The Dink (2026) - elokuva-arvostelu

THE DINK

Ohjaus: John Greenbaum

Näyttelijät: Jake Johnson, Mary Steenburgen, Aaron Chen, Ed Harris, Ben Stiller, Cleo King, Lynne Marie Stewart, Chloe Fineman, Patton Oswalt, Andy Roddick, Don Lake, Wayne Wilderson, Chris Parnell, Martin Kove ja John McEnroe

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 13

The Dink on Jake Johnsonin tähdittämä urheilukomedia. Sean Clements kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024. Kesällä 2025 Apple hankki leffan levitysoikeudet ja nyt The Dink onkin julkaistu Apple TV -suoratoistopalvelussa. Itse en juuri kiinnostunut elokuvasta, kun näin Applen mainostavan sitä, mutta päätin silti katsoa The Dinkin heti sen julkaisuviikonloppuna.

Vuosia sitten parhaat päivänsä nähnyt tennistähti Dustin "Hammer" Boyd yrittää pelastaa tenniskerhonsa ja saada isänsä kunnioituksen. Se kuitenkin vaatii Dustinilta uuden lajin, pickleballin opettelua.

Vastikään Apple TV:n Maximum Pleasure Guaranteed -jännärisarjassa (2026-) nähty Jake Johnson näyttelee Dustin "Hammer" Boydia, joka on pelannut tennistä niin kauan kuin jaksaa muistaa. Nuoruuden onnettomuus kuitenkin katkaisi hänen lupaavan uransa ja nyt Dustin toimii lähinnä tenniksenopettajana lapsille isänsä Chuckin (Ed Harris) tenniskerholla, haaveillen elämästä joka meni sivu suun. Dustin esitellään aika ylimielisenä ja ärsyttävänä persoonana, mutta onneksi leffan myötä hahmosta kuoriutuu tykättävämpi tyyppi. Johnson on oivallinen roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa muovautumista. Harris on myös mainio Chuckina, joka on pitänyt poikaansa lähinnä pettymyksenä. Tällä selitetään paljon Dustinin käytöksestä, hänen pyrkiessä miellyttämään kylmää isäukkoaan.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Aaron Chen Dustinin parhaana ystävänä PJ:nä, Chloe Fineman Dustinin ex-tyttöystävänä Marisana, Mary Steenburgen pickleballia pelaavana Candacena, joka ryhtyy opettamaan lajia Dustinille, sekä leffan tuottanut Ben Stiller lääkäri Stonena. Entiset tennistähdet Andy Roddick ja John McEnroekin on onnistuttu kalastelemaan mukaan. Chen on aika rasittava muka-hauskana PJ:nä, mutta Stiller muistuttaa hupaisuudestaan parissa kohtauksessaan. Steenburgen on kuitenkin elokuvan todellinen tähti ja hänen ja Johnsonin väliltä löytyy yllättävänkin vahvaa kemiaa.

The Dink osoittautui ihan kivaksi kertakäyttökomediaksi, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Idea nuoruutensa parhaita vuosia muistelevasta entisestä urheilulupauksesta ei toki ole mikään uusi keksintö urheiluelokuvien genressä, mutta se ajaa asiansa, vaikka päähahmo onkin aluksi varsin turhauttava käytöksensä kanssa. Pickleball oli lajina minulle täysin uusi tuttavuus, joten oli ihan mielenkiintoista tutustua Dustinin kautta siihen. Elokuvan parasta antia on Dustinin ja Candacen välille hissuksiin muodostuva ystävyys. Sen sijaan Chuckin ja Dustinin hankalaa isä-poika-suhdetta olisi voitu syventää lisää.

Elokuvan komediaosasto tarjoaa hetkittäin kelpo nauruja, mutta esimerkiksi PJ-kaverin jutut lähinnä vaivaannuttavat kehnoudellaan. Aluksi iso osa leffan huumorista syntyy siitä, millainen ylimielinen luuseri Dustin on, ennen kuin hän alkaa vihdoin ymmärtämään pickleballin päälle. Lääkärikäynnit Stonen vastaanotolla taitavat jopa olla elokuvan hauskinta antia. The Dink jää siis aika kädenlämpöiseksi urheilukomediaksi. Se ei keksi genren sisällä juuri mitään poikkeavaa, eikä se ole komedianakaan erityisen ihmeellinen. Kaikessa keskinkertaisuudessaankin leffan katsoo kertaalleen ihan sujuvasti.

Elokuvan on ohjannut Josh Greenbaum, jonka työ kaipaisi hieman lisäpotkua. Samaa tarvitsisi myös Sean Clementsin työstämä käsikirjoitus. Molemmat ajavat kelpuutettavasti asiansa, mutta molemmista saisi varmasti enemmänkin irti. Teknisesti The Dink toimii ihan hyvin, vaikka jo napakammalla leikkauksella leffa voisi viihdyttää enemmän. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja digitaalisesti nuorennettu Ed Harris näyttää siedettävältä parissa muistelukohtauksessa. Äänityöskentelykin toimii, vaikka Dara Taylorin säveltämät musiikit eivät erotukaan juuri edukseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Dink, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Red Hour Films, Rivulet Films

Goat: Kaikkien aikojen paras (Goat - 2026) - elokuva-arvostelu

GOAT: KAIKKIEN AIKOJEN PARAS

GOAT

Ohjaus: Tyree Dillihay

Näyttelijät: Caleb McLaughlin, Gabrielle Union, Aaron Pierre, Nicola Coughlan, David Harbour, Stephen Curry, Nick Kroll, Jenifer Lewis, Patton Oswalt, Sherry Cola, Eduardo Franco, Andrew Santino, Bobby Lee, Ayesha Curry, Wayne Knight ja Jennifer Hudson

Genre: animaatio, urheilu, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Goat: Kaikkien aikojen paras on uusi animoitu urheiluelokuva. Nicolas Curcio ja Peter Chiarelli kehittelivät elokuvan tarinan jo vuonna 2019 ja saivat ideansa läpi Columbia Picturesilla ja Sony Pictures Animationilla. Aaron Buchsbaum ja Teddy Riley työstivät varsinaisen käsikirjoituksen, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Nyt Goat: Kaikkien aikojen paras on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä innolla. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Nuori vuohi Will Harris saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet valitaan heikosti menestyvän karjupallojoukkue Thornsin uudeksi pelaajaksi, ensimmäisenä keskikokoisena eläimenä maailmassa. Willin täytyy todistaa lahjansa niin vastustajille, omille joukkuetovereilleen kuin myös itselleen.

Goat: Kaikkien aikojen paras sijoittuu pelkkien ihmismäisten eläinten asuttamaan maailmaan, missä suosituin urheilulaji on koripalloa muistuttava karjupallo. Yksi karjupalloa rakastavista on vuohi Will Harris (äänenä Caleb McLaughlin), jonka haaveena olisi pelata isossa liigassa suosikkijoukkueessaan Thornsissa. Ongelma vain on se, että karjupallo on isojen eläinten, kuten leijonien, karhujen ja virtahepojen laji, eikä pienempien kuten vuohien. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun kuin ihmeen kaupalla Willin haave toteutuu ja hänestä tulee Thornsin uusi pelaaja. Will on saman tien tykättävä hahmo ja nuorukaisen haluaa nähdä todistavan epäilijänsä vääriksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Willin kaverit Hannah-maasusi (Sherry Cola) ja Daryl-kapybara (Eduardo Franco), Willin ravintolapomo Carol-laama (Ayesha Curry), Willin vuokranantaja Frank-gerbiili (Wayne Knight), Thorns-joukkueen omistava Flo-pahkasika (Jenifer Lewis), joukkueen valmentaja Dennis-nenäapina (Patton Oswalt), joukkueeseen kuuluvat Jett Fillmore -pantteri (Gabrielle Union), Olivia-strutsi (Nicola Coughlan), Archie-sarvikuono (David Harbour), Lenny-kirahvi (Stephen Curry) ja Modo-komodonvaraani (Nick Kroll), sekä Thornsin ykkösvastustaja, ylimielinen Mane Attraction (Aaron Pierre), jota on helppo inhota heti ensikohtauksestaan lähtien. Hahmogalleria on läpikotaisin mainio ja täynnä monenmoista persoonaa. Kaikki Thorns-tiimistä pääsevät esille erilaisten piirteidensä ansiosta. Kiinnostavin sivuhahmoista on Willin idoli Jett, jota pidettiin aiemmin karjupallon ykköstähtenä, mutta joka on iän myötä hidastunut. Jett ei haluaisi myöntää edes itselleen, että hänen parhaat päivänsä ovat takanapäin, mitä ei auta puskista joukkueeseen mukaan revitty vuohi.

