Arvostelu: Philadelphia (1993)

PHILADELPHIA

Ohjaus: Jonathan Demme

Pääosissa: Tom Hanks, Denzel Washington, Jason Robards, Mary Steenburgen, Antonio Banderas, Joanne Woodward, Robert W. Castle, Ann Dowd, Adam LeFevre, John Bedford Lloyd, Charles Napier, Roger Corman, Ron Vawter ja Bradley Whitford

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Philadelphia on Tom Hanksin ja Denzel Washingtonin tähdittämä draamaelokuva. Elokuva sai inspiraationsa tosielämän oikeudenkäynneistä, joissa AIDS-tartuntojensa takia potkut saaneet asianajajat Geoffrey Bowers ja Clarence Cain haastoivat firmansa oikeuteen. Elokuvatuottaja Scott Rudin haastatteli Bowersin perhettä tämän menehtymisen jälkeen ja alkoi suunnitella leffaa keskustelujen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Philadelphia sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan miespääosan ja laulun palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan miespääosan ja laulun palkinnot. Laulupalkinnot menivät Bruce Springsteenin kappaleelle Streets of Philadelphia, joka voitti jopa neljä Grammy-palkintoa (vuoden kappale, paras miessolistin esitys, paras rock-kappale ja paras elokuvaa tai televisiota varten tehty kappale). Elokuva joutui kuitenkin ongelmiin, kun Bowersin perheenjäsenet haastoivat studion oikeuteen, sillä toisin kuin oli sovittu, he eivät koskaan saaneet Bowersin tarinan käytöstä luvattuja rahoja. Oikeustapaus käsiteltiin, mutta tarkempia tietoja sovittelusta ei paljastettu julkisuuteen. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä Hollywoodin merkkiteoksista, jossa ensimmäisten joukossa nostettiin homoseksuaali hahmo pääosaan ja jossa saatiin muovattua ihmisten ajatusmaailmaa AIDS-sairaudesta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Philadelphiaa, vaikka Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni onkin kehunut sitä minulle useasti ja hankkikin jopa leffan minulle joululahjaksi muutama vuosi sitten. Kun huomasin Philadelphian täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Asianajaja Andrew Beckett työskentelee arvostetulle philadelphialaiselle lakifirmalle, mutta hän saa potkut, kun hänen homoseksuaalisuutensa ja AIDS-sairautensa paljastuvat yhtiön johtajille. Andy päättää haastaa firman oikeuteen ja saa lopulta asianajajakseen homofoobikko Joe Millerin.

Roolistaan parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Tom Hanks näyttelee Andrew Beckettiä, asianajajaa, joka on vuosia salannut homouttaan ja sen jälkeen AIDSiksi äitynyttä HIV-tartuntaansa. Kun Andyn pomot Wyant-Wheeler -lakifirmassa saavat tietää asiasta, he yrittävät tekaista erään Andyn hoitaman lakitapauksen epäonnistumiseksi ja sen nojalla antavat Andylle potkut. Lakikirjansa tunteva Andy ei päätöstä purematta niele ja haastaakin firman oikeuteen. Sen tehdäkseen hän tarvitsee ulkopuolisen asianajajan apua ja lopulta usean torjunnan jälkeen Denzel Washingtonin näyttelemä Joe Miller päättää hypätä Andyn apuun - siitäkin huolimatta, että Joe on homofoobikko, joka kokee homoseksuaalisuuden vastenmieliseksi ja luonnottomaksi. Katsoja on tietty alusta alkaen Andyn puolella, toivoen tämän saavan oikeutta. Hanks on vastikään todennut haastattelussa, että nykypäivänä ei olisi enää hyväksyttävää, että hetero näyttelisi homoa ja että hän ei ottaisi roolia vastaan. Ja vaikka onkin totta, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvat näyttelijät tarvitsevat enemmän näkyvyyttä, mielestäni näyttelijöiden työ nimenomaan on esittää jotakuta muuta kuin itseään. Hanks on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti traagista miestä, mennen jopa niin pitkälle, että hän laihdutti monia kiloja rooliaan varten. Washington on täydellinen vastapari ja pääseekin usein varastamaan valokeilan oikeussalikohtauksissa. Oli katsojana Joen ajatusmaailman puolella tai sitä vastaan, on kiinnostavaa seurata, kuinka tapauksen edetessä hänen mielenmaisemansa ja maailmankuvansa alkaa muovautua.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jason Robards lakifirman pomona Charles Wheelerinä, Mary Steenburgen lakifirman asianajajana Coninena, Antonio Banderas Andyn poikaystävänä Miguelina, Charles Napier tuomarina, sekä Joanne Woodward ja Robert W. Castle Andyn vanhempina ja Ann Dowd ja John Bedford Lloyd Andyn sisaruksina, jotka kaikki suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan. Yhtenä tapauksen todistajista toimivaa miestä esittää Ron Wavter, jolla oli todettu HIV-tartunta. Ohjaaja Jonathan Demmen täytyi taistella tuotantoyhtiö TriStaria vastaan, jotta sai Wavterin mukaan elokuvaan, vedoten lopulta ironiaan, jos tällaista elokuvaa tekevä studio ei suostuisi palkkaamaan HIV-tartunnan saanutta, korkeiden vakuutusmaksujen vuoksi.

Filmikela-sivua kirjoittavani ystäväni ei turhaan kehunut elokuvaa minulle (hänen arvostelunsa on luettavissa tästä klikkaamalla). Philadelphia on erinomainen lakidraama, joka onnistui liikuttamaan minua oikein tosissaan. On traagista seurata elokuvan alussa esitellyn hymyilevän, reippaan ja päättäväisen miehen matkaa sairauden tietä. Elokuvan loppupäässä laihtunut ja värit kasvoiltaan menettänyt Andy enää kähisee ja pelkkä nouseminen todistajan aitioon vie miehen voimat ja saa huimaamaan. Tuohon aikaan AIDS-hoidot olivat vielä lapsen kengissä ja niinpä katsojalle on alusta alkaen selvää, kuinka Andylle tulee käymään. Huoli onkin enemmän siinä, ehtiikö mies saada oikeutta ennen vääjäämätöntä tai tapahtuuko oikeutta lainkaan. Tuohon aikaan homoseksuaaleja ja AIDS-sairaita kohdistuvaa syrjintää esiintyi ihan oikeussalissa asti. Andyn ja Joen ei siis täydy vakuuttaa tuomaria ja valamiehiä vain Wyant-Wheelerin tekemistä laittomuuksista, vaan myös saada heidät katsomaan omien ennakkoluulojensa ja asenteidensa ohi. Peiliin katsomisen paikka on myös Joella ja niin outoa kuin se onkin nyt sanoa, mielestäni oli hyvä ratkaisu kirjoittaa hahmosta lähtökohtaisesti homofoobikko. Joen omaan matkaan kuuluu henkistä kasvua ja saman toivoo tapahtuvan myös katsomon puolella.

Elokuvan tarina on rakennettu iskevästi ja varsin mukaansatempaavasti, vaikka paikoitellen, etenkin leffan alkupäässä kerronta on aika hyppivää. Vähän väliä ruutuun ilmestyy teksti "kaksi viikkoa myöhemmin", "kolme kuukautta myöhemmin" ja niin edelleen. Tästä huolimatta käsikirjoitus tuntuu eheältä ja tarinaan jää koukkuun. Etenkin pitkät oikeussalikohtaukset ovat vangitsevaa seurattavaa ja läpi elokuvan on kirjoitettu mukaan vuoropuheluja ja monologeja, joita katsoja kuuntelee hiirenhiljaa. Tunnelma on myös fantastisesti rakennettu ja kuten saattaakin odottaa, oikeusdraamasta muodostuva jännite ja ajoittainen huumorikin saavat lopulta väistyä herkkyyden tieltä. Nessut kannattaa varata mukaan, sillä Philadelphian katselu kuivin silmin taitaa olla mahdoton tehtävä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jonathan Demme, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt palkintoja kahmineen hittitrillerin Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991). Demme osoittaa, ettei kyseinen mestariteos ollut pelkkä yksittäinen onnistuminen ja rakentaakin Philadelphiasta erittäin koskettavan ja väkevän draaman. Demmellä on myös silmää hyvälle visuaaliselle ilmeelle. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja pääasiassa väkevästi leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja Hanksin maskeeraukset palkintoehdokkuutensa ansainneet. Äänimaailmakin on hyvin työstetty ja Howard Shoren säveltämät musiikit vain korostavat surumielistä ilmapiiriä. Alussa kuultava ja palkintoja voittanut Bruce Springsteenin kappale Streets of Philadelphia on kieltämättä mainio, erityisesti sanoitustensa puolesta.

