Pääosissa: Jack Nicholson, Louise Fletcher, Will Sampson, Brad Dourif, William Redfield, Sydney Lassick, Danny DeVito, Christopher Lloyd, Dean Brooks, William Duell, Vincent Schiavelli, Michael Berryman, Alonzo Brown, Nathan George, Mwako Cumbaka, Scatman Crothers, Marya Small, Louisa Moritz ja Mimi Sarkisian
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16
One Flew Over the Cuckoo's Nest, eli suomalaisittain Yksi lensi yli käenpesän perustuu Ken Keseyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Heti ilmestymisvuonna näyttelijä Kirk Douglas osti kirjan oikeudet, voidakseen tehdä sen pohjalta sekä elokuvan että näytelmän ja tähdittää kumpaakin. Dale Wasserman työsti käsikirjoituksen ja näytelmä pääsi pikavauhtia tuotantoon ja sitä esitettiin vuosina 1963 ja 1964 Broadwaylla. Elokuvasovituksen kanssa muodostui kuitenkin ongelmia, eikä Douglas löytänyt vuosiin studiota, joka oli halukas tekemään leffan. Vuonna 1971 Kirk Douglasin näyttelijäpoika Michael pyysi isältään, että hän saisi toimia elokuvan tuottajana, mihin isä-Douglas suostui. Michael Douglas sai tehtyä diilin levy-yhtiö Fantasy Recordsin Saul Zaentzin kanssa, joka halusi laajentaa musiikkibisneksestä elokuva-alalle. Ohjaajan penkillä käväisivät Richard Rush ja Hal Ashby, ennen kuin pestin sai lopullisesti Miloš Forman. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1975 ja lopulta Yksi lensi yli käenpesän sai maailmanensi-iltansa jo samana vuonna, 19. marraskuuta 1975 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, kuvaus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja kuvaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan, naispääosan, käsikirjoituksen ja tulokasnäyttelijän Golden Globe -palkinnot. Itse katsoin Yksi lensi yli käenpesän kymmenisen vuotta sitten opiskellessani elokuva-alaa ammattiopistossa. Pidin elokuvasta todella paljon ja olen pitkään pohtinut sen uudelleenkatselua. Nyt kun huomasin leffan täyttävän 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.
Tuomittu rikollinen Randle McMurphy siirretään mielisairaalaan, missä hän ryhtyy lietsomaan muita potilaita kapinaan paikkaa johtavaa hoitajaa, neiti Rachedia vastaan.
Koska elokuvan teossa kesti yli kymmenen vuotta, kun kuvaukset oltiin vihdoin saamassa käyntiin, Kirk Douglas koettiin liian vanhaksi päärooliin Randle Patrick McMurphyksi, eli kavereille ihan vain Maciksi. Rooliin pohdittiin Gene Hackmania, Marlon Brandoa ja Burt Reynoldsia, mutta kun he kieltäytyivät, roolin nappasi Jack Nicholson, joka oli jo kirjan ilmestymisen aikaan halukas tähdittämään leffasovitusta, mutta hävisi oikeuskilpailun Douglasia vastaan. Nicholson voitti roolisuorituksellaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa ja täysin ansaitusti. Nicholson on aivan mielettömässä vedossa läpi elokuvan, tehden jo pelkällä velmulla energiallaan McMurphystä tykättävän tyypin - jos siis sysää syrjään syyn siitä, miksi mies alun perin vangittiin. Nicholson on hurja, hauska, sympaattinen ja jopa vähän pelottava. McMurphyä ei juuri kiinnosta käskytettäväksi joutuminen ja hän ryhtyykin heti haastamaan status quota, kun hänet siirretään vankilasta mielisairaalaan hoitoon.
Elokuvassa nähdään myösLouise Fletcher hoitaja Ratchedina, sekä muun muassa Will Sampson, Danny DeVito, Christopher Lloyd, William Redfield, Sydney Lassick, William Duell ja elokuvadebyyttinsä tekevä Brad "tappajanukke Chucky" Dourif mielisairaalan potilaina, "päällikkö" Bromdenina, Martinina, Taberina, Hardingina, Cheswickinä, Sefeltinä ja Billynä, jotka muodostavat äärimmäisen pidettävän joukon täynnä varsin värikkäitä persoonia. Hoitaja Ratchedissa ei sen sijaan ole mitään pidettävää, vaan tiukka, diktaattorimaisesti osastoa johtava nainen on onnistuneen hyytävä jokaisessa kohtauksessaan. Fletcherkin voitti Oscar-pystin täysin ansaitusti.
Pidin Yksi lensi yli käenpesän -elokuvasta jo ensimmäisellä katselulla paljon, mutta nyt uusintakatselulla se kolahti vieläkin lujempaa. Kyseessä on erinomainen teos ja todellinen tunteiden vuoristorata, jonka kyytiin jokaisen kuuluisi hypätä edes kerran elämänsä aikana. Se on tehokas kuvaus siitä, kuinka mielenterveyspotilaita aikoinaan kohdeltiin, mutta samalla myös toiveikas kuvaus siitä, etteivät pään sisäiset ongelmat välttämättä rajoita mahdollisuutta elämään täysillä. Kun McMurphy saapuu mielisairaalaan, hän kummaksuu paikan menetelmiä ja Ratchedin tiukkuutta, ryhtyen heti sekoittamaan pakkaa. Onkin todella koukuttavaa seurata, kuinka McMurphy alkaa yksi kerrallaan voittamaan kaavoihinsa kangistuneita potilaita puolelleen ja saamaan nämä niin sanotusti "puhkeamaan kukkaansa".
Ja kuten totesin, tarina vie katsojaa tunnetilasta toiseen oikein antaumuksella. Sekaan mahtuu joitain shokeeraavia, jännittäviä, epämiellyttäviä ja todella surullisia hetkiä, mutta vastapainona myös runsaasti hauskuutta, lämpöä, sydäntä ja todellista elämän iloa. Kolkko mielisairaala onkin lopulta täynnä kauniita hetkiä ja kuivin silmin on varmaan mahdotonta katsoa leffaa loppuun asti. Nämä potilaat ovat myös niin tykättäviä tyyppejä, että heidän puuhasteluunsa uppoutuu sillä lailla, ettei leffan haluaisi päättyvän. Oli kyse sitten pokerista tupakkapanoksin, koripallomatseista vartijoita vastaan tai aivan mahtavasti kalastusretkestä, Yksi lensi yli käenpesän on täynnä upeasti rakennettuja kohtauksia, jotka muodostavat yhdessä hienon kokemuksen, jonka pariin palaa mielellään useasti uudestaankin.
Elokuvan ohjaajaksi päätyi muutaman mutkan jälkeen Miloš Forman, joka oli alun perinkin Kirk Douglesin ykkösvalinta hommaan. Kun Douglas oli vielä projektissa aktiivisesti mukana, tšekkiläinen Forman oli kuitenkin estynyt ohjauksesta, Tšekkoslovakian miehityksen takia. Forman rakentaa tunnelmaa fantastisesti ja saa näyttelijät eläytymään riemastuttavasti. Lawrence Haubenin ja Bo Goldmanin käsikirjoitus on laadittu esimerkillisen hyvin hahmojen välisiä keskusteluja myöten. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet mainiot, puvustus ja maskeeraus pätevää ja äänimaailmakin onnistunut. Jack Nitzschen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975, Fantasy Films, N.V. Zvaluw
Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, John Ortiz, Colin Hanks, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Christopher Lloyd, Colin Salmon, Lucius Hoyos, RZA ja Sharon Stone
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva Nobody(2021) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Nobody 2 on saapunut elokuvateattereihin myös Suomessa, toisin kuin suoraan kotikatseluun täällä julkaistu ykkösosa. Itse pidin ensimmäisestä elokuvasta ja olenkin odottanut jatkoa positiivisin fiiliksin. Kävin katsomassa Nobody 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.
Vaimostaan ja lapsistaan etääntynyt Hutch Mansell päättää yrittää korjata asiat ja viedä perheensä lomalle vesipuisto Plummervilleen. Mies ei kuitenkaan voi luonnolleen mitään ja pian hän on napit vastakkain korruptoituneiden poliisien ja miljoonabisneksiä pyörittävien rikollisjengien kanssa.
Bob Odenkirk palaa rooliinsa Hutch Manselliksi, entiseksi palkkatappajaksi, joka yritti päästä ikävästä työstään eroon ja olla tuiki tavallinen perheenisä, mutta joka ryöstöyrityksen jälkeen ajautui takaisin pahoille teille ja toimiikin taas tappohommissa, maksaakseen aiheuttamansa monien kymmenien miljoonien velat. Vaikka Hutch onkin yhä hyvä työssään, on työ vallannut hänen elämänsä ja etäännyttänyt hänet vaimostaan Beccasta (Connie Nielsen) ja lapsistaan Bradysta (Gage Munroe) ja Sammysta (Paisley Cadorath). Kun mies hoksaa, että ero saattaa olla lähellä, hän päättää viedä perheensä lomareissulle Plummervillen vesipuistoon, mistä häneltä löytyy poikkeuksellisen mukavia lapsuudenmuistoja. Odenkirk on roolissaan jälleen karismaattinen, ollen uskottava niin huolehtivana perheenisänä kuin tehotappajana, jota eivät saadut nyrkiniskut juuri hetkauta. Nielsen, Munroe ja Cadorath ovat myös oivat rooleissaan, eikä pidä unohtaa Christopher Lloydia, joka on taas riemastuttava Hutchin veijarimaisena isänä Davidina.
Elokuvassa nähdään myös Colin Salmon Hutchin työnantajana "Barberina", John Ortiz Plummervilleä pyörittävänä ja rikollisia bisneksiä siinä ohessa tekevänä Wyattina, Colin Hanks korruptoituneena seriffi Abelina, sekä Sharon Stone omaa rikosimperiumiaan johtavana Lendinana. Ortiz on oiva hieman pienemmän luokan tekijänä, josta löytyy samankaltaisuuksia Hutchin kanssa. Hanks onnistuu olemaan varsin vastenmielinen kyttäroolissaan ja Stone taas heittäytyy täysin överin sarjakuvamaiseksi pahikseksi.
Nobody 2 oli mielestäni jopa ensimmäistä elokuvaa viihdyttävämpi toimintakomedia. Kun ykkösleffassa käytettiin pidemmän aikaa Hutchin paluuseen ikävämpiin työtehtäviin, jatko-osassa elokuva voi pistää haisemaan heti. Tällä kertaa kyse on kuitenkin siitä, että kaiken aikaa töissä oleva Hutch haluaisi päästä hetkeksi lomalle ja samalla yrittää korjata välit perheensä kanssa. Vesipuisto on oiva miljöö tämänkertaiselle tapahtumaketjulle ja onkin kiinnostavaa seurata, kun Hutch ajautuu saman tien ongelmiin väärien tahojen kanssa, eikä aikaakaan, kun lomailu menee siihen, että mies yrittää suojella perhettään lähes kaikilta paikallisilta. Elokuva vieläpä kertoo kaiken tämän ilahduttavan napakasti, leffan kestäessä vain minuutin alle puolitoista tuntia!
