Rental Family (2025) - elokuva-arvostelu

RENTAL FAMILY

Ohjaus: Hikari

Näyttelijät: Brendan Fraser, Takehiro Hira, Mari Yamamoto, Shannon Mahina Gorman, Akira Emoto, Shino Shinozaki, Kimura Bun, Sei Matobu, Misato Morita ja Tamae Ando

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

Rental Family on Brendan Fraserin tähdittämä uusi komedia-draamaelokuva. Ohjaaja Mitsuyo Miyazaki, eli Hikari työsti leffan käsikirjoituksen yhdessä Stephen Blahutin kanssa vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024. Rental Family sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2025 ja nyt elokuva on viimein saapunut Suomenkin teattereihin. Itse olen odottanut leffaa mielenkiinnolla, sillä pidin sen trailerista paljon. Kävinkin uteliaana katsomassa Rental Familyn heti sen ensi-iltapäivänä.

Japanissa asuva, heikosti pärjäävä amerikkalaisnäyttelijä Phillip saa yllättävän työtarjouksen Vuokraperhe-firmalta: hänen hommanaan on näytellä ihmisten tilauksista muun muassa aviomiestä, journalistia, isää ja kuolleen miehen surevaa ystävää.

Brendan Fraser näyttelee Phillip Vanderploegia, näyttelijäksi pyrkivää amerikkalaismiestä, jonka elämä on vienyt Japaniin asti. Phillip ei ole kuitenkaan saanut mitään sen ihmeellisempää roolia, vain muutaman mainosesiintymisen. Miehen eteen esitetään lopulta hämmentävä työtarjous: hänen olisi tarkoitus asiakkaan tilauksesta mennä esittämään eri ihmisiä, joilla esimerkiksi piristää jonkun elämää. Alun ihmetyksen ja eettisyysasioiden pohdiskelun jälkeen Phillip huomaa olevansa hyvä työssään ja että hänen esityksensä menee läpi ihmisillä. Fraser on viime vuosina tehnyt vahvaa paluuta ja Rental Familyssa hän esittelee jälleen lahjakkuuttaan. Hän tekee Phillipistä välittömästi sympaattisen ja tykättävän tyypin, sekä tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita, kun näistä esityskeikoista alkaa tulla liian henkilökohtaisia.

     Elokuvassa nähdään myös Takehiro Hira Vuokraperhe-yritystä pyörittävänä Shinjinä ja Mari Yamamoto ja Kimura Bun yrityksen muina näyttelijöinä Aikona ja Kotana, sekä Shino Shinozaki yksinhuoltajaäitinä Hitomina, joka tarvitsee Phillipin esittämään isää tyttärelleen Mialle (Shannon Mahina Gorman) ja Sei Matobu Masamina, joka palkkaa Phillipin näyttelemään toimittajaa, joka tekee elämäkertajuttua Masamin isästä, vanhasta näyttelijästä Kikuosta (Akira Emoto). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vahvasti osistaan ja Fraserin ohella leffan toinen voimavara on Gorman, joka on loistava koulutyttö Miana, joka ei ole koskaan tavannut oikeaa isäänsä.

Rental Family osoittautui suorastaan mahtavaksi komediaa ja draamaa yhdisteleväksi elokuvaksi, jossa on varsin omalaatuinen premissi. Näin suomalaisena vielä erikoisempaa taitaa kuitenkin olla se, että tällainen "vuokraperhe"-konsepti ei ole elokuvantekijöiden vekkuli idea, vaan ihka oikea juttu Japanissa. Ihmiset maksavat toisille ihmisille, jotta nämä esittävät vaikkapa häävieraita tai surijoita hautajaisissa. Aikamoista! Phillipin työkeikat menevät tuosta kuitenkin vielä syvemmälle, etenkin kun hänen pitäisi näytellä Mian isää, joka tekee mukamas paluun vuosien jälkeen. Eipä aikaakaan, kun Mia on täysin "isänsä" lumoissa ja Phillipin päässä alkaa haalistua raja näyttelijätyöstä ja oikeasta vanhemmuudesta. Samalla leffa pohtii työn eettistä harmautta.

