Arvostelu: The Town (2010)

THE TOWN

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Rebecca Hall, Jeremy Renner, Jon Hamm, Blake Lively, Chris Cooper, Pete Postlethwaite ja Titus Welliver
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Town pohjautuu Chuck Hoganin kirjaan Prince of Thieves vuodelta 2004. Vuonna 2006 ohjaaja Adrian Lyne esitteli kirjan tuottaja Graham Kingille, joka taas vei sen Warner Bros. -yhtiön luettavaksi. Yhtiö kiinnostui tekemään filmatisoinnin kirjan pohjalta ja Lyne valittiin sen ohjaajaksi. Leffan käsikirjoittaminen osoittautui kuitenkin haasteeksi ja Lyne jätti projektin. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ben Affleck, joka oli vakuuttanut Warner Brosin Gone Baby Gone -elokuvallaan (2007). Affleck halusi itse olla mukana käsikirjoituksen työstössä ja kirjoitusprosessi alkoikin lähes alusta. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2009 ja lopulta The Town sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä keräsi paljon kehuja kriitikoiltakin. Itse näin The Townin pari vuotta myöhemmin isäni kanssa ja pidin leffasta. Vaikka olen ostanutkin elokuvan itselleni Blu-raylla, en ole katsonut sitä kertaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Bostonissa pankkirosvot ottavat panttivangikseen varajohtaja Clairen paetessaan rikospaikalta. Myöhemmin yksi rosvoista nimeltään Doug tapaa Clairen uudestaan ja vastoin kaikkea järkeä Doug rakastuu häneen. Dougin täytyy päättää, pysyykö hän rikollisena, vai aloittaako uuden elämän Clairen kanssa - kertomatta kuitenkaan olleensa pankkiryöstön ja sieppauksen takana.

Ben Affleck oli 2000-luvun aikana alkanut menettämään staravoimaansa haukuttujen elokuvien, kuten Daredevilin (2003) ja Giglin (2003) vuoksi. Affleck oli vuonna 1998 voittanut Oscarin käsikirjoituksestaan leffalle Will Hunting (Good Will Hunting - 1997) ja jatkoi lahjojensa osoittamista kameran takana ohjaamalla Gone Baby Gonen (2007), mutta näyttelijänä hän ei silti ollut enää arvostettu. Ei siis ihme, että hän halusi The Townissa ohjaamisen lisäksi myös näytellä pääosaa. Affleck esittää pankkirosvo Dougia, joka tekee rikollisia puuhia, mutta jolla on silti tarpeeksi hyvä sydän. Affleck tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista ja tuo hienosti esille Dougin kokeman konfliktin läpi elokuvan. Filmin kulkiessa eteenpäin katsoja saa tietää enemmän Dougin hahmosta ja voi ymmärtää paremmin, miksi hän kulkee rikollisia polkuja.

Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall kidnappauksen uhrina ja Dougin ihastuksena Clairena, Jeremy Renner Dougin lähimpänä ystävänä ja rikoskumppanina Jeminä, Blake Lively tämän narkomaanisiskona, Jon Hamm pankkirosvoja jahtaavana FBI-agentti Frawleyna, sekä Pete Postlethwaite toiseksi viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa tammikuussa 2011, kukkakauppiaana, joka antaa rosvoille uusia keikkoja. Hall on mainio Clairen roolissa ja tekee hyvää työtä näyttäessään Clairen kokemaa traumatisoitumista. Hamm sopii erinomaisesti päättäväisen FBI-agentin rooliin. Lively on myös oiva omassa osassaan, mutta jää hyvin pienelle ruutuajalle. Renner sai roolityöstään mm. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän on erittäin hyvä osassaan, kummastuttavat ehdokkuudet hieman, sillä ei hän mielestäni niin mahtava ole.

Itse elokuva kyllä on mahtava! The Town alkaa heti vangitsevalla pankkiryöstöllä, mikä nostaa välittömästi jännitteen korkealle ja pistää samalla katsojan moraalin koetukselle. Vaikka elokuvan mittaan katsoja saa selville, miksi Doug on päätynyt näihin hommiin, hänen puolellaan on alusta alkaen - vaikka tietääkin hänen toimivan lainvastaisesti. Katsojana toivoo, että rosvot pääsisivät karkuun ja juhlimaan saaliillaan. Vaikka tyylikkään alkunsa jälkeen elokuva kulkee aika hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin yhä todella mielenkiintoinen. Etenkin Dougin pohdinta siitä, mitä tehdä Clairen kanssa, kiinnostaa. Clairelta kun pitäisi pitää salassa, että Doug alunperin sieppasi tämän ja Jemiltä taas pitäisi pitää salassa, että Doug alkaa tapailla Clairea. Samalla paetaan virkavaltaa, joka hiillostaa yhä vain enemmän elokuvan kulkiessa eteenpäin.

Leffassa onnistutaan rakentamaan jännitettä hienosti hiljaa mutta varmalla otteella. Jokaisesta ryöstöstä on tehty voimakas ja koukuttava osio. Kun leffa on muuten hiljainen, ravistelevat vauhdikkaat ja vaaralliset tulitaistelut kadulla ja takaa-ajot isommin katsojaansa. Genren fanit huomaavat varmasti selvät lainaukset Heat - ajojahdista (Heat - 1995), mitä usein pidetään pankkiryöstöelokuvien huipputeoksena. Esimerkiksi juuri nämä ammuskelut keskellä autotietä muistuttavat Heatista, kuten myös Dougin ja Jemin käyttämät maskit yhdessä kohtauksessa. Rosvojen maskit ovat todella vakuuttavat ja uhkaavat luomukset karmivista pääkallonaamareista aidosti pelottaviin nunnamaskeihin. Jännitystä kasvatetaan yhä vain enemmän loppua kohti, tilanne kiristyy entisestään, eikä katsojakaan enää usko, että pakotietä löytyisi. Elokuvan loppuhuipennus pitää katsojaa rautaisessa otteessaan. Tapahtumia tuijottaa hievahtamatta. Kun hahmojen täytyy olla hiljaa, katsojakin yrittää pidättää hengitystään.

Vaikka Affleck onkin tässä tavallista parempi kameran edessä, on hän sitäkin parempi kameran takana. Affleck näyttää uudestaan lahjansa ohjaajana, rakentaen jännitystä taidokkaasti. Hän ei halua tehdä nopeatempoista ja massayleisöä viihdyttävää toimintarymistelyä, vaan hillitsee hyvin ja päästää toiminnan valloilleen vain, kun tarina sitä välttämättä vaatii. Elokuva on myös teknisesti pätevä teos. Kuvaus on sujuvaa ja heiluvaa käsivarakameraa hyödynnetään hyvin tietyissä hetkissä näyttämään tilanteen ja hahmojen sekavuutta. Leikkaus on oivallista ja hitaasta temmosta huolimatta etenkin ensimmäinen tunti on nopeasti ohi. Ääniefektit ovat erinomaiset ja lopun tykityksessä aseet laulavat oikein kunnolla. Harry Gregson-Williamsin ja David Buckleyn säveltämät musiikit säestävät onnistuneesti tapahtumia ja tuovat mukaan tietynlaista herkkyyttä.

Elokuvasta on olemassa noin puoli tuntia pidempi versio, mitä Affleck itse suosii. Teatterikierrokselle Warner Bros. oli pakottanut elokuvan leikattavaksi vain hieman yli kahden tunnin mittaan, mutta myyntijulkaisuilta voi löytää kaksi ja puolituntisen pidennetyn version. Versio sisältää niin pidennettyjä kuin kokonaan uusia kohtauksia. Blake Lively saa enemmän ruutuaikaa, väkivaltaa näytetään roisimmin, mukana on enemmän keskusteluja ja lopetus on hieman erilainen.