Ykkösosan tapaan myös Nobody 2 on täynnä varsin julmaa väkivaltaa ja ihmisiä pistetäänkin hengiltä lyömällä, ampumalla, puukottamalla, potkimalla, räjäyttämällä, pilkkomalla, seivästämällä... Leffa on ajoittain mielikuvituksellinen siinä, miten hahmot tappavat toisiaan ja tästä saadaankin usein revittyä perin synkkää huumoria - etenkin finaalissa, kun vesipuisto muuttuu varsinaiseksi sotatantereeksi. Elokuvan aikana pääsee muutenkin naureskelemaan useasti, mutta löytyy siitä myös hieman syvällisempää teemaa. Hutch on huolissaan siitä, minkälaista esimerkkiä hän näyttää pojalleen Bradylle ja onko tämä väkivallan kierre jotain, mikä jatkuu katkeamatta isältä pojalle? Tätä heijastellaan myös vastapuolella, sillä myös rikollispomo Wyatt painii samanlaisten ajatusten kanssa. Onkin ironista, kun Hutch yrittää opettaa pojalleen, että konfliktit pitäisi ratkoa puhumalla, kun hän on itse poliisiasemalla hakattuaan muutaman äijän sairaalakuntoon.
Elokuvan on ohjannut indonesialainen Timo Tjahjanto, joka tekee Nobody 2:ssa Hollywood-debyyttinsä. Tjahjantolta löytyy kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle ja hän tekee pitkistä käsirysyistä ja ampumiskohtauksista todella mukaansatempaavia, unohtamatta leffasarjaan kuuluvaa tiettyä pilkettä silmäkulmasta. Derek Kolstadin ja Aaron Rabinin työstämä käsikirjoitus on toimiva ja siitä löytyy astetta enemmän sisältöä kuin monista muista toimintarainoista. Elokuva on myös osaavasti kuvattu ja kameraa pyöritellään kekseliäästi tappeluiden aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset äityvät sopivan tylyiksi. Tietokonetehosteet kuten räjähdykset ovat kuitenkin paikoin silmiinpistävän keskeneräisen ja digitaalisen näköisiä, mutta äänimaailma puolestaan rymistelee menemään mainiosti. Dominic Lewisin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen, mutta leffaan on ujutettu tasaisin väliajoin vekkuleita biisivalintoja säestämään menoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nobody 2, 2025, Universal Pictures, 87North, Eighty Two Films, OPE Partners, Odenkirk Provissiero Entertainment
Pääosissa: Seth MacFarlane, Charlize Theron, Amanda Seyfried, Liam Neeson, Giovanni Ribisi, Neil Patrick Harris, Sarah Silverman, Christopher Hagen, Evan Jones, Wes Studi, Alex Borstein, Rex Linn ja Gilbert Gottfried
Genre: komedia, western
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16
A Million Ways to Die in the West, eli suomalaisittain Miljoona tapaa kuolla lännessäon Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä länkkärikomedia. Nuoresta asti westerneistä pitänyt MacFarlane alkoi kehitellä elokuvaa, kun hän ja käsikirjoittajat Alec Sulkin ja Wellesley Wild katsoivat länkkäreitä tehdessään Ted-komediaa (2012). Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2013 ja lopulta Miljoona tapaa kuolla lännessä sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni hitti lippuluukuilla, mutta se sai pääasiassa negatiivista palautetta kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Razziesta (huonoin ohjaus, miespääosa, naispääosa ja kaksikko). Itse katsoin Miljoona tapaa kuolla lännessä vasta vuokralta ja pidin sitä ihan hupaisana. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1882 villissä lännessä, arizonalaisessa Old Stumpin kaupungissa asuva lammasfarmari Albert Stark joutuu tyttöystävänsä Louisen jättämäksi. Samalla kun Albert yrittää keksiä keinon voittaa naisen takaisin, pahamaineinen lainsuojaton Clinch Leatherwood lähestyy kaupunkia.
Elokuvan pääroolissa nähdään sen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, sekä Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojana ja ääninäyttelijänä parhaiten tunnettu Seth MacFarlane. Kyseessä on yksi ensimmäisistä kerroista, kun MacFarlane ihan nähdään kuvassa, sillä pääasiassa hän tekee ääninäyttelijän hommia. MacFarlane näyttelee Albert Starkia, epäonnista ja köyhää lammasfarmaria, joka vihaa villiä länttä sydämensä pohjasta. Hahmo on toisaalta pidettävä reppana, mutta samalla hänen jatkuva valituksensa käy silloin tällöin hermoille. MacFarlane pärjää roolissaan kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole yhtä hyvä näyttelemään kameran edessä kuin pelkkänä äänenä studiossa.
Elokuvassa nähdään myös Amanda Seyfried Albertin tyttöystävänä Louisena, joka jättää poloisen miehen heti leffan alussa, Neil Patrick Harris viiksillään ylpeilevänä rikkaana Foynä, jonka Louise ottaa uudeksi poikaystäväkseen, Giovanni Ribisi Albertin ystävänä Edwardina ja Sarah Silverman tämän prostituoituna vaimona Ruthina, Liam Neeson häijynä lainsuojattomana Clinch Leatherwoodina ja Charlize Theron tämän vaimona Annana, sekä muutamia varsin veikeitä cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä, joista pari saa pohtimaan, voiko Miljoona tapaa kuolla lännessä -leffan laskea samaan sarjaan parin muun villiin länteen sijoittuvan elokuvan kanssa? Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuvat Neeson katalan roiston osassa ja Theron tämän paremmasta elämästä haaveilevana vaimona. Ribisi ja Silverman ovat myös kelvolliset osissaan, mutta Seyfried jää todella tylsäksi Louisena, eikä Harris ole niin hauska Foyna kuin hän selvästi luulee olevansa.
MacFarlanen luoma Family Guy on yksi komediasarjasuosikeistani. Pidän myös todella paljon hänen ohjaamasta ja tähdittämästä ensimmäisestä Ted-leffasta. Siksi onkin outoa joutua sanomaan, että Miljoona tapaa kuolla lännessä on aika epähauska ja ajoittain suorastaan tylsä elokuva. Kyseessä on kummallisen laiskasti kasaan väsätty länkkärikomedia, jonka vitseistä suuri osa ampuu maalitaulua kohti yhtä huonosti kuin elokuvan päähenkilö. Sekaan mahtuu pari aidosti hauskaa vitsiä ja kotisohvalta voi kuulua joitain huvittuneita hymähdyksiä, mutta suurimmaksi osaksi leffaa vain tuijottaa ja tuumii, että pitäisikö tämän nyt siis naurattaa vai ei? Osa vitseistä naurattaa enemmän idean tasolla kuin toteutuksessa. Esimerkiksi on ihan hassu ajatus, että Edward-kaverin tyttöystävä on huora, joka paneskelee menemään päivät pitkät, mutta joka ei suostu harrastamaan seksiä miehensä kanssa ennen avioliittoa, koska se olisi syntistä. Monet vitseistä menevät myös ohi, jos katsojalla ei ole tiedossa joitain aikakauteen liittyviä nippelitietoja. Esimerkiksi läpi elokuvan kulkee vitsi siitä, ettei kukaan hymyile valokuvissa. Vaikka katsoja tietäisi, että tämä johtuu siitä, kuinka kauan yhden valokuvan ottaminen tuolloin kesti, ei vitsi ole erityisen hauska ensimmäiselläkään kerralla. Laiskuuden outona vastapainona toimii näyttelijöiden aivan liian kova yrittäminen, mikä menee jo myötähäpeän puolelle jossain kohtaa.
Elokuvan tarina on ihan menevä, mutta ihan liian pitkäksi venytetty. Miljoona tapaa kuolla lännessä kestää muutamaa minuuttia vaille kaksi tuntia ja siitä saisi helposti saksittua vartista kahteenkymmeneen minuuttiin pois materiaalia. Nämä olisi voinut jättää myöhemmin johonkin pidennettyyn versioon niille, jotka pitivät näkemästään. Sen lisäksi, että näin seasta saataisiin joitain huonoimmista vitseistä pois, kerronnasta saisi napakampaa. Nyt se haahuilee aivan liikaa ja kun menokaan ei naurata, käy elokuva aika ajoin pitkäveteiseksi.
Seth MacFarlane onnistui Tedin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa paljon paremmin kuin tässä, sillä nyt hänen täytyy keskittyä myös näyttelemiseen kameran edessä. MacFarlane käyttää heti alussa liikaa aikaa villin lännen kurjuuden korostamiseen ja murjottamiseen, mikä jo heti työntää katsojaa poispäin. Monet MacFarlanen ideoista eivät jaksa kantaa näytölle asti ja monet vitseistä tuntuvat siltä, että ne kaivettiin roskakorista, kun niitä ei hyväksytty vaikkapa Family Guyhin. Sentään Miljoona tapaa kuolla lännessä on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot. Erikoistehosteet eivät ole kaksiset, mutta ajavat asiansa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Joel McNeelyn musiikit ovat oivan geneeristä länkkäritunnelmointia. Parhaiten musiikkipuolelta jää mieleen vekkuli musikaalinumero If You've Only Got a Moustache.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Million Ways to Die in the West, 2014, Bluegrass Films, Fuzzy Door Productions, Media Rights Capital, RGB Media
Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, Aleksei Serebryakov, Christopher Lloyd, RZA, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Michael Ironside, Colin Salmon ja Aleksandr Pal
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16
Nobody on Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva.John Wick -elokuvien (2014-) luoja Derek Kolstad oli saanut uuden idean toimintaleffasta ja sai ohjaaja Ilya Naishullerin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Osassa maailmaa Nobody julkaistiin elokuvateattereissa keväällä 2021, mutta Suomessa leffa päädyttiin pistämään suoraan vuokralle ja myyntiin vasta syksyllä. Itseäni kiinnosti elokuva todella paljon, kun ensimmäisen kerran näin sen mainoksen ja minua harmittikin, kun kävi ilmi, ettei se saavu Suomen teattereihin. Katsoinkin Nobodyn vasta, kun se oli jo jonkin aikaa ollut vuokrattavissa.
Kun kaksi varasta murtautuu tylsistyneen perheenisä Hutch Mansellin kotiin, jokin syvälle hänen sisimpäänsä piilotettu menneisyyden synkkyys herää uudelleen. Puolustaessaan viatonta naista, Hutch päätyy sotaan venäläisen rikollispomon kanssa.