Vaikka premissi onkin omalaatuinen, Rental Family kulkee kieltämättä hyvin tuttuja ja ennalta-arvattavia latuja. Tulevat draamankaaret arvaa heti tiettyjen juonikuvioiden alkaessa, mutta eipä tuo haittaa juuri yhtään, kun homma on näin hyvin hoidettu. Elokuva tarjoaa aikamoista tunteiden vuoristorataa, joka aiheuttaa niin makeita nauruja kuin itkunpurskahduksia. Eivät kaikki kyyneleet kuitenkaan tule surullisten kohtausten myötä, vaan mahtuu sekaan myös sellaisia onnen hetkiä, että tippa tulee väkisinkin linssiin. Kyseessä onkin kertakaikkisen kaunis, jopa ihana elokuva, joka liikuttaa syvästi ja jättää hymyn pitkäksi aikaa katsojan huulille.

Ohjaaja Hikari rakentaa tunnelmaa erinomaisesti ja saa näyttelijät irrottelemaan mainiosti. Hänen ja Stephen Blahutin työstämä käsikirjoitus on oivallinen ja täynnä sydäntä. Rental Family on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on pätevää ja äänimaailmakin on osaavasti työstetty. Jónsin ja Alex Somersin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rental Family, Yhdysvallat, Japani, 2025, Knockonwood, Domo Arigato Productions, Sight Unseen Pictures

Arvostelu: Killers of the Flower Moon (2023)

KILLERS OF THE FLOWER MOON

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Robert De Niro, Lily Gladstone, Scott Shepherd, Cara Jade Myers, Jason Isbell, JaNae Collins, Jillian Dion, William Belleau, Ty Mitchell, Tommy Schultz, Sturgill Simpson, Jesse Plemons, Tantoo Cardinal, Gary Basaraba, Louis Cancelmi, John Lithgow, Brendan Fraser ja Martin Scorsese

Genre: draama, rikos

Kesto: 3 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Killers of the Flower Moon perustuu David Grannin samannimiseen kirjaan vuodelta 2017, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin. Jo ennen kirjan julkaisua Imperative Entertainment -yhtiö hankki sen elokuvaoikeudet ja pestasi Eric Roth käsikirjoittajaksi. Martin Scorsese hyppäsi mukaan ohjaajaksi ja kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo alkuvuodesta 2018, mutta kun Scorsese päättikin tehdä ensin The Irishman -elokuvan (2019), tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvausten alkua täytyi siirtää myös koronaviruspandemian alkamisen takia keväällä 2020 ja lopulta tuotanto pyörähti käyntiin vasta huhtikuussa 2021. Nyt Killers of the Flower Moon on saapunut elokuvateattereihin ja itselleni kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani leffoista. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä Finnkinon mukavassa Lounge-salissa.

Kun 1900-luvun alussa osage-heimon mailta löytyy öljyä, heistä muodostuu välittömästi yksi Yhdysvaltojen rikkaimmista ihmisryhmistä. Rikkaudet eivät kuitenkaan tule yksin ja pian osageja alkaa löytyä mysteerisesti kuolleina, samalla kun alueen valkoiset keräävät rahoja omiin taskuihinsa.

Jos vartin mittaista The Audition -lyhäriä (2015) ei lasketa mukaan, Killers of the Flower Moon on Martin Scorsesen ensimmäinen elokuva, jossa nähdään hänen luottonäyttelijänsä Leonardo DiCaprio ja Robert De Niro yhdessä. Viittä aiempaa Scorsese-leffaa tähdittänyt DiCaprio näyttelee Ernest Burkhartia, sotaveteraania, joka saapuu Oklahomaan, osage-heimon maille, tapaamaan varakasta enoaan William King Halea, jota näyttelee Robert De Niro, joka tekee tässä jo kymmenennen yhteistyöelokuvansa Scorsesen kanssa. Kuten odottaa saattaa, DiCaprio on erinomainen pääroolissa, tulkiten hyvin hahmonsa monimutkikasta matkaa leffan edetessä. Mahtava on myös De Niro, joka tekee elokuvassa parhaan roolityönsä kenties koko 2000-luvun aikana. Äksyjen vanhojen ukkojen rooleihin jämähtänyt De Niro tuo huomattavasti enemmän puolia esille Halesta kuin monista muista hahmoistaan viime vuosien varrelta.