Yhteenveto: The Town on mahtava pankkiryöstöelokuva, mikä hitaasta rytmistään huolimatta pitää jännityksen kaiken aikaa yllä. Elokuva nappaa heti mukaansa iskevän pankkiryöstökohtauksen kautta ja saa katsojat välittömästi rosvojen puolelle. Niin katsojalle kuin päähahmo Dougille syntyvät moraaliset dilemmat ovat mielenkiintoisia. Erilaisten paljastumisten riski on vahvasti läsnä ja tunnelma tiivistyy kaiken aikaa. Kun elokuva perustuu pitkälti hitaaseen tunnelman rakentamiseen, ovat vauhdikkaat pankkiryöstökohtaukset entistäkin spektaakkelimaisia. Loppuhuipennuksessa jännitys nostetaan huippuunsa. Kaikin puolin The Town on hieno filmi, missä Ben Affleck pääsee loistamaan niin kameran edessä kuin sen takana. Jos Heat - ajojahti ja muut pankkiryöstöleffat ovat lähellä sydäntä, suosittelen erittäin lämpimästi The Townin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Town, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, GK Films, Thunder Road Pictures

Arvostelu: The Patriot (2000)

THE PATRIOT

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Mel Gibson, Heath Ledger, Joely Richardson, Jason Isaacs, Chris Cooper, Lisa Brenner, Tchéky Karyo, Tom Wilkinson, Donal Logue, Adam Baldwin, Gregory Smith, Trevor Morgan, Bryan Chafin, Mika Boorem, Logan Lerman ja Skye McCole Bartusiak
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Patriot on Roland Emmerichin ohjaama Yhdysvaltain vapaussotaan ja itsenäistymisen aikaan sijoittuva elokuva. Robert Rodat kirjoitti monta eri käsikirjoitusversiota filmistä, kunnes sai studion kiinnostumaan tekemään siitä elokuvan. Ohjaaja Emmerich sen sijaan päätti jo hyvin aikaisessa vaiheessa käsikirjoituksen lukua, että haluaa olla mukana projektissa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta The Patriot sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Eniten tylytystä filmi sai historioitsijoilta, joita ärsytti elokuvan historiallisten tapahtumien muokkaus. Lisää negatiivista huomiota elokuva sai, kun kävi ilmi, että yksi ylistävämmistä arvosteluista oli studion laatima, eikä todellisen sanomalehden. Tämä johti lopulta siihen, että studion täytyi maksaa viisi dollaria usealle henkilölle, jotka olivat käyneet katsomassa elokuvan kyseisen "feikki-kriitikon" arvion innostamana. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Patriotia, mutta olin kuullut siitä jo pitkään. Aiemmin keväällä pitämässäni 24 tunnin elokuvamaraton -haasteessa päätin vihdoin katsoin elokuvan ja samalla myös kirjoittaa siitä arvostelun leffan 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

1770-luvulla Amerikassa itsenäistymistä haluavat siirtokuntalaiset ovat ajautuneet vapaussotaan brittiläistä imperiumia vastaan. Benjamin Martin päätyy mukaan taisteluun, kun brittieversti tappaa hänen poikansa.

Pääroolissa Benjamin Martinina nähdään Mel Gibson, joka oli tässä kohtaa jo tottunut esiintymään historiallisesti epätarkoissa elokuvissa, Braveheart - taipumattoman (Braveheart - 1995) ja Pocahontasin (1996) jälkeen. Gibson sopii hienosti perheenisäksi, joka haluaisi vain elää rauhassa, mutta kun tragedia iskee, on hänen pakko taipua ja lähteä sotaan. Hän hoitaa niin lempeän ja rakastavan isähahmon kuin brutaalin sotilaan puolet hahmostaan lujalla taidolla. Katsoja on alusta alkaen Benjaminin puolella. Hänen kautta sotaa käsitellään hieman monipuolisemmin kuin muiden hahmojen näkökulmasta, mikä tekee hänestä heti viisaamman tuntuisen.

Benjaminin lapsia ovat vanhin poika Gabriel (edemennyt Heath Ledger), heti alussa kuoleva Thomas (Gregory Smith), Nathan (Trevor Morgan), Samuel (Bryan Chafin), Margaret (Mika Boorem), William (Logan Lerman esikoisroolissaan) ja Susan (Skye McCole Bartusiak). Benjaminin hahmoa kirjoittaessa Robert Rodat todella halusi Gibsonin tähdittävän leffaa, joten hän kirjoitti hahmolle yhtä monta lasta kuin Gibsonillakin oli. Käsikirjoituksen teon aikana Gibson sai seitsemännen lapsensa ja siksi Rodat myös lisäsi Benjaminillekin yhden lapsen lisää. Suuri osa muksuista jää täysin taka-alalle ja vain muutama nousee esille - lähinnä mahtavan Ledgerin näyttelemä Gabriel, joka haluaa lähteä sotaan isänsä käskyjen vastaisesti. Gibsonin ja Ledgerin välille on onnistuttu rakentamaan toimiva isä-poika-suhde, mikä tuo sydäntä filmiin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Chris Cooper Benjaminin komentajana, Harry Burwellina, Joely Richardson Benjaminin kuolleen vaimon siskona Charlottena, Tom Wilkinson brittiarmeijaa johtavana kenraali Charles Cornwallina, sekä Jason Isaacs Thomas-pojan tappavana eversti William Tavingtonina, jolle Benjamin tietty hautoo kostoa. Isaacs on uransa aikana useasti osoittanut sopivansa täydellisesti niljakkaiden roistojen rooliin ja tekee saman myös tässä. Hän on erinomainen kaikessa vihattavuudessaan. Myös Wilkinson ja Cooper sopivat rooleihinsa - etenkin oikeanlaista arvokkuutta omaava Wilkinson.

Iso tekijä siihen, pitääkö The Patriotista, on se, välittääkö historiallisista epätarkkuuksista vai ei. Jos haluat nähdä tarkan kuvauksen Yhdysvaltojen vapaussodasta ja neutraalimman näkökulman sodan osapuoliin, on tämä täysin väärä elokuva sinulle. Jos taas pidät historiallisista filmeistä, mutta sinua ei haittaa lainkaan, jos tapahtumia on muuteltu, hahmoja väritelty ja muutenkin asioita muokkailtu suuntaan jos toiseen, The Patriot tarjoaa erittäin toimivan aikamatkan 1770-luvun Amerikkaan. Itselleni kyseinen aika historiasta ei ole tutuimmasta päästä, joten tiettyjen asioiden kuvaaminen väärin ei voinut häiritä katselukokemustani. Lähinnä tapa, jolla elokuva esittää orjuuden (tai pikemminkin sen esittämättä jättäminen ja röyhkeä kaunistelu) on kyseenalainen katsojalle kuin katsojalle. Muuten viihdyin oikein passelisti elokuvan parissa ja se piti hyvin mukanaan lähes kolmen tunnin kestonsa ajan. Paikoitellen elokuva kulkee turhan hitaasti, mutta pääasiassa kesto ei haittaa.

