Luojat: Jennifer Flackett, Andrew Goldberg, Nick Kroll ja Mark Levin
Näyttelijät: Zach Woods, Nick Kroll, June Diane Raphael, Sabrina Jalees, Ana Gasteyer, Clancy Brown, Abbi Jacobson, Timothy Olyphant, Jack McBrayer, Annaleigh Ashford, Jason Mantzoukas ja Sarah Silverman
Genre: animaatio, komedia
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: noin 26 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16
Mating Season on Jennifer Flackettin, Andrew Goldbergin, Nick Krollin ja Mark Levinin luoma animoitu komediasarja. Kun nelikon luoma animaatiosarja Big Mouth (2017-2025) tuli päätökseensä, he esittelivät uuden ideansa Netflixille ja saivat sen läpi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Mating Seasonin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu. Itse pidin Big Mouthista aluksi, mutta mielestäni sarjan taso laski roimasti sen edetessä, enkä juuri innostunut, kun luin samojen tyyppien tekevän uutta häröä animaatiosarjaa. Katsoin Mating Seasonin silti läpi sen julkaisuviikonloppuna.
Karhu Josh herää talviuniltaan, vain huomatakseen että hänen tyttöystävänsä on ottanut itselleen uuden poikaystävän. Kesän alkaessa Josh ja hänen ystävänsä yrittävät löytää uudet parittelukumppanit.
Mating Seasonin keskiössä on neljän eläimen kaveriporukka. On karhu nimeltä Josh (äänenä Zach Woods), peura nimeltä Fawn (June Diane Raphael), pesukarhu nimeltä Ray (Nick Kroll) ja kettu nimeltä Penelope (Sabrina Jalees). Josh on juuri jäänyt sinkuksi, herättyään liian myöhään talviunilta. Fawn suree äitinsä kuolemaa metsästäjän käsissä, lesbo Penelope yrittää löytää rakkauden, kun taas naistenmies Ray on valmis ottamaan kaiken ilon irti alkaneesta kutusesongista. Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan. Josh, Fawn ja Penelope ovat mainiot tapaukset, mutta Ray jäi mielestäni loppuun saakka aika ärsyttäväksi tyypiksi, eikä asiaa auta Krollin rasittava ääni.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Joshin vanhemmat Robert (Clancy Brown) ja Ellen (Ana Gasteyer), susi Dylan (Timothy Olyphant), joutsen Addy (Annaleigh Ashford), haisunäätä Samantha (Sarah Silverman), vuohi Arnold (Beck Bennett), hirvi Zeke (Drew Tarver), pöllö Geoffrey (Jack McBrayer) ja ajokoira Summer (Abby Jacobson). Heiltäkin löytyy omat voimakkaat persoonansa, erilaisine oikkuineen.
Jos Mating Seasoniin lisäisi sekaan hormonihirviöt, sarja menisi helposti läpi Big Mouthin eläimiin keskittyvänä lisäosana. Niin paljon samaa sarjojen välillä on. Mutta siinä, missä Big Mouth oli aluksi aidosti fiksu ja samaistuttava sarja murrosiästä sen monien villienkin puolten kera, Mating Season on enemmän häröilyä häröilyn vuoksi. Jos se sellaisenaan riittää ja mielestäsi jo ajatuksen tasolla on hauska tuumia, millainen olisi Big Mouth eläimillä ihmisten sijaan, Mating Season todennäköisesti iskee. Omasta mielestäni sarjan vitsi vanhenee vaivaannuttavan nopeasti ja näiden härskien eläimien kiima-ajan erilaisia sattumuksia ei juuri jaksaisi seurata.
Ihan täysin onneton pohjanoteeraus sarja ei ole. Kun se vaivautuu kaivaa hahmoista hieman syvemmältä, meno jopa menettelee. Ja vaikka muuten en mieltänytkään sarjan pääasiassa seksin ympärille rakennettua komediaa erityisen hauskana, ovat eri eläinten omituisiin tapoihin liittyvät tietoiskut ihan huvittavia. Ne ovat turhan itsetietoisia, yrittäessään esittää kuin sarjalla olisi oikeasti jotain fiksuakin sanottavaa, mutta täytyy silti myöntää, että ne saivat minut toisinaan hymähtelemään. Silti mielsin Mating Seasonin jo avauskautensa puolesta väsähtäneeksi komediaksi, enkä edes ihmettelisi, vaikka Netflix ei suostuisi jatkamaan sarjaa tätä pidemmälle.
Visuaalisesti Mating Season toimii hyvin ja jo eläinhahmojen ulkonäöistä huomaa, että taustalla häärää Big Mouth -poppoo. Hahmot ovat tunnistettavan erilaiset toisistaan ja varsin vekkulin näköiset. Parasta animaatiojäljessä ovat kuitenkin paikoitellen jopa nätit metsämaisemat. Lisäksi sarja on ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu Mark Riversin säveltämiä musiikkeja myöten ja Elvin Bishopin esittämä Fooled Around And Fell In Love on mainio tunnuskappale sarjalle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Mating Season, Yhdysvallat, 2026-, Brutus Pink, Good At Business, Titmouse
Pääosissa: Seth MacFarlane, Charlize Theron, Amanda Seyfried, Liam Neeson, Giovanni Ribisi, Neil Patrick Harris, Sarah Silverman, Christopher Hagen, Evan Jones, Wes Studi, Alex Borstein, Rex Linn ja Gilbert Gottfried
Genre: komedia, western
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16
A Million Ways to Die in the West, eli suomalaisittain Miljoona tapaa kuolla lännessäon Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä länkkärikomedia. Nuoresta asti westerneistä pitänyt MacFarlane alkoi kehitellä elokuvaa, kun hän ja käsikirjoittajat Alec Sulkin ja Wellesley Wild katsoivat länkkäreitä tehdessään Ted-komediaa (2012). Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2013 ja lopulta Miljoona tapaa kuolla lännessä sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni hitti lippuluukuilla, mutta se sai pääasiassa negatiivista palautetta kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Razziesta (huonoin ohjaus, miespääosa, naispääosa ja kaksikko). Itse katsoin Miljoona tapaa kuolla lännessä vasta vuokralta ja pidin sitä ihan hupaisana. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1882 villissä lännessä, arizonalaisessa Old Stumpin kaupungissa asuva lammasfarmari Albert Stark joutuu tyttöystävänsä Louisen jättämäksi. Samalla kun Albert yrittää keksiä keinon voittaa naisen takaisin, pahamaineinen lainsuojaton Clinch Leatherwood lähestyy kaupunkia.
Elokuvan pääroolissa nähdään sen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, sekä Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojana ja ääninäyttelijänä parhaiten tunnettu Seth MacFarlane. Kyseessä on yksi ensimmäisistä kerroista, kun MacFarlane ihan nähdään kuvassa, sillä pääasiassa hän tekee ääninäyttelijän hommia. MacFarlane näyttelee Albert Starkia, epäonnista ja köyhää lammasfarmaria, joka vihaa villiä länttä sydämensä pohjasta. Hahmo on toisaalta pidettävä reppana, mutta samalla hänen jatkuva valituksensa käy silloin tällöin hermoille. MacFarlane pärjää roolissaan kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole yhtä hyvä näyttelemään kameran edessä kuin pelkkänä äänenä studiossa.
Elokuvassa nähdään myös Amanda Seyfried Albertin tyttöystävänä Louisena, joka jättää poloisen miehen heti leffan alussa, Neil Patrick Harris viiksillään ylpeilevänä rikkaana Foynä, jonka Louise ottaa uudeksi poikaystäväkseen, Giovanni Ribisi Albertin ystävänä Edwardina ja Sarah Silverman tämän prostituoituna vaimona Ruthina, Liam Neeson häijynä lainsuojattomana Clinch Leatherwoodina ja Charlize Theron tämän vaimona Annana, sekä muutamia varsin veikeitä cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä, joista pari saa pohtimaan, voiko Miljoona tapaa kuolla lännessä -leffan laskea samaan sarjaan parin muun villiin länteen sijoittuvan elokuvan kanssa? Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuvat Neeson katalan roiston osassa ja Theron tämän paremmasta elämästä haaveilevana vaimona. Ribisi ja Silverman ovat myös kelvolliset osissaan, mutta Seyfried jää todella tylsäksi Louisena, eikä Harris ole niin hauska Foyna kuin hän selvästi luulee olevansa.
