Luojat: Jennifer Flackett, Andrew Goldberg, Nick Kroll ja Mark Levin
Näyttelijät: Zach Woods, Nick Kroll, June Diane Raphael, Sabrina Jalees, Ana Gasteyer, Clancy Brown, Abbi Jacobson, Timothy Olyphant, Jack McBrayer, Annaleigh Ashford, Jason Mantzoukas ja Sarah Silverman
Genre: animaatio, komedia
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: noin 26 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16
Mating Season on Jennifer Flackettin, Andrew Goldbergin, Nick Krollin ja Mark Levinin luoma animoitu komediasarja. Kun nelikon luoma animaatiosarja Big Mouth (2017-2025) tuli päätökseensä, he esittelivät uuden ideansa Netflixille ja saivat sen läpi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Mating Seasonin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu. Itse pidin Big Mouthista aluksi, mutta mielestäni sarjan taso laski roimasti sen edetessä, enkä juuri innostunut, kun luin samojen tyyppien tekevän uutta häröä animaatiosarjaa. Katsoin Mating Seasonin silti läpi sen julkaisuviikonloppuna.
Karhu Josh herää talviuniltaan, vain huomatakseen että hänen tyttöystävänsä on ottanut itselleen uuden poikaystävän. Kesän alkaessa Josh ja hänen ystävänsä yrittävät löytää uudet parittelukumppanit.
Mating Seasonin keskiössä on neljän eläimen kaveriporukka. On karhu nimeltä Josh (äänenä Zach Woods), peura nimeltä Fawn (June Diane Raphael), pesukarhu nimeltä Ray (Nick Kroll) ja kettu nimeltä Penelope (Sabrina Jalees). Josh on juuri jäänyt sinkuksi, herättyään liian myöhään talviunilta. Fawn suree äitinsä kuolemaa metsästäjän käsissä, lesbo Penelope yrittää löytää rakkauden, kun taas naistenmies Ray on valmis ottamaan kaiken ilon irti alkaneesta kutusesongista. Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan. Josh, Fawn ja Penelope ovat mainiot tapaukset, mutta Ray jäi mielestäni loppuun saakka aika ärsyttäväksi tyypiksi, eikä asiaa auta Krollin rasittava ääni.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Joshin vanhemmat Robert (Clancy Brown) ja Ellen (Ana Gasteyer), susi Dylan (Timothy Olyphant), joutsen Addy (Annaleigh Ashford), haisunäätä Samantha (Sarah Silverman), vuohi Arnold (Beck Bennett), hirvi Zeke (Drew Tarver), pöllö Geoffrey (Jack McBrayer) ja ajokoira Summer (Abby Jacobson). Heiltäkin löytyy omat voimakkaat persoonansa, erilaisine oikkuineen.
Jos Mating Seasoniin lisäisi sekaan hormonihirviöt, sarja menisi helposti läpi Big Mouthin eläimiin keskittyvänä lisäosana. Niin paljon samaa sarjojen välillä on. Mutta siinä, missä Big Mouth oli aluksi aidosti fiksu ja samaistuttava sarja murrosiästä sen monien villienkin puolten kera, Mating Season on enemmän häröilyä häröilyn vuoksi. Jos se sellaisenaan riittää ja mielestäsi jo ajatuksen tasolla on hauska tuumia, millainen olisi Big Mouth eläimillä ihmisten sijaan, Mating Season todennäköisesti iskee. Omasta mielestäni sarjan vitsi vanhenee vaivaannuttavan nopeasti ja näiden härskien eläimien kiima-ajan erilaisia sattumuksia ei juuri jaksaisi seurata.
Ihan täysin onneton pohjanoteeraus sarja ei ole. Kun se vaivautuu kaivaa hahmoista hieman syvemmältä, meno jopa menettelee. Ja vaikka muuten en mieltänytkään sarjan pääasiassa seksin ympärille rakennettua komediaa erityisen hauskana, ovat eri eläinten omituisiin tapoihin liittyvät tietoiskut ihan huvittavia. Ne ovat turhan itsetietoisia, yrittäessään esittää kuin sarjalla olisi oikeasti jotain fiksuakin sanottavaa, mutta täytyy silti myöntää, että ne saivat minut toisinaan hymähtelemään. Silti mielsin Mating Seasonin jo avauskautensa puolesta väsähtäneeksi komediaksi, enkä edes ihmettelisi, vaikka Netflix ei suostuisi jatkamaan sarjaa tätä pidemmälle.
