Arvostelu: Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001)

MONSTERIT OY

MONSTERS, INC.

Ohjaus: Pete Docter, David Silverman ja Lee Unkrich
Pääosissa: John Goodman, Billy Crystal, Steve Buscemi, James Coburn, Jennifer Tilly, Mary Gibbs, Bob Peterson, Frank Oz ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Monsters, Inc., eli suomalaisittain Monsterit Oy on Pixar-animaatioyhtiön neljäs elokuva. Idea leffaan syntyi vuonna 1994, kun Pixarin työntekijät Pete Docter, John Lasseter, Andrew Stanton ja Joe Ranft lounastivat ja pohtivat tulevia projekteja sen jälkeen, kun saavat esikoiselokuvansa Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) julkaistua. He puhuivat siitä, kuinka olivat lapsena uskoneet, että heidän lelunsa heräävät henkiin, kun lapset eivät ole huoneessa ja jatkoivat muihin uskomuksiinsa lapsina. Nelikko naureskeli, että uskoivat monstereiden vaanivan heidän kaapeissaan, mikä sai heidät menettämään usein yöunensa. Samalla he miettivät, mistä nämä monsterit oikein tulevat ja miksi he haluavat säikytellä lapsia? Kun muut siirtyivät työstämään Ötökän elämää (A Bug's Life - 1998) ja Toy Story 2:a (1999), Docter jäi pohtimaan monsteri-ideaa lisää. Docter kehitti monenlaisia kertomuksia, kunnes lopulta innostui niin paljon yhdestä, että esitteli sen Pixarille ja Walt Disney -yhtiölle, jotka kiinnostuivat siitä kovasti. Kirjoitusprosessi alkoi, mistä siirryttiin äänityksiin ja animoimiseen. Animoinnissa suurta hankaluutta tuotti päähahmo Tarmo Karvasen turkki, mitä oli äärimmäisen hankala saada näyttämään luonnolliselta. Lopulta ongelmat saatiin selvitettyä ja Monsterit Oy sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Niin katsojat kuin kriitikot rakastuivat filmiin ja siitä tuli jättihitti; ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) jälkeen. Elokuva sai jopa neljä Oscar-ehdokkuutta (paras animaatioelokuva, musiikki, laulu ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan laulun palkinnon. Sama laulu, Randy Newmanin If I Didn't Have You voitti myös Grammyn. Itse näin Monsterit Oy:n useaan otteeseen lapsena. Kesti joitain vuosia, kunnes katsoin sen taas uudestaan pariinkin kertaan, mutta viime katselusta on kulunut aikaa. Nyt kun leffa täyttää 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Hirviöiden asuttamassa Monsterilassa energia syntyy lasten kiljumisesta. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää ovat töissä Monsterit Oy:ssä, jossa he säikyttelevät lapsia ja keräävät energiaa maailmaansa. Eräänä yönä ihmismaailman lapsi kuitenkin livahtaa Monsterilaan, ja Tarmon ja Masin täytyy saada palautettua tämä turvallisesti kotiinsa, ennen kuin viranomaiset nappaavat tämän tuhottavaksi.

Elokuvan päähenkilöt, Monsterit Oy:llä työskentelevät Tarmo Karvanen (äänenä John Goodman) ja Masi Pallopää (Billy Crystal) ovat fantastinen parivaljakko. Tarmo on suuri ja sininen, karhumainen monsteri, jolla on säikyttelytaitojen lisäksi valtava sydän. Masi taas on pieni mutta pippurinen kaveri, joka auttaa Tarmoa töissä niin säikyttelyissä kuin paperihommissa. He ovat todella erilaiset toisistaan ja siksi niin täydellinen duo. Heidän välille onnistutaan heti muodostamaan ystävyys, mikä on varmasti kestänyt vuosia. Kun outo tilanne iskee päälle ihmislapsen (Mary Gibbs) vuoksi, kaksikon hermot ja ystävyys pistetään kunnon koetukselle. Hahmoja syvennetään pitkin leffaa ja heistä huomaa tosissaan välittävänsä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Monsterit Oy:n pomo, herra Rumilus (James Coburn), jolla on karmivan hämähäkkimäinen vartalo, Tarmon ja Masin pahin kilpailija Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka suojakyky toimii kameleontin tavoin, Masin tyttöystävä Sirkka (Jennifer Tilly), jolla on käärmeitä hiuksien tilalla, sekä yhtiön tympeä vastaanottovirkailija Raisa (Bob Peterson), joka tarjoaa makeat naurut tylyllä katseellaan ja halveksuvalla äänellään. Lisäksi Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger kuullaan kammottavana lumimiehenä. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja luovat jännittäviä vastoinkäymisiä, kun pääkaksikko yrittää suoriutua vaativasta tehtävästään.

Monsterit Oy tekee upeaa työtä rakentaessaan niin hahmojaan kuin tarinaansa ja maailmaansa. Monsterila herätetään hienosti henkiin ja katsojalle käy nopeasti selville, kuinka hirviöiden asuttama maailma toimii. Jo tämän toimintatavan kiehtovuus imaisee katsojan nopeasti elokuvaan mukaan. Elokuva on alusta alkaen täynnä nerokkaita ideoita. Mistä monsterit päätyvät lasten kaappeihin? Miksi monsterit säikyttelevät lapsia? Onko näillä monstereilla oma maailmansa ja millainen se on? Mitä monsterit pelkäävät? On aivan mahtavaa, että jotkut pohtivat tällaista niin pitkälle, että tekevät ajatuksista elokuvan. Ja vieläpä erinomaisen sellaisen. Monsterit Oy on alusta loppuun loistava animaatioteos, mikä tarjoaa paljon iloa niin lapsille kuin aikuisillekin. Itse muistan, kuinka lapsena monsterit olivat paikoitellen pelottavia, mutta se juuri lisäsi haluani katsoa leffan. Sen lisäksi, että möröt voivat olla karmivia perheen pienemmille, filmi tarjoaa aitoa jännitettä aikuisillekin, sillä mitä pidemmälle tarina pääsee, sitä vaikeammaksi ihmislapsen palauttaminen kotiinsa on ja kaikenikäiset katsojat voivat huomata jännittävänsä Tarmon ja Masin operaation onnistumisen puolesta.

Pixarin tuttuun tyyliin kaikenlaiset tunteet isketään vahvoina pöytään ja jännityksen lisäksi luvassa on paljon hupia ja jonkin verran suruakin. Kun haikea hetki vihdoin alkaa, voi katsojan olla vaikea pitää kyynelhanoja kiinni. Joka katselukerralla minunkin alahuuleni alkaa väpättämään. Elokuvan huumorista voi nauttia kuka tahansa. Lapsille löytyy älykkäästi tehtyä kohellusta, missä on oivaa kekseliäisyyttä mukana. Vaikka monsterit voivat olla hurjia, ovat ne usein myös hassuja - etenkin ilmeiltään. Elokuvasta löytyy useita hupaisia oivalluksia, kuten että monsterit käyttävät hajuveden sijaan löyhkävettä. Aikuiset hoksaavat viittauksia ihmisten maailmaan, kuten siinä, että iso osa juonesta liittyy Monsterilan huutopulaan, sillä nykyajan lapset eivät vähästä säikähdä. Monsterit Oy -yhtiön täytyykin keksiä uusia keinoja luoda energiaa. Kaikenikäisille elokuva tarjoaa myös hyvää viestiä ennakkoluulojen ja pelkojen torjumisesta, sekä auttamisesta hädässä.