MacFarlanen luoma Family Guy on yksi komediasarjasuosikeistani. Pidän myös todella paljon hänen ohjaamasta ja tähdittämästä ensimmäisestä Ted-leffasta. Siksi onkin outoa joutua sanomaan, että Miljoona tapaa kuolla lännessä on aika epähauska ja ajoittain suorastaan tylsä elokuva. Kyseessä on kummallisen laiskasti kasaan väsätty länkkärikomedia, jonka vitseistä suuri osa ampuu maalitaulua kohti yhtä huonosti kuin elokuvan päähenkilö. Sekaan mahtuu pari aidosti hauskaa vitsiä ja kotisohvalta voi kuulua joitain huvittuneita hymähdyksiä, mutta suurimmaksi osaksi leffaa vain tuijottaa ja tuumii, että pitäisikö tämän nyt siis naurattaa vai ei? Osa vitseistä naurattaa enemmän idean tasolla kuin toteutuksessa. Esimerkiksi on ihan hassu ajatus, että Edward-kaverin tyttöystävä on huora, joka paneskelee menemään päivät pitkät, mutta joka ei suostu harrastamaan seksiä miehensä kanssa ennen avioliittoa, koska se olisi syntistä. Monet vitseistä menevät myös ohi, jos katsojalla ei ole tiedossa joitain aikakauteen liittyviä nippelitietoja. Esimerkiksi läpi elokuvan kulkee vitsi siitä, ettei kukaan hymyile valokuvissa. Vaikka katsoja tietäisi, että tämä johtuu siitä, kuinka kauan yhden valokuvan ottaminen tuolloin kesti, ei vitsi ole erityisen hauska ensimmäiselläkään kerralla. Laiskuuden outona vastapainona toimii näyttelijöiden aivan liian kova yrittäminen, mikä menee jo myötähäpeän puolelle jossain kohtaa.
Elokuvan tarina on ihan menevä, mutta ihan liian pitkäksi venytetty. Miljoona tapaa kuolla lännessä kestää muutamaa minuuttia vaille kaksi tuntia ja siitä saisi helposti saksittua vartista kahteenkymmeneen minuuttiin pois materiaalia. Nämä olisi voinut jättää myöhemmin johonkin pidennettyyn versioon niille, jotka pitivät näkemästään. Sen lisäksi, että näin seasta saataisiin joitain huonoimmista vitseistä pois, kerronnasta saisi napakampaa. Nyt se haahuilee aivan liikaa ja kun menokaan ei naurata, käy elokuva aika ajoin pitkäveteiseksi.
Seth MacFarlane onnistui Tedin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa paljon paremmin kuin tässä, sillä nyt hänen täytyy keskittyä myös näyttelemiseen kameran edessä. MacFarlane käyttää heti alussa liikaa aikaa villin lännen kurjuuden korostamiseen ja murjottamiseen, mikä jo heti työntää katsojaa poispäin. Monet MacFarlanen ideoista eivät jaksa kantaa näytölle asti ja monet vitseistä tuntuvat siltä, että ne kaivettiin roskakorista, kun niitä ei hyväksytty vaikkapa Family Guyhin. Sentään Miljoona tapaa kuolla lännessä on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot. Erikoistehosteet eivät ole kaksiset, mutta ajavat asiansa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Joel McNeelyn musiikit ovat oivan geneeristä länkkäritunnelmointia. Parhaiten musiikkipuolelta jää mieleen vekkuli musikaalinumero If You've Only Got a Moustache.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Million Ways to Die in the West, 2014, Bluegrass Films, Fuzzy Door Productions, Media Rights Capital, RGB Media
Pääosissa: Bradley Cooper, Carey Mulligan, Matt Bomer, Sarah Silverman, Maya Hawke, Vincenzo Amato, Greg Hildreth, Michael Urie, Brian Klugman, Alexa Swinton ja Josh Hamilton
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12
Maestro perustuu tositapahtumiin säveltäjänä ja kapellimestarina toimineen Leonard Bernsteinin elämästä. Martin Scorsese oli pitkään suunnitellut ohjaavansa elokuvan Bernsteinistä, mutta kun hän päättikin tehdä The Irishmanin (2019), hän luopui Bernstein-elokuvasta ja tarjosi projektia Steven Spielbergille. Päärooliin valittiin Bradley Cooper ja kun Spielberg näki Cooperin ohjaaman A Star Is Born -uudelleenfilmatisoinnin (2018), hän ehdotti Cooperille, että tämä myös ohjaisi Bernstein-leffan. Cooper tarttui tarjoukseen ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021. Maestro sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2023 Venetsian elokuvajuhlilla ja lopulta elokuva julkaistiin maailmanlaajuisesti Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Elokuva keräsi paljon kehuja kriitikoilta, sekä sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa ja naispääosa), mutta se sai myös ristiriitaista palautetta Cooperin juutalaiskarikatyyrisestä tekonenästä. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Cooperin ohjanneen uuden leffan, pidettyäni valtavasti A Star Is Bornista. Katsoinkin Maestron heti, kun se oli ilmestynyt Netflixin valikoimaan.
Vuonna 1943 nuoren ja innokkaan Leonard Bernsteinin ura lähtee hurjaan nousukiitoon, kun hän saa elämänsä tilaisuuden tuurata sairastunutta kapellimestaria Carnegie Hallissa.
Bradley Cooperilla on ollut hyvin mielenkiintoinen elokuvavuosi takanaan. Ensin hän teki pikkuroolin fantasiaseikkailu Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissa (2023), sitten hän sai vollottamaan silmät päästä tietokoneanimoituna avaruuspesukarhuna Guardians of the Galaxy Vol. 3:ssa (2023) ja lopuksi hän tarjosi kenties uransa hienoimman roolisuorituksen Maestrossa. Cooper näyttelee Leonard Bernsteinia, juutalaista kapellimestaria ja säveltäjää, jolla oli salasuhteita niin naisten kuin miestenkin kanssa ja joka hurmasi ihmisiä kuolemaansa saakka. Jo ennen elokuvan julkaisua Cooper on herättänyt kritiikkiä, sillä hän itse ei ole juutalainen tai kuulu seksuaalivähemmistöön. Vaikka toisaalta ymmärrän kritiikin, itse näen näyttelemisen nimenomaan jonkun muun kuin oman itsensä esittämisenä ja näyttelijänä Cooper on elokuvassa ällistyttävän upea. Hän heittäytyy roolinsa vietäväksi sellaisella antaumuksella, ettei katsojana voi muuta kuin ihailla. Cooper tuo esiin eksentrisen Bernsteinin monet puolet vakuuttavasti, enkä yhtään ihmettele, jos hän voittaa palkintoja roolityöllään alkuvuoden eri gaaloissa.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Carey Mulligan Bernsteinin vaimona, näyttelijä Felicia Montealegrenä, Maya Hawke heidän tyttärenään Jamiena, Sarah Silverman Bernsteinin siskona Shirleynä, sekä Matt Bomer Bernsteinin rakastajana Davidina. Mulligan on Cooperin tapaan erinomainen roolissaan, esittäen hienosti hahmonsa monenlaiset tunteet läpi leffan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Maestro on lopulta Cooperin ja Mulliganin show.
Bradley Cooperin ansiot eivät jää pelkästään kameran edessä eläytymiseen, vaan hän näyttää, ettei A Star Is Born -uudelleenfilmatisointi ollut vain yksittäinen taidonnäyte. Cooper on ohjannut ja yhdessä Josh Singerin kanssa myös käsikirjoittanut todella väkevän paketin, joka vie täysin mukanaan. Kaksikon teksti on reipas ja täynnä fantastista dialogia. Repliikit ovat kiinnostavia ja keskustelut risteilevät usein päällekkäin. Vahvan tekstin pohjalta näyttelijöiden on ollut helppoa ammentaa ja Cooperin ohjauksessa Maestro onkin puhdasta näyttelemisen juhlaa. Ohjaajana Cooper onnistuu ällistyttävän tarkkaan matkimaan aikalaisia elokuvia, oli kyse sitten näyttelyohjauksesta, ilmapiiristä tai teknisestä puolesta. Vähän väliä sitä joutuu oikein muistuttamaan itseään, että Maestro on vuoden 2023 elokuva, sillä niin hienosti se vie katsojansa aikamatkalle vuosikymmeniä menneisyyteen.
