The Mandalorian and Grogu (2026) - elokuva-arvostelu

THE MANDALORIAN AND GROGU

Ohjaus: Jon Favreau

Näyttelijät: Pedro Pascal, Brendan Wayne, Lateef Crowder, Jeremy Allen White, Sigourney Weaver, Steve Blum, Jonny Coyne, Matthew Willig, Martin Scorsese ja Dave Filoni

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Star Wars -saagaa laajentava The Mandalorian -suoratoistosarja nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2019. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Sarjan luoja Jon Favreau ja Dave Filoni ryhtyivät kirjoittamaan neljättä kautta, mutta kun Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakot alkoivat vuonna 2023, suunnitelmat muuttuivat. Neljännen kauden sijaan kaksikko päättikin tehdä elokuvan hahmoista. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 ja nyt The Mandalorian and Grogu on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon The Mandalorianin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta mielestäni kolmas kausi oli aikamoinen pettymys. Odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet matalat, mutta kävin silti uteliaana katsomassa The Mandalorian and Grogun pian sen ilmestyttyä.

Mandalorialaisen ja Grogun auttaessa Uutta Tasavaltaa tuhoamaan Imperiumin rippeet, kaksikko lähtee etsimään Jabba Huttin poikaa Rottaa, arvokasta tietoa varten.

Mandalorialainen Din Djarin ja hänen vihreä oppipoikansa Grogu tekevät jälleen paluun. Päihitettyään pahan Moff Gideonin (Giancarlo Esposito) sarjansa kolmannen kauden lopuksi, kaksikko on ajautunut töihin Uudelle Tasavallalle, joka yrittää kitkeä Imperiumin viimeisetkin rippeet, turvatakseen galaksin tulevaisuuden. Mando ja Grogu ovat tutut omat itsensä ja edelleen mahtava parivaljakko kaikessa epätavallisuudessaan. Mando on jämpti palkkasoturi, kun taas Grogua kiinnostaisi enemmän napostelu ja leikkiminen. Nuorukainen on kuitenkin tarpeen vaatiessa valmis käymään tositoimiin. Pedro Pascal saa usein kaiken kunnian Mandalorialaisen esittämisestä, mutta leffaa katsoessa pitää kyllä erityisesti kehua puvussa oikeasti häärääviä Brendan Waynea ja Lateef Crowderia. Grogu puolestaan on edelleen toteutettu ihastuttavan vanhanaikaisesti animatroniikkanukkena.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mandon pomona toimiva Ward (Sigourney Weaver), Star Wars: The Clone Wars -animaatioleffasta (2008) tuttu Jabba Huttin poika Rotta (äänenä Jeremy Allen White), Star Wars: The Clone Wars -animaatiosarjasta (2008-2020) tuttu palkkionmetsästäjä Embo, sekä Star Wars Rebels -animaatiosarjasta (2014-2018) tuttu Zeb (Steve Blum). Vaikka on mahtavaa nähdä Alien-elokuvista (1979-) tuttu Weaver nyt myös Star Warsin puolella, jää hänen hahmonsa aika tylsäksi. The Bear -sarjasta (2022-2026) tuttu White taas menee hukkaan Rottana, etenkin kun näyttelijän ääntä on jälkikäteen muutettu niin paljon, ettei häntä tunnista. Sen sijaan ilahduttavaa on kuulla itse ohjaaja Martin Scorsese erään kauppiasolio Hugon äänenä.

The Mandalorian and Grogu on juuri sitä, mitä siltä voikin etukäteen odottaa - yksi nimikkohahmojen seikkailuista muiden joukossa, mutta tällä kertaa elokuvan muodossa televisiosarjatuotantokauden sijaan. Päähenkilöt Mandalorialainen ja Grogu ovat niin mainioita, että heitä toisaalta seuraisi mielellään, vaikka kyse olisi vain hahmojen kauppareissusta, johon Grogu varmasti keksisi omat metkunsa sekaan. Samalla ei kuitenkaan voi olla kummastelematta, että miksi hahmot oli juuri nyt pakko siirtää Disney+ -palvelusta ihan IMAX-kankaille asti ja vieläpä näin yhdentekevän tarinan kanssa? Kyse kun tosiaan on vain yhdestä tehtävästä muiden joukossa.

Jon Favreaun, Dave Filonin ja Noah Kloorin työstämä käsikirjoitus antaa lähinnä vain raamit sille, että Mandoa ja Grogua voidaan pistää keskelle erilaisia ongelmia, oli kyse sitten taistelusta AT-AT -kävelijöitä vastaan lumisella vuorenrinteellä, gladiaattoriareenasta erilaisten hirviöiden kera tai vauhdikkaista takaa-ajoista avaruusaluksilla. Jos jotain, niin leffan toimintakohtaukset ja miljööt ovat sopivan erilaisia toisistaan, eikä leffa pelkää täyttää ruutua mitä erikoisemmilla olioilla, roboteilla ja maisemilla.

