balder on kehittänyt laitteen, millä pääsee käsiksi koko maailman ydinaseisiin. Balder kuitenkin pelkää, että laitetta käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, joten hän pyytää hakkeri Lisbeth Salanderia varastamaan sen NSA:lta.

Pääroolissa Lisbeth Salanderina nähdään tällä kertaa The Crown -televisiosarjasta (2016-) tuttu Claire Foy, joka on osassa uskottavampi kuin edeltäjänsä Rooney Mara, joka ei kyennyt luonnollisesti muuttumaan Lisbethiksi. Foy jää kuitenkin kauas alkuperäisen Lisbeth-näyttelijä Noomi Rapacen tasosta, mutta ei Foy millään tavalla huono ole. Hän sopii oivallisesti eristäytyneeksi ja menneisyyden piinaamaksi hakkeriksi, joka yrittää oikaista vääryyksiä maailmasta. Harmillisesti Lisbeth ei hahmona tee erityistä vaikutusta tässä leffassa, vaikka hänestä onkin väännetty naamiokostajan ja supervakoojan risteytys. Hahmo ei nimittäin tunnu kehittyvän oikein mihinkään suuntaan, vaan tuntuu olevan lopussa samassa tilanteessa kuin alussakin, aivan kuin filmin tapahtumilla ei olisi ollut vaikutusta häneen.
     Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistkin on tietty mukana ja tässä leffassa häntä esittää Sverrir Gudnason. Vaikka onkin hauska ratkaisu, että rooliin on palkattu ruotsalainen, on roolitus silti mennyt aika lailla pieleen. Edeltäjiensä Michael Nyqvistin ja Daniel Craigin jälkeen Gudnasonin Mikael tuntuu liian silotellulta hymypojalta, joka ei koskaan vakuuta katsojaa siitä, että hän olisi rosoinen journalisti, jolle on tapahtunut ties mitä. Mikaelia myös vaivaa vielä enemmän se, ettei hahmolle ole keksitty sisältöä, jolloin hän tuntuu olevan mukana vain, koska hänen on pakko olla mukana. Alussa esitellään häntä koskeva juonikuvio Millennium-lehden uudesta omistajasta, mutta tämä unohdetaan heti yhden kohtauksen jälkeen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Millenniumilla työskentelevä Mikaelin salarakas Erika (Vicky Krieps), ydinaselaitteen kehittänyt Frans Balder (Stephen Merchant) ja tämän erikoinen poika August (Christopher Convery), Fransia jahtaava NSA-agentti Needham (LaKeith Stanfield), Ruotsin salaista palvelua johtava Grane (Synnøve Macody Lund), sekä Lisbethin hakkerikaveri Plague (Cameron Britton). August-poika on aika kliseisesti kirjoitettu hahmo, minkä lisäksi agentti Needhamia käsitellään hieman erikoisesti läpi leffan. Merchant ja Stanfield tekevät kelpo työtä sen vähän kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

En voi muuta kuin ihmetellä, miksi ja kenelle tämä elokuva on oikein tehty? Se mikä ei tapa on amerikkalainen elokuva amerikkalaiselle yleisölle ruotsalaisesta kirjasta. On hyvin epätodennäköistä, että suuri osa amerikkalaisyleisöstä olisi nähnyt ruotsalaisia leffoja tai lukenut Larssonin kirjoja. He ovat saattaneet nähdä Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon, mutta sillä ei pitkälle päästä, kun tämän leffan tarina vaatii toisen ja kolmannen kirjan tarinan, mikä syventyy Lisbethin menneisyyteen. Elokuvasta löytyy hetkiä, mitkä menevät varmasti monilta ohi tämän takia. Toki on olemassa se valmis yleisö, joka on lukenut Larssonin kirjat ja/tai nähnyt ruotsalaiset elokuvat, mutta heille Se mikä ei tapa on mitä luultavimmin suuri pettymys. Kyseessä on hyvin geneerinen Hollywoodin toimintaraina, mikä ei ole millään lailla Larssonin trilogian arvoinen seuraaja. Paikoitellen jopa tuntuu siltä kuin tekijät eivät olisi lukeneet Larssonin teoksia, sillä Lisbethin menneisyyttä on muuteltu. Siinä, missä alkuperäinen trilogia oli kylmä, synkkä ja sisälsi paljon inhottavia asioita, minkä seurauksena tarinan päättymisen jälkeen haluaisi mennä suihkuun pesemään kaiken sen kuvottavuuden pois, Se mikä ei tapa silottelee tämän kaiken ja tarjoaa vain vauhdikasta toimintaa. Alkuperäisen trilogian ollessa vahvasti maanläheinen ja realistinen, tämä leffa sisältää kohtauksen, missä Lisbeth syöksyy moottoripyörällä laiturilta jäiseen merenpintaan, mikä särkyy pyörän alla, mutta silti Lisbeth voi helposti jatkaa matkaansa toiseen rantaan.