Kapellimestarin elämäkertatarina ei välttämättä ole paperilla kaikista mielenkiintoisin aihe kaikille, mutta Cooper ja kumppanit ovat loihtineet siitä yllättävänkin mukaansatempaavan elokuvan. Cooperin työ on intohimoista niin kameran edessä kuin takana ja sama vimma on tarttunut selvästi muihinkin. Maestro on todella väkevästi rakennettu ja Bernsteinin elämää jää lopulta tapittamaan suurella mielenkiinnolla. Hänen ja Felician monimutkikas parisuhde on taidokkaasti esitetty ja Cooperin ja Mulliganin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Draama on onnistunutta, mutta seasta löytyy myös hauskatkin hetkensä. Kohtaukset, joissa Bernstein toimii kapellimestarina, ovat parhaimmillaan hurjan mahtipontisia ja suorastaan hengästyttäviä intensiivisyydessään. Kun kaikkeen uppoutuu näin syvälle, elokuvan loppupää onnistuu iskemään lujaa tunteisiin.
Maestro on myös teknisiltä ansioiltaan aikamoinen taidonnäyte. Se on erinomaisesti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Kuvat ovat usein pitkiä, antaen näyttelijöiden todella elää kameran edessä tai sitten kamera liikkuu vauhdilla heidän mukanaan. Visuaalinen anti matkii ihastuttavasti eri aikakausien ulkonäköjä. Kuvasuhde on pääasiassa neliömäinen, kuva on pitkään mustavalkoinen ja muutenkin toteutus todella tuntuu siltä kuin leffa olisi tehty vuosia sitten. Lavasteet ovat upeat, asut tyylikkäät ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu ja äänityskin on saatu kuulostamaan taitavasti vanhemmalta. Musiikit koostuvat tietty pääasiassa Leonard Bernsteinin töistä. Elokuvaharrastajien luulisi tunnistavan ainakin hänen ikoniset melodiansa West Side Storysta (1961).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Jack Black, Joan Cusack, Mike White, Sarah Silverman, Miranda Cosgrove, Joey Gaydos Jr., Kevin Clark, Robert Tsai, Rivkah Reyes, Maryam Hassan, Aleisha Allen, Caitlin Hale, Brian Falduto, Z Infante, Cole Hawkins, Angelo Massagli, James Hosey, Jordan-Claire Green, Veronica Afflerbach ja Adam Pascal
Genre: komedia, musiikki
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: S
School of Rock on Jack Blackin tähdittämä musiikkikomediaelokuva. Käsikirjoittaja-näyttelijä Mike White keksi idean elokuvaan The Langley Schoolin musiikkiprojektin kautta. White asui silloin Blackin naapurissa ja hän sai näyttelijän kiinnostumaan ideastaan. Idea lyötiin läpi Paramount Picturesilla, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta School of Rock sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, josta kriitikotkin pitivät ja se sai parhaan komediaelokuvan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse näin School of Rockin ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin siitä. Olen kertaalleen katsonut elokuvan uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Amatöörirockyhtye potkii pihalle kitaristinsa Dewey Finnin, joka ryhtyy sinnikkäästi etsimään jäseniä omaan bändiinsä. Dewey löytää innokkaita muusikoita yllättävästä paikasta: tiukkaa kuria pitävästä Horace Greenin koulusta, jonne Dewey päätyy töihin esittämällä sijaisopettajan hommia tekevää kämppistään.
Jack Black näyttelee Dewey Finniä, kovan luokan rokkaria - suorastaan rock-musiikin palvojaa. Dewey on äärimmäisen intohimoinen musiikin suhteen, mikä johtaa hänen jatkuvaan sooloiluunsa keikoilla, minkä takia hänet erotetaan bändistä. Tämä ei kuitenkaan Deweytä lannista, vaan hän päättää luoda itselleen bändin millä hinnalla hyvänsä - vaikka sitten esittämällä kämppistään Ned Schneeblyä (käsikirjoittaja Mike White) ja työskentelemällä tämän nimellä sijaisopettajana arvostetussa Horace Greenin koulussa. Black tekee yhden uransa parhaista roolitöistään School of Rockissa. Hän heittäytyy niin täysillä Deweyn vietäväksi, ettei voi kuin innostua itsekin. Näyttelemisen ja komedian lisäksi Blackilla on vahvaa taustaa musiikinkin puolella, esimerkiksi oman yhtyeensä Tenacious D:n kautta, mikä näkyy leffassa täysillä. Black on selvästi intohimoinen musiikista, mitä hän kanavoi täydellisesti roolihahmoonsa.
Elokuvassa nähdään myös Sarah Silverman Ned-kämppiksen tiukkapipoisena tyttöystävänä, Joan Cusack koulun rehtorina, sekä muun muassa Miranda Cosgrove, Joey Gaydos Jr., Kevin Clark, Rivkah Reyes, Robert Tsai, Maryam Hassan, Aleisha Allen, Caitlin Hale, Brian Falduto ja Z Infante oppilaina, joista Dewey päättää vääntää uuden rockbändinsä. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan, vaikka kaikki jäävätkin lopulta Blackin varjoon. White on oivallinen vässykkä-Nedinä ja Silverman mainio tätä pompottelevana naisena. Cusack istuu hyvin kireäksi rehtoriksi ja lapsinäyttelijät ovat toinen toistaan lahjakkaampia niin näyttelijöinä kuin muusikoina ja laulajina. Blackin tavoin jokainen lapsista nimittäin soittaa instrumenttejaan oikeasti.
Minusta tuntuu, että jokaisella uusintakatselulla olen ehtinyt unohtaa, kuinka hyvä elokuva School of Rock onkaan ja jokaisella katselukerralla myös pidän filmistä enemmän. Kyseessä on aivan mahtava musiikkikomedia, täynnä Jack Blackin riemukasta sooloilua ja erinomaista musiikkia esimerkiksi AC/DC:ltä, Led Zeppeliniltä, Black Sabbathilta, Metallicalta ja The Clashilta. Parasta kuitenkin on mukaansatempaava tarina, jonka fiilis on höystetty kunnon energisellä asenteella. Vajaan kahden tunnin kesto ei koskaan käy tylsäksi, vaan katsojana seuraa yhä vain suuremmalla innolla Deweyn yritystä rakentaa oppilaista maailman päheintä rockyhtyettä. Samalla mukana on kaiken aikaa jännite siitä, mitä jos kuka tahansa koulun henkilökunnasta Deweyn kämppiksen tyttöystävään saisi tietää musiikkimiehen huijauksesta?
School of Rock on todellinen hyvän mielen elokuva, minkä ansiosta sen pariin voikin palata kerta toisensa perään uudelleen. Samalla lailla kun Deweyn ja oppilaiden välille alkaa pikkuhiljaa muodostua todellinen yhteys, katsojalle syntyy tunneside hahmoja kohtaan ja niinpä heidän mahdolliset koettelemuksensa, onnistumisensa ja epäonnistumisensa tuntuvat täysillä. Kaikki huipentuu aivan mahtavaan finaaliin, joka herättää kotisohvalla asti tarvetta nostaa nyrkkiä ilmaan, takoa jalalla lattiaa ja moshata.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Richard Linklater, joka tunnetaan muun muassa romanttisen trilogian Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995), Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) ja Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013) tekijänä. Linklaterin työ on voimakasta ja hän saa katsojan hyppäämään täysillä filmin vietäväksi. Tätä auttaa Whiten vallan mainio käsikirjoitus ja tekstiä taas on tukemassa hyvin rytmitetty leikkaus. School of Rock on myös oivallisesti kuvattu ja parasta on, kuinka parissakin kohtaa Blackille annetaan todella aikaa loistaa pitkien kuvien kautta ilman leikkauksia. Lavasteet ovat hienot luokkahuonetta ja esiintymislavoja myöten, puvustajat tekevät hyvää työtä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Craig Wedrenin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat täysin ikonisten rock-rallatusten kuin myös Blackin omien laulujen alle. Tenacious D:n kappaleita kuunnellut huomaa heti, että Deweyn lonkalta esittämät biisit ovat Blackin käsialaa.