Sarjojen Breaking Bad (2008-2013) ja Better Call Saul (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään elokuvan pääroolissa Hutch Mansellina, elämäänsä lopen kyllästyneenä perheenisänä, jonka vaimo (Connie Nielsen) menetti seksuaalisen kiinnostuksen aikoja sitten ja jonka lapset (Gage Munroe ja Paisley Cadorath) pitävät isäänsä hieman surullisena tapauksena. Tämä on kuitenkin pelkkä naamio Hutchin todelliselle luonteelle, mikä purkautuu takaisin esiin, kun pari varasta murtautuu Mansellien kotiin. Odenkirk on pääasiassa totuttu näkemään lupsakoissa rooleissa ja onkin yllättävää, kuinka karismaattisesti hän sopii toimintaäijäksi, joka pistää ihmisiä hengiltä monenlaisin tavoin. Odenkirk kanavoi hahmonsa synkkää ja rujoa puolta ihailtavalla lujuudella.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Christopher Lloyd Hutchin isänä, rap-artisti RZA Hutchin veljenä, Michael Ironside Hutchin pomona, Aleksei Serebryakov venäläisrikollisena, jonka bisneksiin Hutch sekaantuu, sekä Colin Salmon mysteerisenä miehenä, joka liittyy Hutchin piilottelemaan menneisyyteen... Sivunäyttelijät tekevät myös pätevää työtä, vaikka loppupeleissä Nobody onkin täysin Odenkirkin show. Lloyd on varsin hilpeä äksynä eläkeläisisänä ja Serebryakov toimii hyvin tavanomaisena venäläisroistona.
Nobody tarjosi aika lailla juuri sitä, mitä siltä kaipasinkin, sekä omalla tavallaan jotain enemmän. Sen lisäksi, että Odenkirk pääsi yllättämään toimintatähden kyvyillään, elokuva yllätti myös viihdyttävyydellään, vaikka se onkin todella rujo, kun toiminta lähtee käyntiin. Leffa ei todellakaan säästele katsojaansa sillä, kuinka rajuksi se uskaltaa äityä, mutta samalla se ei ole mitään synkkyyksissä vellomista. Varsinaisesta komediasta ei missään nimessä ole kyse, mutta silti elokuvaa on tehty sopivasti kieli poskessa. Ihmisiä listitään mitä luovimmin tavoin ja huomasin hymähteleväni pitkin elokuvaa tekijöiden kekseliäisyydelle. Hienoa on, että Hutch itse saa turpiinsa myös, eikä hänestä ole tehty täysin voittamatonta tappokonetta. Silti erityistä jännitettä ei pääse muodostumaan.
Vaikka elokuvasta löytyy tietyt puutteensa, kuten ettei päähenkilön puolesta kummemmin jännitä, eikä mukana oleva perhedraama pahemmin hetkauta, Nobody tekee monet asiat juuri oikein. Se tietää tasan tarkkaan, mitä se on. Se on onnistuneen suoraviivainen ja kun mättö alkaa, se pistää brutaalisti haisemaan aika lailla lopputeksteihin asti. Kestoa on vain puolisentoista tuntia, jolloin turhaa jaarittelua ei ole eksynyt mukaan ja filmi onkin aika nopeasti ohi. Toiminnannälkäisille katsojille on luvassa paljon nannaa ja mikä parasta, taistelut ovat vielä oivallisesti tehtyjä, eikä niitä ole pilattu hektisellä kameratyöskentelyllä ja silppuavalla leikkauksella.
Elokuvan on ohjannut Ilya Naishuller, joka oli tätä ennen ohjannut toimintapätkän Hardcore Henry (2015). Naishullerin työ tässä on iskevää ja häneltä löytyy silmää tyylikkäälle ja rankalle toiminnalle. Käsikirjoituksesta vastaavan Derek Kolstadin tausta John Wickien parissa on päivänselvä ja Nobodysta löytyy paljon samoja piirteitä. Silti Kolstad saa elokuvasta tarpeeksi erilaisen ja pitää katsojan mukana tutuista puolista huolimatta. Leffa on tosiaan oivallisesti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi muutkin teknisyydet ovat kunnossa. Lavasteet, asut ja rujot maskeeraukset ovat mainiot ja efektitkin pätevät. Äänimaailmassa korostuvat lyöntien iskut, tehden niistä entistä kipeämmän tuntuisia kotisohvallekin asti. David Buckleyn säveltämät musiikit eivät erityisemmin korostu, vaan leffasta jää lähinnä mieleen muutamat kappaleet, jotka on asetettu soimaan oikeisiin kohtiin.
Yhteenveto:Nobody on mainio toimintafilmi, jossa Bob Odenkirk yllättää rujolla karismallaan. Kun hänen Hutch-hahmonsa pistää haisemaan, Odenkirk hoitaa roolinsa rautaisella vimmalla. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä (etenkin kärttyisää pappaa esittävä Christopher Lloyd), mutta kyseessä on silti täysin Odenkirkin show. Elokuvan perhedraama ei ole kaksista, päähenkilön selviämisen puolesta ei erityisemmin jännitä, eikä tarina oikeastaan yllätyksiä tarjoa, mutta filmi onnistuu silti olemaan simppelissä suoraviivaisuudessaan pätevä ja tyylikäs tapaus. Toimintakohtaukset ovat hienon brutaaleja ja tylyjä, sekä teknisesti vaikuttavasti toteutettuja. Ilya Naishullerin ohjaus on oivallista ja vaikka Derek Kolstadin käsikirjoitus herättää vahvoja mielikuvia herran John Wick -elokuvista, Nobody onnistuu seisomaan tarpeeksi hyvin omillaan. Toiminnannälkäisille katsojille suosittelenkin elokuvaa erittäin lämpimästi.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nobody, 2021, 87North, Eighty Two Films, Odenkirk Provissiero Entertainment
Ohjaus: Leonard Nimoy Pääosissa: William Shatner, Robin Curtis, Merritt Butrick, Christopher Lloyd, DeForest Kelley, James Doohan, George Takei, Walter Koenig, Nichelle Nichols ja Mark Lenard Genre: scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12
En ollut kovin kiinnostunut Star Trekista (1966-), ennen kuin näin J.J. Abramsin ohjaaman, vuoden 2009 Star Trek -elokuvan. Innostuin siitä, mutten silti kokenut kovin suurta mielenkiintoa vanhoja Star Trek -elokuvia ja sarjoja kohtaan. Tiesin kuitenkin, että minun täytyy nähdä edes vanhat elokuvat, jotta voin paremmalla omallatunnolla nauttia leffasarjan uusista teoksista. Katsoin loppuvuodesta 2016 vihdoin sarjan ensimmäisen elokuvan,Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979), mutta se oli mielestäni huono ja minua alkoi karmia, mitä muut osat toisivat tullessaan... Onneksi kuitenkin leffan jatko-osa, Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) olikin kelpo scifiteos ja olin hieman huojentunut. En kuitenkaan ollut enää yhtä kiinnostunut vanhoista sarjan osista, joten katsoinkin kolmannen elokuvan, Star Trek III: The Search for Spock, eli suomalaisittain aika paljastavasti Spockin paluun vasta lähes neljä kuukautta myöhemmin. Toivoin, että elokuva olisi lähempänä Khanin vihan tasoa, mutta odotukseni eivät kuitenkaan olleet korkealla...
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka ja Star Trek II: Khanin viha! Kirkin ja muun U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy hakea Spockin ruumis keinotekoiselta Genesis-planeetalta, jotta hänen tärkeät muistonsa saataisiin talteen. Valitettavasti myös vihamielinen klingon-ryhmä on matkalla kohti Genesistä, saadakseen käsiinsä laitteen, jolla samanlaisia planeettoja voi tehdä.
William Shatner ei vieläkään vakuuta näyttelijäntaidoillaan amiraali Kirkinä, mutta tuo paremmin tunnetta mukaan rooliinsa kuin aiemmin. Kirkiä painaa suru ja suuttumus koskien hyvän ystävänsä Spockin kuolemaa. Tämän lisäksi U.S.S. Enterprise koetaan hyödyttömäksi Tähtilaivastolle ja siitä aiotaan luopua, mikä ei tietenkään käy, sillä sehän on kuin koti Kirkille. Kun hän saa tietää, että elottomaksi luullulla Genesis-planeetalla on löydetty elävänmuoto, hänelle syntyy toivo siitä, että Spock olisikin yhä elossa. Kirkin tuttu miehistö on tietenkin mukana, eli tohtori McCoy (DeForest Kelley), komentaja Scotty (James Doohan), Chekov (Walter Koenig), Sulu (George Takei) ja Uhura (Nichelle Nichols). Uhuran rooli jää jälleen pieneksi, mutta tällä kertaa muutkaan miehistön jäsenistä eivät oikeastaan pääse tekemään paljoa, paitsi tohtori McCoy, jonka mieleen Spock ehti sulautua ennen kuolemaansa. Genesiksen elämänmuotoa menevät tutkimaan myös edellisestä osasta tutut luutnantti Saavik, jonka näyttelijä on vaihtunut Kirstie Alleysta Robin Curtisiin ja Kirkin poika, tohtori David Marcus. Kaksikon tutkimusoperaatiota on mielenkiintoista seurata ja näyttelijät suoriutuvat toimivasti rooleistaan - etenkin Robin Curtis. Klingon-ryhmää johtaa Christopher Lloydin näyttelemä komentaja Kruge, joka uskoo, että Genesis-laite sijaitsee itse planeetalla. Lloyd on mainio näyttelijä ja selvästi elokuvan paras, mutta kun on lapsesta asti nähnyt hänet pöhkönä Paluu tulevaisuuteen -leffojen (Back to the Future - 1985-1990) keksijä Emmett Brownina, on häntä vaikea ottaa tosissaan hurjana klingonkomentajana. Kuitenkin hän suoriutuu osastaan hyvin ja on hienoa nähdä klingonit vihdoin pahiksina. Elokuvassa nähdään myös Mark Lenard Spockin isänä, Sarekina, joka haluaa Kirkin hakevan poikansa ruumiin takaisin kotiplaneetalleen Vulkanukselle.
Star Trek III: Spockin paluu alkaa kertauksella Star Trek II: Khanin vihan lopusta, jossa Spock kuolee ja hänelle pidetään muistotilaisuus. Elokuva on muutenkin aika lailla suoraa jatkoa edelliselle osalle, sillä Genesis-laite on tässäkin tärkeässä roolissa. Leffa lähtee aika nopeasti käyntiin, mistä pidin kovasti. Vaikka kestää, että edellisessä osassa vaurioitunut Enterprise ampaisee poimuajolla kohti Genesistä, katsojat pääsevät seuraamaan alusta alkaen, kuinka luutnantti Saavik ja tohtori Marcus saapuvat planeetalle etsimään löydettyä elämänmuotoa, ja klingonit saapuvat heidän peräänsä. Spockin paluu tuntuu yksinkertaisemmalta seikkailuelokuvalta kuin aiemmat osat ja mielestäni se toimiikin tähän mennessä parhaiten. Siinä on ihan menevä tunnelma lähes koko elokuvan läpi, jolloin sitä seuraa paremmalla mielenkiinnolla.