Eikä kolmikon teksti täysin onneton olo ja asiaa ehdottomasti auttaa Favreaun taito viihdeleffojen ohjaajana, minkä ansiosta varttia päälle parituntinen vierähtää pääasiassa mukavan nopeasti. Käsikirjoitus sisältää myös hyviä lähtökohtia kiinnostaville teemoille, jotka jäävät kuitenkin hieman puolitiehen. Mando alkaa pohtia, että Grogu tulee elämään satoja vuosia pidempään kuin hän, eikä hän voi olla ikuisesti tämän turvana, minkä lisäksi on kiinnostavaa kuulla Rotta Huttin mietteitä siitä, ettei hän halua olla kuin häikäilemätön gangsteri-isänsä. Nämä ovat hyviä aiheita, mutta ne jäävät lopulta aika pinnallisiksi.

Teknisestikin The Mandalorian and Grogu on hieman ailahteleva, mutta jää kuitenkin plussan puolelle. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on oivallisia lavasteita ja hienoja asuja. Nukkeina ja käytännön tehosteina toteutetut olennot ovat hienoja ilmestyksiä, mutta tietokone-efektien taso vaihtelee komeasta keskeneräiseen. Tämä näkyy erityisesti Rotta Huttissa, joka on toisinaan hyvin luotu digihahmo ja toisinaan taas kuin vanhasta videopelistä repäisty mölliäinen. Äänimaailma on kuitenkin kauttaaltaan mainio ja leffan parasta antia taitavatkin olla Ludwig Göranssonin mahtavat musiikit, jotka tietty hyödyntävät sarjasta tuttuja melodioita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mandalorian and Grogu, Yhdysvallat, 2026, Lucasfilm, Golem Creations, Ian Bryce Productions

Outcome (2026) - elokuva-arvostelu

OUTCOME

Ohjaus: Jonah Hill

Näyttelijät: Keanu Reeves, Jonah Hill, Cameron Diaz, Matt Bomer, Martin Scorsese, Cary Christopher, David Spade, Laverne Cox, Kaia Gerber, Roy Wood Jr. ja Drew Barrymore

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Outcome on Jonah Hillin ohjaama ja käsikirjoittama komedia. Hill työsti tekstin Ezra Woodsin kanssa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024, heti kun päätähti Keanu Reeves oli saanut edellisen leffansa, Good Fortunen (2025) kuvattua ja nyt Outcome on julkaistu Apple TV:ssä. Itse kiinnostuin heti, kun näin mainoksen Hillin ohjaamasta ja Reevesin tähdittämästä komediasta. Pidinkin julkaisuviikonloppuna Keanu Reeves -päivän ja katsoin Suomeen vasta nyt saapuneen Good Fortunen ja Outcomen putkeen.

Kun Hollywoodin mukavimpana näyttelijänä pidettyä Reef Hawkia kiristetään paljastusvideolla, Reef lähtee anteeksipyyntökierrokselle, selvittääkseen kuka häntä kiristää.

Outcomea tähdittää tosiaan Keanu Reeves, joka näyttelee elokuvassa tietynlaista metaversiota itsestään. Reevesiä pidetään usein Hollywoodin kilteimpänä näyttelijänä, joka on aina ystävällinen ja huomaavainen kaikille, sekä muistaa aina tilaisuuden tullen osoittaa kiitoksensa faneilleen. Reef Hawk on samanlainen tyyppi... julkisuudessa. Elokuva kuitenkin paljastaa nopeasti, että kulisseissa Reef on päihdeongelman kanssa kamppaillut narsisti, joka on puskenut ihmiset pois lähipiiristään, kun heistä ei ole enää hyötyä. Reeves on paperilla nappivalinta rooliin ja on kiva nähdä hänet esittämässä niin ylimukavaa heppua kuin myös ikävämpää tyyppiä, kun kamerat eivät enää kuvaa... joskin mielestäni leffa olisi voinut mennä aavistuksen pidemmälle ja näyttää enemmän Reefin huonoa käytöstä, sen sijaan että hahmot lähinnä puhuvat siitä, millainen hän on ollut.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja-käsikirjoittaja Jonah Hill Reefin kriisimanageri Irana, Cameron Diaz ja Matt Bomer Reefin ystävinä Kylena ja Xanderina, David Spade Reefin naapurina Buddyna, Laverne Cox asianajaja Virginiana, Susan Lucci Reefin äitinä Dinahina, sekä Martin Scorsese Reefin entisenä agenttina Redinä. Sivunäyttelijät ovat muuten ihan hyviä rooleissaan, mutta Hill tekee uransa surkeimman roolityön eksentrisenä kriisimanagerina, jonka röyhkeä käytös muuttuu nopeasti jopa raivostuttavaksi. Hill yrittää varastaa kaikki kohtauksensa, mutta hänen yliampuva esiintymisensä on alusta asti vaivaannuttavaa, muuttuen hetki hetkeltä vain ärsyttävämmäksi. Ja tietäen, että Hill oli myös leffan ohjaaja, hänen näyttelijätyönsä heijastelee yksinomaan hänen visiotaan.