Yhteenveto: Philadelphia on erinomainen ja todella liikuttava draamaelokuva. Sen tarinaan uppoutuu täysillä ja Andyn haluaa nähdä saavan oikeutta väärinkohtelunsa takia. Tom Hanks tarjoaa yhden uransa parhaista roolitöistä AIDSia sairastavana Andyna ja huikeaa työtä tekee myös Denzel Washington, jonka asianajajahahmo Joen kehityskaari on todella vahvasti kirjoitettu. Homoihin ja HIV-sairauteen kohdistuvat vihat, pelot ja muut negatiiviset tunteet pistävät vihaksi kotisohvalla, oli kyse sitten tartunnan saaneiden surkeasta hoitamisesta tai oikeusjärjestelmänkin ennakkoluuloista. Elokuvasta löytyy useita vangitsevia tilanteita ja keskusteluja, ja etenkin oikeussalikohtauksia seuraa hiirenhiljaa. Jonathan Demmen ohjaus on väkevää, Ron Nyswanerin käsikirjoitus on hieno ja elokuva on teknisiltäkin ansioiltaan vakuuttava. Philadelphia on upea filmi, jota suosittelen todella paljon kaikille katsottavaksi edes kerran elämän aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Philadelphia, 1993, TriStar Pictures, Clinica Estetico

Arvostelu: Book Club - uusi luku (Book Club: The Next Chapter - 2023)

BOOK CLUB - UUSI LUKU

BOOK CLUB: THE NEXT CHAPTER

Ohjaus: Bill Holderman

Pääosissa: Diane Keaton, Jane Fonda, Mary Steenburgen, Candice Bergen, Craig T. Nelson, Don Johnson, Andy García, Giancarlo Giannini, Hugh Quarshie ja Vincent Riotta

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: S

Vuonna 2018 ilmestynyt Book Club - suomalaiselta lisänimeltään "väreileviä lukunautintoja" - oli taloudellinen jättihitti, joten jatko-osan teko lähti heti käyntiin. Yksi elokuvan tähdistä, Candice Bergen sai idean, että elokuva pitäisi kuvata Italiassa ja tältä pohjalta käsikirjoituksen työstö käynnistyi. Koronaviruspandemian aiheuttamien viivästysten takia kuvaukset alkoivat vasta toukokuussa 2022 ja nyt Book Club - uusi luku saapuu Suomenkin elokuvateattereihin, pari kuukautta muuta maailmaa jäljessä. Itse pidin ensimmäistä Book Clubia ihan kivana hömppänä, mutta yllätyin, kun kuulin sen saavan jatkoa. Elokuvan traileri ei vakuuttanut minua, mutta kävin silti ihan positiivisin mielin katsomassa Book Club - uuden luvun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vivian suostuu Arthurin kosintaan ja yhdessä ystäviensä Dianen, Sharonin ja Carolin kanssa hän lähtee vuosia suunnitteilla olleelle matkalleen Italiaan, juhlistamaan tulevia häitään.

Jane Fonda, Diane Keaton, Mary Steenburgen ja Candice Bergen palaavat rooleihinsa vuosikymmeniä ystävinä olleiksi ja kirjakerhoa ylläpitäviksi Vivianiksi, Dianeksi, Caroliksi ja Sharoniksi. Kun koronakaranteeni päättyy ja nelikko pääsee jälleen tapaamaan toisensa muutenkin kuin videopuheluiden välityksellä, he päättävät vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen ideansa lähteä lomamatkalle Italiaan. Kun Vivian vielä paljastaa, että hän on mennyt kihloihin, muuttuu reissu samalla polttareiksi. Fondan, Keatonin, Steenburgenin ja Bergenin kemiat pelaavat toistamiseen hyvin yhteen ja hahmot toimivat mainiosti nelistään. Fonda, Steenburgen ja Bergen suoriutuvat pätevästi myös omillaan, mutta Keaton jatkaa oudon epätasaista työtään. Hän ylinäyttelee pahasti eleillään ja ilmeillään, ja olen toistamiseen ihmeissäni, kuinka kehno aiemmin oiva Keaton näissä leffoissa onkaan.

     Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Don Johnson Viviania kosivana Arthurina, Craig T. Nelson Carolin miehenä Brucena, sekä Andy García Mitchellinä, jonka kanssa Dianella on juttua, mutta joka ei kuitenkaan ole varma, pystyykö hän sitoutumaan uuteen mieheen, aviomiehensä kuoltua. Uusina hahmoina elokuvan varrella tavataan muun muassa Vincent Riottan näyttelemä kokki Gianni, Hugh Quarshien esittämä, Sharonista kiinnostuva Ousmane, sekä Giancarlo Gianninin näyttelemä italialaispoliisipäällikkö, jonka kanssa ystävykset joutuvat tekemisiin useaankin otteeseen.

Ensimmäinen Book Club -elokuva vei mukavasti mukanaan vekkulin premissinsä kanssa. Oli hupaisaa seurata, kun E. L. Jamesin erotiikkakirja Fifty Shades of Grey (2011) saa vanhojen rouvien sukat pyörimään jaloissa ja kun nämä kokevat yhtäkkistä piristystä väljähtäneisiin rakkauselämiinsä. Vain 14 miljoonaa dollaria maksanut elokuva tahkosi lippuluukuilla päälle sata miljoonaa dollaria, joten jatkoa oli tietty luvassa - vaikkei sellaiselle selvästi ollut enää pointtia. Jos tykästyit kovasti tähän konkarinäyttelijöiden esittämään kaverinelikkoon, voi heidän uusi filminsä voittaa puolelleen, mutta arvelisin, että muuten tämä aika turha ja väkisin väännetty kakkososa jättää kylmäksi. Koko kirjakerhopuoli on puskettu taka-alalle ja lystikäs konsepti vaihtuu tylsän geneeriseen matkustuskomediaan, jonka vitseistä vain murto-osa saa aikaiseksi edes positiivisen hymähdyksen.

Book Club - uusi luku pitää sisällään muutamia ihan kivoja hetkiä, mutta se on kokonaisuutena todella ponneton. Näyttelijänelikko yrittää parhaansa heille annettujen käsikirjoitusten pohjalta, mutta välillä heistäkin näkee, kuinka vaikeaa näitä todella kuivia vitsejä on suoltaa ulos. Tylsän tekstin pohjalta kaikki yrittävät selvästi tsempata toisiaan, että "kyllä tästä hyvä saadaan, kunhan kaikki ovat vain täysillä menossa mukana". Liiallinen pirtsakkuus jatkuvine tekohymyineen on vaivaannuttavan väkinäistä, eikä leffa saa oikeasti luotua hyvää fiilistä katsomoon asti. Pisteenä i:n päällä toimii suorastaan typerryttävä ja kliseissä vellova finaali, jossa saa pudistella päätään enemmänkin kuin kerran, kun etuoikeutettujen amerikkalaisnaisten on saatava tahtonsa läpi - vaikka se sitten tarkoittaisi, että poliisikin joutuu rikkomaan lakia heidän eteensä.