Visuaalisesti Mating Season toimii hyvin ja jo eläinhahmojen ulkonäöistä huomaa, että taustalla häärää Big Mouth -poppoo. Hahmot ovat tunnistettavan erilaiset toisistaan ja varsin vekkulin näköiset. Parasta animaatiojäljessä ovat kuitenkin paikoitellen jopa nätit metsämaisemat. Lisäksi sarja on ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu Mark Riversin säveltämiä musiikkeja myöten ja Elvin Bishopin esittämä Fooled Around And Fell In Love on mainio tunnuskappale sarjalle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Mating Season, Yhdysvallat, 2026-, Brutus Pink, Good At Business, Titmouse
Ohjaus: Phil Johnston ja Rich Moore Pääosissa: John C. Reilly, Sarah Silverman, Gal Gadot, Taraji P. Henson, Bill Hader, Alan Tudyk, Jack McBrayer, Jane Lynch, Alfred Molina, Flula Borg, Ed O'Neill, Ali Wong, Timothy Simons, GloZell Green, Hamish Blake, Idina Menzel, Kristen Bell, Irene Bedard, Jodi Benson, Auli'i Cravalho, Linda Larkin, Mandy Moore, Paige O'Hara, Anika Noni Rose, Ming-Na Wen, Pamela Ribon, Jennifer Hale, Kate Higgins, Brad Garrett, Vin Diesel, Tim Allen ja Anthony Daniels Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 7
Ralph Breaks the Internet, eli suomalaisittain Räyhä-Ralf valloittaa internetin on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 56. osa. Disneyn pelimaailmoihin sijoittuva koko perheen seikkailu Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012) oli iso menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo ensimmäisen osan ilmestyessä tekijät paljastivat, että heillä on idea jatko-osaa varten ja työstäminen lähti heti liikkeelle. Käsikirjoitusvaihe kesti kuitenkin kauan, sillä idea lähti jatkuvasti uuteen suuntaan, mutta tekijät eivät olleet tyytyväisiä lopputuloksesta. Lopulta oikea tarina löytyi ja animointi alkoi. Räyhä-Ralf valloittaa internetin sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa marraskuussa 2018, mutta tavalliseen Disneyn tapaan, saamme tämänkin animaation muutaman kuukauden myöhässä Suomeen. Itse hämmästyin suuresti, kun kuulin, että Räyhä-Ralf saa jatkoa. Disney-klassikoille harvemmin enää tehdään jatko-osia, joten kummastelin, että miksi juuri Räyhä-Ralfin tarinaa täytyi jatkaa? Mielenkiintoni laski entisestään, kun näin jatko-osan trailerin, mikä näytti enemmänkin Emoji-elokuvan (The Emoji Movie - 2017) kaltaiselta tuotesijoittelulta kuin elokuvalta. Kiinnostus taas nousi, kun leffa alkoi saamaan yllättävänkin positiivisia arvosteluja ja menin hieman ristiriitaisin mielin katsomaan Räyhä-Ralf valloittaa internetin -elokuvan Finnkinon järjestämään ennakkonäytökseen.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Räyhä-Ralf!
Teknisen vian vuoksi Sokerihuuma-peli otetaan pois käytöstä ja Nelli Karamelli -parka jää kodittomaksi. Räyhä-Ralf keksii kuitenkin tavan ratkaista ongelma: kaksikon täytyy matkata internetiin, löytääkseen tarvittavat varaosat korjatakseen pelin.
Edellisessä elokuvassa John C. Reillyn ääninäyttelemä Räyhä-Ralf vaikutti hieman itsekkäältä, mutta se johtui siitä, kun hän halusi todistaa kykynsä muille millä keinolla hyvänsä. Tässäkin leffassa Räyhä-Ralfista on tehty aika itsekäs, mikä on hieman harmillista, sillä se piirre tekee hänestä paikoitellen ärsyttävän. Ralf on erittäin omistushaluinen ystävästään Nellistä, eikä halua tämän elävän omaa elämäänsä, vaan Ralfin mielestä heidän pitäisi elää pelimaailmassa samoin rutiinein joka päivä. Tähänkin löydetään ihan toimiva syy epävarmuuden kautta, mutta silti katsojana huomaa paikoitellen ajattelevansa, että Räyhä-Ralf voisi häipyä, jotta voisi keskittyä Nellin seikkailuihin. Nelli Karamelli (Sarah Silverman) tuntuu nimittäin olevan tarinan oikea päähenkilö. Hänen pelinsä jää tuhoutumisen uhan alle ja hänen pelinsä täytyy pelastaa tai muuten hänellä ei ole enää mitään paikkaa asua. Nelli on sama pieni ja innokas kilpa-ajotyttö edellisestä elokuvasta, mutta tässä filmissä hahmoon syvennytään entistäkin paremmin. Hahmolle on luotu erinomainen kaari läpi leffan, joka muuttuu paikoitellen jopa koskettavaksi.
Muutkin tutut hahmot edellisestä osasta tekevät paluun. Fixari-Felix Jr. (Jack McBrayer) ja kersantti Calhoun (Jane Lynch) ovat naimisissa ja heille on luotu oma sivujuonensa... mikä jää kuitenkin harmillisen pieneksi. Hapankarkki-Bill (Rich Moore), pelihallin omistaja herra Litwak (Ed O'Neill), ärsyttävä kilpa-ajaja Toffiina (Mindy Kaling), sekä eri peleistä tutut klassiset hahmot, kuten Sonic the Hedgehog, Q*bert ja Pac-Man nähdään elokuvassa, mutta heidänkin ruutuaikansa jää todella vähäiseksi. Elokuva keskittyykin paljon enemmän esittelemään uusia hahmoja internetin villistä maailmasta. Matkallaan Räyhä-Ralf ja Nelli tapaavat mm. ennakoivia vastauksia ärsyttävästi tarjoavan Hakusen (äänenä edellisessä leffassa