Elokuvan animaatiopuoli on vuosien varrella kärsinyt ja kun Pixar kehittyy kaiken aikaa, yhtiön alkupään leffat näyttävät visuaalisesti yksinkertaisemmilta ja pelkistetymmiltä. Silti animointi on pääasiassa oivallista ja niin hölmöltä kuin se kuulostaa, jos jokin on kestänyt aikaa niin Tarmon karvoitus. Tekijät näkivät suurta vaivaa tehdäkseen turkin liikkeestä luonnollista ja tämä työ palkitaan yhä 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Monstereiden kohdalla tekijät ovat keksineet paljon niin kammottavia kuin lystikkäitä ulkonäköjä. Andrew Stantonin ja Dan Gersonin mahtavan käsikirjoituksen lisäksi myös nämä kaikennäköiset möröt pitävät kiinnostusta yllä. Kirjoittajakaksikko onnistuu pitämään tarinan lähes jatkuvassa liikkeessä, ilman että se muuttuu hätiköiväksi. Oikeissa kohdissa elokuva osaa pysähtyä ja panostaa johonkin tiettyyn asiaan enemmän - oli kyse sitten hahmosta, tunteesta tai juonikuviosta. Ohjaaja Pete Docter ja häntä auttaneet Lee Unkrich ja David Silverman rakentavat tunteita taiturimaisesti. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu hirviöiden karjaisuista Randy Newmanin säveltämiin musiikkeihin. Melodioista löytyy tuttuja juttuja Toy Storysta, mutta Newman tuo paljon uuttakin mukaan. Oscar- ja Grammy-palkinnot voittanut If I Didn't Have You -kappale on kyllä oikein mainio.

Tuttuun Pixar-tyyliin Monsterit Oy sisältää tietysti paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Heti alussa säikyteltävän lapsen hyllyltä löytyy lelulentokone Toy Storysta. Samaan elokuvaan viitataan myös pilvisellä taivastapetilla, mihin Räähkä soluttautuu harjoitellessaan kykyään. Buu-tytön huoneesta voi bongata Pixar-pallon ja Jessie-nuken Toy Story 2:sta. Pixarin seuraavaan elokuvaan Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) viitataan niin oikealla kalalla kuin lelulla ja sushi-ravintolan seinätapetilla. Ravintolassa nähdään myös sushiruokalaatikoita, joista syödään monissa muissakin Pixarin filmeissä. Loppuhuipennuksessa nähdään samassa kuvassa niin Pizza Planet -auto kuin Ötökän elämää -leffan asuntovaunu. Lisäksi Tarmo ja Masi kävelevät Hidden City -nimisen kahvilan ohi ja juuri sen nimisessä kahvilassa Docter, Lasseter, Stanton ja Ranft keksivät idean Monsterit Oy -elokuvaan.

Yhteenveto: Monsterit Oy on erinomainen animaatioelokuva, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Elokuvaan uppoutuu heti täysillä mukaan, sillä sen kiehtova maailma ja veikeä tarina ovat niin vahvat. Leffa leikittelee mielenkiintoisilla ideoilla ja on hilpeää nähdä, kuinka meille tutut asiat heijastuvat Monsterilassa. Tarina on todella mukaansatempaava, muuttuen jopa aika jännittäväksi, kun tapahtumavyyhti kulkee eteenpäin ja ihmislapsen palauttaminen kotiinsa käy yhä vain haastavammaksi. Menoon jää niinkin koukkuun, että hahmoista ja tapahtumista muodostuu yllättävänkin tärkeitä. Näin Pixar pääsee ovelasti ujuttautumaan katsojan tunteisiin ja voimakas herkistyminen onkin taattua. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää muodostavat loistokkaan kaksikon, jonka seikkailua ja koettelemuksia haluaa nähdä lisääkin. Animointi on nähnyt parhaat päivänsä, mutta jälki on silti yhä mainiota. Kaikin puolin Monsterit Oy on mahtava teos ja edelleen yksi Pixarin parhaimmista elokuvista. Jos sitä ei ole vielä nähnyt, on 20-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin tutustua leffaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters, Inc., 2001, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Up - kohti korkeuksia (Up - 2009)

UP - KOHTI KORKEUKSIA

UP

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Ed Asner, Jordan Nagai, Christopher Plummer, Bob Peterson, Delroy Lindo, Jerome Ranft, John Ratzenberger, Elizabeth Docter ja Pete Docter
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Up - kohti korkeuksia on Pixar-animaatioyhtiön kymmenes elokuva. Idea leffaan syntyi jo 2000-luvun alussa, kun ohjaaja Pete Docter kuvitteli mielessään talon, mikä lentää kymmenillätuhansilla ilmapalloilla. Itse tarina muovautui monenlaiseksi, kunnes Docter lopulta päätti, mihin juoneen todella keskittyä, jolloin elokuvaa alettiin kunnolla toteuttamaan. Up - kohti korkeuksia sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 13. toukokuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Filmi oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä suurmenestys, ja se oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta, mihin on pystynyt vain kaksi muuta animaatiota, Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Toy Story 3 (2010)! Palkinto meni valitettavasti The Hurt Lockerille (2008), mutta Up - kohti korkeuksia onnistui voittamaan parhaan animaatioelokuvan ja parhaan musiikin palkinnot. Itse en harmillisesti nähnyt leffaa, kun se ilmestyi Suomen teattereihin lokakuussa 2009, mutta näin elokuvan heti alkuvuodesta 2010, kun se julkaistiin vuokrattavaksi. Suorastaan rakastuin elokuvaan ja olenkin nähnyt sen useaan otteeseen uudestaan. Kun huomasin, että Up - kohti korkeuksia viettää tänä vuonna 10-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen kerran ja arvostelemalla sen samalla.

Lähes 80-vuotias Carl Fredrickson päättää toteuttaa elinikäisen unelmansa ja matkustaa Etelä-Amerikkaan, Paratiisiputouksille. Carl lähtee vauhdikkaaseen seikkailuun tuhansien ilmapallojen lennättämällä talollaan ja kohtaa matkallaan innokkaan partiolaispojan, suklaata rakastavan linnun ja puhuvia koiria.

Ed Asnerin ääninäyttelemä Carl Fredrickson on ikänsä puolesta hyvin poikkeuksellinen päähenkilö animaatioelokuvassa. Yleensä animaatioiden päähenkilöt ovat nuorempia aikuisia tai ihan vain lapsia, sillä kohdeyleisö, eli lapset pystyvät samaistumaan heihin paremmin. Carlin iän kanssa tekijät ovat ottaneet riskin, mikä on todella kannattanut, sillä vanha päähenkilö luo elokuvaan samantien jotain uutta ja mielenkiintoista. Monet lapsikatsojista mitä luultavimmin rakastavat isovanhempiaan ja tämän leffan jälkeen lapset voivat sitten kuvitella mummojen ja vaariensa lähtevän hurjiin seikkailuihin. Carl on erinomaisesti kirjoitettu hahmo, sillä vaikka hän onkin aika äksy vanha herra, löytyy hahmon tympeydelle selkeä syy leffan alusta alkaen, jolloin hänen tylymmältäkin vaikuttavat toimensa ovat täysin ymmärrettävät. Äksyydestään huolimatta Carl on todella sympaattinen tapaus ja hänen kanssaan on heti valmis lähtemään seikkailuun.
     Vastoin tahtoaan Carl saa matkalleen mukaansa Rasmus-pojan (Jordan Nagai), reippaan ja intoa täynnä olevan partiolaisen, joka suhtautuu moniin asioihin eri tavalla kuin Carl. Hahmo on monin tavoin täysi vastakohta Carlille ja siksi he muodostavatkin täydellisen parivaljakon. Aluksi Rasmus saattaa tuntua rasittavalta energisyytensä vuoksi, mutta matkan aikana hänestä löydetään syvällisempiä puolia, mitkä tekevät hänestä hahmona huomattavasti sisältörikkaamman ja pidettävämmän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kummallinen jättilintu, jonka Rasmus nimeää Keviniksi (linnun ääniä päästelee ohjaaja Pete Docter), älypantansa kautta englantia (tai suomea, ruotsia, jne. riippuen, minkä puhekielen katsoja valitsee elokuvaan) puhuvat koirat, joista tärkeimmät ovat Carliin ja Rasmukseen välittömästi rakastuva Dogi (leffan toinen käsikirjoittaja Bob Peterson) ja häijyltä vaikuttava Alfa (myös Peterson), sekä Carlin ihailema tutkimusmatkailija Charles Muntz (Christopher Plummer), joka on hahmona erittäin mielenkiintoinen tapaus. Muntzilla on arveluttavia suunnitelmia, mutta syyt niille ovat ymmärrettävissä - ainakin osittain. Dogi ja Kevin ovat mahtavat eläinhahmot eri tavoilla ja molemmat tarjoavat useat naurut leffan aikana. Sen sijaan Alfalle keskitystä vitsistä en ole koskaan erityisemmin välittänyt.

