Arvostelu: Yksin kotona - Oma koti kullan kallis (Home Sweet Home Alone - 2021)

YKSIN KOTONA - OMA KOTI KULLAN KALLIS

HOME SWEET HOME ALONE

Ohjaus: Dan Mazer

Pääosissa: Rob Delaney, Ellie Kemper, Archie Yates, Aisling Bea, Kenan Thompson, Tim Simons, Ally Maki, Pete Holmes, Chris Parnell, Andy Daly ja Devin Ratray

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 9

Macaulay Culkinin tähdittämä komedia Yksin kotona (Home Alone - 1990) oli jättihitti, joka on noussut vuosien varrella jouluklassikon asemaan. Jatko-osa Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) oli myös hitti, mutta eri näyttelijöiden ja työryhmän voimin tehty Yksin kotona 3 (Home Alone 3 - 1997) menestyi selvästi heikommin. Yksin kotona 4 (Home Alone 4: Taking Back the House - 2002) ja Yksin kotona 5 (Home Alone: The Holiday Heist - 2012) tehtiinkin suoraan televisioesitykseen ja ne saivat täyslyttäyksen alkuperäisen filmin faneilta. Kesällä 2019 Disney ilmoitti työstävänsä uutta Yksin kotona -elokuvaa suoratoistopalveluunsa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta ne jouduttiin kuukautta myöhemmin keskeyttämään puoleksi vuodeksi koronaviruspandemian takia. Lopulta Home Sweet Home Alone, eli suomalaisittain Yksin kotona - Oma koti kullan kallis (tai myös käytetty, aivan kamala "Poissa hyvä, YKSIN KOTONA paras") saatiin valmiiksi ja nyt elokuva on julkaistu Disney+ -palvelussa. Itse pidän todella paljon kahdesta ensimmäisestä Yksin kotona -leffasta ja koen, että kolmonenkin on vielä ihan siedettävä, mutta inhoan neljättä osaa suuresti, enkä ole vieläkään suostunut katsomaan viidettä. Tuuminkin pitkään, että jätän myös Yksin kotona - Oma koti kullan kalliin väliin, mutta lopulta päädyin kuitenkin pistämään sen pyörimään.

Jeff ja Pam McKenziellä menee taloudellisesti huonosti ja heidän ainoa pelastuksensa voisi olla Jeffin äidiltä saatu 200 tuhannen dollarin arvoinen keräilyharvinaisuusnukke. Kuitenkin kun nukke katoaa, pariskunnan epäilyt kohdistuvat lähistöllä asuvaan nuoreen Max-poikaan, joka viettää joulua yksin kotona, hänen perheensä unohdettua ottaa hänet lomamatkalle mukaan.

Jojo Rabbit -elokuvassa (2019) sivuroolissa ilahduttanut Archie Yates pääsee tähdittämään uutta Yksin kotona -elokuvaa Max Mercerinä, tämänkertaisena pojankloppina, jonka perhe unohtaa ottaa lomamatkalleen mukaansa. Maxilla on taipumusta päätyä ongelmiin ja tehdä asioita, joita ei pitäisi, mikä aiheuttaa aikamoisen selkkauksen. Valitettavasti hahmon kanssa ei ole onnistuttu, ei sitten yhtään. Yatesissa ei ole vikaa; hän tekee hommansa ihan sujuvasti ja sympaattisella innolla, mutta hänen hahmonsa on kirjoitettu ja ohjattu todella rasittavaksi nulikaksi, jonka puolella on vaikea olla. Tämä on heti suuri ongelma, sillä katsojanhan pitäisi kannustaa poikaa suojelemaan kotiaan ulkopuoliselta uhkalta.

     Sen sijaan katsoja onkin McKenzien pariskunnan puolella. Rob Delaneyn ja Ellie Kemperin näyttelemät Jeff ja Pam McKenzie ovat taloudellisissa vaikeuksissa ja jopa aikeissa myydä kotinsa rahan vuoksi, kunnes Jeff saa tietää, että äidiltä peritty nukke onkin hurjan arvokas. Hahmojen tavoin myös katsojan syyttävä sormi osoittaa heti Maxia ja katsoja kannustaa McKenzieitä onnistumaan tavoitteessaan, ryöstämään penskalta nukkensa takaisin.

     Heidän lisäksi leffassa nähdään myös mm. Aisling Bea Maxin äitinä, Katie Beth Hall ja Max Ivutin McKenzien pariskunnan lapsina, Tim Simons Jeffin ärsyttävänä veljenä ja Ally Maki tämän vaimona, sekä Kenan Thompson McKenzieiden kiinteistönvälittäjänä. Alkuperäisen Yksin kotona -elokuvan fanit voivat myös bongata tutun näyttelijän joukosta...

Yksin kotona - Oma koti kullan kallis ei onneksi ole samanlainen ällöttävä mätäpaise kuin sarjan neljäs elokuva, mutta on se silti todella huono ja ennen kaikkea täysin turha tekele. Paikoitellen on vaikea sanoa, onko elokuvaa työstäessä edes haluttu lähteä tekemään uutta Yksin kotona -filmiä, sillä välillä leffa yrittää päästä mahdollisimman kauas siitä, mitä leffasarja edustaa. Monet sarjalle tutut puolet ovat mukana kiusallisen väkinäisesti. Maxin jääminen yksin kotiin on tönkösti toteutettu ja juurikin sellainen "tämän on nyt pakko tapahtua" -juttu. Tuttuja asioita on paljon seassa, mutta ilman minkäänlaista intoa ja paloa. Tyhjänpäiväistä rahastusta katsoessa käy pakostikin sääliksi mukana olleita. 

Elokuvan katsominen on hyvin vaikeaa, kun katsojalle asetetaan kummallinen lähestymistapa tarinaan. On todella yllättävää, kuinka Maxista tehdään periaatteessa tarinan roisto ja katsoja löytää itsensä pojan taloon tunkeutuvan pariskunnan tiimistä. Tämä johtaa siihen, että kun luvassa on elokuvasarjalle perinteinen murtovarkauskohtaus, jossa poika on asetellut kotinsa täyteen erilaisia ansoja, katsoja ei halua nähdä murtautujille käyvän huonosti. Päinvastoin. Katsoja haluaa nähdä, että pariskunta löylyttää muksua oikein kunnolla. Katselukokemus on turhauttava, eikä turhautumista yhtään auta, kun yksi hahmoista katsoo televisiosta elokuvaa (mikä on jonkinlainen scifiversio alkuperäisen Yksin kotona -leffan feikkileffasta "Angels with Filthy Souls") ja toteaa, että miksi vanhoista klassikoista tehdään näitä turhia uusia versioita, sillä eivät ne koskaan pääse alkuperäisen tasolle. No niinpä!

