Näyttelijät: Emma Mackey, Jamie Lee Curtis, Jack Lowden, Julie Kavner, Kumail Nanjiani, Spike Fearn, Albert Brooks, Woody Harrelson, Rebecca Hall ja Ayo Edebiri
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja:
Ella McCay on James L. Brooksin ohjaama ja käsikirjoittama draamakomedia. Marraskuussa 2023 Brooks ilmoitti työstävänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2010 How Do You Know'n. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja lopulta Ella McCay sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 2025. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin tammikuussa, mutta kun leffa sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin lippuluukuilla, se päätettiin julkaista suoraan Disney+ -palvelussa. Nyt leffa onkin saapunut kotikatsottavaksi ja itse olen odottanut elokuvan näkemistä kiinnostuneena - alun perin lupaavan työryhmän ja näyttelijäkaartin takia ja viime aikoina nähdäkseni, onko leffa niin kehno esitys kuin maailmalta kantautuneet puheet sanovat. Katsoinkin Ella McCayn heti sen julkaisupäivänä.
Kun kuvernööri Moore on siirtymässä ministeriksi, hänen paikkansa siirtyy hänen lähimmälle avustajalleen, Ella McCaylle. Ellan aloittaessa virkakautensa, hän joutuu samalla tasapainoilemaan siviilielämänsä vaikeuksien kanssa.
Pääroolissa Ella McCayna nähdään Emma Mackey, minkä on vaikea kuvitella olevan sattumaa, sillä niin samanlaiset roolihahmon ja tämän näyttelijän nimet ovat. Ella on kolmikymppinen nainen, joka työskentelee kuvernööristä seuraavana, eli Ellalle aukeaakin unelmapaikka, kun kuvernööri Moore (Albert Brooks) siirtyy uusiin tehtäviin ministeriksi. Homma on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo, mitä ei auta yhtään siviilielämän vaikeudet. Ella on oiva hahmo, mutta Mackey kompuroi hieman roolissaan. Mackeyn ongelmaksi muodostuu erityisesti leffan kömpelöllä dialogilla täytetty käsikirjoitus.
Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall ja Woody Harrelson Ellan vanhempina Clairena ja Eddienä, Spike Fearn Ellan pikkuveljenä Caseyna ja Jamie Lee Curtis Ellan tätinä Heleninä, Jack Lowden Ellan aviomiehenä Ryanina, Kumail Nanjiani Ellan kuskina ja henkivartijana Nashina, sekä Simpsonit-animaatiosarjasta (The Simpsons - 1989-) Marge-äidin äänenä tunnettu Julie Kavner Ellan sihteerinä Estellenä. Kyseessä on ensimmäinen rooli lähes kahteen vuosikymmeneen, kun Kavner näyttelee kameran edessä eikä pelkkänä äänenä, joskin hän toimii samalla myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijöiden työ on vaivaannuttavan ailahtelevaa, aivan kuin näyttelijäkaarti ei olisi samalla aaltopituudella sen suhteen, kuinka dramaattiseksi tai komedialliseksi elokuva on tarkoitettu. Erityisesti yleensä mainio Harrelson ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Lowden ovat kiusallisen kehnoja Ellan elämän ruikuttavina miehinä.
En enää ihmettele, minkä takia Ella McCay sai niin torjuvan vastaanoton, että sen maailmanlaajuinen teatterikierros peruttiin viime tipassa ja lopulta leffa dumpattiin aika vähin äänin Disney+:n valikoimiin. Paperilla kaikki vaikuttaa hyvältä. Näyttelijät ovat nimekkäitä ja lahjakkaiksi itsensä osoittaneita, ja ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Hellyyden ehdoilla -elokuvasta (Terms of Endearment - 1983) kolme Oscar-palkintoa voittanut James L. Brooks, jolla on katalogissa myös roppakaupalla hauskoja Simpsonit-jaksoja. Tämän kaiken huomioon ottaen Ella McCay on jotenkin... nolo. Ei se mikään totaali pohjanoteeraus ole, mutta heikko esitys lähes kaikin tavoin.
Elokuva on kömpelö niin komediana, draamana kuin kantaaottavana kertomuksena naiseudesta poliittisessa ympäristössä. Tunnelma on levällään. Dramaattiset kohtaukset ovat joko siirappisia tai väkinäistä nyyhkyilyä. Komediaosasto taas aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Eikä siis siksi, että hahmot olisivat myötähäpeällisen hauskoja, vaan siksi, että tämänkö on muka tarkoitus olla hauskaa? Ja kun tarina yrittää kertoa nuoren naisen vaikeuksista patriarkaattisessa poliittisessa ympäristössä, on kiusallisenkin selvää, että leffa on yli 80-vuotiaan miehen tekemä.
Myös tarina ontuu ja pahasti. Pohjana oleva kertomus Ellan urahaasteiden ja siviilielämän ongelmien setvimisestä on lupaava, mutta se esitetään töksähdellen ja omituisesti ajassa hyppien. Hahmojen väliset konfliktit tuodaan esille kehnon dialogin kautta - sellaisen, kun katsojalle tarvitsee selittää, mikä hahmojen välejä hiertää, jolloin hahmot pohjustavat tuntemuksiaan tavalla, jota ei tosielämässä tapahtuisi. Dialogi on muutenkin paikoitellen pöyristyttävän kehnoa ja jäykkää. Tämän katsojaltaan pitkää pinnaa vaativan elokuvan läpikahlausta ei auta totaalisen turha sivujuoni Ellan pikkuveljestä, joka ei suostu poistumaan kotoaan ja joka haikailee rakastamansa naisen perään.
Sentään Ella McCayn tekniseltä osastolta löytyy positiivista sanottavaa. Jos jotain, niin elokuva on osaavasti kuvattu. Lavastukset ovat mainiot ja asut tyylikkäät. Efekteistä huomioni herätti Ellan poliittisia aikomuksia kuunneltuaan tylsistyneenä nukahtaneen henkilön digikuola. Kaikkea ne tehostevelhot pääsevät tekemään. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat täysin yhdentekevät. Tämä tuntuu vain helppojen rahojen perässä tehdyltä välityöltä Zimmerille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ella McCay, Yhdysvallat, 2025, 20th Century Studios, Gracie Films, TSG Entertainment
Näyttelijät: Robert De Niro, Cybill Shepherd, Jodie Foster, Albert Brooks, Peter Boyle, Harry Northup, Leonard Harris, Harvey Keitel ja Martin Scorsese
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16
"You talkin' to me?"
Taxi Driver, eli suomalaisittain Taksikuski on Martin Scorsesen elokuva. Paul Schrader työsti elokuvan käsikirjoituksen ja aluksi ohjaajaksi kaavailtiin John Miliusta ja Irvin Kershneriä, kunnes Scorsese nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät kesän 1975 pahimman lämpöaallon aikaan, samalla kun New York takelteli rahaongelmien kanssa. Leikkauksessa Scorsese tappeli pitkään Motion Picture Association of American kanssa loppuhuipennuksesta, jonka MPAA tuomitsi liian väkivaltaiseksi. Steven Spielbergin ehdotuksesta Scorsese muutti kohtauksen värimaailmaa ja sai sen lopulta läpi tarkastelusta. Taksikuski sai maailmanensi-iltansa 8. helmikuuta 1976 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja yleisön ylistämä hitti, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, naissivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen Golden Globe -ehdokkuudet ja voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun, sekä josta on vuosien varrella muodostunut ehta klassikko. Leffalla oli myös ikävät seurauksensa, siitä inspiroituneen John Hinckley Jr:n nimittäin yritettyä salamurhata presidentti Ronald Reaganin. Itse katsoin Taksikuskin ensimmäistä kertaa vasta loppuvuodesta 2019, kun tuolloin ilmestynyttä Joker-leffaa verrattiin siihen. Pidin paljon näkemästäni ja kun huomasin Taksikuskin täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.
Unettomista öistä kärsivä Vietnamin sotaveteraani Travis Bickle hankkii töitä taksikuskina. Seuratessaan rappiolla olevaa New Yorkia ja sen asukkaita, Travisin mielihalut muuttuvat yö yöltä väkivaltaisemmiksi.
Päärooliin Travis Bickleksi valikoitui Robert De Niro, joka oli näytellyt jo Scorsesen aiemmassa leffassa Sudenpesä (Mean Streets - 1973) ja joka oli juuri voittanut Oscarin suorituksestaan Kummisetä osa II:ssa(The Godfather Part II - 1974). Yleensä Oscar-voitto nostaa näyttelijöiden palkkiota, mutta De Niro suostui Taksikuskiin pienemmällä tienestillä, sillä piti käsikirjoituksesta niin paljon. Mies valmistautui rooliinsa työskentelemällä oikeasti taksikuskina New Yorkissa, samalla kun hän kuunteli rikollisen Arthur Bremerin päiväkirjaa. De Niron mukaan yksi ainoa matkustaja tunnisti kuskinsa. De Niro oli nappivalinta rooliin ja ansaitsi kyllä uudet palkintoehdokkuutensa. Hän tulkitsee erinomaisesti vaativan hahmonsa alati synkkenevää mielentilaa. Travis on Vietnamin sotaveteraani, jota traumat eivät jätä rauhaan ja joka ei meinaa sopeutua takaisin yhteiskuntaan. Kun mies vielä taksiöinään huomaa, kuinka rapistuneet New York ja sen asukkaat ovat, hän kokee tarvetta tehdä asialle jotain - vaikka sitten aseiden kanssa. Travis on hienosti kirjoitettu ja monisävyinen hahmo, jota ei sinänsä kannusta, mutta jota voi jopa ymmärtää pimeämpinäkin hetkinä.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Leonard Harris presidenttiehdokas Palantinena, Cybill Shepherd tämän vaalikampanjaa New Yorkissa hoitavana Betsynä, Jodie Foster alaikäisenä prostituoituna Easyna, Harvey Keitel tämän parittajana Sportina, sekä itse Martin Scorsese yhtenä Travisin asiakkaana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti. Kuvausten aikaan vasta kaksitoistavuotias Foster näytti heti ällistyttävät lahjansa. Jos Travisin rooli on jo näyttelijälleen vaikea, on taatusti vaikea saada noin nuori esittämään uskottavasti ihmiskaupan uhriksi joutunutta, ilman että lasta traumatisoi siinä samalla. Foster on myöhemmin sanonut, että De Niro toimi kuvauksissa hänen mentorinaan ja suojelijanaan.