     Elokuvassa nähdään myös Scott Shepherd Ernestin veljenä Byronina, Lily Gladstone rikkaana osage-naisena Molliena, Cara Jade Myers, JaNae Collins ja Jillian Dion Mollien siskoina Annana, Retana ja Minnienä, sekä Tantoo Cardinal heidän äitinään Lizzie Q:na, Jason Isbell Minnien miehenä Billinä, William Belleau osage-mies Henry Roanina, Ty Mitchell, Tommy Schultz ja Louis Cancelmi hämärähommia puuhailevina Johnina, Blackiena ja Kelsienä, Gary Basaraba yksityisetsivä Burnsina, Jesse Plemons osage-heimolaisten kuolemia tutkivana liittovaltion agenttina Tom Whitena, John Lithgow syyttäjä Leawardina ja Brendan Fraser asianajaja Hamiltonina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, joskin vastikään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Whalesta (2022) voittanut Fraser ylinäyttelee läpi todella minimaalisen ruutuaikansa. Oscareista puheenollen, olen varma, että Gladstone tulee saamaan vähintään naispääosaehdokkuuden vahvasta roolityöstään Molliena.

Killers of the Flower Moon ei onneksi tuottanut pettymystä, vaan kyseessä on juuri niin lahjakkaasti tehty tositarinaan perustuva rikosdraama kuin siltä voikin odottaa tällä tekijäpoppoolla. Kuten moni onkin jo ennakkoon kauhistellut, elokuvalla on tosiaan kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme ja puoli tuntia. Tänä vuonna on nähty jo useampi kolmen tunnin leffa, mutta ne tuntuivat lopulta pelkiltä harjoitusistunnoilta ja rakonkestävyystreeneiltä Killers of the Flower Mooniin verrattuna. En sano tätä kuitenkaan negatiivisessa mielessä; leffa kulkee nimittäin ajoittain kuin siivillä. Toisinaan herää tunne, että tästä olisi voitu tiivistää, leikata jotain kokonaan pois tai siirtyä nopeammin seuraavaan merkittävään hetkeen, mutta pääasiassa elokuva kyllä perustelee mammuttimaista kestoaan.

Elokuvan tarina on vahva ja mielenkiintoinen, sekä harmillisen ajankohtainen edelleen, vaikka näistä tapahtumista on vierähtänyt jo sata vuotta. Valkoinen mies on ahne, eikä todellakaan kestä sitä, kun joku muunlainen rikastuu. On välillä suorastaan järkyttävää seurata, kun osage toisensa perään kuolee, usein huonosti itsemurhaksi lavastettuna, eikä pääasiassa valkoisista koostuvaa virkavaltaa juuri kiinnosta ryhtyä tutkimaan asiaa. Alueen korruptio käy nopeasti selväksi ja kolmen ja puolen tunnin kestoon mahtuukin monenlaista katalaa juonittelua suuntaan jos toiseenkin. Toisinaan tragedioistakin löydetään huumoria, mutta pääasiassa filmi kulkee varsin tosikkona eteenpäin.

Väärissä käsissä elokuva saattaisi tukahtua oman painonsa alla tai ajautua vellomaan kurjuuksissa, mutta taituri Martin Scorsese osaa käsitellä raskaita aiheitaan mukaansatempaavasti. Hän on myös ollut tiiviisti yhteyksissä osage-heimolaisiin elokuvaa tehdessään, jolloin kansan itsensä ääni tulee kuulluksi, eikä leffa tunnu vain muutaman valkoisen, yli keski-ikäisen miehen kerronnalta tapahtuneesta. Scorsesen ohjaus on jälleen kerran lahjakasta ja hän on rakentanut useita koukuttavia kohtauksia ja tapahtumaketjuja, jotka eskaloituvat erinomaisesti. Yleisestikin elokuva rakentuu onnistuneesti kohti finaaliaan. Erittäin usein tositapahtumiin perustuvien elokuvien lopussa kerrotaan tekstein, mitä henkilöille tapahtui leffassa nähdyn jälkeen, mutta Killers of the Flower Moonilla on oma vekkuli tapansa tuoda tämän puolen katsojille.