Goat: Kaikkien aikojen paras osoittautui erittäin mainioksi koko perheelle sopivaksi urheiluanimaatioksi, joka viihdyttää onnistuneesti läpi kestonsa. Elokuvan käsikirjoitus ei kiinnostavasta eläinmaailmastaan huolimatta ole järin omaperäinen, vaan tällaisia altavastaajatarinoita on urheiluleffojen puolella nähty pilvin pimein. Tarina on toisaalta hyvinkin ennalta-arvattava, eikä siitä käänteineenkään juuri löydy yllätyksiä sellaisille, jotka ovat nähneet edes pari vastaavaa elokuvaa. Mutta eipä se toisaalta hirveästi haitannut, koska tuttu tarina kerrotaan tässä niin hyvin. Lisäksi näytöksessäni olleet lapsikatsojat eläytyivät menoon mukaan lopulta sillä tavalla, että se muistutti siitä, että jotkut kokevat tämän itsestäni tutulta tuntuvan kertomuksen ensi kertaa. Vaikka yleensä ääntä pitävät lapset ärsyttävät leffanäytöksissä, Goatin aikana heidän hurraa-huutonsa ja aplodinsa vain nostivat hymyn huulilleni.

Tuttuakin tutumman tarinan antaa helposti anteeksi, kun se on täytetty näin veikeillä hahmoilla ja se kerrotaan näin mukaansatempaavalla energialla. Osalle aikuiskatsojista leffa voi olla turhankin hektinen, mutta itselleni sen sähäkkyys toimi ja muutamat draamankaaret rauhoittavat menoa tarpeen vaatiessa. Itse karjupallomatsit ovat tehokkaan vangitsevia, etenkin kun areenat muuttuvat peli peliltä luovemmiksi ja vaarallisemmiksi. Väliin tykitetään paljon hauskaa huumoria, joka syntyy niin aidosti hupaisasta fyysisestä kohelluksesta, sekä nokkelasta sanailusta. Onhan jo itse elokuvan nimi nokkela. "Goat" kun tarkoittaa vuohen lisäksi myös "greatest of all time", eli kaikkien aikojen parasta.

Visuaalisesti Goat: Kaikkien aikojen paras on aikamoista silmäkarkkia - mitäpä muuta voikaan odottaa samalta animaatioyhtiöltä, joka työskenteli myös leffojen Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) ja K-popparit demonien jäljillä (KPop Demon Hunters - 2025) parissa? Noista elokuvista tuttu kokeilullisempi tyyli on mukana myös tässä ja lopputulos on paikoin uskomaton taidonnäyte. Hahmot liikkuvat etenkin karjupallokentällä sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia - sellaisiakin yksityiskohtia kuten tarkkaan mallinnettu PlayStation 5 -pelikonsoli, muistuttaen katsojia siitä, että he katsovat Sonyn elokuvaa. Leffa on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Kris Bowersin mainiosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Goat, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, Modern Magic, Sony Pictures Animation, Unanimous Media

Arvostelu: Blade: Trinity (2004)

BLADE: TRINITY

Ohjaus: David S. Goyer

Pääosissa: Wesley Snipes, Jessica Biel, Ryan Reynolds, Dominic Purcell, Parker Posey, Triple H, Callum Keith Rennie, Kris Kristofferson, John Michael Higgins, Mark Berry, Natasha Lyonne, Haili Page, Patton Oswalt, James Remar ja Michael Anthony Rawlins

Genre: toiminta, fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Unrated Cut: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 18

Marvelin sarjakuviin perustuva toimintaelokuva Blade (1998) oli taloudellinen menestys, joten se sai tietty jatkoa. Blade II (2002) oli vielä edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla, joten kolmannen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Oliver Hirschbiegel, mutta hän päättikin tehdä tositapahtumiin perustuvan Perikadon (Der Untergang - 2004), jolloin ohjauspestin sai aiemmat Blade-leffat käsikirjoittanut David S. Goyer. Kuvaukset käynnistyivät ja niissä koettiin useita vaikeuksia. Päätähti Wesley Snipes ei ollut tyytyväinen Goyerin käsikirjoitukseen tai ohjaukseen ja osoittikin usein mieltään, joko kieltäytymällä kuvaamasta kohtauksia tai kommunikoimalla muille pelkillä muistilapuilla. Snipes jopa haastoi Goyerin ja New Line Cineman oikeuteen, sillä hänen mukaansa hän ei saanut täyttä palkkiotaan, minkä lisäksi häntä olisi syrjitty päätöstenteossa, vaikka hän työskenteli myös elokuvan tuottajana. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Blade: Trinity sai ensi-iltansa joulukuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti edellisien osien tapaan, mutta sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta, eivätkä sarjakuvafanitkaan lämmenneet lopputulokselle. Vuosien varrella jopa elokuvan tekijät ovat todenneet, ettei leffasta tullut kovinkaan hyvä. Itse näin kaikki kolme Blade-leffaa jo hyvin nuorena. Ensimmäisellä katselulla pidin jokaisesta osasta, mutta uusintakatseluiden ja vuosien varrella mielipiteeni Blade: Trinitystä on muuttunut. Nyt kun hahmo on palaamassa takaisin valkokankaille Mahershala Alin esittämänä, päätin katsoa aiemmat Blade-elokuvat pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Poliiseja pakeneva Blade kohtaa uuden ongelman, kun vampyyrit herättävät horroksestaan kaikkien aikojen ensimmäisen vampyyrin, Draculan.

Wesley Snipes nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Bladena, puoliksi ihmisenä ja puoliksi vampyyrinä, joka käy edelleen sotaansa vampyyrejä vastaan. Blade pistetään ahtaammalle kuin koskaan ennen, sillä nyt hän ei joudu huolehtimaan vain vampyyreistä, vaan myös ihmisistä, jotka ovat leimanneet tämän hulluksi sarjamurhaajaksi. Hän on yksi etsintäkuulutetuimmista rikollisista, eikä homma helpotu yhtään, kun vampyyrit herättävät rinnalleen lajin ensimmäisen edustajan. Kuvauskiukuttelustaan huolimatta Snipes suoriutuu yhä erittäin hyvin roolistaan, heittäytyen taitavasti toimintakohtauksiin mukaan ja näyttäen aivan pirun siistiltä miekkaa pidellessään, aurinkolaseissaan ja mustassa vaatetuksessaan.

     Myös Kris Kristofferson palaa rooliinsa Whistlerinä, joka kuoli ykkösosassa, muttei sitten kuollutkaan, vaan muuttui vampyyriksi, kunnes Blade muutti hänet takaisin ihmiseksi ja nyt kärttyisä hahmo on jälleen Bladen apuna. Kristofferson hoitaa tonttinsa yhä oivallisesti. Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään vampyyreitä metsästävän Yövaanijat-tiimin jäsenet, joista tärkeimmät ovat Jessica Bielin näyttelemä Abigail ja Ryan Reynoldsin esittämä Hannibal King. Biel on osassaan mainio, mättäen vampyyreitä kumoon tyylikkäästi. Reynolds on oma hölösuu itsensä, eikä oikein millään sovi leffaan. Hän on lähinnä ärsyttävä ja hänen vitseissään hauskinta on lähinnä se, kuinka tympeästi Blade joka kerta tuijottaa häntä hölmön heiton jälkeen. Useamman mutkan jälkeen Reynolds löysi onneksi myöhemmin kunnollisen jalansijan supersankarifilmatisointien oven välistä, kun hän pääsi tähdittämään mahtavia Deadpool-elokuvia (2016-2024)

Pahisosastoa taas edustavat vampyyrisisarukset Danica (Parker Posey) ja Asher (Callum Keith Rennie), iso korsto Jarko (showpainija Triple H), sekä ihka ensimmäinen vampyyri, eli Dracula, jota näyttelee myöhemmin Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) parhaiten tunnettu Dominic Purcell. Posey on kiusallisen kehno osassaan, näytellen todella ylidramaattisesti kaikki kohtauksensa. Rennie ei saa mitään irti Asher-hahmostaan, mutta Triple H ajaa asiansa vahvan Jarkon roolissa. Kolmikko on kuitenkin varsin toimiva, kun heitä vertaa elokuvan tulkintaan Draculasta, joka on aivan kamala emämunaus - yksi elokuvahistorian surkeimmista Dracula-versioista ikinä. Tiedättekö sen, kun elokuva yrittää pönkittää itseään tarjoamalla tulkinnan ikonisesta hahmosta, pistämällä sivuhahmot puhumaan siitä, kuinka yleensä mediassa hahmo esitetään itse asiassa ihan lällynä ja että "todellisuudessa" hahmo on kahta kauheampi, mutta lopulta hahmosta esitetään nimenomaan se lällyin versio? Blade: Trinityssä tehdään juuri näin. Ensinnäkin Purcell ei istu rooliin ollenkaan, minkä lisäksi hahmosta ei löydy mitään siitä karmivuudesta, mystisyydestä, viettelevyydestä ja eleganttiudesta, mitkä tekevät Draculasta niin vaikuttavan. Tämä Dracula on vaatetukseltaan ja habitukseltaan kuin itsestään liikoja luuleva hip hop -stara ja mikä pahinta, hahmot jopa kutsuvat häntä Drakeksi. Hahmo ei ole koskaan vakuuttava tai uhkaava, pikemminkin vain nolo.