Kuitenkin elokuva jää vain tasolle "ihan hyvä", sillä siitä tuntuu puuttuvan vielä paljon. Vaikka tunnelma pääasiassa toimiikin, on elokuva monessa kohtaa tylsän eloton. Siitä löytyy välillä tunteita, mutta leffa ei pysty koskettamaan katsojaa kovin hyvin. Spockin paluu on myös erittäin vakava elokuva. Parissa kohtaa saattaa hieman hymähtää, mutta muuten ei katsojana pääse naurahtamaan kunnolla. En sano, että leffan kuuluisi olla komedia, mutta voisi siinä olla mukana edes pari hassua vitsiä ilahduttamassa tunnelmaa. Leffan aikana ei katsojana pääse myöskään erityisemmin iloitsemaan kertaakaan, mikä oli sääli. Jännittääkään ei oikeastaan saa. Lopussa hieman yritetään koskettaa katsojaa, mutta se ei täysin toimi (paitsi ehkä siinä tapauksessa, jos on henkeen ja vereen alkuperäisen sarjan megafani). Mukana on muutama toimintakohtaus, jotka ovat viihdyttäviä, mutteivät ihmeellisiä. Ja vaikka onkin hienoa nähdä pahiksina viimein klingoneita, eivät he ole samalla lailla uhkaavan oloisia kuin edellisen elokuvan Khan. On harmi, että mielenkiintoinen seikkailukertomus ei ole saanut arvoistaan toteutusta, sillä pienillä muutoksilla elokuva olisi oikeasti mainio.
Ottaen huomioon, että Spock kuoli edellisessä osassa, ei häntä erityisemmin tässä nähdä (vaikka suomenkielinen nimi paljastaakin, mitä tulee tapahtumaan), mutta koska hänen näyttelijänsä Leonard Nimoy on niin tärkeä osa sarjaa, piti hänelle jotain tekemistä keksiä. Tässä elokuvassa Nimoy toimiikin ohjaajana ja hoitaa hommansa ihan kelvollisesti. Käsikirjoittajana toimii edellisen osan tarinan keksinyt Harve Bennett, joka on kynäillyt toimivan avaruuskertomuksen. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Valaisu on paremmin toteutettu kuin edellisissä osissa, eikä kuva ole kaiken aikaa ärsyttävän pimeä. Visuaaliset tehosteet ovat välillä hyviä ja välillä taas aikansa eläneitä. U.S.S. Enterprise näyttää tyylikkäältä liitäessään avaruudessa, mutta klingonien alus taas näyttää kehnommin tehdyltä. Myös vihreän taustakankaan käytön huomaa useasti. Komentaja Krugen nukkena toteutettu avaruuskoira on ihan hyvin toteutettu. Lavasteet ovat tyylikkäitä ja puvustus toimii. Klingonien maskeeraus on hienosti tehty. Musiikin on säveltänyt James Horner, jonka sävellykset toimivat elokuvassa, mutteivät jää mieleen. Leffassa on useita kohtia, joissa ei ole ollenkaan musiikkia mukana.
Yhteenveto: Star Trek III: Spockin paluu on ihan toimiva scifiseikkailuelokuva, joka viihdyttää tarpeeksi alusta loppuun, vaikka siitä löytyy vikojakin. Tunnelma on ihan hyvä, mutta siihen olisi voinut lisätä hieman huumoria mukaan. Iloisuuttakin olisi voinut lisätä, sillä näin elokuva on paikoitellen ankea. Siitä myös puuttuu oikeanlaista jännitystä. William Shatner parantaa jälleen suoritustaan Kirkina. Muut Enterprisen miehistön jäsenet eivät oikeastaan pääse esille. Christopher Lloyd on hyvä näyttelijä, mutta häntä on vaikea ottaa tosissaan uhkaavana klingonpahiksena. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä, vaikka jotkut efektit toimivatkin. Valaisua on taas saatu hieman parannettua. Lavasteet ja maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut. Jos pidit edellisistä Star Trek -elokuvista tai alkuperäisestä sarjasta, niin kannattaa tämäkin vilkaista. Kovin ihmeellistä pätkää ei kannata odottaa, mutta on Star Trek III: Spockin paluu ainakin yhden katselukerran arvoinen. Lopuksi nähdään teksti, jossa vihjaillaan, että seikkailu tulee jatkumaan ja niin tapahtuikin vuonna 1986, kun Star Trek IV: Kotiinpaluu (Star Trek IV: The Voyage Home) ilmestyi, jonka arvostelu on ensi viikolla tiedossa. Siihen asti eläkää pitkään ja menestykää!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.startrektrekie.com
Star Trek III: The Search for Spock, 1984, Paramount Pictures, Cinema Group Ventures
Ohjaus: Robert Zemeckis Pääosissa: Michael J. Fox, Christopher Lloyd, Mary Steenburgen, Thomas F. Wilson, Lea Thompson, James Tolkan, Matt Clark ja Elisabeth Shue Genre: seikkailu Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985) oli ilmestymisvuotensa suurin hitti, joten sille täytyi tietty tehdä jatkoa. Koska jatko-osan käsikirjoituksesta tuli todella pitkä, täytyi se katkaista kahtia, jolloin löytyi tarina myös kolmanteen seikkailuun. Idea kolmannen leffan tarinaan syntyi päätähti Michael J. Foxilta, jolta ohjaaja Robert Zemeckis ja käsikirjoittaja Bob Gale kysyivät, minne hän haluaisi hahmon matkustavan ajassa? Kummatkin jatko-osat tehtiin samaan aikaan, jolloin kolmannen osan kuvaukset alkoivat lähes heti toisen osan kuvausten päätyttyä. Tekoprosessi oli haastavaa etenkin Zemeckikselle, joka joutui keksittymään samanaikaisesti sekä Paluu tulevaisuuteen osa II:n (Back to the Future Part II - 1989) viimeistelyyn että Paluu tulevaisuuteen osa III:n kuvaamiseen. Sarjan toinen osa ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta siitä huolimatta kolmas, eli trilogian päätösosa ilmestyi puoli vuotta Osa II:n jälkeen. Elokuva sai hieman paremmat arviot kuin edeltäjänsä, muttei menestynyt toivotusti lippuluukuilla. Itse näin elokuvan, kun sain isältäni Paluu tulevaisuuteen -trilogian DVD-boksissa ja katsoin kaikki elokuvat parin päivän sisään. Innostuin kovasti ja olen katsonut leffat useasti uudestaan. Kyseessä on ehkä ainoa leffasarja, josta olen nähnyt kaikki osat yhtä monta kertaa. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin vuoden 2018 ensimmäiselle puoliskolle, Paluu tulevaisuuteen -elokuvat tulivat ensimmäisten joukossa mieleeni ja keväällä 2017 koittikin aika katsoa sarja uudestaan ja arvostella se.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osiaPaluu tulevaisuuteen ja Paluu tulevaisuuteen osa II!
Marty McFly lähtee pelastamaan Docia vuodesta 1885. Tehtävä ei ole kuitenkaan kovin helppo, sillä DeLoreanista on hajonnut osia, minkä lisäksi vaikeuksia tuottavat pelätty rikollinen Buford Tannen ja opettaja Clara Clayton, jonka kanssa Docilla syntyy säpinää... Michael J. Fox on edelleen mahtava pääosassa Marty McFlyna. Valitettavasti elokuva ei täysin kuitenkaan tunnu Martyn seikkailulta, jolloin hahmo jää enemmän taka-alalle. Onneksi mukana on silti useita kohtia, joissa hän pääsee loistamaan. Outona uutuutena on se, että Marty tuntuu ymmärtävän vähemmän aikamatkustuksesta tässä leffassa kuin edellisessä, mikä hieman tyhmentää hahmoa. Foxin ilmeitä on jälleen hienoa nähdä, etenkin kun hahmo kokee Villin lännen asioita, kuten intiaanijoukon ajamassa häntä takaa. Elokuva kaipaisi selvästi tällaisia hetkiä lisää. Elokuvan keskiössä tuntuukin olevan Christopher Lloydin esittämä tohtori Emmett "Doc" Brown. Hahmo nähdään kahtena eri versiona leffassa: vuoden 1955 Docina, joka on juuri auttanut ensimmäisen osan Martyn palaamaan tulevaisuuteen, sekä vanhempana Docina, joka seikkaili Martyn kanssa edellisessä osassa ja on jäänyt jumiin 1880-luvulle. Lloyd suoriutuu osastaan hyvin ja hänellä on useita hienoja hetkiä, mutta hahmo on hieman tylsempi kuin aiemmin ja hänellä on liikaa ruutuaikaa, jolloin oikea sankari, eli Marty jää varjoon. Doc on keskiössä lähinnä opettaja Clara Claytonin (Mary Steenburgen) takia, johon hän ihastuu. Jos on vaikeaa tajuta, miksi Doc iskee silmänsä Claraan, niin ymmärrän sinua täysin. Vaikka Clara rakastaa Jules Vernen teoksia kuten Doc, ei hän ole oikeastaan millään lailla kiinnostava hahmo. Hän on oikeastaan aika tylsä tapaus, josta ei löydy mitään erikoista. Steenburgenin näyttelemisestäkään ei synny mitään merkittävää ja hän on itse asiassa paikoitellen jokseenkin ärsyttävä. Tavallaan hahmon kautta Dociin tuodaan uusia puolia, mutta tällaisenaan ratkaisu ei oikein tunnu toimivan. Elokuvan pahiksena nähdään Thomas F. Wilsonin esittämä Buford "Hullu Rakki" Tannen, eli Biffin isoisoisä, joka on pahamaineinen rosvo 1880-luvun Hill Valleyssa. Wilson on jälleen erinomainen ja vaikka hahmo on selvästi julmempi kuin Biff - ollessaan oikea rikollinen - löytyy hänestä selkeästi samanlaisuutta. Hahmosta on tehty hienosti uhkaava, jolloin tietää, että hän tulee aiheuttamaan ongelmia Martylle ja Docille. Tämän lisäksi Buford on myös aika tyhmä, mikä tekee hänestä hieman koomisenkin.