Yhteenveto: School of Rock on mahtava musiikkikomedia ja todella valloittava hyvän mielen elokuva. Jack Black tekee yhden uransa parhaista rooleista rock-musiikkia jumaloivana Dewey Finninä, jossa Black pääsee yhdistämään elämänsä kaksi suurta intohimoa, musiikin ja näyttelemisen. Black revittelee roolissaan riemukkaasti ja katsoja hyppää hahmon eettisesti arveluttavalle matkalle hymyssä suin. On veikeää seurata hahmon menoa, kun tämä keksii ovelan suunnitelman luoda itselleen kaikkien aikojen parhaan bändin. Vähitellen Deweyn ja oppilaiden välille muodostuu kunnon yhteys ja samalla myös katsojalle muodostuu vahva side tähän kaikkeen. Katsojana elää mukana hahmojen koettelemuksia ja kun kaikki johtaa räjähtävään finaaliin, on kotisohvalla luultavasti täysillä messissä ja rokkaamassa menemään. Ohjaaja Richard Linklaterin rakentama tunnelma on loistokas ja kämppiksen roolistakin hyvin suoriutuva Mike White on laatinut mainion käsikirjoituksen. School of Rock on yksi 2000-luvun parhaista komedia- ja musiikkielokuvista ja suosittelenkin sen katselua todella lämpimästi nyt 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli elokuvaa nähnyt ennen tai ei. Tämä filmi kestää kyllä useampiakin katselukertoja.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
School of Rock, 2003, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, MFP Munich Film Partners GmbH & Company I. Produktions KG, New Century, Sor Productions
Ohjaus: Colin Trevorrow Pääosissa: Naomi Watts, Jaeden Lieberher, Jacob Tremblay, Dean Norris, Maddie Ziegler, Sarah Silverman, Lee Pace, Tonya Pinkins ja Geraldine Hughes Genre: draama, trilleri Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12
Käsikirjoittaja Gregg Hurwitz sai idean The Book of Henrystä jo 1990-luvulla ja kirjoitti siitä ensimmäisen version vuonna 1998. Hurwitz esitteli ideaansa useille leffayhtiöille, kunnes vihdoin Sidney Kimmel Entertainment kiinnostui siitä. 2010-luvun alussa ohjaajaksi valittiin Colin Trevorrow, mutta tuotanto viivästyi, kun hänet palkattiin tekemään Jurassic World (2015). Sen ilmestyttyä Trevorrow palasi takaisin The Book of Henryn pariin ja kuvaukset alkoivat syksyllä 2015. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2016, mutta sen julkaisu päätettiin siirtää seuraavalle vuodelle. Lähes 20 vuotta siihen meni, mutta lopulta The Book of Henry sai ensi-iltansa kesällä 2017. Se oli kuitenkin suuri taloudellinen floppi; elokuvan budjetti oli noin 10 miljoonaa dollaria ja se sai tienattua vain vähän yli 4 miljoonaa. Kriitikot myös haukkuivat filmin lyttyyn, eikä leffa saapunut lainkaan Suomen teatterilevitykseen. Itse olin hieman harmissani siitä, sillä pidin todella paljon Jurassic Worldista ja minua kiinnosti tietää, mitä Trevorrow tekisi originaalin tarinan parissa. Mitä kauemmin kului aikaa, sitä enemmän leffa alkoi kiinnostamaan myös sen näyttelijöiden takia. Kun huomasin, että The Book of Henry oli vihdoin saapunut Suomeen myyntiin ja vuokralle, päätin katsoa sen.
Nerokas nuorukainen Henry huomaa, että naapurissa asuva mies pahoinpitelee ja ahdistelee omaa tytärtään. Henry päättää keksiä tilanteeseen ratkaisun.
Elokuvan nimikkoroolissa Henrynä nähdään Se-kauhuleffasta (It - 2017) tuttu Jaeden Lieberher, joka tekee oikein mainion ja yllättävän uskottavan roolityön. Henry on tosiaan aikamoinen nero; älykkyytensä puolesta hän on paljon ikäisiään kypsempi. Siinä missä muut muksut käyttävät aikaa leikkimiseen ja pelaamiseen, Henry pitää huolta perheensä raha-asioista ja rakentaa erilaisia keksintöjä. Paikoitellen Henryn älykkyys nousee esille ylimielisyytenä, mikä on hieman ärsyttävää, mutta pääasiassa hahmo on hyvin pidettävä tapaus, etenkin kun Lieberher hoitaa hommansa niin taidokkaasti. Henry asuu yhdessä äitinsä Susanin (Naomi Watts) ja pikkuveljensä Peterin (Jacob Tremblay) kanssa. Poikien äidistä on tehty kiinnostava hahmo, sillä vaikka Henryn puheista käy selville, että perheellä olisi rahaa kuin roskaa, Susan päättää tehdä töitä pienessä kuppilassa, eikä keskity intohimoprojektiinsa, eli lastenkirjojen tekemiseen. Jotain uutta perinteiseen äitihahmoon tuo se, että hänet nähdään usein pelaamassa sotapelejä, kun Henry laskee rahoja taustalla. Watts on tuttuun tapaansa oiva valinta äidin rooliin, vaikka vetääkin hieman yli elokuvan toisella puoliskolla. Nuori Jacob Tremblay taas on aina yhtä erinomainen näyttelijänalku ja sanon jälleen samaa kuin Wonderin (2017) ja Roomin(2015) arvioissani, eli hänestä kuullaan vielä pitkään, kunhan hän ei vain mokaa lupaavaa uraansa päihteillä tai ylimielisyydellä. Vaikka Tremblay pääsee pariin otteeseen näyttämään taitonsa, jää hänen Peter-hahmonsa usein täysin taustalle. Vielä pahemmin taustalle tuntuu jäävän naapurintyttö Christina (Maddie Ziegler), jonka takia leffassa tapahtuu kaikenlaista erikoista. Ottaen huomioon, kuinka filmi yrittää painottaa, miten tärkeää on saada Christina kauas isänsä Glennin (Dean Norris) luota, hänen hahmonsa jää todella tylsäksi, eikä Zieglerin roolisuoritus jää millään lailla mieleen. Norris taas on oiva valinta aika inhottavaksi naapurinmieheksi. Yllättävän taidokkaasti elokuva saa katsojan inhoamaan Glenniä, vaikka leffa ei koskaan todella näytä, että hän tekisi hirveyksiä. Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Geraldine Hughes Henryn luokanopettajana, Tonya Pinkins koulun rehtorina, Sarah Silverman Susanin tympeänä ystävänä, sekä Lee Pace David-kirurgina.
The Book of Henry alkaa kuin mikä tahansa kiva perheleffa. Lapset käyvät iloisesti koulussa, vaikka sieltä löytyykin ikävä kiusaajapoika. Äiti selvästi rakastaa lapsiaan hyvin paljon ja yrittää miettiä, miten voisi pitää heistä mahdollisimman hyvin huolta. Kaikki on vähän liiankin iloista ennen kuin eräänä iltana Henry näkee ikkunastaan Christinan huoneen, missä tapahtuu jotain epäilyttävää. Hetkessä elokuvan tunnelma muuttuu paljon synkemmäksi ja mukaan tuodaan mielenkiintoista mysteerisyyttä, etenkin kun nähtävät kohtaukset eivät oikeastaan paljasta katsojille mitään - Henry vain puuhailee kaikenlaista jännää. Ja jos tunnelman äkillinen muutos tuntuu erikoiselta, niin voi pojat elokuva tarjoaa yllättäviä käänteitä! Harmillisesti, kun toinen käännekohta pistetään sekoittamaan pakkaa, tuntuu helposti siltä kuin katsoisi eri elokuvaa kuin juuri äsken. Christina unohtuu täysin pitkäksi aikaa. Ja sitten tekijät ovat päättäneet pärisyttää oikein kunnolla menemään ja vetävät maton katsojien jalkojen alta. Minun on pakko tunnustaa, että noin puolessa välissä nähtävä käänne tuli minulle todellisena yllätyksenä ja vielä siinä kohtaa ajattelin, että kylläpä on käsikirjoittajalla pokkaa.