Up - kohti korkeuksia sisältää yhden elokuvahistorian parhaista aloituksista. Leffa lähtee käyntiin Carlin lapsuudesta ja kertoo ensimmäisen vartin aikana, kuinka hän on muuttunut innokkaasta pikkupojasta äksyileväksi vanhukseksi. Tämän aloituksen toteutus on aivan mielettömän hieno, sanoisin jopa täydellinen. Montaasi Carlin elämästä ei sisällä lainkaan sanoja, mutta mestarillisen visuaalisen tarinankerronnan ansiosta katsoja on kaiken aikaa perillä siitä, mitä tapahtuu. Aloitus on suorastaan sanoinkuvailemattoman kaunis ja ennen kaikkea sydäntäsärkevän koskettava. Pixar-yhtiö on tunnettu siitä, etteivät he päästä katsojaansa helpolla, vaan tarjoavat lähes joka leffallaan ainakin yhdet itkut. Upin alku on surullisinta, mitä Pixar on koskaan saanut aikaiseksi ja on häkellyttävää, kuinka vahvasti elokuva saa katsojan herkistymään jo ensiminuuttiensa aikana. Aloituksen upeutta jollain tavalla vain korostaa, että se on uskallettu laittaa koko perheen animaatioleffaan. Se sisältää yllättävänkin rankkoja aiheita, mitkä saattavat saada jotkut aikuiskatsojat pohtimaan, että mitäköhän tuli juuri alettua katsomaan? Jo pelkän aloituksensa puolesta totean jo nyt, että kaikkien pitäisi mielestäni nähdä Up - kohti korkeuksia ainakin kerran elämässään.

Aloituksen jälkeen leffa muuttaa tunnelmaansa paljon kevyempään suuntaan, kun itse seikkailu alkaa. Joillekin tämä saattaa olla helpotus, kun on ehtinyt jo pelätä, että koko elokuvan ajan pitäisi vollottaa kyynelkanavat kuiviksi, kun taas toisille tämä voi tuottaa pettymyksen. Ymmärrän täysin molemmat puolet, sillä vaikka onkin hyvä, että elokuva siirtyy kevyempiin tunnelmiin, on muutos tavallaan todella radikaali, kun realistinen elämäkerta-alku vaihdetaan kuviin ilmapallojen varassa lentävästä talosta. Itse kuitenkin innostun joka kerta lähtemään Carlin kanssa matkalle. Leffan alussa toistetaan useaan otteeseen huudahdusta "Seikkailu odottaa!" ja niin kyllä odottaakin. Up - kohti korkeuksia tarjoaa aivan mahtavaa seikkailuhenkeä, vauhdikkaita ja paikoitellen jännittäviäkin tilanteita, sekä tietty paljon huumoria. Jokaisesta hahmosta on onnistuttu luomaan jollain tavalla koominen ja huumoria löydetään eri tavoin. Mukana on niin hassua kohellusta eläinhahmojen puolesta kuin nokkelaa sanailua ihmisten kesken. Vaikka Carlin iäkkyydestä tehdään vitsiä, ei se koskaan muutu vanhojen pilkkaamiseksi. Uskoisin, että iäkkäätkin katsojat hekottelevat kuulokojettaan säätelevälle Carlille. Loppujen lopuksi kävelykeppiä tarvitseva Carl osoittaa olevansa aikamoinen teräsvaari.

Up - kohti korkeuksia on hyvin täydellisyyttä hipova teos, mutta minulta löytyy siitä muutamia pikkuvikoja. Kuten jo totesin, Alfa-koiran ääni ei ole mielestäni erityisen hauska, minkä lisäksi lentäjäkoirat ampuvat minusta jostain syystä yli. Ilmapalloilla lentävä talo ja puhuvat koirat sulatan kyllä täysillä, mutta lentokoneita ohjaavissa koirissa on jotain, mikä ei minulle toimi. Näiden koiriin liittyvien asioiden lisäksi täytyy kyllä todeta, että vaikka rakastankin elokuvan seikkailua Paratiisiputouksille, on leffassa selvä tasonpudotus täydellisen aloituksen jälkeen. Vaikka voisin ylistää aloitusta koko arvostelun ajan, johtaa se siihen ongelmaan, ettei mikään sen jälkeen nähtävä enää yllä samalla täydellisyyden tasolle. Onneksi loppupäässä filmi taas löytää sen vahvan tunteellisen iskunsa, minkä lisäksi läpi filmin elokuva osaa rauhoittua oikeissa kohtauksissa syventämään Carlia ja Rasmusta, ja muodostamaan heidän välilleen vahvan siteen. Upin viat ovat todella minimaaliset ja pääasiassa kyseessä on aivan uskomattoman hieno teos ja ehdottomasti yksi Pixarin parhaista elokuvista.

Ja Pixarin tuotannosta puheenolleen... on varmaan sanomattakin selvää, että tämä leffa on visuaalisesti huikea? Tuttuun Pixar-tyyliin animaatiojälki on fantastista kaikin puolin. Monet luontokuvat ovat niin täynnä yksityiskohtia, että jos niistä ottaisi pois kulmikkaat ja pyöreät ihmishahmot, voisivat ne olla aitoa kuvaa puista ja vuorista - niin tarkkaa työtä animaattorit ovat tehneet! Elokuva on täynnä näyttävää ja kaunista kuvastoa, minkä lisäksi värien käyttö on ihailtavaa. Tekijät ovat todella tienneet, milloin hyödyntää kirjavia ja milloin synkempiä värejä. Leffan äänimaailmakin on taiturimaisesti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino todella ansaitsi Oscarinsa parhaasta musiikista. Giacchinon säveltämät melodiat Upia varten vain lisäävät elokuvan kauneutta. Pete Docterin ja Bob Petersonin työstämä käsikirjoitus on erinomainen niin tarinaltaan kuin dialogiltaan. Docter on myös tehnyt vaikuttavaa työtä ohjaajana ja päästää hassuutensa valloilleen Kevin-lintuna.

Tuttuun Pixar-tyyliin Up - kohti korkeuksia sisältää tietty viittauksia, eli "easter eggejä" yhtiön muihin filmeihin. Leffassa nähtävän oikeussalin numero A113 viittaa California Institute of the Artsin luokkahuoneeseen, missä monet Pixarin animaattorit ovat opiskelleet. Elokuvan alussa nähdään parikin viittausta Pixarin lyhytanimaatioon "Puolipilvistä" ("Partly Cloudy" - 2009), mikä esitettiin teattereissa ennen Upia. Carl myös vierailee matkatoimistossa, jonka esitteessä on bikineihin pukeutunut nainen Pixarin "Knick Knack" -lyhäristä (1989). Carlin seikkailun alkaessa katsoja voi bongata Pixar-leffoista tutun pizza-auton kahdestakin eri kuvasta, minkä lisäksi erään tytön huoneessa lojuu Toy Story 3:n Tuhti-nalle ja värikäs Pixar-pallo. Pallo koristaa myös yhtä Rasmuksen rintanapeista. Carlin rintamerkkinä toimiva pullonkorkki tai pikemminkin sen merkki on sama kuin monissa pulloissa ja tölkeissä Toy Story - leluelämää -elokuvassa (Toy Story - 1995).

Blu-rayn kuvanlaatu on tietysti huikea. Lisämateriaalina kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun ensimmäisellä levyllä on mainitsemani lyhäri "Puolipilvistä", sekä lyhytanimaatio "Dogin salainen tehtävä" ("Dug's Special Mission" - 2009), erään hahmon tarinan päätöstä koskeva pätkä ja 22-minuuttinen "Adventure is Out There" -dokumentti, missä elokuvan tekijät matkaavat Etelä-Amerikkaan saamaan inspiraatiota Paratiisiputouksia varten. Levylle on myös piilotettu pätkä "The Egg", missä avataan tekijöiden vanhoja ideoita elokuvan tarinasta. Toiselta levyltä taas löytyy seitsemän dokumenttia elokuvan hahmoista, Carlin talosta ja musiikeista, vaihtoehtoinen kohtaus elokuvan alusta, lyhyitä mainosklippejä ja trailereita, sekä "Global Guardian Badge" -peli, missä testataan viisautta mm. maantieteessä. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin tunniksi ja 50:ksi minuutiksi.