Outcome vaikutti etukäteen lupaavalta. Hillin esikoisohjaus Mid90s (2018) oli erittäin hyvä, Reeves istuu tosiaan oman maineensa puolesta täydellisesti tällaiseen metatason rooliin ja lähtökohdiltaan elokuvan tarinakin on oivallinen. Hollywoodin kultapoju, jonka mahtava imago onkin pelkkää kulissia ja todellisuudessa hahmo on aikamoinen mulkvisti, jonka oikea käytös saattaa vihdoin vuotaa julkisuuteen. Tässä olisi ainekset erittäin hyvään ja itsetietoiseen komediaan, mutta Outcome onkin pitkästyttävä egotrippi, jonka huumoriosasto jättää täysin kylmäksi.

Sen sijaan, että leffa olisikin hupaisa leikittely Reevesin imagon kustannuksella, elokuva tuntuu Hillin kömpelöltä yritykseltä pahoitella omaa uraansa viime vuosina varjostaneita ikäviä tekoja. Kommentaari cancel-kulttuurista jää todella löyhäksi ja leffan satiiri ylipäätään aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, eikä ovelia oivalluksia. Anteeksipyytelykohtaukset eivät aiheuta toivottuja tunnereaktioita, oli kyse sitten nauruista, haikeudesta tai sydämellisyydestä ja kaikki kohtaukset Ira-hahmon kanssa pistävät lähinnä pyörittelemään silmiä. Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia, Outcome ehtii outoa kyllä jopa tylsistyttämään, eikä lopulta varsinainen huipennus tunnu odotuksen ja rakentelun arvoiselta.

Outcome ei ole edes visuaalisesti erityisen miellyttävä teos. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet, asut  ja maskeeraukset ovat oivalliset, mitä nyt Iran tyyli on tarkoituksellisen kiusallinen ja hänen toimistonsa seiniä koristavat taulut esimerkiksi Kanye Westistä ja Kevin Spaceysta ovat huutavat varoitusmerkit, että Reefin kannattaisi ehkä vaihtaa kriisimanageriaan. Visuaalisuuden viaksi muodostuu kuitenkin omituinen valaisu, missä lähes jokainen kohtaus on päätetty esittää kuin isoista ikkunoista paistaisi sisään kirkkaan oranssina hohkaava auringonlasku. Kun tähän kikkaan kiinnittää huomiota, on sitä mahdotonta olla huomaamatta loppuleffan ajan. Myös toisinaan päivänselvät taustakankaan käytöt häiritsevät. Jon Brionin säveltämät musiikitkin särähtävät ajoittain korvaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Outcome, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Apple Studios, Strong Baby

Taksikuski (Taxi Driver - 1976) - elokuva-arvostelu

TAKSIKUSKI

TAXI DRIVER

Ohjaus: Martin Scorsese

Näyttelijät: Robert De Niro, Cybill Shepherd, Jodie Foster, Albert Brooks, Peter Boyle, Harry Northup, Leonard Harris, Harvey Keitel ja Martin Scorsese

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

"You talkin' to me?"

Taxi Driver, eli suomalaisittain Taksikuski on Martin Scorsesen elokuva. Paul Schrader työsti elokuvan käsikirjoituksen ja aluksi ohjaajaksi kaavailtiin John Miliusta ja Irvin Kershneriä, kunnes Scorsese nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät kesän 1975 pahimman lämpöaallon aikaan, samalla kun New York takelteli rahaongelmien kanssa. Leikkauksessa Scorsese tappeli pitkään Motion Picture Association of American kanssa loppuhuipennuksesta, jonka MPAA tuomitsi liian väkivaltaiseksi. Steven Spielbergin ehdotuksesta Scorsese muutti kohtauksen värimaailmaa ja sai sen lopulta läpi tarkastelusta. Taksikuski sai maailmanensi-iltansa 8. helmikuuta 1976 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja yleisön ylistämä hitti, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, naissivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen Golden Globe -ehdokkuudet ja voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun, sekä josta on vuosien varrella muodostunut ehta klassikko. Leffalla oli myös ikävät seurauksensa, siitä inspiroituneen John Hinckley Jr:n nimittäin yritettyä salamurhata presidentti Ronald Reaganin. Itse katsoin Taksikuskin ensimmäistä kertaa vasta loppuvuodesta 2019, kun tuolloin ilmestynyttä Joker-leffaa verrattiin siihen. Pidin paljon näkemästäni ja kun huomasin Taksikuskin täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Unettomista öistä kärsivä Vietnamin sotaveteraani Travis Bickle hankkii töitä taksikuskina. Seuratessaan rappiolla olevaa New Yorkia ja sen asukkaita, Travisin mielihalut muuttuvat yö yöltä väkivaltaisemmiksi.

