The Legend of Korra, kausi 2: Henget (The Legend of Korra - Book Two: Spirits - 2013) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 2: HENGET

THE LEGEND OF KORRA - BOOK TWO: SPIRITS

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Mindy Sterling, Kiernan Shipka, Dee Bradley Baker, Lisa Edelstein, John Michael Higgins, Adrian LaTourelle, Aaron Himelstein, Aubrey Plaza, James Remar, Alex McKenna, Richael Riehle, Steven Yeun, April Stewart, Greg Baldwin, Héctor Elizondo ja Jason Isaacs

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 14

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Ilma. Vesi.

Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) tarinaa jatkanut The Legend of Korra nousi pienimuotoiseen suosioon, sekä keräsi kehuja kriitikoilta, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012, joten jatkoa oli luvassa. Kakkoskaudella animointivastuu jaettiin kahdelle firmalle, ensimmäisen kauden tehneelle Studio Mirille ja Pierrotille, kun Studio Mir ei suostunut ottamaan yksin vastuuta työläästä prosessista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja lopulta The Legend of Korran toisen tuotantokauden, Henkien esitys alkoi syyskuussa 2013. Katsojaluvut laskivat, eikä kausi saanut yhtä kehuvaa vastaanottoa kriitikoilta, mutta sarja pysyi silti tarpeeksi suosittuna. Itse katsoin lapsena paljon alkuperäistä Avataria ja pidin siitä valtavasti. Ilokseni suorastaan rakastin sitä yhä aikuisiällä ja ryhdyin positiivisin mielin katsomaan myös sata vuotta myöhemmin tapahtuvaa The Legend of Korraa. Tämä sarja ei kuitenkaan saanut minua erityisemmin innostumaan ja minulta kestikin muutama kuukausi, ennen kuin palasin sarjan pariin.

On kulunut puoli vuotta siitä, kun Korra ja kumppanit päihittivät Amonin ja tämän Ekvalisti-joukot. Uusia ongelmia syntyy, kun Pohjoinen vesikansa hyökkää Eteläisen vesikansan kimppuun ja kun muinaiset henget heräilevät horroksestaan.

The Legend of Korran tutut hahmot tekevät paluun, lähtien toki sen nimikkohahmosta, Korrasta (äänenä Janet Varney). Ykköskauden aikana Korra tottui Republic Cityn meininkiin, päihitti elementtejä käyttäviä jahtaavien Ekvalistien johtajan Amonin (Steve Blum), sekä on nyt omasta mielestään oppinut viimeisenkin neljästä elementistä, ilman, kokien olevansa oikeasti valmis avatariksi ja suojelemaan maailmaa. Korra pysyy oivana hahmona, vaikkei hänellä ole vieläkään samalla tavalla selvää missiota ja samalla väkevää kasvua, kuten edeltäjällään Aangilla. Korran pitää kuitenkin tällä kaudella päästä paremmin käsiksi henkimaailmaan, mikä vaatii omanlaistaan mielenmaisemaa.

     Korran apuna toimivat veljekset Mako (David Faustino) ja Bolin (P. J. Byrne), joista ensimmäinen työskentelee nyt poliisina ja jälkimmäinen koettaa onneaan näyttelijänä, Asami (Seychelle Gabriel), joka johtaa nyt Future Industriesia, sekä Aangin poika Tenzin (J. K. Simmons), joka yrittää parhaansa mukaan toimia Korran mentorina. Uusina hahmoina mukaan hyppäävät muun muassa Aangin kaksi muuta lasta, tytär Kya (Lisa Edelstein) ja poika Bumi (Richard Riehle), sekä Korran setä Unalaq (Adrien LaTourelle), joka johtaa Pohjoisen vesikansan hyökkäykseen Eteläistä vesikansaa vastaan ja kyseenalaistaa veljentyttärensä lojaaliuden, kun Korra ryhtyy puolustamaan Eteläistä vesikansaa. Mako, Bolin, Asami ja Tenzin pysyvät mainioina hahmoina ja erityisen hupaisaa on Bolinin yritys pärjätä viihdemaailmassa omillaan. Sukulaissuhteensa takia Unalaq on oiva antagonisti tälle kaudelle, vaikka hahmoon ei pureuduta yhtä kiinnostavasti kuten Amoniin ykköskaudella.

Siinä, missä yleisesti konsensus vaikuttaisi olevan, että niin kriitikoiden kuin kansan mielestä The Legend of Korran toinen tuotantokausi on edeltäjäänsä heikompi, omasta mielestäni kakkoskausi oli nimenomaan tasonnosto periaatteessa hyvästä, mutta silti hieman vaisuksi jääneestä ykköskaudesta. Vaikka pidin avauskaudella elementtien käyttäjien ja tavallisten ihmisten välisestä konfliktista, teknologisesti eteenpäin viedystä mutta silti tutuntuntuisesta fantasiamaailmasta, sekä tietystä kypsyydestä, Korran tarina ei imaissut yhtään niin hyvin mukaansa kuin Aangin saaga aiemmin, eikä uudella avatarilla tuntunut olevan samanlaista selvää päämäärää kuin edeltäjällään. Vaikka hieman sama vika vaivaa myös kakkoskautta, koin kauden silti mukaansatempaavammaksi.

Toinen kausi on oikein mainio yhdistelmä ykköskauden poliittisempaa rakentelua ja alkuperäisen Avatarin puhtaampaa fantasiaseikkailua henkimaailmoineen kaikkineen. Sen lisäksi, että kauden varrella kytee konflikti kahden vesikansan välillä, muinaiset henget nousevat esiin pitkästä aikaa, aiheuttaen omanlaistaan kaaosta. Näiden tilanteiden ratkominen vie Korran kiinnostavalle matkalle, jonka ehdottomasti parasta antia on kauden puolenvälin tuplajakso, jossa paljastetaan, kuinka vuosikausia sitten muuasta nuorestamiehestä (Steven Yeun) tuli kaikkien aikojen ensimmäinen avatar. Tämä on kiehtova historiikki tästä maailmasta ja näitä kahta jaksoa katsoessani huomasin useasti toivovani, että tekijät olisivat alun perinkin tehneet sarjan nimenomaan tämän alkuperäisen avatarin tarinasta. Kakkoskausi rakentuu oivallisesti kohti Avatarille tyypillisen mahtipontista finaalia, jättäen minut odottamaan jatkoa huomattavasti positiivisemmin kuin ykköskauden päätyttyä.

Visuaalisesti The Legend of Korra pitää oivallisen tasonsa ja sen lisäksi, että tarinallisesti pidin historian havinoihin sijoittuvista parista jaksosta, ovat ne myös animaatiojäljeltään kauden parasta antia. Oivallisen tunnistettavat ja paikoitellen vekkulin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja animaattorit pääsevät parhaiten vauhtiin, mitä luovemmin hahmot pääsevät hyödyntämään elementtejään. Taustat ovat myös mainion yksityiskohtaisia ja värien käyttö näyttää hyvältä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Jeremy Zuckermanin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

Voittamaton, kausi 4 (Invincible - 2026) - sarja-arvostelu

VOITTAMATON - KAUSI 4

INVINCIBLE

Luoja: Robert Kirkman

Näyttelijät: Steven Yeun, J. K. Simmons, Gillian Jacobs, Christian Convery, Seth Rogen, Sandra Oh, Zoey Deutch, Walton Goggins, Peter Cullen, Jeffrey Dean Morgan, Lee Pace, Mark Hamill, Shantel VanSanten, Ben Schwartz, Fred Tatasciore, Chris Diamantopoulos, Clancy Brown, Tatiana Maslany, Jay Pharoah, Ross Marquand, Grey Griffin, Jonathan Banks, Cliff Curtis, Eric Bauza, Winston Duke, Michael Dorn, Danai Gurira, Matthew Rhys, Troy Baker, Indira Varma, Chloe Bennet, Frank Welker ja Bruce Campbell

Genre: animaatio, toiminta, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 18

Robert Kirkmanin samannimiseen sarjakuvaan perustuva animaatiosarja Voittamaton nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa maaliskuussa 2021. Toinen ja kolmas kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät jälleen töihin ja nyt Voittamattoman neljäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun Prime Videossa. Itse olen pitänyt paljon sarjan aiemmista kausista ja olenkin positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin neljännen kauden uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.

Nolan ja Allen valmistautuvat yhdessä Planeettakoalition kanssa käymään taistoon julmien viltrumilaisten kanssa, mutta siihen Nolan tarvitsee poikansa Voittamattoman apua.

Mark "Voittamaton" Grayson (äänenä Steven Yeun) pistetään pahan paikan äärelle. Hän on hädin tuskin toipunut vammoistaan, jotka hän sai taistelussa Valloittajan (Jeffrey Dean Morgan) kanssa, kun hänen pitäisi lähteä kauas avaruuteen sotaan muita viltrumilaisia vastaan ja ennen kaikkea luottaa isäänsä, tuhansia tappaneeseen Nolaniin, eli Omni-Maniin (J. K. Simmons). Voittamaton pysyy mainiona päähenkilönä, mutta kauden kiinnostavin tyyppi on Nolan, joka on käynyt kausien varrella läpi aikamoista kehityskaarta, miehen ymmärrettyä hirmutekonsa ja käännyttyä omaa kansaansa, viltrumilaisia vastaan.

     Myös muut vanhat tutut, Voittamattoman äiti Debbie (Sandra Oh), velipuoli Oliver (Christian Convery), tyttöystävä Atomi-Eve (Gillian Jacobs), hämärämies Cecil (Walton Goggins), avaruusolento Allen (Seth Rogen), Planeettakoalition johtaja Thaedus (Peter Cullen) ja viltrumilaisten johtaja Thragg (Lee Pace) ovat menossa mukana, kun taas uutena hahmona esitellään Kirkmanin Tech Jacket -sarjakuvista tuttu Zoe Thompson, supersankari, joka päätyy myös auttamaan suuressa planeettojen välisessä sodassa. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja osaan heistä saadaan hyvin syvyyttä kauden varrella, mutta joista osa, kuten Maapallon Vartijat ja edelliskaudella isosti esillä ollut Cecil, jäävät enemmän taka-alalle. Thraggista saadaan rakennettua onnistunut uhka, jonka saapuminen taisteluun kauden loppusuoralla tarjoaa oikeasti jännitettä.

Voittamaton jatkaa mainiota kulkuaan neljännellä kaudellaan. Panokset ovat korkeammat kuin aiemmin, kun varsinainen sota viltrumilaisia vastaan alkaa. Jo yhdessä näistä häikäilemättömistä valloittajista on haastetta useammalle supersankarille, mutta nyt olisi tarkoitus pistää koko Thraggin armeija hengiltä, pysäyttääkseen heidän hirmutekonsa lopullisesti. Kausi pääasiassa vain paranee jakso jaksolta, tarjoaa vauhdikkaan viihdyttäviä toimintakohtauksia, sekä onnistuneen shokeeraaviakin tilanteita. Sarjan korkea ikäraja käy kyllä jälleen hyvin selväksi, koska veri roiskuu ja pahimmillaan ihmisiä suorastaan revitään riekaleiksi.

Kaiken rytinän ja mäiskeen keskellä kauden parasta antia on kuitenkin Nolanin ja Markin vaikea isä-poika-suhde, kun heidän pitäisi tehdä yhteistyötä suurempaa uhkaa vastaan, mutta Mark kokee ymmärrettävästi suuria vaikeuksia luottaa isäänsä ykköskauden tapahtumien jälkeen. Oivallista on myös Markin ja Even välinen draamaosasto, kun he pohtivat yhteistä tulevaisuuttaan supersankari-identiteettiensä kanssa. Sen sijaan kauden kevyesti heikoin puoli on täysin tarpeeton väliseikkailu Helvetissä. Jep, kaiken tämän viltrumilaismenon keskelle on ympätty jakso, jossa Mark käy kirjaimellisesti Helvetissä. Jaksoa ei pelasta edes se, että itse Saatanaa ääninäyttelee Bruce Campbell. Jakso on omituinen kompastus muuten erittäin hyvällä kaudella. Onneksi loppusuora on tasaisen väkevä ja jättää odottamaan innolla jo työn alla olevaa viidettä tuotantokautta.

Animaatiojäljeltään Voittamattoman neljäs kausi on kuitenkin ailahteleva. Ajoittain meno on varsin komeaa, mutta usein animaattorit ovat menneet siitä, mistä aita on matalin, esimerkiksi vain raahaamalla pysäytyskuvaa hahmosta ruudun poikki, simuloiden lentämistä ilman sen kummempia yksityiskohtia. Hahmojen tapa kommunikoida avaruudessa telepaattisesti mahdollistaa myös sen, ettei suiden liikkeitä tarvitse animoida moniin kohtauksiin. Pidän kuitenkin siitä, miltä hahmot näyttävät, yksityiskohtaisista taustoista, sekä värien käytöstä. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu John Paesanon mainioita musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Invincible season 4 www.press.amazonstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Invincible, Yhdysvallat, 2021-, Amazon Studios, Image Comics, Skybound Entertainment

The Rip (2026) - elokuva-arvostelu

THE RIP

Ohjaus: Joe Carnahan

Näyttelijät: Matt Damon, Ben Affleck, Steven Yeun, Teyana Taylor, Catalina Sandino Moreno, Sasha Calle, Kyle Chandler, Scott Adkins, Néstor Carbonell, Jose Pablo Cantillo, Daisuke Tsuji ja Lina Esco

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Rip on Matt Damonin ja Ben Affleckin tähdittämä uusi toimintajännäri. Joe Carnahan kehitti elokuvan tarinan yhdessä Michael McGralen kanssa ja ryhtyi työstämään sen pohjalta käsikirjoitusta. Kesällä 2024 teksti eteni tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Nyt The Rip on julkaistu Netflixissä ja itse olen ollut kiinnostunut sen näkemisestä siitä lähtien, kun kuulin pitkäaikaisten ystävien Damonin ja Affleckin tähdittävän uutta elokuvaa. Katsoinkin The Ripin heti leffan julkaisupäivänä.

Kun miamilainen huumerikostiimi löytää miljoonien dollarien rahakätkön huumekartellin talosta, syntyy jännite siitä, kehen he voivat luottaa. Voivatko he luottaa edes toisiinsa?

The Ripin keulakuvina nähdään tosiaan ystävykset Matt Damon ja Ben Affleck. Damon näyttelee komisario Dane Dumarsia, kun taas Affleck esittää tämän oikeaa kättä, ylikonstaapeli JD Byrneä, jotka toimivat oman taktisen huumerikostiiminsä, TNT:n johtajina. Kuten odottaa saattaa, Damon ja Affleck ovat väkevässä vedossa rooleissaan, huokuen karismaa ja tihkuen testosteronia. Dane ja JD ovat selvästi tehneet pitkän uran yhdessä, mutta bromanssikin asettuu vaakalaudalle, kun heidän tiiminsä tekee kaikkien aikojen rahakätkölöydön. Nopeasti Dane ja JD:kään eivät enää voi luottaa toisiinsa siinä, että mitä jos toinen heistä haluaa kähveltää rahat itselleen.

     Elokuvassa nähdään myös Steven Yeun, Teyana Taylor ja Catalina Sandino Moreno TNT-tiimiin kuuluvina etsivinä Mikenä, Numana ja Lolona, Kyle Chandler ja Jose Pablo Cantillo DEA-agentteina Mattyna ja Dayona, Scott Adkins ja Daisuke Tsuji FBI-agentteina Byrnenä ja Casianona, Néstor Carbonell miamilaisena poliisipäällikkö Thom Vallejona, sekä Sasha Calle rahakätkön sisällään pitävässä huumekartellin talossa asuvana Desinä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti. Hahmoihin on saatu pientä syvyyttä, lähinnä sillä kuinka itse kullakin menee taloudellisesti hieman heikosti ja he kokevat, ettei heitä arvosteta työssään. Tällä jokaiselle rakennetaan motiivia haluta edes osan löydetyistä rahoista itselleen, mikä taas luo hyvää jännitettä virkavallan edustajien välille.

Vaikka olinkin kiinnostunut näkemään Damonin ja Affleckin samassa leffassa jälleen, odotukseni itse elokuvaa kohtaan eivät olleet korkeat. Mutta The Rip pääsi olemaan kenties tämän tammikuun positiivisin yllättäjä. Kyseessä on erittäin pätevä toimintajännäri, joka alustaa asioita oman tovinsa, mutta kun TNT astelee Desin taloon vihjeen perässä ja löytää sieltä hurjan mojovan rahakätkön, elokuva pääsee tosissaan vauhtiin. Tarina on varsin simppeli ja mitään erityisen syvällistä elokuvasta on turha hakea. Mutta sen, minkä The Rip tekee, se tekee todella hyvin.

Elokuvan kiinnostavin aspekti on totta kai tiimin sisälle muodostuva ja alati kasvava jännite siitä, päättääkö joku tiimistä pettää muut ja varastaa rahat itselleen. Ottaisivatko he yhteistuumin parit miljoonat per nuppi ja luovuttaisivat loput takavarikointiin? Vai tuleeko joku ahneeksi ja uskoo voivansa lähteä lipettiin koko summan kanssa? Jännitettä syntyy myös ulkopuolisista tekijöistä, kun muille poliiseille alkaa selvitä, mitä talossa on meneillään, eikä kartellikaan ole järin tyytyväinen siitä, että heidän käteiskasansa ovat päätymässä poliiseille. Kun tilanne kärjistyy toimintakohtauksiin, on luvassa tiivistunnelmaista ammuskelua ja mukaansatempaavia takaa-ajoja. Kun tarina on yksinkertainen mutta tehokas ja jännite pidetään korkealla, vajaan parin tunnin kesto on ohi kuin hujauksessa. Toisinaan huomasin jopa harmittelevani, että The Rip piti katsoa kotona televisiosta, eikä sitä päässyt näkemään isolta kankaalta. Kyseessä kun on laadukkaampi toimintatrilleri kuin vaikkapa ne Jason Stathamin ja Liam Neesonin liukuhihnalta teattereihin putkahtelevat tylsät tusinarainat.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa tosiaan Joe Carnahan. Carnahanin teksti on tarpeeksi hyvä ja hän tehostaa sitä rakentamallaan jännitteellä. The Rip on myös hyvin kuvattu, joskin ensimmäisen ammuskelun aikana kamera heiluu turhankin paljon. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja tehosteet näyttävät hyviltä. Äänimaailma rymistelee mukavasti ja Clinton Shorterin säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Rip, Yhdysvallat, 2026, Artists Equity, Starlight Media

Arvostelu: Mickey 17 (2025)

MICKEY 17

Ohjaus: Bong Joon-ho

Pääosissa: Robert Pattinson, Naomi Ackie, Steven Yeun, Mark Ruffalo, Toni Collette, Anamaria Vartolomei, Daniel Henshall, Cameron Britton, Patsy Ferran, Holliday Grainger ja Steve Park

Genre: scifi, seikkailu, komedia

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Mickey 17 perustuu Edward Ashtonin kirjaan Mickey7 vuodelta 2022. Jo ennen kirjan julkaisemista Warner Bros. Pictures oli hankkinut sen filmatisointioikeudet ja pestannut Parasitella (기생충 - 2019) Oscareita kahmineen Bong Joon-hon ohjaajaksi. Bong käsikirjoitti leffaa Ashtonin kirjan raakavedoksen pohjalta, muuttaen useita juttuja elokuvaa varten. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2024, mutta vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja lakon takia julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Mickey 17 saapuu teattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä innolla. Olen pitänyt todella paljon Bongin elokuvista ja kun kuulin hänen työstävän scifiseikkailua, halusin heti nähdä, mitä hän on saanut aikaiseksi. Leffan jatkuva siirtyminen on harmittanut minua suuresti, enkä meinannut uskoa, kun vihdoin pääsin näkemään Mickey 17:n ja vieläpä ennakkoon Episodin järjestämässä kutsuvierasnäytöksessä IMAX-salissa.

2050-luvulla Maapallo tekee kuolemaa ja ihmiset matkaavat siirtokuntina asuttamaan eri planeettoja. Epätoivoisessa tilanteessa viruva Mickey Barnes suostuu yhdelle näistä matkoista "uhrattavana", eli hänen tietoisuutensa ja ulkonäkönsä ladataan serverille, jotta hänestä voidaan tulostaa klooni aina kun hän kuolee.

Robert Pattinson näyttelee Mickey Barnesia, joka pakenee velkaperijää ja kun perijä vielä sanoo seuraavansa tätä maan ääriin, Mickey näkee ainoana loogisena ratkaisuna lähteä Maasta. Hänen onnekseen ihmisiä matkaa juuri sillä hetkellä avaruuden eri kolkkiin asuttamaan uusia planeettoja ja Mickey hyppää alukseen, joka on matkalla kohti jääplaneetta Niflheimiä. Mickeyn työnkuva on kuitenkin varsin erikoinen. Hänen tietoisuutensa ja ulkonäkönsä ladataan serverille, jotta hänet voidaan kloonata juuri sellaisena kuin hän on. Miksi? No siksi, että Mickey pistetään hoitamaan ne kaikista vaarallisimmat duunit, jotka yleensä osoittautuvat tappaviksi. Leffan nimi tuleekin siitä, että elokuvan seuraama Mickey on jo 17. klooni. Pattinson on lystikkäässä vedossa elokuvassa, mongertaen varsin erikoisella puhetavalla. Hänen hahmonsa on hieman reppana, mutta silti tykättävä ja kuten arvata saattaa, elokuvan edetessä vässykkä-Mickeystä alkaa kuoriutua omanlaisensa sankari.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo siirtokuntaa johtavana Kenneth Marshallina ja Toni Collette tämän vaimona Ylfana, Steven Yeun Mickeyn pilottikaverina Timona, Naomi Ackie Mickeyn tyttöystävänä Nashana, Patsy Ferran tutkija Dorothynä ja Anamaria Vartolomei agentti Kaina. Yeun, Ackie, Ferran ja Vartolomei hoitavat hommansa oivallisesti, mutta leffan konkarinäyttelijät Ruffalo ja Collette tarjoavat hämmentävät suoritukset. Ruffalo on kuin repäisty jostain Saturday Night Liven sketsistä, eikä vaadi paljoa katsojalta hoksata, kenestä amerikkalaisjohtajasta hänen Kenneth-hahmonsa tekee pilkkaa. Samaa sketsimäisyyttä löytyy Collettestakin. Ruffaloa ja Collettea on luultavasti pyydetty esiintymään koko ajan vain teatraalisemmin, mutta paperilla potentiaalisesti hyvä satiiri muuttuu lähinnä myötähäpeäksi näiden kahden sekoilua seuratessa.

Mickey 17 ei valitettavasti ole sellainen huippusuoritus, mitä usean vuoden odotuksen jälkeen toivoisi näkevänsä Oscareita kahmineen Parasiten ohjaaja Bong Joon-ho'lta. Näkemistäni Bongin elokuvista Mickey 17 on selvästi se heikoin tapaus, mutta jonkin asteen pettymyksenäkin se on varsin menevä scifikomedia. Lähtökohtaisesti elokuvan idea on erittäin lystikäs tietyssä synkkyydessäänkin. On kiehtovaa seurata Mickeyä, joka vapaaehtoisesti tulee tapetuksi kerta toisensa perään erilaisin tavoin - oli kyse sitten rokotekokeiluista tai työtehtävistä todella vaarallisissa olosuhteissa. Tästä löytyy myös pientä filosofisuutta ja eksistentiaalista kriisiä, kun hahmot toisensa perään utelevat Mickeyltä, miltä kuoleminen tuntuu? Niin, millaistakohan kuolema olisi ihmiselle, joka periaatteessa tietää tulevansa joka kerta takaisin, kirjaimellisesti tulostimesta printattuna?

Mickeyn tarinaan uppoutuu muutenkin kiinnostuneena, etenkin kun se saa pitkän alustuksen jälkeen täysin uusia kierroksia. Mustan huumorin ystäville elokuva tarjoaa useita hupaisia hetkiä, vaikka samalla leffan yleisilmapiiri on jopa melankolinen. Näistä asioista huolimatta omasta mielestäni Mickey 17 ei ihan päässyt vauhtiin, kuten olisin toivonut. Elokuva kompastelee lähinnä siihen, missä Bong Joon-ho yleensä onnistuu, eli yhteiskuntasatiiriin. Voi olla, että Bong on aiemmissa elokuvissaan suoriutunut ansiokkaammin, koska hän käsittelee kotimaansa Etelä-Korean ongelmia ja nyt kun hän tekee eteläkorealaisena satiiria Yhdysvaltojen menosta, ei tämä ole hänelle yhtä tuttua ja siksi meno muuttuu toisinaan SNL-sketsimäiseksi. Ehkä Bong myös pitää amerikkalaisyleisöä niin paljon tyhmempänä, että siksi hän vääntää näin rautalangasta, mitä hän on mieltä Donald Trumpista ja jenkkien menosta. Jopa Trumpia vastustavalle katsojalle Mickey 17 on paikoin vaivaannuttavaa katseltavaa. Parissa kohtaa on tosin hämmentävää, kuinka hyvin leffa ennusti viimeisen vuoden aikana tapahtunutta, ottaen huomioon, että elokuva tosiaan kuvattiin jo vuonna 2022.

Bongin ohjaus ja käsikirjoitus eivät harmillisesti tällä kertaa vastaa samaa tasoa, mitä herralta on totuttu näkemään jo parin vuosikymmenen ajan, mutta on silti ihailtavaa, että hän on tehnyt englanniksi puhutuksi leffaksi hyvin epätyypillisen scifiseikkailun. Käsikirjoituksen puolesta hänen kerrontansa on hitusen ontuvaa ja etenkin Timo ja agentti Kai tuntuvat vähän väliä unohtuvan kokonaan ja sitten taas muistuneen Bongin mieleen, että "ai niin, nämäkin hahmot voisivat nyt tehdä jotain". Teknisiltä ansioiltaan Mickey 17 on kuitenkin pääasiassa laadukas, vaikka loppuhuipennuksen aikana onkin selvää, että näyttelijät vain seisovat taustakankaan edessä, sillä niin digipuuroksi lumiset maisemat olioineen muuttuvat. Muissa kohtauksissa nämä niin sanotut "kriipperit" ovat vakuuttavasti toteutettuja mölliäisiä. Elokuva on pätevästi kuvattu, komeasti lavastettu, hyvin valaistu ja pätevästi puvustettu. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Jung Jae-ilin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mickey 17, Warner Bros., Plan B Entertainment, Offscreen, Kate Street Picture Company

Arvostelu: Nope (2022)

NOPE

Ohjaus: Jordan Peele

Pääosissa: Daniel Kaluuya, Keke Palmer, Brandon Perea, Steven Yeun, Michael Wincott, Wrenn Schmidt, Keith David, Donna Mills, Osgood Perkins, Jacob Kim ja Terry Notary

Genre: scifi, kauhu, komedia, western

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Nope on Get Outin (2017) ja Usin (2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Jordan Peelen uusi elokuva. Peele teki yhtiöllään Monkeypaw Productionsilla useamman vuoden diilin Universal Picturesin kanssa ja ryhtyi Usin jälkeen suunnittelemaan uutta filmiä. Kun koronavirus johti elokuvateatterien sulkeutumiseen, elokuva-alalla huolestuttiin alan tulevaisuudesta. Peele päättikin koronaeristyksen aikana luoda alkuperäisideaa hyödyntävän elokuvaspektaakkelin, joka houkuttelisi katsojat takaisin teattereihin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Nope saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa todella paljon siitä lähtien, kun Peele ilmoitti työstävänsä uutta filmiä. Get Out oli mielestäni loistoleffa ja Uskin oli ongelmineen mainio kauhufilmi, joten halusin nähdä, mitä Peele saisi seuraavaksi aikaan. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Nopen sen lehdistönäytöksessä IMAXissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kaliforniassa Haywoodin tilalla tapahtuu kummia. Hevoset käyttäytyvät oudosti, sähköt katkeilevat, esineitä tippuu taivaalta ja jokin näyttäisi liikkuvan pilvissä. Haywoodin sisarukset Otis ja Emerald yrittävät selvittää, mistä on kyse.

Get Outia tähdittänyt Daniel Kaluuya palaa työskentelemään Jordan Peelen kanssa ja näyttelee Otis Haywood Junioria tai ihan vain OJ:tä, joka pyörittää sukunsa hevostilaa, hänen isänsä (Keith David) kuollessa mystisen ilmiön seurauksena. Haywoodin tila on kouluttanut hevosia Hollywoodia varten elokuvahistorian alkuajoista lähtien ja OJ jatkaa sukunsa perinnettä, toisin kuin siskonsa Emerald eli Em (Kiki Palmer), joka haluaa luoda jotain uutta. Kun Haywoodin tilalla alkaa tapahtua outoja juttuja, OJ ja Em lyöttäytyvät yhteen selvittääkseen, mitä on oikein meneillään? Kaluuya ja etenkin Palmer ovat hyviä rooleissaan, tuoden täysin erilaisia energioita ruudulle. Kaluuyan esittämä OJ on hiljainen tarkkailijatyyppi, kun taas Em on puhelias ja innokas, varastaen show'n vähän väliä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. The Walking Dead -sarjasta (2010-2022) tuttu Steven Yeun teemapuistoa pyörittävänä Jupena ja Wrenn Schmidt tämän vaimona Amberina, Brandon Perea elektroniikkakaupan myyjänä Angelina, sekä Michael Wincott videokuvaaja Holstina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Yeun toimii hiukan eksentrisenä bisnesmiehenä, jota varjostaa traumatisoiva menneisyys. Tämä menneisyys rikastuttaa hahmoa, vaikkakin tarjoaa filmiin juonikuvion, mikä voi paikoitellen tuntua kömpelösti istutetulta. Perea tuo hyvää huumoria mukaan ja Wincott istuu täydellisesti elokuvantekijäksi, joka etsii haastetta ja jotain, mistä hänet muistettaisiin.

Jordan Peele on tehnyt sen taas! Hieman epätasaisen ja juonenkäänteisiinsä kompastelleen Usin jälkeen Nope on osoitus siitä, että Peele on yksi Hollywoodin kovimmista nimistä tällä hetkellä ja jonka uusia tuotoksia odottaa vesi kielellä jo ennen kuin edes tietää, mistä niissä on kyse. Oscar-gaalassakin huomioidun kauhukomediallisen satiirielokuva Get Outin ja puhdasverisemmän kauhufilmi Usin jälkeen Peele on päättänyt kokeilla onneaan scifin parissa. Peele on saanut tarjouksia tehdä jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja, kuten Hollywood-version animeklassikko Akirasta (アキラ - 1988), mutta hän kieltäytyi, halutessaan tarjota uusia ideoita Hollywoodin jatko-osakoneiston sekaan. Hieno juttu! Vaikka Peele onkin ottanut vaikutteita monista aiemmista tieteisfilmeistä - esimerkiksi Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja Signs (2002) tulevat mieleen - onnistuu Nope olemaan oma juttunsa.

Peelen tuttuun tapaan mukana on poliittista ja yhteiskunnallista sanomaa, mm. tummaihoisten unohdetusta panoksesta elokuvien syntyyn, ja spektaakkelien ja traumojen kaupallistamisesta, mutta Nope on silti huomattavasti simppelimpi ja suoraviivaisempi elokuva kuin herran edelliset tuotokset. Enkä sano tätä missään pahassa. Get Out oli erinomainen kauhukomedia yhteiskunnallisessa satiirissaan, mutta on hienoa nähdä, että Peele osaa myös tehdä puhdasveristä viihdettä ja vieläpä näin tyylikkäästi. Peelen aiempien töiden tavoin Nopekaan ei takerru vain yhteen lajityyppiin, vaan se on aikamoinen genreblenderi, yhdistellen scifiä kauhuun ja komediaan, kuten myös länkkäreihin. Yhdistelmä voisi olla kaoottinen, mutta Peele pitää varmoin käsin pakettia kasassa.

Elokuvasta löytyy onnistuneen hauskoja hetkiä ja repliikkejä, jotka eivät kuitenkaan syö jännitystä. Mukana on pari erityisen tiivistunnelmaista ja karmivaa kohtausta, jotka pitävät niin hahmot kuin katsojan hiirenhiljaa. Suurin jännite syntyy tietty siitä, mikä kumma oikein vaanii pilvissä? Vaikka hahmot sanovatkin usein "nope" nähdessään jotain pelottavaa ja luonnotonta, ja kääntyvät paetakseen paikalta, Nope myös tutkii ihmisen luontaista halua selvittää mysteeri ja parhaassa tapauksessa myös tehdä rahaa sillä. Nämä ovatkin hyviä oivalluksia Peeleltä; ensin näpäyttää kauhun peruskliseeseen, missä hahmot mieluummin tutkivat outoja ilmiöitä kuin pakenevat paikalta, mutta samalla osoittaen, että outo ilmiö kuitenkin kiehtoo itse kutakin. Monitasoinen ja -puoleinen leffa pitää napakasti mukanaan läpi vähän päälle kahden tunnin kestonsa ja sen haluaa mielellään nähdä uudestaan. Kun tiettyjä asioita selviää, olisi kiinnostavaa katsoa elokuva toistamiseen, tietäessään niiden asioiden todellisen laidan.

Nope on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas teos. Se on kuvattu todella tyylikkäästi. Mukana on useita näyttäviä, jopa jylhiä otoksia ja jättimäisellä IMAX-kankaalla ne pääsevät oikeuksiinsa. Kuvasommittelun myötä tuntuu usein siltä kuin olisi itsekin Haywoodien tilalla, katselemassa pilvissä tapahtuvia ilmiöitä. Valaisua hyödynnetään taidokkaasti ja leikkaus on sulavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja efektit tietyssä pienimuotoisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan tehokkaat. Äänimaailma on myös onnistuneesti luotu Michael Abelsin musiikkeja myöten, joskin parissa kohtaa kauhu luottaa liikaa kovaäänisiin pelottelupamauksiin.

Yhteenveto: Nope on mahtava scifiä, kauhua, komediaa ja westerniä yhdistelevä elokuva, joka valaa toivoa alkuperäisideoista koostuvien suurelokuvien paluuseen jatko-osien ja uudelleenfilmatisointien täyttämässä leffabisneksessä. Jordan Peele näyttää jälleen lahjansa, tarjoten nyt isompaa, suoraviivaisempaa ja viihteellisempää menoa kuin ennen ohjaajaurallaan. Peele tuo mukaan yhteiskunnallisia ja syviä teemoja, mutta pääasiassa panostaa siihen, että onnistuu pitämään katsojan tiukasti kiinni mysteerissä ja rakentamaan hyviä hahmoja, joiden selviämisen puolesta jännittää loppuun saakka. Elokuva tarjoaa oivallisia kauhun hetkiä, mutta myös toimivaa huumoria. Länkkärin ja scifin yhdistelmä toimii ja on hienoa, ettei Peele ole halunnut lokeroida elokuvaansa yhden lajityypin alle. Näyttelijät suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on todella pätevästi tehty. Nope on pakkokatseltavaa kaikille scifielokuvien ystäville ja elokuvafaneille, jotka ovat kaivanneet alkuperäisideoista koostuvia suurelokuvia takaisin teattereihin. Elokuva on tähän mennessä tienannut ihan mukavasti maailmalla ja toivon, että se löytää katsojansa myös Suomessa, jotta voisimme saada tällaista lisää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nope, 2022, Universal Pictures, Monkeypaw Productions

Arvostelu: Minari (2020)

MINARI

Ohjaus: Lee Isaac Chung

Pääosissa: Steven Yeun, Han Ye-ri, Alan Kim, Noel Kate Cho, Youn Yuh-jung, Will Patton, Jacob M. Wade ja Scott Haze

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Minari on Lee Isaac Chungin ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva, joka perustuu osittain Chungin omaan lapsuuteen. Chung työsti elokuvan tekstin vuonna 2018 ja sai Plan B Entertainmentin tarttumaan projektiinsa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja Minari sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020 Sundancen elokuvajuhlilla. Sen jälkeen filmiä esitettiin eri festivaaleilla ja sen oli tarkoitus saada kunnon teatterikierroksensa vuoden 2020 aikana, mutta kun alkanut koronaviruspandemia sulki maailman elokuvateatterit, teatterijulkaisua piti siirtää. Hiljalleen Minaria on ryhdytty esittämään teattereissa ja nyt se saapuu myös Suomeen. Oma kiinnostukseni filmiä kohtaan heräsi vasta, kun se alkoi saamaan palkintoehdokkuuksia eri gaaloissa - mm. parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, musiikin ja naissivuosan Oscar-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen, parhaan vieraskielisen elokuvan, ohjauksen, miessivuosan, roolituksen, musiikin ja naissivuosan BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälleen jälkimmäisen, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globen. Olinkin iloinen, kun pääsin päivää Oscar-gaalan jälkeen katsomaan Minarin sen lehdistönäytöksessä.

1980-luvulla eteläkorealainen Yin perhe muuttaa Yhdysvaltoihin, Arkansasiin, missä perheenisä Jacob toivoo voivansa perustaa korealaisfarmin ja myydä tuotteita amerikkalaisille.

Elokuvan seuraamaan Yin perheeseen kuuluvat parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden saaneen Steven Yeunin näyttelemä Jacob-isä, Han Ye-rin näyttelemä Monica-äiti, Noel Kate Chon esittämä Anne-tytär, parhaan miessivuosan BAFTA-ehdokkuuden saaneen 9-vuotiaan Alan Kimin näyttelemä David-poika ja parhaan naissivuosan Oscar- ja BAFTA-palkinnot voittaneen Youn Yuh-jungin esittämä myöhemmin perheen kanssa asumaan saapuva isoäiti Soon-ja. Näyttelijävalinnat ovat läpikotaisin nappivalintoja aikuisista lapsiin. The Walking Dead -sarjasta (2010-) parhaiten tunnettu Yeun on erinomainen isähahmona, joka uskoo täysillä "amerikkalaiseen unelmaan" ja menestymiseen farmibisneksessä Yhdysvalloissa. Ye-rin on yhtä lailla loistava epäilevänä Monica-vaimona. Cho on todella oivallinen isosiskona, mutta pieni Kim on ällistyttävän hyvä pikkuveli Davidina. Hän suorastaan sädehtii aina ollessaan ruudulla ja hahmon valloittavan sympaattinen riemu vääntää katsojan ilmeen väkisinkin leveään hymyyn. Jo ennen leffan ilmestymistä olin iloinen pojan puolesta, hänen voitettua Critics' Choice Movie Awardin parhaana nuorena näyttelijänä. Yuh-jung taas voitti täysin ansaitusti BAFTA:n ja Oscarin roolityöllään perheen isoäitinä. Hän eläytyy niin täysillä vekkulimaisen roolinsa vietäväksi, ettei voi muuta kuin ihailla. Näyttelijöille kirjoitetut hahmot ovat myös toinen toistaan kiinnostavampia ja jokaiseen panostetaan hienosti ja syvällisesti filmin kulkiessa eteenpäin.

Ennen kuin siirryn kehumaan Minaria lisää, on minun tähän väliin pakko mainita ainoa todellinen kritiikkini elokuvaa kohtaan ja se on suorastaan hävytön Mountain Dew -juoman mainostaminen ja tuotesijoittelu. Kyse ei todellakaan ole vain siitä, että juoma näkyy aina silloin tällöin taustalla, vaan se tuodaan vähän väliä esiin ja juomaa hehkutetaan jopa väkisin. Leffasta löytyy noin minuutin lyhyt kohtaus, missä David-poika herää aamulla ja välittömästi kaataa itselleen lasillisen Mountain Dew'ta. Hän laskee ison pullon pöydälle niin, että logo on selvästi näkyvissä ja vielä samalla toteaa, että tämä on suosikkijuomani. Tämä sponsoripuoli oli aivan kaameaa, eikä istunut filmiin lainkaan.

Nyt kun se moite on hoidettu pois alta, niin en voi muuta kuin sanoa, että olipas Minari aivan valloittavan lumoava, ihana ja liikuttava elokuva! Heti ensiminuuteistaan lähtien filmi onnistuu nappaamaan mukaansa kauniin kuvastonsa ja Emile Mosserin säveltämien hienojen melodioiden kautta. Vähitellen sitä sitten todella uppoutuu tämän perheen tarinan vietäväksi. Näyttelijät ovat fantastisia ja heidän hahmonsa erinomaisesti kirjoitettuja, joten heidän kertomuksensa seuraaminen on erittäin mielenkiintoista puuhaa. Kulttuurien kohtaaminen on työstetty mukaan onnistuneesti, eteläkorealaisen perheen totutellessa amerikkalaisiin tapoihin. Yit tuntuvat todelliselta perheeltä, todellisine ongelmineen ja hyvine puolineen. Vanhempien väliset konfliktit ovat autenttiset, mutta myös onnen hetket tuntuvat aidoilta, päätymättä liiallisen siirappisuuden puolelle. Hauskoja hetkiä on luvassa vähän väliä, eikä koskettavuudelta vältytä. Voi hyvinkin olla, että elokuvan aikana pyyhkii silmäkulmistaan niin surun kuin onnenkin kyyneliä.

Lee Isaac Chung tekee hienoa työtä niin käsikirjoituksensa kanssa kuin ohjaajana. Chung on ammentanut omista kokemuksistaan eteläkorealaistaustaisena, joka on kasvanut Yhdysvalloissa, mikä tarjoaa filmille todella henkilökohtaisen ja siten voimakkaan tunteen. Hänen rakentama tunnelmansa on kaikin puolin miellyttävä ja kun tämän perheen tarinaa uppoutuu seuraamaan, jää jopa hieman haikea olo, kun lopputekstien alkaessa heistä pitää päästää irti. Tekniseltä toteutukseltaan Minari on myös vakuuttava teos. Kuvaus on todella tyylikästä kaikessa hienovaraisuudessaan ja sitä vain auttaa lämmin, suorastaan suloinen värimaailma. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja niillä herätetään 1980-luku oivasti takaisin henkiin. Kun on viime vuosien aikana tottunut siihen, että kasari esitetään filmeissä räikeiden neon-valojen loisteessa, tällainen pienimuotoisempi ilme on piristävää. Äänimaailma on hyvin luotu ja kuten jo ehdinkin kehua, Emile Mosserin musiikit lisäävät teoksen kauneutta.

Yhteenveto: Häikäilemättömästä ja nolosta Mountain Dew -mainonnastaan huolimatta Minari on suorastaan valloittavan ihana elokuva. Tunnelma on kaikin puolin upeasti luotu ja tarinaan uppoutuu täysillä mukaan. Yin perheen elämää Yhdysvalloissa on todella mielenkiintoista seurata, etenkin kun hahmot ovat näin hyvin kirjoitettuja ja heidän näyttelijänsä tekevät loistotyötä. Steven Yeun ja Han Ye-rin ovat erinomaiset päärooleissa perheen vanhempina, mutta leffan todelliset tähdet ovat nuori Alan Kim ja Oscarin ja BAFTA:n voittanut Youn Yuh-jung perheen poikana ja isoäitinä. Kulttuurien kohtaaminen on taidokkaasti toteutettu, kuten myös perheen sisällä tapahtuvat konfliktit. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, kuten myös herkkyyttä. Tekniseltä puoleltaankin Minari on hieno teos vaikuttavan kuvauksensa ja Emile Mosserin säveltämien kauniiden musiikkien ansiosta. Lee Isaac Chungin ohjaus ja käsikirjoitus ovat taidokkaat, Chungin ammentaessa oman elämänsä kokemuksista, tehden Minarista hyvin henkilökohtaiselta tuntuvan elokuvan, jota ei voi muuta kuin suositella erittäin lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minari, 2020, Plan B Entertainment

Arvostelu: Sorry to Bother You (2018)

SORRY TO BOTHER YOU

Ohjaus: Boots Riley
Pääosissa: Lakeith Stanfield, Tessa Thompson, Jermaine Fowler, Steven Yeun, Omari Hardwick, Armie Hammer, Terry Crews, Danny Glover, Michael X. Sommers, Robert Longstreet, Kate Berlant, David Cross, Patton Oswalt, Lily James ja Forest Whitaker
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Sorry to Bother You on rap-artisti Boots Rileyn esikoiselokuva. Riley sai inspiraation elokuvan tarinaan omasta menneisyydestään puhelinmyyjänä ja kirjoitti ideastaan käsikirjoituksen. Hän ei kuitenkaan ajatellut vaihtaa uraansa artistista elokuvantekijästä, joten hän muokkasi tarinan kappaleiden muotoon, jotka hän julkaisi albumillaan "Sorry to Bother You" hiphop-yhtye The Coupin kanssa vuonna 2012. Myöhemmin hän kuitenkin palasi tarinan pariin ja päätti lopulta tuoda visionsa valkokankaille. Hän sai leffalleen rahoittajia ja tuottajia, sekä kasasi työryhmän ja näyttelijät, joiden kanssa kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Sorry to Bother You sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018, minkä jälkeen sitä on esitetty useissa eri tapahtumissa. Suomessa leffa nähtiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta muuten leffa ei saanut täällä lainkaan teatterilevitystä. Itse kuulin elokuvasta viime syksynä ja aloin odottamaan sen julkaisua, sillä kuulin siitä pelkkää ylistystä. Näin elokuvan monilla "vuoden 2018 parhaat elokuvat" -listoilla ja harmittelin, kun tajusin, ettei filmiä luultavasti nähtäisi Suomen teattereissa. Kuitenkin maaliskuun alussa huomasin, että Sorry to Bother You oli saapunut vuokrauspalvelu Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen sieltä heti.

Tyttöystävänsä kanssa autotallissa asuva Cassius "Cash" Green on kipeästi rahan tarpeessa, joten hän hankkii työn puhelinmyyjänä. Tajutessaan, että hän myy paremmin puhuessaan kuin valkoiset, aukeaa hänelle tie menestykseen.

Pääroolissa Cash Greeninä nähdään Lakeith Stanfield, joka sopii erinomaisesti epävarmaksi nuoreksi mieheksi. Stanfield onnistuu tuomaan paljon tunteita esille pelkillä ilmeillään, mutta tietyissä tilanteissa hän myös heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin. Hahmona Cash on välittömästi pidettävä ja samaistuttava. Vaikkei asuisikaan autotallissa kuten hän, voi kuka tahansa nähdä itsensä hahmossa, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa ja pärjätä elämässä. Puhelinmyyjän ammatti ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta juuri siinä hommassa Cash huomaa olevansa paras ja alkaa löytämään itsevarmuutensa. Hahmon kehityskaari on mahtavasti kirjoitettu ja on hienoa, kuinka Cash pistetään jatkuvasti vaikeiden päätösten eteen. Cashin valkoisena äänenä kuullaan David Cross.
     Cashin tyttöystävää, Detroitia näyttelee Tessa Thompson, jota nähdään yhä vain useammin elokuvissa ja joka todistaa jatkuvasti kuuluvansa kameran eteen. Thompsonkin on nappivalinta osaansa ja hän tulkitsee hienosti monisävyistä hahmoaan. Detroitista löytyy vähän väliä uusia kerroksia, jotka tekevät hänestä yhä vain mysteerisemmän hahmon. Jo hänelle keksityt veikeät korvakorut osoittavat, että hän on kiinnostava tapaus ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Cashin puhelinmyyjäkaverit Salvador (Jermaine Flower), Squeeze (The Walking Dead -sarjasta, 2010-, tuttu Steven Yeun) ja Langston (legendaarinen Danny Glover), sekä firmalla työskentelevät herra Anderson (Robert Longstreet), Johnny (Michael X. Sommers), Diana (Kate Berlant) ja huippupuhelinmyyjä eli tehosoittaja herra ______ (Omari Hardwick, valkoisena äänenä Patton Oswalt), Cashin setä Serge (Terry Crews) ja WorryFree-yrityksen pomo Steve Lift (rooliinsa yllättävänkin täydellisesti sopiva Armie Hammer). Kaikin puolin näyttelijät tekevät loistotyötä ja suurimmaksi osaksi filmin hahmot ovat kiinnostavia tai pidettäviä. Joku teistä varmasti huomasi, että Omari Hardwickin hahmon nimen kohdalla on pelkkä viiva. Se johtuu siitä, että hahmon nimi sensuroidaan piippauksella joka kerta kun se mainitaan. Tässä on vain yksi esimerkki elokuvan tarjoamista outouksista.