Bill Holdermanin ja Erin Simmsin työstämä käsikirjoitus voisi olla todellisuudessa tekoälyn laatima, sillä niin tylsän tavanomainen ja kliseinen se on. Dialogikin kuulostaa usein luonnottomalta. Tekstin pohjalta Holderman yrittää luoda tekopirteää ilmapiiriä, mutta homma lässähtää. Sentään Book Club - uusi luku on ihan hyvin kuvattu. Italialaismaisemia esitellään antaumuksella ja vastikään itsekin Roomassa käyneenä ihastelin kaunista kaupunkia. Hahmojen asujen muodikkuus taas meni itseltäni usein ohi, sillä pidin joitain naisten ihastelemisa puvuista lähinnä tyylitajuttomina. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Tom Howe tehostaa yliampuvaa tunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Book Club - uusi luku on harmillisen lattea ja väkinäinen jatko-osa ihan mukiinmenevälle komedialle. Ykköselokuvan hupaisa konsepti saa kyytiä ja tilalle tuodaan mitä geneerisin matkustushömppä, jolla ei ole oikein mitään tarjottavaa ja joka äityy loppua kohti suorastaan typeräksi. Käsikirjoitus voisi olla tekoälyn rustaama, sillä niin tavanomainen ja kliseitä viljelevä se on. Ponnettoman ja ajoittain suorastaan tylsän tekstin pohjalta kuvaustilanteiden hauskuus tuntuu pakotetulta ja tekopirteältä. Hauskuus ei tavoita katsojaa, vaan suuri osa heikoista ja monesti aiemmin kuulluista vitseistä eivät jaksa naurattaa. Kiusallisesti ylinäyttelevää Diane Keatonia lukuun ottamatta päänelikko on sentään hyvässä vireessä ja heidän kemiansa kohtaavat mainiosti. Hekään eivät kuitenkaan saa pelastettua lopputulosta. Jos pidit todella paljon ensimmäisestä Book Club -leffasta, jatko-osa saattaa viihdyttää mukavasti. Jos taas koit jo ykkösosan lähinnä ihan kivaksi hömpäksi, en pitäisi kiirettä Uuden luvun katselun kanssa. Sen katsoo joskus sitten ihan sujuvasti televisiosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Book Club: The Next Chapter, 2023, Focus Features, Apartment Story, Fifth Season, Makeready

Arvostelu: Nightmare Alley (2021)

NIGHTMARE ALLEY

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Bradley Cooper, Rooney Mara, Toni Collette, Willem Dafoe, David Strathairn, Cate Blanchett, Richard Jenkins, Ron Perlman, Peter MacNeill, Mary Steenburgen, Mark Povinelli, Holt McCallany, Paul Anderson, Clifton Collins Jr. ja Tim Blake Nelson

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Nightmare Alley perustuu William Lindsay Greshamin samannimiseen kirjaan vuodelta 1946. Jo vuotta myöhemmin kirjan pohjalta tehtiin elokuva Nightmare Alley (1947), jota tähditti Tyrone Power. Saatuaan valmiiksi Oscar-voittajaelokuvansa The Shape of Waterin (2017), ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti seuraavaksi tekevänsä uuden filmatisoinnin Greshamin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia. Syyskuussa kuvauksia päästiin jatkamaan ja muutamissa maissa elokuva sai ensi-iltansa jo joulukuussa 2021. Nyt Nightmare Alley on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä, sillä pidän todella paljon del Torosta ohjaajana. En tiennyt leffan sisällöstä etukäteen mitään, kun menin katsomaan sitä ystävieni kanssa ensi-iltapäivänä Finnkinon yksityisnäytökseen hienossa LUXE-salissa.

1930-luvun lopulla Stan Carlisle päätyy töihin kiertävään tivoliin. Siellä hän rakastuu sähkötemppuja tekevään Mollyyn ja oppii meediohuijaamisen salaisuudet.

Alun perin Leonardo DiCaprion oli tarkoitus näytellä Stan Carlislea, mutta hänet vaihdettiin lopulta Bradley Cooperiin. Vaikka DiCaprio on loistonäyttelijä, mielestäni Cooper oli kuitenkin nappivalinta tähän rooliin. Cooper tekee yhden uransa parhaista töistä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja A Star Is Bornin (2018) ohessa elämäänsä tietä ja merkitystä etsivänä miehenä, joka päätyy kiertävän tivolin matkaan. Hahmon kehityskaari pitkin leffaa on erinomaisesti työstetty ja Cooper suoriutuu Stanin kaikista puolista vakuuttavan karismaattisesti.

     Tivolissa Stan tapaa mm. Willem Dafoen näyttelemän friikkiesitystä pyörittävän Clemin, Rooney Maran esittämän sähkötemppuilija Mollyn, Ron Perlmanin esittämän väkivahvan Brunon, Toni Colletten esittämän meedio Zeenan ja David Strathairnin näyttelemän Zeenan miehen Peten, jolta Stan oppii meediohuijauksen saloja. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cate Blanchett psykologi Lilithinä, Peter MacNeill tuomari Kimballina, Jim Beaver sheriffi Juddina, sekä Richard Jenkins arvovaltaisena Ezra Grindlenä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin huolella valittu ja fantastinen. Dafoe, Mara, Collette, Strathairn, Blanchett ja Jenkins ovat kaikki loistokkaita rooleissaan, osa heittäytyen hienosti ja Maran tehdessä vaikutuksen hieman vetäytyvämmän hahmon kanssa.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt Nightmare Alleysta etukäteen muuta kuin ohjaajan ja päänäyttelijät. Pidin tarinasta kaiken itseltäni tarkoituksella pimennossa ja hyvä niin, sillä pääsin siten alusta asti yllättymään näkemästäni. Yksi filmin parhaista puolista onkin sen tietty ennalta-arvaamattomuus ja suuren osan ajasta en kyennyt sanomaan, mihin suuntaan filmi lähtisi tai mistä se todellisuudessa kertoo. Mitään paljastamatta sanon, että Stanin henkinen matka läpi elokuvan on varsin merkittävässä osassa ja se matka tosiaan on taiturimaisesti kirjoitettu ja näytelty. Uppouduin täysin filmin vietäväksi ja sen erilaiset käänteet onnistuivat lopulta iskemään varsin lujaa.

Joudun jälleen hieman kiertelemään, etten paljasta liikaa, joten sanon vain, että noin tunnin kohdalla tarina tekee todella voimakkaan muutoksen, mikä hetkellisesti työnsi minut ulos elokuvasta ja kesti oman aikansa, ennen kuin pääsin takaisin leffan imuun. Pidin valtavasti elokuvan ensimmäisestä tunnista ja minulle tuotti hieman vaikeuksia pitää siitä, mitä elokuva sen jälkeen tarjoaa. Toinen tunti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäinen ja sen aikana leffa tuntuu paikoitellen hieman laahaavan. Kestoa Nightmare Alleylla on jopa kaksi ja puoli tuntia ja noin puolessavälissä on tiivistämisen varaa. Muuten leffan rauhallinen rytmitys ei oikeastaan haitannut minua. Näyttelijät ovat upeita rooleissaan ja Guillermo del Toron ohjaus on hienon hallittua ja mystistä, vaikka tällä kertaa mukana ei ole ohjaajalle tuttua yliluonnollisuutta. Lisäksi elokuvan lopetus on niin hyvä ja ympyrät sulkeutuvat niin osuvasti, että se sai minut arvostamaan leffaa kokonaisuutena enemmän ja katsomaan puolenvälin hidastelua sormien läpi.

Del Toro todella osoittaa lahjansa jälleen kerran. Vaikka herran filmografiaan mahtuukin pari keskinkertaisempaa tekelettä, osaa hän kerta toisensa perään yllättää väkevillä teoksillaan. Del Toro hyödyntää elokuvan ajankuvaan sopivaa film noir -tyyliä näyttävästi ja Nightmare Alleyta on jo pelkän visuaalisuutensa puolesta ilo katsoa. Kyseessä on huikean tyylikkäästi kuvattu elokuva, jonka jokainen otos näyttää tarkkaan harkitulta. Valoilla ja varjostuksilla leikitellään esimerkillisesti. Lavasteet ja asut ovat hienot ja maskeerauksista on tehty paikoitellen yllättävänkin groteskeja. Erikoistehosteissa ohjaaja panostaa jälleen käytännön efekteihin tietokonekikkailun sijaan ja tietystä kuvastosta oikein huokuu del Toro. Myös äänimaailma on oivallinen ja Nathan Johnsonin säveltämät musiikit tunnelmoivat pätevästi taustalla. 