Oikea tunnelma on myös täysin kadoksissa. Elokuva pyrkii olemaan täysin päätöntä ja helppoa hömppää, mutta se käy jopa raskaaksi kohtauksissa, joissa mekastetaan ja kohelletaan mahdollisimman vauhdikkaasti ja äänekkäästi. Hauskaksi leffaa ei oikein voi kutsua ja monille myötähäpeällisille komediayrityksille vain pyörittelee silmiä. Lämmintä joulumieltäkään se ei onnistu tarjoamaan. Joulu esiintyy leffassa lähinnä kapitalistisena rahastuksena kirkkain ja värikkäin valoin. Alkuperäisen filmin ymmärrys perheen merkityksestä tämän keskellä on yritetty ympätä mukaan hätäisesti ja tietty epäonnistuen. Ohjaaja Dan Mazer ja käsikirjoittajat Mikey Day ja Streeter Seidell tekevät todella kömpelöä ja laiskaa työtä. Jos Yksin kotona -elokuvasarjaa oli ihan pakko jatkaa, olisiko hommaan voitu pestata sellaiset ihmiset, jotka edes vaikuttavat kunnioittavan alkuperäistä filmiä?

Tekniseltä puolelta elokuvasta näkyy, että se tehtiin suoratoistopalveluun. Siitä puuttuu tietty elokuvallisuus ja usein ulkoasusta tulee enemmän mieleen televisiosarja. Kuvaus on toisaalta pätevää, mukana on hyviä lavasteita, asuja ja äänitehosteitakin, mutta tietty halpuus paistaa läpi. Leikkaus on paikoitellen tönkköä, eivätkä efektitkään vakuuta. Musiikit säveltänyt John Debney kierrättää pääasiassa John Williamsin melodioita alkuperäisestä leffasta, tuomatta oikeastaan mitään uutta sekaan. Välillä juurikin nämä musiikit ovat ainoa muistutus siitä, että katsot Yksin kotona -leffaa.

Yhteenveto: Yksin kotona - Oma koti kullan kallis on erittäin huono yritys herättää kauan sitten kuollutta elokuvasarjaa takaisin henkiin. Kaikki tutut Yksin kotona -jutut on väkisin ja sieluttomasti tungettu mukaan ja leffaa on suorastaan ilotonta katsoa. Huumori aiheuttaa lähinnä myötähäpeällisiä tuhahduksia ja muutenkin elokuva turhauttaa isosti. Turhauttavinta on elokuvan katsojalleen kettuileva asenne ja selvä tieto siitä, että kyseessä on pelkkä rahastusraina, jolla höynäyttää hyväuskoisia ja nostalgiannälkäisiä faneja. Tarina on surkeasti kyhätty ja katsoja suorastaan pakotetaan kannustamaan murtovarkaita yksin kotona lojuvan pojan sijaan. Katsoja jopa haluaa nähdä pojan saavan köniinsä. Archie Yates on sympaattinen valinta nuoreksi Maxiksi, joten on sääli, kuinka rasittava kakara hahmosta on kirjoitettu. Joulun tunnelmaa ei löydy ja leffa äityy usein vain tylsäksi ja ärsyttävän äänekkääksi koheltamiseksi. Yksin kotona - Oma koti kullan kallis -elokuvaa ei voi suositella kenellekään. Parempi vain katsoa alkuperäinen Yksin kotona uudestaan. Se kun on aidosti loistava perheleffa, jonka voi sujuvasti katsoa vaikka jok'ikinen joulu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Home Sweet Home Alone, 2021, 20th Century Studios, Hutch Parker Entertainment

Arvostelu: Morsiusneidot (Bridesmaids - 2011)

MORSIUSNEIDOT

BRIDESMAIDS

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Kristen Wiig, Maya Rudolph, Rose Byrne, Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey, Ellie Kemper, Chris O'Dowd, Rebel Wilson, Jill Clayburgh, Matt Lucas, Jon Hamm ja Terry Crews
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Bridesmaids, eli suomalaisittain Morsiusneidot on Paul Feigin ohjaama komediaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Kristen Wiigin ja Annie Mumolon ideoimasta tarinasta, minkä he keksivät 2000-luvun alussa esiintyessään yhdessä losangelesilaisessa improvisaatioryhmässä. Kun Wiig näytteli Judd Apatow'n komediassa Paksuna (Knocked Up - 2007), ohjaaja vakuuttui hänen lahjoistaan ja kysyi, onko tällä omia leffaideoita. Wiig kertoi hänen ja Mumolon tarinasta, mikä kulki siihen aikaan nimellä "Maid of Honor" ja Apatow kiinnostui. Wiig ja Mumolo alkoivat tosissaan työstämään käsikirjoitusta ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2010. Lopulta Morsiusneidot sai maailmanensi-iltansa 28. huhtikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva jopa sai kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naissivuosa ja paras käsikirjoitus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva ja paras naispääosa). Itse näin Morsiusneidot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo leffana. En ole katsonut elokuvaa toistamiseen, mutta nyt kun se täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla filmin.

Rakkauselämässä kehnosti menestyvän Annien paras ystävä Lillian on menossa naimisiin ja nimittää Annien kaasokseen. Annien yritykset suunnitella juhlia ja polttareita ystävälleen eivät suju ongelmitta, kun pakkaa saapuu sekoittamaan Lillianin uusi kaveri Helen, jota Annie ei voi sietää.

Kristen Wiig oli noussut vuodesta 2005 eteenpäin tunnetuksi työllään Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-), mutta todellisen läpimurtonsa hän teki vasta vuonna 2011 Morsiusneidoilla. Sen lisäksi, että hän toimii toisena käsikirjoittajana, hän myös näyttelee Annieta, joka yrittää saada järjestettyä parhaat mahdolliset häät ystävälleen. Samalla hän myös yrittää korjailla oman elämänsä asioita, kuten hankalaa asumistapaansa ärsyttävien kämppisten (Matt Lucas ja Rebel Wilson ensimmäisessä roolissaan amerikkalaisleffassa) ja hänestä pelkkää seksiä haluavan miehen (Jon Hamm) kanssa. Wiig onkin mainio pääroolissa, tulkiten oivallisesti hahmon sekavaa elämää ja kuinka Annien stressi- ja ärsyyntymistasot vain nousevat pitkin leffaa.