Taksikuski ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kyseessä on upea psykologinen trilleri, joka kaivautuu todella väkevästi yhteiskunnan ongelmiin, mikä synnyttää Travis Bicklen kaltaisia ihmisiä. Kyseessä on myös aikamoinen uppoutuminen synkeään mielenmaisemaan, joka herättää taatusti monenlaisia tunteita katsojassa. Toisinaan Travis näyttäytyy huonossa valossa, toisinaan taas häntä voi ymmärtää. Ja toisinaan hän vaikuttaisi jopa olevan selväjärkisin henkilö kohtauksessa. Kun mies ajelee ympäri New Yorkia öisin, hänen takapenkillään istuu erilaisia asiakkaita ja hän katselee ympärillä olevaa kaupunkia, katsojaan tarttuu sama ällötys näkemäänsä ja kuulemaansa kohtaan. Travis kokee, että kaupunki tarvitsee puhdistuksen ja kun jopa presidenttiehdokkaan lupailut ovat pelkkiä tyhjiä sanoja, mies päättää ottaa asiat omiin käsiinsä.
Elokuva on myös varsin riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, ja kuinka tuhoavaa se voi olla. Travis yleensä vain seuraa muita etäältä ja hänen yrityksensä kommunikoida muiden kanssa näyttäytyvät usein kiusallisina. Kaikki tämä tekee Travisista kuin räjähtämäisillään olevan painekattilan. Taksikuski kasvattelee jännitettään tehokkaasti edetessään, kunnes helvetti pääsee irti rujossa loppuhuipennuksessa. Elokuvan kruunaa mielestäni sen epilogi, joka pistää katsojan pohtimaan, tapahtuivatko viimeiset minuutit oikeasti, vai olivatko ne Travisin mielikuvituksen tuotetta?
Elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta tosiaan Martin Scorsese, jolle Taksikuski oli todellinen läpimurto Hollywoodiin. Scorsesen työ on läpikotaisin väkevää, mitä auttaa toki Paul Schraderin vahva käsikirjoitus. Leffa on myös teknisesti pätevä. Se on taitavasti kuvattu ja onnistuneesti valaistu, jolloin synkkyyksien keskeltä näkee aina kaiken tarvittavan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja rapistuneet, korostaen visuaalisesti elokuvan synkkyyttä. Puvustus on oivaa ja maskeeraus mainiota. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty Bernard Herrmannin tunnelmoivia musiikkeja myöten. Taksikuski jäi Herrmannin viimeiseksi työksi ja mies menehtyi vain tunteja sen jälkeen, kun elokuvan musiikit oli saatu nauhoitettua. Herrmann saikin postuumisti parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Taxi Driver, Yhdysvallat, 1976, Columbia Pictures, Bill/Phillips, Italo/Judeo Productions
Ohjaus: Nicolas Winding Refn Pääosissa: Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston, Albert Brooks, Oscar Isaac, Kaden Leos, Ron Perlman ja Christina Hendricks Genre: rikos, draama Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 18
Drive perustuu James Sallisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Tuottajakaksikko Marc Platt ja Adam Siegel innostuivat kirjasta ja hankkivat sen elokuvaoikeudet. Alunperin ohjaajaksi valittiin Neil Marshall ja pääosassa oli tarkoitus nähdä Hugh Jackman, mutta he kuitenkin jättivät projektin vuonna 2010. Jackmanin korvasi Ryan Gosling, joka sai ensimmäistä kertaa urallaan valita ohjaajan elokuvalle. Gosling valitsi tanskalaisen Nicolas Winding Refnin, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2010. Lopulta Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten. Refn voitti Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon, minkä lisäksi elokuvaa kehuttiin paljon. Kehut jatkuivat kriitikoiden keskuudessa, kun elokuva sai teatterilevityksen ympäri maailman, mutta maksavalle yleisölle elokuva tuotti ristiriitaisia tunteita, sillä monet odottivat puhtaampaa toimintakaahailua. Itse näin Driven ensimmäisen kerran muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Ostin leffan ja olen katsonut sen kerran uudestaan, jolloin pidin siitä vielä enemmän. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Driven uudestaan ja arvostelemalla sen.
Päivisin Hollywood-elokuvien stuntteja tekevä ja autoja korjaava nimetön mies ajaa öisin rikollisten pakokuskina. Kun mies rakastuu naapuriinsa, hänen täytyy keksiä itselleen pakoreitti alamaailmasta.
Yleensä romanttisista elokuvista, kuten The Notebook - Rakkauden sivuista (The Notebook - 2004), Hölmöstä, hullusta rakkaudesta(Crazy, Stupid, Love. - 2011) ja La La Landista (2016) tunnettu Ryan Gosling tekee Drivessa hyvin erilaisen roolin synkkänä ja nimettömänä kuskina, joka käyttää ajotaitojaan niin hyvään kuin pahaan. Gosling sopii osaan täydellisesti. Kuski harvemmin puhuu mitään ja pyrkii pitämään ilmeensä jatkuvasti peruslukemilla, joten Goslingin täytyy vielä enemmän panostaa pieniin eleisiin ja ilmeisiin. Hän näyttelee todella vahvasti jo pelkillä silmillään ja viestii katseillaan kaipuuta tavalliseen elämään. Kuski nappaa katsojan kyytiinsä heti elokuvan alussa ja välittömästi katsoja toivoo näkevänsä, että kuski pääsisi irtautumaan rikollisesta elämästä ja löytämään onnen.
Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Irenenä, kuskin naapurina, johon tämä ihastuu, Kaden Leos Irenen poikana Beniciona, uusimmasta Star Wars -trilogiasta (2015-2019) tuttu Oscar Isaac vankilassa viruvana Irenen miehenä Standardina, Breaking Badin (2008-2013) tähti Bryan Cranston kuskille hommia antavana Shannonina, sekä Ron Perlman ja Albert Brooks alamaailmaan kuuluvina Ninona ja Bernienä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä. Isaac vakuuttaa rikkinäisenä roistona, kun taas Mulligan tuo aitoa herkkyyttä niin kuskin elämään kuin elokuvaan Irenenä. Perlman ja Brooks ovat nappivalinnat julmiksi rikollisiksi.
Ei ole ihme, ettei Drive mennyt läpi isolle yleisölle. Elokuvan traileri antaa herkästi kuvan The Transporterin (2002) kaltaisesta toimintaviihteestä, missä kivikasvoinen Gosling kaahailee pitkin öisiä Los Angelesin katuja ja vetää pahiksia turpaan. Leffa ei todellakaan ole helppoa viihdettä, eikä siinä edes lopulta ole kovin montaa kaahailukohtausta. Turpaanvedot eivät ole kevyttä toimintaa, vaan tappelut ovat brutaaleja ja rujoja, eikä niissä kaunistella sitä, mitä käy, kun esimerkiksi tarpeeksi kauan murjoo jalkaa ihmisen päätä vasten. Ääniefekti kallon murtumisesta tuntuu katsojan koko kehossa ja jättää hyvinkin epämiellyttävän tunteen. Siihen on syynsä, miksi leffalla on Suomessa korkea K18-ikäraja.
Vauhdikkaita autotakaa-ajoja ja muita kaahailuja kaipaavat saavat kyllä silti sitä, mitä toivovat. Vaikka näitä hetkiä ei ole montaa, ovat elokuvan ajelut todella vaikuttavaa menoa. Leffa lähtee heti liikkeelle erittäin koukuttavasti paosta ryöstön jälkeen, missä kuski pääsee heti näyttämään taitonsa. Erityisen iskevän kohtauksesta tekee se, että kamera ei poistu auton sisältä lähes lainkaan, mikä tarjoaa tunteen siitä kuin olisi itse kyydissä rikollisten kanssa. Leffan puolessavälissäkin on erittäin näyttävä ja napakka takaa-ajo, missä adrenaliinitasot nostetaan huippuunsa.
Lähinnä tällaisia autorymistelyjä toivovat katsojat saattavat kuitenkin herkästi pettyä siihen, millainen elokuva todella on luonteeltaan. Kyseessä on herkkä, mutta silti vahva kuvaus kuskin elämästä, maailmankuvasta ja haaveista tulevaisuutta kohtaan. Kuski ei tosiaan paljoa puhu tai etenkään selittele, mutta Goslingin huikean roolityön ansiosta katsoja on silti täysin perillä siitä, mitä kuskin mielessä liikkuu. Ihastuttava naapuri voisi olla kuskin toivoma pakoreitti itselleen, mutta eipä rikosbisneksistä noin vain lähdetä kävelemään. Elokuvassa rakennetaan taiturimaisesti jännitystä. Vaikkei loppuhuipennus äidy monien toivomaksi isoksi taistoksi, on jännittävä tunnelma silti todella korkealla. Viimeisen vartin aikana katsoja vain tuijottaa ruutua hievahtamatta, sillä on aivan pakko saada tietää, miten kuskille lopulta käy?