Nuorempana pidin tosiaan Bladea aika tasaväkisenä trilogiana, mutta nykyään mielipiteeni on muuttunut. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat mielestäni edelleen todella hyviä ja ennen kaikkea modernin sarjakuvafilmatisointibuumin uranuurtajia, mutta kolmas osa on aikamoinen lässähdys niiden jälkeen. Kuten alussa kerroin, muun työryhmän mukaan Snipes oikutteli läpi kuvausten, mikä johti siihen, että hänet jouduttiin toisinaan korvaamaan sijaisnäyttelijällä ja tietokoneella. Päätähden ja muun työryhmän välille syntyi kiista siitä, kuka oikein pilasi elokuvan ja minun täytyy kyllä sanoa, että olen Snipesin puolella, enkä juuri ihmettele, miksi hän osoitti niin voimakkaasti mieltään. Hän on ehdottomasti parasta koko leffassa ja pelastaa paljon muuten melko kököstä toimintarainasta.

Blade: Trinity lähtee periaatteessa lupaavasti liikkeelle. Ensimmäinen toimintakohtaus Bladen kera on vauhdikas ja viihdyttävä, ja ideana vampyyrinmetsästäjän ja Draculan kohtaaminen kuulostaa siltä, että luvassa olisi trilogian paras osa. Mutta äh, sitten leffan taso luiskahtaa liukumäkeen. Dracula on pilattu täysin, minkä lisäksi on turhauttavaa, kuinka Bladea pusketaan jatkuvasti sivurooliin ja Abigailia ja Hannibalia nostetaan keulakuviksi. Abigail toimii mainiosti, mutta Hannibal on vain ärsyttävä. Reynolds yrittää ihan liikaa olla hauska ja hänen selvästi improvisoimansa huumori aiheuttaa lähinnä silmienpyörittelyä. Snipes on hauska täysin vaivattomasti. Bladen yksittäiset virneet ja vitsit ovat kummallisuudessaan ja kuivuudessaan suorastaan hulvattomia.

David S. Goyer otti tässä kolmosleffassa tosiaan myös ohjausvastuun, toimittuaan kahdessa edellisosassa vain käsikirjoittajana. Goyer on tainnut olla niin innoissaan pestistä, että hänen tekstinsä on jäänyt tällä kertaa raakileeksi, useiden juonikuvioiden - erityisesti poliiseihin liittyvän - jäädessä tyngiksi. Goyer ei vakuuta ohjaajana. Hänen työnsä on ponnetonta, jolloin potentiaalisesti viihdyttävä hömppä on paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa. Toimintakohtauksissa Goyer luottaa liikaa räväkkään leikkaukseen ja tarpeettomasti välkkyviin valoihin. Blade: Trinity on kuvattu kohtalaisesti, mutta sen värimaailma ei ole kovin mairitteleva. Lavasteet ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta puvustajat ovat mokanneet täysin Draculan (tai siis Draken) kanssa. Erikoistehosteet eivät enää oikein vakuuta, mutta ääniefektit toimivat pääasiassa hyvin. Ramin Djawadin ja The RZA:n yhteistyönä tehdyt musiikit pitävät sisällään perinteisempiä elokuvasävelmiä ja aiemmista Blade-leffoista tuttua teknojumputusta.

Blade: Trinitystä on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi Unrated-versio. Versio pitää sisällään lähinnä lisättyjä kuvia ja repliikkejä siellä täällä läpi leffan, mutta merkittävin ero on erilainen loppukohtaus. Kohtaus käy paremmin järkeen alkuperäisessä teatteriversiossa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade: Trinity, 2004, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Shawn Danielle Productions Ltd., Peter Frankfurt Productions, Imaginary Forces

Arvostelu: Ghostbusters: Frozen Empire (2024)

GHOSTBUSTERS: FROZEN EMPIRE

Ohjaus: Gil Kenan

Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Paul Rudd, Carrie Coon, Dan Aykroyd, Kumail Nanjiani, Emily Alyn Lind, James Acaster, Celeste O'Connor, Ernie Hudson, Logan Kim, Annie Potts, William Atherton, Bill Murray ja Patton Oswalt

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters - 1984) oli kehuttu jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei kuitenkaan saanut yhtä suopeaa vastaanottoa, joten suunnitelmat kolmososasta kariutuivat. 2010-luvulla elokuvasarja yritettiin herättää uudestaan henkiin naisvetoisella uudelleenfilmatisoinnilla Ghostbusters (2016), mutta se sai faneilta lähes täystyrmäyksen. Tekijät päättivät palata juurille ja lopputuloksena oli Ghostbusters: Afterlife (2021), jossa vanhat tutut hahmot kohtasivat uusia tuttavuuksia. Elokuvasta pitivät niin katsojat kuin kriitikot ja se menestyi lippuluukuilla tarpeeksi, jotta sille oli järkeä ryhtyä tekemään jatkoa. Afterlifen tehnyt Jason Reitman jättäytyi kuitenkin pois ohjaajan hommasta, jolloin hänet korvattiin Afterlifen käsikirjoittaneella Gil Kenanilla. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Ghostbusters: Frozen Empire saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Ghostbusters - haamujengistä ja mielestäni kakkososa ja jopa uudelleenfilmatisointikin ovat ihan menevää hömppää. Pidin yllättävänkin paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja odotin positiivisin mielin sen jatko-osan näkemistä. Ilahduin, kun pääsin näkemään Ghostbusters: Frozen Empiren viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä.

Haamujengi kohtaa uuden uhkan, kun tuhansia vuosia vanha demoninen jumalolento, joka pystyy jäädyttämään ihmisiä kuoliaaksi pelkän pelon avulla, herää horroksestaan.

Ghostbusters: Afterlifesta tutut hahmot tekevät paluun. Egon Spenglerin tytär Callie (Carrie Coon), tämän lapset Phoebe (Mckenna Grace) ja Trevor (Finn Wolfhard), sekä Callien poikaystävä Gary Grooberson (Paul Rudd) muuttivat New Yorkiin ja toimivat nyt uutena Haamujenginä. Alkuperäisistä haamujengiläisistä Ray Stantz (Dan Aykroyd) toimii riivattujen esineiden tutkijana, Winston Zeddemore (Ernie Hudson) toimii Haamujengi-toiminnan rahoittajana ja fanisuosikki Peter Venkman (Bill Murray) käy lähinnä kääntymässä. Haamunnappaushommissa työskentelevät myös tutut nuoret Podcast (Logan Kim) ja Lucky (Celeste O'Connor), aiemmin sihteerinä toiminut Janine Melnitz (Annie Potts), sekä uusi tutkijahahmo Lars (James Acaster). Poppoota siis riittää, mutta ei kuitenkaan ruutuaikaa kaikille. Kun sekaan vielä heitetään hyytävän jumalolennon vankilana toimivan pallon omistava Nadeem (Kumail Nanjiani), hukassa oleva haamutyttö Melody (Emily Alyn Lind), kielitietäjä Hubert (Patton Oswalt) ja alkuperäiselokuvassakin Haamujengiä inhonnut, New Yorkin pormestariksi noussut Walter Peck (William Atherton), on elokuva ahdettu täyteen liikaa erilaisia tyyppejä, joilla pitäisi olla kaikilla oma funktionsa kaiken keskellä. Turhan laaja hahmogalleria johtaa siihen, että Spenglereihin keskittyvä perhepuoli jää liiaksi sivuun, eikä sillä osuta tunteisiin niin kuin voisi toivoa. Vahvin hahmo on tälläkin kertaa nuori Phoebe, mitä vain vahvistaa mainio Grace, joka on uskottava isoisänsä kaltaisena päämääräisenä tiedenerona. Muut näyttelijät hoitavat tonttinsa ailahtelevasti. Yleensä hauska Rudd jää tällä kertaa aika väkinäiseksi, Murray käy lähinnä vain hakemassa helppoa palkkiota ja Nanjiani on pääasiassa kiusallinen muka-hauskana hahmona, joka olisi valmis myymään mitä tahansa, kunhan oikeasta hinnasta sovitaan.

Valitettavasti Ghostbusters: Frozen Empire oli itselleni aikamoinen pettymys. Olin pitänyt paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja toivoin jatko-osan pääsevän edes lähelle sen tasoa, mutta ei. Luvassa on harmillisen keskinkertainen ja yllättäen jopa hieman pitkäveteinen haamujahti, jossa olisi runsaasti potentiaalia, muttei taitoa tehdä sillä potentiaalilla oikein mitään aidosti hyvää tai edes erityisen kiinnostavaa. Jos trailerit ja julisteet innostivat sinua kuvastollaan jääkaudesta New Yorkissa, sitä joutuu odottamaan ihan loppuhuipennukseen asti ja silloinkin laajemmasta tuhosta nähdään vain pieni vilaus, kun finaali on päätetty käydä Haamujengin päämajana toimivan paloaseman tiloissa, jotka muuttuvat ahtaiksi, kun yli kymmenen hahmoa pitää saada puettua ikonisiin haalareihin ja vastassa on pitkä jääolio, jonka pää hipoo kattoa.