Yhteenveto: Nightmare Alley on hieno film noir -tyylinen rikosdraama ja vahva lisäys Guillermo del Toron filmografiaan. Elokuva imaisee heti mukaansa del Toron taiturimaisen ohjauksen, kiehtovan tunnelman, hienojen näyttelijäsuoritusten ja upeasti luodun ajankuvan ansiosta. Tarina avautuu hiljalleen ja se onnistuu olemaan mainion arvaamaton todella pitkään. Ensimmäinen tunti on aivan mahtava, mutta tiettyjen ratkaisujen myötä toinen tunti tuntuu hieman menettävän otettaan. Silti homma pysyy varsin mainiona ja elokuvan todella iskevä lopetus saa antamaan anteeksi puolenvälin pienoisen pitkäveteisyyden. Kaksi- ja puolituntinen elokuva vaatisi hieman tiivistämistä, mutta tällaisenaankin se toimii pätevästi ja veikkaan, että kyseessä on niitä teoksia, jotka jopa paranevat uudelleenkatselulla. Päähenkilön henkinen matka on hienosti kirjoitettu ja Bradley Cooper tulkitsee rooliaan karismaattisesti. Visuaalisesti leffa on kaikessa synkkyydessään varsinaista silmäkarkkia tyylikkään kuvauksensa, upeiden lavasteidensa ja voimakkaan varjojen käytön takia. Toivon todella, että Suomen kaikki elokuvateatterit avautuisivat pian, sillä Nightmare Alley ansaitsee tulla nähdyksi isolta kankaalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nightmare Alley, 2021, Fox Searchlight Pictures, Searchlight Pictures, TSG Entertainment, Double Dare You

Arvostelu: Elf (2003)

ELF

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Will Ferrell, James Caan, Zooey Deschanel, Daniel Tay, Mary Steenburgen, Bob Newhart, Ed Asner, Faizon Love, Amy Sedaris, Kyle Gass, Andy Richter, Jon Favreau ja Peter Dinklage
Genre: komedia, seikkailu, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Elf on Jon Favreaun ohjaama jouluelokuva vuodelta 2003. Sen suunnittelu lähti käyntiin jo 1990-luvulla, kun käsikirjoittaja David Berenbaum sai idean ihmisten maailmaan tutustuvasta tontusta. Elokuva pysyi kirjoitusvaiheessa pitkään ja sitä työstettiin useasti uudestaan, kunnes projekti lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Alunperin päärooliin kaavailtiin Jim Carreyta, mutta hän hylkäsi tarjouksen, jolloin rooliin valittiin Will Ferrell. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Elf sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2003. Suomeen leffa tosin saapui vasta 2005 suoraan DVD:lle. Elokuva oli iso hitti ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Kyseessä onkin yksi 2000-luvun suosituimmista joulufilmeistä. Itse näin Elfin muutama vuosi sitten ennen joulua ja pidin sitä ihan hauskana kohelluksena. Olen välillä pohtinut leffan uudelleenkatselua ja suunnittelin jo viime vuonna arvostelevani tämän ennen joulua. Päädyin kuitenkin arvioimaan eri elokuvat, jolloin Elf siirtyi tälle vuodelle. Ja kun marraskuussa halloweenin juhliminen päättyi, päätimme tyttöystäväni kanssa aloittaa joulun vieton katsomalla Elfin.

Buddy on koko elämänsä luullut olevansa joulutonttu kuten kaverinsa, kunnes eräänä päivänä hänelle selviää, että hän onkin ihminen. Buddy päättää jättää Joulupukin pajan ja matkustaa New Yorkiin etsimään isäänsä.

Will Ferrell näyttelee tarinan päähahmo Buddy-tonttua, jonka elämä kokee aikamoisen muutoksen elokuvan aikana. Buddy on elänyt koko elämänsä Joulupukin pajalla tonttujen kanssa ja oppinut heidän tapansa. Kun hän siis reissaa New Yorkiin, on hän täysin ulalla kaikesta. Aluksi Buddyn kohellus ja kaiken leikkimiseksi mieltäminen naurattaa, mutta välillä hän muuttuu myös aika ärsyttäväksi. Elokuva pyrkii korostamaan Buddyn hyväsydämisyyttä, antaen siten katsojalle mahdollisuuden hyväksyä tämän hölmöilyt, mutta joissain kohdissa tämä ei täysin onnistu ja katsojana on täysin niiden puolella, jotka suuttuvat Buddylle. Pääasiassa hahmo kuitenkin toimii, mikä johtuu lähinnä Ferrellin mahtavasta heittäytymisestä. Ferrell joutuu tekemään leffassa paljon asioita, mistä tulisi kenelle tahansa todella huono olo ja voin kuvitella, että hän on joutunut tekemään ne monta kertaa.
     New Yorkissa Buddy kohtaa erilaisia persoonia, jotka suhtautuvat hyvin eri tavoin Buddyn tonttuiluun. Gimbels-tavaratalossa työskentelevä Jovie (Zooey Deschanel) pitää Buddya kummallisena, mutta alkaa vähitellen tottumaan tämän erilaisuuteen. Jovien pomo (Faizon Love) taas ei innostu Buddyn tyylistä. Elokuvan ohjaaja Jon Favreau tekee pienen roolin Buddya ihmettelevänä lääkärinä ja Game of Thrones -sarjasta (2011-) tuttu Peter Dinklage nähdään ylimielisen kirjailijan roolissa. Buddyn isä Walter Hobbs (James Caan) on laimeahko versio "Saiturin joulu" -tarinan ("A Christmas Carol" - 1843) Scroogesta, vanhasta työnarkomaanista, joka laiminlyö rakkaitaan ja jolla ei todellakaan ole aikaa joululle. Tästä syystä katsojana säälii hieman Walterin vaimoa (Mary Steenburgen) ja poikaa (Daniel Tay), jotka ovat paljon kiinnostuneempia Buddysta kuin Walter. Steenburgen ja Tay ovat kelpo valinnat rooleihinsa ja niin ovat myös Caan ja Zooey Deschanel, joka uskottavasti ei tunne kuuluvansa mihinkään joukkoon.
     Elokuvassa nähdään myös Bob Newhart Buddyn tonttuisänä ja Ed Asner Joulupukkina. Newhart on oivallinen huolehtivana isähahmona, mutta Asnerista tuntuu hieman puuttuvan sitä lämpöä, minkä Joulupukki tarvitsisi.

Olin oikein ilahtunut, sillä pidin Elfistä tällä katselukerralla enemmän kuin aiemmin. Ei kyseessä ole mikään maailmaa mullistava tai kovin ihmeellinen teos, mutta elokuva sai minut mukavasti hyvälle joulumielelle ja odottamaan joulun aikaa, joten filmi onnistui oikein mainiosti tavoitteessaan. Siitä riittää erittäin hyvin hupia ja riemua koko perheen yhteiseen joululeffahetkeen, sillä huumoria on mukana moneen makuun. Lapset pääsevät nauttimaan hassusta koheltamisesta ja Buddyn tietämättömyydestä, kun taas aikuisia saattavat naurattaa ovelasti piilotetut tuhmat jutut tai tietyt asiat, mitä he saattavat huomata itsestään elokuvaa katsoessaan. Kaikenikäiset voivat nauraa Buddyn saapumiselle New Yorkiin ja itse ainakin nautin suuresti myötähäpeästä syntyvästä komediasta. Kaikkein eniten koin riemua kuitenkin siitä, että elokuvan tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja se vasta onkin tärkeää. Leffaa on selvästi tehty enemmän huvin kuin rahan takia, mikä myös näkyy lopputuloksessa.