Yhteenveto: Up - kohti korkeuksia on lähes täydellinen mestariteos, mikä jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuvan sydäntäsärkevä alku on aivan mielettömän upeasti toteutettu ja se on yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuva-aloituksista. Sen jälkeen tunnelma kevenee ja seikkailu lähtee käyntiin. Filmi onnistuu todella imaisemaan katsojan mukaansa, tarjoten vauhtia ja vaaroja, kuten myös huumoria ja oikeissa kohdissa rauhoittumista ja hahmoihin syventymistä. Tarinan päähenkilö Carl on kaikesta äksyydestään huolimatta erittäin pidettävä tapaus ja partiopoika Rasmus on veikeä matkakumppani hänelle. Muutkin hahmot ovat mainioita, vaikken olekaan koskaan pitänyt Alfa-koiralle kirjoitetusta jatkuvasta vitsistä. Filmistä löytyy joitain todella pieniä vikoja, minkä takia se ei saavuta täyttä viittä tähteä, mutta painotan silti, että kyseessä on huikean mahtava filmi. Pixarin tuttuun tapaan animaatiojälki on sanoinkuvailemattoman mestarillista ja mukana on paljon häikäisevän kauniita ja näyttäviä kuvia. Musiikkikin on erinomaista ja säveltäjä Michael Giacchino voitti täysin oikeutetusti Oscar-pystin työstään. Up - kohti korkeuksia kuuluu ehdottomasti Pixarin parhaimmistoon ja vuosien päästä siitä tullaan varmasti puhumaan animaatioklassikkona.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Up, 2009, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003)

NEMOA ETSIMÄSSÄ

FINDING NEMO

Ohjaus: Andrew Stanton ja Lee Unkrich
Pääosissa: Albert Brooks, Ellen DeGeneres, Alexander Gould, Willem Dafoe, Brad Garrett, Allison Janney, Austin Pendleton, Stephen Root, Vicki Lewis, Joe Ranft, Geoffrey Rush, Bob Peterson, Andrew Stanton, Bill Hunter, Barry Humphries, Eric Bana ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Finding Nemo, eli suomeksi Nemoa etsimässä on Pixar-yhtiön viides animaatioelokuva. Idea leffalle syntyi ohjaaja Andrew Stantonin kokemista hetkistä, joista hän kirjoitti kalatarinan vuonna 1997 ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Filmin tekoa varten tekijät sukeltelivat paljon oppiakseen vedenalaisesta maailmasta. Oppien pohjalta animaattorit loivat jopa niin aidon maailman, että animaatiota täytyi muokata, jottei se näyttänyt liian realistiselta ja jolloin sarjakuvamaiset kalat eivät pistäisi jatkuvasti silmään huonolla tavalla. Lopulta Nemoa etsimässä ilmestyi loppukeväästä 2003 (Suomessa tosin vasta marraskuussa) ja se oli iso menestys. Teos oli myös kriitikoiden rakastama, minkä lisäksi se oli ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta, joista se voitti yhden (paras animaatioelokuva). Leffa on kaikkien aikojen myydyin DVD-julkaisu ja joidenkin mielestä se on Pixarin paras elokuva. Itse näin elokuvan kokonaan vasta muutama vuosi sitten. Olin ennen ala-astetta nähnyt Steven Spielbergin Tappajahain (Jaws - 1975), joka oli aiheuttanut minulle kammon haita ja veden alla tapahtuvia leffoja kohtaan, joten en pystynyt katsomaan Nemoa etsimässä -filmistä muuta kuin pätkiä. Kuitenkin kun viimein näin elokuvan, pidin sitä aivan mahtavana ja minua harmitti suuresti, etten ollut suostunut katsomaan sitä. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan; viimeksi ennen sen jatko-osan, Doria etsimässä (Finding Dory - 2016) ilmestymistä. Silloin itse asiassa jo aloitin kirjoittamaan arvostelua tästä elokuvasta, mutta en saanut aikaiseksi mitään, sillä ollessani silloin työharjoittelussa paikassa, jossa olin kaiken aikaa koneella, en vain yksinkertaisesti kyennyt tekemään arviota. Mietin kuitenkin, että jonain päivänä kirjoitan Nemoa etsimässä -arvostelun ja elokuussa 2017 päätin vihdoin toteuttaa ajatuksen, jolloin katsoin leffan tyttöystäväni kanssa syntymäpäivänäni.

Kun sukeltajat sieppaavat pienen Nemo-kalan, lähtee tämän isä Marlin vaaralliselle matkalle löytääkseen poikansa. Seikkailunsa aikana hän kohtaa unohtelevaisen Dorin, hurjat hait, polttavat meduusat ja ikivanhat kilpikonnat.

Elokuvan päähenkilö Marlin (Albert Brooks) on ylihermoileva isä, joka pelkää koko ajan Nemo-poikansa puolesta ja uskoo omien tiukkojen sääntöjensä olevan ainoa tapa selvitä hengissä. Hän tuntuu pelkäävän muutenkin vähän kaikkea, joten onkin todella mielenkiintoista seurata, miten hän toimii, kun hänen pelkonsa käyvät jatkuvasti toteen. Leffan aikana Marlinin täytyykin kerätä rohkeutensa, jotta hän onnistuu saamaan poikansa takaisin.
     Marlinin kanssa etsintäreissulle päätyy Dori (Ellen DeGeneres), joka kärsii lyhytmuistinmenetyksestä. Monissa elokuvissa päähenkilöltä löytyy hölmö kaveri, joka on tarkoitettu keventämään leffaa ja tässä filmissä se on Dori. Onneksi kyseessä ei ole sellainen ärsyttävä hölmöilijä, vaan hahmosta löytyy paljon sydäntä läpi elokuvan ja hän pääsee naurattamaan useasti outouksillaan ja intoilullaan. Onhan se pakko myöntää, että parissa kohtaa hänen käytöksensä käy vähän hermoille, mutta pääasiassa hahmo toimii mainiosti ja DeGeneres vetää ääniroolinsa mahtavasti.

Leffan nimikkohahmo Nemolle (Alexander Gould) on onneksi luotu oma juonikuvionsa mukaan, jolloin katsoja pääsee viettämään aikaa hänenkin kanssaan ja etsintäreissulle tulee suuremmin merkitystä, kun välittääkin siitä, joka on hukassa. Hän on nimittäin päätynyt hammaslääkärin akvaarioon ja yrittää paeta sieltä yhdessä muiden kalojen kanssa. Marlinin tavoin myös Nemon täytyy kohdata pelkonsa leffan aikana ja hän pääseekin kokemaan, ettei hänen isänsä säännöt täysin turhia olleetkaan.
     Hammaslääkärin akvaariossa asustaa paljon kaloja. Porukan johtajana toimii Gill (Willem Dafoe), joka unelmoi pääsevänsä takaisin mereen. Hänen lisäkseen akvaarioporukkaan kuuluvat myös kuplia rakastava Kupla (Stephen Root), säikähtäessään pullistuva Pallo (Brad Garrett), hermoileva Kurlu (Austin Pendleton), siivoushullu katkarapu Jacques (Joe Ranft), pöhkö Meri (Vicki Lewis) ja asioita tarkkaileva meritähti Liisku (Allison Janney), joka nähdään lähinnä liimautuneena akvaarion lasiin. Jokaiselle hahmolle on luotu hauskasti jonkinlainen ominaisuus, mutta jälkikäteen hahmoista muistaa vain muutaman ja pitää tarkkaan pähkäillä, jotta muistaa koko jengin.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hurjat hait Pomo (Barry Humphries), Ankkuri (Eric Bana) ja Poiju (Bruce Spence), jotka pitävät omaa AA-kokouksia muistuttavaa kerhoa; kilpikonnat Tärsky (leffan ohjaaja Andrew Stanton) ja tämän poika Tyrsky (Nicholas Bird), joiden leppoisa tapa elää tuo voimakkaasti mieleen hipit; pelikaani Nigel (Geoffrey Rush), joka on akvaarion kalojen ystävä; sekä herra Rausku (Bob Peterson), joka on lapsikalojen opettaja. Ja kuten Pixar-elokuvissa on tapana, John Ratzenberger kuullaan tässäkin leffassa ääninäyttelijänä ja tällä kertaa hän esittää kalaparvea, joka tykkää pelata arvoitusleikkiä.
     Leffassa nähdään myös pari ihmishahmoa, jotka ovat toilaileva hammaslääkäri (Bill Hunter) ja tämän inhottava veljentyttö Klaara (LuLu Ebeling).