Annien parasta ystävää, juuri kihlautunutta Lilliania taas näyttelee Maya Rudolph, joka oli myös noussut kuuluisuuteen Saturday Night Liven kautta. Rudolphin taitoja ei kuitenkaan päästä näkemään yhtä paljon kuin toivoisi, elokuvan keskittyessä enemmän häitä ja muita juhlia järjestäviin morsiusneitoihin itse morsiamen sijaan. Muutamassa kohtaa Rudolph pääsee kyllä loistamaan, mutta usein katsojaa lähinnä ärsyttää, kuinka Lillian ei tunnu tajuavan, kuinka kurjaksi hänen ystävänsä olo muuttuu Lillianin uuden kaverin, Rose Byrnen esittämän Helenin takia. Byrne on nappivalinta seurapiirineidiksi, joka näpäyttää jatkuvasti muita sillä, kuinka hän on heidän yläpuolellaan. Byrne oikein herkuttelee inhottavalla hahmollaan.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Melissa McCarthy, Wendi McLendon-Covey ja Ellie Kemper morsiusneitoina Meganina, Ritana ja Beccana, sekä Chris O'Dowd konstaapeli Rhodesina. O'Dowd sopii hyvin mukavan poliisin rooliin, joka ihmettelee Annien elämää. McLendon-Covey ja Kemper eivät erityisemmin pääse esille Ritana ja Beccana, mutta McCarthy todella varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Wiigin tavoin myös McCarthy teki läpimurtonsa tässä leffassa, eikä mikään ihme. Hän on räävittömän hauska ja hyppää osaansa täysillä. McCarthy sai jopa Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet roolisuorituksestaan tässä filmissä.

Morsiusneitojen juoni ei sinänsä ole mitään erityistä tai uutta ja elokuva kulkee usein samoja polkuja, mitä monet muutkin komediat. Samanlaisia leffoja nähneenä katsoja voikin helposti aavistaa monet tulevat tapahtumat ennalta. Itsesäälissä kieriskely juuri ennen loppuhuipennusta on kai pakko olla aina mukana. Elokuva hyötyykin siis paljon siitä, kuinka hauska se on ja kuinka hilpeää näiden näyttelijöiden seuraaminen on. Monet naisten tähdittämät komediat tuntuvan olevan erittäin kilttejä ja hempeitä, mutta Morsiusneidot pistää ronskin vaihteen päälle ja näyttää, etteivät vain miehet osaa porsastella. Yhdessä kohtaa nähdään armottoman pitkäksi venytetty kuvottava kohtaus, missä morsiusneidot saavat ruokamyrkytyksen ja yrittävät helpottaa oloaan, mutta heillä on käytössään vain yksi ainoa vessanpönttö. Kohtaus on kuitenkin hoidettu ammattitasoisella tyylillä ja valtava myötähäpeä on täysin tarkoituksellista.

Muutenkaan kiusallisilta tilanteilta ei vältytä. Kihlajaisjuhlissa on hulvaton hetki, kun Annie ja Helen yrittävät molemmat olla puheen huipentuma. Toinen aloittaa uudestaan aina, kun toinen on lopettanut. Kyseessä on niitä kohtauksia, jotka voisivat helposti lässähtää kesken kaiken, mutta tämä onnistuu olemaan yhä vain hauskempi, mitä pidemmälle se etenee. Pitkässä lentokonekohtauksessa tilanne eskaloituu pikkuhiljaa ja kärsivällisen katsojan odotus palkitaan kohtauksen lopussa. Vaikka elokuvassa osataan tehdä pitkiä kohtauksia, mitkä pitävät kutinsa loppuun saakka, on elokuva kokonaisuutena kuitenkin turhan pitkä. Yli kahden tunnin kestoa voisi tiivistää helposti ainakin vartilla, sillä etenkin itsesääliosio vain junnaa paikoillaan. Tekijät osaavat venyttää joitakin kohtauksia niin, että ne vain paranevat, mutta eivät täysin osaa tiivistää silloin, kun kokonaisuus venyy liikaa.

Ohjaaja Paul Feig onnistuu pitämään usein tunnelmaa korkealla, mutta hän ei tunnu hoksaavan, kuinka elokuva alkaa venymään liian pitkäksi. Wiig ja Mumolo ovat muuten tehneet hyvää työtä käsikirjoituksen kanssa, mutta jo he olisivat voineet tiivistää tekstiään. Viimeistään leikkauksessa liikapituus olisi pitänyt huomata. Morsiusneidot on kuitenkin oivallisesti kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma rakennetaan kelvollisesti. Michael Andrewsin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse kunnolla esille ja katsoja huomaa lähinnä leffassa käytetyt, muiden artistien ja yhtyeiden jo aiemmin olemassa olevat kappaleet.

Yhteenveto: Morsiusneidot on erittäin mainio komediaelokuva, mikä kuitenkin kärsii hieman liian pitkästä kestosta ja loppupään tylsästä itsesäälissä rypemisestä. Muuten filmi on parhaimmillaan jopa hulvaton ja monien vitsien kohdalla tekijät onnistuvat venyttämään niitä pitkiksi ilman, että hauskuus katoaa. Jotkut pitkät huumoriosiot vain paranevat edetessään. Meno on usein ronskia, eikä hilpeältä kiusallisuudelta ja jokseenkin hyvällä maulla tehdyiltä kuvottavuuksilta vältytä. Näyttelijät ovat nappivalintoja. Kristen Wiig vakuuttaa pääroolissa samaistuttavana Anniena ja Rose Byrne oikein nauttii inhottavan Helenin esittämisestä. Show'n varastaa kuitenkin vähän väliä Melissa McCarthy morsiusneito-Meganina, joka onnistuu olemaan hysteerisenkin hauska. Jos leffaa oltaisiin älytty tiivistää reippaasti alle kahteen tuntiin, toimisi se entistä paremmin. Jo tällaisenaan Morsiusneidot on erittäin lystikäs elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridesmaids, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Apatow Productions

Arvostelu: Lemmikkien salainen elämä 2 (The Secret Life of Pets 2 - 2019)

LEMMIKKIEN SALAINEN ELÄMÄ 2

THE SECRET LIFE OF PETS 2

Ohjaus: Chris Renaud
Pääosissa: Patton Oswalt, Kevin Hart, Jenny Slate, Eric Stonestreet, Tiffany Haddish, Lake Bell, Nick Kroll, Harrison Ford, Dana Carvey, Ellie Kemper, Chris Renaud, Hannibal Buress, Bobby Moynihan, Pete Holmes ja Tara Strong
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

Koko perheen animaatioseikkailu Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osasta ilmoitettiin nopeasti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja sen käsikirjoituksen työstö lähti käyntiin. Tekovaiheessa ilmeni kuitenkin ongelmia, kun paljastui, että päähenkilö Max-koiraa ääninäytellyt Louis C. K. oli syyllistynyt ikäviin naisiin kohdistuviin tekoihin, joten hänet erotettiin projektista ja korvattiin Patton Oswaltilla. Lopulta filmi saatiin valmiiksi ja nyt Lemmikkien salainen elämä 2 on saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäistä osaa erittäin viihdyttävänä ja lystikkäänä leffana ja olin iloinen, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Koirat Max ja Duke lähtevät omistajansa Katin, tämän miehen Jaken ja heidän pienen lapsensa Lassin kanssa maaseudulle. Samaan aikaan New Yorkissa supersankariksi itseään luuleva Lumipallo-pupu päätyy hurjaan seikkailuun, mihin liittyy katala sirkuksenomistaja ja tiikeri.