Nicolas Winding Refnin ohjaus on erinomaista. Refn hallitsee pakettia lahjakkaasti, eikä häntä pelota tehdä leffastaan hiljaisempaa, rajumpaa ja herkempää kuin siltä voisi odottaa. Hän ei mielistele massaa ja hyvä niin. Hossein Aminin käsikirjoitus on loistava pohja, mistä Refn ja Gosling voivat ammentaa. Aminin dialogi on erityisen onnistunutta. Sitä ei ole paljon, eikä se ole mitenkään erityisen nokkelaa, vaan onnistuneisuus syntyy siitä, kuinka mukana on juuri niin paljon puhumista kuin leffa vaatii. Visuaalisesti Drive on todella hieno teos. Kuvaus on mestarillista, oli kyse sitten näyttävistä kameraliikkeistä autotakaa-ajojen aikana, kuvasommitteluista keskustelujen aikana tai maalauksellisista maisemakuvista Los Angelesin yöstä. Kuvausta tukee tarkka leikkaus, tyylitelty värimaailma ja valaistus. Puvustajien puolelta on pakko kehua kuskin todella päheää skorpionitakkia, jonka varmasti moni haluaisi pukea päälle leffan jälkeen ja lähteä sitten ajelemaan keskellä yötä. Kallon rusahduksen lisäksi äänimaailma on muutenkin oivallinen ja Cliff Martinez tunnelmoi kutkuttavasti musiikeillaan. Musiikkien puolesta itselleni on kuitenkin aina tarttunut parhaiten elokuvassa käytetty, Chromaticsin aivan mahtava Tick of the Clock -jumputus.
Yhteenveto:Drive on päheän hieno elokuva, jossa Ryan Gosling pääsi vihdoin todistamaan lahjansa vakavassa roolissa. Leffa ei kuitenkaan ole jokaiseen makuun ja jatkuvaa vauhdikasta kaahailua ja toimintaa odottavat luultavasti pettyvät näkemäänsä. Kaahailua kyllä löytyy ja mukana on pari todella tyylikästä takaa-ajoa. Samoin mukana on myös turpaanvetoa, jossa ei yhtään kaunistella menoa, vaan väkivalta on todella brutaalia. Kaahailua ja toimintaa on kuitenkin lopulta aika vähän ja lähinnä filmi on draamateos kuskipäähenkilöstä ja kuinka hän yrittää ensimmäistä kertaa löytää itselleen pakoreittiä. Nicolas Winding Refnin ohjaus on taidokasta ja visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa. Hidas tempo ja hahmovetoinen kertomus saattavat olla toiminnannälkäisille katsojille negatiivinen seikka, mutta itse lumoudun joka katselulla yhä enemmän Driven voimasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Drive, 2011, FilmDistrict, Bold Films, MWM Studios, Marc Platt Productions, Motel Movies, Drive Film Holdings, Oddlot Entertainmente
Ohjaus: Andrew Stanton ja Lee Unkrich Pääosissa: Albert Brooks, Ellen DeGeneres, Alexander Gould, Willem Dafoe, Brad Garrett, Allison Janney, Austin Pendleton, Stephen Root, Vicki Lewis, Joe Ranft, Geoffrey Rush, Bob Peterson, Andrew Stanton, Bill Hunter, Barry Humphries, Eric Bana ja John Ratzenberger Genre: animaatio, seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 7
Finding Nemo, eli suomeksi Nemoa etsimässä on Pixar-yhtiön viides animaatioelokuva. Idea leffalle syntyi ohjaaja Andrew Stantonin kokemista hetkistä, joista hän kirjoitti kalatarinan vuonna 1997 ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Filmin tekoa varten tekijät sukeltelivat paljon oppiakseen vedenalaisesta maailmasta. Oppien pohjalta animaattorit loivat jopa niin aidon maailman, että animaatiota täytyi muokata, jottei se näyttänyt liian realistiselta ja jolloin sarjakuvamaiset kalat eivät pistäisi jatkuvasti silmään huonolla tavalla. Lopulta Nemoa etsimässä ilmestyi loppukeväästä 2003 (Suomessa tosin vasta marraskuussa) ja se oli iso menestys. Teos oli myös kriitikoiden rakastama, minkä lisäksi se oli ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta, joista se voitti yhden (paras animaatioelokuva). Leffa on kaikkien aikojen myydyin DVD-julkaisu ja joidenkin mielestä se on Pixarin paras elokuva. Itse näin elokuvan kokonaan vasta muutama vuosi sitten. Olin ennen ala-astetta nähnyt Steven Spielbergin Tappajahain (Jaws - 1975), joka oli aiheuttanut minulle kammon haita ja veden alla tapahtuvia leffoja kohtaan, joten en pystynyt katsomaan Nemoa etsimässä -filmistä muuta kuin pätkiä. Kuitenkin kun viimein näin elokuvan, pidin sitä aivan mahtavana ja minua harmitti suuresti, etten ollut suostunut katsomaan sitä. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan; viimeksi ennen sen jatko-osan, Doria etsimässä (Finding Dory - 2016) ilmestymistä. Silloin itse asiassa jo aloitin kirjoittamaan arvostelua tästä elokuvasta, mutta en saanut aikaiseksi mitään, sillä ollessani silloin työharjoittelussa paikassa, jossa olin kaiken aikaa koneella, en vain yksinkertaisesti kyennyt tekemään arviota. Mietin kuitenkin, että jonain päivänä kirjoitan Nemoa etsimässä -arvostelun ja elokuussa 2017 päätin vihdoin toteuttaa ajatuksen, jolloin katsoin leffan tyttöystäväni kanssa syntymäpäivänäni. Kun sukeltajat sieppaavat pienen Nemo-kalan, lähtee tämän isä Marlin vaaralliselle matkalle löytääkseen poikansa. Seikkailunsa aikana hän kohtaa unohtelevaisen Dorin, hurjat hait, polttavat meduusat ja ikivanhat kilpikonnat.
Elokuvan päähenkilö Marlin (Albert Brooks) on ylihermoileva isä, joka pelkää koko ajan Nemo-poikansa puolesta ja uskoo omien tiukkojen sääntöjensä olevan ainoa tapa selvitä hengissä. Hän tuntuu pelkäävän muutenkin vähän kaikkea, joten onkin todella mielenkiintoista seurata, miten hän toimii, kun hänen pelkonsa käyvät jatkuvasti toteen. Leffan aikana Marlinin täytyykin kerätä rohkeutensa, jotta hän onnistuu saamaan poikansa takaisin. Marlinin kanssa etsintäreissulle päätyy Dori (Ellen DeGeneres), joka kärsii lyhytmuistinmenetyksestä. Monissa elokuvissa päähenkilöltä löytyy hölmö kaveri, joka on tarkoitettu keventämään leffaa ja tässä filmissä se on Dori. Onneksi kyseessä ei ole sellainen ärsyttävä hölmöilijä, vaan hahmosta löytyy paljon sydäntä läpi elokuvan ja hän pääsee naurattamaan useasti outouksillaan ja intoilullaan. Onhan se pakko myöntää, että parissa kohtaa hänen käytöksensä käy vähän hermoille, mutta pääasiassa hahmo toimii mainiosti ja DeGeneres vetää ääniroolinsa mahtavasti.
Leffan nimikkohahmo Nemolle (Alexander Gould) on onneksi luotu oma juonikuvionsa mukaan, jolloin katsoja pääsee viettämään aikaa hänenkin kanssaan ja etsintäreissulle tulee suuremmin merkitystä, kun välittääkin siitä, joka on hukassa. Hän on nimittäin päätynyt hammaslääkärin akvaarioon ja yrittää paeta sieltä yhdessä muiden kalojen kanssa. Marlinin tavoin myös Nemon täytyy kohdata pelkonsa leffan aikana ja hän pääseekin kokemaan, ettei hänen isänsä säännöt täysin turhia olleetkaan. Hammaslääkärin akvaariossa asustaa paljon kaloja. Porukan johtajana toimii Gill (Willem Dafoe), joka unelmoi pääsevänsä takaisin mereen. Hänen lisäkseen akvaarioporukkaan kuuluvat myös kuplia rakastava Kupla (Stephen Root), säikähtäessään pullistuva Pallo (Brad Garrett), hermoileva Kurlu (Austin Pendleton), siivoushullu katkarapu Jacques (Joe Ranft), pöhkö Meri (Vicki Lewis) ja asioita tarkkaileva meritähti Liisku (Allison Janney), joka nähdään lähinnä liimautuneena akvaarion lasiin. Jokaiselle hahmolle on luotu hauskasti jonkinlainen ominaisuus, mutta jälkikäteen hahmoista muistaa vain muutaman ja pitää tarkkaan pähkäillä, jotta muistaa koko jengin. Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hurjat hait Pomo (Barry Humphries), Ankkuri (Eric Bana) ja Poiju (Bruce Spence), jotka pitävät omaa AA-kokouksia muistuttavaa kerhoa; kilpikonnat Tärsky (leffan ohjaaja Andrew Stanton) ja tämän poika Tyrsky (Nicholas Bird), joiden leppoisa tapa elää tuo voimakkaasti mieleen hipit; pelikaani Nigel (Geoffrey Rush), joka on akvaarion kalojen ystävä; sekä herra Rausku (Bob Peterson), joka on lapsikalojen opettaja. Ja kuten Pixar-elokuvissa on tapana, John Ratzenberger kuullaan tässäkin leffassa ääninäyttelijänä ja tällä kertaa hän esittää kalaparvea, joka tykkää pelata arvoitusleikkiä. Leffassa nähdään myös pari ihmishahmoa, jotka ovat toilaileva hammaslääkäri (Bill Hunter) ja tämän inhottava veljentyttö Klaara (LuLu Ebeling).