Päärooliin Travis Bickleksi valikoitui Robert De Niro, joka oli näytellyt jo Scorsesen aiemmassa leffassa Sudenpesä (Mean Streets - 1973) ja joka oli juuri voittanut Oscarin suorituksestaan Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Yleensä Oscar-voitto nostaa näyttelijöiden palkkiota, mutta De Niro suostui Taksikuskiin pienemmällä tienestillä, sillä piti käsikirjoituksesta niin paljon. Mies valmistautui rooliinsa työskentelemällä oikeasti taksikuskina New Yorkissa, samalla kun hän kuunteli rikollisen Arthur Bremerin päiväkirjaa. De Niron mukaan yksi ainoa matkustaja tunnisti kuskinsa. De Niro oli nappivalinta rooliin ja ansaitsi kyllä uudet palkintoehdokkuutensa. Hän tulkitsee erinomaisesti vaativan hahmonsa alati synkkenevää mielentilaa. Travis on Vietnamin sotaveteraani, jota traumat eivät jätä rauhaan ja joka ei meinaa sopeutua takaisin yhteiskuntaan. Kun mies vielä taksiöinään huomaa, kuinka rapistuneet New York ja sen asukkaat ovat, hän kokee tarvetta tehdä asialle jotain - vaikka sitten aseiden kanssa. Travis on hienosti kirjoitettu ja monisävyinen hahmo, jota ei sinänsä kannusta, mutta jota voi jopa ymmärtää pimeämpinäkin hetkinä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Leonard Harris presidenttiehdokas Palantinena, Cybill Shepherd tämän vaalikampanjaa New Yorkissa hoitavana Betsynä, Jodie Foster alaikäisenä prostituoituna Easyna, Harvey Keitel tämän parittajana Sportina, sekä itse Martin Scorsese yhtenä Travisin asiakkaana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti. Kuvausten aikaan vasta kaksitoistavuotias Foster näytti heti ällistyttävät lahjansa. Jos Travisin rooli on jo näyttelijälleen vaikea, on taatusti vaikea saada noin nuori esittämään uskottavasti ihmiskaupan uhriksi joutunutta, ilman että lasta traumatisoi siinä samalla. Foster on myöhemmin sanonut, että De Niro toimi kuvauksissa hänen mentorinaan ja suojelijanaan.

Taksikuski ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kyseessä on upea psykologinen trilleri, joka kaivautuu todella väkevästi yhteiskunnan ongelmiin, mikä synnyttää Travis Bicklen kaltaisia ihmisiä. Kyseessä on myös aikamoinen uppoutuminen synkeään mielenmaisemaan, joka herättää taatusti monenlaisia tunteita katsojassa. Toisinaan Travis näyttäytyy huonossa valossa, toisinaan taas häntä voi ymmärtää. Ja toisinaan hän vaikuttaisi jopa olevan selväjärkisin henkilö kohtauksessa. Kun mies ajelee ympäri New Yorkia öisin, hänen takapenkillään istuu erilaisia asiakkaita ja hän katselee ympärillä olevaa kaupunkia, katsojaan tarttuu sama ällötys näkemäänsä ja kuulemaansa kohtaan. Travis kokee, että kaupunki tarvitsee puhdistuksen ja kun jopa presidenttiehdokkaan lupailut ovat pelkkiä tyhjiä sanoja, mies päättää ottaa asiat omiin käsiinsä.

Elokuva on myös varsin riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, ja kuinka tuhoavaa se voi olla. Travis yleensä vain seuraa muita etäältä ja hänen yrityksensä kommunikoida muiden kanssa näyttäytyvät usein kiusallisina. Kaikki tämä tekee Travisista kuin räjähtämäisillään olevan painekattilan. Taksikuski kasvattelee jännitettään tehokkaasti edetessään, kunnes helvetti pääsee irti rujossa loppuhuipennuksessa. Elokuvan kruunaa mielestäni sen epilogi, joka pistää katsojan pohtimaan, tapahtuivatko viimeiset minuutit oikeasti, vai olivatko ne Travisin mielikuvituksen tuotetta?

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta tosiaan Martin Scorsese, jolle Taksikuski oli todellinen läpimurto Hollywoodiin. Scorsesen työ on läpikotaisin väkevää, mitä auttaa toki Paul Schraderin vahva käsikirjoitus. Leffa on myös teknisesti pätevä. Se on taitavasti kuvattu ja onnistuneesti valaistu, jolloin synkkyyksien keskeltä näkee aina kaiken tarvittavan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja rapistuneet, korostaen visuaalisesti elokuvan synkkyyttä. Puvustus on oivaa ja maskeeraus mainiota. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty Bernard Herrmannin tunnelmoivia musiikkeja myöten. Taksikuski jäi Herrmannin viimeiseksi työksi ja mies menehtyi vain tunteja sen jälkeen, kun elokuvan musiikit oli saatu nauhoitettua. Herrmann saikin postuumisti parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Taxi Driver, Yhdysvallat, 1976, Columbia Pictures, Bill/Phillips, Italo/Judeo Productions

Arvostelu: Casino (1995)

CASINO

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Sharon Stone, Joe Pesci, James Woods, Don Rickles, Alan King, Kevin Pollak, L. Q. Jones, Dick Smothers, Frank Vincent, John Bloom, Pasquale Cajano, Melissa Prophet, Bill Allison, Vinny Vella ja Catherine Scorsese