Nemoa etsimässä on erinomainen elokuva, joka nappaa nopeasti mukaan seikkailuunsa, eikä päästä kertaakaan irti katsojasta. Tylsiä kohtia ei ole tiedossa, sillä lähes kaiken aikaa tapahtuu jotain. Kun Marlin ja Dori ovat selvinneet yhdestä vaarasta, on aika kohdata seuraava. Ja silloin kun kaksikko pääsee hengähtämään, näytetään Nemon ja akvaariokalojen pakosuunnittelua, johon on saatu oivallista jännitystä mukaan. Katsoja ei kuitenkaan puudu siihen, että vähän väliä tapahtuu jotain, sillä jokainen vauhdikas osio on erilainen kuin edellinen ja kaikki ovat niin mielenkiintoisia, että leffaa seuraa lumoutuneena - etenkin kun vedenalaista maailmaa on hyödynnetty niin taitavasti. Jännittäviä hetkiä on useita, varsinkin haiden kohtaaminen voi tuntua lapsista jännittävältä (kuten myös minusta, vaikka olenkin nähnyt leffan muutaman kerran ja muistan tasan tarkkaan, mitä siinä tapahtuu). Loppuhuipennukseen on myös saatu mainio jännite, joka tekee kokonaisuudesta vielä hienomman. Koskettavuuttakin on saatu mukaan ja jo alun prologilla saadaan katsojat hieman liikuttumaan ja sen avulla ymmärtää Marlinin liioittelevan suojeluvaiston. Mutta vaikka suojeluvaisto tuntuu liioitellulta, niin onko se siinä kohtaa mitenkään liikaa, kun näkee, että oma lapsi siepataan?

Monet vanhemmat kokevat tarinan paljon karmivampana kuin lapset. Siinä missä lapset kokevat hurjan seikkailun, vanhemmat haluavat napata muksunsa tiukemmin lähelleen, ettei mikään veisi heitä pois turvasta. Kidnappauksia tapahtuu todellisessa maailmassa ja tieto siitä tuo oman lisäyksen leffaan, joka toisaalta myös tekee katselukokemuksesta vaikuttavamman. On myös hienoa, miten kaloihin on saatu inhimmillisiä piirteitä, jolloin on hauska bongailla yhteyksiä ihmisten ja kalojen välillä. Aikuiset myös huomaavat aiemmin mainitsemani viittaukset mm. AA-kokouksiin ja hippeihin. Nämä viittaukset ovat todella huvittavia. Elokuva on muutenkin erittäin hauska ja sen aikana pääsee nauramaan usein. Todella kypsä aikuinen kun olen, parhaat naurut leffa tarjoaa minulle lähes aina, kun kaksi lintua kelluvat vedessä ja yhden viereen ilmestyy kupla, jolloin toinen luulee tämän pieraisseen ja lentää pois. Pari heikompaakin vitsiä on mukana, mutta ne toimivat silti muun kokonaisuuden ohessa. Leffaan on saatu mukaan paljon kaikenlaista, mutta se ei koskaan tunnu liian täydeltä. Rytmitys toimii erittäin hyvin, minkä lisäksi ohjaaja Stantonin, herra Rauskua ääninäyttelevän Bob Petersonin ja David Reynoldsin työstämä käsikirjoitus on erittäin hyvä. Mukaan on saatu hienosti katsojaa liikuttavia tunteita.

Nemoa etsimässä on myös animoitu loistokkaasti. Nykypäivän Pixarin tasolle animaatiojälki ei tietenkään ylety, mutta todella tyylikkään näköinen teos on kuitenkin kyseessä. Vedenalainen maailma on näyttävä ja olisi kiehtovaa tietää, miltä se on joskus näyttänyt, kun se kerran oli liian realistinen? Muutamat jutut eivät näytä kovin hienoilta, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Ohjaaja Andrew Stanton on tehnyt mahtavaa työtä leffan hengen kanssa ja saanut aikaan erinomaisen tarinan, joka pitää otteessaan loppuun asti. Animoinnin lisäksi tekninen toteutus on muutenkin onnistunutta. Ääniefektit ovat todella mainiot ja tuovat lisäyksen vedenalaiseen tunnelmaan. Toisin kuin aiemmissa Pixar-yhtiön leffoissa, tällä kertaa säveltäjänä ei toimi Randy Newman, vaan hänen serkkunsa Thomas Newman, joka on tehnyt hyvää työtä musiikkien kanssa. Vaihto tuo myös raikkautta Pixarin musiikkeihin, sillä vaikka Randykin on taitava, alkoivat hänen musiikkinsa (etenkin laulunsa) toistamaan itseään. Tässä filmissä ei kuulla kummankaan Newmanin laulua, mutta lopputekstien aikana soi Robbie Williamsin esittämä "Beyond the Sea" -kappale (näin herra Williamsin konsertin muuten juuri Tampereella).

Pixarin elokuva kun on kyseessä, on mukana tietty paljon piiloviittauksia, eli "easter eggejä" muihin leffoihin, hahmoihin jne. Esimerkiksi California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 on tällä kertaa näkyvissä sukeltajan kamerassa; Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto vilahtaa, kun Gill suunnittelee kalojen pakoa; Toy Storyn Buzz Lightyear -lelu makoilee hammaslääkärin vastaanoton lattialla; aikaansa odotteleva poika nähdään lukemassa Ihmeperhe (The Incredibles- 2004) -sarjakuvaa; "Knick Knack" -lyhytelokuvan merenneito on päätynyt pienoismallilaivan keulaan akvaariossa ja Monsterit Oyn (Monsters, Inc. - 2001) Masi Pallopää sukeltelee lopputekstien aikana kuvan halki. Aikuiset ymmärtävät myös viittauksen Hohtoon (The Shining - 1980) Pomo-hain repliikistä, kun tämä yrittää päästä oven läpi jahtaamaan Marlinia ja Doria.

Yhteenveto: Nemoa etsimässä on loistava ja hauska seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Mukana on paljon jännittäviä tilanteita, hauskoja kohtia ja surullisiakin hetkiä. Vaikka aihe on todella kauhea, on siitä saatu aikaan lapsiystävällinen tarina, joka nappaa heti mukaansa ja tarjoaa jatkuvasti jotain, jolloin aika ei koskaan käy pitkäksi. Mukana ei ole kuitenkaan liikaa, vaan ohjaaja Andrew Stanton ja hänen käsikirjoittajakaverinsa ovat saaneet aikaan erinomaisesti toimivan kokonaisuuden, jossa on oivallinen rytmitys. Hahmoja on paljon, mutta jokaiselle on saatu jokin kiinnostava puoli. Animointi on pääasiassa hienoa ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit sopivat mainiosti mukaan. Suosittelen katsomaan Nemoa etsimässä, jos ette ole sitä vielä nähneet. Perheen pienimmille jotkut kohdat voivat olla liian hurjia, mutta ala-asteen aloittaneet voivat jo helposti katsoa sen. Siinä on hienosti jotain kaikenikäisille, jolloin sitä voi todella kutsua koko perheen elokuvaksi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fontsinuse.com
Finding Nemo, 2003, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Cars 3 / Autot 3 (2017)

CARS 3 (2017)