On varmaan sanomattakin selvää, että teknisiltä ansioiltaan Killers of the Flower Moon on aika lailla kaikilla osa-alueillaan briljantti. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu. Niin jylhät maisemaotokset kuin pitkät, tapahtumia seuraavat kameraliikkeet näyttävät hienoilta. Visuaalinen anti on ajoittain niin näyttävää, että olen todella iloinen, että elokuvan pääsee kokemaan ihan elokuvateatterissa, sen sijaan, että se olisi julkaistu heti Apple TV+ -suoratoistopalvelussa. Lavasteet ovat komeat, asut mainiot ja maskeerauksetkin oivalliset. Erikoistehosteita hyödynnetään säästeliäästi ja onnistuneesti, ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Robbie Robertson tunnelmoi kelvollisesti taustalla, mutta leffaa katsoessa herää usein tunne siitä kuin Robertson kierrättäisi samaa tahtia ja pientä melodiaa kohtauksesta toiseen.

Yhteenveto: Killers of the Flower Moon on hieno, joskin hieman ylipitkä eeposelokuva ja katsaus hirviömäiseen toimintaan sata vuotta sitten vähemmistön elämien kustannuksella. Martin Scorsese näyttää jälleen lahjansa ja rakentaakin kertomusta, sekä tunnelmaa taidokkaasti. Hän on työstänyt useita erittäin väkeviä tapahtumaketjuja, sekä yksittäisiä kohtauksia, joita jumittaa tapittamaan suurella mielenkiinnolla. Scorsese luo vahvaa draamaa, muuttamatta leffaa kurjuuksissa vellomiseksi. Tragedioineenkin leffasta löytyy myös kelpo huumoria. Leonardo DiCaprio on mahtava pääroolissa ja Robert De Niro tekee kenties parhaan roolityönsä koko 2000-luvulla. Lily Gladstone on myös uuden maininnan arvoinen ja toivonkin, että hänestä kuullaan lisää tulevaisuudessa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on tietty erittäin laadukas, oli kyse sitten hienoista miljöistä tai taitavasta kameratyöskentelystä. Jos hitaat rikoseepokset, modernimmat länkkärit ja rankat tositarinat ovat juttusi tai jos ihan vain fanitat Scorsesea, DiCapriota, De Niroa tai kaikkia kolmea heistä, etkä kammoksu leffan mammuttimaista kestoa, suosittelen lämpimästi katsomaan Killers of the Flower Moonin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Killers of the Flower Moon, 2023, Apple Studios, Apple TV+, Imperative Entertainment, Appian Way, Sikelia Productions

Arvostelu: The Whale (2022)

THE WHALE

Ohjaus: Darren Aronofsky

Pääosissa: Brendan Fraser, Sadie Sink, Hong Chau, Ty Simpkins, Samantha Morton ja Sathya Sridharan

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

The Whale perustuu Samuel D. Hunterin samannimiseen näytelmään vuodelta 2012. Aluksi Tom Fordin oli tarkoitus tehdä näytelmän pohjalta elokuva, jota olisi tähdittänyt James Corden, mutta idea ei koskaan edennyt tuotantoon. Ohjaaja Darren Aronofsky näki näytelmän ja paloi halusta kääntää se elokuvamuotoon. Projekti ei kuitenkaan edennyt vuosiin, sillä Aronofsky ei tiennyt, kenet haluaisi esittämään pääosaa, ennen kuin hän näki Brendan Fraserin tähdittämän Yön pimeän puolen (Journey to the End of the Night - 2006). Fraser suostui mukaan ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021. The Whale sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2022, minkä jälkeen sitä on esitetty eri tapahtumissa ja hiljalleen se on saanut teatterilevityksen. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta filmiä ja että sitä tähdittäisi pitkään parrasvaloista poissa ollut ysäritähti Brendan Fraser. Meninkin positiivisin mielin katsomaan The Whalen sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vakavasti ylipainoinen verkkokurssiopettaja Charlie saa kuulla tekevänsä kuolemaa. Ennen menehtymistään hän päättää löytää uuden yhteyden tyttäreensä, jota hän ei ole tavannut moneen vuoteen.