Genre: rikos

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Casino perustuu Nicholas Pileggin tositapahtumakirjaan Casino: Love and Honor in Las Vegas. Rikosjournalisti Pileggi löysi vuonna 1980 raportin Las Vegas Sun -lehdestä rikollisjärjestöön linkittyneestä kasinoiden pyörittäjästä Frank "Lefty" Rosenthalista ja tämän stripparivaimosta Geri McGeestä ja ryhtyi siitä kiinnostuneena kirjoittamaan kirjaansa. Hän esitteli tapauksen ohjaaja Martin Scorseselle, jolle hän oli käsikirjoittanut rikoselokuvan Mafiaveljet (Goodfellas - 1990). Scorsese innostui ideasta ja pyysi Pileggiä työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Elokuva kuvattiin öisin Las Vegasin Riviera-kasinolla ja lopulta Casino sai maailmanensi-iltansa 14. marraskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe -palkinnon. Itse olin tiennyt elokuvasta jo vuosia ja jopa omistanut sen useamman vuoden ajan, mutten ollut saanut aikaiseksi katsottua sitä. Nyt kun huomasin Casinon täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan.

Mafiapomojen ryhmä ostaa kasinon Las Vegasista ja pistää huippuvedonvälittäjä Sam "Ace" Rosenthalin johtamaan paikkaa. Kasinon pyörittäminen muuttuu kuitenkin haasteeksi, kun Ace rakastuu prostituoituun Gingeriin ja kun Acen pitkäaikainen ystävä, temperamenttinen Nicky saapuu kuvioihin.

Casino oli ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron kahdeksas yhteistyöelokuva ja viimeinen kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes Scorsese työsti vuonna 2015 komedialyhytelokuvan The Auditionin hotellikasino Studio Cityn mainostamiseksi. De Niro näyttelee Frank "Lefty" Rosenthaliin pohjautuvaa Sam "Ace" Rosenthalia, vedonvälittäjää, joka osuu aina arvauksissaan oikeaan ja on siten herättänyt mafian kiinnostuksen. Kun mafia ostaa kasinon lisätäkseen rahavirtaansa, Ace koetaan parhaaksi valinnaksi pyörittämään kasinon toimintaa. De Niro on tuttuun tapaansa väkevä roolissaan, kanavoiden paljon sitä samaa, mitä häneltä nähtiin jo viisi vuotta aiemmin ilmestyneessä Mafiaveljissä. Ace on mainio hahmo moniulotteisuudessaan. Hän on terävä ja suunnitelmallinen tyyppi bisnesmielessä, mutta kun kuvioihin saapuu nainen, johon mies iskee silmänsä, muuttuu Acen työ heti vaikeammaksi.

     Ja tuo nainenhan on Sharon Stonen näyttelemä Ginger, prostituoitu, joka rakastaa rahaa ja koruja, ja tykästyykin Aceen lähinnä siksi, että mies tarjoaa näitä hänelle. Stone voitti roolityöllään parhaan naispääosan Golden Globen ja oli ehdolla Oscarista, eikä ihme. Stone heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla tavalla. Mahtava on kanssa myöskin Mafiaveljistä tuttu Joe Pesci, joka esittää Acen pitkäaikaista ystävää, erittäin helposti suuttuvaa ja väkivaltaan taipuvaa Nicky-gangsteria. Tämän kolmikon keskinäiset dynamiikat ovat erinomaisesti laadittuja, oli kyse sitten Acen ja Gingerin monivaiheisesta suhteesta tai Acen ja Nickyn vaikeasta ystävyydestä.

Casino osoittautui todella mainioksi, parhaimmillaan loistokkaaksi rikoselokuvaksi, joka on toisaalta kehujensa arvoinen, mutta jota katsoessa en voinut vähän väliä olla miettimättä, että Scorsese, De Niro, Pesci ja käsikirjoittaja Pileggi periaatteessa tekijät jo tämän viisi vuotta aiemmin Mafiaveljissä ja vieläpä väkevämmin. Casino on kuitenkin onneksi tarinaltaan tarpeeksi erilainen rikoskertomus, etteivät lukuisat samankaltaisuudet lopulta tee todellista hallaa leffalle. Jo itse kasino on miljöönä oivallisen erilainen ja alusta asti on kiehtovaa, sekä yllättävänkin viihdyttävää seurata, kuinka kasino toimii ja kuinka mafia sitä hyödyntää. Iso osa tästä tapahtuu kertojaäänen kautta, mitä virkaa niin Ace kuin Nickykin suorittavat. Välillä olisin kaivannut, että elokuva luottaisi enemmän käsikirjoittamisen ydinsääntöön "näytä, älä kerro", mutta sitten taas toisaalta näiden kahden miehen erilaiset perspektiivit ja asenteet luovat nokkelan replikoinnin kanssa todella hupaisaa kuunneltavaa. Scorsese ja Pileggi ovat tiedostaneet, kuinka absurdeja skenaarioita etenkin FBI:n ja mafian kissa-ja-hiiri -leikistä voi saada aikaan ja on yhä vain koomisempaa, mitä erilaisempia kikkoja FBI keksii saadakseen rikolliset nalkkiin ja mitä keinoja mafia hoksaa vältelläkseen vankilaa.