Valitettavasti siinä kohtaa alkaa myös valtava alamäki. Leffan toinen puolisko muuttaa The Book of Henryn kauheaksi sekasotkuksi, joka ei enää tiedä, mitä se yrittää olla. Useaan otteeseen tuijotin tapahtumia epäuskoisena, etenkin kun eräät kasettinauhat tuodaan mukaan tarinaan. Elokuva käy usein totaalisen typeryyden rajoilla ja parissa kohtaa liikkuu täysin pohjamudissa. Päähenkilöt tekevät niin ihmeellisiä ratkaisuja, että heistä voi olla vaikea pitää. Kaikkien aiempien yllätyskäänteiden takia filmiä on kuitenkin yhä ihan kiinnostava katsoa, sillä itse ainakin vain odotin, mitä tarina seuraavaksi tarjoaa? Kehnon loppuratkaisun, näin suoraan sanottuna. Lopputekstien alkaessa leffasta on ehtinyt jäädä sellainen ikävä maku suuhun, että tuottaa vaikeuksia muistaa niitä alkupuoliskon hyviä osuuksia. Lähinnä minua jäi harmittamaan, että erittäin mainiot lapsinäyttelijöiden suoritukset menevät täysin hukkaan, kun niitä ympäröi näin huono tekele.
Käsikirjoittaja Gregg Hurwitz on selvästi ollut innoissaan siitä, kuinka poikkeavan tarinan hän on onnistunut kirjoittamaan. Hän on tainnut olla niin täpinöissään juonenkäänteistä, ettei ole pysähtynyt miettimään, kuinka hölmöltä lopputulos voi tuntua. Tätä ei ole ymmärtänyt myöskään ohjaaja Colin Trevorrow, joka ei saa pidettyä erilaisia tunnelmia kasassa. Olen nähnyt muutamia Trevorrowin ja Hurwitzin haastatteluita, ja he selvästi ovat täysin sitä mieltä, että tarinankerronnan poikkeavuudet tekevät The Book of Henrystä hienon. Kyseessä ei ole mikään "minä olen isäsi" -twisti, mikä saisi päähenkilön ja katsojan tajuamaan uusia ja mullistavia puolia hahmoista ja tarinan kokonaisuudesta. Korkeintaan käänteet saavat katsojan pitämään Henryä psykoottisena tapauksena... Elokuva on myös paikoitellen kasattu leikkaamossa niin kummallisesti, että siitä tuntuu puuttuvan kymmenien minuuttien edestä materiaalia. Sentään leffa on oivallisesti kuvattu, valaistu, lavastettu ja äänitetty. Michael Giacchinon säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää mieleen. Maskeerauksesta taas täytyy kritisoida sitä, että eikö Christinalle olisi voinut tehdä oikeasti näkyviä jälkiä, jotka saisivat katsojan oikeasti välittämään hänen tilanteestaan ja tekisivät loppupuoliskon hulluudet hieman hyväksyttävimmiksi katsojan silmissä? Eikö? Ei sitten.
Yhteenveto:The Book of Henry alkaa mainiosti, mutta muutaman mahdollisimman yllättävän juonenkäänteen jälkeen sen taso alkaa putoilla, jolloin lopputuloksena on harmillisen huono tekele. Jonkun olisi pitänyt ihan kunnolla sanoa käsikirjoittaja Gregg Hurwitzille, että hänen tekstinsä ei ole hyvä sen takia, että se yllättää katsojan vähän väliä. Ei, kun jokainen käänne tekee leffasta entistä typerämmän. Useat hetket saivat minut hämmästelemään, kuinka outoja ratkaisuja tekijät ovatkaan keksineet. Lopussa on vaikea muistaa alun hyviä puolia. Lähinnä jää vain harmittamaan, että Jaeden Lieberherin, Jacob Tremblayn ja Naomi Wattsin oivalliset roolisuoritukset menevät täysin hukkaan kehnossa elokuvassa. The Book of Henrystä saisi hyvän elokuvan, mutta se vaatisi suuria muutoksia käsikirjoituksessa. En siis voi suositella leffaa oikeastaan kenellekään. Jotkut pitävät siitä samasta syystä kuin sen tekijät, eli koska se on erilainen. Muttei erilaisuus tee siitä erityistä. Ei ihme, että tämän elokuvan takia Colin Trevorrow menetti paikkansa yhdeksännen Star Wars -leffan ohjaajana.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Book of Henry, 2017, Double Nickel Entertainment, Sidney Kimmel Entertainment
Ohjaus: Phil Johnston ja Rich Moore Pääosissa: John C. Reilly, Sarah Silverman, Gal Gadot, Taraji P. Henson, Bill Hader, Alan Tudyk, Jack McBrayer, Jane Lynch, Alfred Molina, Flula Borg, Ed O'Neill, Ali Wong, Timothy Simons, GloZell Green, Hamish Blake, Idina Menzel, Kristen Bell, Irene Bedard, Jodi Benson, Auli'i Cravalho, Linda Larkin, Mandy Moore, Paige O'Hara, Anika Noni Rose, Ming-Na Wen, Pamela Ribon, Jennifer Hale, Kate Higgins, Brad Garrett, Vin Diesel, Tim Allen ja Anthony Daniels Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 7
Ralph Breaks the Internet, eli suomalaisittain Räyhä-Ralf valloittaa internetin on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 56. osa. Disneyn pelimaailmoihin sijoittuva koko perheen seikkailu Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012) oli iso menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo ensimmäisen osan ilmestyessä tekijät paljastivat, että heillä on idea jatko-osaa varten ja työstäminen lähti heti liikkeelle. Käsikirjoitusvaihe kesti kuitenkin kauan, sillä idea lähti jatkuvasti uuteen suuntaan, mutta tekijät eivät olleet tyytyväisiä lopputuloksesta. Lopulta oikea tarina löytyi ja animointi alkoi. Räyhä-Ralf valloittaa internetin sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa marraskuussa 2018, mutta tavalliseen Disneyn tapaan, saamme tämänkin animaation muutaman kuukauden myöhässä Suomeen. Itse hämmästyin suuresti, kun kuulin, että Räyhä-Ralf saa jatkoa. Disney-klassikoille harvemmin enää tehdään jatko-osia, joten kummastelin, että miksi juuri Räyhä-Ralfin tarinaa täytyi jatkaa? Mielenkiintoni laski entisestään, kun näin jatko-osan trailerin, mikä näytti enemmänkin Emoji-elokuvan (The Emoji Movie - 2017) kaltaiselta tuotesijoittelulta kuin elokuvalta. Kiinnostus taas nousi, kun leffa alkoi saamaan yllättävänkin positiivisia arvosteluja ja menin hieman ristiriitaisin mielin katsomaan Räyhä-Ralf valloittaa internetin -elokuvan Finnkinon järjestämään ennakkonäytökseen.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Räyhä-Ralf!
Teknisen vian vuoksi Sokerihuuma-peli otetaan pois käytöstä ja Nelli Karamelli -parka jää kodittomaksi. Räyhä-Ralf keksii kuitenkin tavan ratkaista ongelma: kaksikon täytyy matkata internetiin, löytääkseen tarvittavat varaosat korjatakseen pelin.