Nemoa etsimässä on erinomainen elokuva, joka nappaa nopeasti mukaan seikkailuunsa, eikä päästä kertaakaan irti katsojasta. Tylsiä kohtia ei ole tiedossa, sillä lähes kaiken aikaa tapahtuu jotain. Kun Marlin ja Dori ovat selvinneet yhdestä vaarasta, on aika kohdata seuraava. Ja silloin kun kaksikko pääsee hengähtämään, näytetään Nemon ja akvaariokalojen pakosuunnittelua, johon on saatu oivallista jännitystä mukaan. Katsoja ei kuitenkaan puudu siihen, että vähän väliä tapahtuu jotain, sillä jokainen vauhdikas osio on erilainen kuin edellinen ja kaikki ovat niin mielenkiintoisia, että leffaa seuraa lumoutuneena - etenkin kun vedenalaista maailmaa on hyödynnetty niin taitavasti. Jännittäviä hetkiä on useita, varsinkin haiden kohtaaminen voi tuntua lapsista jännittävältä (kuten myös minusta, vaikka olenkin nähnyt leffan muutaman kerran ja muistan tasan tarkkaan, mitä siinä tapahtuu). Loppuhuipennukseen on myös saatu mainio jännite, joka tekee kokonaisuudesta vielä hienomman. Koskettavuuttakin on saatu mukaan ja jo alun prologilla saadaan katsojat hieman liikuttumaan ja sen avulla ymmärtää Marlinin liioittelevan suojeluvaiston. Mutta vaikka suojeluvaisto tuntuu liioitellulta, niin onko se siinä kohtaa mitenkään liikaa, kun näkee, että oma lapsi siepataan?
Monet vanhemmat kokevat tarinan paljon karmivampana kuin lapset. Siinä missä lapset kokevat hurjan seikkailun, vanhemmat haluavat napata muksunsa tiukemmin lähelleen, ettei mikään veisi heitä pois turvasta. Kidnappauksia tapahtuu todellisessa maailmassa ja tieto siitä tuo oman lisäyksen leffaan, joka toisaalta myös tekee katselukokemuksesta vaikuttavamman. On myös hienoa, miten kaloihin on saatu inhimmillisiä piirteitä, jolloin on hauska bongailla yhteyksiä ihmisten ja kalojen välillä. Aikuiset myös huomaavat aiemmin mainitsemani viittaukset mm. AA-kokouksiin ja hippeihin. Nämä viittaukset ovat todella huvittavia. Elokuva on muutenkin erittäin hauska ja sen aikana pääsee nauramaan usein. Todella kypsä aikuinen kun olen, parhaat naurut leffa tarjoaa minulle lähes aina, kun kaksi lintua kelluvat vedessä ja yhden viereen ilmestyy kupla, jolloin toinen luulee tämän pieraisseen ja lentää pois. Pari heikompaakin vitsiä on mukana, mutta ne toimivat silti muun kokonaisuuden ohessa. Leffaan on saatu mukaan paljon kaikenlaista, mutta se ei koskaan tunnu liian täydeltä. Rytmitys toimii erittäin hyvin, minkä lisäksi ohjaaja Stantonin, herra Rauskua ääninäyttelevän Bob Petersonin ja David Reynoldsin työstämä käsikirjoitus on erittäin hyvä. Mukaan on saatu hienosti katsojaa liikuttavia tunteita.
Nemoa etsimässä on myös animoitu loistokkaasti. Nykypäivän Pixarin tasolle animaatiojälki ei tietenkään ylety, mutta todella tyylikkään näköinen teos on kuitenkin kyseessä. Vedenalainen maailma on näyttävä ja olisi kiehtovaa tietää, miltä se on joskus näyttänyt, kun se kerran oli liian realistinen? Muutamat jutut eivät näytä kovin hienoilta, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Ohjaaja Andrew Stanton on tehnyt mahtavaa työtä leffan hengen kanssa ja saanut aikaan erinomaisen tarinan, joka pitää otteessaan loppuun asti. Animoinnin lisäksi tekninen toteutus on muutenkin onnistunutta. Ääniefektit ovat todella mainiot ja tuovat lisäyksen vedenalaiseen tunnelmaan. Toisin kuin aiemmissa Pixar-yhtiön leffoissa, tällä kertaa säveltäjänä ei toimi Randy Newman, vaan hänen serkkunsa Thomas Newman, joka on tehnyt hyvää työtä musiikkien kanssa. Vaihto tuo myös raikkautta Pixarin musiikkeihin, sillä vaikka Randykin on taitava, alkoivat hänen musiikkinsa (etenkin laulunsa) toistamaan itseään. Tässä filmissä ei kuulla kummankaan Newmanin laulua, mutta lopputekstien aikana soi Robbie Williamsin esittämä "Beyond the Sea" -kappale (näin herra Williamsin konsertin muuten juuri Tampereella).
Pixarin elokuva kun on kyseessä, on mukana tietty paljon piiloviittauksia, eli "easter eggejä" muihin leffoihin, hahmoihin jne. Esimerkiksi California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 on tällä kertaa näkyvissä sukeltajan kamerassa; Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto vilahtaa, kun Gill suunnittelee kalojen pakoa; Toy Storyn Buzz Lightyear -lelu makoilee hammaslääkärin vastaanoton lattialla; aikaansa odotteleva poika nähdään lukemassa Ihmeperhe (The Incredibles- 2004) -sarjakuvaa; "Knick Knack" -lyhytelokuvan merenneito on päätynyt pienoismallilaivan keulaan akvaariossa ja Monsterit Oyn (Monsters, Inc. - 2001) Masi Pallopää sukeltelee lopputekstien aikana kuvan halki. Aikuiset ymmärtävät myös viittauksen Hohtoon (The Shining - 1980) Pomo-hain repliikistä, kun tämä yrittää päästä oven läpi jahtaamaan Marlinia ja Doria.
Yhteenveto:Nemoa etsimässä on loistava ja hauska seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Mukana on paljon jännittäviä tilanteita, hauskoja kohtia ja surullisiakin hetkiä. Vaikka aihe on todella kauhea, on siitä saatu aikaan lapsiystävällinen tarina, joka nappaa heti mukaansa ja tarjoaa jatkuvasti jotain, jolloin aika ei koskaan käy pitkäksi. Mukana ei ole kuitenkaan liikaa, vaan ohjaaja Andrew Stanton ja hänen käsikirjoittajakaverinsa ovat saaneet aikaan erinomaisesti toimivan kokonaisuuden, jossa on oivallinen rytmitys. Hahmoja on paljon, mutta jokaiselle on saatu jokin kiinnostava puoli. Animointi on pääasiassa hienoa ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit sopivat mainiosti mukaan. Suosittelen katsomaan Nemoa etsimässä, jos ette ole sitä vielä nähneet. Perheen pienimmille jotkut kohdat voivat olla liian hurjia, mutta ala-asteen aloittaneet voivat jo helposti katsoa sen. Siinä on hienosti jotain kaikenikäisille, jolloin sitä voi todella kutsua koko perheen elokuvaksi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu pätkä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fontsinuse.com
Finding Nemo, 2003, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Andrew Stanton ja Angus MacLane Pääosissa: Ellen DeGeneres, Albert Brooks, Hayden Rolence, Ed O'Neill, Kaitlin Olson, Ty Burrell, Diane Keaton, Eugene Levy, Idris Elba, Bob Peterson, Andrew Stanton, John Ratzenberger ja Sigourney Weaver Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 7
Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on elokuva, jota en kyennyt pienempänä erityisemmin katsomaan haikammoni takia. Muutama vuosi sitten päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ostaa elokuvan. Olihan se ainoa Pixarin elokuva, jota en silloin omistanut. Onneksi tein niin, sillä kyseessä on nykyään yksi suosikeistani Pixarin tuotannosta. En kuitenkaan erityisemmin innostunut ideasta, että elokuvalle tulisi jatkoa. Lopulta mielenkiintoni alkoi heräillä ja aloin pitää ajatuksesta, että Dorin menneisyyttä avattaisiin. Finding Dory, eli suomennettuna Doria etsimässä, nousikin yhdeksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Saa nähdä, pääsikö se edellisen osan tasolle...
Dori-kala muistaa yllättäen vanhempansa ja lähtee etsimään heitä, kunnes lopulta joutuu itse hankaluuksiin ja hän onkin se, joka täytyy löytää.
Ellen DeGeneres on edelleen loistovalinta Doriksi ja onkin hienoa nähdä hahmo pääosassa. Hahmoon tuodaan hyvin syvyyttä ja hänen menneisyytensä on oikein mielenkiintoinen. Dorin lyhytmuistinmenetysongelmaa käsitellään jälleen hyvin ja etenkin lapsiversiota hahmosta käy kaiken aikaa sääliksi, vaikka kuinka iloisena hänet monesti esitetäänkin. Tietysti myös klovnikala Marlin ja tämän poika - edellisessä elokuvassa kadoksissa ollut - Nemo nähdään taas. Marlinin äänenä kuullaan yhä Albert Brooks, mutta Nemon ääni on vaihtunut Hayden Rolenceen, luultavasti siitä syystä, että alkuperäinen Nemon ääninäyttelijä Alexander Gould oli jo liian vanha rooliin. Gould kuullaan kyllä toisessa, paljon pienemmässä roolissa. Harmi vain, että myös Nemon rooli jää pieneksi ja hahmo enemmänkin vain roikkuu mukana ja antaa jääräpää-isälleen ohjeita.