Kestoa Casinolla on paria minuuttia vaille kolme tuntia, mikä voi etukäteen kuulostaa hurjalta, mutta on pakko sanoa, että kesto on käytetty hyödyksi varsin napakasti. Etenkin ensimmäinen tunti kulkee kuin hujauksessa, mitä toki tukee se, että elokuva etenee tapahtumia varsin nopealla tahdilla. Mistään kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan paketti on ihailtavan taitavasti rakennettu. Tapahtumaketjun eskaloituminen vie hyvin mennessään ja julmaa väkivaltaa on ripoteltu sinne tänne, muistuttamaan mafian häikäilemättömyydestä tietyn lupsakkuudenkin keskellä. Elokuvan finaali kruunaa homman ja saa katsojan niin myhäilemään tyytyväisenä kuin ehkä harmittelemaankin joidenkin ratkaisujen takia.

Scorsesen rakentama ilmapiiri on kaikin puolin väkevä ja hänen ja Pileggin työstämä käsikirjoitus on pääasiassa mainio, etenkin dialoginsa puolesta. Ilmestyessään Casino teki muuten ennätyksen lausuttujen kirosanojen määrässä yhden elokuvan aikana; suuri osa näistä kuullaan Pescin esittämän Nickyn suusta. Teknisiltä ansioiltaankin Casino on vakuuttava. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja etenkin hahmoja pitkin kasinoa seuraavat otokset ovat komeaa katseltavaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraukset oivan rujot. Visuaalista ilmettä haittaavat oikeastaan vain useissa kuvissa ylivalottuneiksi jääneet vaaleat pinnat tai lamput. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu musiikkivalintoja myöten. Etenkin finaalia säestävä The Animalsin House of the Rising Sun on nappivalinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casino, 1995, Universal Pictures, Syalis DA, GGG, De Fina-Cappa, Légende Entreprises

Arvostelu: Lentäjä (The Aviator - 2004)

LENTÄJÄ

THE AVIATOR

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?

Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa (2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.

     Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.

Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkot The Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.

Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.

Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Hain tarina (Shark Tale - 2004)

HAIN TARINA

SHARK TALE

Ohjaus: Vicky Jenson, Bibo Bergeron ja Rob Letterman

Pääosissa: Will Smith, Renée Zellweger, Robert De Niro, Jack Black, Martin Scorsese, Angelina Jolie, Michael Imperioli, Ziggy Marley, Doug E. Doug, Vincent Pastore, Peter Falk, Katie Couric, David P. Smith ja David Soren

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 3

Shark Tale, eli suomalaisittain Hain tarina on DreamWorksin animaatioelokuva. Alun perin "Sharkslayer"-nimellä tuotantoon päätynyt elokuva vaihtoi pian nimensä, tekijöiden kokiessa alkuperäisen nimen olevan liian synkkä, joten he päätyivät perheystävällisempään lopulliseen versioon. Teko käynnistyi keväällä 2002 ja lopulta Hain tarina sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 10. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, mutta johon kriitikot suhtautuivat aika nuivasti. Itse näin elokuvan pian sen ilmestymisen jälkeen vuokralta, kun olin lapsi ja tuolloin pidin leffasta. Olen nähnyt elokuvan kerran tai pari uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo vähintään vuosikymmen. Nyt kun huomasin Hain tarinan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Huonosti menestyvä kala Oscar valehtelee tappaneensa hai-mafiapomon pojan, noustakseen kuuluisaksi, mutta saa kostonhimoiset hait peräänsä. Oscarin ainoa apu on mafiapomon toinen poika, kasvissyöjähai Lenny.

Hain tarina pitää sisällään aikamoisen ääninäyttelijäkaartin isoja Hollywood-nimiä. Jopa ohjaaja Martin Scorsese on mukana, eikä vain missään pienessä cameo-roolissa, vaan useammassa kohtauksessa valaspesulan omistajana, Sykesina! Elokuvan pääroolissa kuullaan Will Smith renttumaisena Oscar-kalana, joka työskentelee valaspesulassa ja on huimia summia velkaa Sykesille. Varsin mitäänsanomatonta elämää viettävä Oscar haaveilee hulppeammista jutuista ja piireistä, kuvitellen itsestään turhankin paljon. Kun eriskummallinen onnettomuus tarjoaa Oscarille mahdollisuuden esittää paikallisen kalakaupungin suurta sankaria, haintappajaa, hän tietysti tarttuu koukkuun. Ylimielinen Oscar käy toisinaan hermoille, eikä elokuva tee tarpeeksi hyvää työtä, jotta katsojan sympatiat olisivat toilailevan kalan puolella.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Oscarin työkaveri ja tähän ihastunut Angie (Renée Zellweger), Oscarin ihastuksenkohde, hienostofisu Lola (Angelina Jolie), hai-mafiaperheen pomo Don Lino (Robert De Niro), tämän pojat, hurja Frankie (Michael Imperioli) ja herkkähipiäinen kasvissyöjä Lenny (Jack Black), Sykesin medusakätyrit Ernie (Ziggy Marley) ja Bernie (Doug E. Doug), sekä paikallinen uutistoimittaja Katie Current (tosielämänkin journalisti Katie Couric). Elokuva herätti ilmestyessään kritiikkiä haiden esittämisestä stereotyyppisinä italialaisamerikkalaisina gangstereina. Hahmoihin onkin selvästi otettu vaikutteita Kummisetä-trilogiasta (The Godfather - 1972-1990), sekä tuohon aikaan suurta suosiota nauttineesta The Sopranos -televisiosarjasta (1999-2007). Eipä ihme, että kummankin proggiksen näyttelijöitä, mm. äsken mainitsemaani Robert De Niroa ja Michael Imperiolia on pyydetty mukaan.