Uusina hahmoina esitellään myös Martyn isoisoisä Seamus McFly ja hänen vaimonsa Maggie. Seamuksena nähdään Michael J. Fox, jolloin katsojat pääsevät jälleen hämmästelemään, kuinka sama näyttelijä voi näkyä kahtena ruudulla? Maggiea taas esittää Martyn äidin näyttelijä Lea Thompson, mikä on tavallaan ihan hauska ratkaisu, sillä näin saadaan mukaan kahdessa edellisessäkin osassa nähty kohtaus, jossa Marty herää jostain ja selittää unisena nähneensä painajaista, jolloin hänen äitinsä vastaa. Kuitenkin ratkaisu on tavallaan myös kummallinen, kun miettii, että kaksikko on aiemmin näytellyt äitiä ja poikaa. Tekijät olisivat voineet käyttää Martyn tyttöystävä Jenniferin näyttelijää, Elisabeth Shueta Maggie McFlyna. Molemmat suoriutuvat kuitenkin osistaan mainiosti, etenkin irlantilaisaksenttiensa kanssa, jolloin ei ole oikeastaan valittamista. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. James Tolkanin esittämä seriffi Strickland, joka on kahdesta edellisestä osasta tutun rehtori Stricklandin isoisoisä, sekä Matt Clarkin näyttelemä baarimikko. Seriffi Strickland on erinomainen keksintö, sillä hänen kauttaan näkee, että kaikki Stricklandit ovat olleet kuria rakastavia tosikkoja. Paluu tulevaisuuteen osa II:n tavoin myös kolmas osa alkaa suoraan siitä, mihin edellinen jäi, näyttämällä ensin lyhyen pätkän edellisen osan lopusta. Ei kestäkään kauaa, kun seikkailu lähtee käyntiin ja Marty matkaa vuoteen 1885, eli Villiin länteen, jolloin DeLoreanin piilottaminen on vielä tärkeämpää, sillä sellaisia autoja ei ollut vielä olemassakaan. Muutkin asiat olivat hyvin erilaisia, joten Marty huomataan nopeasti ulkopuoliseksi. Jotta tehtävä ei olisi liian helppo, DeLoreanin bensiinitankki vuotaa tyhjäksi, jolloin täytyy keksiä keino liikuttaa kulkuneuvoa, joka toimii nesteellä, jota ei ole vielä edes keksitty. Aikaa ei ole kuitenkaan ikuisuuksiin, sillä vuodessa 1955 Marty huomasi Docin kuolevan Bufordin takia noin viikko kirjeensä kirjoittamisen jälkeen. Tällä luodaan jännitettä, ja kyseessä voisi helposti olla jännittävin ja hankalin tilanne tähän mennessä, mutta valitettavasti elokuvan tunnelma ei täysin tarjoa sitä, mitä se alkupäässä lupailee. Claran ilmestyessä mukaan tarinaan, Paluu tulevaisuuteen osa III alkaa muuttua huonolla tavalla erilaiseksi. Sarjan henki vaihtuu seikkailusta romantiikaksi ja pääosaan tuntuu nousevan Doc. Näin leffa ei tunnu enää oikein jatkavan samaa tarinaa, minkä ensimmäinen teos aloitti. Tuttuja elementtejä on onneksi kuitenkin mukana. Heräämiskohtauksen mainitsinkin jo, minkä lisäksi leffassa nähdään mm. kohta, jossa Buford ärsyttää Martya kutsumalla tätä pelkuriksi, kuten edellisissä osissa, sekä kohtaus, jossa Marty saapuu Hill Valleyn kahvilaan ostamaan juotavaa, mutta tällä kertaa kyseessä onkin saluuna, eikä siellä todellakaan tarjota Pepsiä. Doc tietty huudahtaa muutamaan otteeseen "Hyvät hyssykät!" ja Marty taas sanoo "Käheetä!"
Villi länsi voisi tarjota paljon erilaisia asioita, joita Marty ja Doc kokisivat selvittäessään poispääsyä. Intiaanit voisivat olla isommassa roolissa, minkä lisäksi lähes kaiken aikaa odottaa, että kaksikko vahingossa paljastaisi kunnolla, mitä tulevaisuudella on tarjottavanaan, mikä muokkaisi maailmaa todella paljon. Valitettavasti leffa ei lähde tällaisiin suuntiin, vaan keskittyy lähinnä Docin pulmaan siitä, lähtisikö hän Martyn mukana, vai jäisikö hän Claran luokse? Parissa kohtaa nähdään, kuinka Doc on 1880-luvun välineillä kasannut itselleen erilaisia vempaimia, joiden toimintaa on hauska seurata, mutta siihen se jääkin. Seikkailuhenkeä ei tosiaan ole kovin usein läsnä, jolloin Paluu tulevaisuuteen osa III tuntuu hidastelevan välillä. Kaksi edellistä osaa kulkivat selkeästi kaiken aikaa eteenpäin, pitäen katsojia tiukasti otteessaan, mutta tämä tarjoaa liian paljon hengähdystaukoja, ollakseen tosissaan kunnon loppuhuipennus. Edellisten leffojen jälkeen tämä ei tunnu erityisen hyvältä, minkä takia kyseessä on pienoinen pettymys. Elokuva on kyllä hyvä, mutta se ei ole erinomainen kuten alkuperäinen Paluu tulevaisuuteen, eikä kekseliäs ja moniulotteinen kuten Paluu tulevaisuuteen osa II. Useassa kohtaa miettii, olisiko tekijöiden kuitenkin kannattanut tehdä ensin toinen osa kunnolla valmiiksi ja sitten vasta keskittyä kolmanteen osaan, sillä näin tuntuu kuin leffaan ei oltaisi annettu samalla lailla koko sydäntä ja sielua.
Onneksi mukana on onnistuneita asioita, joiden takia leffan katsoo mieluusti loppuun saakka. Paluu tulevaisuuteen osa III on selvästi edellistä kevyempi teos ja huumoria on enemmän mukana. Nauraa saa monessa kohtaa, eikä elokuva ota itseään kovin vakavasti. Tämä on parannus edelliseen verrattuna, sillä siitä taas puuttui ensimmäisen osan kepeys, joka oli yksi parhaimpia asioita koko elokuvassa. Hauskinta koko elokuvassa on kuitenkin se, että Villissä lännessä Marty kertoo nimekseen Clint Eastwood, joka on yksi tunnetuimmista western-näyttelijöistä. On hauskaa kuulla, kuinka muut hahmot puhuttelevat häntä useaan otteeseen "herra Eastwoodiksi". Olisi mielenkiintoista tietää, miten oikea herra Eastwood suhtautui vitsiin. Leffan alku on todella toimiva ja juttu alkaa lässähdellä vasta Claran tullessa mukaan tarinaan. Loppupäässä löydetään taas sama toimivuus ja oikea jännittävyys, kun pitäisi ratkaista monta asiaa ennen kuin voi matkata takaisin omaan aikaan. Ainoa mahdollisuus matkan toteuttamiseksi tuntuu myös lähestulkoon mahdottomalta, jolloin katsojana todella jännittää, miten käy. Valitettavasti elokuvan lopetus ei ole mielestäni mitä parhain, mutta ihan tarpeeksi toimiva. Loppujen lopuksi Paluu tulevaisuuteen osa III on tällaisenaan hyvä päätös sarjalle, eikä katsojalle tule leffan jälkeen tunnetta, että haluaisi lisää, sillä tarina on saatu loppuun, eikä se tarvitse enää jatkoa. Sarjan ohjaaja Robert Zemeckis on itse asiassa sanonut, että kun hänellä on päätösvalta, niin Paluu tulevaisuuteen -sarjasta ei tehdä neljättä osaa tai minkäänlaista uusintaversiota. Joitain lyhytelokuvia ja animaatiosarja on tehty, mutta se riittää. Paluu tulevaisuuteen osa III:a tehdessä Zemeckis joutui keskittymään paljon Osa II:n viimeistelyyn, mikä vei ohjaajalta voimat nopeasti. Tämän valitettavasti huomaa, sillä leffasta ei löydy samaa innokkuutta tekopuolelta kuin kahdesta edellisestä. Käsikirjoitus tuntuu myös olevan hieman viimeistelemätön, jolloin tuntuu kuin kolmas osa olisi jokseenkin hätäisesti tehty. Elokuvan visuaalinen ilme on kuitenkin tyylikäs. Lavastajat ovat päässeet vauhtiin muokatessaan tuttua Hill Valleya länkkärimaisemaksi, jossa tuttu kellotorni on vasta rakenteilla. Puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet jälleen hienoa työtä. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu, vaikkakin pientä lyhentämistä olisi voinut tehdä. Visuaaliset efektit ovat mainioita, vaikka taustakankaan käytön huomaa pariin otteeseen. Paras tehoste on jälleen kerran, kuinka Michael J. Fox on saatu näkymään ruudulla tuplana, esittäessään sekä Martya että Seamus McFlyta. Äänitehosteet ovat hyviä ja säveltäjä Alan Silvestri on tehnyt todella hyvää työtä musiikkien kanssa. Western kun on, leffassa kuullaan Paluu tulevaisuuteen teemakappale hieman eri soittimilla soitettuna ja mukana on esimerkiksi huuliharppua. Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettu kohtaus, mokaotoksia, kuvagalleria, leffan teosta kertovat "Tales from the Future: Third Time's the Charm", "The Making of Back to the Future Part III" ja "Making the Trilogy: Chapter Three", elokuvan tekijöille esitettyjä kysymyksiä ja niihin vastauksia, "Back to the Future: The Riden" esittelyvideo, leffasarjan vaikutuksista kertova "Tales from the Future: The Test of Time", leffojen teon eri asioita paljastava "The Secrets of Back to the Future Trilogy" ja ZZ Topin "Doubleback" -musiikkivideo. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.
Yhteenveto:Paluu tulevaisuuteen osa III on hyvä päätösosa sarjalle, mutta siitä jää selkeästi uupumaan jotain, jotta se saavuttaisi kahden edellisen leffan tason. Ohjaaja Zemeckis oli leffaa tehdessä uupunut, minkä huomaa lopputuloksesta. Vaikka onkin hauskaa, että jatko-osat tehtiin kerralla, olisi tekijöiden kannattanut kuitenkin keskittyä yhteen teokseen kerrallaan. Villi länsi on mielenkiintoinen lähtökohta, mutta elokuva ei valitettavasti täysin hyödynnä sitä. Lavasteet, puvustukset jne. tuovat kyllä hienosti oikeaa tunnelmaa, mutta koko juttu kaipaisi jotain enemmän. Docin ja Claran rakkaustarina vie liikaa pois seikkailusta, jolloin leffa tuntuu hidastelevan ja Marty alkaa jäädä sivuhahmoksi. Onneksi loppupää on jälleen todella hyvä, vaikka lopetus ei kovin kummoinen olekaan. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta ei yhtä toimiva kuin kaksi edeltäjäänsä, vaikka onkin hienoa, että huumoria on jälleen enemmän mukana. Jos olet nähnyt kaksi edellistä Paluu tulevaisuuteen -leffaa ja pidit niistä, niin pakkohan se on Paluu tulevaisuuteen osa III:kin katsoa. Kokonaisuutena kyseessä on todella mainio seikkailukertomus, jonka katsoo mielellään useita kertoja uudestaan, eikä se todellakaan tarvitse jatkoa tai uudelleenfilmatisointia!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Back to the Future Part III, 1990, Universal Pictures, Amblin Entertainment, U-Drive Productions
Ohjaus: Robert Zemeckis Pääosissa: Michael J. Fox, Christopher Lloyd, Lea Thompson, Thomas F. Wilson, Elisabeth Sue, Jeffrey Weissman, James Tolkan ja Flea Genre: seikkailu Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 12
Vuonna 1985 ilmestynyt aikamatkustuselokuva Paluu tulevaisuuteen(Back to the Future) oli ilmestymisvuotensa isoin hitti, mikä tarkoitti tietenkin, että jatkoa olisi luvassa. Ohjaaja Robert Zemeckis ja kirjoittaja Bob Gale loivat jatkumon seikkailulle ja päätyivät lopulta tekemään samalla myös sarjan kolmannen osan. Tuotantosyistä kolmannen leffan kuvaukset alkoivat jo, kun toisen osan kuvaukset olivat vielä käynnissä. Muutamia ongelmia syntyi, sillä pari tärkeää näyttelijää eivät palanneet rooleihinsa, minkä takia täytyi keksiä jotain heidän korvaamiseksi. Lopulta kuitenkin Back to the Future Part II, eli suomalaisittain Paluu tulevaisuuteen osa II, sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1989 ja edellisen osan suosion takia se oli yksi vuoden odotetuimmista elokuvista. Leffa olikin vuoden kolmanneksi menestynein elokuva, Indiana Jones ja viimeisen ristiretken (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) ja Batmanin (1989) jälkeen. Kriitikot eivät kuitenkaan olleet samalla lailla innoissaan, eikä Paluu tulevaisuuteen osa II saanut yhtä positiivista vastaanottoa kuin edeltäjänsä. Itse näin elokuvan kahden muun osan kanssa lapsena, kun sain koko trilogian omakseni. Innostuin jutusta ja olen nähnyt elokuvat useasti uudestaan. Viimeksi katsoin ne lokakuun 21. päivänä 2015, mikä on juuri se päivä, johon päähenkilöt Marty ja Doc matkaavat tässä elokuvassa. Vaikka katsoinkin leffat yksin, oli se silti hieno kokemus, kun pystyi vertaamaan, millainen kyseinen ajankohta oli oikeasti verrattuna elokuvassa näytettyyn vuoteen 2015. Kun alkuvuodesta 2017 mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Paluu tulevaisuuteen -leffat ilmestyivät ensimmäisten joukossa mieleeni. Keväällä koittikin aika katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Paluu tulevaisuuteen! Marty McFlyn ja tohtori Emmett Brownin täytyy matkata tulevaisuuteen auttaakseen Martyn poikaa. Kaikki ei kuitenkaan suju odotetusti, jolloin kaksikko joutuu seikkailemaan muissakin ajoissa, sekä vaihtoehtoisessa todellisuudessa...