Ohjaaja Roland Emmerich on monille tuttu valtavien katastrofielokuvien, kuten Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996), Godzillan (1998), The Day After Tomorrow'n (2004) ja 2012:n (2009) tekijänä. Vaikkei Emmerich ole ohjaajana lahjakkaimmasta päästä ja hänen filmografiaansa kuuluu useita huteja, hänellä on kyllä aina ollut silmää massiivisille kohtauksille ja vaikuttavalle tuholle. Emmerich pääseekin esittelemään näitä taitojaan The Patriotin sotakohtauksissa, jotka ovat erittäin näyttäviä. Sadoista extroista koostuvat armeijat marssivat räjähdysten keskellä upeissa laajakuvissa. Kaiken vaikuttavuuden keskellä katsojan on vaikea olla pohtimatta, kuinka typerä tuonaikainen taistelutaktiikka olikaan. Armeijat kävelevät toisiaan vastaan isolla aukiolla ja ammuskelevat, kunnes toinen osapuoli luovuttaa tai menettää kaikki sotilaansa. Vähän kuin pelaisi shakkia ja liikuttaisi kaikkia sotilasnappuloita kerralla eteenpäin. Jos jonkin tiedän elokuvassa olevan historiallisesti tarkkaa, niin tämän hölmön taktiikan... mitä on vaikea taktiikaksi kutsua.

Suurten taistojen keskellä elokuvaan saadaan tosiaan sitä sydäntä oivallisella isä-poika-suhteella. Jos Gabrielin hahmo puuttuisi leffasta kokonaan ja Benjamin lähtisi vain kostamaan Thomasin kuolemaa, olisi päähenkilöllä sentään motiivi, mutta ei paljoa muuta. Tarpeeksi lämpimältä ja syvältä tuntuva perhesuhde tuo kuitenkin ripauksen todellista ihmisyyttä, kun kömpelösti kirjoitetut ja esitetyt kohtaukset vapausjaarittelusta eivät siihen pysty. Huumoriakin on hieman saatu mukaan (yhdessä sotakohtauksessa tahatonta komiikkaa pöljällä kuolemalla) ja hieman häiriintynyttä romantiikkaa, mikä ei todellakaan ole elokuvan vahvuus. Isoilla taisteluilla Emmerich yrittää saada katsojan joko unohtamaan tai katsomaan sormien läpi tietyt kehnoudet, mitkä estävät The Patriotia olemasta vieläkin parempi elokuva.

Tekniseltä toteutukseltaan kyseessä on hieno teos. Kuvaus on kaikin puolin tarkasti tehty ja elokuvassa hyödynnetään paljon upeita laajoja kuvia, joko esittelemään maisemia tai korostaakseen armeijoiden kokoa. Leikkauksessa muutamia kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman, mutta suurimmaksi osaksi kohtaukset on pistetty hyvin kasaan ja tarina soljuu eteenpäin kiinnostavasti alusta loppuun. Lavasteet ovat todella hienot läpikotaisin ja asutkin ovat tyylikkäästi toteutetut. Univormuja täytyi valmistaa satoja kappaleita isoja taisteluita varten. Maskeeraustiimi on myös päässyt meikkaamaan ikävän näköisiä taisteluvammoja. Efektit ovat kestäneet hyvin aikaa ja äänitehosteet lisäävät tärkeän iskun taistoihin. John Williamsin säveltämät musiikit sisältävät maestrolle tuttua klassisuutta, herkkyyttä ja seikkailullisuutta, kuten myös eeppisyyttä ja aikaan sopivaa huilusoittoa.

The Patriotista on olemassa noin kymmenen minuuttia teattereissa julkaistua elokuvaa pidempi versio. Mukana on uusia kohtauksia, kuten myös hieman muokattuja ja pidennettyjä hetkiä. Lähinnä nämä ovat lisättyjä keskusteluja ja joitakin lisäraakuuksia. Itse katsoin elokuvasta pidennetyn version.

Yhteenveto: The Patriot on erittäin oivallinen sotadraama, kun pystyy katsomaan historialliset epätarkkuudet sormien läpi. Ohjaaja Roland Emmerich on pätevä tekijä isojen taistelukohtausten ja tuhon kanssa, mutta onneksi saa mukaan myös toimivan isä-poika-suhteen, mikä tuo sydäntä tarinaan. Mel Gibson on erittäin mainio pääroolissa Benjamin Martinina ja Heath Ledger on oiva valinta hänen pojakseen. Kenties parhaan roolityön tekee kuitenkin Jason Isaacs, joka on mahtava inhottavana everstinä. Joissain asioissa filmi onnistuu tekemään vaikutuksen ja siinä on hienoja kohtauksia, mutta toisinaan leffasta myös paistaa tiettyjä heikkouksia. Kömpelyyttä löytyy käsikirjoituksesta ja orjien esittäminen leffassa on vähintäänkin kyseenalainen. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja ajankuva on upeasti luotu. Lähes kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Elokuvassa kuitenkin on helposti korjattavia ongelmia, mitkä estävät kokonaisuutta nousemaan potentiaaliinsa. Suosittelenkin The Patriotia eritoten niille, joita kiehtovat historialliset tapahtumat, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että historiaa on oikeasti tutkinut tosissaan. Silloin leffasta voi bongata vielä enemmän vikoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Patriot, 2000, Columbia Pictures Corporation, Centropolis Entertainment, Mutual Film Company, Global Entertainment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Pikku naisia (Little Women - 2019)

PIKKU NAISIA

LITTLE WOMEN

Ohjaus: Greta Gerwig
Pääosissa: Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson, Eliza Scanlen, Timothée Chalamet, Laura Dern, Louis Garrel, Tracy Letts, Meryl Streep, Bob Odenkirk ja Chris Cooper
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: S

Pikku naisia perustuu Louisa May Alcottin samannimiseen kirjaan, mikä julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1868 ja 1869. Alcott otti kirjaan vaikutteita omasta nuoruudestaan ja elämästään siskojensa kanssa. Kirja oli välitön hitti ja nousi nopeasti arvostettuun asemaan, toimien innoittajana nuorille naisille saavuttaa unelmansa. Suosionsa ansiosta kirjasta on tehty lukuisia näytelmiä, televisiosarjoja ja elokuvia. Elokuvista ensimmäinen oli mykkäversio vuodelta 1917 ja tämä uusin on jo kahdeksas elokuvasovitus Pikku naisista. Sony Pictures ilmoitti leffan teosta vuonna 2013 ja vuonna 2016 Greta Gerwig innostui työstämään käsikirjoituksen. Kun hänen esikoisohjauksensa Lady Bird (2017) oli palkintogaaloissa isosti ehdolla ja voitokaskin, Gerwigiä pyydettiin myös ohjaamaan elokuva. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja nyt Pikku naisia saa ensi-iltansa Suomessa - kuukausi sen jälkeen, kun sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä. Itse olen ollut vuosia tietoinen Alcottin kirjasta, mutten ole koskaan lukenut sitä tai nähnyt ainuttakaan aiemmista seitsemästä elokuvasta, joten tarina ei ollut minulle tuttu. Innostuin kuitenkin filmin näyttelijäkaartista ja Lady Birdin jälkeen olin kiinnostunut, mihin muuhun Gerwig pystyy, joten menin erittäin positiivisin mielin katsomaan Pikku naisia hieman ennen joulua lehdistönäytökseen.

1800-luvun puolessa välissä Marchin siskoksilla on jokaisella omat haaveensa tulevaisuudesta. Jo March haluaa olla kirjailija, Meg March odottaa pääsevänsä naimisiin jonkun kanssa, Amy Marchilla on lahjoja taiteilijana ja Beth March yrittää todistaa kykynsä musiikin puolella.