Uutena tuttavuutena esitellään mustekala Hank, jonka äänenä kuullaan Moderni perhe -sarjasta (Modern Family - 2009-2019) tuttu Ed O'Neill. Hank vaikuttaa aluksi hieman hämärältä tyypiltä ja hän tuntuu auttavan Doria vain hyötyäkseen siitä itse jotenkin, mikä voisi viitata siihen, että kyseessä on elokuvan pahis. Pahis hahmo ei kuitenkaan ole, vaikka haluaakin vain itse hyötyä siitä, että on Dorin apuna. Hank on mainio lisäys ja hahmon kameleonttikykyä on käytetty toimivasti. Dorin vanhempia, Jenniä ja Saulia, esittävät Diane Keaton ja Eugene Levy. Muistelukohtauksissa hahmojen näyttämä huoli tytärtään kohtaan on erittäin hyvin tuotu esille. Valitettavasti muistelukohtauksia tulee yhdessä kohtaa muutama liikaa, jolloin katsojana tulee olo, että nyt Dorin muistisairaudessa vain vellotaan. Onneksi näin käy ainoastaan vain kerran. Ensimmäisestä elokuvasta mukaan palaavat lyhyeksi aikaa tutut hahmot herra Rausku (Bob Peterson) ja kilpikonna Tärsky (Andrew Stanton). Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. likinäköinen valashai Destiny (Kaitlin Olson), sekä kaikuluotausta opetteleva maitovalas Bailey (myös Moderni perhe -sarjasta tuttu Ty Burrell). Merileijonat Fluke (Idris Elba) ja Rudder (Dominic West) ovat ihan viihdyttävä lisä, mutta merileijonista paras on hieman vajaalta vaikuttava Gerald (Torbin Xan Bullock). Elokuvassa kuullaan myös tietty jokaiseen Pixar-elokuvaan äänensä antanut John Ratzenberger, sekä omaksi yllätyksekseni Sigourney Weaver omana itsenään. Elokuvan alussa Dori yrittää harjoitella itsensä esittelemistä lapsena. Muistiongelma tuodaan esille samantien. Ei aikaakaan, kun Dori eksyy vanhempiensa luota ja lähtee etsimään heitä. Koskettavan montaasin aikana nähdään kuinka Dori kasvaa aikuiseksi, eikä vieläkään löydä äitiään ja isäänsä. Etsiessään hän törmää Marliniin, joka etsii poikaansa Nemoa. Tästä päästäänkin monille tuttuun tarinaan. Vuosi Nemoa etsimässä -elokuvan tapahtumien jälkeen Dori asustaa Marlinin ja Nemon kanssa. Eräänä aamuna hän muistaa vanhempansa ja päättää lähteä etsimään heitä. Matka vie ystävykset merieläinpuistoon, jossa he joutuvat erilleen.
Alku on koskettava ja paikoitellen hieman synkkä, mikä vaikuttaa todella lupaavalta. Valitettavasti elokuva vaihtaa tunnelmaa iloisempaan hyvin nopeasti ja pysyy siinä lähestulkoon aina loppuun asti. Surullisempia hetkiä löytyy, mutta ne ovat pääasiassa muisteluita. Seikkailua toki on mukana, muttei ihan niin toimivasti kuin edellisessä elokuvassa. Kun edellisessä elokuvassa kaiken aikaa oli tapahtumassa jotain mielenkiintoista, niin tässä ei ihan niin käy. Parissa kohtaa elokuva jopa hieman viivytteli. Doria etsimässä on paljon selkeämmin lasten seikkailuleffa kuin koko perheen animaatio. Aikuisille suunnattuja vitsejä löytyy oikeastaan vain yksi - tosin aivan täydellinen sellainen - mutta muuten keskitytään pääasiassa lapsiyleisön miellyttämiseen.Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) jaZootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) osoittivat, että animaatioita voi tehdä oikeasti minkä ikäisille tahansa ja olisin toivonut, että sekä Disney että Pixar olisivat pysyneet niiden suunnalla. Lapsia tämä voi jännittää, mutta vaikka itse kammoan synkkiä vedenalaisia kohtia, en jännittänyt lähes kertaakaan. Ainoastaan alussa, jossa tunnelma oli painostavampi, koin oloni hieman tukalaksi. Kunnon vaaratilanteitakaan ei tunnu hahmoille käyvän, mutta kohtaus jättiläiskalmarin kanssa voi hieman karmia. Huumoria toki löytyy, mutta se on lähtöisin enemmänkin hahmojen toheloinnista kuin repliikeistä.
Asia, mitä ei vaan voi millään kritisoida, on animointi. Doria etsimässä on visuaalisesti todellista silmäkarkkia alusta loppuun. Elokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia ja vedenalainen maailma on luotu äärimmäisen tyylikkäästi. Doria etsimässä -elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Andrew Stanton ja hänen apunaan toimii Angus MacLane. Stanton on myös toiminut toisena käsikirjoittajana. Jos käsikirjoituksessa tarinaa olisi uskallettu viedä muutama askel pidemmälle, niin elokuva toimisi paljon paremmin. Tällaisenaan se on kyllä tosi hyvä, mutta jos odottaa Nemoa etsimässä -elokuvan kaltaista hienoutta, joutuu valitettavasti pettymään. Äänimaailma on mietitty todella tarkkaan ja Thomas Newman on palannut säveltämään musiikin.
Ennen elokuvaa teatterissa näytetään Pixarille tuttuun tapaan lyhytanimaatio, joka on tässä tapauksessa "Piper". Se kertoo pikkulinnusta, joka yrittää uhmata pelkojaan napatakseen ostereita. "Piper" on erittäin hyvä animaatio ja siihen on saatu hyvin tunnetta mukaan. Animointijälki on tietty täydellistä. Elokuvassa nähdään tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi tunnusluku A113 on tottakai mukana, Nemoa etsimässä -elokuvassa esiintyneen Klaara-tytön kuva näkyy nopeasti Dorin uidessa sen edestä ja merieläinpuiston henkilökuntatilassa on seinällä WALL-E -elokuvaan (2008) viittaava juliste.
Yhteenveto:Doria etsimässä ei valitettavasti ole yhtä hieno elokuva kuin edeltäjänsä. Onneksi se on silti oikein mainio leffa, joka toimii etenkin hyvänä lasten seikkailuelokuvana. Dorin hahmo toimii edelleen hienosti ja lapsi-Dory on todella hellyyttävä ja aiheuttaa katsojassa helposti tunteiden nousemista pintaan. Nemo on aika alikäytetty hahmo, eikä Marlin erityisemmin vakuuta. Hank-mustekala on erinomainen lisä. Gerald-merileijona on aivan mahtava. Olisin toivonut, että jo käsikirjoitusvaiheessa tätä olisi viety pari astetta pidemmälle. Tarina on hyvä, mutta lopputulos ei ole parasta, mitä siitä saisi aikaan. Animointijälki on tietty täydellistä. Minulla on oma pehmis-paikka sydämessä monille söpöille hahmoille elokuvissa ja tämän elokuvan saukot todellakin kuuluvat sinne. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään mielenkiintoinen kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.followingthenerd.com
Finding Dory, 2016, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Chris Renaud ja Yarrow Cheney Pääosissa: Louis C.K. Eric Stonestreet, Kevin Hart, Jenny Slate, Albert Brooks, Lake Bell, Ellie Kemper ja Steve Coogan Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 30 minuuttia Ikäraja: 7
Minun on pakko myöntää, etten pitänyt Itse ilkimys -elokuvaa (Despicable Me - 2010) kovin ihmeellisenä ja että sen jatko-osa Itse ilkimys 2 (Despicable Me - 2013) oli mielestäni aika huono. Sarjan lisäosa Kätyrit(Minions - 2015) yllätti minut olemalla parempi kuin sarjan "oikeat" elokuvat ja toimi omana seikkailunaan. Universal Picturesin ja Illumination Entertainmentin yhteistyön animaatioelokuvat eivät siis minua suurimmaksi osaksi erityisemmin vakuuttaneet. Kun näin Lemmikkien salaisen elämän mainoksen, niin nauroin kunnolla ja katsoinkin mainoksen useaan otteeseen - joko näyttäessäni sitä muille tai kun halusin nauraa. En kuitenkaan kovin paljoa odottanut sitä kokonaisena elokuvana, sillä kyseisen animaatioyhtiön aiemmat tuotokset eivät olleet vakuuttavia, joten pelkäsin tämänkin olevan aika keskinkertainen. Innostuin kuitenkin, kun pääsin katsomaan elokuvan kuukauden ennakkoon. Ainoa harmi vain, etten voinut keskustella kuukauteen kenenkään kanssa elokuvasta, sillä kukaan muu ei ollut vielä nähnyt sitä...
Max-koiran elämä on täydellistä hänen omistajansa Katien kanssa... kunnes Katie tuo kotiin uuden koiran, Duken, joka alkaa tunkeilla Maxin reviirille.