1990-luvulla muun muassa Viidakon ykä -parodian (George of the Jungle - 1997) ja Muumio-seikkailuleffan (The Mummy - 1999) myötä tähdeksi noussut Brendan Fraser päätyi syöksykierteeseen 2000-luvulla. Hänen äitinsä kuolema, satoja tuhansia dollareita maksanut ero vaimostaan Afton Smithistä, ahdistelusyytökset Hollywood-journalisti Philip Berkiä kohtaan, sekä lukuisat elokuvien kuvauksista saadut vammat aiheuttivat Fraserille masennuksen, minkä takia hän hiljalleen hiipui parrasvaloista. Nyt Fraser tekee kuitenkin paluun valkokankaille The Whalessa, näytellessään Charlieta, sairaalloisen ylipainoista miestä, jonka ylensyönti johtaa tietoon pian lähestyvästä kuolemasta. Viimeisten puolen vuoden aikana roolityö on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Fraserin roolityötä ylistetään ja sille heitellään palkintoehdokkuuksia yhdestä suunnasta, kun taas toisesta kuuluu kritiikkiä siitä, että Fraser on pistetty käyttämään ns. "läskipukua", sen sijaan, että rooliin olisi palkattu joku oikeasti ylipainoinen näyttelijä. Toisaalta ymmärrän kritisoijia, mutta samalla olen sitä mieltä, ettei Charlieksi voitaisi valita niin ylipainoista näyttelijää kuin rooli vaatisi - kyseessä kun on kuitenkin kuoleman kielissä oleva tapaus. Jopa reilusti ylipainoiselle näyttelijälle jouduttaisiin mitä luultavimmin pukea "läskipuku". Kritiikin ymmärtää myös siksi, koska yleensä "läskipukua" käytetään elokuvissa komediallisiin ja pilkkaaviin tarkoituksiin, mutta The Whalessa kyse ei todellakaan ole sellaisesta. Ja vaikka roolin voisikin yhtä hyvin antaa jollekulle ylipainoiselle, ei käy kieltäminen, etteikö Fraser tekisi uransa hienoimman ja koskettavimman roolityön The Whalessa. Hän on huikean erinomainen, tulkitessaan moniulotteista hahmoaan.

Elokuvassa nähdään myös Hong Chau Lizinä, Charlien teräväsanaisena hoitajana, lapsitähdestä aikuiseksi varttunut Ty Simpkins lähetyssaarnaaja Thomasina, Netflixin hittisarja Stranger Thingsistä (2016-) tuttu Sadie Sink Charlien tyttärenä Ellienä, sekä Samantha Morton tämän äitinä, Charlien ex-vaimona Maryna. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin vakuuttavasti rooleistaan, mutta heidän hahmonsa eivät ole kovin pidettäviä tapauksia. Vaikka nuori Sink osoittaa jälleen lahjansa, on hänen esittämästä rasittavasta, muita jatkuvasti solvaavasta ja heille tökerösti tekevästä Ellie-tyttärestä äärimmäisen vaikea tykätä.