Edellisessä elokuvassa John C. Reillyn ääninäyttelemä Räyhä-Ralf vaikutti hieman itsekkäältä, mutta se johtui siitä, kun hän halusi todistaa kykynsä muille millä keinolla hyvänsä. Tässäkin leffassa Räyhä-Ralfista on tehty aika itsekäs, mikä on hieman harmillista, sillä se piirre tekee hänestä paikoitellen ärsyttävän. Ralf on erittäin omistushaluinen ystävästään Nellistä, eikä halua tämän elävän omaa elämäänsä, vaan Ralfin mielestä heidän pitäisi elää pelimaailmassa samoin rutiinein joka päivä. Tähänkin löydetään ihan toimiva syy epävarmuuden kautta, mutta silti katsojana huomaa paikoitellen ajattelevansa, että Räyhä-Ralf voisi häipyä, jotta voisi keskittyä Nellin seikkailuihin. Nelli Karamelli (Sarah Silverman) tuntuu nimittäin olevan tarinan oikea päähenkilö. Hänen pelinsä jää tuhoutumisen uhan alle ja hänen pelinsä täytyy pelastaa tai muuten hänellä ei ole enää mitään paikkaa asua. Nelli on sama pieni ja innokas kilpa-ajotyttö edellisestä elokuvasta, mutta tässä filmissä hahmoon syvennytään entistäkin paremmin. Hahmolle on luotu erinomainen kaari läpi leffan, joka muuttuu paikoitellen jopa koskettavaksi.
Muutkin tutut hahmot edellisestä osasta tekevät paluun. Fixari-Felix Jr. (Jack McBrayer) ja kersantti Calhoun (Jane Lynch) ovat naimisissa ja heille on luotu oma sivujuonensa... mikä jää kuitenkin harmillisen pieneksi. Hapankarkki-Bill (Rich Moore), pelihallin omistaja herra Litwak (Ed O'Neill), ärsyttävä kilpa-ajaja Toffiina (Mindy Kaling), sekä eri peleistä tutut klassiset hahmot, kuten Sonic the Hedgehog, Q*bert ja Pac-Man nähdään elokuvassa, mutta heidänkin ruutuaikansa jää todella vähäiseksi. Elokuva keskittyykin paljon enemmän esittelemään uusia hahmoja internetin villistä maailmasta. Matkallaan Räyhä-Ralf ja Nelli tapaavat mm. ennakoivia vastauksia ärsyttävästi tarjoavan Hakusen (äänenä edellisessä leffassa Karkkikunkkua esittänyt Alan Tudyk), epäilyttäviä linkkejä tyrkyttävän J. P. Spämmin (Bill Hader), videosivusto BuzzzTuben pääalgoritmi Yesssin (Taraji P. Henson) ja tämän assistentti Ehkän (Flula Borg), viruksia myyvän Tupla-Danin (Alfred Molina), sekä Teuraantie-kaahailupelin kova mimmi Shankin (Gal "Wonder Woman" Gadot) ja tämän kätyrit (Ali Wong, Timothy Simons, GloZell Green ja Hamish Blake). Uudet hahmot ovat erittäin mainioita lisäyksiä sarjaan ja etenkin Hakunen ja Spämmi ovat hauskan ärsyttävät tapaukset aikuiskatsojille, jotka tietävät liiankin hyvin, mihin hahmot perustuvat. Shank taas on todella siisti tapaus kapinahenkisen luonteensa ja näyttävän autonsa kanssa. Disney-elokuvissa on ollut jo vuosia tapana sisältää erilaisia viittauksia yhtiön muihin elokuviin, sarjakuviin, peleihin jne. Näitä viittauksia kutsutaan "easter eggeiksi" ja ne voivat usein olla vaikeasti bongattavia, sillä ne on yritetty piilottaa hyvin. Tämän leffan viittauksia on aika vaikea kutsua "easter eggeiksi", sillä yhdessä pitkässä kohtauksessa nähdään jättimäinen määrä hahmoja Disneyn vanhoista animaatioista, kuten myös Disneyn omistuksessa olevien yhtiöiden elokuvista. Trailerit ovatkin jo näyttäneet, että leffassa esiintyy kaikki ikoniset Disney-prinsessat ja mikä parasta, suurinta osaa heistä ääninäyttelee alkuperäiset näyttelijät! Lumikkina kuullaan leffan käsikirjoittaja Pamela Ribon, sillä hahmon alkuperäinen esittäjä Adriana Caselotti menehtyi jo vuonna 1997. Tuhkimon ja Prinsessa Ruususenkaan alkuperäiset ääninäyttelijät eivät tee paluuta, mutta heitä esittävät Jennifer Hale ja Kate Higgins ovat esittäneet hahmoja vuosien varrella jo aiemmin. Muuten leffassa kuullaan Jodi Benson Pienen merenneidon(The Little Mermaid - 1989) Arielina, Paige O'HaraKaunotar ja hirviön(Beauty and the Beast - 1991) Bellenä, Linda Larkin Aladdinin(1992) prinsessa Jasminena, Irene Bedard Pocahontasina, Ming-Na Wen Mulanina, Anika Noni Rose Prinsessa ja sammakon (Princess and the Frog - 2009) Tianana, Mandy Moore Kaksin karkuteillä -leffan (Tangled - 2010) Tähkäpäänä, Idina Menzel ja Kristen Bell Frozen - huurteisen seikkailun (Frozen - 2013) Elsana ja Annana, sekä uusimpana Auli'i Cravalho Vaianana.
Kuten jo alussa sanoin, Räyhä-Ralf valloittaa internetin -leffan traileri sai elokuvan näyttämään enemmän mainokselta kuin kunnon leffalta. Seikkaileminen tunnetuissa sovelluksissa, kuten eBayssa, Facebookissa, Instagramissa, Twitterissä ja YouTubessa toi vahvasti mieleen Emoji-elokuvan, eikä todellakaan voi olla hyvä juttu, jos elokuva tuo mieleen sen hirvityksen. Tähän vielä päälle, että leffa vaikutti myös vahvasti mainostavan Disneyn muita elokuvia, epäilin leffan saamia kehuja. Olenkin todella huojentunut, ettei Räyhä-Ralf valloittaa internetin ole sellainen kuin pelkäsin. Vaikka eBay on isossa osassa tarinaa, eivät sovellukset ole tarinan kannalta tärkeitä, vaan yksinkertaisesti asioita, mihin internetissä oikeastikin törmää. Pidin todella paljon siitä, että elokuva ottaa oikeasti kantaa internet-kulttuuriin. Kuinka ihmiset puhuvat kommenttipalstoilla ilman mitään suodatinta, kuinka yritykset käyttävät hävyttömästi click bait -otsikoita kalastellakseen näyttökertoja, kuinka jokin täysin outo asia nostetaan suosioon ja kuinka se jokin katoaa suosiosta lähes välittömästi uuden asian noustessa tilalle. Elokuva sisältääkin tärkeitä opetuksia internetistä niin lapsille kuin aikuisillekin ja toivon todella, että monet vanhemmat pohtivat internet-käyttäytymistään elokuvan nähtyään.
Disneyn omien hahmojen ja yhtiöiden lisääminen taas tuntuu hieman mainostamiselta, sillä sitä ei oikeastaan tarvitsisi mukaan ja tarina toimisi ilmankin näitä hahmoja. Onneksi tähän mainostamiseen on saatu iso määrä itseironiaa mukaan ja Disney tuntuukin heittävän vitsiä itsestään, mikä on aivan mahtavaa. Elokuva vitsailee prinsessaleffojen kaavamaisuudesta ja jättiyhtiön asemasta tämän päivän elokuvakulttuurissa. Filmi heittää huumoria myös hieman fanienkin kustannuksella, mikä on aikamoinen temppu. Muutenkin Räyhä-Ralf valloittaa internetin on todella hauska leffa. Huumoria riittää tälläkin kertaa kaikenikäisille ja vitsejä syntyy niin fyysisestä kohelluksesta kuin nokkelasta sanailusta. Seikkailuhenkeä ei todellakaan puutu ja mukana on muutama koukuttavan vauhdikas ja hieman jännittävä kohtaus. Elokuvassa on myös tärkeitä teemoja ystävyydestä. Tämä onnistuu tekemään leffasta paikoitellen aidosti liikuttavan, joten herkimpien kannattaa varautua kyyneliin. Joitakin juoniaukkoja filmiin harmillisesti mahtuu - isoimpana se, että eräs paha voima on tuntunut unohtuneen tekijöiltä käsikirjoitusvaiheessa leffan lopussa. Näistä huolimatta Räyhä-Ralf valloittaa internetin on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä jatko-osa.