AUTOT 3

Ohjaus: Brian Fee
Pääosissa: Owen Wilson, Cristela Alonzo, Tony Shalhoub, Guido Quaroni, Nathan Fillion, Larry the Cable Guy, Armie Hammer, Chris Cooper, John Ratzenberger, Bonnie Hunt ja Bob Peterson
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Cars (2006), eli suomeksi Autot oli suuri kassamagneetti, joten jatkoa tietty seurasi. Cars 2, eli Autot 2 ilmestyi kesällä 2011 ja se oli myös iso hitti, minkä lisäksi rahaa kertyi kaikenlaisista oheistuotteista, joita monet autoista intoilevat lapset halusivat. Jälleen olisi siis jatkoa tiedossa ja kolmannen osan suunnittelu alkoikin hyvin nopeasti toisen osan ilmestyttyä. Cars 3, eli Autot 3 ilmestyi Yhdysvalloissa kesäkuussa ja nyt se on saapunut myös meillekin Suomeen katseltavaksi. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan ilmestymistä. Aikoinaan Pixar oli tunnettu siitä, että yhtiöltä ilmestyi uusia ja hienoja animaatioita, mutta tällä vuosikymmenellä on ilmestynyt enemmän aiempien leffojen jatko- tai esiosia (Toy Story 3, 2010, Autot 2, Monsters University, 2014, Finding Dory, 2016) kuin uusia tarinoita (Brave, 2012, Inside Out, 2015, Good Dinosaur, 2015). Olin enemmän innoissani tulevasta Cocosta (2017), sillä se olisi jälleen uusi seikkailu. Kiinnostukseni heräsi kuitenkin Autot 3:a kohtaan, kun se alkoi saamaan positiivisia arvioita, mikä oli yllättävää, sillä edeltäjää suorastaan inhottiin. Menin tänä aamuna katsomaan elokuvaa yhdessä tyttöystäväni kanssa, sillä katsoimme edeltäjätkin yhdessä. Toiveikkaana istuin alas ja pistin 3D-lasit päähäni, mutta valitettavasti poistuin salista pettyneenä...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Autot ja Autot 2!

Paljon nopeampien uusien autojen ilmestyessä kisoihin mukaan, vanha konkari Salama McQueen ottaa taukoa ja yrittää keksiä keinon, miten hän voisi päihittää uuden kisasuosikin, Jackson Myrskyn.

Salama McQueen (Owen Wilson) on monien hahmojen mukaan vanhentunut ja jotkut ovat jopa sitä mieltä, että hänen kuuluisi jo poistua kilpailuista ja jäädä eläkkeelle. Salama on kuitenkin yhä sama kisaintoilija kuin aiemminkin, jolloin hän ei suostu kuuntelemaan muita, vaan yrittää kaikkensa, vaikka epäonnistuisikin kerta toisensa perään. Tämä on oikein mainio idea hahmon uudelle kehityskaarelle, sillä ensimmäisessä osassa hän oli juuri sellainen tulokas, joka hänen inhoamansa Jackson Myrsky on nyt. Valitettavasti Salamassa ei ole ulkoisesti mitään muutosta ja hän kuulostaakin yhä ihan samalta, jolloin hänen vanhentumisensa ei ole erityisen vakuuttavaa. Hahmona hän on kuitenkin yhä mainio, jonka ansiosta hänen uusia seikkailuitansa katsoo ihan mielellään.
     Edellisistä osista tutut Syylari Cityn hahmot tekevät paluun, mutta vain keltaisen Luigin (Tony Shalhoub) ja tämän vähäsanaisen ystävän Guidon (Guido Quaroni) osuus on oikeasti merkittävä, sillä he kulkevat Salaman mukana, tämän lähtiessä treenaamaan kauas pikkukylästä. Salaman kuljetusrekka Makekin (kaikissa Pixar-leffoissa ääninäyttelevä John Ratzenberger) kulkee päähahmon mukana, mutta hinausauto Martti (Larry the Cable Guy) ja Salli-neiti (Bonnie Hunt) nähdään lähinnä vain kannustamassa Salamaa kisakohtauksissa. Sheriffi (Michael Wallis), Klainari (Lloyd Sherr), Kessu (Paul Dooley), Puna (Jerome Ranft), Floora (Jenifer Lewis), Ramone (Cheech Marin) ja Lizzie (Katherine Helmond) ovat kyllä taustalla, mutta yksikään heistä ei pääse esille.
     Uutena tärkeänä hahmona esitellään keltainen Cruz Ramirez (Cristela Alonzo), joka valmentaa Salamaa, muttei tunnu tietävän kisaamisesta mitään. Cruz tuntuukin lähinnä vain pitävän autozumba-tunteja hänelle, eikä varsinaisesti auta häntä ajamaan nopeammin ja paremmin. Alkupäässä hahmo vaikuttaa jokseenkin ärsyttävältä, vaikka hän on myös parissa kohtaa ihan huvittavakin, mutta onneksi rasittavuus katoaa, kun leffa kulkee eteenpäin. Tämä todella on onni, sillä Cruzin rooli kasvaa kaiken aikaa, jolloin hänestä olisi todella vaikea välittää, jos hän kävisi katsojan hermoille. Hahmo ei kuitenkaan ole erityisen mielenkiintoinen, joten ei hänestä kovin paljon muutenkaan välitä.
     Muita uusia hahmoja elokuvassa ovat rikas herra Sterling (Nathan Fillion), jonka huipputeknologisessa rakennuksessa Salama treenaa, ensimmäisessä leffassa esiintyneen Doc Hudsonin entinen mekaanikko Smokey (Chris Cooper), urpo kilpa-auto Cal (Kyle Petty), sekä Salaman inhoama Jackson Myrsky (Armie Hammer), joka on tottakai ylimielinen ollessaan muita nopeampi.
     Leffassa nähdään myös ensimmäisestä elokuvasta tutut Jasu Juntti (esittäjä vaihtunut Michael Keatonista leffan käsikirjoittaja Bob Petersoniin), Dinoco-yhtiön omistaja Tex (Humpy Wheeler) ja eläköitynyt kilpa-auto Kunkku (Richard Petty).

Elokuva alkaa vielä mainiosti, kun päästään saman tien näkemään vauhdikkaita kisoja. Leffan aloitusosuus tuntuu kuitenkin kestävän hieman liian kauan, kun näytetään, miten useat Salama McQueenin vanhat kilpailijat poistuvat eläkkeelle, kun uudet huipputeknologiset autot alkavat voittamaan jokaisen kisan. Salama ei kuitenkaan luovuta ja se lopulta käy hänelle kalliiksi, sillä eräässä kisassa hän romuttuu pahasti. Kun leffa siirtyy tästä traagisesta hetkestä (yllättävän helposti) neljä kuukautta eteenpäin, alkaa filmin taso laskea. Samalla myös tunnelma latistuu ja hyvin nopeasti katsojana huomaa, ettei oikein kiinnosta, saako Salama treenattua itsensä takaisin kuntoon, vai jääkö hän lopullisesti ulos kisoista. Elokuvan tempokin hidastuu, jolloin treenaamisosio tuntuu lähinnä vain junnaavan paikoillaan. Välillä leffa tuntuu vain kestävän ja kestävän, eikä homma etene mihinkään. Tarina tuntuu lainailevan liikaa asioita ensimmäisestä osasta eikä tarjoa mitään oikeasti uutta. Salaman täytyy tehdä paljon jotakin, jotta hän voisi osallistua ratkaisevaan kisaan voittaakseen ärsyttävän egopullistelijan. Tämän lisäksi leffassa kaipaillaan jatkuvasti Doc Hudsonia ja ensimmäisen leffan innokkuutta ja nuoruutta, jolloin huomaa itsekin toivovan katsovansa ensimmäistä Autot-filmiä eikä tätä. Toivoin jopa, että ruudulla pyörisi Autot 2, sillä vaikka se on aika typerä pätkä, siinä sentään tapahtuu kaiken aikaa jotain. Tässä elokuvassa ei outoa kyllä edes kertaakaan viitata sen tapahtumiin.