En erityisemmin pidä koirista, ainakaan livenä. Videoissa niiden juoksentelua ja pomppimista on hauska katsoa, mutta olen henkilökohtaisesti kissaihminen. Silti elokuvan päähenkilö Max oli aika hellyyttävä tyyppi, vaikka hänessä olikin ilkeä piirre, josta en oikein perustanut. Maxin äänenä kuullaan Louis C.K. ja hänen äänensä toimii hyvin hahmolla. Hänen omistajaansa Katiea - jota ei tosin nähdä paljoa - esittää Ellie Kemper. Maxin kotiin uutena tullutta Dukea ääninäyttelee Eric Stonestreet. Luulin alussa, että Duke olisi elokuvan pahis, mutta oli positiivinen yllätys, ettei asia menekään niin yksinkertaisesti, vaan Duke ja Max joutuvat toimimaan myös yhdessä selviytyäkseen monista tapahtumista. Jos Chewbacca olisi koira, hän olisi Duke. Maxin naapurissa asuu Gidget-hauva, joka on aivan rakastunut Maxiin. Hahmo on hyvä, mutta häntä esittävän Jenny Slaten ääni käy välillä todella rasittavaksi. Muita eläimiä, joita seikkailuun lähtee, ovat koirat Mel (Bobby Moynihan) ja Buddy (Hannibal Buress), joilla on kummallakin erilaiset stereotypiset koiraominaisuudet, sekä vanhempi Pappa-koira (Dana Carvey), kuten myös kissa Chloe (Lake Bell), joka ei paljoa välitä mistään, hamsteri Norman, joka etsii kotiaan talon ilmastointikanavissa ja Tiberius-haukka (Albert Brooks), jolle tuottaa vaikeuksia olla syömättä muita hahmoja, peto kun sattuu olemaan. Näistä eläinhahmoista suosikkejani olivat Tiberius syömisongelman takia ja Chloe, joka on niin stereotypinen kissahahmo kuin vain voi olla. Pahiksena nähdään söpö pupu Lumipallo, joka muuttuu vähemmän söpöksi, kun hahmo alkaa puhua. Lumipallon äänenä kuullaan nimittäin stand-up -koomikko Kevin Hart ja hänen tapansa puhua on todella tunnistettavissa. Ehkä hän päätti tarkoituksella puhua sillä lailla, jotta varmasti kaikki tunnistavat hänet. Hartin korkeat äänet ja kiukkuaminen käy välillä todella ärsyttäväksi. Muuten hahmo on ihan toimiva. Muita pahiksia ovat Lumipallon johtamat, alamaailmassa asuvat, hylätyt lemmikit, joita ihmiset ovat koetelleet kaltoin. Katsojana kykenee ymmärtämään, miksi monet eläimistä niin vihaavat ihmisiä.
Jos näitte Lemmikkien salaisen elämän ensimmäisen mainoksen, niin olette jo nähneet kokonaisen pätkän elokuvasta. Elokuvan alussa näytetään New Yorkia, samalla kun Max kertoo tarinansa siitä, miten päätyi omistajansa luokse. Max ihmettelee, että minne Katie lähtee aina aamuisin ja jää odottamaan ulko-oven eteen, että hän tulisi takaisin. Samaan aikaan naapuritkin lähtevät töihin ja lemmikit jäävät yksin. Siitä päästäänkin mainoksessa näytettyihin pätkiin, joissa lemmikit toilailevat yksin kotonaan. Ei kuitenkaan mitään hätää. Vaikka olisitte nähneet kyseisen mainoksen, niin se ei silti pilaa elokuvaa teiltä, sillä vasta mainoksessa näytetyn osion jälkeen itse tarina lähtee liikkeelle. Katie saapuu kotiin Duken kanssa ja koirat eivät tule ollenkaan toimeen keskenään. Seuraavana päivänä ulkona Duken ja Maxin tapellessa, koirakaksikko joutuu hylättyjen eläinten käsiin, joilla on huima idea tuhota kaikki ihmiset. Maxin talon naapureiden lemmikit lähtevät Gidgetin johdolla etsimään Maxia ja siitä tässä elokuvassa on kyse - pelastusseikkailusta. Vaikka ymmärtää, että Max haluaisi olla ikuisesti kahdestaan Katien kanssa, niin silti tapa, jolla hän kohtelee Dukea, on aika julma, jolloin elokuvan päähenkilöä on vaikea pitää täysin hyviksenä. Jos Max olisi ollut ystävällinen uudelle koiralle, ei heidän tarvitsisi kohdata vaaroja, joihin he elokuvassa joutuvat. Tässä onkin siis opetus kaikille: olkaa kivoja tuntemattomille tai muuten voitte joutua vaikkapa hengenvaaraan. Elokuva ei paljoa pysähtele, kun se lähtee käyntiin. Se on hyvä asia, ei vain sen takia, ettei katsoja kyllästy, vaan sen takia, että lapsikatsojan innostus pysyy aivan varmasti kaiken aikaa. Elokuva ei onneksi kuitenkaan kiirehdi. Se on myös loppujen lopuksi hyvän mielen elokuva ja jaksaa naurattaa useasti.
Lemmikkien salainen elämä on animoitu aivan täydellisesti. Elokuva ei ole niin todellisen näköinen kuin monet Pixarin elokuvat ja koko keston ajan tietää katsovansa animaatiota. Animaatiojälki on silti todella upeaa. Hahmojen design on tyylikäs ja pidän eläinten sarjakuvamaisista ulkonäöistä. Eläinten turkkien jokainen karva näkyy erittäin selkeästi ja elokuva on muutenkin hyvin yksityiskohtainen. Laajat kuvat New Yorkista ovat todella näyttäviä. Elokuva on myös erittäin värikäs, mistä minä pidin kovasti. Musiikista vastaa Alexandre Desplat ja hän on tehnyt hyvää työtä sävellyksen parissa. Elokuva on myös leikattu hyvin ja yllättävää kyllä, mutta 3D toimi! Istuin aika lähellä valkokangasta, enkä nähnyt kovin paljoa kankaan ympärillä olevaa tyhjää tilaa, jolloin elokuva tuntui olevan lähempänä minua. 3D-tehostetta on käytetty hyvin ja alun New York -kuvissa tuntuu siltä kuin penkki olisi irti lattiasta ja leijuisi talojen välissä. Monta kertaa myös asioita lentää päin näköä ja pakko sanoa, että jopa säikähdin hieman, kun krokotiilin suu loksahtaa kiinni silmänräpäyksessä aivan nenäni edessä. Näin 3D-tehostetta kuuluu käyttää. Tämä oli ehdottomasti paras 3D-kokemukseni elokuvateatterissa!
Elokuvaa ennen näytetään lyhytelokuva "Kätevät kätyrit", jossa seikkailevat (mitkä muutkaan kuin) Itse ilkimys -sarjan (2010-) minionit, eli kätyrit. Siinä tutut keltaiset hölisijät näkevät televisiossa mainoksen sekoittimesta, joka heidän on aivan pakko ostaa. Heillä ei kuitenkaan ole rahaa, joten mikä neuvoksi? Minionit päättävät auttaa vanhuksia pihan siistimisessä ja se ei tietenkään mene, niin kuin toivoisi. Lyhärikin on hyvin animoitu ja 3D-tehoste toimii, mutta kun härdelli alkaa, niin ruudulle pamahtaa niin paljon asioita, että on hieman vaikea pysyä perässä kaikesta. Ihan kiva lyhytelokuva, mutta haluaisin katsoa sen uudestaan 2D:nä, jotta saisin paremman käsityksen kaikesta, mitä siinä tapahtuu. Itse elokuvaankin on minion pitänyt tunkea mukaan ja lyhärissä nähty puutarhatonttu on nähtävissä myös elokuvassa.
Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on lyhytelokuvia, sekä niiden teosta kertova pätkä, musiikkivideo "Lovely Day", "Hot Dog" -kappaleen laula mukana -versio, Sing-elokuvan (2016) traileri, elokuvan tekijöistä kertova "The Humans That Brought You 'Pets'", ääninäyttelijöistä kertova "Animals Can Talk: Meet the Actors", erilaisista lemmikeistä kertova "All About the Pets", koirien ulkonäön siistimisestä kertova "Hairstylists to the Dogs", sekä animaation teosta kertovat "How to Make an Animated Movie" ja "Anatomy of a Scene",
Yhteenveto:Lemmikkien salainen elämä on parempi elokuva kuin odotin. Se on todella hyvä, vaikka odotin sen olevan lähinnä vain viihdyttävä. Yksi parhaista asioista katselukokemuksessani oli, etten tiennyt juonta etukäteen. Tarina on hyvä ja tavallaan pidän siitäkin, ettei päähenkilö ole täysin puhtoinen, mutta välillä taas tuntui, että päähenkilö muistutti enemmän kiusaajaa, etenkin koirapuistokohtauksessa. Lähes jokaiselle hahmolle on luotu omanlainen persoona, jotka toimivat. Harmi vain, ettei elokuvan pahispupu oikein toimi. En ole aiemmin pitänyt Kevin Hartia kovin ärsyttävänä, mutta tässä hän oli paikoitellen sietämätön. Animointijälki on upeaa ja tämä on ehdottomasti paras 3D-elokuva, jonka olen kokenut. Viekää lapsenne katsomaan Lemmikkien salainen elämä, sillä tekin pidätte siitä!
Muistakaa jäädä saliin, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana näkyy lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2016 - Muokattu: 5.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Secret Life of Pets, 2016, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Fuji Television Network, Dentsu
Ohjaus: Mark Osborne Pääosissa: Mackenzie Foy, Jeff Bridges, Rachel McAdams, Riley Osborne, Paul Rudd, Marion Cotillard, James Franco, Benicio Del Toro, Ricky Gervais, Bud Cort, Paul Giamatti ja Albert Brooks Genre: animaatio Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 7
Aloitan tämän paljastamalla, etten ole koskaan lukenut Pikku prinssi -kirjaa. Tarina ei siis ole minulle tuttu. Olen kuitenkin pitänyt kirjaa monta kertaa kädessäni ja katsonut sen kuvia. Sen kansi on jäänyt minulle hyvin mieleen. Ehkä juuri sen takia nähdessäni The Little Prince -animaatiofilmatisoinnin mainoksen ensimmäistä kertaa, halusin mennä katsomaan sen. Etenkin, kun näin muiden arvostelijoiden antamia tähtiä elokuvalle, kiinnostukseni nousi. Tänään kävin tätini kanssa katsomassa elokuvan.