Ja tietysti kun kyseessä on Disney-leffa, on Räyhä-Ralf valloittaa internetin visuaalisesti mielettömän näyttävä teos. Animaatiojälki on huippuluokkaa ja laajat kuvat internetmaailmasta ovat täynnä kiehtovia yksityiskohtia. Animaattorit ovat tehneet myös hyvää työtä luodessaan klassisista Disney-hahmoista 3D-versiot. Edellisen osan tavoin tämäkin leffa leikittelee eri tyyleillä, kun hahmot seikkailevat eri paikoissa ja erinomaista vastapainoa kaikkeen muuhun elokuvassa nähtävään tuo rosoinen ja ankea Teuraantie-peli, josta on saatu samanaikaisesti todella realistinen ja hauskan yliampuva. Värejä käytetään upeasti läpi leffan ja kaikin puolin filmi on puhdasta silmäkarkkia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Phil Johnstonin ja Pamela Ribonin käsikirjoitus vaatisi vielä viilaamista, mutta jo tällaisenaan kaksikko on saanut aikaiseksi mielenkiintoisen tarinan, hyvin kirjoitetut hahmot ja syvällisiä teemoja. Johnston toimii myös toisena ohjaajana edellisen osan ohjanneen Rich Mooren kanssa, ja he ovat tehneet erittäin mainiota työtä luodessaan tunnelmaa ja pitäessään edellisen osan hengen yhä mukana.
Yhteenveto: Räyhä-Ralf valloittaa internetin on aika selvästä mainostuksesta huolimatta oikein hyvä jatko-osa, mikä viihdyttää alusta loppuun. Seikkailua, huumoria ja jännitystä riittää kaikenikäisille, minkä lisäksi filmi onnistuu olemaan myös hieman liikuttava. Elokuva syventyy hyvin Nellin hahmoon ja on oiva ratkaisu, että hän onkin tällä kertaa enemmän tarinan keskiössä kuin paikoitellen ärsyttävän itsekäs Räyhä-Ralf. Ralf ei onneksi ole kaiken aikaa rasittava, mutta hänestä löytyy usein sellaisia piirteitä, joita filmin aikana tietty yritetään korjailla. Leffalla on myös hyvää sanomaa internet-kulttuurista ja toivonkin monien aikuiskatsojien pohtivan omaa käyttäytymistä netissä elokuvan näkemisen jälkeen. Tarina ei välttämättä tarvitsisi kaikkia tuttuja hahmoja Disneyn muista elokuvista, mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten innostunut nähdessäni näitä kaikenlaisia tyyppejä samassa leffassa. Animaatiojälki on tietty aivan huikeaa läpi elokuvan. Mukaan mahtuu muutamia asioita, joita käsikirjoituksessa olisi voinut miettiä pidemmälle tai uudestaan, mutta muuten Räyhä-Ralf valloittaa internetin on erittäin oivallinen leffa ja suosittelen sitä kaikille ensimmäisestä osasta pitäneille.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Disney-fanien on aivan pakko jäädä katsomaan ne, sillä luvassa on jotain todella erityistä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Ralph Breaks the Internet, 2018, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios
Ohjaus: Rich Moore Pääosissa: John C. Reilly, Sarah Silverman, Jack McBrayer, Jane Lynch, Alan Tudyk, Mindy Kaling, Ed O'Neill, Adam Carolla, Horatio Sanz, Joe Lo Truglio ja Rich Moore Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 7
Wreck-It Ralph, eli suomalaisittain Räyhä-Ralfon Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 51. osa. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1980-luvulla ja sen produktio kulki eri nimillä, kuten "High Score", "Joe Jump" ja "Reboot Ralph" parin vuosikymmenen ajan. Vasta 2000-luvulla projekti lähti tosissaan käyntiin. Elokuvan tekijät ottivat paljon vaikutteita eri peleistä ja saivat monet isot peliyhtiöt kiinnostumaan leffan sponsoroinnista. Näyttelijät saatiin roolitettua ja animaattorit rupesivat hommiin. Lopulta Räyhä-Ralf sai ensi-iltansa marraskuussa 2012 (Suomeen leffa tosin saapui jostain syystä vasta helmikuussa 2013) ja se oli iso hitti, mitä kriitikotkin kehuivat. Elokuva voitti myös useita palkintoja ja oli ehdolla mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa Räyhä-Ralfia vielä, kun se ilmestyi, vaan näin sen vasta loppuvuodesta 2013, kun vuokrasin sen ystäväni kanssa. Mielestäni leffa oli aika keskinkertainen, mutta ostin sen silti muiden Disney-klassikoiden kanssa ja toisella katselukerralla pidin siitä enemmän. Siitä on kuitenkin pitkä aika ja olin jo melkein unohtanut elokuvan olemassaolon, kun kuulin, että se saisi jatkoa. Ja nyt, kun Räyhä-Ralf valloittaa internetin (Ralph Breaks the Internet - 2018) on saamassa ensi-iltansa, päätin katsoa ensimmäisen leffan uudestaan ja kirjoittaa siitä samalla arvostelun.
Pelihallin "Fixari-Felix Jr." -pelissä asustava Räyhä-Ralf on pelinsä pahis. Hän on kuitenkin kyllästynyt hommaansa ja siihen miten muut suhtautuvat häneen, joten hän päättää lähteä seikkailulle eri peleihin, todistaakseen että hänkin voi olla sankari.
Elokuvan päähenkilö on tietty sen nimikkohahmo Räyhä-Ralf (äänenä John C. Reilly), joka ei nimestään ja jättimäisistä tuhoajakäsistään huolimatta ole kovin räyhäävä. Kolmenkymmenen vuoden ajan Räyhä-Ralf on joutunut tyytymään osaansa pelinsä hahmojen inhokkina. Joka päivä hänet heitetään katolta mutaan, minkä lisäksi hän joutuu asumaan kaatopaikalla, sillä muut pelihahmot eivät huoli häntä kattohuoneistoonsa. Heti alusta alkaen Ralf saa katsojan sympatiat puolelleen, jolloin hänen seikkailuunsa lähtee helposti mukaan. Ralf on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö, vaikka paikoitellen hänen toimensa tuntuvatkin todella itsekkäiltä. "Fixari-Felix Jr." -pelin päähenkilö on taas sen nimikkohahmo Fixari-Felix Jr. (Jack McBrayer). Hän on oikein mukava heppu ja tuo iloa ihmisten elämään... jos ei siis lasketa sitä, ettei hänkään halua Räyhä-Ralfia kattohuoneistoon asumaan. Fixari-Felix Jr:llekin on onneksi kirjoitettu hyvä hahmokaari, jolloin hän alkaa tarinan aikana huomata, kuinka kaltoin Ralfia on kohdeltu. Tämän lisäksi hahmolle on kirjoitettu muutakin hauskaa tekemistä, mikä tekee hänestäkin pidettävän. Eri peleissä Räyhä-Ralf kohtaa erilaisia hahmoja. "Sankarin duuni" -scifisotapelissä Ralf joutuu tekemisiin kylmän kersantti Calhounin (Jane Lynch) kanssa, kun taas värikkäässä karkkikilpa-ajopeli "Sokerihuumassa" Ralf tapaa innokkaan Nelli Karamellin (Sarah Silverman) ja pelin johtajan Karkkikunkun (Alan Tudyk). Jokainen kolmesta hahmosta on omalla tavallaan mielenkiintoinen ja he ovat myös hauskasti erilaisia toisistaan. Kersantti Calhoun vannoo sotaa karmivia robottiötökkä kybugeja kohtaan, kun taas Nelli unelmoi autokilpailun voittamisesta ja Karkkikunkku on hieman pöljä. Jokaiselle on onnistuttu luomaan kiinnostavaa taustatarinaa ja on aivan mahtavaa, kuinka heihin, Ralfiin ja Fixari-Felix Jr:iin on todella panostettu. Muita hahmoja leffassa ovat mm. "Sokerihuuman" ylimielinen kilpa-ajaja Toffiina (Mindy Kaling), Karkkikunkun neuvonantaja hapankarkki-Bill (äänenä elokuvan ohjaaja Rich Moore), herkkupoliisit Wynchell (Adam Carolla) ja Duncan (Horatio Sanz), sekä "Sankarin duunin" sotilas Markowski (Joe Lo Truglio). Pelihallin omistajaa, herra Litwakia ääninäyttelee Moderni perhe -sarjasta (Modern Family - 2009-) tuttu Ed O'Neill.