Marty McFlyta näyttelevä Michael J. Fox on edelleen aivan mahtava roolissaan. Jos 1950-luku tuotti Martylle hämmästystä, niin tämä seikkailu voi helposti pistää Martyn pään täysin sekaisin. Foxin ilmeet ovat jälleen todella mainioita, etenkin Martyn ihmetellessä tulevaisuutta ja muita outouksia, joita aikamatkustelu voi aiheuttaa. Marty on itsevarmempi kuin aiemmin, eikä anna kenenkään pitää häntä pelkurina, mikä aiheuttaa hänelle ongelmia. Tulevaisuuskohtauksissa Michael J. Fox esittää Martyn lisäksi myös Martya vanhana, sekä Martyn poikaa ja tytärtä. Christopher Lloyd on jälleen loistava tohtori Emmett Brownina, eli Docina ja on hienoa nähdä vihdoin kunnolla se versio hahmosta, joka tietää aikamatkustuksesta paljon. Näin Doc voi olla seikkailussa paljon tietävämmin mukana ja hänen osuuttaan on kasvatettu hieman, mistä pidän kovasti, Docin ollessa erittäin mainio hahmo. Doc on jopa ehkä leffan hauskin hahmo, etenkin alkupuolella, jolloin Lloyd pääsee tosissaan loistamaan hassujen ilmeidensä ja oudon vaatetuksensa kanssa. Hänellä on esimerkiksi läpinäkyvä kravatti, jonka merkitystä saattaa miettiä leffan aikana useasti. Lea Thompson esittää taas Martyn Lorraine-äitinä, joka nähdään tulevaisuuskohtauksessa mummona, minkä lisäksi hahmo nähdään myös parina muunakin erilaisena versiona. Thompson suoriutuu tässäkin hienosti Lorrainen roolista. Hahmon tietää samaksi, vaikka eri aikakausien versiot hahmosta ovat erilaiset. Myös Martyn George-isä on mukana leffassa, mutta paljon pienemmässä roolissa, sillä ensimmäisessä osassa hahmoa näytellyt Crispin Glover ei suostunut jatkamaan hahmon esittämistä. Tässä leffassa Georgea esittää Jeffrey Weissman, joka on maskeerattu näyttämään Gloverilta. Thomas F. Wilsonin esittämä Biff Tannen on mukana tässäkin osassa ja hänet nähdään todella erilaisina versioina elokuvan aikana. Leffassa on mukana jopa neljä eri versiota Biffistä! Niiden lisäksi Wilson esittää myös Biffin lapsenlasta, Griff Tannenia, joka on samanlainen kiusaaja kuin isoisänsä. Wilson pääsee loistamaan edellistä osaa paremmin ja on todella upeaa, miten Biffistä on tehty niin erilaisia, mutta silti niin samanlaisia hahmoja. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Martyn tyttöystävä Jennifer (jonka näyttelijä vaihtui Claudia Wellsista Elisabeth Shuehun) ja rehtori Strickland (James Tolkan). Uutena hahmona esitellään lyhyesti Needles (Flea), joka aiheuttaa vanhalle Martylle ongelmia tulevaisuudessa. Hauskana faktana, että leffa sisältää Taru sormusten herrasta -tähti (The Lord of the Rings - 2001-2003) Elijah Woodin ensiesiintymisen. Hänet voi nähdä lyhyesti tulevaisuusosion kasarikahvilakohtauksessa.
Paluu tulevaisuuteen osa II on suoraa jatkoa ensimmäiselle osalle. Niinkin suoraa, että elokuva alkaa edellisen osan loppukohtauksella, jossa Doc saapuu hakemaan Martyn ja Jenniferin mukaansa vuoteen 2015. Kohtaus on erittäin vakuuttavasti toteutettu, sillä Jenniferin näyttelijän vaihduttua koko kohtaus täytyi kuvata uudestaan ja se on saatu näyttämään lähes identtiseltä, paria uutta kuvaa lukuunottamatta. Leffa lähteekin välittömästi käyntiin turhia jahkailematta ja tarina kulkee sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet ensimmäisen osan. Seikkailun alkaminen välittömästi on mainio ratkaisu, sillä siten elokuvan alussa ei ole lainkaan odottelua. Tulevaisuusosiota, eli vuotta 2015 on nykypäivänä hauskaa katsoa, sillä se ei ole enää tulevaisuutta, vaikka siltä se tosiaan vaikuttaa. Paluu tulevaisuuteen osa II:n 2015 sisältää nimittäin lentäviä autoja, leijuvia skeittilautoja, hologrammeja, sekä erittäin kummallisen pukeutumistyylin. Vaikka monet asiat on saatu mahdollisimman futuristisiksi, niin leffan tulevaisuus on silti jotenkin todella kasaria, mikä on ihan hauskaa. Jotkut tulevaisuusjutut ovat kyllä tapahtuneet, eivät tosin täysin samalla lailla. Vaikka vielä ei ole ilmestynyt "Tappajahai 19"-leffaa, niin 3D-elokuvat ja jatko-osat ovat nykyään suosiossa, minkä lisäksi on esimerkiksi mahdollista soittaa videopuheluita. Monet varmaan toivoisivat, että lentävät autot toteutuisivat ja voisivathan ne olla ihan siistejä, mutta kaikkein eniten toivoisin kuitenkin, että elokuvan pikanopeudella valmistuvat, suurentuvat minipizzat olisivat todellisia. Leffa on loistava esimerkki siitä, mitä jatko-osan täytyy tehdä: luoda tuttuun maailmaan uutta, pitäen tunnelman samanlaisena, jotta tietää katsovansa samaa sarjaa. Elokuvan pitää olla sekä erilainen että samanlainen kuin edeltäjänsä, muttei liian erilainen, eikä liian samanlainen. Aikamatkustus on jo tuttu asia edellisestä osasta, mutta tällä kertaa mennäänkin sinne, jota hahmot eivät ole kokeneet vielä, eli tulevaisuuteen. Tämän lisäksi elokuvassa esitellään vaihtoehtoinen todellisuus, eli mitä tapahtuu, jos aikajatkumoa muuttelee liikaa? Seurauksena voi olla täysin erilainen maailma. Vaihtoehtoinen todellisuus on erinomainen laajennus elokuvasarjan maailmaan, joka luo täysin uudenlaiset paineet päähenkilöiden seikkailun onnistumiselle. Erittäin hienoa on, että leffassa nähdään myös edellisen elokuvan tapahtumia vuodesta 1955, mutta eri näkökulmista kuin aiemmin. Tämä osio leffasta on ennennäkemätöntä, eikä samanlaista olla nähty kovin montaa kertaa jälkeenpäin. Edellisen osan tapaan loppuhuipennukseen on saatu todella mainio jännite, minkä lisäksi jännitystä löytyy muutenkin läpi elokuvan. Mukana on jälleen hienoja hetkiä, sekä huumoria, mikä oli yksi edellisen osan onnistuneimmista asioista. Edellisestä osasta on tuotu mukaan tuttuja juttuja, kuten kohtauksia ja repliikkejä pienillä muutoksilla. Mukana on esimerkiksi ensimmäisestä osasta tuttu kohtaus, jossa Marty herää sängystä ja juttelee unisena äitinsä kanssa, luullen nähneensä unta, mutta pätkää on muuteltu, jotta se sopisi tähän tarinaan. Katsojalle on kuitenkin hauskaa, kuinka selkeitä kohtia on saatu siirrettyä erilaisiin tilanteisiin, jolloin niistä näkee uusia puolia. Mukana on myös Biffin ja Martyn välistä uhoamista, jännittävä takaa-ajo ja kuppilassa Pepsin tilaamista, minkä lisäksi Marty sanoo usein "Käheetä!" ja Doc toistelee lausahdusta "Hyvät hyssykät!"
Paluu tulevaisuuteen osa II ei kuitenkaan ole läheskään yhtä hauska kuin ensimmäinen elokuva, eikä sitä olla selkeästi edes tavoiteltu. Tulevaisuusosio on vielä koominen, huvittavien vempaimien ja outojen asioidensa takia, mutta vaihtoehtoisen todellisuuden myötä elokuva muuttuu synkemmäksi. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi elokuvan, mutta se on vakavampaa ja jollain tavalla myös hieman karmivampaa. Tavallaan synkempi lähestymistapa toimii ja tuo uutta tuulahdusta sarjaan, mutta samalla jää myös todella kovasti kaipaamaan edellisen osan kevyempää henkeä. Tämän takia Paluu tulevaisuuteen osa II ei saavuta edeltäjänsä hienoutta, vaan on hieman heikompi. Kyseessä on silti todella mainio teos, joka jatkaa tarinaa mielenkiintoisilla tavoilla eteenpäin, eikä päästä koskaan otteestaan. Leffassa ei edes ole kovin paljoa hengitysvaraa, sillä päähenkilöt pistetään vaikeasta tilanteesta seuraavaan heti, kun yksi asia on ratkennut. Tämän takia Martyn ja Docin täytyy tehdä kaikkensa onnistuakseen, jolloin katsojat pääsevät läpi leffan jännittämään, miten käy?