Karkkikunkkua esittänyt Alan Tudyk), epäilyttäviä linkkejä tyrkyttävän J. P. Spämmin (Bill Hader), videosivusto BuzzzTuben pääalgoritmi Yesssin (Taraji P. Henson) ja tämän assistentti Ehkän (Flula Borg), viruksia myyvän Tupla-Danin (Alfred Molina), sekä Teuraantie-kaahailupelin kova mimmi Shankin (Gal "Wonder Woman" Gadot) ja tämän kätyrit (Ali Wong, Timothy Simons, GloZell Green ja Hamish Blake). Uudet hahmot ovat erittäin mainioita lisäyksiä sarjaan ja etenkin Hakunen ja Spämmi ovat hauskan ärsyttävät tapaukset aikuiskatsojille, jotka tietävät liiankin hyvin, mihin hahmot perustuvat. Shank taas on todella siisti tapaus kapinahenkisen luonteensa ja näyttävän autonsa kanssa. Disney-elokuvissa on ollut jo vuosia tapana sisältää erilaisia viittauksia yhtiön muihin elokuviin, sarjakuviin, peleihin jne. Näitä viittauksia kutsutaan "easter eggeiksi" ja ne voivat usein olla vaikeasti bongattavia, sillä ne on yritetty piilottaa hyvin. Tämän leffan viittauksia on aika vaikea kutsua "easter eggeiksi", sillä yhdessä pitkässä kohtauksessa nähdään jättimäinen määrä hahmoja Disneyn vanhoista animaatioista, kuten myös Disneyn omistuksessa olevien yhtiöiden elokuvista. Trailerit ovatkin jo näyttäneet, että leffassa esiintyy kaikki ikoniset Disney-prinsessat ja mikä parasta, suurinta osaa heistä ääninäyttelee alkuperäiset näyttelijät! Lumikkina kuullaan leffan käsikirjoittaja Pamela Ribon, sillä hahmon alkuperäinen esittäjä Adriana Caselotti menehtyi jo vuonna 1997. Tuhkimon ja Prinsessa Ruususenkaan alkuperäiset ääninäyttelijät eivät tee paluuta, mutta heitä esittävät Jennifer Hale ja Kate Higgins ovat esittäneet hahmoja vuosien varrella jo aiemmin. Muuten leffassa kuullaan Jodi Benson Pienen merenneidon(The Little Mermaid - 1989) Arielina, Paige O'HaraKaunotar ja hirviön(Beauty and the Beast - 1991) Bellenä, Linda Larkin Aladdinin(1992) prinsessa Jasminena, Irene Bedard Pocahontasina, Ming-Na Wen Mulanina, Anika Noni Rose Prinsessa ja sammakon (Princess and the Frog - 2009) Tianana, Mandy Moore Kaksin karkuteillä -leffan (Tangled - 2010) Tähkäpäänä, Idina Menzel ja Kristen Bell Frozen - huurteisen seikkailun (Frozen - 2013) Elsana ja Annana, sekä uusimpana Auli'i Cravalho Vaianana.
Kuten jo alussa sanoin, Räyhä-Ralf valloittaa internetin -leffan traileri sai elokuvan näyttämään enemmän mainokselta kuin kunnon leffalta. Seikkaileminen tunnetuissa sovelluksissa, kuten eBayssa, Facebookissa, Instagramissa, Twitterissä ja YouTubessa toi vahvasti mieleen Emoji-elokuvan, eikä todellakaan voi olla hyvä juttu, jos elokuva tuo mieleen sen hirvityksen. Tähän vielä päälle, että leffa vaikutti myös vahvasti mainostavan Disneyn muita elokuvia, epäilin leffan saamia kehuja. Olenkin todella huojentunut, ettei Räyhä-Ralf valloittaa internetin ole sellainen kuin pelkäsin. Vaikka eBay on isossa osassa tarinaa, eivät sovellukset ole tarinan kannalta tärkeitä, vaan yksinkertaisesti asioita, mihin internetissä oikeastikin törmää. Pidin todella paljon siitä, että elokuva ottaa oikeasti kantaa internet-kulttuuriin. Kuinka ihmiset puhuvat kommenttipalstoilla ilman mitään suodatinta, kuinka yritykset käyttävät hävyttömästi click bait -otsikoita kalastellakseen näyttökertoja, kuinka jokin täysin outo asia nostetaan suosioon ja kuinka se jokin katoaa suosiosta lähes välittömästi uuden asian noustessa tilalle. Elokuva sisältääkin tärkeitä opetuksia internetistä niin lapsille kuin aikuisillekin ja toivon todella, että monet vanhemmat pohtivat internet-käyttäytymistään elokuvan nähtyään.
Disneyn omien hahmojen ja yhtiöiden lisääminen taas tuntuu hieman mainostamiselta, sillä sitä ei oikeastaan tarvitsisi mukaan ja tarina toimisi ilmankin näitä hahmoja. Onneksi tähän mainostamiseen on saatu iso määrä itseironiaa mukaan ja Disney tuntuukin heittävän vitsiä itsestään, mikä on aivan mahtavaa. Elokuva vitsailee prinsessaleffojen kaavamaisuudesta ja jättiyhtiön asemasta tämän päivän elokuvakulttuurissa. Filmi heittää huumoria myös hieman fanienkin kustannuksella, mikä on aikamoinen temppu. Muutenkin Räyhä-Ralf valloittaa internetin on todella hauska leffa. Huumoria riittää tälläkin kertaa kaikenikäisille ja vitsejä syntyy niin fyysisestä kohelluksesta kuin nokkelasta sanailusta. Seikkailuhenkeä ei todellakaan puutu ja mukana on muutama koukuttavan vauhdikas ja hieman jännittävä kohtaus. Elokuvassa on myös tärkeitä teemoja ystävyydestä. Tämä onnistuu tekemään leffasta paikoitellen aidosti liikuttavan, joten herkimpien kannattaa varautua kyyneliin. Joitakin juoniaukkoja filmiin harmillisesti mahtuu - isoimpana se, että eräs paha voima on tuntunut unohtuneen tekijöiltä käsikirjoitusvaiheessa leffan lopussa. Näistä huolimatta Räyhä-Ralf valloittaa internetin on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä jatko-osa.