Isona positiivisena yllätyksenä minulle tuli, että pidin Räyhä-Ralfista paljon enemmän kuin aiemmin. Jostain syystä minulta kesti kauan nähdä, kuinka mahtava teos onkaan kyseessä. Elokuva nappaa katsojan heti mukaansa hauskan ideansa, loistavien hahmojensa ja erinomaisesti luodun maailmansa ansiosta. Vaikka pelihallit eivät enää ole sellainen asia, mitä nykypäivän lapset tunnistaisivat, lähtevät hekin varmasti mukaan seikkailemaan eri peleihin. Räyhä-Ralfin peli "Fixari-Felix Jr." on hauskasti saatu näyttämään 8-bittiseltä peliltä, missä kaikki on kulmikasta ja hahmot liikkuvat todella tönkösti ja takellellen. "Sokerihuuma" taas on täynnä vauhtia, värikkyyttä ja iloisuutta karkkimaisemiensa ja autokilpailujensa kanssa. "Sankarin duuni" tuo hienoa kontrastia näihin synkällä ja pelottavalla futuristisella sodallaan kybugeja vastaan. Maailmat ovat hyvin erilaisia ja todella kiehtovia, jolloin niitä on mahtavaa päästä tutkimaan. Jotkut katsojat saattavat harmistua, ettei leffa sen enempää kiertele eri peleissä, mutta omasta mielestäni on parasta, että elokuva panostaa täysillä näihin peleihin ja antaa niiden kautta kaikkensa.
Elokuva on täynnä vauhtia ja hauskoja hetkiä. Alkupää leffasta kuluu erilaisten pelivitsien kanssa, mistä monet pelaajat varmasti innostuvat, kun taas loppupäässä keskitytään enemmän karkkiläppään. Paikoitellen erilaisten herkkutuotteiden, kuten Oreon, Nesquikin ja Mentosin tuotesijoittelu häiritsee, mutta tavallaan ne on ihan nokkelasti ujutettu mukaan. Vanhempia varmasti naurattaa pelipahisten terapiakerho, kun taas koko perhe voi naureskella erilaiselle toilailulle. Mukana on myös pari yllättävänkin nerokasta sanaleikkiä. Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää turbovauhdilla kiitämistä, vaan se osaa pysähtyä oikeissa kohdissa ja rauhoittua. Ja kun elokuvan hahmot ja maailma ovat niin hyvin luotuja, ne muuttuvat katsojan silmissä tärkeiksi, jolloin surullisemmat hetket oikeasti koskettavat. En edes muistanut, kuinka liikuttava leffa onnistuu parissa kohtaa olemaan. Leffan yllättävä romanttinenkin puoli on mainiosti luotu. Tarinaan on myös saatu oivallisia käänteitä mukaan ja erilaiset paljastukset hoidetaan erinomaisesti. Muutenkin tarina kerrotaan erittäin hyvin ja leffassa on hyviä teemoja siitä, onko pahuus aina pahasta, vai voiko pahakin olla hyvä? Kaiken kaikkiaan Räyhä-Ralf on siis aivan loistokas teos koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen!
Kuten on jo pystynyt päättelemään, Räyhä-Ralf on visuaalisesti aivan huikea. Animaatiojälki on häikäisevää katseltavaa ja kuten jo sanoin, leffa leikkii värien kanssa taidokkaasti. Elokuva on täynnä hienoja yksityiskohtia aina hahmojen yksittäisistä hiuskarvoista taustalla näkyviin maisemiin. Leffaa tekisikin välillä mieli pysäytellä, jotta pääsee tutkimaan, mitä kaikkea kuvasta voi löytää. Käsikirjoittajakaksikko Jennifer Lee ja Phil Johnston ovat tehneet hienoa työtä tarinan ja hahmojen kanssa, ja he ovat oikeasti tuoneet sisältörikkautta kaikkeen mukaan. Ohjaaja Rich Moore luo mahtitunnelmaa läpi leffan. Säveltäjä Henry Jackman on myös päässyt pitämään hauskaa ja hän on luonut erilaisia pelimusiikkeja läpi vuosikymmenten. Musiikkien mahtavuuden huomaa, kun niihin alkaa oikeasti kiinnittää huomiota leffan aikana. Äänimaailma on muutenkin erittäin hyvin rakennettu.
Elokuva ei ole musikaali, kuten monet muut Disney-animaatiot, mutta Disneyn tuttuun tapaan on tämäkin leffa täynnä piiloviittauksia kaikkeen muuhun. Pelinörtit ilahtuvat nähdessään tuttuja hahmoja eri peleistä, kuten "Marion" (1981-) Bowser-pahiksen, Sonic the Hedgehogin, Q*bertin ja Pac-Manin. Litwakin pelihallista löytyy myös pelejä elokuvista ja sarjoista, kuten Star Wars (1977-) ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996). Myös Disneyn omiin animaatioihin löytyy viittauksia. Jättimäisestä pelihahmojen yhteiskäytävästä voi bongata Tiny-dinosauruksen Riemukas Robinsonin perhe -leffasta (Meet the Robinsons - 2007), Bellen Kaunottaresta ja hirviöstä(Beauty and the Beast - 1991), sekä Auroran Prinsessa Ruususesta(Sleeping Beauty - 1959). Roinakasan seasta loikkaa esiin torakka Pixarin WALL-E:stä (2008), pelihallin ulkopuolella näkyvässä kyltissä on kuva Mikki Hiirestä ja yhdessä bilekohtauksessa voi nähdä Skrillexin, joka teki elokuvaan kappaleen "Bug Hunt".
Lisämateriaalina elokuvan Blu-ray -julkaisulla on poistettuja kohtauksia, hauskoja mainoksia leffan kolmelle pelille, teattereissa elokuvan yhteydessä näytetty suloinen lyhytelokuva "Paperman", sekä vartin kestävä, elokuvan teosta kertova "Bit by Bit: Creating the Worlds of Wreck-It Ralph". Yhteensä katsottavaa on noin 40 minuuttia.
Yhteenveto:Räyhä-Ralf on mahtava seikkailu pelien maailmassa. Elokuvan hahmot ovat fantastiset ja hauskalla tavalla erilaiset toisistaan, mikä tekee heistä muistettavat. Räyhä-Ralf on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö ja hänen tapaamistaan hahmoista etenkin Nelli Karamelli ja kersantti Calhoun ovat hauskoja. Leffan maailma on todella kiehtovasti luotu ja sen pelit ovat hienosti erilaiset, jolloin filmiin saadaan yhdistettyä erilaisia genrejä. Perheen pienimmille lapsille "Sankarin duuni" -peli saattaa tosin olla liiankin jännittävä kybugiensa ja synkkyydensä vuoksi. Muitakin jännittäviä hetkiä on luvassa, mutta vastapainona on tietty iso annos hyvää huumoria, vauhdikasta seikkailua ja hieman romantiikkaakin, unohtamatta koko perheen elokuville tärkeitä sanomia ja teemoja. Animaatiojälki on tuttuun Disney-tyyliin aivan huikeaa. Värien käyttö ja pienet yksityiskohdat tekevät leffasta visuaalisesti erittäin kiehtovan. Suosittelenkin Räyhä-Ralfia todella lämpimästi koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sillä siitä voi nauttia kaikenikäiset - entistäkin enemmän jos pelaaminen on lähellä sydäntä. Innolla jään odottamaan, mitä Ralfin uusi seikkailu tulee tarjoamaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wreck-It Ralph, 2012, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Pictures