Ohjauksesta vastaa edellisen osan tapaan Robert Zemeckis, joka selkeästi tietää, kuinka jännitys luodaan. Hänen olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää, että monet innostuivat sarjasta kevyen hengen takia, joten tässäkin osassa pitäisi olla enemmän huumoria. Kuitenkin Zemeckisin ja Galen käsikirjoitus toimii, vaikka tarinasta voikin löytää aukkoja, mutta niin ei voi olla käymättä aikamatkustuskertomusten parissa. Paluu tulevaisuuteen osaII on hyvin kuvattu leffa, kuten myös mainiosti leikattu. Lavasteet ovat jälleen hienot, varsinkin kun pääsee näkemään tuttuja paikkoja eri tavoilla lavastettuina. Maskeeraustiimi on onnistunut toistamiseen, saadessaan näyttelijät näyttämään selkeästi erilaisilta, mutta selkeästi samoilta. Varsinkin Thomas F. Wilsonin esittämien Biffin ja Griffin kohdalla maskeeraus on erinomaisesti toteutettu. Puvustustiimi on päässyt hassuttelemaan tulevaisuusasujen kanssa ja vaikka monet puvut ovat ihan lystikkäitä, niin mukana on myös tyhmällä tavalla hölmöjä asusteita. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa mainiot. Vaikka taustakankaan käytön huomaa - etenkin tulevaisuusosiossa - niin mukana on paljon tyylikkäitä efektejä, kuten lentävät autot. Hienoin efekti kuitenkin elokuvassa on, kuinka sama näyttelijä on saatu moneen kertaan samaan kuvaan esiintymään. Tulevaisuusosiossa nähdään nimittäin Michael J. Fox esittämässä sekä vanhaa Martya, Martyn poikaa että Martyn tytärtä ja kaikki kolme näkyvät samanaikaisesti ruudulla, minkä lisäksi he vielä juttelevat toisilleen ja koskevat toisiaan! Nykyään tällainen on helppoa huipputietokoneiden kanssa, mutta 1980-luvulla tällaisen toteuttamiseen tarvitsi todellista taitoa ja näiden kuvien toteutus ansaitsee paljon kunnioitusta. Äänitehosteilla tuodaan hienosti lisäystä tunnelmaan. Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat jälleen kerran loistavat. Tuttu tunnusmusiikki on tietenkin mukana, minkä lisäksi leffassa kuullaan uusia teemoja, jotka kuitenkin muistuttavat paljon aiemmin kuultua musiikkia. Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertovat "Tales from the Future: Time Flies", "The Making of Back to the Future Part II" ja "Making the Trilogy: Chapter Two", seitsemänosainen "Behind-the-Scenes" -osio, joka sisältää lyhyitä pätkiä eri asioista, kuten DeLoreanista, leijulaudoista, efekteistä ja lavasteista, joiden lisäksi mukana on myös pätkä "The Physics of Back to the Future", jossa tohtori Michio Kaku selittää aikamatkustuksen todellisista mahdollisuuksista. Katsottavaa on yhteensä lähes puoleksitoista tunniksi.
Yhteenveto:Paluu tulevaisuuteen osa II on loistav jatko-osa aikamatkustustarinaan. Siinä on mukana paljon tuttuja elementtejä, mutta maailmaa laajennetaan upeasti näyttämällä tulevaisuutta, sekä vaihtoehtoinen maailma, jolloin katsojat pääsevät kokemaan paljon erilaisia aikamatkustukseen liittyviä vaaroja. Rytmitys on erittäin mainio, eikä elokuva suostu päästämään otteestaan, sisältäessään paljon uusia ja erilaisia asioita. Jännitys on saatu luotua hienosti, mutta huumoria on mukana liian vähän. Synkempi tarina toimii, mutta edellisen osan kepeyttä pitäisi saada lisää. Seikkailuhenki on onneksi vahvasti läsnä tässäkin leffassa. Hauskinta on nähdä, kuinka edellisestä osasta tuttuja kohtauksia ja repliikkejä on saatu tähän mukaan todella luovasti. Näyttelijät ovat erinomaisia ja tällä kertaa Docille on saatu hieman enemmän tekemistä, minkä lisäksi Thomas F. Wilson pääsee todella näyttämään lahjansa, näytellessään montaa eri versiota Biffistä. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs ja vaikka mukana on monia hienoja efektejä, hienoin tehoste on kuitenkin se, kuinka sama näyttelijä on saatu näkymään useampana hahmona samaan aikaan ruudulla. Alan Silvestrin musiikit ovat jälleen erittäin mainiot ja ohjaaja Robert Zemeckis on tehnyt todella hyvää työtä jatko-osan kanssa. Joitain aukkoja tarinasta löytää, mutta sitä tapahtuu kaikissa aikamatkustuselokuvissa. Jopa Terminator - tuhoajassa (The Terminator - 1984) ja Terminator 2 -Tuomion päivässä(Terminator 2: Judgment Day - 1991) on aikamatkustuksen takia syntyneitä juoniaukkoja, mutta silti niitä pidetään erittäin hienoina teoksina. Jos pidit edellisestä osasta, niin katso myös Paluu tulevaisuuteen osa II. Se ei ole yhtä viihdyttävä, mutta jännitystä, seikkailua ja mukaansatempaavuutta on tiedossa hienosti. Edellisen osan tapaan tarina jätetään auki ja se lopetetaan ensi viikolla, kun sarjan päätösosan, Paluu tulevaisuuteen osa III:n (Back to the Future Part III - 1990) arvostelu ilmestyy...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2017 - Muokattu 17.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.backtothefuture.wikia.com
Back to the Future Part II, 1989, Universal Pictures, Amblin Entertainment, U-Drive Productions
Ohjaus: Robert Zemeckis Pääosissa: Michael J. Fox, Christopher Lloyd, Lea Thompson, Crispin Glover, Thomas F. Wilson, James Tolkan, Claudia Wells, Marc McLure ja Wendie Jo Sperber Genre: seikkailu Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12
Back to the Future, eli suomalaisittain Paluu tulevaisuuteen, perustuu Bob Galen ideaan siitä, olisiko hän ollut isänsä kaveri, jos he olisivat käyneet samaa koulua. Ideasta muodostui aikamatkustustarina, jonka ohjaajaksi ryhtyi Galen ystävä Robert Zemeckis. Yhtiöt eivät kuitenkaan innostuneet tarinasta: joidenkin mielestä se oli liian lapsellinen ollakseen nuortenelokuva ja joidenkin mielestä se oli liian aikuismainen ollakseen lastenelokuva. Kuitenkin monia hittielokuvia - kuten Tappajahai (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjät(Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrial (1982) - tehnyt Steven Spielberg innostui projektista ja ryhtyi tuottamaan elokuvaa. Lopulta Paluu tulevaisuuteen sai ensi-iltansa kesällä 1985 ja oli vuoden menestynein filmi, jota kriitikotkin ylistivät. Menestyksen takia monet yhtiöt varmasti kirosivat, etteivät olleet halukkaita tekemään elokuvaa. Vuosien varrella Paluu tulevaisuuteen on muuttunut klassikoksi ja se on nykypäivänä ehkä jopa kaikkein tunnetuin aikamatkustuselokuva! Itse näin leffan ensimmäistä kertaa lapsena, kun sain isältäni kokoPaluu tulevaisuuteen -trilogian DVD-boksissa. Katsoin elokuvat parin päivän sisään ja innostuin jutusta todella paljon. Olen nähnyt leffat useasti uudestaan ja hauskana faktana kerron, että tämä saattaa olla ainoa elokuvasarja, josta olen nähnyt kaikki osat yhtä monta kertaa, sillä katson aina koko trilogian kerralla. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Paluu tulevaisuuteen -leffat tulivat nopeasti mieleeni ja niinpä katsoinkin koko trilogian jälleen kerran keväällä 2017. Teini-ikäinen Marty McFly päätyy vahingossa aikakoneeksi muutetulla DeLorean-autolla 30 vuotta taaksepäin vuoteen 1955, jolloin hänen vanhempansa olivat vielä nuoria. Martyn täytyy löytää aikakoneen keksinyt tohtori Emmett "Doc" Brown, jotta hän pääsisi takaisin omaan aikaansa. Tämän lisäksi hänelle syntyy muitakin ongelmia hoidettavaksi...
Pääosassa Marty McFlyna nähdään Michael J. Fox, joka on täydellinen valinta rooliin. Marty esitellään rentona nuorena, jota eivät huolet paljoa paina, eikä koulu erityisemmin kiinnosta. Kuitenkin lähtiessään elämänsä matkalle, Marty alkaa muuttua järkevämmäksi ja hän joutuu kokemaan suuria paineita. Hahmo on kekseliäs ja pidettävä tapaus, jota kannustaa läpi elokuvan. Fox tuo rooliin juuri oikean hengen ja vaikka hän tuntuu välillä näyttelevän hieman yli, ei tyyli haittaa ollenkaan ja sopii leffaan juuri oikein. Foxin ilmeet ovat aivan mahtavia läpi elokuvan. Tohtori Emmett "Doc" Brownia näyttelee Christopher Lloyd, joka on paras valinta rooliinsa. Docista huokuu välillä "hullu tiedemies" -tunnelmaa, minkä Lloyd tuo hienosti esille. Hän näyttää myös ulkoisesti sopivan rooliin täydellisesti. Jos Foxin ilmeet ovat mahtavia, niin Lloydin ovat sitäkin loistavampia. Katsojana pääsee usein naurahtelemaan kaksikon ilmeilyille. Doc on erittäin pidettävä hahmo hänen kajahtaneisuutensa vuoksi. Tiedemieshenkeä lisää se, että Docilla on koira nimeltä Einstein. Lea Thompson esittää Martyn äitiä, Lorrainea, joka on leffan nykyajassa (eli vuodessa 1985) tiukahko nainen, joka ei pidä nuorison toiminnasta. Kuitenkin Martyn tavatessa äitinsä nuorena, käy selväksi, että Lorraine oli monin tavoin erilainen kuin hän on väittänyt. Thompson on mainio roolissaan, esittäessään samaa hahmoa eri ikäisinä ja henkisinä. Crispin Glover esittää Martyn isää, Georgea, joka on sekä nykyajassa että menneisyydessä aikamoinen nössö. George on myös pelkuri, eikä uskalla saada aikaiseksi oikeastaan mitään, jolloin hän on helposti kiusaajien pompoteltavana. Glover on todella hyvä osassaan, etenkin puhetapansa ja eleidensä kautta. Katsojana kokee useaan otteeseen suurta myötähäpeää Georgea kohtaan. Thomas F. Wilson näyttelee Biff Tannenia, joka on nykypäivänä Georgen pomo ja menneisyydessä Georgen kiusaaja. Hän on siis vuosikymmeniä pitänyt poloista tossun alla. Biff on inhottava hahmo, joka kiusaa pienempiään ja lievästi ahdistelee koulunsa tyttöjä. Vaikka hahmo onkin vastenmielinen, on hänessä silti jotain kiehtovaa ja Wilson on erittäin oiva valinta rooliin sekä lahjojensa että kokonsa vuoksi. Muita hahmoja elokuvassa ovat Martyn tyttöystävä Jennifer (Claudia Wells), Martyn sisko Linda (Wendie Jo Sperber), Martyn veli Dave (Marc McLure) ja Hill Valley -kaupungin koulun tympeä rehtori, herra Strickland (James Tolkan), joka ei pidä nykypäivänä Martysta, eikä pitänyt 1950-luvulla Martyn isästä.