Saoirse Ronan jaksaa joka kerta yllättää sillä, kuinka uskomattoman upea näyttelijä hän onkaan. Jos näytteleminen olisi luonnonvoima, hän edustaisi sitä täydellisesti. Ronan on niin voimakas eläytymään, niin mestarillinen ottamaan tilan haltuunsa ja niin luonnollinen tunteiden kanssa, että hän jättää monet vuosikymmeniä työtä tehneet konkarit varjoonsa. Tässä Ronan näyttelee Jo Marchia, joka kirjoittaa tarinoita ja yrittää saada niitä myytyä eteenpäin. Ongelma vain on, etteivät mieskustantajat ole erityisen kiinnostuneita naisten vapaata tahtoa käsittelevistä kertomuksista. Kirjoittaminen on Jo'lle suuri intohimo ja Ronan tuntuu löytävän tämän suuren intohimon helposti, hypäten täysillä mukaan. Jos hän ei kohta voita Oscar-palkintoaan (ehdokkuuksia on nimittäin tämän roolisuorituksen myötä neljä), on aika suuttua.

Marchin kolme muuta sisarta ovat Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tutun Emma Watsonin näyttelemä Meg, viime kesänä kauhuleffassa Midsommar - loputon yö (Midsommar - 2019) lahjansa osoittaneen Florence Pughin näyttelemä Amy ja Eliza Scanlenin esittämä Beth. Pugh on jälleen erinomainen ja yrittää parhaansa mukaan pysyä Ronanin perässä. Watsonkin on mainio, mutta hänelle tunteiden esittäminen on paikoitellen väkinäistä. Scanlen on erittäin hyvä, mutta hänen hahmonsa jää siskoksista pienimmälle huomiolle (luultavasti siksi, ettei Scanlen ole yhtä tunnettu näyttelijä). Parasta kuitenkin on, kuinka mahtavasti Ronan, Watson, Pugh ja Scanlen toimivat yhdessä. He todella tuntuvat aidoilta siskoilta ja heidän yhteisiä hetkiään on usein ilo seurata.
     Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Laura Derniltä löytyy lämpöä Marchien äidiksi, kun taas siskojen tiukkaa tätiä esittävä Meryl Streep on aina yhtä fantastinen. Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään pienessä roolissa Marchien isänä. Timothée Chalamet ällistytti vahvalla roolisuorituksellaan Call Me by Your Namessa (2017), mutta tässä hänelle ei suoda kunnon mahdollisuutta tehdä samaa.

En ollut tosiaan lukenut Louisa May Alcottin kirjaa tai katsonut yhtäkään seitsemästä aiemmasta filmatisoinnista, joten Pikku naisia -leffan tarina oli minulle täysin uutta. Ilahduinkin, kuinka hyvin se nappasi minut usein mukaansa. Paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan, mutta se johtuu lähinnä siitä, että parin siskon kertomukset eivät ole läheskään yhtä mielenkiintoiset kuin Jo'n. Tällaisissa tarinoissa, missä useampi kertomus nivoutuu yhteen, on usein vaarana, että jokin osanen ei toimi yhtään niin hyvin kuin joku muu. Jo'n osuus on aivan mahtava jo ihan vain Ronanin ansiosta. Lisäksi hahmon suuri intohimo jotain tiettyä asiaa kohtaan, oli minulle niin samaistuttavaa, että olin täysillä tukemassa hänen haaveitaan. 1800-luvun puolessa välissä naisille oli äärimmäisen haastavaa menestyä omillaan, joten esteitä on paljon luvassa. Tämä on myös tänä päivänä harmillisen vaikeaa, minkä takia Pikku naisia on yhä tärkeä tarina kertoa uudestaan vielä 150:kin vuoden jälkeen Alcottin kirjan ilmestymisestä.

Elokuvan tarina on mielenkiintoisesti rakennettu, sillä se tapahtuu useissa kerroksissa. Tarinat hyppivät ajassa ilman, että siitä erityisemmin ilmoitetaan filmin aikana. Jotkut ovat selkeitä takaumia, mutta joissain kohdissa vain värimaailma kertoo katsojalle, mennäänkö elokuvan mukaan nykyhetkessä vai hahmojen menneisyydessä. Paikoitellen tämä tekee leffasta hieman sekavan, mutta suurimmaksi osaksi aikahyppely on taidokkaasti toteutettu. Etenkin parissa kohtaa menneisyyden ja "nykyhetken" tapahtumat kulkevat vierekkäin käsi kädessä, tukien toisiaan. Tunnepuolella Pikku naisia onnistui ilahduttamaan, sekä sai myös haikeaksi. Yksi merkittävä hetki ei kuitenkaan ole yhtä surullinen kuin voisi toivoa, sillä siihen tärkeästi liittyvä hahmo ei saa tarpeeksi aikaa ennen sitä. Huumoria on paljon mukana ja hymy nousee vähän väliä huulille, kun näkee sisarukset puuhaamassa jotain keskenään.

Ohjaaja Greta Gerwig osoittaa toistamiseen lahjansa ohjaajana. Nuorten naisten kasvutarinat ovat selvästi lähellä Gerwigin sydäntä, sillä välillä Pikku naisia muistuttaa hänen edellistä teostaan Lady Birdiä - eikä vain sillä, että molempien pääroolissa nähdään Ronan. Gerwig rakentaa tunnelmaa taidokkaasti ja pitää monipuolista pakettia hyvin kasassa ohjaajana, mutta käsikirjoituksen puolella hän olisi voinut hioa paria juonikuviota vahvemmaksi. Jo tällaisenaan Pikku naisia on todella mainio teos, mutta tietyillä viilauksilla se voisi olla erinomainen. Kuvaukseltaan leffa on hienosti toteutettu. 1800-luvun ajankuva on vaikuttavasti luotu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänityöskentely on oivallista ja säveltäjä Alexandre Desplat onnistuu taas kerran musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Pikku naisia on erittäin mainio elokuvasovitus, jonka edelleen monin tavoin ajankohtainen tarina saa ymmärtämään, miksi siitä voi ja pitää tehdä uusia tulkintoja tänäkin päivänä. Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson ja Eliza Scanlen ovat aivan mahtavia Marchin siskoina ja heidän puuhailuaan yhdessä on suuri ilo seurata. He todella tuntuvat todellisilta siskoilta, mikä levittää suuren hymyn katsojan kasvoille. Ronan on tuttuun tapaansa mielettömän hyvä pääroolissa Jo'na ja hänen juonikuvionsa koukuttaa. Pughkin osoittaa lahjakkuuttaan, mutta yksinään Watson ja Scanlen jäävät hieman varjoon, eivätkä heidän juonikuvionsa ole yhtä mielenkiintoisia kuin voisi toivoa. Ohjaaja Greta Gerwig rakentaa taidokkaasti tunnelmaa, tarjoten niin hyviä nauruja kuin oivaa herkkyyttä. Ajankuva on erinomaisesti toteutettu ja filmi on täynnä upeita lavasteita ja asuja. Jos tiettyjä osioita tarinasta olisi rakennettu vahvemmiksi, olisi Pikku naisia kokonaisuutena mahtava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin todella hyvä ja suosittelen sen katsomista, jos Alcottin alkuperäinen kirja on lähellä sydäntä tai jos leffan aikakausi kiehtoo kovasti. Tai jos haluat nähdä kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat, ennen kuin Oscar-yö koittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Little Women, 2019, Columbia Pictures, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Regency Enterprises, Sony Pictures Enterprises

Arvostelu: Cars 3 / Autot 3 (2017)

CARS 3 (2017)

AUTOT 3

Ohjaus: Brian Fee
Pääosissa: Owen Wilson, Cristela Alonzo, Tony Shalhoub, Guido Quaroni, Nathan Fillion, Larry the Cable Guy, Armie Hammer, Chris Cooper, John Ratzenberger, Bonnie Hunt ja Bob Peterson
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Cars (2006), eli suomeksi Autot oli suuri kassamagneetti, joten jatkoa tietty seurasi. Cars 2, eli Autot 2 ilmestyi kesällä 2011 ja se oli myös iso hitti, minkä lisäksi rahaa kertyi kaikenlaisista oheistuotteista, joita monet autoista intoilevat lapset halusivat. Jälleen olisi siis jatkoa tiedossa ja kolmannen osan suunnittelu alkoikin hyvin nopeasti toisen osan ilmestyttyä. Cars 3, eli Autot 3 ilmestyi Yhdysvalloissa kesäkuussa ja nyt se on saapunut myös meillekin Suomeen katseltavaksi. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan ilmestymistä. Aikoinaan Pixar oli tunnettu siitä, että yhtiöltä ilmestyi uusia ja hienoja animaatioita, mutta tällä vuosikymmenellä on ilmestynyt enemmän aiempien leffojen jatko- tai esiosia (Toy Story 3, 2010, Autot 2, Monsters University, 2014, Finding Dory, 2016) kuin uusia tarinoita (Brave, 2012, Inside Out, 2015, Good Dinosaur, 2015). Olin enemmän innoissani tulevasta Cocosta (2017), sillä se olisi jälleen uusi seikkailu. Kiinnostukseni heräsi kuitenkin Autot 3:a kohtaan, kun se alkoi saamaan positiivisia arvioita, mikä oli yllättävää, sillä edeltäjää suorastaan inhottiin. Menin tänä aamuna katsomaan elokuvaa yhdessä tyttöystäväni kanssa, sillä katsoimme edeltäjätkin yhdessä. Toiveikkaana istuin alas ja pistin 3D-lasit päähäni, mutta valitettavasti poistuin salista pettyneenä...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Autot ja Autot 2!

Paljon nopeampien uusien autojen ilmestyessä kisoihin mukaan, vanha konkari Salama McQueen ottaa taukoa ja yrittää keksiä keinon, miten hän voisi päihittää uuden kisasuosikin, Jackson Myrskyn.

Salama McQueen (Owen Wilson) on monien hahmojen mukaan vanhentunut ja jotkut ovat jopa sitä mieltä, että hänen kuuluisi jo poistua kilpailuista ja jäädä eläkkeelle. Salama on kuitenkin yhä sama kisaintoilija kuin aiemminkin, jolloin hän ei suostu kuuntelemaan muita, vaan yrittää kaikkensa, vaikka epäonnistuisikin kerta toisensa perään. Tämä on oikein mainio idea hahmon uudelle kehityskaarelle, sillä ensimmäisessä osassa hän oli juuri sellainen tulokas, joka hänen inhoamansa Jackson Myrsky on nyt. Valitettavasti Salamassa ei ole ulkoisesti mitään muutosta ja hän kuulostaakin yhä ihan samalta, jolloin hänen vanhentumisensa ei ole erityisen vakuuttavaa. Hahmona hän on kuitenkin yhä mainio, jonka ansiosta hänen uusia seikkailuitansa katsoo ihan mielellään.
     Edellisistä osista tutut Syylari Cityn hahmot tekevät paluun, mutta vain keltaisen Luigin (Tony Shalhoub) ja tämän vähäsanaisen ystävän Guidon (Guido Quaroni) osuus on oikeasti merkittävä, sillä he kulkevat Salaman mukana, tämän lähtiessä treenaamaan kauas pikkukylästä. Salaman kuljetusrekka Makekin (kaikissa Pixar-leffoissa ääninäyttelevä John Ratzenberger) kulkee päähahmon mukana, mutta hinausauto Martti (Larry the Cable Guy) ja Salli-neiti (Bonnie Hunt) nähdään lähinnä vain kannustamassa Salamaa kisakohtauksissa. Sheriffi (Michael Wallis), Klainari (Lloyd Sherr), Kessu (Paul Dooley), Puna (Jerome Ranft), Floora (Jenifer Lewis), Ramone (Cheech Marin) ja Lizzie (Katherine Helmond) ovat kyllä taustalla, mutta yksikään heistä ei pääse esille.
     Uutena tärkeänä hahmona esitellään keltainen Cruz Ramirez (Cristela Alonzo), joka valmentaa Salamaa, muttei tunnu tietävän kisaamisesta mitään. Cruz tuntuukin lähinnä vain pitävän autozumba-tunteja hänelle, eikä varsinaisesti auta häntä ajamaan nopeammin ja paremmin. Alkupäässä hahmo vaikuttaa jokseenkin ärsyttävältä, vaikka hän on myös parissa kohtaa ihan huvittavakin, mutta onneksi rasittavuus katoaa, kun leffa kulkee eteenpäin. Tämä todella on onni, sillä Cruzin rooli kasvaa kaiken aikaa, jolloin hänestä olisi todella vaikea välittää, jos hän kävisi katsojan hermoille. Hahmo ei kuitenkaan ole erityisen mielenkiintoinen, joten ei hänestä kovin paljon muutenkaan välitä.
     Muita uusia hahmoja elokuvassa ovat rikas herra Sterling (Nathan Fillion), jonka huipputeknologisessa rakennuksessa Salama treenaa, ensimmäisessä leffassa esiintyneen Doc Hudsonin entinen mekaanikko Smokey (Chris Cooper), urpo kilpa-auto Cal (Kyle Petty), sekä Salaman inhoama Jackson Myrsky (Armie Hammer), joka on tottakai ylimielinen ollessaan muita nopeampi.
     Leffassa nähdään myös ensimmäisestä elokuvasta tutut Jasu Juntti (esittäjä vaihtunut Michael Keatonista leffan käsikirjoittaja Bob Petersoniin), Dinoco-yhtiön omistaja Tex (Humpy Wheeler) ja eläköitynyt kilpa-auto Kunkku (Richard Petty).

Elokuva alkaa vielä mainiosti, kun päästään saman tien näkemään vauhdikkaita kisoja. Leffan aloitusosuus tuntuu kuitenkin kestävän hieman liian kauan, kun näytetään, miten useat Salama McQueenin vanhat kilpailijat poistuvat eläkkeelle, kun uudet huipputeknologiset autot alkavat voittamaan jokaisen kisan. Salama ei kuitenkaan luovuta ja se lopulta käy hänelle kalliiksi, sillä eräässä kisassa hän romuttuu pahasti. Kun leffa siirtyy tästä traagisesta hetkestä (yllättävän helposti) neljä kuukautta eteenpäin, alkaa filmin taso laskea. Samalla myös tunnelma latistuu ja hyvin nopeasti katsojana huomaa, ettei oikein kiinnosta, saako Salama treenattua itsensä takaisin kuntoon, vai jääkö hän lopullisesti ulos kisoista. Elokuvan tempokin hidastuu, jolloin treenaamisosio tuntuu lähinnä vain junnaavan paikoillaan. Välillä leffa tuntuu vain kestävän ja kestävän, eikä homma etene mihinkään. Tarina tuntuu lainailevan liikaa asioita ensimmäisestä osasta eikä tarjoa mitään oikeasti uutta. Salaman täytyy tehdä paljon jotakin, jotta hän voisi osallistua ratkaisevaan kisaan voittaakseen ärsyttävän egopullistelijan. Tämän lisäksi leffassa kaipaillaan jatkuvasti Doc Hudsonia ja ensimmäisen leffan innokkuutta ja nuoruutta, jolloin huomaa itsekin toivovan katsovansa ensimmäistä Autot-filmiä eikä tätä. Toivoin jopa, että ruudulla pyörisi Autot 2, sillä vaikka se on aika typerä pätkä, siinä sentään tapahtuu kaiken aikaa jotain. Tässä elokuvassa ei outoa kyllä edes kertaakaan viitata sen tapahtumiin.

Autot 3 on aika tylsä elokuva. Sen huomasi ensinnäkin siitä, että kun luulin leffan olevan loppusuoralla ja vilkaisin kelloa, oli se vasta puolessa välissä. Toiseksi sen huomasi vieressä istuvasta perheestä, jonka lapsi (juuri elokuvan kohderyhmään kuuluva, noin viisi- tai kuusivuotias poika) näytti myös pitkästyneeltä ja tutki mieluummin 3D-lasejaan kuin katsoi valkokangasta. Kolmanneksi siitä tuntuu puuttuvan huumori lähes kokonaan. Leffa tarjoaa muutamat hymähdykset, mutta siihen se jää. Edes hömelö Martti ei saa aikaiseksi paria naurahdusta. Neljänneksi teos ei sisällä samanlaista kekseliäisyyttä kuin edeltäjänsä, jolloin katsoja pääsisi ihmettelemään, kuinka ihmisten kulttuurit on muutettu autoversioiksi. Turhia kohtia on mukana useita ja elokuvasta saisikin helposti katkottua vartin pois, jolloin se saisi pidettyä mielenkiinnon yllä. Onneksi kun tarina vie Smokeyn luo - mitä ennen tosin nähdään oivallisen viihdyttävä romurallikohtaus - taso paranee hieman ja mielenkiinto heräilee jälleen. Mukaan tulee hyviä kohtauksia ja katsoja alkaa kannustaa Salamaa voittoon. Kuitenkin kun loppuhuipennus, eli suuri kisa koittaa, ei tunnelmaa ole saatu kunnolliseksi, jolloin teoksen finaali on hyvinkin antiklimaattinen. Tavallaan se tuo Salama McQueenin tarinalle arvokkaan päätöksen, mutta samalla jää kaipaamaan jotain enemmän. Kokonaisuus on aika mitäänsanomaton, mutta kuitenkin ihan kiva. Tarina painottuu enemmän draaman kuin seikkailun puolelle, jolloin sen on vaikea tavoittaa kohdeyleisöä, minkä lisäksi vanhemmatkaan eivät luultavasti viihdy sen parissa, sillä draamafilmi puhuvista autoista ei kuulosta kovin viihdyttävältä. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tunteet eivät ole hyvin luotuja, eikä elokuva saa katsojaa tuntemaan paljoa, jolloin lopputuloksena on hyvinkin keskinkertainen teos, joka vajoaa Pixarin heikoimpien joukkoon.

Animoinnista ei kuitenkaan voi sanoa mitään pahaa. Edeltäjiensä tapaan myös Autot 3 on tyylikästä silmäkarkkia. Itse autot ovat tuttua epärealistisempaa tyyliä, mutta jotkut taustat näyttävät lähestulkoon aidolta videokuvalta. Maisemat ovat näyttävästi toteutetut ja jälleen kerran kilpailuissa nähtävät kuvat kaahaavista autoista ovat suoraan kopioituja aidoista kisavideoista. Äänimaailma on myös upea. Moottoreiden äänet kuulostavat mahtavilta läpi elokuvan. Onkin harmi, että leffan käsikirjoitus ja ohjaus on aika lailla epäonnistunut. Autot 3 on Brian Feen esikoisohjaus ja sen myös huomaa. John Lasseter ohjasi sarjan edellisetkin elokuvat, joten hänen olisi pitänyt ohjata myös tämä, tuodakseen aloittamansa tarinan hyvään päätökseen. Musiikeista vastaa ensimmäisen osan (ja seitsemän muunkin Pixar-leffan) säveltänyt Randy Newman, joka on tehnyt mainiota työtä. Musiikeissa kuuluu tuttuja melodioita, joita hän on kierrättänyt Pixar-filmeissä, mutta se ei haittaa.

Pixar-elokuva kun on, niin Autot 3 sisältää tietysti piiloviittauksia, eli "easter eggejä". California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 nähdään herra Sterlingin työhuoneen ovessa, WALL•E:sta (2008) tuttu Buy n Large -yhtiön logo vilahtaa pariin otteeseen ruudulla ja Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto esiintyy romurallikohtauksessa, minkä lisäksi kohtauksessa erään auton konepellissä on kuva Pixar-pallosta. Yhdessä treenikohtauksessa nähdään myös kuva tulevan Coco-leffan kaupungista televisioruudulla.

Yhteenveto: Autot 3 sisältää hyviä hetkiä, mutta kokonaisuutena se on jopa yllättävän pitkäveteinen elokuva. Tarina lainailee hieman liikaa sarjan aloitusosasta, muttei tee sitä kovin kiehtovasti, jolloin leffa ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa. Tunnelmien luonti ei ole erityisen onnistunutta, eikä leffasta tunnu löytyvän tarpeeksi huumoria, vaan se vajoaa lähinnä draamailun puolelle. On kiva nähdä tutut hahmot taas mukana, mutta heillä ei valitettavasti ole paljoa tekemistä elokuvan aikana. Salama McQueen on yhä hyvä päähenkilö, mutta hänen "vanhuuttaan" ei tuoda tarpeeksi hyvin esille. Cruz Ramirez on aluksi ärsyttävä, mutta muuttuu onneksi pidettäväksi hahmoksi. Loppuhuipennus ei ole kovin ihmeellinen ja jättää katsojan aika kylmäksi. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin upea, kuten myös äänimaailmaltaan - käsikirjoitus ei vain toimi kovin kummoisesti. Autot 3:a on vaikea suositella kenellekään, sillä näytöksessä tuli huomattua, että se voi olla pitkäveteinen sekä aikuisille että lapsille. On siinä varmaan kuitenkin tarpeeksi viihdyttävyyttä, jotta sen jaksaa helposti katsoa läpi. Kyseessä on kuitenkin yksi Pixarin heikoimmista teoksista, ellei jopa heikoin, sillä tähän mennessä sillä tittelillä kulkeva Autot 2 sentään viihdytti läpi koko kestonsa. Elokuvaa parempi on sitä ennen nähtävä lyhytanimaatio "Lou", joka sai kosketettua katsojaa paremmin viidessä minuutissa kuin Autot 3 varttia vaille kahdessa tunnissa. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt (mutta aika tarpeeton) pätkä Martista. Toivon, että tämä tosiaan on sarjan päätösosa, sillä olisi täysin turhaa enää jatkaa tarinaa ilman todella hyvää syytä. Pixar on ilmoittanut keskittyvänsä jatkossa uusiin tarinoihin ja jättävänsä jatko-osat taakseen, mitä todella toivon tapahtuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cars 3, 2017, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Live by Night (2016)

LIVE BY NIGHT (2016)

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Chris Messina, Robert Glenister, Remo Girone, Sienna Miller, Chris Cooper, Elle Fanning, Zoe Saldana, Matthew Maher ja Brendan Gleeson
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Gangsteri- ja mafiaelokuvat eivät ole sinänsä minun juttuni. Ensimmäinen The Godfather (1972) on ihan hyvä ja Johnny Deppin tähdittämä Public Enemies (2009) on ihan kiva, mutta muuten aihe ei erityisemmin nappaa. En siis ollut kovin innoissani, kun kuulin, että Ben Affleckin uusi ohjaustyö Live by Night olisi juurikin gangsteripätkä. Affleck ei muutenkaan ole kovin kummoinen näyttelijä, vaikka näyttikin viime vuonna olevansa loistava valinta uudeksi Batmaniksi. Hänen kolmesta aiemmasta ohjaustyöstään olen nähnyt kaksi uusinta, eli mainion The Townin (2010) ja yliarvostetun Argon (2012). Ajattelin, että ehkä Affleck saisi kuitenkin gangsteriaiheen toimimaan minulle ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta mennä katsomaan elokuvan. Lehdistönäytökseen en päässyt, sillä junaliikenne oli jäänyt jumittamaan samaisena aamuna niin pahasti, että olisin missannut elokuvan ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia. Sovimmekin siis isäni kanssa, että käymme pitkästä aikaa yhdessä elokuvissa. Ennakkoluulojani eivät yhtään helpottaneet, ettei Live by Night saanut kovin lämmintä vastaanottoa. Toivoin kuitenkin, että kyseessä olisi edes ihan hyvä elokuva.

Joe Coughlin janoaa kostoa gangsteri Albert Whitelle ja ryhtyy mafiapomo Maso Pescatoren hommiin, löytääkseen Whiten. Samalla Coughlinin täytyy suojella Pescatoren rommibisnestä Floridan Ybor Cityssa, jonka White yrittää tuhota.

Pääosassa Joe Coughlinina nähdään Ben Affleck, joka vetää roolin aika perinteiseen tyyliinsä ilmeellä, josta ei oikein osaa sanoa, onko Affleck surullinen, vihainen vai unelias. Silti Affleck toimii roolissaan ja tyylikäs puku istuu hänelle (hattu ei niinkään). Välillä Affleck puhuu hieman mumisten, mutta onneksi on olemassa tekstitykset. Joe oli joskus kunnollinen mies, kuten yllä oleva julistekin sanoo, mutta hän on kuitenkin kääntynyt rikollisen tielle ja ryösteleekin jenginsä kanssa paikkoja. Hän ei haluaisi mukaan Whiten ja Pescatoren väliseen sotaan, mutta kun pitää kostaa, niin siihen täytyy löytää keinot. Joen oikeaa kättä, hyvää ystävää ja rikolliskumppani Dionia esittää Chris Messina. Hahmo hoitaa tappamisia kylmästi Joen puolesta, mikä toi oman lisäyksen muuten unohdettavaan hahmoon.

     Gangsteri Albert Whitea näyttelee Robert Glenister, joka ei täysin toimi uhkaavana rikollispomona, vaikka vähän sellaiselta näyttääkin. Whitella ei ole erityisemmin muuta persoonallisuutta kuin että hän on "paha". Enemmän uskottavuutta löytyy Maso Pescatorea esittävältä Remo Gironelta, joka sopii toimivasti mafiapomon rooliin. Kummatkin arvostavat uskollisuutta ja hyviä alaisia.

     Sienna Miller esittää Albert Whiten naisystävä Emma Gouldia, johon Joe iskee silmänsä. Pari rakastuukin heti elokuvan alussa ja yrittää piilotella suhdettaan Whitelta. Gould on hyvä roolissaan, mutta hahmosta olisi voinut paremmin tulla esille kiinnijäämisen pelko.
     Ybor Cityn poliisipäällikkö Figgisia näyttelee Chris Cooper, joka on korruptoitunut tapaus ja antaakin Joen tehdä rikollisia toimiaan vapaasti. Epärehdit poliisit ovat usein toimivia hahmoja, eikä Figgis ole poikkeus. Cooper vetää roolinsa mainiosti, kuten myös hänen tytärtään, Loretta Figgisia esittävä Elle Fanning, joka on saanut minut jo pariin otteeseen vakuutettua lahjoistaan. Loretta ei paljoa esiinny elokuvassa, mutta Fanning saa tuotua tunnetta hieman ristiriitaiseen hahmoon.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Maher riehuvana rikollisena RD Pruittina, joka tekee mitä huvittaa, Zoe Saldana Joen toisena ihastuksena Gracielana, sekä Brendan Gleeson Joen isänä, poliisipäällikkö Tom Coughlinina.

Live by Night tapahtuu 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Ajankuva onkin tuotu mainiosti elokuvaan mukaan. Rakennukset, puvut ja autot lisäävät oikeaa henkeä. Myös ihmisten tapa puhua ja toimia ovat erilaisia nykypäivään verrattuna. Rasismia on ilmassa, eivätkä monet hahmot hyväksy esimerkiksi Dionia ja Gracielaa heidän taustojensa vuoksi. Tekijät ovat olleet rohkeita tuodessaan aikakautta elokuvaan. Maailman toteutuksessa ei olekaan mitään vikaa. Ongelmat löytyvät Live by Nightin juonesta. Pohjana on kostotarina, joka yleensä toimii, mutta mukaan on tungettu paljon muutakin. Tietenkin kostotarinalle täytyy luoda hieman lisäsisältöä ja siksi Joen tehtävänä on pitää Ybor Cityn rikollisuutta yllä. Valitettavasti hieman ennen puolta väliä tarina alkaa poukkoilemaan vähän sinne sun tänne ja mukaan tulee paljon asioita, joilla ei loppujen lopuksi ole oikeastaan mitään väliä.

Sen lisäksi, että Joen täytyy kostaa Whitelle ja tehdä rikollisuuksia, hänen täytyy selvitä rasistijärjestö Ku Klux Klanista, syntejä vastustavista kristityistä ja yksittäisestä huligaanista. Elokuva kulkee sekavasti eteenpäin ja välillä on vaikea pysyä mukana. Jossain kohtaa yritetään rakentaa kasinokin kaupunkiin. Yksittäisiä asioita olisi voinut ottaa pois, jolloin Live by Night olisi toimivampi ja selkeämpi paketti. Yllättävää kyllä, vaikka tarinaan on tungettu mukaan ylimääräisiä juttuja, elokuva muuttuu toisella puoliskollaan pitkäveteiseksi. Onneksi mukana on tyylikkäitä toimintakohtauksia, jotka eivät mene kertaakaan ylitseampuvasti. Aseilla räiskitään ja nyrkeillä mätkitään. Verta roiskuu ja osumat näyttävät sattuvan, jolloin toimintakohtaukset ovat selkeästi vaikuttavinta Live by Nightissa. Mukana on myös hienosti tehty autotakaa-ajo. Huumoria ei oikeastaan ole, vaikka pari kertaa voikin katsojana hymähtää. Jos tarinasta olisi pudottanut pari asiaa pois ja lyhentänyt elokuvaa vaikka vartilla, kyseessä olisi mainio gangsterileffa. Tällaisenaan se jää vain ihan kivaksi, eikä sitä luultavasti muista enää loppuvuodesta.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Joen näyttelijä Ben Affleck, joka on myös käsikirjoittanut tarinan. Leffa perustuu Dennis Lehanen kirjaan "Live by Night" (2012), jolla ei ole vielä suomikäännöstä. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on erittäin tyylikkäitä kuvia. Kohtauksien sisällä leikkaukset ovat ihan toimivia, mutta muuten elokuva tuntuu välillä hidastelevan liikaa ja välillä menevän liian nopeasti eteenpäin. Kaikkein kamalinta leikkauksen osalta olivat yhden kohtauksen oudot pysäytyskuvat, jotka näyttivät lähinnä leikkausvirheiltä. Lavastusta ja puvustusta täytyy kehua ajankuvan luomisesta. Ääniefektit ovat hyvin toteutettuja ja vanhojen aseiden laukeamiset kuulostavat selkeästi erilaisilta kuin nykypäivänä. Harry Gregson-Williams on säveltänyt mukaan musiikkia, mutta ne hukkuvat täysin unholaan jo elokuvan aikana.

Yhteenveto: Live by Night voisi olla mainio gangsterileffa, mutta se sisältää liian paljon kaikkea ja silti tuntuu paikoitellen pitkäveteiseltä. Pudottamalla muutamia asioita pois tarinasta, elokuva kulkisi paremmin eteenpäin. Ben Affleck on ihan hyvä pääosassa ja muutkin näyttelijät vetävät enemmän tai vähemmän hyvät suoritukset. Elle Fanningista tullaan kuulemaan vielä useasti. Ajankuva on upeasti luotu ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Veren määrä yllätti minut positiivisesti ja pidänkin siitä, kun nykypäivänä pääsee edes joskus kokemaan toimintakohtauksia, joissa on oikeasti munaa näyttää raakuuksia. Jos gangsterielokuvat ovat juttunne, niin vilkaiskaa toki Live by Night. Muuten tämä ei välttämättä erityisemmin toimi. Lapsille tätä ei todellakaan ole suunnattu. Seuraavana Affleckin ohjaustyönä on luvassa The Batman, jossa hän myös esittää pääosaa. Toivon, että Warner Bros. antaa Affleckille vapaat kädet elokuvan kanssa, sillä se voisi tuoda toivoa muuten epäonnistuneelta vaikuttavaan DC:n elokuvauniversumiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 17.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.cosmicbooknews.com
Live by Night, 2016, Warner Bros. Pictures, Pearl Street Films, Appian Way

Arvostelu: The Bourne Identity / Medusan verkko (2002)

THE BOURNE IDENTITY (2002)

MEDUSAN VERKKO

Ohjaus: Doug Liman
Pääosissa: Matt Damon, Franka Potente, Chris Cooper, Brian Cox, Clive Owen ja Adewale Akinnuoye-Agbaje
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Bourne Identity, eli suomalaisittain Medusan verkko, perustuu Robert Ludlumin samannimiseen kirjaan vuodelta 1980. En ole kyseistä kirjaa tai muita sarjan teoksia lukenut, mutta olen kerran aiemmin nähnyt Matt Damonin tähdittämän Bourne-trilogian (2002-2007) ja Jeremy Rennerin tähdittämän lisäosan The Bourne Legacy (2012). Nyt kun Damonin Bourne-sarja on laajentumassa ja pian ilmestyy sarjan uusin osa, Jason Bourne (2016), oli aika katsoa aiemmat osat uudestaan. Viime kerrasta, kun näin Damonin tähdittämät osat, on kulunut kauan aikaa. Jos oikein muistan, näin ne joko vuonna 2009 tai 2010. Kovin paljoa en siis muistanut enää The Bourne Identitysta, ennen kuin katsoin sen uudestaan.

Kalastajaryhmä löytää merestä miehen, joka ei muista mitään, ei edes omaa nimeään. Mies alkaa tutkia menneisyyttään ja ennen kuin huomaakaan, hän pakenee palkkatappajia, jotka yrittävät saada hänet hengiltä.

En pahemmin perustanut Matt Damonista, ennen kuin näin hänet elokuvissa Interstellar (2014) ja The Martian (2015). Tässä hän esittää päähenkilö Jason Bournea ja suoriutuu osastaan hyvin. Damon vetää roolin todella vakavasti, eikä paljoa hymyile elokuvan aikana, mikä toisaalta sopii hahmoon.
     Bournen mukaan tarttuu Franka Potenten näyttelemä Marie, joka joutuu tietenkin myös kohteeksi liikkuessaan Bournen seurassa. Potenten roolisuoritus on hyvä, ja hänen ja Damonin kemia toimii.
     Bournen perässä ovat Chris Cooperin näyttelemä Conklin, Brian Coxin esittämä Ward Abbott ja palkkatappaja, jona nähdään Clive Owen. Cooperin ja Coxin hahmot ovat aika samankaltaiset ja tyhjät, vaikka yleensä Cox toimiikin hyvin elokuvan roistona, mutta Owenissa on potentiaalia pahikseksi, jonka odottaisi olevan hyvä vastus Bournelle. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole ja Owenin rooli elokuvassa jää todella pieneksi.
     Mukana on myös Adewale Akinnuoye-Agbajen esittämä Nykwana Wombosi on tärkeä osa juonta, mutten paljasta, mikä hänen roolinsa tarkalleen ottaen on. Akinnuoye-Agbaje esittää osaansa hyvin ja häntäkin toivoisi näkevän enemmän elokuvassa.

Elokuvan alussa Bourne löydetään tajuttomana ja kalastajat miettivät, mistä hän on tullut - etenkin kun huomaavat kaksi luotia Bournen selässä ja lonkkaan, ihon alle työnnetyn tilinumeron. Sen jälkeen CIA:ssa kerrotaan, että tehtävä on epäonnistunut ja katsojana ajattelee heti, että Bourne on vaarallinen ja CIA:n tehtävä on tappaa hänet. Ajatus vahvistuu, kun Bournea aletaan jahdata. Tällä tietenkin yritetään ajaa katsojaa harhaan, mutta jos tietää elokuvan lähtökohdista jotain enemmän, niin elokuva ei pysty höynäyttämään. Alkupuoli on jännittävä, Bournen yrittäessä muistaa, kuka hän on, ja poliisien jahdatessa häntä ja Marieta. Harmi vain, että elokuva alkaa hidastella ja alkaa loppupuolella tuntua hieman pitkäveteiseltä, eikä tunnelma enää ole samalla tasolla kuin alussa.

Muistinmenetys on aina mielenkiintoinen lähtöasetelma, kuten myös asioiden ratkaisemista on kiinnostavaa seurata. Harmi vain, ettei aina lopputulos olekaan niin ihmeellinen, kuin elokuvan aikana annetaan olettaa. The Bourne Identity kokee juuri tämän ja se on toinen syy, miksei elokuva pidä mielenkiintoa loppuun asti. Elokuva on vakavasti eteenpäin kulkeva jännäri, eikä se oikeastaan naurata kertaakaan. Toimintaa ei ole paljon ja lähes kaikki toimintakohtaukset loppuvat liian lyhyeen, paitsi autotakaa-ajo, joka on ehkä jopa elokuvan parasta antia. Erityistä loppuskabailua on turha odottaa.

Kuvaus on alkupuolella todella epätasaista, mutta paranee loppua kohti. Leikkaus on välillä hieman sekavaa, mutta suurimmaksi osaksi sujuvaa. Elokuvan on ohjannut Doug Liman, joka on ohjannut myös mm. agenttipätkän Mr. & Mrs. Smith (2005) ja oivan scifileffan Edge of Tomorrow (2014). Musiikki soi taustalla, muttei jää mieleen, paitsi Mobyn kappale "Extreme Ways", joka on noussut Bourne-sarjan tunnariksi.

Yhteenveto: The Bourne Identity on ihan kiva jännäriagenttipätkä. Jos siis pitää hieman vakavammista vakoojaelokuvista, niin tämä voi toimia, mutta jos kepeyttä kaipaa, niin sitä tästä ei irtoa. Viimeksi kun katsoin elokuvan, pidin sitä tosi tylsänä, mutta nyt se toimi paremmin. Ehkä seuraavalla katselukerralla sen arvosana nousee jälleen hieman. En tosin koe, että minun tarvitsisi nähdä sitä vähään aikaan uudestaan. Alku on jännittävä ja autotakaa-ajo on hieno, mutta loppu lässähtää, vaikka lopun tappelussa portaikossa on yksi kohta, joka ansaitsee peukutuksen. Elokuvan nähneet tietävät, mistä kohdasta puhun. Elokuvasta ei käy selväksi, miksi sen nimen suomennoksessa on sana "Medusa".

Kirjoittanut: Joonatan, 30.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Bourne Identity, 2002, Universal Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Hypnotic