Elokuvasta löytyy myös erittäin kiinnostava juoni ja vaikka tarina onkin hyvin perinteinen ja yllätyksetön, on sitä miellyttävä seurata alusta loppuun. Mukana on tietty tärkeitä teemoja ja sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, että ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Nämähän eivät ole tärkeitä juttuja vain lapsille opeteltavaksi, vaan myös aikuisille, jotka tuntuvat unohtavan tällaisia asioita jatkuvasti. Ja ennen kaikkea Elfistä löytyy hilpeää joulumieltä, mikä joistakin kyynikoista saattaa tuntua ällöltä, mutta omasta mielestäni tietty yliampuvuus juuri kuuluu jouluun ja siten myös joululeffoihin. Kirkkaat värit, herkuilla mässäily, yhteislaulut, perheen merkitys ja lahjojen antamisen ilo ovat asioita, joiden kuuluu olla läsnä jouluelokuvissa ja niitä todella löytyy Elfistä. Buddyn intoilu käy paikoitellen hieman raskaaksi, mutta toisaalta maailma olisi varmasti parempi paikka, jos monet muutkin innostuisivat joulusta yhtä lapsenomaisesti.

Tänä päivänä Jon Favreau on tunnettu ohjaaja, joka on tehnyt mm. isot hittielokuvat Iron Man (2008) ja Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016), mutta 2000-luvun alussa hän ei ollut tehnyt vielä mitään erityisen merkittävää. Elfillä Favreau osoittaa taitonsa ohjaajana sekä komediapuolella että muutenkin tunnelman luojana. Ei tämäkään mikään erityisen merkittävä työ ollut, mutta antoi varmasti hyvän pohjan hänelle siirtyä isompiin projekteihin. David Berenbaumin idea on oivallinen ja nokkela, vaikka hän kierrättääkin kliseitä, etenkin loppupäässä leffaa. Kuvaus ei ole millään tapaa erityisen hätkäyttävää, mutta ajaa asiansa, kuten tekee myös leikkaus. Lavasteet ja efektit ovat kuitenkin hyvin silmiinpistävät. Tekijöillä ei ollut erityisen suurta budjettia käytössään, mutta he ovat onnistuneet kääntämään sen edukseen ja leikitelleet visuaalisuuksilla. Joulupukin paja ja Korvatunturi (tai siis Pohjoisnapa missä jenkit luulevat Joulupukin majailevan) ovat aivan päivänselvät lavasteet studiossa. Erikoisina olentoina on käytetty nukkeja ja monet jutut näyttävät pahvisilta. Tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan se jopa tuo oman hauskan lisäyksensä, sillä tekijät ovat selvästi halunneet paikan näyttävän sellaiselta. Laadukkain tehoste leffassa on niksit, joilla muut tontut on saatu näyttämään pieniltä Buddyn vieressä. Tämä on toteutettu nokkelilla huijauksilla ja tietokone-efekteillä ja lopputulos näyttää edelleen mainiolta. Äänimaailmakin toimii ja John Debneyn säveltämät musiikit sisältävät mukavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Elf on kelpo jouluelokuva täynnä lämpöä, värejä ja kohellusta. Leffa tarjoaa hupia niin lapsille kuin aikuisillekin ja se nostaa mukavasti joulumielen pintaan. Elokuvan tarina on kiinnostava ja vaikka se on aika ennalta-arvattava, pitää se mielenkiinnon yllä loppuun asti mainioilla hetkillään. Will Ferrell heittäytyy mahtavasti päähahmo Buddyn rooliin ja vaikka hahmo välillä ärsyttääkin yli-innostuksellaan, on hän todella pidettävä tapaus, toivoessaan aina parasta muille. Muutkin näyttelijät ovat oivallisia valintoja rooleihinsa, vaikka jäävätkin jatkuvasti Ferrellin varjoon. Elokuvasta löytyy aika lailla kaikkea, mitä kunnon joulufilmistä kuuluukin ja hyviä opetuksia, joita joidenkin aikuistenkin pitäisi oppia uudestaan. Visuaalisesti leffa on hauskasti toteutettu ja kömpelöt efektit sopivat mukaan täydellisesti. Kokoero Buddyn ja muiden tonttujen välillä on erinomaisesti toteutettu. Elf sopii oikein hyvin koko perheen yhteiseen jouluelokuvahetkeen ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille joulusta intoileville. Kyynikoille ja Ferrellistä piittaamattomille tätä ei tosin ole tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Elf, 2003, New Line Cinema, Guy Walks into a Bar Productions, Gold/Miller Productions, Mosaic Media Group, Shawn Danielle Productions Ltd.

Arvostelu: Paluu tulevaisuuteen osa III (Back to the Future Part III - 1990)

PALUU TULEVAISUUTEEN OSA III

BACK TO THE FUTURE PART III

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Michael J. Fox, Christopher Lloyd, Mary Steenburgen, Thomas F. Wilson, Lea Thompson, James Tolkan, Matt Clark ja Elisabeth Shue
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985) oli ilmestymisvuotensa suurin hitti, joten sille täytyi tietty tehdä jatkoa. Koska jatko-osan käsikirjoituksesta tuli todella pitkä, täytyi se katkaista kahtia, jolloin löytyi tarina myös kolmanteen seikkailuun. Idea kolmannen leffan tarinaan syntyi päätähti Michael J. Foxilta, jolta ohjaaja Robert Zemeckis ja käsikirjoittaja Bob Gale kysyivät, minne hän haluaisi hahmon matkustavan ajassa? Kummatkin jatko-osat tehtiin samaan aikaan, jolloin kolmannen osan kuvaukset alkoivat lähes heti toisen osan kuvausten päätyttyä. Tekoprosessi oli haastavaa etenkin Zemeckikselle, joka joutui keksittymään samanaikaisesti sekä Paluu tulevaisuuteen osa II:n (Back to the Future Part II - 1989) viimeistelyyn että Paluu tulevaisuuteen osa III:n kuvaamiseen. Sarjan toinen osa ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta siitä huolimatta kolmas, eli trilogian päätösosa ilmestyi puoli vuotta Osa II:n jälkeen. Elokuva sai hieman paremmat arviot kuin edeltäjänsä, muttei menestynyt toivotusti lippuluukuilla. Itse näin elokuvan, kun sain isältäni Paluu tulevaisuuteen -trilogian DVD-boksissa ja katsoin kaikki elokuvat parin päivän sisään. Innostuin kovasti ja olen katsonut leffat useasti uudestaan. Kyseessä on ehkä ainoa leffasarja, josta olen nähnyt kaikki osat yhtä monta kertaa. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin vuoden 2018 ensimmäiselle puoliskolle, Paluu tulevaisuuteen -elokuvat tulivat ensimmäisten joukossa mieleeni ja keväällä 2017 koittikin aika katsoa sarja uudestaan ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Paluu tulevaisuuteen ja Paluu tulevaisuuteen osa II!

Marty McFly lähtee pelastamaan Docia vuodesta 1885. Tehtävä ei ole kuitenkaan kovin helppo, sillä DeLoreanista on hajonnut osia, minkä lisäksi vaikeuksia tuottavat pelätty rikollinen Buford Tannen ja opettaja Clara Clayton, jonka kanssa Docilla syntyy säpinää...