Edellisestä osasta tutut eläinhahmot tekevät paluun. Max (Patton Oswalt) on yhä tarinan kertoja, vaikka hänen osuutensa päätarinasta jää tällä kertaa yllättävän pieneksi. Maxille on kuitenkin saatu aikaiseksi toimiva henkinen kasvutarina, jolloin hän ei jää täysin yhdentekeväksi tapaukseksi. Sen sijaan yhdentekeväksi jää jättikoira Duke (Eric Stonestreet), joka ei saa lähes mitään tehtävää leffan aikana. Duke oli isossa osassa viime filmissä, mutta tässä hänet jopa välillä unohtaa.
     Isoon rooliin nostetaan edellisen elokuvan "roisto", valkoinen pupu Lumipallo (Kevin Hart), joka omistajansa vuoksi luulee itseään ehdaksi supersankariksi. Ensimmäisessä leffassa Hartin rääkyminen ja ylienergisyys kävivät hermoille, mutta tässä hahmosta on saatu pidettävämpi, jolloin myös Hart on siedettävämpi ääninäyttelijänä. Paikoitellen toivoisi, että hän lopettaisi huutamisen, mutta muuten Lumipallo on hauska ja pöhkö heppu, joka on myös todella suloinen.
     Isossa osassa on myös Maxiin rakastunut Gidget-koira (Jenny Slate), joka saa tärkeäksi tehtäväksi vahtia Maxin suosikkilelua, kun tämä on maaseudulla - eivätkä asiat tietenkään mene putkeen. Gidgetin juonikuvio on veikeä ja on hauskaa, kuinka se loppupäässä yhdistetään osaksi isompaa kokonaisuutta.

Eikä pidä unohtaa muita eläimiä, kuten välinpitämätöntä kissa Chloeta (Lake Bell), koiria Buddy (Hannibal Buress) ja Mel (Bobby Moynihan), marsu Normania (Chris Renaud), pientä lintu Sweetpeata (Tara Strong), sekä vanhaa hauva Popsia (Dana Carvey). Chloe on jälleen aivan mahtava ja enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostun hänestä isommin kuin Maxista ja kumppaneista. Uusiakin eläinhahmoja on mukana, kuten maaseudun ikääntynyt paimenkoira Rooster (Harrison "Indiana Jones" Ford), shih tzu -koira Daisy (Tiffany Haddish), pelokas Hu-tiikeri, outo kalkkuna, tyhmä lammas (Sean Giambrone), sekä karmiva susilauma (Michael Beattie). Uudet hahmot ovat kelpo lisäyksiä ja ajavat hyvin asiansa tarinan kannalta, vaikkei yhdellekään ole saatu kirjoitettua minkäänlaista kehityskaarta.
     Ihmishahmojakin leffasta löytyy, kuten Maxin ja Duken omistaja Kati (Ellie Kemper), hänen uusi miehensä Jake (Pete Holmes) ja pariskunnan lapsi Lassi, sekä tarinan pahis, ilkikurinen sirkuksenomistaja Sergei (Nick Kroll), joka on ehdottomasti leffan heikoin lenkki. Pahishahmo tuntuu väkisin mukaan tungetulta, täysin alikehitetyltä ja lähinnä kyseenalaiselta pöljän muka-venäläisaksenttinsa kanssa. Kati ja Jake jäävät pahasti taka-alalle, mutta Lassi on tärkeä osa Maxin tarinaa.

Lemmikkien salainen elämä 2 osoittautui hieman ristiriitaisia tunteita herättäväksi paketiksi. Se on kyllä hauska, vauhdikkaan mukaansatempaava, erittäin viihdyttävä ja se sisältää oivallisia opetuksia, mutta sen tarina ei onnistu vakuuttamaan. Lähinnä sen takia, ettei leffassa ole kunnon tarinaa. Hahmot päätyvät omiin seikkailuihinsa ja lopussa juonikuviot viedään yhteen osittain toimivasti ja osittain kömpelösti. Noin puolen tunnin kohdalla aloin pohtimaan, että milloinkohan filmin tarina lähtee käyntiin, kunnes tajusin jossain kohtaa, että tämän pitäisi nyt kai olla se tarina. Ensimmäisessä Lemmikkien salainen elämä -elokuvassa oli selkeä tarina, kun Max ja Duke päätyivät hurjaan seikkailuunsa ja joutuivat korjaamaan erimielisyytensä päästäkseen takaisin omistajansa luokse, samalla kun muut eläinkaverukset lähtivät etsimään heitä. Tämä jatko-osa tuntuu enemmänkin erilaisten yksittäisten ideoiden toteutukselta ja niiden yhdistämiseltä, toivoen, että lopputulos muistuttaa selkeää elokuvaa.

Vaikka nyt kritisoinkin leffan tarinattomuutta, haluan edelleen painottaa, että viihdyin Lemmikkien salainen elämä 2:n parissa oikein passelisti. Juonikuviot tuntuivat hyvin irrallisilta, mutta olin kiinnostunut niistä jokaisesta ja jokainen niistä tarjosi useita hauskoja hetkiä. Itse löysin eniten lystiä siitä, kun Chloe yrittää kouluttaa Gidgetiä käyttäytymään kuin kissa ja nauroin joka kerta maaseudun kummalliselle kalkkunalle. Muutamassa kohtaa riittää vauhtia ja pienemmille katsojille pari kohtausta susien kanssa saattavat olla hyvinkin jännittäviä. Lapsikatsojia ei tarinan olemattomuus tietenkään häiritse ja he saavat tästä varmasti vielä enemmän irti. Minun näytöksessäni lapset nauroivat vähän väliä, mutta oli myös hauska hoksata, kuinka vanhemmat hekottelivat hieman kiusaantuneesti, kun mukaan oli saatu pari vitsiä, joita lapset eivät vielä ymmärrä. Kokonaisuutena Lemmikkien salainen elämä 2 ei ole mitä toimivin paketti, eikä yllä ensimmäisen osan tasolle, mutta se tarjoaa tarpeeksi hyviä asioita, jotta se jää lopulta plussan puolelle.