Ennen kuin päästään itse asiaan, katsojan täytyy päästä läpi aika raskassoutuisen ensimmäisen tunnin. Haamujen jahtaamista, seikkailuhenkeä ja huumoria on hämmentävän vähän ja leffa keskittyy lähinnä keskivertoon ihmisdraamaan. Mysteeriä jäämörön sisältävän pallon ympärillä kasvatellaan turhankin kauan ja lähinnä siten, että hahmojen täytyy jatkuvasti käydä etsimässä joku uusi tyyppi, joka tietää aina hitusen lisää asian tiimoilta ja johdattaa hahmot sitten seuraavan vastaavanlaisen tyypin luokse. Silloin tällöin sekaan on ripoteltu viihdyttäviä kohtauksia tai hauskoja repliikkejä, mutta aika vähän tästä käsiin jää. Parit lupaavasti alkavat kauhukohtauksetkin jäävät vain puolitiehen. Faneille kyllä riittää silmäniskuja, joista osa on aika kömpelösti istutettu sekaan. Kun Ray Parker Jr:n mahtava Ghostbusters-tunnuslaulu pärähtää soimaan elokuvan loppumisen merkiksi, päällimmäinen ajatukseni oli, että tässäkö tämä nyt oli? Ei Frozen Empire huono leffa ole, mutta ei se kovin hyväkään ole.

Ghostbusters: Afterlifen ohjaaja, alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan, pari vuotta sitten menehtyneen Ivan Reitmanin poika Jason Reitman ei tosiaan halunnut ohjata Ghostbusters: Frozen Empireä, joten tilalle otettiin kummatkin uusista leffoista käsikirjoittanut Gil Kenan. Kenan ei kuitenkaan ohjaajana ole Reitmanin tasoinen, eikä hänen työstään paista sama into kuin Reitmanista Afterlifea tehdessä. Niin Kenanin ohjaus kuin käsikirjoitus jäävät hieman laiskoiksi. Leffa kaipaisi lisää jännitettä, lisää huumoria ja vähemmän turhia hahmoja, jotka kuluttavat kestoa ylimääräiseen. Sentään elokuva on pätevästi kuvattu. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja käytännön tehostein toteutetut parit haamut komeat. Tietokone-efektien taso heittelee hieman, mutta pääasiassa leffa näyttää hyvältä. Äänimaailma on myös oivallisesti työstetty ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti, sisältäen joitain alkuperäiselokuvan säveltäneen Elmer Bernsteinin melodioista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ghostbusters: Frozen Empire, 2024, Columbia Pictures, Sony Pictures Releasing, BRON Studios, Ghostcorps, Right of Way Films

Arvostelu: Walter Mittyn ihmeellinen elämä (The Secret Life of Walter Mitty - 2013)

WALTER MITTYN IHMEELLINEN ELÄMÄ

THE SECRET LIFE OF WALTER MITTY

Ohjaus: Ben Stiller

Pääosissa: Ben Stiller, Kristen Wiig, Adam Scott, Kathryn Hahn, Shirley MacLaine, Patton Oswalt, Adrian Martinez, Ólafur Darri Ólafsson ja Sean Penn

Genre: seikkailu, draama

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

The Secret Life of Walter Mitty, eli suomalaisittain Walter Mittyn ihmeellinen elämä perustuu James Thurberin samannimiseen novelliin vuodelta 1939. Tarinan pohjalta oli jo vuonna 1947 tehty elokuva Hurjimus (The Secret Life of Walter Mitty), jonka tuottajan, Samuel Goldwynin poika, Samuel Goldwyn Jr. ryhtyi 1990-luvulla suunnittelemaan Jim Carreyn tähdittämää uudelleenfilmatisointia. Walt Disney Pictures kiinnostui projektista, mutta Goldwyn päätti viedä ideansa New Line Cinemalle. Alun perin Ron Howardin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta kun projekti ei edennyt, hän jätti elokuvan ja hänen tilalle otettiin Chuck Russell. Goldwyn kuitenkin koki, että New Line Cinema alkoi rikkoa heidän sopimustaan, yrittäen puskea Goldwyniä pois tuotannosta ja vei asian oikeuteen. New Line Cinema palautti oikeudet Goldwynille, joka vei projektin Paramount Picturesille ja sitä kautta DreamWorksille, jossa Steven Spielberg innostui ajatuksesta ohjata elokuvan. Spielbergkin tosin jätti leffan tehdäkseen Maailmojen sodan (War of the Worlds - 2005) ja uudeksi ohjaajaksi pohdittiin Mark Watersia ja Gore Verbinskiä. Kun Carrey jätti projektin, päärooliin kaavailtiin Owen Wilsonia, Mike Myersiä ja Sacha Baron Cohenia, ennen kuin Ben Stiller nappasi roolin itselleen. Stiller päätti myös ohjata elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2012. Lopulta Walter Mittyn ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa New York Film Festivalilla 5. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mutta sai kriitikoilta ristiriitaista palautetta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Kun huomasin Walter Mittyn ihmeellisen elämän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella elokuvan.

Tylsää elämää Life-lehden valokuvien negatiivivastaavana viettävä Walter Mitty päätyy jatkuvasti haaveilemaan seikkailullisemmasta ja vauhdikkaammasta elämästä. Kun Life päättää siirtyä verkkolehdeksi, Walter Mittyn täytyy lähteä todelliseen seikkailuun, saadakseen lehden viimeiseen fyysiseen numeroon huikeimman kansikuvaotoksen ikinä.

Lähes parikymmentävuotisen tuotantohelvetin jälkeen Walter Mittyn ihmeellisen elämän ohjaksiin tarttui lopulta pysyvästi Ben Stiller, joka otti haltuunsa myös vastuun nimikkoroolin, eli Walter Mittyn esittämisestä. Walter ei ole mitenkään erityisen kiinnostava tapaus. Hän on päällisin puolin aika tylsä tyyppi, joka ei tee oikein mitään elämällään, muuta kuin käy töissä Life-sanomalehdellä. Walter pakenee tylsää elämäänsä omaan mielikuvitusmaailmaansa, jossa hän näkee itsensä muiden ihailunkohteena, itsevarmana ja seikkailullisena sankarina. Kun Life päättää siirtyä sataprosenttisesti internetiin ja lakkauttaa painettavan sanomalehtensä, Walterin täytyy löytää itsestään oikea seikkailija, saadakseen viimeisen painettavan numeron kanteen täydellisen otoksen. Stiller tulkitsee hahmoaan oivallisesti, Walterin löytäessä pitkin elokuvaa uusia puolia itsestään. Haaveilukohtauksissa hän pääsee myös näyttämään leikkisämpää puolta.

     Elokuvassa nähdään myös Kathryn Hahn Walterin siskona Odessana ja Shirley MacLaine heidän äitinään Ednana, Kristen Wiig Walterin työkaverina ja ihastuksenkohteena Cherylinä, Adam Scott Lifen uutta siirtymävaihetta valvovana Tedinä, Patton Oswalt nettideittailusivun asiakaspalvelijana Toddina, sekä Sean Penn maailmankuuluna valokuvaajana Sean O'Connellina, jota Walter lähtee etsimään toiselle puolelle maailmaa. Sivunäyttelijät toimivat ihan hyvin osissaan, vaikka jäävätkin aika yksiulotteisiksi tyypeiksi. Wiigin hahmo jää hieman tylsäksi ja Scottin on tarkoitus olla pelkkä inhottava mulkero.

Walter Mittyn ihmeellinen elämä ei vielä toisella katselukerrallakaan tehnyt minuun vaikutusta, vaikka pidin siitä nyt hieman enemmän kuin viimeksi. Isoin ongelmani leffan kanssa on yhä se, ettei Walter Mittyn ns. ihmeellinen elämä tunnu kovin... noh, ihmeelliseltä - ei edes silloin, kun hän päätyy seikkailuun, mihin kuuluu hain kanssa uimista ja purkautuvalta tulivuorelta pakenemista. Kaikista villeimmät tilanteet tapahtuvatkin Walterin mielen sisällä, miehen jäädessä haaveilemaan junapysäkillä, työpaikalla ja milloin missäkin. Välillä tuntuukin, että budjetti loppui kesken tai Steve Conradilta loppui puhti käsikirjoitusta työstäessään. Leffaan olisi varmasti saanut vielä hurjempia tapahtumaketjuja, Walterin seuratessa valokuvaaja O'Connellia maailmalla. Tällaisenaan homma tuntuu todella rajoittuneelta ja pitkän tuotantohelvetin jälkeen ei voi kuin pohtia, että eikö aiheesta tämän parempaa filmiä saatu?