Ja tietysti kun kyseessä on Disney-leffa, on Räyhä-Ralf valloittaa internetin visuaalisesti mielettömän näyttävä teos. Animaatiojälki on huippuluokkaa ja laajat kuvat internetmaailmasta ovat täynnä kiehtovia yksityiskohtia. Animaattorit ovat tehneet myös hyvää työtä luodessaan klassisista Disney-hahmoista 3D-versiot. Edellisen osan tavoin tämäkin leffa leikittelee eri tyyleillä, kun hahmot seikkailevat eri paikoissa ja erinomaista vastapainoa kaikkeen muuhun elokuvassa nähtävään tuo rosoinen ja ankea Teuraantie-peli, josta on saatu samanaikaisesti todella realistinen ja hauskan yliampuva. Värejä käytetään upeasti läpi leffan ja kaikin puolin filmi on puhdasta silmäkarkkia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Phil Johnstonin ja Pamela Ribonin käsikirjoitus vaatisi vielä viilaamista, mutta jo tällaisenaan kaksikko on saanut aikaiseksi mielenkiintoisen tarinan, hyvin kirjoitetut hahmot ja syvällisiä teemoja. Johnston toimii myös toisena ohjaajana edellisen osan ohjanneen Rich Mooren kanssa, ja he ovat tehneet erittäin mainiota työtä luodessaan tunnelmaa ja pitäessään edellisen osan hengen yhä mukana.
Yhteenveto: Räyhä-Ralf valloittaa internetin on aika selvästä mainostuksesta huolimatta oikein hyvä jatko-osa, mikä viihdyttää alusta loppuun. Seikkailua, huumoria ja jännitystä riittää kaikenikäisille, minkä lisäksi filmi onnistuu olemaan myös hieman liikuttava. Elokuva syventyy hyvin Nellin hahmoon ja on oiva ratkaisu, että hän onkin tällä kertaa enemmän tarinan keskiössä kuin paikoitellen ärsyttävän itsekäs Räyhä-Ralf. Ralf ei onneksi ole kaiken aikaa rasittava, mutta hänestä löytyy usein sellaisia piirteitä, joita filmin aikana tietty yritetään korjailla. Leffalla on myös hyvää sanomaa internet-kulttuurista ja toivonkin monien aikuiskatsojien pohtivan omaa käyttäytymistä netissä elokuvan näkemisen jälkeen. Tarina ei välttämättä tarvitsisi kaikkia tuttuja hahmoja Disneyn muista elokuvista, mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten innostunut nähdessäni näitä kaikenlaisia tyyppejä samassa leffassa. Animaatiojälki on tietty aivan huikeaa läpi elokuvan. Mukaan mahtuu muutamia asioita, joita käsikirjoituksessa olisi voinut miettiä pidemmälle tai uudestaan, mutta muuten Räyhä-Ralf valloittaa internetin on erittäin oivallinen leffa ja suosittelen sitä kaikille ensimmäisestä osasta pitäneille.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Disney-fanien on aivan pakko jäädä katsomaan ne, sillä luvassa on jotain todella erityistä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Ralph Breaks the Internet, 2018, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios
Ohjaus: Rich Moore Pääosissa: John C. Reilly, Sarah Silverman, Jack McBrayer, Jane Lynch, Alan Tudyk, Mindy Kaling, Ed O'Neill, Adam Carolla, Horatio Sanz, Joe Lo Truglio ja Rich Moore Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 7
Wreck-It Ralph, eli suomalaisittain Räyhä-Ralfon Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 51. osa. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1980-luvulla ja sen produktio kulki eri nimillä, kuten "High Score", "Joe Jump" ja "Reboot Ralph" parin vuosikymmenen ajan. Vasta 2000-luvulla projekti lähti tosissaan käyntiin. Elokuvan tekijät ottivat paljon vaikutteita eri peleistä ja saivat monet isot peliyhtiöt kiinnostumaan leffan sponsoroinnista. Näyttelijät saatiin roolitettua ja animaattorit rupesivat hommiin. Lopulta Räyhä-Ralf sai ensi-iltansa marraskuussa 2012 (Suomeen leffa tosin saapui jostain syystä vasta helmikuussa 2013) ja se oli iso hitti, mitä kriitikotkin kehuivat. Elokuva voitti myös useita palkintoja ja oli ehdolla mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa Räyhä-Ralfia vielä, kun se ilmestyi, vaan näin sen vasta loppuvuodesta 2013, kun vuokrasin sen ystäväni kanssa. Mielestäni leffa oli aika keskinkertainen, mutta ostin sen silti muiden Disney-klassikoiden kanssa ja toisella katselukerralla pidin siitä enemmän. Siitä on kuitenkin pitkä aika ja olin jo melkein unohtanut elokuvan olemassaolon, kun kuulin, että se saisi jatkoa. Ja nyt, kun Räyhä-Ralf valloittaa internetin (Ralph Breaks the Internet - 2018) on saamassa ensi-iltansa, päätin katsoa ensimmäisen leffan uudestaan ja kirjoittaa siitä samalla arvostelun.
Pelihallin "Fixari-Felix Jr." -pelissä asustava Räyhä-Ralf on pelinsä pahis. Hän on kuitenkin kyllästynyt hommaansa ja siihen miten muut suhtautuvat häneen, joten hän päättää lähteä seikkailulle eri peleihin, todistaakseen että hänkin voi olla sankari.