Parasta leffassa taitaa loppujen lopuksi olla sen visuaalisuus. Lemmikkien salainen elämä 2 on erinomaisesti animoitu ja ihastelin useassa kohtaa kaikenlaisia pienenpieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat tuoneet mukaan. Etenkin valkokankaalta katsottuna eläinten turkkien yksittäiset karvat korostuvat ja yleisesti ottaen eläimistä on tietty saatu aikaiseksi todella suloisia. Sitä kuitenkin kritisoin tämänkin filmin kohdalla, että miksi ihmeessä Chloelle on päätetty animoida pyllyreikä? Maisemat ovat usein todella näyttävät ja itse ihailin varsinkin kauniita maatilan ympäristöä esitteleviä kuvia. Ohjaaja Chris Renaud tekee kelpo työtä tunnelman kanssa, mutta kokee välillä vaikeuksia pitää Brian Lynchin ohutta käsikirjoitusta kasassa. Lynch olisi voinut alusta alkaen kirjoittaa vahvempaa tarinaa, eikä yrittää vasta lopussa yhdistellä juonikuvioita toisiinsa. Äänimaailma on todella hyvin rakennettu ja Alexandre Desplatin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Lemmikkien salainen elämä 2 on viihdyttävä puolitoistatuntinen, jonka aikana aikuiskatsojana jää kuitenkin kaipaamaan kunnon tarinaa. Irrallisilta tuntuvien juonikuvioiden seuraaminen on parhaimmillaan lystikästä puuhaa, mutta hieman kömpelöä loppuhuipennusta lukuunottamatta ne todella tuntuvat irrallisilta - aivan kuin muutama eri leffaidea olisi isketty yhteen. Hauskoja tilanteita onneksi riittää kaikenikäisille ja hupia löydetään monella tapaa. Pienemmille katsojille on mukana myös jännittäviä hetkiä. Eläinhahmot ovat jälleen mainioita persoonia, muttei heille kummoisia kehityskaaria ole keksitty. Loppujen lopuksi elokuvan upea animaatiotaso on sen parasta antia ja on mahdotonta olla ihastelematta, mitä animaattorivelhot ovat taikoneet ruudulle. Jos etsitte kivaa animaatiota koko perheen yhteistä leffareissua varten, on Lemmikkien salainen elämä 2 oiva valinta vasta syksyllä ilmestyvää Toy Story 4:ää (2019) odotellessa. Jos tekijät päättävät tehdä vielä kolmannen osan, katson sen mielelläni, mutta toivon, että tarinaan panostetaan seuraavalla kerralla enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Secret Life of Pets 2, 2019, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Dentsu, Fuji Television Network, Universal Animation Studios

Arvostelu: Smurfs: The Lost Village / Smurffit: Kadonnut kylä (2017)

SMURFS: THE LOST VILLAGE (2017)

SMURFFIT: KADONNUT KYLÄ

Ohjaus: Kelly Asbury
Pääosissa: Demi Lovato, Danny Pudi, Joe Manganiello, Jack McBrayer, Rainn Wilson, Mandy Patinkin, Julia Roberts, Ellie Kemper, Michelle Rodriguez ja Frank Welker
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Smurfs: The Lost Village, eli suomeksi Smurffit: Kadonnut kylä perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Culliford -nimisen piirtäjän luomiin smurffi-hahmoihin. Siniset, valkoisiin hattuihin ja housuihin pukeutuneet pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä "Johan et Pirlouit" -sarjakuvassa ("Johannes ja Pirkale") vuonna 1958 ja saivat oman sarjakuvansa seuraavana vuonna. Hahmot nousivat suureen suosioon ja he ovatkin esiintyneet sarjakuvien lisäksi myös televisiosarjoissa, leluissa, peleissä ja tietty myös elokuvissa. Peyon kotimaassa Belgiassa tehtiin mm. animaatioleffat Les Aventures des Schtroumpfs (1965) ja La Flûte à Six Schtroumpfs (1976). Hahmot saavuttivat suuren suosion myös Yhdysvalloissa, kun vuonna 1981 alkoi animaatiosarja "The Smurfs". Vuonna 2011 elokuvateattereihin ilmestyi The Smurfs, jossa yhdisteltiin animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Leffa oli hitti, muttei kovin pidetty. Menestyksen myötä sille tehtiin jatko-osa The Smurfs 2 (2013), joka ei kuitenkaan menestynyt toivotusti ja sai murska-arviot. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä vielä kolmas osa, mutta sitä ei toteutettukaan. Kaksi filmiä tehnyt Sony ei kuitenkaan luovuttanut, vaan päätti, että seuraavaksi olisi tiedossa täysin animoitu Smurffit-leffa. Aluksi animaation teko lähti liikkeelle nimellä "Get Smurfy", mutta se muuttui Smurfs: The Lost Villageksi, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017. Elokuva oli iso menestys, mutta kriitikot eivät olleet siitäkään vakuuttuneita. Itse en ole koskaan fanittanut Smurffeja, vaikka katsoinkin lapsena 1980-luvun animaatiosarjaa, kun se pyöri uusintana televisiossa. En käynyt katsomassa kahta näyteltyä The Smurfs -filmiä, sillä en ollut kuullut niistä mitään hyvää, mutta kun ensimmäinen osa tuli pari vuotta sitten televisiosta, päätin vilkaista sen. Se oli mielestäni kehno, enkä katsonut toista osaa. Minusta Smurffeja ei pitäisi tehdä näyteltynä, vaan pelkästään animaationa, joten ilahduin hieman kuullessani, että oli tulossa kokonaan animoitu Smurffi-elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta ajattelin silti katsoa sen. Harmillisesti elokuvan lehdistönäytös oli vain suomeksi dubattu, eikä se tullut Suomen teatterilevitykseen lainkaan englanniksi, joten päätin odottaa siihen, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi. Kun niin vihdoin tapahtui, kävin vuokraamassa Smurffit: Kadonneen kylän yhdessä Fifty Shades Darkerin (2017) kanssa (outo yhdistelmä, tiedän) ja katsoin sen.

Smurffikaverukset Smurffiina, Välkky, Patti ja Kömpelö lähtevät seikkailulle kiellettyyn metsään, varoittaakseen erilaisia smurffeja ilkeästä Velhosta. Hän aikoo nimittäin siepata kaikki smurffit, jotta voi kerätä niiden voimat ja tehdä itsestään maailman mahtavimman taikojan.