Elokuvasta löytyy oivallisia teemoja esimerkiksi arjesta irti päästämisen tärkeydestä ja seikkailullisen vapauden tunteen huumasta, sekä siitä, että haaveilun sijaan pitäisi vain antaa palaa ja painaa menemään. Mutta kun leffa ei itse anna palaa ja paina menemään niin täysillä kuin voisi toivoa, homma jää aika vaisuksi. Elokuva on myös turhan pitkä ja sitä voisi hyvin tiivistää etenkin alkupäästä, jotta varsinainen seikkailu lähtisi nopeammin käyntiin. Heikkouksineenkin Walter Mittyn ihmeellinen elämä on silti ihan kelpo filmi. Vaikkei se mene niin pitkälle kuin itse ainakin toivoisin, löytyy siitä omat hyvät hetkensä. Elokuvan henki on myös miellyttävä ja aika sympaattinenkin, ja tarinaan uppoutuu tarpeeksi passelisti.

Näyttelemisen lisäksi Stiller hoitaa myös ohjaajan hommat oivallisesti ja hänen ongelmakseen koituu lähinnä Conradin paikoitellen ponneton ja tapahtumaköyhähkö käsikirjoitus. Hetkittäin kummatkin hoitavat tonttinsa erityisen hyvin, mutta kokonaisuus jää laihaksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu todella mainiosti ja leikkaus on usein ihailtavan sulavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat hyvin, mutta erikoistehosteet näyttävät halvoilta. Kun kyse on Walterin haaveiluista, heikot digiefektit voi katsoa osittain sormien läpi, koska kyseessä on pelkkä mielikuvituksen tuote, mutta todellisuudessa tapahtuvissa kohtauksissa huonosti ikääntyneet tehosteet pistävät ikävästi silmään. Äänimaailma on oivasti työstetty ja Theodore Shapiron, Jose Gonzalezin ja Rogue Waven säveltämät musiikit tuovat kelvollisen lisänsä tunnelmaan, joskin leffan päätteeksi katsojalle jää lähinnä mieleen elokuvassa hyödynnetty David Bowien klassikkobiisi Space Oddity.

Yhteenveto: Walter Mittyn ihmeellinen elämä ei ole elokuvana erityisen ihmeellinen, lähinnä vain kelvollinen. Elokuvan seikkailu ei koskaan lähde niin hyvin lentoon kuin voisi toivoa, vaan homma jää harmillisesti hieman vaisuksi. Walterin kuvittelemat jutut ovat mielikuvituksellisempia ja niiden jälkeen aito seikkailu tuntuukin hieman siltä, että budjetti olisi loppunut kesken. Elokuva tarjoaa kuitenkin silloin tällöin hyviä hetkiä ja passelia seikkailun tuntua. Se on ajoittain hilpeä, toisinaan taas jopa hieman jännittävä. Teemat esimerkiksi arjesta irti päästämisestä ovat hyviä ja leffan aikana sitä tuleekin ajateltua, että voisipa vain joskus itse hypätä seikkailun pyörteisiin Walterin tavoin. Ben Stiller suoriutuu hyvin niin ohjaajana kuin päänäyttelijänäkin. Steve Conradin käsikirjoitus jää ajoittain hieman latteaksi ja leffan erikoistehosteiden parhaat päivät ovat jo takanapäin. Walter Mittyn ihmeellinen elämä sopii tarpeeksi hyvin kerran katsottavaksi seikkailuelokuvaksi, mutta mitään aidosti ihmeellistä siltä on turha odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Secret Life of Walter Mitty, 2013, Twentieth Century Fox, TSG Entertainment, Samuel Goldwyn Films, Red Hour Films, New Line Cinema, Big Screen Productions, Down Productions, Ingenious Media

Arvostelu: Lemmikkien salainen elämä 2 (The Secret Life of Pets 2 - 2019)

LEMMIKKIEN SALAINEN ELÄMÄ 2

THE SECRET LIFE OF PETS 2

Ohjaus: Chris Renaud
Pääosissa: Patton Oswalt, Kevin Hart, Jenny Slate, Eric Stonestreet, Tiffany Haddish, Lake Bell, Nick Kroll, Harrison Ford, Dana Carvey, Ellie Kemper, Chris Renaud, Hannibal Buress, Bobby Moynihan, Pete Holmes ja Tara Strong
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

Koko perheen animaatioseikkailu Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osasta ilmoitettiin nopeasti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja sen käsikirjoituksen työstö lähti käyntiin. Tekovaiheessa ilmeni kuitenkin ongelmia, kun paljastui, että päähenkilö Max-koiraa ääninäytellyt Louis C. K. oli syyllistynyt ikäviin naisiin kohdistuviin tekoihin, joten hänet erotettiin projektista ja korvattiin Patton Oswaltilla. Lopulta filmi saatiin valmiiksi ja nyt Lemmikkien salainen elämä 2 on saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäistä osaa erittäin viihdyttävänä ja lystikkäänä leffana ja olin iloinen, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Koirat Max ja Duke lähtevät omistajansa Katin, tämän miehen Jaken ja heidän pienen lapsensa Lassin kanssa maaseudulle. Samaan aikaan New Yorkissa supersankariksi itseään luuleva Lumipallo-pupu päätyy hurjaan seikkailuun, mihin liittyy katala sirkuksenomistaja ja tiikeri.

Edellisestä osasta tutut eläinhahmot tekevät paluun. Max (Patton Oswalt) on yhä tarinan kertoja, vaikka hänen osuutensa päätarinasta jää tällä kertaa yllättävän pieneksi. Maxille on kuitenkin saatu aikaiseksi toimiva henkinen kasvutarina, jolloin hän ei jää täysin yhdentekeväksi tapaukseksi. Sen sijaan yhdentekeväksi jää jättikoira Duke (Eric Stonestreet), joka ei saa lähes mitään tehtävää leffan aikana. Duke oli isossa osassa viime filmissä, mutta tässä hänet jopa välillä unohtaa.
     Isoon rooliin nostetaan edellisen elokuvan "roisto", valkoinen pupu Lumipallo (Kevin Hart), joka omistajansa vuoksi luulee itseään ehdaksi supersankariksi. Ensimmäisessä leffassa Hartin rääkyminen ja ylienergisyys kävivät hermoille, mutta tässä hahmosta on saatu pidettävämpi, jolloin myös Hart on siedettävämpi ääninäyttelijänä. Paikoitellen toivoisi, että hän lopettaisi huutamisen, mutta muuten Lumipallo on hauska ja pöhkö heppu, joka on myös todella suloinen.
     Isossa osassa on myös Maxiin rakastunut Gidget-koira (Jenny Slate), joka saa tärkeäksi tehtäväksi vahtia Maxin suosikkilelua, kun tämä on maaseudulla - eivätkä asiat tietenkään mene putkeen. Gidgetin juonikuvio on veikeä ja on hauskaa, kuinka se loppupäässä yhdistetään osaksi isompaa kokonaisuutta.

Eikä pidä unohtaa muita eläimiä, kuten välinpitämätöntä kissa Chloeta (Lake Bell), koiria Buddy (Hannibal Buress) ja Mel (Bobby Moynihan), marsu Normania (Chris Renaud), pientä lintu Sweetpeata (Tara Strong), sekä vanhaa hauva Popsia (Dana Carvey). Chloe on jälleen aivan mahtava ja enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostun hänestä isommin kuin Maxista ja kumppaneista. Uusiakin eläinhahmoja on mukana, kuten maaseudun ikääntynyt paimenkoira Rooster (Harrison "Indiana Jones" Ford), shih tzu -koira Daisy (Tiffany Haddish), pelokas Hu-tiikeri, outo kalkkuna, tyhmä lammas (Sean Giambrone), sekä karmiva susilauma (Michael Beattie). Uudet hahmot ovat kelpo lisäyksiä ja ajavat hyvin asiansa tarinan kannalta, vaikkei yhdellekään ole saatu kirjoitettua minkäänlaista kehityskaarta.
     Ihmishahmojakin leffasta löytyy, kuten Maxin ja Duken omistaja Kati (Ellie Kemper), hänen uusi miehensä Jake (Pete Holmes) ja pariskunnan lapsi Lassi, sekä tarinan pahis, ilkikurinen sirkuksenomistaja Sergei (Nick Kroll), joka on ehdottomasti leffan heikoin lenkki. Pahishahmo tuntuu väkisin mukaan tungetulta, täysin alikehitetyltä ja lähinnä kyseenalaiselta pöljän muka-venäläisaksenttinsa kanssa. Kati ja Jake jäävät pahasti taka-alalle, mutta Lassi on tärkeä osa Maxin tarinaa.