Elokuvan päähenkilö on tietty sen nimikkohahmo Räyhä-Ralf (äänenä John C. Reilly), joka ei nimestään ja jättimäisistä tuhoajakäsistään huolimatta ole kovin räyhäävä. Kolmenkymmenen vuoden ajan Räyhä-Ralf on joutunut tyytymään osaansa pelinsä hahmojen inhokkina. Joka päivä hänet heitetään katolta mutaan, minkä lisäksi hän joutuu asumaan kaatopaikalla, sillä muut pelihahmot eivät huoli häntä kattohuoneistoonsa. Heti alusta alkaen Ralf saa katsojan sympatiat puolelleen, jolloin hänen seikkailuunsa lähtee helposti mukaan. Ralf on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö, vaikka paikoitellen hänen toimensa tuntuvatkin todella itsekkäiltä. "Fixari-Felix Jr." -pelin päähenkilö on taas sen nimikkohahmo Fixari-Felix Jr. (Jack McBrayer). Hän on oikein mukava heppu ja tuo iloa ihmisten elämään... jos ei siis lasketa sitä, ettei hänkään halua Räyhä-Ralfia kattohuoneistoon asumaan. Fixari-Felix Jr:llekin on onneksi kirjoitettu hyvä hahmokaari, jolloin hän alkaa tarinan aikana huomata, kuinka kaltoin Ralfia on kohdeltu. Tämän lisäksi hahmolle on kirjoitettu muutakin hauskaa tekemistä, mikä tekee hänestäkin pidettävän. Eri peleissä Räyhä-Ralf kohtaa erilaisia hahmoja. "Sankarin duuni" -scifisotapelissä Ralf joutuu tekemisiin kylmän kersantti Calhounin (Jane Lynch) kanssa, kun taas värikkäässä karkkikilpa-ajopeli "Sokerihuumassa" Ralf tapaa innokkaan Nelli Karamellin (Sarah Silverman) ja pelin johtajan Karkkikunkun (Alan Tudyk). Jokainen kolmesta hahmosta on omalla tavallaan mielenkiintoinen ja he ovat myös hauskasti erilaisia toisistaan. Kersantti Calhoun vannoo sotaa karmivia robottiötökkä kybugeja kohtaan, kun taas Nelli unelmoi autokilpailun voittamisesta ja Karkkikunkku on hieman pöljä. Jokaiselle on onnistuttu luomaan kiinnostavaa taustatarinaa ja on aivan mahtavaa, kuinka heihin, Ralfiin ja Fixari-Felix Jr:iin on todella panostettu. Muita hahmoja leffassa ovat mm. "Sokerihuuman" ylimielinen kilpa-ajaja Toffiina (Mindy Kaling), Karkkikunkun neuvonantaja hapankarkki-Bill (äänenä elokuvan ohjaaja Rich Moore), herkkupoliisit Wynchell (Adam Carolla) ja Duncan (Horatio Sanz), sekä "Sankarin duunin" sotilas Markowski (Joe Lo Truglio). Pelihallin omistajaa, herra Litwakia ääninäyttelee Moderni perhe -sarjasta (Modern Family - 2009-) tuttu Ed O'Neill.
Isona positiivisena yllätyksenä minulle tuli, että pidin Räyhä-Ralfista paljon enemmän kuin aiemmin. Jostain syystä minulta kesti kauan nähdä, kuinka mahtava teos onkaan kyseessä. Elokuva nappaa katsojan heti mukaansa hauskan ideansa, loistavien hahmojensa ja erinomaisesti luodun maailmansa ansiosta. Vaikka pelihallit eivät enää ole sellainen asia, mitä nykypäivän lapset tunnistaisivat, lähtevät hekin varmasti mukaan seikkailemaan eri peleihin. Räyhä-Ralfin peli "Fixari-Felix Jr." on hauskasti saatu näyttämään 8-bittiseltä peliltä, missä kaikki on kulmikasta ja hahmot liikkuvat todella tönkösti ja takellellen. "Sokerihuuma" taas on täynnä vauhtia, värikkyyttä ja iloisuutta karkkimaisemiensa ja autokilpailujensa kanssa. "Sankarin duuni" tuo hienoa kontrastia näihin synkällä ja pelottavalla futuristisella sodallaan kybugeja vastaan. Maailmat ovat hyvin erilaisia ja todella kiehtovia, jolloin niitä on mahtavaa päästä tutkimaan. Jotkut katsojat saattavat harmistua, ettei leffa sen enempää kiertele eri peleissä, mutta omasta mielestäni on parasta, että elokuva panostaa täysillä näihin peleihin ja antaa niiden kautta kaikkensa.
Elokuva on täynnä vauhtia ja hauskoja hetkiä. Alkupää leffasta kuluu erilaisten pelivitsien kanssa, mistä monet pelaajat varmasti innostuvat, kun taas loppupäässä keskitytään enemmän karkkiläppään. Paikoitellen erilaisten herkkutuotteiden, kuten Oreon, Nesquikin ja Mentosin tuotesijoittelu häiritsee, mutta tavallaan ne on ihan nokkelasti ujutettu mukaan. Vanhempia varmasti naurattaa pelipahisten terapiakerho, kun taas koko perhe voi naureskella erilaiselle toilailulle. Mukana on myös pari yllättävänkin nerokasta sanaleikkiä. Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää turbovauhdilla kiitämistä, vaan se osaa pysähtyä oikeissa kohdissa ja rauhoittua. Ja kun elokuvan hahmot ja maailma ovat niin hyvin luotuja, ne muuttuvat katsojan silmissä tärkeiksi, jolloin surullisemmat hetket oikeasti koskettavat. En edes muistanut, kuinka liikuttava leffa onnistuu parissa kohtaa olemaan. Leffan yllättävä romanttinenkin puoli on mainiosti luotu. Tarinaan on myös saatu oivallisia käänteitä mukaan ja erilaiset paljastukset hoidetaan erinomaisesti. Muutenkin tarina kerrotaan erittäin hyvin ja leffassa on hyviä teemoja siitä, onko pahuus aina pahasta, vai voiko pahakin olla hyvä? Kaiken kaikkiaan Räyhä-Ralf on siis aivan loistokas teos koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen!