Tiedättekö sen, kun lapsuutenne suosikkielokuvat toimivat mainiosti vielä aikuisiällä? DreamWorksin alkupään tuotannosta Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000), Kananlento (Chicken Run - 2000), Shrek (2001) ja Shrek 2 (2004) tehoavat edelleen todella hyvin, parhaimmillaan aivan mahtavasti. Harmillisesti Shrek 2:n kanssa samana vuonna teattereihin uinut Hain tarina ei kuulu tähän kategoriaan. Kyseessä on enemmän niitä "aika kultaa muistot" -juttuja, jotka olisi kannattanut jättää suosiolla sinne lapsuuteen. Ei kyseessä mikään umpisurkea kammotus ole, mutta aika laimeasta ja laiskasta leffasta on kyse. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia ja elokuva koheltaa menemään jopa hieman epätoivoisesti, homma käy toisinaan aika raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi.

Lapsia elokuva varmaan viihdyttää passelisti, eikä aikuiskatsojiakaan ole täysin unohdettu. Moni vanhempi on varmasti tuhahtanut, että "totta kai", kun elokuva käynnistyy Tappajahai-leffan (Jaws - 1975) tunnusmusiikin tahdissa. Mafialeffoihin löytyy tosiaan silmäniskuja haiden puolelta, minkä lisäksi elokuva on muutenkin täynnä pop-kulttuuriviittauksia, joista osa on ihan veikeitä - haiden asuttamassa Titanicin hylyssä roikkuu seinällä Titanic-leffasta (1997) tuttu maalaus Rosesta - ja toiset taas ovat aika kiusallisia - eräässä kohtauksessa Oscar viljelee putkeen repliikkejä muun muassa Gladiaattorista (Gladiator - 2000) ja Kunnian miehistä (A Few Good Men - 1993). Myötähäpeä iskee vähän väliä leffaa katsoessa, etenkin silloin, kun se yrittää vedota perheen pienimpiin älyvapaalla sekoilullaan. Oikeastaan hupaisin vitsi löytyy leffan alkupäästä, kun tätä kalojen yhteiskuntaa esitellään ja nopeasti näytetyssä sushi-ravintolassa ei tietenkään ole yhden yhtä asiakasta.

Hain tarinan tarina ei ole kovin häävi, etenkin kun haiden sijaan leffa keskittyy hieman rasittavaan Oscariin. Välillä katsojana saattaa jopa huomata toivovansa, että poikansa kuolemasta järkyttynyt ja suuttunut Don Lino saisi kostonsa ja popsisi Oscarin kitaansa. Lapsia varmasti huvittaa, kun Oscar saa apua hyväsydämiseltä Lenny-hailta, pitääkseen imagoaan yllä. Lenny taitaa jopa olla elokuvan mielenkiintoisin puoli. Kasvissyöjä Lenny ei sovellu lihansyöjäperheeseensä, muttei kehtaa omien sanojensa mukaan tulla "kaapista ulos" perheelleen. Aikuiskatsojat saattavatkin herkästi mieltää Lennyn juonikuvion allegoriaksi homoseksuaalisuudesta. Tämä potentiaalisesti kypsä ja fiksu puoli leffasta kuitenkin tukahtuu kaiken ylienergisen kohkaamisen alle. Leffan mutkat turhan helposti ja höttöisesti suoriksi vetävä finaali toimii latteana huipennuksena epätasaiselle lastenrainalle.