Smurffeilla on tunnetusti jokaisella oma erityislahjakkuutensa, eli jokainen on juuri tietynlainen. Välkky (Danny Pudi) on todella fiksu ja kekseliäs. Kömpelö (Jack McBrayer) on nimensä mukaisesti kömpelö, mikä aiheuttaa usein ongelmia. Patilla (Joe Manganiello) on isot lihakset ja hän kokee vahvuutensa olevan... noh, vahvuus. Smurffiina (Demi Lovato) ei tosin ole oikeastaan mitään tiettyä ja leffan aikana hän pohtiikin usein, mikä hänen tarkoituksensa on? Smurffiinalla vaikuttaa olevan kaveriporukasta eniten järkeä ja sydäntä, minkä lisäksi hän vaikuttaa enemmän oikealta persoonalta kuin hieman yksiulotteiset ystävänsä. Onneksi Kömpelö, Välkky ja Patti eivät kuitenkaan täysin ole nimiensä orjia ja jokaisesta löytyy vähän jotain muutakin. Jokaiselle nelikosta on annettu oivallisesti ruutuaikaa, jolloin katsoja välittää jokaisesta hahmosta ja heidän seikkailunsa muuttuu kiinnostavammaksi.
     Elokuvan pahis on ilkikurinen Velho (Rainn Wilson), joka on vuosia haaveillut smurffien nappaamisesta. Hän ei kuitenkaan koskaan löydä smurffeja, mikä ei ole ihme, sillä vaikka hän on hyvä taikomaan, ei hän ole älykkäimmästä päästä. Jopa hänen Rontti-kissansa (Frank Welker) osoittaa useasti olevansa fiksumpi, vaikkei koskaan puhukaan kunnolla. Rontti ei ole selkeä paha, mutta tottelee silti Velhon käskyjä ja auttaa tätä smurffien sieppaamisessa. Kaksikko on hauska ja he ovat juuri sopivan erilaiset, jotta heidän tiiminsä toimii läpi filmin. Velholla on myös toinen lemmikki, Monty-lintu (Dee Bradley Baker), joka omistajansa tavoin ei ole mikään järjenjättiläinen.
     Muita hahmoja leffassa ovat smurffikylän viisas ja vanha päällikkö Suursmurffi (Mandy Patinkin), joka toimii elokuvan kertojana; toisen smurffikylän johtaja Smurffipaju (Julia Roberts); kovista esittävä Smurffimyrsky (Michelle Rodriguez); sekä ärsyttävän energinen Smurffikukka (Ellie Kemper).

Smurffit: Kadonnut kylä on huima parannus vuoden 2011 The Smurfs -leffaan verrattuna. Kun mukana ei ole aitoja ihmisiä, vaan koko filmi on toteutettu animaationa, on sitä mukavampi katsoa, eikä se aiheuta samalla lailla myötähäpeää. Elokuvan lapsellisuus ei tunnu yhtä oudolta, kun kyseessä on animaatio, vaan se tuntuu täysin hyväksyttävältä. Harmillisesti paikoitellen teoksen tunnelmasta huomaa, että se on tehty lähestulkoon pelkille lapsikatsojille, eikä vanhempia ole mietitty melkein ollenkaan. Kyseessä ei siis ole kunnon koko perheen elokuva, kuten vaikkapa Walt Disneyn tai Pixarin teokset, jotka saattavat koskettaa aikuisia jopa enemmän kuin lapsia. Älykkyyttä tai oikeasti kiehtovia teemoja ei ole mukana, vaan elokuvassa vain mennään nopeatempoisesti eteenpäin, ja lapset voivat olla innoissaan, kun smurffikaverit kohtaavat erilaisia "vaaroja". Kuitenkin jos tätä vertaa viime vuoden Trollsiin (2016), joka oli vain lapsille tarkoitettua ylienergistä kohellusta, on Smurffit: Kadonnut kylä enemmän aikuisten mieleen. Tätä katsoessa ei nimittäin tunnu siltä kuin tyhmentyisi, kuten Trollsin aikana kävi.

Vauhtia elokuvassa tosiaan riittää, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Seikkailusta on saatu aikaan kiinnostavan mukaansatempaava ja viihdyttävä, jolloin sitä seuraa mielellään, vaikkei kovin kummoisesta kokonaisuudesta ole kyse. Elokuva jopa tarjoaa parit naurut, eikä aikuiskatsojaa haittaa, vaikka monet vitsit liittyvätkin pääasiassa toilailuun. Lapsille filmistä koituu varmasti paljon riemua. Mukana on hieman jopa sydäntä ja pientä koskettavuutta, joka voi toimia herkimmille katsojille. Minä en erityisemmin välittänyt itse kadonneesta kylästä ja sen asukeista, mutta ne sopivat tarpeeksi hyvin mukaan ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Tylsiä kohtia ei mukana ole, vaan Smurffit: Kadonnut kylä viihdyttää loppuun asti, jolloin siitä jää suurimmaksi osaksi positiivinen tunne. Mukana on kuitenkin pari rasittavaa hetkeä ja kliseisen tanssinumeron olisi voinut jättää kokonaan pois. Kyseessä ei ole mikään maailmaa mullistava elokuva, mutta tarpeeksi kelpo, jotta sen voisi katsoa sujuvasti toistekin ja sille voisi tehdä jatkoa.

Elokuva on animoitu erittäin mainiosti. Vaikkei mukana olekaan samalla lailla yksityiskohtia kuin Disneyn ja Pixarin leffoissa, on visuaalinen tyyli otettu alkuperäisistä sarjakuvista, jolloin sitä on entistä mukavampaa katsoa. Itse smurffit ovat aika tylsän näköisiä, mutta Velho näyttää hassulta ja hänen Rontti-kissansa on suloinen. Elokuva on todella värikäs, mistä pidin erittäin paljon. Äänimaailma leffassa on mainio. Musiikeista vastaa Christopher Lennertz, jonka sävellykset sopivat filmiin, mutteivät jää lainkaan mieleen. Sen sijaan mukaan otettu Meghan Tarinorin ärsyttävä kappale "I'm a Lady" saattaa jäädä jumputtamaan päähän, vaikkei sovikaan elokuvaan yhtään. Smurffit: Kadonneen kylän on ohjannut Kelly Asbury, joka aiemmin tehnyt lähinnä piirtäjän hommia, mutta on myös ohjannut animaatiot Spirit: Stallion of the Cimarron (2002), Shrek 2 (2004) ja Gnomeo & Juliet (2011). Tässä Asbury on tehnyt ihan kelpoa työtä, minkä lisäksi hän ääninäyttelee nopeasti nähtävää Utelias-smurffia.