Kuten on jo pystynyt päättelemään, Räyhä-Ralf on visuaalisesti aivan huikea. Animaatiojälki on häikäisevää katseltavaa ja kuten jo sanoin, leffa leikkii värien kanssa taidokkaasti. Elokuva on täynnä hienoja yksityiskohtia aina hahmojen yksittäisistä hiuskarvoista taustalla näkyviin maisemiin. Leffaa tekisikin välillä mieli pysäytellä, jotta pääsee tutkimaan, mitä kaikkea kuvasta voi löytää. Käsikirjoittajakaksikko Jennifer Lee ja Phil Johnston ovat tehneet hienoa työtä tarinan ja hahmojen kanssa, ja he ovat oikeasti tuoneet sisältörikkautta kaikkeen mukaan. Ohjaaja Rich Moore luo mahtitunnelmaa läpi leffan. Säveltäjä Henry Jackman on myös päässyt pitämään hauskaa ja hän on luonut erilaisia pelimusiikkeja läpi vuosikymmenten. Musiikkien mahtavuuden huomaa, kun niihin alkaa oikeasti kiinnittää huomiota leffan aikana. Äänimaailma on muutenkin erittäin hyvin rakennettu.
Elokuva ei ole musikaali, kuten monet muut Disney-animaatiot, mutta Disneyn tuttuun tapaan on tämäkin leffa täynnä piiloviittauksia kaikkeen muuhun. Pelinörtit ilahtuvat nähdessään tuttuja hahmoja eri peleistä, kuten "Marion" (1981-) Bowser-pahiksen, Sonic the Hedgehogin, Q*bertin ja Pac-Manin. Litwakin pelihallista löytyy myös pelejä elokuvista ja sarjoista, kuten Star Wars (1977-) ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996). Myös Disneyn omiin animaatioihin löytyy viittauksia. Jättimäisestä pelihahmojen yhteiskäytävästä voi bongata Tiny-dinosauruksen Riemukas Robinsonin perhe -leffasta (Meet the Robinsons - 2007), Bellen Kaunottaresta ja hirviöstä(Beauty and the Beast - 1991), sekä Auroran Prinsessa Ruususesta(Sleeping Beauty - 1959). Roinakasan seasta loikkaa esiin torakka Pixarin WALL-E:stä (2008), pelihallin ulkopuolella näkyvässä kyltissä on kuva Mikki Hiirestä ja yhdessä bilekohtauksessa voi nähdä Skrillexin, joka teki elokuvaan kappaleen "Bug Hunt".
Lisämateriaalina elokuvan Blu-ray -julkaisulla on poistettuja kohtauksia, hauskoja mainoksia leffan kolmelle pelille, teattereissa elokuvan yhteydessä näytetty suloinen lyhytelokuva "Paperman", sekä vartin kestävä, elokuvan teosta kertova "Bit by Bit: Creating the Worlds of Wreck-It Ralph". Yhteensä katsottavaa on noin 40 minuuttia.
Yhteenveto:Räyhä-Ralf on mahtava seikkailu pelien maailmassa. Elokuvan hahmot ovat fantastiset ja hauskalla tavalla erilaiset toisistaan, mikä tekee heistä muistettavat. Räyhä-Ralf on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö ja hänen tapaamistaan hahmoista etenkin Nelli Karamelli ja kersantti Calhoun ovat hauskoja. Leffan maailma on todella kiehtovasti luotu ja sen pelit ovat hienosti erilaiset, jolloin filmiin saadaan yhdistettyä erilaisia genrejä. Perheen pienimmille lapsille "Sankarin duuni" -peli saattaa tosin olla liiankin jännittävä kybugiensa ja synkkyydensä vuoksi. Muitakin jännittäviä hetkiä on luvassa, mutta vastapainona on tietty iso annos hyvää huumoria, vauhdikasta seikkailua ja hieman romantiikkaakin, unohtamatta koko perheen elokuville tärkeitä sanomia ja teemoja. Animaatiojälki on tuttuun Disney-tyyliin aivan huikeaa. Värien käyttö ja pienet yksityiskohdat tekevät leffasta visuaalisesti erittäin kiehtovan. Suosittelenkin Räyhä-Ralfia todella lämpimästi koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sillä siitä voi nauttia kaikenikäiset - entistäkin enemmän jos pelaaminen on lähellä sydäntä. Innolla jään odottamaan, mitä Ralfin uusi seikkailu tulee tarjoamaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wreck-It Ralph, 2012, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Kelly Asbury Pääosissa: Demi Lovato, Danny Pudi, Joe Manganiello, Jack McBrayer, Rainn Wilson, Mandy Patinkin, Julia Roberts, Ellie Kemper, Michelle Rodriguez ja Frank Welker Genre: animaatio, seikkailu, fantasia Kesto: 1 tunti 30 minuuttia Ikäraja: 7