Kun kyseessä on Darren Aronofskyn elokuva, on varmaan sanomattakin selvää, että kyseessä ei ole mitenkään helppo katselukokemus. Aronofskyn epätasaisesta filmografiasta löytyy mestariteoksia, kuten pirun ahdistava Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000) ja kaunis mutta kauhistuttava Black Swan (2010), emämunauksia, kuten Noah (2014) ja katsojia täysin ääripäihin jakavia leffoja, kuten Mother! (2017). Aronofsky ei päästä katsojaa helpolla The Whalessakaan, vaikka Charliesta onkin tehty lähes loputtoman optimistinen ja ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen uskova. Nessuvaroitus on paikoillaan, sillä elokuvasta tuskin selviää kuivin silmin. Elokuva riipaisee syvältä, vaikkakin toisinaan sen surupuoli velloo liikaa melodramaattisuudessa, aivan kuin Aronofsky pilkkoisi sipulia suoraan katsojan naaman edessä.

Ei elokuva kuitenkaan pelkkää nyyhkytystä ole, vaan siitä löytyy myös yllättävän paljon huumoria. Komediaa ei sinänsä revitä Charlien lihavuudesta, joskin hänen ympärillään olevat, aika raskaat ihmiset siitä vähän väliä huomauttavat. Sanoinko jo, kuinka paljon Ellie-tyttären suoltama törkysanaisuus kävi hermoilleni? Lihavuusaspekti tuodaan tragedian ja traagisuuden kautta. Aronofsky on aiemminkin käsitellyt elokuvissaan addiktiota ja tässä hän käsittelee aihetta liikasyönnin kautta. Muuten vahva teos kompasteleekin hieman käsittelemiinsä aiheisiin ja teemoihin, kuten rehellisen ihmisen autenttisuuteen ja väärälle polulle astuneen pelastukseen. Ensimmäinen näistä herättää varmasti ristiriitaisia tuntemuksia, kun Charlie kannustaa vähän väliä räikeiden mielipiteiden esille tuomiseen, ilman että pohtii sanomisten poliittista korrektiutta. Charlien ja hänen tyttärensä tarina lipsahtelee hieman epäuskottavan puolelle, kun miettii, kuinka lyhyen aikajakson elokuva kertoo ja kuinka monien vuosien traumoja hahmot setvivät.

Elokuvan on käsikirjoittanut Samuel D. Hunter oman näytelmänsä pohjalta ja Hunter on yhdessä Aronofskyn kanssa saanut pidettyä tiettyä näytelmän henkeä leffassa. Kun lähes koko leffa tapahtuu Charlien asunnossa, on se helppo kuvitella teatterin lavalle. Joitakin ratkaisu voi häiritä, mutta itseäni nuorisoteatteritaustaisena toteutus ihastutti. The Whale on taitavasti kuvattu ja pätevästi leikattukin. Lavasteet ovat vakuuttavat ja samoin asut ja maskeerauksetkin. "Läskipuvun" käyttöä voi toki kritisoida, mutta sitä ei voi kieltää, etteivätkö maskeeraajat olisi tehneet ällistyttävää työtä Fraserin kanssa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Rob Simonsenin kaihoisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Whale on erittäin mainio ja koskettava draamaelokuva, jossa Brendan Fraser tekee vaikuttavan paluun valkokankaille. Fraser tulkitsee hienosti hahmoaan Charlieta ja tämän moniulotteisuutta heltymättömän optimismin takana. Muutkin näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, joskin heidän hahmonsa ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä tapauksia. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi leffan ja katsoja uppoutuu yhä syvemmälle sen tunteikkuuteen. Toisinaan leffa käy turhan melodramaattiseksi ja välillä se kompastelee käsittelemissään teemoissa. Elokuvan näytelmällisyys voi häiritä joitakuita, mutta itseäni toteutus viehätti. Maskeeraajat tekevät erinomaista työtä Fraserin kanssa, joskin "läskipuvun" käyttö voi aiheuttaa joissain katsojissa myös pahennusta. The Whale ei päästä katsojaansa helpolla, mutta silti se on Aronofsky-leffa helpommasta päästä. Jos pidät ohjaajan aiemmasta tuotannosta, olet kaivannut Fraseria takaisin parrasvaloihin ja/tai intoilet muuten pienimuotoisista perhedraamoista, suosittelen The Whalea lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Whale, 2022, A24, Protozoa Pictures