Autot 3 on aika tylsä elokuva. Sen huomasi ensinnäkin siitä, että kun luulin leffan olevan loppusuoralla ja vilkaisin kelloa, oli se vasta puolessa välissä. Toiseksi sen huomasi vieressä istuvasta perheestä, jonka lapsi (juuri elokuvan kohderyhmään kuuluva, noin viisi- tai kuusivuotias poika) näytti myös pitkästyneeltä ja tutki mieluummin 3D-lasejaan kuin katsoi valkokangasta. Kolmanneksi siitä tuntuu puuttuvan huumori lähes kokonaan. Leffa tarjoaa muutamat hymähdykset, mutta siihen se jää. Edes hömelö Martti ei saa aikaiseksi paria naurahdusta. Neljänneksi teos ei sisällä samanlaista kekseliäisyyttä kuin edeltäjänsä, jolloin katsoja pääsisi ihmettelemään, kuinka ihmisten kulttuurit on muutettu autoversioiksi. Turhia kohtia on mukana useita ja elokuvasta saisikin helposti katkottua vartin pois, jolloin se saisi pidettyä mielenkiinnon yllä. Onneksi kun tarina vie Smokeyn luo - mitä ennen tosin nähdään oivallisen viihdyttävä romurallikohtaus - taso paranee hieman ja mielenkiinto heräilee jälleen. Mukaan tulee hyviä kohtauksia ja katsoja alkaa kannustaa Salamaa voittoon. Kuitenkin kun loppuhuipennus, eli suuri kisa koittaa, ei tunnelmaa ole saatu kunnolliseksi, jolloin teoksen finaali on hyvinkin antiklimaattinen. Tavallaan se tuo Salama McQueenin tarinalle arvokkaan päätöksen, mutta samalla jää kaipaamaan jotain enemmän. Kokonaisuus on aika mitäänsanomaton, mutta kuitenkin ihan kiva. Tarina painottuu enemmän draaman kuin seikkailun puolelle, jolloin sen on vaikea tavoittaa kohdeyleisöä, minkä lisäksi vanhemmatkaan eivät luultavasti viihdy sen parissa, sillä draamafilmi puhuvista autoista ei kuulosta kovin viihdyttävältä. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tunteet eivät ole hyvin luotuja, eikä elokuva saa katsojaa tuntemaan paljoa, jolloin lopputuloksena on hyvinkin keskinkertainen teos, joka vajoaa Pixarin heikoimpien joukkoon.

Animoinnista ei kuitenkaan voi sanoa mitään pahaa. Edeltäjiensä tapaan myös Autot 3 on tyylikästä silmäkarkkia. Itse autot ovat tuttua epärealistisempaa tyyliä, mutta jotkut taustat näyttävät lähestulkoon aidolta videokuvalta. Maisemat ovat näyttävästi toteutetut ja jälleen kerran kilpailuissa nähtävät kuvat kaahaavista autoista ovat suoraan kopioituja aidoista kisavideoista. Äänimaailma on myös upea. Moottoreiden äänet kuulostavat mahtavilta läpi elokuvan. Onkin harmi, että leffan käsikirjoitus ja ohjaus on aika lailla epäonnistunut. Autot 3 on Brian Feen esikoisohjaus ja sen myös huomaa. John Lasseter ohjasi sarjan edellisetkin elokuvat, joten hänen olisi pitänyt ohjata myös tämä, tuodakseen aloittamansa tarinan hyvään päätökseen. Musiikeista vastaa ensimmäisen osan (ja seitsemän muunkin Pixar-leffan) säveltänyt Randy Newman, joka on tehnyt mainiota työtä. Musiikeissa kuuluu tuttuja melodioita, joita hän on kierrättänyt Pixar-filmeissä, mutta se ei haittaa.

Pixar-elokuva kun on, niin Autot 3 sisältää tietysti piiloviittauksia, eli "easter eggejä". California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 nähdään herra Sterlingin työhuoneen ovessa, WALL•E:sta (2008) tuttu Buy n Large -yhtiön logo vilahtaa pariin otteeseen ruudulla ja Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto esiintyy romurallikohtauksessa, minkä lisäksi kohtauksessa erään auton konepellissä on kuva Pixar-pallosta. Yhdessä treenikohtauksessa nähdään myös kuva tulevan Coco-leffan kaupungista televisioruudulla.

Yhteenveto: Autot 3 sisältää hyviä hetkiä, mutta kokonaisuutena se on jopa yllättävän pitkäveteinen elokuva. Tarina lainailee hieman liikaa sarjan aloitusosasta, muttei tee sitä kovin kiehtovasti, jolloin leffa ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa. Tunnelmien luonti ei ole erityisen onnistunutta, eikä leffasta tunnu löytyvän tarpeeksi huumoria, vaan se vajoaa lähinnä draamailun puolelle. On kiva nähdä tutut hahmot taas mukana, mutta heillä ei valitettavasti ole paljoa tekemistä elokuvan aikana. Salama McQueen on yhä hyvä päähenkilö, mutta hänen "vanhuuttaan" ei tuoda tarpeeksi hyvin esille. Cruz Ramirez on aluksi ärsyttävä, mutta muuttuu onneksi pidettäväksi hahmoksi. Loppuhuipennus ei ole kovin ihmeellinen ja jättää katsojan aika kylmäksi. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin upea, kuten myös äänimaailmaltaan - käsikirjoitus ei vain toimi kovin kummoisesti. Autot 3:a on vaikea suositella kenellekään, sillä näytöksessä tuli huomattua, että se voi olla pitkäveteinen sekä aikuisille että lapsille. On siinä varmaan kuitenkin tarpeeksi viihdyttävyyttä, jotta sen jaksaa helposti katsoa läpi. Kyseessä on kuitenkin yksi Pixarin heikoimmista teoksista, ellei jopa heikoin, sillä tähän mennessä sillä tittelillä kulkeva Autot 2 sentään viihdytti läpi koko kestonsa. Elokuvaa parempi on sitä ennen nähtävä lyhytanimaatio "Lou", joka sai kosketettua katsojaa paremmin viidessä minuutissa kuin Autot 3 varttia vaille kahdessa tunnissa. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt (mutta aika tarpeeton) pätkä Martista. Toivon, että tämä tosiaan on sarjan päätösosa, sillä olisi täysin turhaa enää jatkaa tarinaa ilman todella hyvää syytä. Pixar on ilmoittanut keskittyvänsä jatkossa uusiin tarinoihin ja jättävänsä jatko-osat taakseen, mitä todella toivon tapahtuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cars 3, 2017, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Doria etsimässä (Finding Dory - 2016)

DORIA ETSIMÄSSÄ

FINDING DORY

Ohjaus: Andrew Stanton ja Angus MacLane
Pääosissa: Ellen DeGeneres, Albert Brooks, Hayden Rolence, Ed O'Neill, Kaitlin Olson, Ty Burrell, Diane Keaton, Eugene Levy, Idris Elba, Bob Peterson, Andrew Stanton, John Ratzenberger ja Sigourney Weaver
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on elokuva, jota en kyennyt pienempänä erityisemmin katsomaan haikammoni takia. Muutama vuosi sitten päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ostaa elokuvan. Olihan se ainoa Pixarin elokuva, jota en silloin omistanut. Onneksi tein niin, sillä kyseessä on nykyään yksi suosikeistani Pixarin tuotannosta. En kuitenkaan erityisemmin innostunut ideasta, että elokuvalle tulisi jatkoa. Lopulta mielenkiintoni alkoi heräillä ja aloin pitää ajatuksesta, että Dorin menneisyyttä avattaisiin. Finding Dory, eli suomennettuna Doria etsimässä, nousikin yhdeksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Saa nähdä, pääsikö se edellisen osan tasolle...

Dori-kala muistaa yllättäen vanhempansa ja lähtee etsimään heitä, kunnes lopulta joutuu itse hankaluuksiin ja hän onkin se, joka täytyy löytää.