Smurfs: The Lost Village, eli suomeksi Smurffit: Kadonnut kylä perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Culliford -nimisen piirtäjän luomiin smurffi-hahmoihin. Siniset, valkoisiin hattuihin ja housuihin pukeutuneet pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä "Johan et Pirlouit" -sarjakuvassa ("Johannes ja Pirkale") vuonna 1958 ja saivat oman sarjakuvansa seuraavana vuonna. Hahmot nousivat suureen suosioon ja he ovatkin esiintyneet sarjakuvien lisäksi myös televisiosarjoissa, leluissa, peleissä ja tietty myös elokuvissa. Peyon kotimaassa Belgiassa tehtiin mm. animaatioleffat Les Aventures des Schtroumpfs (1965) ja La Flûte à Six Schtroumpfs (1976). Hahmot saavuttivat suuren suosion myös Yhdysvalloissa, kun vuonna 1981 alkoi animaatiosarja "The Smurfs". Vuonna 2011 elokuvateattereihin ilmestyi The Smurfs, jossa yhdisteltiin animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Leffa oli hitti, muttei kovin pidetty. Menestyksen myötä sille tehtiin jatko-osa The Smurfs 2 (2013), joka ei kuitenkaan menestynyt toivotusti ja sai murska-arviot. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä vielä kolmas osa, mutta sitä ei toteutettukaan. Kaksi filmiä tehnyt Sony ei kuitenkaan luovuttanut, vaan päätti, että seuraavaksi olisi tiedossa täysin animoitu Smurffit-leffa. Aluksi animaation teko lähti liikkeelle nimellä "Get Smurfy", mutta se muuttui Smurfs: The Lost Villageksi, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017. Elokuva oli iso menestys, mutta kriitikot eivät olleet siitäkään vakuuttuneita. Itse en ole koskaan fanittanut Smurffeja, vaikka katsoinkin lapsena 1980-luvun animaatiosarjaa, kun se pyöri uusintana televisiossa. En käynyt katsomassa kahta näyteltyä The Smurfs -filmiä, sillä en ollut kuullut niistä mitään hyvää, mutta kun ensimmäinen osa tuli pari vuotta sitten televisiosta, päätin vilkaista sen. Se oli mielestäni kehno, enkä katsonut toista osaa. Minusta Smurffeja ei pitäisi tehdä näyteltynä, vaan pelkästään animaationa, joten ilahduin hieman kuullessani, että oli tulossa kokonaan animoitu Smurffi-elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta ajattelin silti katsoa sen. Harmillisesti elokuvan lehdistönäytös oli vain suomeksi dubattu, eikä se tullut Suomen teatterilevitykseen lainkaan englanniksi, joten päätin odottaa siihen, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi. Kun niin vihdoin tapahtui, kävin vuokraamassa Smurffit: Kadonneen kylän yhdessä Fifty Shades Darkerin (2017) kanssa (outo yhdistelmä, tiedän) ja katsoin sen.
Smurffikaverukset Smurffiina, Välkky, Patti ja Kömpelö lähtevät seikkailulle kiellettyyn metsään, varoittaakseen erilaisia smurffeja ilkeästä Velhosta. Hän aikoo nimittäin siepata kaikki smurffit, jotta voi kerätä niiden voimat ja tehdä itsestään maailman mahtavimman taikojan.
Smurffeilla on tunnetusti jokaisella oma erityislahjakkuutensa, eli jokainen on juuri tietynlainen. Välkky (Danny Pudi) on todella fiksu ja kekseliäs. Kömpelö (Jack McBrayer) on nimensä mukaisesti kömpelö, mikä aiheuttaa usein ongelmia. Patilla (Joe Manganiello) on isot lihakset ja hän kokee vahvuutensa olevan... noh, vahvuus. Smurffiina (Demi Lovato) ei tosin ole oikeastaan mitään tiettyä ja leffan aikana hän pohtiikin usein, mikä hänen tarkoituksensa on? Smurffiinalla vaikuttaa olevan kaveriporukasta eniten järkeä ja sydäntä, minkä lisäksi hän vaikuttaa enemmän oikealta persoonalta kuin hieman yksiulotteiset ystävänsä. Onneksi Kömpelö, Välkky ja Patti eivät kuitenkaan täysin ole nimiensä orjia ja jokaisesta löytyy vähän jotain muutakin. Jokaiselle nelikosta on annettu oivallisesti ruutuaikaa, jolloin katsoja välittää jokaisesta hahmosta ja heidän seikkailunsa muuttuu kiinnostavammaksi. Elokuvan pahis on ilkikurinen Velho (Rainn Wilson), joka on vuosia haaveillut smurffien nappaamisesta. Hän ei kuitenkaan koskaan löydä smurffeja, mikä ei ole ihme, sillä vaikka hän on hyvä taikomaan, ei hän ole älykkäimmästä päästä. Jopa hänen Rontti-kissansa (Frank Welker) osoittaa useasti olevansa fiksumpi, vaikkei koskaan puhukaan kunnolla. Rontti ei ole selkeä paha, mutta tottelee silti Velhon käskyjä ja auttaa tätä smurffien sieppaamisessa. Kaksikko on hauska ja he ovat juuri sopivan erilaiset, jotta heidän tiiminsä toimii läpi filmin. Velholla on myös toinen lemmikki, Monty-lintu (Dee Bradley Baker), joka omistajansa tavoin ei ole mikään järjenjättiläinen. Muita hahmoja leffassa ovat smurffikylän viisas ja vanha päällikkö Suursmurffi (Mandy Patinkin), joka toimii elokuvan kertojana; toisen smurffikylän johtaja Smurffipaju (Julia Roberts); kovista esittävä Smurffimyrsky (Michelle Rodriguez); sekä ärsyttävän energinen Smurffikukka (Ellie Kemper).