Michael J. Fox on edelleen mahtava pääosassa Marty McFlyna. Valitettavasti elokuva ei täysin kuitenkaan tunnu Martyn seikkailulta, jolloin hahmo jää enemmän taka-alalle. Onneksi mukana on silti useita kohtia, joissa hän pääsee loistamaan. Outona uutuutena on se, että Marty tuntuu ymmärtävän vähemmän aikamatkustuksesta tässä leffassa kuin edellisessä, mikä hieman tyhmentää hahmoa. Foxin ilmeitä on jälleen hienoa nähdä, etenkin kun hahmo kokee Villin lännen asioita, kuten intiaanijoukon ajamassa häntä takaa. Elokuva kaipaisi selvästi tällaisia hetkiä lisää.
     Elokuvan keskiössä tuntuukin olevan Christopher Lloydin esittämä tohtori Emmett "Doc" Brown. Hahmo nähdään kahtena eri versiona leffassa: vuoden 1955 Docina, joka on juuri auttanut ensimmäisen osan Martyn palaamaan tulevaisuuteen, sekä vanhempana Docina, joka seikkaili Martyn kanssa edellisessä osassa ja on jäänyt jumiin 1880-luvulle. Lloyd suoriutuu osastaan hyvin ja hänellä on useita hienoja hetkiä, mutta hahmo on hieman tylsempi kuin aiemmin ja hänellä on liikaa ruutuaikaa, jolloin oikea sankari, eli Marty jää varjoon.
     Doc on keskiössä lähinnä opettaja Clara Claytonin (Mary Steenburgen) takia, johon hän ihastuu. Jos on vaikeaa tajuta, miksi Doc iskee silmänsä Claraan, niin ymmärrän sinua täysin. Vaikka Clara rakastaa Jules Vernen teoksia kuten Doc, ei hän ole oikeastaan millään lailla kiinnostava hahmo. Hän on oikeastaan aika tylsä tapaus, josta ei löydy mitään erikoista. Steenburgenin näyttelemisestäkään ei synny mitään merkittävää ja hän on itse asiassa paikoitellen jokseenkin ärsyttävä. Tavallaan hahmon kautta Dociin tuodaan uusia puolia, mutta tällaisenaan ratkaisu ei oikein tunnu toimivan.
     Elokuvan pahiksena nähdään Thomas F. Wilsonin esittämä Buford "Hullu Rakki" Tannen, eli Biffin isoisoisä, joka on pahamaineinen rosvo 1880-luvun Hill Valleyssa. Wilson on jälleen erinomainen ja vaikka hahmo on selvästi julmempi kuin Biff - ollessaan oikea rikollinen - löytyy hänestä selkeästi samanlaisuutta. Hahmosta on tehty hienosti uhkaava, jolloin tietää, että hän tulee aiheuttamaan ongelmia Martylle ja Docille. Tämän lisäksi Buford on myös aika tyhmä, mikä tekee hänestä hieman koomisenkin.

Uusina hahmoina esitellään myös Martyn isoisoisä Seamus McFly ja hänen vaimonsa Maggie. Seamuksena nähdään Michael J. Fox, jolloin katsojat pääsevät jälleen hämmästelemään, kuinka sama näyttelijä voi näkyä kahtena ruudulla? Maggiea taas esittää Martyn äidin näyttelijä Lea Thompson, mikä on tavallaan ihan hauska ratkaisu, sillä näin saadaan mukaan kahdessa edellisessäkin osassa nähty kohtaus, jossa Marty herää jostain ja selittää unisena nähneensä painajaista, jolloin hänen äitinsä vastaa. Kuitenkin ratkaisu on tavallaan myös kummallinen, kun miettii, että kaksikko on aiemmin näytellyt äitiä ja poikaa. Tekijät olisivat voineet käyttää Martyn tyttöystävä Jenniferin näyttelijää, Elisabeth Shueta Maggie McFlyna. Molemmat suoriutuvat kuitenkin osistaan mainiosti, etenkin irlantilaisaksenttiensa kanssa, jolloin ei ole oikeastaan valittamista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. James Tolkanin esittämä seriffi Strickland, joka on kahdesta edellisestä osasta tutun rehtori Stricklandin isoisoisä, sekä Matt Clarkin näyttelemä baarimikko. Seriffi Strickland on erinomainen keksintö, sillä hänen kauttaan näkee, että kaikki Stricklandit ovat olleet kuria rakastavia tosikkoja.

Paluu tulevaisuuteen osa II:n tavoin myös kolmas osa alkaa suoraan siitä, mihin edellinen jäi, näyttämällä ensin lyhyen pätkän edellisen osan lopusta. Ei kestäkään kauaa, kun seikkailu lähtee käyntiin ja Marty matkaa vuoteen 1885, eli Villiin länteen, jolloin DeLoreanin piilottaminen on vielä tärkeämpää, sillä sellaisia autoja ei ollut vielä olemassakaan. Muutkin asiat olivat hyvin erilaisia, joten Marty huomataan nopeasti ulkopuoliseksi. Jotta tehtävä ei olisi liian helppo, DeLoreanin bensiinitankki vuotaa tyhjäksi, jolloin täytyy keksiä keino liikuttaa kulkuneuvoa, joka toimii nesteellä, jota ei ole vielä edes keksitty. Aikaa ei ole kuitenkaan ikuisuuksiin, sillä vuodessa 1955 Marty huomasi Docin kuolevan Bufordin takia noin viikko kirjeensä kirjoittamisen jälkeen. Tällä luodaan jännitettä, ja kyseessä voisi helposti olla jännittävin ja hankalin tilanne tähän mennessä, mutta valitettavasti elokuvan tunnelma ei täysin tarjoa sitä, mitä se alkupäässä lupailee. Claran ilmestyessä mukaan tarinaan, Paluu tulevaisuuteen osa III alkaa muuttua huonolla tavalla erilaiseksi. Sarjan henki vaihtuu seikkailusta romantiikaksi ja pääosaan tuntuu nousevan Doc. Näin leffa ei tunnu enää oikein jatkavan samaa tarinaa, minkä ensimmäinen teos aloitti. Tuttuja elementtejä on onneksi kuitenkin mukana. Heräämiskohtauksen mainitsinkin jo, minkä lisäksi leffassa nähdään mm. kohta, jossa Buford ärsyttää Martya kutsumalla tätä pelkuriksi, kuten edellisissä osissa, sekä kohtaus, jossa Marty saapuu Hill Valleyn kahvilaan ostamaan juotavaa, mutta tällä kertaa kyseessä onkin saluuna, eikä siellä todellakaan tarjota Pepsiä. Doc tietty huudahtaa muutamaan otteeseen "Hyvät hyssykät!" ja Marty taas sanoo "Käheetä!"

Villi länsi voisi tarjota paljon erilaisia asioita, joita Marty ja Doc kokisivat selvittäessään poispääsyä. Intiaanit voisivat olla isommassa roolissa, minkä lisäksi lähes kaiken aikaa odottaa, että kaksikko vahingossa paljastaisi kunnolla, mitä tulevaisuudella on tarjottavanaan, mikä muokkaisi maailmaa todella paljon. Valitettavasti leffa ei lähde tällaisiin suuntiin, vaan keskittyy lähinnä Docin pulmaan siitä, lähtisikö hän Martyn mukana, vai jäisikö hän Claran luokse? Parissa kohtaa nähdään, kuinka Doc on 1880-luvun välineillä kasannut itselleen erilaisia vempaimia, joiden toimintaa on hauska seurata, mutta siihen se jääkin. Seikkailuhenkeä ei tosiaan ole kovin usein läsnä, jolloin Paluu tulevaisuuteen osa III tuntuu hidastelevan välillä. Kaksi edellistä osaa kulkivat selkeästi kaiken aikaa eteenpäin, pitäen katsojia tiukasti otteessaan, mutta tämä tarjoaa liian paljon hengähdystaukoja, ollakseen tosissaan kunnon loppuhuipennus. Edellisten leffojen jälkeen tämä ei tunnu erityisen hyvältä, minkä takia kyseessä on pienoinen pettymys. Elokuva on kyllä hyvä, mutta se ei ole erinomainen kuten alkuperäinen Paluu tulevaisuuteen, eikä kekseliäs ja moniulotteinen kuten Paluu tulevaisuuteen osa II. Useassa kohtaa miettii, olisiko tekijöiden kuitenkin kannattanut tehdä ensin toinen osa kunnolla valmiiksi ja sitten vasta keskittyä kolmanteen osaan, sillä näin tuntuu kuin leffaan ei oltaisi annettu samalla lailla koko sydäntä ja sielua.