Yhteenveto: Smurffit: Kadonnut kylä on viihdyttävä seikkailu, jota seuraa mielellään, mutta joka ei tarjoa sen ihmeellisempiä tunteita. Vauhtia ja hassuja tilanteita riittää lapsille, joille elokuvasta syntyy varmasti paljon iloa, mutta aikuiskatsojia ei ole mietitty kovin paljoa tekovaiheessa. Leffassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Smurffikaverukset ovat oivallisen erilaisia toisistaan, jolloin heitä ei sekoita keskenään, ja heidän toilailujaan on huvittavaa katsoa. Myös tarinan pahis Velho on mainio, minkä lisäksi kissafanina olin innoissani söpöstä Rontti-katista. Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs ja ihanan värikäs elokuva. Animointi on upeaa, vaikka itse smurffit ovatkin hieman tylsän näköisiä. Smurffit: Kadonnut kylä on hyvä tapa saada uusi sukupolvi innostumaan sinisistä olennoista ja se toimii luultavasti vanhoille smurffien ystäville, mutta muuten se voi jättää hieman kylmäksi. Se on kuitenkin huima parannus näyteltyyn versioon verrattuna ja kyllä sille voisi joskus tehdä jatkoa. Pidän todella paljon siitä, että vanhoista sarjakuvista tehdään 2000-luvulla uudelle sukupolvelle animaatioita, kuten The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus - 2011), Astérix: Le Domaine des Dieux (Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho - 2014) - jota ei harmillisesti löydy Suomessa alkuperäiskielellä - ja The Peanuts Movie (Tenavat-elokuva - 2015). Toivon, että seuraavaksi Yhdysvalloissa tehtäisiin animaatiot Morrisin luomasta "Lucky Luke" -westernsarjakuvasta (1946-) ja Bill Wattersonin "Calvin and Hobbesista" ("Lassi ja Leevi" - 1985-1995). Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smurfs: The Lost Village, 2017, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Kerner Entertainment Company, LStar Capital, Wanda Pictures

Arvostelu: Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016)

LEMMIKKIEN SALAINEN ELÄMÄ

THE SECRET LIFE OF PETS

Ohjaus: Chris Renaud ja Yarrow Cheney
Pääosissa: Louis C.K. Eric Stonestreet, Kevin Hart, Jenny Slate, Albert Brooks, Lake Bell, Ellie Kemper ja Steve Coogan
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Minun on pakko myöntää, etten pitänyt Itse ilkimys -elokuvaa (Despicable Me - 2010) kovin ihmeellisenä ja että sen jatko-osa Itse ilkimys 2 (Despicable Me - 2013) oli mielestäni aika huono. Sarjan lisäosa Kätyrit (Minions - 2015) yllätti minut olemalla parempi kuin sarjan "oikeat" elokuvat ja toimi omana seikkailunaan. Universal Picturesin ja Illumination Entertainmentin yhteistyön animaatioelokuvat eivät siis minua suurimmaksi osaksi erityisemmin vakuuttaneet. Kun näin Lemmikkien salaisen elämän mainoksen, niin nauroin kunnolla ja katsoinkin mainoksen useaan otteeseen - joko näyttäessäni sitä muille tai kun halusin nauraa. En kuitenkaan kovin paljoa odottanut sitä kokonaisena elokuvana, sillä kyseisen animaatioyhtiön aiemmat tuotokset eivät olleet vakuuttavia, joten pelkäsin tämänkin olevan aika keskinkertainen. Innostuin kuitenkin, kun pääsin katsomaan elokuvan kuukauden ennakkoon. Ainoa harmi vain, etten voinut keskustella kuukauteen kenenkään kanssa elokuvasta, sillä kukaan muu ei ollut vielä nähnyt sitä...

Max-koiran elämä on täydellistä hänen omistajansa Katien kanssa... kunnes Katie tuo kotiin uuden koiran, Duken, joka alkaa tunkeilla Maxin reviirille.

En erityisemmin pidä koirista, ainakaan livenä. Videoissa niiden juoksentelua ja pomppimista on hauska katsoa, mutta olen henkilökohtaisesti kissaihminen. Silti elokuvan päähenkilö Max oli aika hellyyttävä tyyppi, vaikka hänessä olikin ilkeä piirre, josta en oikein perustanut. Maxin äänenä kuullaan Louis C.K. ja hänen äänensä toimii hyvin hahmolla. Hänen omistajaansa Katiea - jota ei tosin nähdä paljoa - esittää Ellie Kemper.
     Maxin kotiin uutena tullutta Dukea ääninäyttelee Eric Stonestreet. Luulin alussa, että Duke olisi elokuvan pahis, mutta oli positiivinen yllätys, ettei asia menekään niin yksinkertaisesti, vaan Duke ja Max joutuvat toimimaan myös yhdessä selviytyäkseen monista tapahtumista. Jos Chewbacca olisi koira, hän olisi Duke.
     Maxin naapurissa asuu Gidget-hauva, joka on aivan rakastunut Maxiin. Hahmo on hyvä, mutta häntä esittävän Jenny Slaten ääni käy välillä todella rasittavaksi.
     Muita eläimiä, joita seikkailuun lähtee, ovat koirat Mel (Bobby Moynihan) ja Buddy (Hannibal Buress), joilla on kummallakin erilaiset stereotypiset koiraominaisuudet, sekä vanhempi Pappa-koira (Dana Carvey), kuten myös kissa Chloe (Lake Bell), joka ei paljoa välitä mistään, hamsteri Norman, joka etsii kotiaan talon ilmastointikanavissa ja Tiberius-haukka (Albert Brooks), jolle tuottaa vaikeuksia olla syömättä muita hahmoja, peto kun sattuu olemaan. Näistä eläinhahmoista suosikkejani olivat Tiberius syömisongelman takia ja Chloe, joka on niin stereotypinen kissahahmo kuin vain voi olla.
     Pahiksena nähdään söpö pupu Lumipallo, joka muuttuu vähemmän söpöksi, kun hahmo alkaa puhua. Lumipallon äänenä kuullaan nimittäin stand-up -koomikko Kevin Hart ja hänen tapansa puhua on todella tunnistettavissa. Ehkä hän päätti tarkoituksella puhua sillä lailla, jotta varmasti kaikki tunnistavat hänet. Hartin korkeat äänet ja kiukkuaminen käy välillä todella ärsyttäväksi. Muuten hahmo on ihan toimiva. Muita pahiksia ovat Lumipallon johtamat, alamaailmassa asuvat, hylätyt lemmikit, joita ihmiset ovat koetelleet kaltoin. Katsojana kykenee ymmärtämään, miksi monet eläimistä niin vihaavat ihmisiä.