Pikkutyttö elää täysin ylitäsmällisen äitinsä suunnitelmien mukaisesti. Kun tytön haastattelu Werth-akatemiaa varten ei suju niin kuin piti, he muuttavat koulun lähistölle paikan varmistumiseksi ja alkavat valmistaa tyttöä kouluun. Tyttö tutustuu naapurissa asuvaan lentäjään, jolla on huimia kertomuksia Pikku prinssistä, joka asuu omalla pienen pienellä B-612 -asteroidillaan.
Interstellarista (2014) minulle tutuksi tullut Mackenzie Foy esittää elokuvan keskiössä olevaa pikkutyttöä. Hahmo on todella onnistuneesti suunniteltu ja on mielenkiintoista nähdä äidin oppien hiipuvan pois, tytön keskittyessä seikkailuihin. Hauskana yksityiskohtana onkin, ettei hahmolle koskaan anneta mitään nimeä, vaan hän kulkee pelkkänä pikkutyttönä, jota äiti kutsuu "kullakseen". Rachel McAdamsin äiti-hahmo voi joko naurattaa tai raivostuttaa - tai kumpaakin samaan aikaan. Etenkin alkupuolella äidin määräily on viihdyttävää ja hänen tekemänsä tarkka suunnitelma tyttärensä koko elämälle naurattaa useaan otteeseen elokuvan aikana. Mutta mitä pidemmälle tarina menee, sitä enemmän äiti on vain seikkailujen tiellä, jolloin hahmosta katoaa hauskuus ja häntä alkaa pitää elokuvan "pahiksena". Lentäjää ääninäyttelee The Big Lebowskista (1998) tuttu Jeff "The Dude" Bridges. Hahmo on todella miellyttävä ja hänellä on selkeästi sydän paikoillaan, vaikka hieman tärähtänyt onkin. Bridgesin ääni sopii lentäjälle todella mainiosti. Jo elokuvan alkupuolella ymmärtää, että hahmo tulee korvaamaan tytön puuttuvan isähahmon. Itse Pikku prinssin äänenä kuullaan elokuvan ohjaajan poika Riley Osborne, sekä komedioista supersankariksi (Ant-Man, 2015) noussut Paul Rudd. Pikku prinssi ei paljoa tee elokuvassa, vaikka tarina pyöriikin pääosin hänen ympärillään. Kovin muistettavaksi hahmo ei jää, etenkin kun vertaa yllä mainittuun kolmikkoon. Paul Ruddia on kuitenkin aina hieno nähdä elokuvissa - tai siis tässä tapauksessa kuulla. Pikku prinssin kaverikettua ääninäyttelee James Franco, joka tosin sanoo vain muutaman lauseen. Niissä lauseissa on kuitenkin oiva opetus. Vaikka maailmassa olisi miljoona samanlaista asiaa, niin sinun asiasi on tärkeä, koska se on juuri sinun asiasi. Lentäjän kettupehmo, jonka tyttö omii itselleen oikeastaan tuosta noin vain, on todella suloinen hahmo, varsinkin kun hahmo herää kunnolla eloon. Kettupehmo ei puhu mitään, mutta silti hänelle on luotu todella voimakas henkilöllisyys ja hän on ihan yhtä hieno hahmo kuin pikkutyttö tai lentäjä. Olin todella innoissani, kun huomasin, että elokuvassa kuultaisiin myös mm. Marion Cotillardin (ruusu), Benicio Del Toron (käärme) ja Paul Giamattin (opettaja) äänet yllä olevien lisäksi, mutta pienenä pettymyksenä olikin, ettei heidän puhettaan kuulla lähes ollenkaan.
En ole tosiaan lukenut kirjaa, mutta kuulemani perusteella elokuvaan on otettu aika paljon vapauksia, esimerkiksi lähes koko juoni. Elokuvan alku on suoraan kirjasta, mutta pikkutyttö ja hänen äitinsä on luotu elokuvaa varten. Toimivan kokonaisuuden elokuvan tekijät ovat kuitenkin luoneet ja itse kirja on saatu sinne hyvin istutettua. Ainoat ongelmani elokuvan kanssa ovat oikeastaan loppupuolen hitaus yhdessä kohtaa ja alun outous akatemiaan pääsystä. Pikkutyttö pyörtyy pääsykokeissa, jolloin äiti päättää, että he ottavat suunnitelma B:n käyttöönsä. Suunnitelma B on, että he muuttavat akatemian lähistölle, jolloin akatemian on pakko hyväksyä tyttö mukaan. Miksi? Ja jos se on niin helppoa, niin miksei suunnitelma A ollut se? Miksi ylipäätään järjestää pääsykokeita, jos akatemiaan pääsee muuttamalla sen viereen? Siinä asiat, mitkä minua häiritsivät. Muuten elokuva on hieno, itse asiassa jopa yllättävän hieno.
Pikku prinssi on myös hyvin syvällinen elokuva. Kuten julisteissa sanotaan; aikuistuminen ei ole ongelma, vaan unohtaminen. Näinhän se on ja se tuodaan useasti esille elokuvassa. Olisi ollut hienoa nähdä jossain kohtaa, mitä tytön äiti on unohtanut, sillä se olisi tuonut hieman lisäsyvyyttä hahmoon. Mukana on myös pikkutytön kamppailu siitä, ettei hän haluaa kasvaa aikuiseksi, koska pelkää silloin unohtavansa kaiken tärkeän. Elokuvasta huomaa sen, että siinä on ollut mukana tekijöiden omia kokemuksia unohtamisesta. Toivottavasti monet unohtuneet asiat ovat palanneet mieleen elokuvaa tehdessä. Toivottavasti myös lastensa kanssa elokuvan katsomaan menevät ymmärtävät asioiden tarkoituksia hieman uudella tavalla.
Tarinan lisäksi myös animointi on hienoa. Tyylikästä tietokoneanimointia tukee hyvin nukkeanimaation käyttö, kun kerrotaan Pikku prinssin tarinaa. Visuaalinen ilme on paikoitellen yksinkertaistettu ja paikoitellen todella yksityiskohtainen. Arjen harmaus on tuotu kirjaimellisesti mukaan ja seikkailut ovat hyvin värikkäitä. Kontrasti toimii hienosti. On myös hienoa, että kirjan kuvituksesta löytyvää tyyliä on hyödynnetty läpi elokuvan kunniakkaasti. Pikku prinssin on ohjannut Mark Osborne, joka on ohjannut myös mm. elokuvan Kung Fu Panda (2008), eli hänellä on aiempaakin kokemusta animaatioiden parissa. Ääninäyttelijöiden ohjaus on onnistunutta ja Osborne on saanut paketin pysymään erinomaisesti kasassa. Elokuvaa säestää toimiva musiikki, josta vastaavat Hans Zimmer ja Richard Harvey. Näin elokuvan 3D:nä, joka parissa kohtaa toimi, mutta jätti pääosin jälleen kylmäksi.
Yhteenveto:Pikku prinssi on kaikessa surullisuudessaan hyvän mielen elokuva. Saliin menee toiveikkaana ja elokuva itse tuo toivoa lisää. Salista poistuessaan voi miettiä kävelevänsä ostamaan lipun seuraavaan näytökseen. Se on visuaalisesti tyylikäs ja siinä on sydäntä lämmittävä tarina. Suosittelen Pikku prinssiä lasten lisäksi lapsenmielisille, sekä myös harmaan arjen uurtajille. Kirjan faneille huomio, että elokuva menee hyvin erilailla kuin alkuperäisteos. Pitäisi varmaan jossain kohtaa ryhdistäytyä ja lukea itse kirja. Toivottavasti tälle ei aleta turhaa jatko-osaa vääntää, sillä tämä toimii täydellisesti juuri näin. Lopputekstien aikana näkyy vielä yksi lyhyt kohtaus ja hauska asia lopputeksteissä on, että ne rullaavat ylhäältä alas, eivätkä perinteiseen tapaan alhaalta ylös.
Kirjoittanut: Joonatan, 11.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.reddit.com
The Little Prince, 2015, Onyx Films, Orange Studio, Paramount Animation
Ohjaus: David Silverman Pääosissa: Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, Yeardley Smith, Hank Azaria, Harry Shearer, Tress MacNeille, Albert Brooks ja Tom Hanks Genre: animaatio, komedia Kesto: 1 tunti 27 minuuttia Ikäraja: 7
Vuonna 1989 alkanut The Simpsons, eli suomalaisittain Simpsonit saattaa olla maailman tunnetuin televisiosarja. 27. tuotantokausi alkoi juuri pyöriä Suomessa ja aiempia jaksoja on jo satoja, joten on ihan mahdotonta, että joku ei olisi koskaan kuullut tai nähnyt mitään sarjaan liittyvää. Sarjan isona fanina Simpsoneista tehty elokuva on upea juttu. En kuitenkaan ollut kummoinen fani silloin, kun vuosien työstämisen jälkeen The Simpsons Movie ilmestyi kesällä 2007. Teattereihin sen menin katsomaan, mutten ollut päässyt vielä täysin mukaan juttuun ja suuri osa Springfieldin naamoista oli minulle tuntemattomia. The Simpsons Movie saikin minut innostumaan enemmän Homerin perheen seikkailuista ja olen vuoden 2007 jälkeen nähnyt lähes kaikki sarjan jaksot, sekä nähnyt itse elokuvan useita kertoja uudestaan. Olen nähnyt leffan niinkin monta kertaa, että muistan sen repliikit lähestulkoon ulkoa.