Lemmikkien salainen elämä 2 osoittautui hieman ristiriitaisia tunteita herättäväksi paketiksi. Se on kyllä hauska, vauhdikkaan mukaansatempaava, erittäin viihdyttävä ja se sisältää oivallisia opetuksia, mutta sen tarina ei onnistu vakuuttamaan. Lähinnä sen takia, ettei leffassa ole kunnon tarinaa. Hahmot päätyvät omiin seikkailuihinsa ja lopussa juonikuviot viedään yhteen osittain toimivasti ja osittain kömpelösti. Noin puolen tunnin kohdalla aloin pohtimaan, että milloinkohan filmin tarina lähtee käyntiin, kunnes tajusin jossain kohtaa, että tämän pitäisi nyt kai olla se tarina. Ensimmäisessä Lemmikkien salainen elämä -elokuvassa oli selkeä tarina, kun Max ja Duke päätyivät hurjaan seikkailuunsa ja joutuivat korjaamaan erimielisyytensä päästäkseen takaisin omistajansa luokse, samalla kun muut eläinkaverukset lähtivät etsimään heitä. Tämä jatko-osa tuntuu enemmänkin erilaisten yksittäisten ideoiden toteutukselta ja niiden yhdistämiseltä, toivoen, että lopputulos muistuttaa selkeää elokuvaa.

Vaikka nyt kritisoinkin leffan tarinattomuutta, haluan edelleen painottaa, että viihdyin Lemmikkien salainen elämä 2:n parissa oikein passelisti. Juonikuviot tuntuivat hyvin irrallisilta, mutta olin kiinnostunut niistä jokaisesta ja jokainen niistä tarjosi useita hauskoja hetkiä. Itse löysin eniten lystiä siitä, kun Chloe yrittää kouluttaa Gidgetiä käyttäytymään kuin kissa ja nauroin joka kerta maaseudun kummalliselle kalkkunalle. Muutamassa kohtaa riittää vauhtia ja pienemmille katsojille pari kohtausta susien kanssa saattavat olla hyvinkin jännittäviä. Lapsikatsojia ei tarinan olemattomuus tietenkään häiritse ja he saavat tästä varmasti vielä enemmän irti. Minun näytöksessäni lapset nauroivat vähän väliä, mutta oli myös hauska hoksata, kuinka vanhemmat hekottelivat hieman kiusaantuneesti, kun mukaan oli saatu pari vitsiä, joita lapset eivät vielä ymmärrä. Kokonaisuutena Lemmikkien salainen elämä 2 ei ole mitä toimivin paketti, eikä yllä ensimmäisen osan tasolle, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyviä asioita, jotta se jää lopulta plussan puolelle.

Parasta leffassa taitaa loppujen lopuksi olla sen visuaalisuus. Lemmikkien salainen elämä 2 on erinomaisesti animoitu ja ihastelin useassa kohtaa kaikenlaisia pienenpieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat tuoneet mukaan. Etenkin valkokankaalta katsottuna eläinten turkkien yksittäiset karvat korostuvat ja yleisesti ottaen eläimistä on tietty saatu aikaiseksi todella suloisia. Sitä kuitenkin kritisoin tämänkin filmin kohdalla, että miksi ihmeessä Chloelle on päätetty animoida pyllyreikä? Maisemat ovat usein todella näyttävät ja itse ihailin varsinkin kauniita maatilan ympäristöä esitteleviä kuvia. Ohjaaja Chris Renaud tekee kelpo työtä tunnelman kanssa, mutta kokee välillä vaikeuksia pitää Brian Lynchin ohutta käsikirjoitusta kasassa. Lynch olisi voinut alusta alkaen kirjoittaa vahvempaa tarinaa, eikä yrittää vasta lopussa yhdistellä juonikuvioita toisiinsa. Äänimaailma on todella hyvin rakennettu ja Alexandre Desplatin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Lemmikkien salainen elämä 2 on viihdyttävä puolitoistatuntinen, jonka aikana aikuiskatsojana jää kuitenkin kaipaamaan kunnon tarinaa. Irrallisilta tuntuvien juonikuvioiden seuraaminen on parhaimmillaan lystikästä puuhaa, mutta hieman kömpelöä loppuhuipennusta lukuunottamatta ne todella tuntuvat irrallisilta - aivan kuin muutama eri leffaidea olisi isketty yhteen. Hauskoja tilanteita onneksi riittää kaikenikäisille ja hupia löydetään monella tapaa. Pienemmille katsojille on mukana myös jännittäviä hetkiä. Eläinhahmot ovat jälleen mainioita persoonia, muttei heille kummoisia kehityskaaria ole keksitty. Loppujen lopuksi elokuvan upea animaatiotaso on sen parasta antia ja on mahdotonta olla ihastelematta, mitä animaattorivelhot ovat taikoneet ruudulle. Jos etsitte kivaa animaatiota koko perheen yhteistä leffareissua varten, on Lemmikkien salainen elämä 2 oiva valinta vasta syksyllä ilmestyvää Toy Story 4:ää (2019) odotellessa. Jos tekijät päättävät tehdä vielä kolmannen osan, katson sen mielelläni, mutta toivon, että tarinaan panostetaan seuraavalla kerralla enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Secret Life of Pets 2, 2019, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Dentsu, Fuji Television Network, Universal Animation Studios

Arvostelu: Sorry to Bother You (2018)

SORRY TO BOTHER YOU

Ohjaus: Boots Riley
Pääosissa: Lakeith Stanfield, Tessa Thompson, Jermaine Fowler, Steven Yeun, Omari Hardwick, Armie Hammer, Terry Crews, Danny Glover, Michael X. Sommers, Robert Longstreet, Kate Berlant, David Cross, Patton Oswalt, Lily James ja Forest Whitaker
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Sorry to Bother You on rap-artisti Boots Rileyn esikoiselokuva. Riley sai inspiraation elokuvan tarinaan omasta menneisyydestään puhelinmyyjänä ja kirjoitti ideastaan käsikirjoituksen. Hän ei kuitenkaan ajatellut vaihtaa uraansa artistista elokuvantekijästä, joten hän muokkasi tarinan kappaleiden muotoon, jotka hän julkaisi albumillaan "Sorry to Bother You" hiphop-yhtye The Coupin kanssa vuonna 2012. Myöhemmin hän kuitenkin palasi tarinan pariin ja päätti lopulta tuoda visionsa valkokankaille. Hän sai leffalleen rahoittajia ja tuottajia, sekä kasasi työryhmän ja näyttelijät, joiden kanssa kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Sorry to Bother You sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018, minkä jälkeen sitä on esitetty useissa eri tapahtumissa. Suomessa leffa nähtiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta muuten leffa ei saanut täällä lainkaan teatterilevitystä. Itse kuulin elokuvasta viime syksynä ja aloin odottamaan sen julkaisua, sillä kuulin siitä pelkkää ylistystä. Näin elokuvan monilla "vuoden 2018 parhaat elokuvat" -listoilla ja harmittelin, kun tajusin, ettei filmiä luultavasti nähtäisi Suomen teattereissa. Kuitenkin maaliskuun alussa huomasin, että Sorry to Bother You oli saapunut vuokrauspalvelu Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen sieltä heti.

Tyttöystävänsä kanssa autotallissa asuva Cassius "Cash" Green on kipeästi rahan tarpeessa, joten hän hankkii työn puhelinmyyjänä. Tajutessaan, että hän myy paremmin puhuessaan kuin valkoiset, aukeaa hänelle tie menestykseen.

Pääroolissa Cash Greeninä nähdään Lakeith Stanfield, joka sopii erinomaisesti epävarmaksi nuoreksi mieheksi. Stanfield onnistuu tuomaan paljon tunteita esille pelkillä ilmeillään, mutta tietyissä tilanteissa hän myös heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin. Hahmona Cash on välittömästi pidettävä ja samaistuttava. Vaikkei asuisikaan autotallissa kuten hän, voi kuka tahansa nähdä itsensä hahmossa, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa ja pärjätä elämässä. Puhelinmyyjän ammatti ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta juuri siinä hommassa Cash huomaa olevansa paras ja alkaa löytämään itsevarmuutensa. Hahmon kehityskaari on mahtavasti kirjoitettu ja on hienoa, kuinka Cash pistetään jatkuvasti vaikeiden päätösten eteen. Cashin valkoisena äänenä kuullaan David Cross.
     Cashin tyttöystävää, Detroitia näyttelee Tessa Thompson, jota nähdään yhä vain useammin elokuvissa ja joka todistaa jatkuvasti kuuluvansa kameran eteen. Thompsonkin on nappivalinta osaansa ja hän tulkitsee hienosti monisävyistä hahmoaan. Detroitista löytyy vähän väliä uusia kerroksia, jotka tekevät hänestä yhä vain mysteerisemmän hahmon. Jo hänelle keksityt veikeät korvakorut osoittavat, että hän on kiinnostava tapaus ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Cashin puhelinmyyjäkaverit Salvador (Jermaine Flower), Squeeze (The Walking Dead -sarjasta, 2010-, tuttu Steven Yeun) ja Langston (legendaarinen Danny Glover), sekä firmalla työskentelevät herra Anderson (Robert Longstreet), Johnny (Michael X. Sommers), Diana (Kate Berlant) ja huippupuhelinmyyjä eli tehosoittaja herra ______ (Omari Hardwick, valkoisena äänenä Patton Oswalt), Cashin setä Serge (Terry Crews) ja WorryFree-yrityksen pomo Steve Lift (rooliinsa yllättävänkin täydellisesti sopiva Armie Hammer). Kaikin puolin näyttelijät tekevät loistotyötä ja suurimmaksi osaksi filmin hahmot ovat kiinnostavia tai pidettäviä. Joku teistä varmasti huomasi, että Omari Hardwickin hahmon nimen kohdalla on pelkkä viiva. Se johtuu siitä, että hahmon nimi sensuroidaan piippauksella joka kerta kun se mainitaan. Tässä on vain yksi esimerkki elokuvan tarjoamista outouksista.