Ellen DeGeneres on edelleen loistovalinta Doriksi ja onkin hienoa nähdä hahmo pääosassa. Hahmoon tuodaan hyvin syvyyttä ja hänen menneisyytensä on oikein mielenkiintoinen. Dorin lyhytmuistinmenetysongelmaa käsitellään jälleen hyvin ja etenkin lapsiversiota hahmosta käy kaiken aikaa sääliksi, vaikka kuinka iloisena hänet monesti esitetäänkin.
     Tietysti myös klovnikala Marlin ja tämän poika - edellisessä elokuvassa kadoksissa ollut - Nemo nähdään taas. Marlinin äänenä kuullaan yhä Albert Brooks, mutta Nemon ääni on vaihtunut Hayden Rolenceen, luultavasti siitä syystä, että alkuperäinen Nemon ääninäyttelijä Alexander Gould oli jo liian vanha rooliin. Gould kuullaan kyllä toisessa, paljon pienemmässä roolissa. Harmi vain, että myös Nemon rooli jää pieneksi ja hahmo enemmänkin vain roikkuu mukana ja antaa jääräpää-isälleen ohjeita.

Uutena tuttavuutena esitellään mustekala Hank, jonka äänenä kuullaan Moderni perhe -sarjasta (Modern Family - 2009-2019) tuttu Ed O'Neill. Hank vaikuttaa aluksi hieman hämärältä tyypiltä ja hän tuntuu auttavan Doria vain hyötyäkseen siitä itse jotenkin, mikä voisi viitata siihen, että kyseessä on elokuvan pahis. Pahis hahmo ei kuitenkaan ole, vaikka haluaakin vain itse hyötyä siitä, että on Dorin apuna. Hank on mainio lisäys ja hahmon kameleonttikykyä on käytetty toimivasti.
     Dorin vanhempia, Jenniä ja Saulia, esittävät Diane Keaton ja Eugene Levy. Muistelukohtauksissa hahmojen näyttämä huoli tytärtään kohtaan on erittäin hyvin tuotu esille. Valitettavasti muistelukohtauksia tulee yhdessä kohtaa muutama liikaa, jolloin katsojana tulee olo, että nyt Dorin muistisairaudessa vain vellotaan. Onneksi näin käy ainoastaan vain kerran.
     Ensimmäisestä elokuvasta mukaan palaavat lyhyeksi aikaa tutut hahmot herra Rausku (Bob Peterson) ja kilpikonna Tärsky (Andrew Stanton). Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. likinäköinen valashai Destiny (Kaitlin Olson), sekä kaikuluotausta opetteleva maitovalas Bailey (myös Moderni perhe -sarjasta tuttu Ty Burrell). Merileijonat Fluke (Idris Elba) ja Rudder (Dominic West) ovat ihan viihdyttävä lisä, mutta merileijonista paras on hieman vajaalta vaikuttava Gerald (Torbin Xan Bullock). Elokuvassa kuullaan myös tietty jokaiseen Pixar-elokuvaan äänensä antanut John Ratzenberger, sekä omaksi yllätyksekseni Sigourney Weaver omana itsenään.

Elokuvan alussa Dori yrittää harjoitella itsensä esittelemistä lapsena. Muistiongelma tuodaan esille samantien. Ei aikaakaan, kun Dori eksyy vanhempiensa luota ja lähtee etsimään heitä. Koskettavan montaasin aikana nähdään kuinka Dori kasvaa aikuiseksi, eikä vieläkään löydä äitiään ja isäänsä. Etsiessään hän törmää Marliniin, joka etsii poikaansa Nemoa. Tästä päästäänkin monille tuttuun tarinaan. Vuosi Nemoa etsimässä -elokuvan tapahtumien jälkeen Dori asustaa Marlinin ja Nemon kanssa. Eräänä aamuna hän muistaa vanhempansa ja päättää lähteä etsimään heitä. Matka vie ystävykset merieläinpuistoon, jossa he joutuvat erilleen.

Alku on koskettava ja paikoitellen hieman synkkä, mikä vaikuttaa todella lupaavalta. Valitettavasti elokuva vaihtaa tunnelmaa iloisempaan hyvin nopeasti ja pysyy siinä lähestulkoon aina loppuun asti. Surullisempia hetkiä löytyy, mutta ne ovat pääasiassa muisteluita. Seikkailua toki on mukana, muttei ihan niin toimivasti kuin edellisessä elokuvassa. Kun edellisessä elokuvassa kaiken aikaa oli tapahtumassa jotain mielenkiintoista, niin tässä ei ihan niin käy. Parissa kohtaa elokuva jopa hieman viivytteli. Doria etsimässä on paljon selkeämmin lasten seikkailuleffa kuin koko perheen animaatio. Aikuisille suunnattuja vitsejä löytyy oikeastaan vain yksi - tosin aivan täydellinen sellainen - mutta muuten keskitytään pääasiassa lapsiyleisön miellyttämiseen. Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) ja Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) osoittivat, että animaatioita voi tehdä oikeasti minkä ikäisille tahansa ja olisin toivonut, että sekä Disney että Pixar olisivat pysyneet niiden suunnalla. Lapsia tämä voi jännittää, mutta vaikka itse kammoan synkkiä vedenalaisia kohtia, en jännittänyt lähes kertaakaan. Ainoastaan alussa, jossa tunnelma oli painostavampi, koin oloni hieman tukalaksi. Kunnon vaaratilanteitakaan ei tunnu hahmoille käyvän, mutta kohtaus jättiläiskalmarin kanssa voi hieman karmia. Huumoria toki löytyy, mutta se on lähtöisin enemmänkin hahmojen toheloinnista kuin repliikeistä.

Asia, mitä ei vaan voi millään kritisoida, on animointi. Doria etsimässä on visuaalisesti todellista silmäkarkkia alusta loppuun. Elokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia ja vedenalainen maailma on luotu äärimmäisen tyylikkäästi. Doria etsimässä -elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Andrew Stanton ja hänen apunaan toimii Angus MacLane. Stanton on myös toiminut toisena käsikirjoittajana. Jos käsikirjoituksessa tarinaa olisi uskallettu viedä muutama askel pidemmälle, niin elokuva toimisi paljon paremmin. Tällaisenaan se on kyllä tosi hyvä, mutta jos odottaa Nemoa etsimässä -elokuvan kaltaista hienoutta, joutuu valitettavasti pettymään. Äänimaailma on mietitty todella tarkkaan ja Thomas Newman on palannut säveltämään musiikin.

Ennen elokuvaa teatterissa näytetään Pixarille tuttuun tapaan lyhytanimaatio, joka on tässä tapauksessa "Piper". Se kertoo pikkulinnusta, joka yrittää uhmata pelkojaan napatakseen ostereita. "Piper" on erittäin hyvä animaatio ja siihen on saatu hyvin tunnetta mukaan. Animointijälki on tietty täydellistä.

Elokuvassa nähdään tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi tunnusluku A113 on tottakai mukana, Nemoa etsimässä -elokuvassa esiintyneen Klaara-tytön kuva näkyy nopeasti Dorin uidessa sen edestä ja merieläinpuiston henkilökuntatilassa on seinällä WALL-E -elokuvaan (2008) viittaava juliste.

Yhteenveto: Doria etsimässä ei valitettavasti ole yhtä hieno elokuva kuin edeltäjänsä. Onneksi se on silti oikein mainio leffa, joka toimii etenkin hyvänä lasten seikkailuelokuvana. Dorin hahmo toimii edelleen hienosti ja lapsi-Dory on todella hellyyttävä ja aiheuttaa katsojassa helposti tunteiden nousemista pintaan. Nemo on aika alikäytetty hahmo, eikä Marlin erityisemmin vakuuta. Hank-mustekala on erinomainen lisä. Gerald-merileijona on aivan mahtava. Olisin toivonut, että jo käsikirjoitusvaiheessa tätä olisi viety pari astetta pidemmälle. Tarina on hyvä, mutta lopputulos ei ole parasta, mitä siitä saisi aikaan. Animointijälki on tietty täydellistä. Minulla on oma pehmis-paikka sydämessä monille söpöille hahmoille elokuvissa ja tämän elokuvan saukot todellakin kuuluvat sinne. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään mielenkiintoinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.followingthenerd.com
Finding Dory, 2016, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures