Myrskyn ikkuna (Pressure - 2026) - elokuva-arvostelu

MYRSKYN IKKUNA

PRESSURE

Ohjaus: Anthony Maras

Näyttelijät: Andrew Scott, Brendan Fraser, Kerry Condon, Chris Messina, Damian Lewis, Con O'Neill, Robert Portal, Henry Ashton ja Tamsin Topolski

Genre: historia, draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Pressure, eli suomalaisittain Myrskyn ikkuna perustuu David Haigin näytelmään Pressure, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin Normandian maihinnousuun valmistautumisesta. Haig ja ohjaaja Anthony Maras käänsivät yhdessä näytelmän elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Myrskyn ikkuna sai jo tänä keväänä ja vasta nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun sitä ryhdyttiin mainostamaan alkuvuodesta ja hetkellisesti ehdin jo luulla, ettei se ole saamassa täällä teatterilevitystä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Myrskyn ikkunan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuosi 1944. Liittoutuneiden joukot valmistautuvat suureen operaatioon, jonka tarkoituksena on kääntää toisen maailmansodan suunta. Meteorologi James Stagg pyydetään selvittämään operaatiolle suunnitellun päivämäärän säätila. Kun muut ennustavat kirkasta päivää, Stagg yksinään varoittaa lähestyvästä myrskystä, joka voisi koitua tuhansien sotilaiden kohtaloksi.

Andrew Scott näyttelee tohtori James Staggia, meteorologia, joka saa aikamoisen pestin: hänen pitäisi nimittäin ennustaa säätila maanantaille, kesäkuun viidennelle päivälle vuonna 1944, jolloin liittoutuneet aikovat suorittaa suurimman hyökkäyksensä natsi-Saksaa vastaan. Hyökkäys tapahtuu niin mereltä kuin ilmasta, joten mahdollinen myrsky voisi koitua operaation kannalta kohtalokkaaksi. Scott on tuttuun tapaansa vakuuttava kameran edessä, näytellen hyvin säätutkijaa, jonka asiantuntemukselle asetetaan ennennäkemättömät paineet. Hän tulkitsee taitavasti hahmolleen kohdistettua luottoa ja on kiinnostavaa nähdä, kestääkö tohtori Stagg paineen alla.

     Elokuvassa nähdään myös Brendan Fraser amerikkalaiskenraali Eisenhowerina, Kerry Condon hänen assistenttinaan Summersbyna, Damian Lewis brittikenraali Montgomeryna, sekä Chris Messina amerikkalaismeteorologi Krickinä, joka uskoo hyökkäyspäivän tarjoavan hyvää säätä, kun taas Stagg on satavarma, että Normandiaa kohti lähestyvä myrsky on liian vaarallinen. Sivunäyttelijätkin ovat mainiossa vedossa ja kaikki esittävät vahvasti hahmojensa kokemia stressitasoja. Fraser on erityisen hyvä kenraali Eisenhowerina, joka on vastuussa lähestyvästä operaatiosta ja joka siis kokee sitäkin enemmän paineita sen mahdollisesta onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Kun brittimeteorologi Stagg sanoo myrskyn olevan tulossa, mutta jenkkimeteorologi Krick vannoo auringon nimeen, jää Eisenhowerin päätettäväksi, kumpaan miehistä hän luottaisi.

En usko, että Pekka Pouta on koskaan kokenut näin suurta stressiä säätiedotusten parissa. Enkä usko, että olen koskaan nähnyt yhtä jännittävää elokuvaa siitä, kun pohditaan millainen sää muutaman päivän päästä on. Paperilla homma voi kuulostaa tylsältä, mutta Myrskyn ikkuna on onnistuneen koukuttava jännitysnäytelmä, joka saa stressitasot nousemaan myös yleisön puolella. Tokihan toisen maailmansotaa vähänkin tuntevat tietävät jo, kuinka Normandian maihinnousussa lopulta käy, mutta silti on tiivistunnelmaista seurata, kun nämä miehet yrittävät hiki hatussa tulkita Euroopan ja ympäröivien merien säätietoja ja -karttoja, ennustaakseen hyökkäykselle suunnitellun päivän sään.

Hahmot ovat tosiaan aikamoisten paineiden alla ja erityisen kiinnostavaa on nähdä, kumpaa meteorologeista Eisenhower uskoo. Jos hän luottaa Staggiin ja siirtää hyökkäystä, on mahdollista, että viholliset saavat vihiä juonesta ja osaavat valmistautua siihen. Ja jos hän luottaa Krickiin ja tämä onkin väärässä, voivat Staggin ennustamat myrskyt jo itsessään tuhota koko operaation, ennen kuin yksikään sotilas on päässyt rantaan asti. Mutta mitä jos Stagg on väärässä ja hyökkäyspäivä onkin aurinkoinen, mutta koko operaatio ehdittiin jo perua? Näitä stressaavia pohdintoja ja kihiseviä tunteita seuratessa vähän päälle puolentoista tunnin kesto hujahtaa kuin siivillä. Myrskyn ikkuna ei ole perinteisessä mielessä sotaelokuva, mutta se on silti yllättävänkin mielenkiintoinen katsaus toisen maailmansodan kenties tunnetuimman operaation valmistautumiseen, joka yleensä leffoissa hypätään kokonaan yli.

Elokuvan on ohjannut Anthony Maras, joka ei olekaan tehnyt leffaa sitten vuoden 2018 Hotel Mumbain. Maras rakentaa vahvasti tiivistä tunnelmaa ja saa näyttelijänsä tulkitsemaan hyvin kireää ilmapiiriä. Marasin ja alkuperäisen näytelmän kirjoittaneen David Haigin työstämä käsikirjoitus on mainio dialogia myöten. Myskyn ikkuna on lisäksi taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja efektitkin ovat pätevät. Äänimaisema on osaavasti rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit vain tehostavat jännitettä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pressure, Iso-Britannia, Ranska, 2026, StudioCanal, Working Title Films

Arvostelu: The Boogeyman (2023)

THE BOOGEYMAN

Ohjaus: Rob Savage

Pääosissa: Sophie Thatcher, Vivien Lyra Blair, Chris Messina, Madison Hu, LisaGay Hamilton, Maddie Nichols, Marin Ireland ja David Dastmalchian

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

The Boogeyman perustuu Stephen Kingin kauhunovelliin Mörkö (The Boogeyman), joka julkaistiin Cavalier-lehdessä vuonna 1973. Vuonna 2018 20th Century Fox ilmoitti työstävänsä elokuvaa kirjan pohjalta, Scott Beckin ja Bryan Woodsin käsikirjoittamana. Kuitenkin kun Disney hankki Foxin vuotta myöhemmin, elokuva pistettiin jäihin. Vuonna 2021 studio päätti sittenkin tehdä elokuvan ja Mark Heyman pestattiin kirjoittamaan leffa uusiksi. Rob Savage valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä suoratoistossa, mutta kun tekijät näyttivät elokuvan Stephen Kingille, tämä piti siitä niin paljon, että studio tuli toisiin ajatuksiin ja päätti siirtää leffan teatterilevitykseen. Nyt The Boogeyman saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin sitä positiivisin mielin. Kingin alkuperäinen tarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta elokuvan traileri näytti onnistuneen karmivalta. Kävin katsomassa The Boogeymanin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Lisäksi pääsin osallistumaan elokuvan näyttelijöiden ja tekijöiden virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, josta voitte lukea lisää tästä.

Terapeutti Will Harper lapsineen suree vaimonsa menehtymistä, kun hän saa eräänä päivänä vastaanotolleen syvästi traumatisoituneen miehen, jonka mukana Harperin perheeseen tarttuu paha olento, joka havittelee Willin lapsia.

Chris Messina näyttelee Will Harperia, terapeuttia, jonka vaimo on vastikään kuollut. Siitä huolimatta, että Will ammatikseen kuuntelee potilaidensa huolia ja auttaa heitä, hän ei itse ole valmis keskustelemaan omista murheistaan, eikä kykene olemaan lastensa tukena, jotka surevat kuollutta äitiään. Yellowjackets-sarjasta (2021-) tuttu Sophie Thatcher näyttelee teini-ikäistä Sadieta, Obi-Wan Kenobi -sarjan (2022) nuorena Leiana tutun Vivien Lyra Blair esittäessä pientä Sawyer-tyttöä. Thatcher ja etenkin Blair varastavat show'n leffassa. Kummatkin tulkitsevat hyvin hahmojensa surua ja sitten taas kauhua, kun tytöt hoksaavat, että jokin ihmisten pahalla ololla ja surulla itseään ruokkiva olento on alkanut vainoamaan heitä. Messina jää hieman taka-alalle isäroolissa, mutta tuo parissa kohtaa hyvin esille hahmonsa kiinnostavan konfliktin surunkäsittelyynsä ja ammattiinsa liittyen.

     Elokuvassa nähdään myös David Dastmalchian Willin vastaanotolle yllättäen tupsahtavana Lesterinä, joka kertoo menehtyneiden lastensa pelänneen komerossa ja sängyn alla lymyilevää mörköä, LisaGay Hamilton Sadien ja Sawyerin terapeuttina, tohtori Wellerinä, sekä Madison Hu ja Maddie Nicholas Sadien luokkatovereina Bethanynä ja Nataliena. Sivunäyttelijät ovat lähinnä kelvollisia rooleissaan, eikä yksikään vakuuta samalla lailla kuin pääosien esittäjät. Natalie jää aika tylsäksi ja turhauttavaksi kiusaajahahmoksi.

The Boogeyman ei ole mikään maata järisyttävä tapaus, vaan elokuva pelaa aika pitkälti kauhukliseiden varassa. Siitä löytyy paljon moneen otteeseen käytettyjä kikkoja ja vähän väliä genren fani voi todeta, että "tämä on lainattu tästä ja tuo on otettu siitä". Silti kyseessä on tavallista parempi kauhuraina ja onnistuneempi King-adaptaatio kuin jotkut viime vuosien räpellyksistä, kuten aivan kamala Firestarter (2022). Elokuva tarjoaa vähän päälle puolentoista tunnin ajan menevää monsterikauhua. Itse Boogeymania, eli suomalaisittain hieman huvittavalta kuulostavaa "mörköä" pidetään tehokkaasti piilossa suuren osan ajasta ja pääasiassa katsojalle näytetään pelkkiä sekunnin mittaisia välähdyksiä perhettä piinaavasta oliosta. Ohjaaja Rob Savage on ymmärtänyt, että "vähemmän on enemmän" ja pelottavinta onkin pälyillä laajojen otosten taustoja ja miettiä, että näkyykö tuolla taustalla nyt kiilusilmät vaanimassa uhriaan? Elokuva hyvin ruokkii varmasti jokaisella meistä lapsena esiintynyttä pelkoa siitä, että mitä jos sängyn alla tai vaatekaapissa lymyileekin jotain karmivaa?

On myös hienoa, kuinka toisinaan tämä "mörkö" on enemmänkin allegoria Harperin perheenjäsenten surulle ja tuskalle, ja siitä eteenpäin pääsemiselle. Tämä tuo oivaa syvyyttä muuten hyvin tavanomaiseen kauhutarinaan. Käsikirjoittajatrio Scott Beck, Bryan Woods ja Mark Heyman onnistuvat näissä joissain aspekteissa hyvin, mutta joissain toisissa jutuissa he kompastelevat. Leffassa on omat kauneusvirheensä, jotka nostelevat ajoittain päätään häiritsevästi. Mörön kohtaaminen johtaa usein kiljumiseen, mutta tämä ei melkeinpä kertaakaan herätä muiden kotona lojuvien hahmojen mielenkiintoa mennä katsomaan, mikä on hätänä? The Boogeyman olisi kaivannut hieman viilausta ja vähän potkua, mutta jo tällaisenaan elokuva on oikein kelvollinen.

Ohjaaja Rob Savage tuli tunnetuksi pari vuotta sitten korona-aikana tehdystä, Unfriended-elokuvaa (2014) muistuttavasta Host-kauhuleffasta (2020). The Boogeymanissa hän tekee ensimmäisen ison studioleffansa ja hyppääkin hommaan menevästi. Hienointa on, ettei Savage puske elokuvaa täyteen äkkisäikäytyksiä ja vaikka böö-pelotteluja onkin muutama, ohjaaja panostaa pääasiassa epämiellyttävän ilmapiirin rakentamiseen. Teknisiltä ansioiltaankin The Boogeyman on mainio. Se on taidokkaasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet näyttävät hyviltä, samoin maskeeraukset. Efektitiimi on tehnyt vakuuttavaa työtä monsterinsa kanssa. Mörköä näytetään suuren osan ajasta säästeliäästi, mutta sen teho ei onneksi katoa, kun digihirviö esitetään loppuhuipennuksessa kunnolla. Ainoa sääli on, että viekkaalta vaikuttava olio muuttuu finaalissa lähinnä ärjyen kameraa kohti hyppiväksi tylsimykseksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu Patrick Jonssonin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Boogeyman on kelpo kauhuelokuva, jonka karmivuus rakentuu onneksi pääasiassa epämiellyttävään ilmapiiriin, eikä kovaäänisiin halpissäikäytyksiin. Ohjaaja Rob Savage tarjoaa parit onnistuneet pelottelut, mutta panostaa enemmän tunnelmaan ja hyödyntää itse mörköä säästeliäästi. Katsojalle herää väkisinkin tunne, että taustalla lymyilee jatkuvasti jokin paha olento. Pääasiassa elokuva kuitenkin keskittyy hahmojensa suruun ja mörkö on toisinaan enemmän vertauskuva henkiselle tuskalle. Tekijät lainailevat paljon muualta, mutta saavat tutuista aineksista leivottua varsin toimivan monsterirainan, vaikka elokuvasta löytyy myös vikansa. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, Sophie Thatcherin ja etenkin Vivien Lyra Blairin vakuuttaessa parhaiten mörön piinaamina siskoksina. The Boogeyman on passelia kauhuviihdettä ja yksi viime vuosien paremmista Stephen King -adaptaatioista. Voi olla, että tämän jälkeen saattaa aikuinenkin tarkistaa seuraavana iltana sängynalusen ja pistää kodin kaikki ovet, etenkin komeron visusti kiinni ennen nukkumaanmenoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Boogeyman, 2023, 20th Century Studios, Twentieth Century Fox, 21 Laps Entertainment, NeoReel

Arvostelu: Air (2023)

AIR

Ohjaus: Ben Affleck

Pääosissa: Matt Damon, Jason Bateman, Ben Affleck, Chris Tucker, Chris Messina, Viola Davis, Matthew Maher, Julius Tennon, Marlon Wayans, Tom Papa, Gustaf Skarsgård, Barbara Sukowa ja Damian Delano Young

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: S

Air perustuu tositapahtumiin yhden maailman myydyimmän kengän, Air Jordanin luomisesta. Alex Convery kynäili tapauksesta elokuvakäsikirjoituksen, josta Amazon Studios kiinnostui. Ben Affleck hyppäsi projektiin ohjaajaksi ja näyttelijäksi, ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022. Nyt Air on saapunut elokuvateattereihin ja aiheensa puolesta minua ei olisi vähempää voinut kiinnostaa koko leffa. Kiinnostuin kuitenkin elokuvan näyttelijäkaartista ja siitä, että Affleck tekisi paluun ohjaajan hommiin seitsemän vuoden tauon jälkeen. Kävinkin katsomassa Airin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1984 kenkäyhtiö Nike on häviämässä kilpailun Adidasta ja Conversea vastaan. Viimeisenä toivonaan kykyjenetsijä Sonny Vaccaro ehdottaa, että Nike tekisi nousevasta koripalloilija Michael Jordanista uuden keulakuvansa. Ongelmana on, että Jordan on ilmoittanut, ettei halua tehdä mitään yhteistyötä Niken kanssa.

Matt Damon näyttelee Sonny Vaccaroa, Nike-firman kykyjenetsijää ja koripallointoilijaa, joka keksii neronleimauksen kääntää kenkäkilpailun häviävän yrityksen uuteen nousuun. Damon istuu hyvin sinnikkään Sonnyn rooliin, tehden optimistisesta hahmosta nopeasti pidettävän (ja omasta mielestäni myös urheilullisesti samaistuttavan). Sonnyä kannustaa onnistumaan tavoitteissaan ja hänen haluaa nähdä osoittavan epäilijänsä vääriksi.

     Elokuvassa nähdään myös Ben Affleck Niken perustajana ja toimitusjohtajana Phil Knightina, Jason Bateman Niken markkinointipäällikkö Rob Strasserina, Chris Tucker Nikella työskentelevänä Howard Whitena, Matthew Maher Air Jordan -kengän suunnitelleena Peter Moorena, Viola Davis ja Julius Tennon Michael Jordanin vanhempina, sekä Chris Messina Michael Jordanin agenttina David Falkina. Siitä huolimatta, että hänen nimensä on julisteessa jo neljäntenä, komedioista kuten Kulman kundit eivät ole uhka yhteiskunnalle kuumana kesäpäivänä South Centralissa (Don't Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood - 1996), Scary Movie (2000) ja White Chicks - agentit minimekoissa (White Chicks - 2004) tutulla Marlon Wayansilla on elokuvassa yksi ainoa kohtaus. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. Affleck istuu hyvin Niken pomon rooliin ja Bateman, Tucker ja Maher hoitavat tonttinsa hyvin firman työntekijöinä. Viola Davis on tuttuun tapaansa karismaattinen Michael Jordanin äidin osassa. Niin, mitenkäs itse Michael Jordan? Elokuvan tekijät kokivat, ettei yksikään näyttelijä pystyisi omaksumaan koripallolegendan roolia ja niinpä Michael nähdään vain uutis- ja peliklipeistä otettuna, sekä välillä takaapäin Damian Delano Youngin esittämänä, ilman että hänen kasvojaan näkyy, eikä Michaelille ole juuri repliikkejäkään kirjoitettu.

Kuten alussa kerroin, minua ei pahemmin kiinnostanut Air tarinansa puolesta. En ole erityisen innostunut kengistä, joskin vannon jo kymmenettä vuotta putkeen Converse-tennareiden nimeen. Lisäksi en ole koskaan innostunut koripallosta, aika lailla jopa inhoten koko peliä koulun liikuntatunneilla. Oikeastaan ainoa kosketuspintani Michael Jordaniin on elokuva Space Jam (1996) ja senkin olen katsonut Looney Tunes -hahmojen takia. Siksi olen iloisesti yllättynyt, kun voin todeta, että Air on erittäin mainio ja viihdyttävä elokuva, jonka parissa vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Vain loppupäässä nähtävä, tositapahtumiin perustuvien elokuvien perinteinen kikka, missä kerrotaan tekstein, että "tämän jälkeen Michael Jordan teki sitä ja tätä ja tuota ja nykyään hän on ihan laittoman sikarikas" tuntuu liian pitkäksi venytetyltä.

Ensikertalaiskäsikirjoittaja Alex Convery on saanut laadittua tästä potentiaalisesti kuivasta aiheesta erittäin mukaansatempaavan ja yllättävänkin lystikkään elokuvan, jota Affleckin reipas ohjaus vain tehostaa. Hahmojen väliset keskustelut ovat hyvin kirjoitettuja, vekkuleita ja taidokkaasti näyteltyjä. Jo niiden parissa aika menee nopeasti, mutta myös tarina nappaa mukaansa. Sonnyn riskaabelin operaation onnistumisen puolesta voi jopa huomata jännittävänsä, vaikka lopputulos olisikin katsojalla tiedossa jo etukäteen. Huippuhetkiin lukeutuu muun muassa itse Air Jordan -kengän suunnitteluprosessi, sekä Sonnyn ja Michaelin rääväsuisen agentin Falkin väliset puhelut.

Air on myös tekniseltä puoleltaan mainio filmi. Se on taidokkaasti kuvattu ja visuaaliseen ilmeeseen on saatu mukaan hieman vanhanaikaisuutta, jotta se istuu tapahtumavuoteen 1984. Tapahtumavuosi onkin onnistuneesti luotu uudelleen hienoin lavastein ja puvustuksin. Leikkaus on taidokasta, joskin elokuvan viimeistä varttia olisi voinut hieman tiivistää ja hioa lisää. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja lukuun ottamatta omaan korvaani särähtänyttä Beverly Hills kyttä -komedian (Beverly Hills Cop - 1984) tunnusmelodian käyttöä, leffan biisivalinnat ovat läpikotaisin oivallisia - etenkin elokuvassa puheenaiheenakin oleva Bruce Springsteenin Born in the U.S.A..

Yhteenveto: Air on erittäin mainio ja yllättävänkin viihdyttävä elokuva aiheesta, joka ainakin itselleni kuulosti lähtökohtaisesti tylsältä ja jonka lopputuleman tietävät varmaankin kaikki. Siitä huolimatta on jopa oudon jännittävää seurata Niken työntekijöiden yritystä haalia Michael Jordania mukaansa ja samalla luoda kaikkien aikojen kenkä. Filmi pitää napakasti kiinni läpi vajaan parin tunnin kestonsa, joka kuluu kuin hujauksessa. Vasta viimeiset minuutit tuntuvat venytetyiltä. Hahmojen väliset keskustelut ovat toinen toistaan ilahduttavampia loistavien näyttelijöiden ja erittäin mainion dialogin ansiosta. Ensikertalaiseksi käsikirjoittaja Alex Convery tekee todella hyvää työtä ja toivon, että hänestä kuullaan jatkossakin. Keskinkertaisen rikosdraama Live by Nightin (2016) jälkeen on ilo nähdä, että Ben Affleck taitaa yhä ohjauksen. Suosittelenkin lämpimästi Airin katselua, oli sitten Michael Jordanin, Air Jordanien tai yleisesti Niken fani tai jos pitää taidokkaasti kirjoitetuista elokuvista hyvien näyttelijöiden kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Air, 2023, Amazon Studios, Skydance Media, Artists Equity, Mandalay Pictures

Arvostelu: Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) (2020)

BIRDS OF PREY

(AND THE FANTABULOUS EMANCIPATION OF ONE HARLEY QUINN)

Ohjaus: Cathy Yan
Pääosissa: Margot Robbie, Jurnee Smollett-Bell, Ella Jay Basco, Rosie Perez, Mary Elizabeth Winstead, Ewan McGregor ja Chris Messina
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) perustuu DC Comicsin sarjakuviin ja on uusin teos DC:n elokuvauniversumissa, minkä aloitti Man of Steel vuonna 2013, ja mitä ovat jatkaneet leffat Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016), Wonder Woman (2017), Justice League (2017), Aquaman (2018) ja Shazam! (2019). Vaikka yleisesti superpahiksista kertova elokuva Suicide Squad sai kehnon vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta, siinä nähtyä Margot Robbien näyttelemää Harley Quinn -hahmoa kehuttiin. Jo ennen leffan ilmestymistä Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnittelemaan Harleyn omaa elokuvaa ja Robbie itse työsti sitä useammankin vuoden intohimoisesti. Lopulta kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja nyt Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) saa ensi-iltansa. Itse pidin Robbien Harley Quinn -tulkinnasta, mutta en pitänyt Suicide Squadista ja jostain syystä linkitin päässäni nämä kaksi elokuvaa vahvasti toisiinsa ja minua pelotti, että Birds of Prey olisi samaa kehnoa tasoa kuin Suicide Squad. Trailerikaan ei oikein vakuuttanut minua ja menin jännittynein tuntein katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen.

Jokerin jätettyä Harley Quinnin, tästä tulee vapaata riistaa kaikille, joille Harley on elämänsä aikana tehnyt pahaa. Samalla kun Harley yrittää selvitä eri tahoista, jotka haluavat tappaa hänet, hän päätyy auttamaan nuorta tyttöä, joka on joutunut ongelmiin rikollispomo Roman Sioniksen kanssa.

Margot Robbiesta kyllä huomaa, että hän rakastaa Harley Quinnin hahmoa. Robbie hyppää rooliin samalla energialla ja hulluudella kuin Suicide Squadissa, revitellen vielä enemmän, kun kyseessä on hahmon oma teos. Tämän kautta hahmolla on myös selkeämpi kehityskaari kuin viimeksi ja on veikeää seurata, kuinka tämä reagoi eroonsa Jokerin kanssa. Itse Jared Leton näyttelemää Jokeria ei leffassa nähdä ja katsojasta riippuen se on joko hyvä tai huono asia. Minä lähes inhosin Leton versiota Gothamin klovnirikollisesta, enkä pistänyt lainkaan pahakseni, että hän loistaa poissaolollaan.

Harmi vain, että Harley Quinnia lukuunottamatta muut hahmot eivät tee vaikutusta. Ewan McGregor on oivan vekkulimainen pääpahis Roman Sioniksena, mutta kun hahmo tuo julmemman alter egonsa, Black Maskin esiin, muuttuu hahmo niin radikaalisti, että voisi luulla katsovansa kahden eri henkilön epämääräistä yhdistelmää. Romanin klubilla laulava Black Canary (Jurnee Smollett-Bell) vetää mojovasti porukkaa turpaan, mutta hahmona hän jää aika ontoksi. Smollett-Bell tekee kuitenkin parhaansa ja osoittaa laululahjansa. Yleensä mainio Mary Elizabeth Winstead tuntuu usein pysähtyvän kummastelemaan tekemisen puutetta varsijousella ampuvana Huntressina. Rosie Perez sopii passelisti poliisi Renee Montoyan rooliin, mutta hänen hahmonsa on kömpelösti kirjoitettu. Nuori Ella Jay Basco on oiva valinta taskuvaras Cassandra Cainiksi, jota Roman jahtaa ja jota Harley Quinn päätyy auttamaan, mutta eipä tämäkään hahmo kummoinen ole. On sääli, että hahmot jäävät lopulta näin alikehitetyiksi, sillä heistä saisi varmasti paljon enemmän irti.

Huojennuksena voin sanoa, että Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) on selvästi parempi elokuva kuin Suicide Squad. Harmi vain täytyy myös sanoa, että ei leffa silti kovin hyvä ole. Filmi lähtee kyllä hauskasti ja tarpeeksi mukaansatempaavasti käyntiin. Harley Quinnin kertojaääni ja uusi taipumus kääntyä kohti kameraa selittämään asioita ja iskemään silmää katsojille tuntuu paikoitellen liikaa yritykseltä toistaa Deadpoolin (2016) suosiota, mutta kyllä sillä saadaan huvittavia hetkiä aikaiseksi. Ne, jotka pettyivät, ettei Suicide Squad ollutkaan lapsilta kielletty K16-elokuva, kuten pitkään puhuttiin, voivat olla iloisia, sillä Birds of Prey on saanut korkean ikärajan ja ihan syystäkin. Toimintakohtauksissa ei selvitä vain mustelmilla, vaan verikin roiskahtelee ja jalkoja katkotaan todella ikävän näköisesti. Yhdysvalloissa korkean ikärajan on myös taannut jatkuva kiroilu, mikä tuntuu hieman hassulta, kun DC:n elokuvauniversumi on muuten lähtenyt lapsiystävällisempään suuntaan ja jättänyt kritisoitua synkistelyä pois.

Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat pääasiassa viihdyttävää katseltavaa ja alkupäässä elokuvalla tuntuu olevan vahva oma äänensä. Tekijät ovat selvästi pyrkineet kertomaan tarinaa niin kuin Harley Quinn kertoisi. Vaikka neljännen seinän rikkominen tuokin turhan vahvasti mieleen Deadpoolin, täytyy myöntää, että pidin kovasti siitä, että Harley unohtelee asioita ja joutuu kelaamaan leffaa taaksepäin selittääkseen jonkin epäloogisuuden selkeäksi. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva etenee ja mitä vahvemmin sen pääjuoni ottaa valtaa, sitä keskinkertaisemmaksi elokuva muuttuu. Juoni pyörii vahvasti ns. "MacGuffinin" ympärillä, eli objektin, mikä on hahmoille äärimmäisen tärkeä ja minkä saamisesta vastapuolet taistelevat, mutta mistä katsoja ei voisi välittää pätkääkään. Ja kun erilainen tarinankerronnallinen kikkailu hiipuu ja päätarina on näin mitäänsanomaton, alkaa leffa muuttua pitkäveteiseksi.

Suuri harmi on myös se, että vaikka onkin mahtava idea, että filmin naishahmot lyöttäytyvät yhteen päihittääkseen mulkvistimiehen, joka yrittää hallita näiden elämää, on tämä yhteen lyöttäytyminen kehnosti hoidettu. Kun Harley Quinnia lukuunottamatta muut naishahmot saavat näin vähän tilaa ja aikaa kehittyä, eikä heitä oikeastaan edes näe yhdessä ennen loppuhuipennusta, on katsojan todella vaikea uskoa, että he puhaltaisivat yhteen hiileen. Jopa Suicide Squadissa nimikkoryhmän yhteistyö oli uskottavampaa kuin Birds of Preyn tiimin. Leffasta löytyy paljon hyviä puolia, mutta myös paljon parantamisen varaa ja helposti korjattavia hutilyöntejä. Tietyissä kohdissa elokuva voisi vielä rohkeammin vääntää nupit kaakkoon ja hullutella reippaammin. Lopputaistelu itsessään on todella antikliimaksinen ja tylsä mäiske.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aiemmin vain hyvin pienelle huomiolle jääneitä leffoja tehnyt Cathy Yan. Yan rakentaa usein veikeää tunnelmaa ja on hienoa, ettei hän pelkää tuoda mukaan roisimpaakin menoa, mutta loppupäässä leffaa tuntuu siltä kuin hän kadottaisi alkupään meiningin. Christina Hodsonin käsikirjoitus on myös todella epätasainen ja vaikka Hodson huvittelee Harleyn hahmolla ja tämän tyylillä kertoa tarinaansa, hänkin tuntuu menevän usein sieltä, mistä aita on matalin. Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) on taidokkaasti kuvattu. Mukana on paljon tyylikästä kameratyöskentelyä - etenkin taistelujen aikana, mitkä eivät onneksi ole kökösti heiluvalla käsivarakuvalla ja silppuleikkauksella toteutettuja. Leffassa leikitellään kivasti värikkyyden ja synkkyyden välillä, mutta tietyissä hetkissä olisi voinut tykittää värejä vielä isommin ruutuun - kyseessä kun on kuitenkin "Harley Freaking Quinn"! Lavasteet ja asut ovat suurimmaksi osaksi onnistuneet ja äänimaailmakin toimii äänitehosteista menevästi jumputtaviin musiikkeihin. Visuaaliset efektit ovat kuitenkin yllättävän halvan näköiset. Taustakankaan käyttö paistaa monissa kohtauksissa läpi ja on vaikea uskoa hahmojen olevan tietyissä lokaatioissa, kun kuva on niin keinotekoisen näköinen.

Yhteenveto: Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) lähtee käyntiin erittäin mainiosti ja reippaasti, leikitellen tarinankerronnallaan, mutta muuttuu yhä vain keskinkertaisemmaksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Loppupäässä tuntuu siltä kuin kaikki se veijarimaisuus, mitä filmin alkupuolisko puskee esiin, on pitänyt unohtaa ja elokuva on täytynyt pistää kiirehtien pakettiin. Itse pääjuoni hahmojen jahtaamasta objektista on todella tylsä ja mitä enemmän se nousee esille, sitä heikompi filmikin on. Margot Robbie on toistamiseen mahtava Harley Quinnina ja hulluttelee roolissa suurella antaumuksella. Onkin harmi, että muut hahmot jäävät alikehitetyiksi ja laimeiksi. Kun hahmojen on aika yhdistää voimansa, ei tälle ole tehty lainkaan tarvittavaa pohjustusta, jolloin tiimin luominen ei tunnu lainkaan uskottavalta. Vaikka alkupää tuo liiankin vahvasti mieleen Deadpoolin, on sillä tarpeeksi omanlaisensa ja hauska äänensä sekä tyylinsä, miksi onkin harmi, kuinka se hiipuu elokuvan aikana niin voimakkaasti. Loppuhuipennus varsinkin on todella mitäänsanomaton. Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) sisältää potentiaalia olla paljon enemmän, mutta se myös vaatisi hurjasti lisätyötä hahmojen, tarinan ja jopa efektien kohdalla. On tämä parempi teos kuin Suicide Squad, mutta eipä se nyt paljoa vaatinutkaan. Toivottavasti seuraavaksi Robbie saisi niin hyvän elokuvan ympärilleen kuin hänen Harley Quinninsa ansaitsee.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä... noh, jotain...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn, 2020, DC Entertainment, Clubhouse Pictures, Kroll & Co. Entertainment, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: Live by Night (2016)

LIVE BY NIGHT (2016)

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Chris Messina, Robert Glenister, Remo Girone, Sienna Miller, Chris Cooper, Elle Fanning, Zoe Saldana, Matthew Maher ja Brendan Gleeson
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Gangsteri- ja mafiaelokuvat eivät ole sinänsä minun juttuni. Ensimmäinen The Godfather (1972) on ihan hyvä ja Johnny Deppin tähdittämä Public Enemies (2009) on ihan kiva, mutta muuten aihe ei erityisemmin nappaa. En siis ollut kovin innoissani, kun kuulin, että Ben Affleckin uusi ohjaustyö Live by Night olisi juurikin gangsteripätkä. Affleck ei muutenkaan ole kovin kummoinen näyttelijä, vaikka näyttikin viime vuonna olevansa loistava valinta uudeksi Batmaniksi. Hänen kolmesta aiemmasta ohjaustyöstään olen nähnyt kaksi uusinta, eli mainion The Townin (2010) ja yliarvostetun Argon (2012). Ajattelin, että ehkä Affleck saisi kuitenkin gangsteriaiheen toimimaan minulle ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta mennä katsomaan elokuvan. Lehdistönäytökseen en päässyt, sillä junaliikenne oli jäänyt jumittamaan samaisena aamuna niin pahasti, että olisin missannut elokuvan ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia. Sovimmekin siis isäni kanssa, että käymme pitkästä aikaa yhdessä elokuvissa. Ennakkoluulojani eivät yhtään helpottaneet, ettei Live by Night saanut kovin lämmintä vastaanottoa. Toivoin kuitenkin, että kyseessä olisi edes ihan hyvä elokuva.

Joe Coughlin janoaa kostoa gangsteri Albert Whitelle ja ryhtyy mafiapomo Maso Pescatoren hommiin, löytääkseen Whiten. Samalla Coughlinin täytyy suojella Pescatoren rommibisnestä Floridan Ybor Cityssa, jonka White yrittää tuhota.

Pääosassa Joe Coughlinina nähdään Ben Affleck, joka vetää roolin aika perinteiseen tyyliinsä ilmeellä, josta ei oikein osaa sanoa, onko Affleck surullinen, vihainen vai unelias. Silti Affleck toimii roolissaan ja tyylikäs puku istuu hänelle (hattu ei niinkään). Välillä Affleck puhuu hieman mumisten, mutta onneksi on olemassa tekstitykset. Joe oli joskus kunnollinen mies, kuten yllä oleva julistekin sanoo, mutta hän on kuitenkin kääntynyt rikollisen tielle ja ryösteleekin jenginsä kanssa paikkoja. Hän ei haluaisi mukaan Whiten ja Pescatoren väliseen sotaan, mutta kun pitää kostaa, niin siihen täytyy löytää keinot. Joen oikeaa kättä, hyvää ystävää ja rikolliskumppani Dionia esittää Chris Messina. Hahmo hoitaa tappamisia kylmästi Joen puolesta, mikä toi oman lisäyksen muuten unohdettavaan hahmoon.

     Gangsteri Albert Whitea näyttelee Robert Glenister, joka ei täysin toimi uhkaavana rikollispomona, vaikka vähän sellaiselta näyttääkin. Whitella ei ole erityisemmin muuta persoonallisuutta kuin että hän on "paha". Enemmän uskottavuutta löytyy Maso Pescatorea esittävältä Remo Gironelta, joka sopii toimivasti mafiapomon rooliin. Kummatkin arvostavat uskollisuutta ja hyviä alaisia.

     Sienna Miller esittää Albert Whiten naisystävä Emma Gouldia, johon Joe iskee silmänsä. Pari rakastuukin heti elokuvan alussa ja yrittää piilotella suhdettaan Whitelta. Gould on hyvä roolissaan, mutta hahmosta olisi voinut paremmin tulla esille kiinnijäämisen pelko.
     Ybor Cityn poliisipäällikkö Figgisia näyttelee Chris Cooper, joka on korruptoitunut tapaus ja antaakin Joen tehdä rikollisia toimiaan vapaasti. Epärehdit poliisit ovat usein toimivia hahmoja, eikä Figgis ole poikkeus. Cooper vetää roolinsa mainiosti, kuten myös hänen tytärtään, Loretta Figgisia esittävä Elle Fanning, joka on saanut minut jo pariin otteeseen vakuutettua lahjoistaan. Loretta ei paljoa esiinny elokuvassa, mutta Fanning saa tuotua tunnetta hieman ristiriitaiseen hahmoon.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Maher riehuvana rikollisena RD Pruittina, joka tekee mitä huvittaa, Zoe Saldana Joen toisena ihastuksena Gracielana, sekä Brendan Gleeson Joen isänä, poliisipäällikkö Tom Coughlinina.

Live by Night tapahtuu 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Ajankuva onkin tuotu mainiosti elokuvaan mukaan. Rakennukset, puvut ja autot lisäävät oikeaa henkeä. Myös ihmisten tapa puhua ja toimia ovat erilaisia nykypäivään verrattuna. Rasismia on ilmassa, eivätkä monet hahmot hyväksy esimerkiksi Dionia ja Gracielaa heidän taustojensa vuoksi. Tekijät ovat olleet rohkeita tuodessaan aikakautta elokuvaan. Maailman toteutuksessa ei olekaan mitään vikaa. Ongelmat löytyvät Live by Nightin juonesta. Pohjana on kostotarina, joka yleensä toimii, mutta mukaan on tungettu paljon muutakin. Tietenkin kostotarinalle täytyy luoda hieman lisäsisältöä ja siksi Joen tehtävänä on pitää Ybor Cityn rikollisuutta yllä. Valitettavasti hieman ennen puolta väliä tarina alkaa poukkoilemaan vähän sinne sun tänne ja mukaan tulee paljon asioita, joilla ei loppujen lopuksi ole oikeastaan mitään väliä.

Sen lisäksi, että Joen täytyy kostaa Whitelle ja tehdä rikollisuuksia, hänen täytyy selvitä rasistijärjestö Ku Klux Klanista, syntejä vastustavista kristityistä ja yksittäisestä huligaanista. Elokuva kulkee sekavasti eteenpäin ja välillä on vaikea pysyä mukana. Jossain kohtaa yritetään rakentaa kasinokin kaupunkiin. Yksittäisiä asioita olisi voinut ottaa pois, jolloin Live by Night olisi toimivampi ja selkeämpi paketti. Yllättävää kyllä, vaikka tarinaan on tungettu mukaan ylimääräisiä juttuja, elokuva muuttuu toisella puoliskollaan pitkäveteiseksi. Onneksi mukana on tyylikkäitä toimintakohtauksia, jotka eivät mene kertaakaan ylitseampuvasti. Aseilla räiskitään ja nyrkeillä mätkitään. Verta roiskuu ja osumat näyttävät sattuvan, jolloin toimintakohtaukset ovat selkeästi vaikuttavinta Live by Nightissa. Mukana on myös hienosti tehty autotakaa-ajo. Huumoria ei oikeastaan ole, vaikka pari kertaa voikin katsojana hymähtää. Jos tarinasta olisi pudottanut pari asiaa pois ja lyhentänyt elokuvaa vaikka vartilla, kyseessä olisi mainio gangsterileffa. Tällaisenaan se jää vain ihan kivaksi, eikä sitä luultavasti muista enää loppuvuodesta.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Joen näyttelijä Ben Affleck, joka on myös käsikirjoittanut tarinan. Leffa perustuu Dennis Lehanen kirjaan "Live by Night" (2012), jolla ei ole vielä suomikäännöstä. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on erittäin tyylikkäitä kuvia. Kohtauksien sisällä leikkaukset ovat ihan toimivia, mutta muuten elokuva tuntuu välillä hidastelevan liikaa ja välillä menevän liian nopeasti eteenpäin. Kaikkein kamalinta leikkauksen osalta olivat yhden kohtauksen oudot pysäytyskuvat, jotka näyttivät lähinnä leikkausvirheiltä. Lavastusta ja puvustusta täytyy kehua ajankuvan luomisesta. Ääniefektit ovat hyvin toteutettuja ja vanhojen aseiden laukeamiset kuulostavat selkeästi erilaisilta kuin nykypäivänä. Harry Gregson-Williams on säveltänyt mukaan musiikkia, mutta ne hukkuvat täysin unholaan jo elokuvan aikana.

Yhteenveto: Live by Night voisi olla mainio gangsterileffa, mutta se sisältää liian paljon kaikkea ja silti tuntuu paikoitellen pitkäveteiseltä. Pudottamalla muutamia asioita pois tarinasta, elokuva kulkisi paremmin eteenpäin. Ben Affleck on ihan hyvä pääosassa ja muutkin näyttelijät vetävät enemmän tai vähemmän hyvät suoritukset. Elle Fanningista tullaan kuulemaan vielä useasti. Ajankuva on upeasti luotu ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Veren määrä yllätti minut positiivisesti ja pidänkin siitä, kun nykypäivänä pääsee edes joskus kokemaan toimintakohtauksia, joissa on oikeasti munaa näyttää raakuuksia. Jos gangsterielokuvat ovat juttunne, niin vilkaiskaa toki Live by Night. Muuten tämä ei välttämättä erityisemmin toimi. Lapsille tätä ei todellakaan ole suunnattu. Seuraavana Affleckin ohjaustyönä on luvassa The Batman, jossa hän myös esittää pääosaa. Toivon, että Warner Bros. antaa Affleckille vapaat kädet elokuvan kanssa, sillä se voisi tuoda toivoa muuten epäonnistuneelta vaikuttavaan DC:n elokuvauniversumiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 17.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.cosmicbooknews.com
Live by Night, 2016, Warner Bros. Pictures, Pearl Street Films, Appian Way