Sorry to Bother You on nimittäin outo elokuva. Siis todella outo. Leffa sisältää mitä kummallisimpia ideoita ja ratkaisuja, jotka saivat leukani loksahtamaan useaan otteeseen auki. Jo elokuvan alkupää vaikuttaa oudolta puhelinmyyjätarinansa kanssa; kuinka puhelut esitetään ruudulla, kuinka Cash puhuu valkoisen äänellä ja kuinka työntekijät haaveilevat pääsystä tehosoittajaksi. Elokuva ottaa yhden tylsimmistä kuulostavista ammateista ja tekee siitä äärettömän kiehtovan. Mutta tämä ei todellakaan ole oudointa, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Ei ei. Väärissä käsissä filmin outous muuttuisi täysin kaoottiseksi ja typeräksi sekamelskaksi. Todella suurella todennäköisyydellä elokuva olisi kauhea epäonnistuminen, etenkin kun ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii henkilö, jolla ei ole lähestulkoon mitään kokemusta elokuva-alalta. Mutta ai että Boots Riley pääsee yllättämään totaalisesti. Hänen ohjauksensa on mestarillista ja käsikirjoituksensa yksi luovimmista ja kekseliäimmistä, mitä on pitkään aikaan tullut vastaan. Silti en voi olla pohtimatta... mitä helvettiä Riley on poltellut, kun hän kirjoitti tätä elokuvaa?! En millään usko, että näin trippaava teos syntyisi selvinpäin.

En todellakaan halua avata, mitä kaikkea outoutta elokuva sisältää. En vain siksi, että se spoilaisi leffasta paljon, vaan koska selittämällä leffan outous muuttuisi luultavasti luotaantyöntäväksi. Olenkin samaa mieltä elokuvan trailerin kanssa, että Sorry to Bother You täytyy vain nähdä omin silmin, jotta tietää sen olevan totta. Mielestäni tämä elokuva on vain pakko katsoa ja suosittelen sitä jo nyt kaikille, jos löydätte sen jostain katsottavaksi. Tämä leffa ei kuitenkaan ole kaikille, ei todellakaan. Jotkut tulevat luultavasti vihaamaan elokuvaa sen erikoisuuden ja tyylikikkailun vuoksi, ja tavallaan ymmärrän, jos niin käy. Itse lumouduin elokuvaan täysin ja suorastaan antauduin Rileyn taidokkuuden armoille. Sorry to Bother You jaksaa yllättää alusta loppuun saakka ja joka kerta, kun pelkäsin, että uusi yllätys laskisi tasoa hurjasti, se tuntuikin vain tekevän elokuvasta yhä vain paremman ja paremman. Lisäksi elokuva on aivan törkeän hauska! Minä nauroin vähän väliä leffan aikana ja kokonaisuudessaan filmi nosti jatkuvasti hymyn huulilleni mahtavuudellaan. Leffa ottaa myös nokkelasti kantaa poliittisiin asioihin ja tekee hauskasti pilkkaa tietyistä tahoista. Sorry to Bother You todella oli tajunnanräjäyttävä kokemus - niinkin tajunnanräjäyttävä, että minun täytyi pohdiskella filmiä muutaman päivän ajan, ennen kuin edes pystyin kirjoittamaan siitä arvostelua. En pysty oikein vieläkään käsittämään, mitä olin nähnyt. Mutta sen osaan sanoa, että minä suorastaan rakastan tätä elokuvaa!

Filmi on myös teknisesti upeasti toteutettu. Se on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu todella taidokkaasti. Mukana on paljon veikeää teknistä kikkailua, mitä itse ihailin suuresti. Lavastustiimi on tehnyt mainiota työtä puhelinfirman tilojen ja Steve Liftin kodin kanssa, puvustajat ovat saaneet aikaiseksi hienoja asuja, minkä lisäksi maskeeraajat ja efektitiimi ovat päässeet parissa kohtaa vauhtiin. Ääniefektit ovat myös oivalliset, minkä lisäksi The Coupin ja Tune-Yardsin musiikit luovat mielenkiintoista lisätunnelmaa.

Yhteenveto: Sorry to Bother You on aivan mielettömän erinomainen teos ja huikea taidonnäyte ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Boots Rileyltä! Rileyn visio on todella vahva läpi elokuvan ja hän kikkailee hauskasti monin eri tavoin. Olen hyvin varma, ettei Riley ole suunnitellut elokuvaa selvinpäin, mutta oli asia miten tahansa, on pakko myöntää, että hänellä on aikamoinen mielikuvitus. Rileyn ohjaus on mestarillista ja hänen käsikirjoituksensa jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen aina elokuvan loppuun saakka. Hän myös hallitsee filmin outouden täydellisesti ja tietää mitä tehdä, jottei kummallisuus hajoa käsiin. Elokuvasta on saatu todella mystinen ja kiehtova, ja sen tarinaan jää nopeasti koukkuun. Lisäksi elokuva sisältää paljon poliittista sanomaa ja mikä parasta, leffa on hulvattoman hauska! Näyttelijät tekevät loistotyötä - etenkin LaKeith Stanfield, Tessa Thompson ja Armie Hammer. Sorry to Bother You on ehdottomasti yksi oudoimmista ja omaperäisimmistä filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt ja suorastaan rakastuin tähän teokseen. Suosittelen tätä leffaa aivan kaikille, mutta sillä varoituksella, ettei tämä todellakaan toimi kaikille. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, sillä leffa saattaa todella yllättää ja tehdä pysyvän vaikutuksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sorry to Bother You, 2018, Cinereach, MACRO, MNM Creative, Forest Whitaker's Significant Productions, The Space Program

Yhteistyössä

Arvostelu: The Circle (2017)

THE CIRCLE (2017)

Ohjaus: James Ponsoldt
Pääosissa: Emma Watson, Tom Hanks, Karen Gillan, Glenne Headly, Bill Paxton, John Boyega, Ellar Coltrane ja Patton Oswalt
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

The Circle on futuristinen jännityselokuva, joka perustuu Dave Eggersin samannimiseen kirjaan vuodelta 2013. Elokuvan teko alkoi loppuvuodesta 2014 ja se sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa jo huhtikuussa 2017. Meille Suomeen elokuva saapuu vasta kolme kuukautta myöhemmin ja on jokseenkin ihme, että leffa edes nähdään Suomen teattereissa, sillä se sai vastaansa murskakritiikkiä, eikä se menestynyt hyvin USA:ssa. Heikosti leffa tulee luultavasti täälläkin menestymään, vaikka se sisältääkin tunnettuja nimiä, minkä lisäksi kyseessä on näyttelijä Bill Paxtonin viimeinen elokuvarooli ennen kuolemaansa aiemmin tänä vuonna. Omat odotukseni The Circleä kohtaan eivät olleet korkealla. Olin kuullut, ettei leffa ollut menestynyt ja ettei se olisi kovin kummoinen. Kävinkin katsomassa elokuvan vain näyttelijöiden takia, enkä edes lukenut etukäteen juonikuvausta. Etukäteen parasta koko hommassa oli nähdä leffa yli kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa. Hauskana faktana kerron, että meidän näytöksestämme puuttuivat tekstitykset kokonaan, joten täytyi käyttää kielitaitoa.

Mae Holland saa työpaikan jättiyhtiö Circlestä, joka yrittää saada ihmiset paljastamaan kaiken itsestään avoimesti ja toimimaan paremmin yhdessä. Jossain kohtaa kuitenkin menee raja, kuinka paljon yksityisyyttä voi rikkoa, mutta Circle on valmis jatkamaan siitä rajasta vieläkin pidemmälle...