Smurffit: Kadonnut kylä on huima parannus vuoden 2011 The Smurfs -leffaan verrattuna. Kun mukana ei ole aitoja ihmisiä, vaan koko filmi on toteutettu animaationa, on sitä mukavampi katsoa, eikä se aiheuta samalla lailla myötähäpeää. Elokuvan lapsellisuus ei tunnu yhtä oudolta, kun kyseessä on animaatio, vaan se tuntuu täysin hyväksyttävältä. Harmillisesti paikoitellen teoksen tunnelmasta huomaa, että se on tehty lähestulkoon pelkille lapsikatsojille, eikä vanhempia ole mietitty melkein ollenkaan. Kyseessä ei siis ole kunnon koko perheen elokuva, kuten vaikkapa Walt Disneyn tai Pixarin teokset, jotka saattavat koskettaa aikuisia jopa enemmän kuin lapsia. Älykkyyttä tai oikeasti kiehtovia teemoja ei ole mukana, vaan elokuvassa vain mennään nopeatempoisesti eteenpäin, ja lapset voivat olla innoissaan, kun smurffikaverit kohtaavat erilaisia "vaaroja". Kuitenkin jos tätävertaa viime vuoden Trollsiin (2016), joka oli vain lapsille tarkoitettua ylienergistä kohellusta, on Smurffit: Kadonnut kylä enemmän aikuisten mieleen. Tätä katsoessa ei nimittäin tunnu siltä kuin tyhmentyisi, kuten Trollsin aikana kävi.
Vauhtia elokuvassa tosiaan riittää, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Seikkailusta on saatu aikaan kiinnostavan mukaansatempaava ja viihdyttävä, jolloin sitä seuraa mielellään, vaikkei kovin kummoisesta kokonaisuudesta ole kyse. Elokuva jopa tarjoaa parit naurut, eikä aikuiskatsojaa haittaa, vaikka monet vitsit liittyvätkin pääasiassa toilailuun. Lapsille filmistä koituu varmasti paljon riemua. Mukana on hieman jopa sydäntä ja pientä koskettavuutta, joka voi toimia herkimmille katsojille. Minä en erityisemmin välittänyt itse kadonneesta kylästä ja sen asukeista, mutta ne sopivat tarpeeksi hyvin mukaan ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Tylsiä kohtia ei mukana ole, vaan Smurffit: Kadonnut kylä viihdyttää loppuun asti, jolloin siitä jää suurimmaksi osaksi positiivinen tunne. Mukana on kuitenkin pari rasittavaa hetkeä ja kliseisen tanssinumeron olisi voinut jättää kokonaan pois. Kyseessä ei ole mikään maailmaa mullistava elokuva, mutta tarpeeksi kelpo, jotta sen voisi katsoa sujuvasti toistekin ja sille voisi tehdä jatkoa.
Elokuva on animoitu erittäin mainiosti. Vaikkei mukana olekaan samalla lailla yksityiskohtia kuin Disneyn ja Pixarin leffoissa, on visuaalinen tyyli otettu alkuperäisistä sarjakuvista, jolloin sitä on entistä mukavampaa katsoa. Itse smurffit ovat aika tylsän näköisiä, mutta Velho näyttää hassulta ja hänen Rontti-kissansa on suloinen. Elokuva on todella värikäs, mistä pidin erittäin paljon. Äänimaailma leffassa on mainio. Musiikeista vastaa Christopher Lennertz, jonka sävellykset sopivat filmiin, mutteivät jää lainkaan mieleen. Sen sijaan mukaan otettu Meghan Tarinorin ärsyttävä kappale "I'm a Lady" saattaa jäädä jumputtamaan päähän, vaikkei sovikaan elokuvaan yhtään. Smurffit: Kadonneen kylän on ohjannut Kelly Asbury, joka aiemmin tehnyt lähinnä piirtäjän hommia, mutta on myös ohjannut animaatiot Spirit: Stallion of the Cimarron (2002), Shrek 2 (2004) ja Gnomeo & Juliet (2011). Tässä Asbury on tehnyt ihan kelpoa työtä, minkä lisäksi hän ääninäyttelee nopeasti nähtävää Utelias-smurffia. Yhteenveto:Smurffit: Kadonnut kylä on viihdyttävä seikkailu, jota seuraa mielellään, mutta joka ei tarjoa sen ihmeellisempiä tunteita. Vauhtia ja hassuja tilanteita riittää lapsille, joille elokuvasta syntyy varmasti paljon iloa, mutta aikuiskatsojia ei ole mietitty kovin paljoa tekovaiheessa. Leffassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Smurffikaverukset ovat oivallisen erilaisia toisistaan, jolloin heitä ei sekoita keskenään, ja heidän toilailujaan on huvittavaa katsoa. Myös tarinan pahis Velho on mainio, minkä lisäksi kissafanina olin innoissani söpöstä Rontti-katista. Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs ja ihanan värikäs elokuva. Animointi on upeaa, vaikka itse smurffit ovatkin hieman tylsän näköisiä. Smurffit: Kadonnut kylä on hyvä tapa saada uusi sukupolvi innostumaan sinisistä olennoista ja se toimii luultavasti vanhoille smurffien ystäville, mutta muuten se voi jättää hieman kylmäksi. Se on kuitenkin huima parannus näyteltyyn versioon verrattuna ja kyllä sille voisi joskus tehdä jatkoa. Pidän todella paljon siitä, että vanhoista sarjakuvista tehdään 2000-luvulla uudelle sukupolvelle animaatioita, kuten The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus - 2011), Astérix: Le Domaine des Dieux (Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho - 2014) - jota ei harmillisesti löydy Suomessa alkuperäiskielellä - ja The Peanuts Movie (Tenavat-elokuva - 2015). Toivon, että seuraavaksi Yhdysvalloissa tehtäisiin animaatiot Morrisin luomasta "Lucky Luke" -westernsarjakuvasta (1946-) ja Bill Wattersonin "Calvin and Hobbesista" ("Lassi ja Leevi" - 1985-1995). Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smurfs: The Lost Village, 2017, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Kerner Entertainment Company, LStar Capital, Wanda Pictures