Sorry to Bother You on nimittäin outo elokuva. Siis todella outo. Leffa sisältää mitä kummallisimpia ideoita ja ratkaisuja, jotka saivat leukani loksahtamaan useaan otteeseen auki. Jo elokuvan alkupää vaikuttaa oudolta puhelinmyyjätarinansa kanssa; kuinka puhelut esitetään ruudulla, kuinka Cash puhuu valkoisen äänellä ja kuinka työntekijät haaveilevat pääsystä tehosoittajaksi. Elokuva ottaa yhden tylsimmistä kuulostavista ammateista ja tekee siitä äärettömän kiehtovan. Mutta tämä ei todellakaan ole oudointa, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Ei ei. Väärissä käsissä filmin outous muuttuisi täysin kaoottiseksi ja typeräksi sekamelskaksi. Todella suurella todennäköisyydellä elokuva olisi kauhea epäonnistuminen, etenkin kun ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii henkilö, jolla ei ole lähestulkoon mitään kokemusta elokuva-alalta. Mutta ai että Boots Riley pääsee yllättämään totaalisesti. Hänen ohjauksensa on mestarillista ja käsikirjoituksensa yksi luovimmista ja kekseliäimmistä, mitä on pitkään aikaan tullut vastaan. Silti en voi olla pohtimatta... mitä helvettiä Riley on poltellut, kun hän kirjoitti tätä elokuvaa?! En millään usko, että näin trippaava teos syntyisi selvinpäin.

En todellakaan halua avata, mitä kaikkea outoutta elokuva sisältää. En vain siksi, että se spoilaisi leffasta paljon, vaan koska selittämällä leffan outous muuttuisi luultavasti luotaantyöntäväksi. Olenkin samaa mieltä elokuvan trailerin kanssa, että Sorry to Bother You täytyy vain nähdä omin silmin, jotta tietää sen olevan totta. Mielestäni tämä elokuva on vain pakko katsoa ja suosittelen sitä jo nyt kaikille, jos löydätte sen jostain katsottavaksi. Tämä leffa ei kuitenkaan ole kaikille, ei todellakaan. Jotkut tulevat luultavasti vihaamaan elokuvaa sen erikoisuuden ja tyylikikkailun vuoksi, ja tavallaan ymmärrän, jos niin käy. Itse lumouduin elokuvaan täysin ja suorastaan antauduin Rileyn taidokkuuden armoille. Sorry to Bother You jaksaa yllättää alusta loppuun saakka ja joka kerta, kun pelkäsin, että uusi yllätys laskisi tasoa hurjasti, se tuntuikin vain tekevän elokuvasta yhä vain paremman ja paremman. Lisäksi elokuva on aivan törkeän hauska! Minä nauroin vähän väliä leffan aikana ja kokonaisuudessaan filmi nosti jatkuvasti hymyn huulilleni mahtavuudellaan. Leffa ottaa myös nokkelasti kantaa poliittisiin asioihin ja tekee hauskasti pilkkaa tietyistä tahoista. Sorry to Bother You todella oli tajunnanräjäyttävä kokemus - niinkin tajunnanräjäyttävä, että minun täytyi pohdiskella filmiä muutaman päivän ajan, ennen kuin edes pystyin kirjoittamaan siitä arvostelua. En pysty oikein vieläkään käsittämään, mitä olin nähnyt. Mutta sen osaan sanoa, että minä suorastaan rakastan tätä elokuvaa!

Filmi on myös teknisesti upeasti toteutettu. Se on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu todella taidokkaasti. Mukana on paljon veikeää teknistä kikkailua, mitä itse ihailin suuresti. Lavastustiimi on tehnyt mainiota työtä puhelinfirman tilojen ja Steve Liftin kodin kanssa, puvustajat ovat saaneet aikaiseksi hienoja asuja, minkä lisäksi maskeeraajat ja efektitiimi ovat päässeet parissa kohtaa vauhtiin. Ääniefektit ovat myös oivalliset, minkä lisäksi The Coupin ja Tune-Yardsin musiikit luovat mielenkiintoista lisätunnelmaa.

Yhteenveto: Sorry to Bother You on aivan mielettömän erinomainen teos ja huikea taidonnäyte ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Boots Rileyltä! Rileyn visio on todella vahva läpi elokuvan ja hän kikkailee hauskasti monin eri tavoin. Olen hyvin varma, ettei Riley ole suunnitellut elokuvaa selvinpäin, mutta oli asia miten tahansa, on pakko myöntää, että hänellä on aikamoinen mielikuvitus. Rileyn ohjaus on mestarillista ja hänen käsikirjoituksensa jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen aina elokuvan loppuun saakka. Hän myös hallitsee filmin outouden täydellisesti ja tietää mitä tehdä, jottei kummallisuus hajoa käsiin. Elokuvasta on saatu todella mystinen ja kiehtova, ja sen tarinaan jää nopeasti koukkuun. Lisäksi elokuva sisältää paljon poliittista sanomaa ja mikä parasta, leffa on hulvattoman hauska! Näyttelijät tekevät loistotyötä - etenkin LaKeith Stanfield, Tessa Thompson ja Armie Hammer. Sorry to Bother You on ehdottomasti yksi oudoimmista ja omaperäisimmistä filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt ja suorastaan rakastuin tähän teokseen. Suosittelen tätä leffaa aivan kaikille, mutta sillä varoituksella, ettei tämä todellakaan toimi kaikille. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, sillä leffa saattaa todella yllättää ja tehdä pysyvän vaikutuksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sorry to Bother You, 2018, Cinereach, MACRO, MNM Creative, Forest Whitaker's Significant Productions, The Space Program

Yhteistyössä