Pääosassa Mae Hollandina nähdään Harry Potter -sarjasta (2001-2011) tuttu Emma "Hermione" Watson, joka esitti pääroolia aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Beauty and the Beastissa (2017). Watson osoittaa jälleen olevansa oivallinen näyttelijä ja sopii täysin päärooliin, mutta valitettavasti hahmo on paikoitellen kirjoitettu kehnosti. Maen motiivit ja tunteet Circleä kohtaan tuntuvat vaihtelevan läpi leffan. Välillä hänen mielestään yhtiö tunkeutuu liikaa ihmisten yksityiselämään ja välillä hän on taas täysin valmis antamaan miljoonien ihmisten katsoa livenä hänen elämäänsä ympäri vuorokauden. Muuten Mae on ihan mielenkiintoinen tapaus, mutta hänen ajatuksiaan olisi voinut selventää hieman enemmän.
     Circlen johtajaa, Eamon Baileyta näyttelee todella mainio Tom Hanks, joka tuo erittäin hyvin energiaa mukaan rooliinsa. Hanks on täysin uskottava yhtiön pomona, jota ihmiset kuuntelevat mielellään, sillä Hanks osaa olla miellyttävä persoona pehmeän äänensä kanssa. Vaikka johtaja Bailey tuntuu mukavalta, on hän jopa liian hyvältä persoonalta tuntuva, ollakseen oikeasti hyvä. Ensiesiintymisestään lähtien katsoja alkaa epäillä Baileyn todellisia tarkoitusperiä, hahmon esitellessä yhä vain uudempaa teknologiaa, jolla ihmisten pienimmätkin salaisuudet saadaan avattua maailmalle.
     Karen Gillan esittää Maen ystävää Annieta, joka saa päähenkilön mukaan Circleen. Aluksi hahmo lähinnä ärsyttää, ollessaan liiankin innoissaan kaikesta, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä vähemmän hahmo rasittaa ja hänestä tulee loppupäässä huomattavasti pidettävämpi tapaus. Gillan ei erityisemmin häikäise taidoillaan, mutta on usein ihan toimiva osassaan.
     Maen vanhempina nähdään Glenne Headly ja Bill Paxton, joka tosiaan menehtyi helmikuun lopussa. En ole aiemmin oikein välittänyt Paxtonista, sillä hän tuntui olevan lähes aina sama hölösuu, kaikissa leffoissa, jotka olen häneltä nähnyt. Etenkin Aliensissa (1986) Paxton käy nopeasti rasittavaksi. Olinkin todella yllättynyt, kuinka hyvän suorituksen hän esittää The Circlessä. Maen isällä on hermostosairaus, jonka takia hänen liikkumisensa on vaivaalloista ja tavalliset arkityöt aiheuttavat hänelle vaikeuksia. Paxton tuo hahmoon koskettavuutta ja isä tuo toimivan lisäsisällön Maen elämään. Glenne Headlyn äitihahmo ei kuitenkaan jää erityisemmin mieleen.
     Elokuvassa nähdään myös Star Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu John "Finn" Boyega yhtenä Circlen tärkeimpänä työntekijänä Ty Lafittena, Boyhoodin (2014) pääosassa nähty Ellar Coltrane Maen taitelijaystävä Mercerinä ja Patton Oswalt Circlen operatiivisena johtajana Tom Stantonina.

The Circle sisältää erittäin mielenkiintoisen idean ja elokuva tuntuu nykypäivänä oleelliselta, kun siinä viitataan vahvasti siihen, että mitä esimerkiksi Google tai Facebook tietävätkään meistä kaikista? Nämä jättiyhtiöt ovat palveluita, joita käytämme joka päivä, mutta entä jos ne käyttävätkin meitä? Jotkut ihmiset ovat asiasta niin vainoharhaisia, etteivät suostu käyttämään tietokoneita, puhelimia jne. ollenkaan, kun taas jotkut esimerkiksi peittävät tietokoneessaan olevan pienen kameran siinä pelossa, että joku tarkkailee heitä kaiken aikaa. The Circle vie tällaiset ideat äärimmäisyyksiin, kun yhtiö asentaa kaikkialle pienen pieniä, huomaamattomia kameroita tarkkailemaan kaikkia tai luo sovelluksia, joilla voi paikantaa kenet tahansa mistä tahansa hetkessä. Yhtiö perustelee toimintaansa sillä, että näin rikollisuuden voi ehkäistä kokonaan ja terroristit tai kidnapatut löydetään minuuteissa, jolloin maailma olisi parempi paikka. Mutta kun yhtiön johtajien taustat jäävät epäselviksi, alkaa pelottaa, minne kaikki tieto meneekään? Lisäksi kummastuttaa myös, että Maeta painostetaan liittymään vähän kaikkeen, joka johtaa siihen, että kaikkea hänestä voidaan seurata tietokoneella, jopa sykettä ja hengitystä. Tällainen tuntuisi oikeasti pelottavalta ja se olisi äärimmäisen karmivaa, jos tapaa jonkun ensimmäistä kertaa ja tämä tietää sinusta aivan kaiken.

Valitettavasti leffan ideat eivät pääse kunnolla oikeuksiinsa elokuvassa ja niitä hyödynnetään paikoitellen typerien tapojen kautta. Tuntuu myös hieman kummalliselta, että suuri osa väestöstä hyväksyisi Circlen toiminnan, kun todellisessa maailmassa epäilijöitä olisi paljon enemmän. Onneksi epäilyksiä alkaa vähitellen heräämään, mitä karmivammaksi teknologia muuttuu. Valitettavasti Maen epäilysten syntyminen ja katoaminen ovat hätäisesti lisätty mukaan, jolloin katsojan on vaikea pysyä kärryillä, onko hahmo Circlen puolella vai Circleä vastaan? Elokuva myös tuntuu välillä kiertävän kehää, eikä etene muutamaan otteeseen mihinkään. Paikoitellen taas tarina tuntuu hyppivän oudosti ja yhtäkkiä kerrotaan, että aikaa onkin kulunut jo kuukausia. Maen lisäksi muista hahmoista ei ole saatu persoonallisia, jolloin on vaikea pitää ketään tavallisena ihmisenä. John Boyegan kyvyt valuvat ihan hukkaan roolissa, jossa hän vain käy välillä seisoskelemassa taustalla. Hänen hahmonsa on myös todella oudosti kirjoitettu, eikä katsojana välillä tajua yhtään, mitä hän edes tekee Circlellä enää. Suurin pettymys on kuitenkin loppuhuipennus, joka vaikuttaa aluksi lupaavalta, mutta joka on todella iso antikliimaksi. Tavallaan on hienoa, ettei lopetus ole liiallisuuksiin menevä, mutta jotain paljon enemmän jää silti kaipaamaan. Lopputuloksena on keskinkertainen teos, joka sisältää paljon hyviä juttuja, mutta myös ainakin saman määrän heikkouksia. En kuitenkaan ymmärrä, miksi se on täysin haukuttu useissa paikoissa, sillä mukana on tosiaan niitä hyviä hetkiä.

Elokuvan on ohjannut James Ponsoldt, joka on myös käsikirjoittanut teoksen yhdessä "The Circle" -kirjan kirjoittaneen Dave Eggersin kanssa. Leffa olisi varmasti onnistunut paremmin, jos Ponsoldt olisi pysynyt vain ohjaajana, eikä Eggers olisi saanut muokata kirjaansa elokuvaksi. Visuaalisesti The Circle on kuitenkin tyylikäs. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti - etenkin pitkät kuvat, jotka suorastaan liukuvat hahmojen välistä ja päältä, ovat upeita. Leikkauksessa on välillä menty vähän miten sattuu ja mukana on paikoitellen tarpeettomia leikkauksia. Efekteinä nähdään lähinnä tekstejä, jotka ilmestyvät ruutuun Maen kuvatessa elämäänsä ja ihmisten kommentoidessa sitä kovalla tahdilla. Valaisu on toteutettu mainiosti ja elokuva on todella miellyttävän kirkas. Musiikista vastaa Danny Elfman, joka on tehnyt hyvää työtä sävellystensä kanssa. Leffassa kuullaan klassisempia sävellyksiä hienovaraisesti yhdistettynä tietokonejumputuksiin, mikä toimii.

Yhteenveto: The Circle sisältää todella mielenkiintoisen idean, mutta itse elokuva jää vain ihan hyväksi heikkouksiensa takia. Leffa saa katsojan hienosti miettimään, mitäköhän Twittereiden, Instagramien, Bingien sun muiden nettijuttujen takana oikeasti pyörii ja kuinka paljon omat yksityisasiat ovat levinneet internetiin? Elokuva ei kuitenkaan hyödynnä ideoitaan kunnolla ja tekee monet asiat hätäisesti. Emma Watson on mainio pääosassa, vaikka hahmon ajatustyö tapahtuu usein oudosti. Tom Hanks ja Bill Paxton ovat todella hyviä, mutta valitettavasti John Boyega ei tarjoa mitään. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs ja hyvin kuvattu. Ruudulle ilmestyvät tekstit eivät häiritse ja niissä esiintyviä kommentteja on kiinnostavaa lukea. Danny Elfmanin musiikki on toimivaa. Jos The Circle kiinnostaa, niin kannattaa se käydä katsomassa. Monet eivät ole siitä pitäneet, mutta omasta mielestäni se oli ihan kiva. Ei sitä välttämättä tarvitse leffateatteriin asti lähteä katsomaan ja voi hyvin odottaa sen ilmestymistä vuokralle tai internetin striimipalveluun... jos sellaista uskaltaa enää käyttää! Mitä lie salaisuuksia Netflix tai Viaplay on meistä urkkinut...

Kirjoittanut: Joonatan, 23.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.marieclaire.com
The Circle, 2017, Imagenation Abu Dhabi FZ, Likely Story, Parkes+MacDonald Image Nation, Playtone, Route One Entertainment