Onneksi mukana on onnistuneita asioita, joiden takia leffan katsoo mieluusti loppuun saakka. Paluu tulevaisuuteen osa III on selvästi edellistä kevyempi teos ja huumoria on enemmän mukana. Nauraa saa monessa kohtaa, eikä elokuva ota itseään kovin vakavasti. Tämä on parannus edelliseen verrattuna, sillä siitä taas puuttui ensimmäisen osan kepeys, joka oli yksi parhaimpia asioita koko elokuvassa. Hauskinta koko elokuvassa on kuitenkin se, että Villissä lännessä Marty kertoo nimekseen Clint Eastwood, joka on yksi tunnetuimmista western-näyttelijöistä. On hauskaa kuulla, kuinka muut hahmot puhuttelevat häntä useaan otteeseen "herra Eastwoodiksi". Olisi mielenkiintoista tietää, miten oikea herra Eastwood suhtautui vitsiin. Leffan alku on todella toimiva ja juttu alkaa lässähdellä vasta Claran tullessa mukaan tarinaan. Loppupäässä löydetään taas sama toimivuus ja oikea jännittävyys, kun pitäisi ratkaista monta asiaa ennen kuin voi matkata takaisin omaan aikaan. Ainoa mahdollisuus matkan toteuttamiseksi tuntuu myös lähestulkoon mahdottomalta, jolloin katsojana todella jännittää, miten käy. Valitettavasti elokuvan lopetus ei ole mielestäni mitä parhain, mutta ihan tarpeeksi toimiva. Loppujen lopuksi Paluu tulevaisuuteen osa III on tällaisenaan hyvä päätös sarjalle, eikä katsojalle tule leffan jälkeen tunnetta, että haluaisi lisää, sillä tarina on saatu loppuun, eikä se tarvitse enää jatkoa.

Sarjan ohjaaja Robert Zemeckis on itse asiassa sanonut, että kun hänellä on päätösvalta, niin Paluu tulevaisuuteen -sarjasta ei tehdä neljättä osaa tai minkäänlaista uusintaversiota. Joitain lyhytelokuvia ja animaatiosarja on tehty, mutta se riittää. Paluu tulevaisuuteen osa III:a tehdessä Zemeckis joutui keskittymään paljon Osa II:n viimeistelyyn, mikä vei ohjaajalta voimat nopeasti. Tämän valitettavasti huomaa, sillä leffasta ei löydy samaa innokkuutta tekopuolelta kuin kahdesta edellisestä. Käsikirjoitus tuntuu myös olevan hieman viimeistelemätön, jolloin tuntuu kuin kolmas osa olisi jokseenkin hätäisesti tehty. Elokuvan visuaalinen ilme on kuitenkin tyylikäs. Lavastajat ovat päässeet vauhtiin muokatessaan tuttua Hill Valleya länkkärimaisemaksi, jossa tuttu kellotorni on vasta rakenteilla. Puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet jälleen hienoa työtä. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu, vaikkakin pientä lyhentämistä olisi voinut tehdä. Visuaaliset efektit ovat mainioita, vaikka taustakankaan käytön huomaa pariin otteeseen. Paras tehoste on jälleen kerran, kuinka Michael J. Fox on saatu näkymään ruudulla tuplana, esittäessään sekä Martya että Seamus McFlyta. Äänitehosteet ovat hyviä ja säveltäjä Alan Silvestri on tehnyt todella hyvää työtä musiikkien kanssa. Western kun on, leffassa kuullaan Paluu tulevaisuuteen teemakappale hieman eri soittimilla soitettuna ja mukana on esimerkiksi huuliharppua.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettu kohtaus, mokaotoksia, kuvagalleria, leffan teosta kertovat "Tales from the Future: Third Time's the Charm", "The Making of Back to the Future Part III" ja "Making the Trilogy: Chapter Three", elokuvan tekijöille esitettyjä kysymyksiä ja niihin vastauksia, "Back to the Future: The Riden" esittelyvideo, leffasarjan vaikutuksista kertova "Tales from the Future: The Test of Time", leffojen teon eri asioita paljastava "The Secrets of Back to the Future Trilogy" ja ZZ Topin "Doubleback" -musiikkivideo. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Paluu tulevaisuuteen osa III on hyvä päätösosa sarjalle, mutta siitä jää selkeästi uupumaan jotain, jotta se saavuttaisi kahden edellisen leffan tason. Ohjaaja Zemeckis oli leffaa tehdessä uupunut, minkä huomaa lopputuloksesta. Vaikka onkin hauskaa, että jatko-osat tehtiin kerralla, olisi tekijöiden kannattanut kuitenkin keskittyä yhteen teokseen kerrallaan. Villi länsi on mielenkiintoinen lähtökohta, mutta elokuva ei valitettavasti täysin hyödynnä sitä. Lavasteet, puvustukset jne. tuovat kyllä hienosti oikeaa tunnelmaa, mutta koko juttu kaipaisi jotain enemmän. Docin ja Claran rakkaustarina vie liikaa pois seikkailusta, jolloin leffa tuntuu hidastelevan ja Marty alkaa jäädä sivuhahmoksi. Onneksi loppupää on jälleen todella hyvä, vaikka lopetus ei kovin kummoinen olekaan. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta ei yhtä toimiva kuin kaksi edeltäjäänsä, vaikka onkin hienoa, että huumoria on jälleen enemmän mukana. Jos olet nähnyt kaksi edellistä Paluu tulevaisuuteen -leffaa ja pidit niistä, niin pakkohan se on Paluu tulevaisuuteen osa III:kin katsoa. Kokonaisuutena kyseessä on todella mainio seikkailukertomus, jonka katsoo mielellään useita kertoja uudestaan, eikä se todellakaan tarvitse jatkoa tai uudelleenfilmatisointia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Back to the Future Part III, 1990, Universal Pictures, Amblin Entertainment, U-Drive Productions

Arvostelu: Book Club - väreileviä lukunautintoja (Book Club - 2018)

BOOK CLUB - VÄREILEVIÄ LUKUNAUTINTOJA

BOOK CLUB

Ohjaus: Bill Holderman
Pääosissa: Diane Keaton, Jane Fonda, Candice Bergen, Mary Steenburgen, Andy García, Don Johnson, Craig T. Nelson, Alicia Silverstone, Katie Aselton, Richard Dreyfuss ja Wallace Shawn
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Book Club - väreileviä lukunautintoja on tuottaja Bill Holdermanin esikoisohjaus, minkä hän on myös käsikirjoittanut itse. Elokuvan kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt se saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Leffan juoni vaikutti hauskan mielenkiintoiselta ja samalla pidin myös sen näyttelijäkaartista. En ollut yllättynyt, kun en kuullut elokuvasta kovin kummoisia arvosteluita, mutta menin silti oikein positiivisin mielin katsomaan Book Clubin sen lehdistönäytökseen.

Neljä ystävää ovat vuosia sitten perustaneet kirjakerhon ja joka kuukausi he kokoontuvat keskustelemaan lukemastaan kirjasta. Kerran he päättävät lukea E. L. Jamesin menestyskirja "Fifty Shades of Greyn", mikä alkaa muuttamaan heistä jokaisen rakkauselämää.