Lisa Simpsonin aloitteesta Springfieldin järven saastutus lopetetaan, mutta hänen isänsä Homerin mokatessa pahemman kerran, EPA-järjestö sulkee Springfieldin kuvun alle liian saasteisena kaupunkina. Vihaiset kaupunkilaiset saavat Simpsonien perheen pakenemaan, joka lähtee etsimään uutta elämää muualta.
Homer on oma ihanan tyhmä itsensä, joka on kuitenkin kaikkien sankari. Hänen toilailujaan on aina hulvatonta katsoa. Kuten suurimmaksi osaksi sarjan jaksoista, Homer on elokuvankin päähenkilö. Dan Castellanetan suoritus Homerin lisäksi myös Abe Simpsonina, Hassuna ja tämän apinana, Sideshow Melinä, pormestari Quimbynä, Barneyna ja monena muuna, on huikea. Bartin villiys menee äärirajoille, hänen rullalautaillessa kaupungin halki alasti. Aikoinaan Bart oli oma lempihahmoni, mutta hahmo osaa olla myös usein ärsyttävä ja vanhetessani Homer on noussut ykkössijalle. Nancy Cartwright, joka esittää Bartia, on äänenä myös Nelsonille, Ralphille ja Toddille. Cartwright vetää lasten äänet loistavasti, varsinkin kun ottaa huomioon, että naisnäyttelijän roolit ovat kaikki poikia. Harmi, ettei Bart pääse elokuvassa soittelemaan pilapuheluita Moelle, kuten hän usein sarjassa tekee. Lisaan saadaan lisää syvyyttä, hänen ihastuessa kaupunkiin muuttaneeseen poikaan, Coliniin. Perinteinen ympäristöstä luennointi on pysynyt ennallaan ja hahmo on edelleen perheen fiksuin, mutta hahmoa on kiva nähdä ihastuneena. Milhouse on tietenkin mukana yrittämässä iskeä Lisaa. Yeardley Smith esittää vain Lisaa ja vetää tuttuun tapaansa onnistuneesti. Marge on aina ollut mielestäni tylsin hahmo perheestä, sillä hän on vain aika tavallinen kotiäiti. The Simpsons Moviessa Marge pääsee näyttämään enemmän tunteita, mikä on hyvä. Ja tietysti hänellä on mukana perheen vauva, Maggie. Julie Kavner näyttelee kaikkia Bouvierin sukuun kuuluvia, eli esittää myös Margen siskoja, Pattya ja Selmaa, jotka eivät kuitenkaan pääse tekemään elokuvassa mitään. The Simpsons Moviessa esiintyvät myös muut Springfieldin asukeista, vaikka suurin osa onkin mukana vain todella lyhyen ajan. Naapurissa asuva Ned Flanders on isossa roolissa, mutta muut tuntuvat olevan elokuvassa vain, koska kuuluvat sarjaan. Onneksi kaikille ei ole yritetty saada hirveästi ruutuaikaa, sillä muuten elokuva olisi todella sekava. Pahiksena on A. Brooksin esittämä Russ Cargill, joka on luotu elokuvaa varten. Hahmo on ihan hyvä lisäys, muttei kovin muistettava. Sarjan kaltaisesti elokuvaan on myös saatu lisättyä muutama cameo. Green Day -yhtyeen jäsenet Billie Joe Armstrong, Mike Dirnt ja Tré Cool esiintyvät elokuvan alussa ja mukana on myös Tom Hanks omana itsenään.
Elokuva ei käytä ollenkaan aikaa esitelläkseen sarjan maailmaa ihmisille, joille Simpsonit eivät ole vielä tuttuja. The Simpsons Movie on periaatteessa yksi todella pitkä jakso tavallisten jaksojen joukossa. Minusta on parempi, ettei elokuvassa käytetä aikaa turhaan, vaan näin se yhdistyy sarjaan sulavasti ja myöhemmin sarjassa leffaan on viitattu hauskoilla tavoilla. Joidenkin mielestä ylipitkä jakso ei ole toimiva ratkaisu, mutta minusta se toimii, eikä leffa koskaan käy tylsäksi - ei edes silloin, kun sen on nähnyt parikymmentä kertaa kuten minä olen. Sarja käsittelee yhteiskunnallisia asioita ja tässä käsitellään saastuttamista. Simpsonien perinteiseen tapaan asiat näytetään siten, että amerikkalaiset ovat hölmöjä ja etenkin saastuttamisen esteeksi rakennetun muurin testaaminen kuvastaa hyvin hahmojen idioottimaisuutta. USA:n hallitusta pilkataan sillä, että Arnold Schwarzenegger on presidenttinä - harmi vain, ettei oikea Arska ole mukana ääninäyttelemässä.
The Simpsons Movie on teemaltaan isä-poikaleffa. Bart ei koe, että Homer on isänä sellainen, kuin hän kaipaa ja alkaa toivoa, että kuuluisi Flandersin perheeseen, jossa lapsia hoivataan. Varsinkin Homerin ottaessa Hämähäkkipossun huostaansa, Bart kokee jääneensä ulkopuolelle. Homer tuntuu vähät välittävän omasta lapsestaan. Kun sarjaa on katsonut vuosia, hahmojen kohtaloilla tuntuu oikeasti olevan iso merkitys ja siksi Homerin ja Bartin totaalisesti murenevan ihmissuhteen näkeminen voi olla vaikeaa. Parissa kohtaa elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin liikuttava.
Elokuva on täynnä vitsejä, jotka ovat hyvin samanlaisia kuin sarjassa. Jokainen hahmo toilailee normaaliin tapaansa ja varsinkin Homerin kivulle nauretaan useaan otteeseen. Kun Simpsonit-jaksossa katsotaan Tikku ja Takku -sarjaa, niin The Simpsons Moviessa katsotaan loogisesti Tikku ja Takku -elokuvaa. Tämän lyhyen prologin jälkeen alkaa hieman muunnettu alkutunnari, josta on valitettavasti jätetty pois perinteinen "sohvaläppä". Viittauksia sarjaan on kuitenkin mukana, joista yksi tärkeimmistä on, kun Homerin ja Margen häävideon taustalla soiva kappale "Close to You", joka soi sarjan jaksossa, jossa näytetään, miten Homer tapaa Margen ensimmäistä kertaa. Monilta biisi menee luultavasti ohi, mutta tarkkaavaisimmille katsojille saattaa vierähtää tippa linssiin - riippuen kuinka kova juttu Simpsonit itselle on. Sarjassa on ollut vitsinä, ettei kerrota, missä Springfieldissä Simpsonit asuvat, joten myös elokuvaan on saatu ujutettua viittaus siihen. Sarjan teemamusiikin luojan Danny Elfmanin sijaan elokuvan musiikista vastaa Hans Zimmer. Elokuvan musiikki poikkeaa Zimmerin muusta tuotannosta ja hän on saanut luotua hyviä teemoja eri hahmoille.
Elokuva on animoitu samoin kuin sarja, mutta paikoitellen taustojen animointiin tuntuu olevan panostettu hieman enemmän. Elokuvassa on paljon klaffivirheitä (esim. jokin asia ei ole samalla lailla seuraavassa kuvassa kuin edellisessä). Välillä taustalta puuttuu joitain yksityiskohtia, mutta niiden huomaamiseen tarvitaan erittäin tarkka ihminen tai joku, joka on nähnyt elokuvan todella monta kertaa. Elokuvassa on otettu pieniä vapauksia Springfieldin kartassa - esimerkiksi Simpsonien talo on yhtäkkiä kaupungin laidalla, ja kirkko ja Moen baari ovat vierekkäin, joka tosin toimii täydellisesti yhden elokuvan vitsin kannalta.
Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Hahmojen, paikkojen ja asioiden ääriviivat ovat tarkat ja selkeät, eikä kuva ole mitään pikselimössöä. Elokuvan voi katsoa alkuperäisen englannin kielen lisäksi muutamalla muulla kielellä, kuten suomeksi ja painotan sitä, ettette katso elokuvaa suomeksi puhuttuna, sillä se kuulostaa ihan kauhealta. Kerran olen nähnyt elokuvan kokonaisuudessaan suomeksi ja se oli ihan kauhea kokemus. Blu-raylla ei ole erikseen valikkoa, vaan elokuva alkaa heti. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita ja noin kolme ja puoli minuuttia kestävän "Special Stuffin", joka sisältää lyhyet videot: "Homer's Monologue on the Tonight Show", "The Simpsons Judge American Idol", "Homer Introduces American Idol" ja "The Lobby".
Yhteenveto:The Simpsons Movie on todella viihdyttävä elokuva. Vaikka elokuvan on käsikirjoittanut kymmenhenkinen tiimi, se pysyy toimivasti kasassa yhtenäisenä tarinana ja siinä on samanlaista henkeä kuin sarjassa. Leffa on todella hauska vielä useammankin katselukerran jälkeen ja näiden mahtavien hahmojen seikkailua on aina ilo seurata. Elokuva on monen vuoden työn tulos ja sarjan fanien on pakko nähdä se. Leffaa ei kannata pistää pois heti, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana tulee vielä lyhyitä pätkiä. Todella toivon, että The Simpsons Movielle tehtäisiin joskus jatkoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2016 - Muokattu 12.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.reggiestaketwo.wordpress.com
The Simpsons Movie, 2007, 20th Century Fox Film Corporation