Jos näitte Lemmikkien salaisen elämän ensimmäisen mainoksen, niin olette jo nähneet kokonaisen pätkän elokuvasta. Elokuvan alussa näytetään New Yorkia, samalla kun Max kertoo tarinansa siitä, miten päätyi omistajansa luokse. Max ihmettelee, että minne Katie lähtee aina aamuisin ja jää odottamaan ulko-oven eteen, että hän tulisi takaisin. Samaan aikaan naapuritkin lähtevät töihin ja lemmikit jäävät yksin. Siitä päästäänkin mainoksessa näytettyihin pätkiin, joissa lemmikit toilailevat yksin kotonaan. Ei kuitenkaan mitään hätää. Vaikka olisitte nähneet kyseisen mainoksen, niin se ei silti pilaa elokuvaa teiltä, sillä vasta mainoksessa näytetyn osion jälkeen itse tarina lähtee liikkeelle. Katie saapuu kotiin Duken kanssa ja koirat eivät tule ollenkaan toimeen keskenään. Seuraavana päivänä ulkona Duken ja Maxin tapellessa, koirakaksikko joutuu hylättyjen eläinten käsiin, joilla on huima idea tuhota kaikki ihmiset. Maxin talon naapureiden lemmikit lähtevät Gidgetin johdolla etsimään Maxia ja siitä tässä elokuvassa on kyse - pelastusseikkailusta.

Vaikka ymmärtää, että Max haluaisi olla ikuisesti kahdestaan Katien kanssa, niin silti tapa, jolla hän kohtelee Dukea, on aika julma, jolloin elokuvan päähenkilöä on vaikea pitää täysin hyviksenä. Jos Max olisi ollut ystävällinen uudelle koiralle, ei heidän tarvitsisi kohdata vaaroja, joihin he elokuvassa joutuvat. Tässä onkin siis opetus kaikille: olkaa kivoja tuntemattomille tai muuten voitte joutua vaikkapa hengenvaaraan. Elokuva ei paljoa pysähtele, kun se lähtee käyntiin. Se on hyvä asia, ei vain sen takia, ettei katsoja kyllästy, vaan sen takia, että lapsikatsojan innostus pysyy aivan varmasti kaiken aikaa. Elokuva ei onneksi kuitenkaan kiirehdi. Se on myös loppujen lopuksi hyvän mielen elokuva ja jaksaa naurattaa useasti.

Lemmikkien salainen elämä on animoitu aivan täydellisesti. Elokuva ei ole niin todellisen näköinen kuin monet Pixarin elokuvat ja koko keston ajan tietää katsovansa animaatiota. Animaatiojälki on silti todella upeaa. Hahmojen design on tyylikäs ja pidän eläinten sarjakuvamaisista ulkonäöistä. Eläinten turkkien jokainen karva näkyy erittäin selkeästi ja elokuva on muutenkin hyvin yksityiskohtainen. Laajat kuvat New Yorkista ovat todella näyttäviä. Elokuva on myös erittäin värikäs, mistä minä pidin kovasti. Musiikista vastaa Alexandre Desplat ja hän on tehnyt hyvää työtä sävellyksen parissa. Elokuva on myös leikattu hyvin ja yllättävää kyllä, mutta 3D toimi! Istuin aika lähellä valkokangasta, enkä nähnyt kovin paljoa kankaan ympärillä olevaa tyhjää tilaa, jolloin elokuva tuntui olevan lähempänä minua. 3D-tehostetta on käytetty hyvin ja alun New York -kuvissa tuntuu siltä kuin penkki olisi irti lattiasta ja leijuisi talojen välissä. Monta kertaa myös asioita lentää päin näköä ja pakko sanoa, että jopa säikähdin hieman, kun krokotiilin suu loksahtaa kiinni silmänräpäyksessä aivan nenäni edessä. Näin 3D-tehostetta kuuluu käyttää. Tämä oli ehdottomasti paras 3D-kokemukseni elokuvateatterissa!

Elokuvaa ennen näytetään lyhytelokuva "Kätevät kätyrit", jossa seikkailevat (mitkä muutkaan kuin) Itse ilkimys -sarjan (2010-) minionit, eli kätyrit. Siinä tutut keltaiset hölisijät näkevät televisiossa mainoksen sekoittimesta, joka heidän on aivan pakko ostaa. Heillä ei kuitenkaan ole rahaa, joten mikä neuvoksi? Minionit päättävät auttaa vanhuksia pihan siistimisessä ja se ei tietenkään mene, niin kuin toivoisi. Lyhärikin on hyvin animoitu ja 3D-tehoste toimii, mutta kun härdelli alkaa, niin ruudulle pamahtaa niin paljon asioita, että on hieman vaikea pysyä perässä kaikesta. Ihan kiva lyhytelokuva, mutta haluaisin katsoa sen uudestaan 2D:nä, jotta saisin paremman käsityksen kaikesta, mitä siinä tapahtuu. Itse elokuvaankin on minion pitänyt tunkea mukaan ja lyhärissä nähty puutarhatonttu on nähtävissä myös elokuvassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on lyhytelokuvia, sekä niiden teosta kertova pätkä, musiikkivideo "Lovely Day", "Hot Dog" -kappaleen laula mukana -versio, Sing-elokuvan (2016) traileri, elokuvan tekijöistä kertova "The Humans That Brought You 'Pets'", ääninäyttelijöistä kertova "Animals Can Talk: Meet the Actors", erilaisista lemmikeistä kertova "All About the Pets", koirien ulkonäön siistimisestä kertova "Hairstylists to the Dogs", sekä animaation teosta kertovat "How to Make an Animated Movie" ja "Anatomy of a Scene",

Yhteenveto: Lemmikkien salainen elämä on parempi elokuva kuin odotin. Se on todella hyvä, vaikka odotin sen olevan lähinnä vain viihdyttävä. Yksi parhaista asioista katselukokemuksessani oli, etten tiennyt juonta etukäteen. Tarina on hyvä ja tavallaan pidän siitäkin, ettei päähenkilö ole täysin puhtoinen, mutta välillä taas tuntui, että päähenkilö muistutti enemmän kiusaajaa, etenkin koirapuistokohtauksessa. Lähes jokaiselle hahmolle on luotu omanlainen persoona, jotka toimivat. Harmi vain, ettei elokuvan pahispupu oikein toimi. En ole aiemmin pitänyt Kevin Hartia kovin ärsyttävänä, mutta tässä hän oli paikoitellen sietämätön. Animointijälki on upeaa ja tämä on ehdottomasti paras 3D-elokuva, jonka olen kokenut. Viekää lapsenne katsomaan Lemmikkien salainen elämä, sillä tekin pidätte siitä!

Muistakaa jäädä saliin, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana näkyy lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2016 - Muokattu: 5.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Secret Life of Pets, 2016, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Fuji Television Network, Dentsu