Vaikka filmi keskittyykin aika tasaisesti jokaiseen neljästä ystävästä, on Book Club - väreileviä lukunautintoja kuitenkin Diane Keatonin elokuva. Hahmo toimii tarinan kertojana ja jos joku unohtaa leffan aikana näyttelijän nimen, on hahmonkin nimi Diane. Keaton vetää roolinsa tuttuun tyyliinsä olemalla usein hieman kummallinen, sekä eleilemällä ja heiluttelemalla käsiään samalla kun hän puhuu repliikkejään. Tiedän Keatonin osaavan, mutta tässä hän valitettavasti näyttelee useissa kohtauksissa niin innottomasti, että tuntuu siltä kuin hän olisi tehnyt filmin ihan vain rahan takia.
     Olinkin hyvin yllättynyt, kuinka paljon mielenkiintoisempia muut ystävyksistä ovat. Jane Fondan näyttelemä Vivian pyörittää omaa hotellia ja käy sängyssä siellä vierailevien miesten kanssa. Ei siis mikään ihme, että idea lukea "Fifty Shades of Grey" tulee häneltä. Fonda sopii osaansa täydellisesti ja hän osaa oikein heittäytyä hahmonsa kanssa joka kohtauksessa. Candice Bergenin esittämä, tuomarina työskentelevä Sharon taas on hieman ujompi tapaus. Kirjan innoittamana ja rohkaisemana Sharon päättää kuitenkin kokeilla nettideittipalvelua, mikä johtaa kiinnostaviin tilanteisiin. Myös Mary Steenburgenin näyttelemä Carol on hieman herkempi tapaus. Häntä kuitenkin kiehtovat kirjasta löytyvät seksileikit ja hän yrittääkin löytää jotain eloa hänen ja Bruce-miehensä (mainiosti yrmyä esittävä Craig T. Nelson) petipuuhiin. Vaikka Fonda uhkaakin varastaa shown energiallaan, eivät Bergen ja Steenburgen luovu omista hetkistään, vaan he nousivatkin suosikeikseni leffassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Dianen tyttäret Jill (Alicia Silverstone) ja raskaana oleva Adrianne (Katie Aselton), jotka ylihuolehtivat äidistään aina raivostuttavuuteen asti, Dianen tapaama hurmurimies Mitchell (Andy García), Vivianin entinen rakas Arthur (Fifty Shades of Grey -elokuvissa, 2015-2018, naispääosaa esittävän Dakota Johnsonin isä Don Johnson), sekä Sharonin tapaamat deittikumppanit, joita esittävät mm. huvittava Wallace Shawn ja esimerkiksi Tappajahaista (Jaws - 1975) tunnettu Richard Dreyfuss.

Ylipitkän esittelypuheen jälkeen Book Club - väreileviä lukunautintoja lähtee käyntiin, eikä aikaakaan, kun kirjakerho kokoontuu ja ystävykset alkavat lukea "Fifty Shades of Greytä". On huvittavaa nähdä, kuinka vanhemmat rouvat lukevat E. L. Jamesin eroottisia tekstejä ja reagoivat niihin eri tavoin. Katsojana ei malta odottaa näkevänsä, miten Christian Greyn ja Anastasia Steelen tarina lisää maustetta hahmojen romansseihin ja harmillisesti sitä jää odottamaan vielä senkin jälkeen, kun leffa on päättynyt. Mitään kunnon tuhmuuksia ei siis ole luvassa. Yhdessä kohtauksessa Carolin mies Bruce on korjaamassa moottoripyöräänsä ja pyytää vaimoaan ojentamaan hänelle nippusiteitä, mihin Carol vastaa: "Ai, jotta voit sitoa minut sänkyyn?" Ja siihen se jää. Koko leffan irstain kohta on, kun Dreyfussin esittämä George poistuu Sharonin autosta posket täynnä huulipunan jälkiä. Book Clubista löytyisi paljon potentiaalia tarjota katsojille myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä ja pikkutuhmia sänkykohtauksia, mutta leffassa ei ole uskallettu hyödyntää sitä potentiaalia. Noin puolessa välissä elokuvaa koko "Fifty Shades of Grey" lähestulkoon unohdetaan kokonaan ja toinen puolisko on vain hyvin kliseistä ja nähtyä romanttista komediaa, joka ei onnistu millään lailla erottumaan massasta. Tavallaan on hyvä juttu, ettei elokuva vain yritä ratsastaa Jamesin kirjojen menestyksellä ... mutta toisaalta juuri sitä leffan olisi kenties pitänytkin tehdä.

Elokuvan on ohjannut Bill Holderman, joka ei tosiaan ole ennen toiminut ohjaajana. Valitettavasti sen kyllä huomaa. Hän on selvästi katsonut paljon television romanttisia komedioita ja yrittänyt luoda samaa tunnelmaa omaan leffaansa, mutta se saa Book Clubin tuntumaan lähinnä halvalta TV-tuotannolta, jonka koko budjetti meni tunnettuihin näyttelijöihin. Kenties elokuva olisikin toiminut paremmin televisiosarjana. Holderman on onnistunut keksimään hauskan idean, mutta hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa ja ohjata sitä, vaan antaa jonkun osaavamman hoitaa homman. Tai itse asiassa rohkeamman. Jos Book Club - väreileviä lukunautintoja ihan tosissaan kertoisi, kuinka "Fifty Shades of Grey" saa iäkkäät rouvat kokeilemaan uusia juttuja sängyssä, se voisi olla jollain omituisella tavalla viihdyttävä ja originaali. Leffa olisi kaivannut esimerkiksi sellaisia hetkiä, joissa joku naisista tuijottaa miestään ja alkaa yllättäen fantasioimaan tästä. Hän voisi vaikkapa nähdä, kuinka kukkia kasteleva mies repii yllättäen paitansa pois ja alkaa kastelemaan itseään. Fantasiointi tietenkin keskeytyy, kun nainen hätkähtää hereille ja tajuaa, kuinka arkista hänen elämä onkaan. Tällaisenaan elokuva on vain liian turvallinen, hyvin keskinkertainen ja yllättävän pitkäveteinen romanttinen komedia (joka ei muuten erityisemmin naurata). Neljä erilaista rakkaustarinaa eivät oikeastaan kiinnosta, kun arvaa heti, miten lopuksi käy. Kyllä Book Clubin kerran katsoi. Ei se huono ole, mutten koe, että minun tarvitsisi nähdä sitä uudestaan.

Elokuvan teknisessäkään puolessa ei hirveästi ole kehumista. Filmi on kyllä kuvattu kelvollisesti ja vaikka leffa onkin ylipitkä, on leikkaus tarpeeksi sujuvaa. Pitkäveteisyys johtuu lähinnä Holdermanin ja Erin Simmsin innottomasta käsikirjoituksesta. Häiritsevintä kuvissa on niiden tietokoneella tehty jälkikäsittely. Useat päivällä tapahtuvat kohtaukset on muokattu ylivalottuneiksi, jolloin ne jopa hohtavat oudosti. Myös tämä lisää televisiotuotannon tuntua. Monissa kohtauksissa myös huomaa, että ne on kuvattu studiossa vihreää taustakangasta vasten - niin selkeästi voi nähdä, ettei tausta ole todellinen. Kaikkein kauhein taustakankaan käyttö löytyy kohtauksesta, jossa Mitchell vie Dianen lennolle. Book Clubin musiikitkin ovat kuin televisiosarjasta. Peter Nashelin sävellykset ovat usein hyvin yksitoikkoisen hilpeitä (tai surullisissa kohtauksissa geneerisen surullista), jotta katsojalle saisi nostettua hymyn huulille.

Yhteenveto: Book Clubista löytyy hauska idea, muttei osaavaa tekijää hyödyntämään leffan mahdollisuuksia. Elokuvasta olisi voinut saada aikaiseksi hulvattoman ja kiusallisen hömppäkomedian, joka onnistuu olemaan jopa hieman tuhma, mutta ensikertalaisohjaaja Holderman ei uskalla tarjota mitään tällaista. Hän on vain täyttänyt tarinansa puhkikulutetuilla juonikuvioilla ja kopioinut kaikenlaisia romanttisia televisiosarjoja, mikä saakin elokuvan tuntumaan televisioproduktiolta. Nimekkäät näyttelijät onnistuvat sentään hieman pelastamaan leffan toista puolikasta vajoamasta täysin pohjalle kliseidensä kanssa. Paikoitellen laiskanpulskeasti näyttelevää Keatonia lukuunottamatta muut näyttelijät onnistuvat osissaan hyvin, etenkin Bergen, Fonda ja Steenburgen. Tekniseltä puoleltakaan filmi ei ole kummoinen. On harmi, ettei Book Club - väreileviä lukunautintoja lopulta ole ihan katsottavaa parempi, sillä sen ideasta löytyisi paljon potentiaalia. Uskoisin, että vanhemmat naiset (varsinkin kirjoja ahmivat sellaiset) tulevat pitämään tästä, mutta muita kiinnostuneita kehotan katsomaan leffan vasta joskus televisiosta, mistä se on selkeästi tarkoitettukin katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.dvdsreleasedates.com
Book Club, 2018, June Pictures, Apartment Story