Elokuvasta löytyy muitakin hetkiä, mitkä eivät tunnu millään lailla uskottavilta. Yhdessä kohtaa Lisbeth hakkeroi kokonaisen lentokentän omaan käyttöönsä puhelimellaan. Hän voi puhelimella ohjailla lentokentän ovia ja kameroita, kun taas minulla on usein vaikeuksia saada Facebook tai Instagram pelittämään kunnolla. Hakkerointi on muutenkin leffan helpoin ratkaisu aivan kaikkeen, jolloin mikään ei tunnu haasteelta Lisbethille. Parissa lähitappelussa Lisbeth on selvästi alakynnessä, mutta muuten elokuvasta puuttuu jännitystä. Kuten jo sanoin, hänestä on tullut mikäkin superagentti ja leffa tiedostaa sen kopioimalla asioita muista vakoojafilmeistä. Jossain kohtaa ajattelin katsovani James Bondia, toisessa Jason Bournea. Loppuhuipennus muistutti sitten Mission: Impossiblea. Leffan tarinakin, missä jahdataan ydintuholaitetta, tuntuu enemmän noilta elokuvasarjoilta kuin Millenniumilta. Tarinaa ei valitettavasti edes kerrota kovin mielenkiintoisesti ja kirjoittajien selvästi nokkelana mietitty juonenkäänne on arvattavissa ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Loppujen lopuksi elokuvan suuri synti on kuitenkin se, että se on äärimmäisen unohdettava. Filmiä katsoessani pidin sitä lähinnä keskinkertaisena, mutta kun olin matkalla kotiin ja tajusin, ettei leffassa tapahtunut mitään muistettavaa, tulin siihen tulokseen, että kyseessä on vain laiska ja laimea dollareiden perässä valmistettu tekele.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Fede Alvarez, joka on aiemmin tehnyt kauhuelokuvat Evil Dead (2013) ja Don't Breathe (2016), mitkä ovat molemmat oikein hyviä genressään. Loikkaus toimintajännärin puolelle ei valitettavasti luonnistunut Alvarezilta, eikä hän saa samanlaista koukkua tähän leffaan. Toivon, että hän jatkaa kauhun puolella, sillä sen hän kyllä taitaa. Alvarezin, Jay Basun ja Steven Knightin käsikirjoitus jättää myös paljon toivomisen varaan, etenkin siinä, miten monet kohtaukset ja tilanteet ratkeavat. Sentään Se mikä ei tapa on kuvattu oivallisesti. Vaikka toimintakohtaukset on pistetty kasaan heiluvan kameran ja nopean leikkauksen kautta, on mukana paljon tyylikkäitä otoksia, joita jaksetaan rauhassa näyttää. Tämä korvaa hieman ankean harmaata värimaailmaa, mikä käy välillä jopa oudon puuduttavaksi. Äänimaailma on mainiosti rakennettu etenkin toimintakohtauksissa. Roque Bañoksen säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää millään tapaa mieleen.

Yhteenveto: Se mikä ei tapa on laiska toimintaraina ja aika varma pettymys Stieg Larssonin trilogian faneille. Elokuva jättää taakseen synkät ja inhottavat tilanteet ja aiheet, ja keskittyy lähinnä helppoon toimintaviihteeseen, mitä katsoo ihan sujuvasti, mutta minkä unohtaa välittömästi leffan päätyttyä. Toimintakohtauksista ei valitettavasti edes löydy jännitystä, vaan kaikki tuntuu ratkeavan liian helposti hakkeroinnin avulla. Käsikirjoittajat ovat muutenkin tehneet laiskoja ratkaisuja, etenkin juonenkäänteen kanssa, minkä arvaa heti elokuvan alkupäässä. Filmi myös tiputtaa pois realistisemman otteen ja tarjoaa hetkiä, jotka toimisivat jossain muussa leffasarjassa, mikä ei ole aiemmin edes pyrkinyt realistisuuteen. Elokuva kopioi liikaa muita vakoojajännäreitä, eikä uskalla olla oma juttunsa. Ohjaaja Fedi Alvarezin olisi kannattanut pysyä kauhupuolella, sillä isompi toimintafilmi ei häneltä luonnistu. Elokuvan ainoa valopilkku on Claire Foy, joka sopii oivallisesti Lisbethiksi. Harmi vain, että itse hahmo (kuten lähes kaikki muukin leffassa) jättää paljon toivomisen varaan. En vieläkään osaa sanoa, kenelle Se mikä ei tapa on tehty. Tuskinpa tämä iskee Larssonin trilogiasta innostuneeseen eurooppalaiseen yleisöön, enkä tiedä, uppoaako tämä itsenäisenä trillerinä amerikkalaisyleisöön, sillä leffa kuitenkin vaatii tietämystä Larssonin kirjoista. Samapa tuo, en voi suositella elokuvaa ja toivon, että tämä jää yksinäiseksi filmiksi, eikä Lagercrantzin toista opusta, "Tyttö joka etsi varjoaan" ("Mannen Som Sökte Sin Skugga" - 2017) väännettä elokuvamuotoon.

Tähän loppuun ilmoitan vielä, että alkuperäisen ruotsalaistrilogian ja Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon arvostelut ovat tulossa lähiviikkojen aikana! Ne eivät valitettavasti mahtuneet julkaistavaksi ennen tämän leffan ilmestymistä, pahoittelut siitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.thehollywoodnews.com
The Girl in the Spider's Web, 2018, Metro-Goldwyn-Mayer, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Scott Rudin Productions, Sony Pictures Entertainment, The Cantillon Company, Yellow Bird