Paluu tulevaisuuteen -elokuvassaon erinomaisesti mietitty tarina. Elokuvan alku vihjailee paljon siitä, mitä menneisyydessä tullaan näkemään ja tuntuu siltä, että lähes joka katselukerralla alusta löytää lisää vihjeitä. Hahmot esitellään hienosti, etenkin Marty ja Doc, jolloin heistä kiinnostuu ja välittää leffan alusta lähtien. Läpi elokuvan kulkee mukava tunnelma, jolloin sen katsominenkin tuntuu mukavalta. Tarina on erittäin mielenkiintoinen, jolloin katsojan on pakko nähdä, mitä Martylle käy. Hän nimittäin sekoittaa vanhempiensa ensikohtaamisen, minkä seurauksena Lorraine-äiti ihastuukin Martyyn. Sen lisäksi, että Martyn täytyy keksiä 1955-Docin kanssa tapa saada hänet tulevaisuuteen aikakoneella, joka käy plutoniumilla, Martyn täytyy saada hänen vanhempansa rakastumaan toisiinsa tai muuten Marty yksinkertaisesti lakkaa olemasta. Jännitystä kasvatetaan läpi elokuvan, jotta katsoja ei vain mitenkään kykenisi irrottamaan katsettaan ruudusta. Loppupäässä alkaa tulla erittäin suuri kiire ja tilanne tuntuu vähän väliä muuttuvan hankalammaksi, jotta Martyn täytyy ensimmäistä kertaa elämässään tehdä kaikkensa asioiden eteen.
Jännittävyyden lisäksi elokuvasta löytyy paljon hauskuutta. Martyn hämmästellessä 1950-lukua ja tajutessaan, mitä on mennyt tekemään, pääsee hekottelemaan makeasti useaan otteeseen. Hauskaa on myös, kuinka samanlaisia tilanteita nähdään elokuvassa sekä nykyaikana että menneisyydessä. Esimerkiksi leffan alussa aikuinen Biff pistää Georgen tekemään raportteja hänen puolestaan, mikä juontaa juurensa siihen, kuinka teini-Biff pisti Georgen tekemään läksyjä hänen puolestaan. Monet repliikitkin kuullaan useasti, minkä lisäksi Marty sanoo usein "Käheetä!" kun taas Doc huudahtaa "Hyvät hyssykät!" Hahmojen puheista ja reaktioista on saatu hauskoja, sekä nokkelia. Esimerkiksi yhdessä kohtaa eräs hahmo kysyy toiselta: "Aiotko siis koskea hänen..." ja samaan aikaan hän pitelee rintaliivejä kädessään, jolloin hahmon ei edes tarvitse sanoa lausettaan loppuun ja kaikki tajuavat, mistä on kyse. On myös mainiota vaihtelua, että tässä tarinassa päähenkilö yrittää kaikkensa, jotta häneen ihastunut tyttö rakastuisi johonkin toiseen, mikä on yleensä toisinpäin kertomuksissa. Aikamatkustuskertomuksista tietenkin löytyy joitain outouksia, kun alkaa tarkkaan miettiä, mutta leffan kummallisuudet ovat niin pienet, ettei niistä erityisemmin välitä. Lähinnä haluaa nähdä, kuinka Martyn teot vuodessa 1955 vaikuttaisivat vuoteen 1985, jos Marty onnistuu palaamaan takaisin omaan aikaansa. Leffassa on nimittäin mietitty hauskasti, että Marty loisi asioita, kuten skeittaamisen ja rock 'n' rollin.
Paluu tulevaisuuteen on täydellinen esimerkki siitä, miten äärimmäisen viihdyttävä seikkailuelokuva tehdään. Mukana on paljon jännitystä, mitä kasvatetaan eri tavoilla ja siihen yhdistettynä paljon huumoria, sekä nokkelia kohtauksia. Peliin pistetään kaiken aikaa uusia panoksia, jolloin tehtävän onnistumisen mahdollisuudet pienenevät kaiken aikaa ja päähenkilön täytyy todella tehdä kaikkensa onnistuakseen. Loppuhuipennuksen jännite on luotu mahtavasti, sillä se todella naulaa katsojansa penkkiin, jotta mitään ei varmasti jää kokematta. Mukana on myös romantiikkaa ja hieman koskettavuutta, jotta leffa saa katsojan tuntemaan vielä jotain enemmän. Ennen kaikkea leffa ei saa koskaan käy tylsäksi. Elokuvassa ei ole yhtä ainoaa pitkäveteistä kohtaa, vaan sen rytmitys on erittäin hyvin onnistunut ja leffa pitää loppuun asti otteessaan, pistäen katsojat haluamaan lisää. Erilaiset tunnelmat on yhdistetty toisiinsa upeasti. Huikeaa on myös se, että leffaa katsoessa jännittää yhä voimakkaasti vielä monen katselukerran jälkeen. On suuri harmi, ettei tällaisia seikkailuelokuvia enää tehdä. Vaikka nykypäivänä on ilmestynyt monia todella hyviä seikkailuleffoja, jää silti hieman kaipaamaan 1980-luvulla tehtyjä teoksia, joissa tiedettiin, miten näitä tehdään rennosti, oivaltavasti ja tyylikkäästi.
Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Robert Zemeckis, joka tuntuu todella tietävän, mitä tekee. Vielä kun hänellä on tiimissään erittäin hyviä seikkailuteoksia ohjannut Spielberg, niin voiko oikeastaan mennä vikaan? Zemeckisin ja Bob Galen käsikirjoitus on erinomainen. Leffan alkuun on nokkelasti laitettu vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää. Vaikka pääasiassa teksti on erittäin hyvää, muutamat repliikit tuntuvat olevan mukana vain kertoakseen katsojille, mitä hahmot seuraavaksi tekevät, jotta keneltäkään ei jää jotain ohi, mikä tuntuu tavallaan hölmöltä, mutta mikä kuitenkin sopii leffan henkeen. Paluu tulevaisuuteen on kuvattu hyvin. Etenkin pitkät otokset ovat todella hyviä ja leikkaus on sujuvaa. Puvustus on hyvin toteutettu ja sillä erotetaan hienosti eri aikakaudet toisistaan. Maskeeraustiimi on saanut hienosti näyttelijät näyttämään eri aikakausina eri ikäisiltä. Lavasteet ovat myös tyylikkäät ja on hauskaa katsoa, miltä samat lokaatiot ovat näyttäneet eri aikoina, kuten kaupungin kellotornin edessä oleva aukio. DeLoreanista rakennettu aikakone on todella upea, eikä mikään ihme, että kyseisestä autosta on muodostunut monien ehdoton suosikki. DeLorean on minun lempiaikakoneeni kaikkien muiden joukosta. Visuaaliset tehosteet ovat hyvin tehdyt, vaikka jotkut vihreän taustakankaan käytöt huomaa selvästi. Ääniefektit ovat mainioita, minkä lisäksi Alan Silvestrin musiikit tuovat lisätunnelmaa upeasti. Etenkin elokuvan teemamusiikki on täydellinen ja jää helposti soimaan päässä. Sävelletyn musiikin lisäksi leffassa kuullaan myös kappaleita, kuten Huey Lewis and the Newsin "Power of Love" ja "Back in Time", The Penguinsin "Earth Angel", Pat Ballardin "Mr. Sandman" ja Chuck Berryn "Johnny B. Goode". Kohtaus, jossa jälkimmäinen kappale kuullaan on erittäin hieno.
Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on leffan teosta kertovat "The Making of Back to the Future", "Making the Trilogy: Chapter One" ja kolmiosainen "Tales from the Future", Michael J. Foxin vastauksia erilaisiin kysymyksiin leffasta, alkuperäisiä maskeeraustestejä, Leslie Nielsenin juontama tapahtumapätkä "Back to the Future Night", sekä poistettuja kohtauksia, mokaotoksia, "Power of Love" -musiikkivideo, kuvagallerioita ja trailer. Katsottavaa on yhteensä hieman yli kahdeksi ja puoleksi tunniksi.
Yhteenveto:Paluu tulevaisuuteen on aivan täydellinen seikkailuelokuva! Siinä on juuri oikea määrä jännitystä, yhdistettynä juuri oikeaan määrään huumoria. Aikamatkustustarina on mietitty todella hienosti ja on upeaa, kuinka paljon alussa annetaan vihjeitä siitä, mitä leffassa tulee tapahtumaan. Elokuva saa katsojan nopeasti mukaansa, eikä sen katsomista voi lopettaa, koska se on niin erinomaisen viihdyttävä teos. Vaikeuksia kasvatetaan vähän väliä, jolloin jännite onnistumisesta kasvaa samalla. Loppuhuipennuksessa jännite on todella tuntuva ja on pakko saada tietää, mitä tapahtuu. Tunnelma on erinomaisesti luotu, eikä leffa koskaan käy tylsäksi nappiin osuvan rytmityksensä kanssa. Michael J. Fox on täydellinen valinta pääosaan Marty McFlyksi ja Christopher Lloyd on loistava tiedemies Docina. Myös Lea Thompson, Crispin Glover ja Thomas F. Wilson ovat erinomaisia rooleissaan. Leffaan sävelletty musiikki on loistavaa ja upea tunnusmusiikki jää helposti soimaan päässä loppupäiväksi. Ohjaaja Robert Zemeckis selvästi tietää, miten kunnon seikkailuhenki luodaan, eikä ihme että leffa on niin onnistunut, kun tuottamassa on ollut seikkailutarinoiden sen aikainen kuningas Steven Spielberg. Suosittelen katsomaan Paluu tulevaisuuteen, jos ette ole sitä vielä nähneet. Jos teillä on ala-asteen aloittavia lapsia, niin tämä kannattaa näyttää heille, sillä he voivat olla siitä erittäin innoissaan. Vaikka aikamatkustelu ei välttämättä kiinnosta, niin elokuva tarjoaa enemmänkin, jolloin sen katsoo mielellään vielä monta kertaa uudestaankin. Tarina jätetään auki ja sitä jatketaan ensi viikolla, kun arvosteluni Paluu tulevaisuuteen osa II:lle (Back to the Future Part II - 1989) ilmestyy...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2017 - Muokattu 16.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.meansheets.com
Back to the Future, 1985, Universal Pictures, Amblin Entertainment, U-Drive Productions