Visuaalisesti elokuva on nähnyt parhaat päivänsä vuosia sitten. Sen tietokoneanimaatiojälki näyttää tänä päivänä keskeneräiseltä ja turhan pelkistetyltä. Eikä kyse ole edes vain siitä, että Hain tarinaa uudemmat animaatioelokuvat näyttävät ymmärrettävästikin paremmalta, vaan esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Pixarin kala-animaatio Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on huomattavasti paremmin animoitu. Myös DreamWorksin edelliset digianimaatiot, Shrek ja Shrek 2 ovat kestäneet paremmin aikaa ihan pelkkää visuaalisuutta katsoen. Hain tarina on mukavan värikäs, mutta se saisi myös uskaltaa synkentyäkin hieman. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit peittyvät täysin leffassa käytettyjen hiphop- ja pop-kappaleiden alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Shark Tale, 2004, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: The Wolf of Wall Street (2013)

THE WOLF OF WALL STREET

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Margot Robbie, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski, Cristin Milioti, Matthew McConaughey, Jon Bernthal, Kyle Chandler, Rob Reiner, Christine Ebersole, Joanna Lumley, Jon Favreau, Jean Dujardin, Jake Hoffman ja Shea Whigham

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 16

The Wolf of Wall Street perustuu entisen pörssimeklari Jordan Belfortin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2007. Välittömästi kirjan ilmestyttyä Leonardo DiCaprio ja Warner Bros. hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään filmatisointia. Ohjaaja Martin Scorsese hyppäsi projektiin mukaan, mutta kun Warner Bros. ei edennytkään elokuvan kanssa, Scorsese päätti keskittyä muihin elokuviin. Indie-yhtiö Red Granite Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet itselleen ja houkutteli Scorsesen takaisin projektin pariin sillä ehdolla, että ohjaaja saisi vapaat kädet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2012 ja lopulta The Wolf of Wall Street sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, vaikka se sai myös kritiikkiä esimerkiksi eläinten käytöstä, sekä kirosanojensa määrästä (elokuva pääsi jopa Guinnessin ennätysten kirjaan, sisältäessään enemmän kiroilua kuin mikään leffa aiemmin). Elokuva sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja sovitettu käsikirjoitus), neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti jälkimmäisen. Itse katsoin The Wolf of Wall Streetin vasta vuotta myöhemmin, kun sain sen isältäni lainaan DVD:llä. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Huomatessani leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

1980-luvun lopulla rahanahne Jordan Belfort saapuu Wall Streetille suurien toiveiden kera. Jordan huomaa nopeasti istuvan pörssimaailmaan kuin nenä päähän ja ryhtyy tahkoamaan hurjia summia rahaa - eikä aina ihan laillisin keinoin.

Viidettä kertaa ohjaaja Martin Scorsesen kanssa työskentelevä Leonardo DiCaprio näyttelee Jordan Belfortia, joka vuonna 1987 saapui New Yorkiin, Wall Streetille dollarin logot silmissään. Aluksi hieman ujosta ja sinisilmäisestä nuorukaisesta kasvaa nopeasti kivenkova pörssihai ja sitäkin enemmän pahemman luokan mulkvisti. Kun Jordanin tili alkaa täyttyä kahisevasta, sitä aletaan tuhlaamaan yhä vain villimmin juhlimiseen vaikkapa kalliilla luksusjahdilla huumeiden ja vähäpukeisten naisten kera. Lasta hoitava vaimokin (Cristin Milioti) unohtuu nopeasti. Jordan on todella niitä hahmoja, joita suorastaan rakastaa vihata. Kyseessä on aivan käsittämätön paskiainen, mutta hänen elämäänsä ei voi olla seuraamatta. Iso osa tästä johtuu DiCaprion aivan fantastisesta roolisuorituksesta. DiCaprio revittelee nauttien menemään isommin kuin koskaan ennen urallaan, uppoutuen täysin Jordanin yhä vain sekopäisemmäksi käyvään elämään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew McConaughey hetkellisesti Jordanin mentorina toimivana pörssimeklari Mark Hannana, Jonah Hill Jordanin yhteistyökumppanina Donnia Azoffina, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski ja Jon Bernthal Jordanille töihin hakeutuvina Nickynä, Minginä, Robbiena, Aldenina ja Bradina, elokuvan myötä kuuluisuuteen noussut Margot Robbie Jordanin uutena kiinnostuksenkohteena Naomina, Jon Favreau Jordanin asianajajana Mannyna, Rob Reiner ja Christine Ebersole Jordanin vanhempina, sekä Kyle Chandler Jordanin toimia tutkimaan alkavana FBI-agentti Denhamina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vakuuttavasti - etenkin Hill, Robbie ja Bernthal, jotka antavat vimmaisesti kaikkensa elokuvalle.

Vaikka pidin The Wolf of Wall Streetistä jo ensimmäisellä katselukerralla vajaa kymmenen vuotta sitten, nyt uusintakierroksella se iski minuun todella lujaa. Kyseessä on todella erinomainen teos, joka on pelkkää lahjakkaiden elokuvantekijöiden juhlaa kameran molemmin puolin. Sen lisäksi, että DiCaprio tarjoaa yhden uransa räjähtävämmistä roolitöistä Jordan Belfortina, ohjaaja Martin Scorsese tekee kenties sekopäisintä työtään. Moni itseään rohkeana elokuvantekijänä pitävä nuorukaisohjaaja joutuu vain kumartelemaan Scorsesen mahdin edessä, kun tuohon aikaan lähes 70-vuotias herra pisti haisemaan oikein tosissaan. Ei mikään ihme, että osa katsojista pahoitti mielensä The Wolf of Wall Streetiä katsoessa. Sen lisäksi, että elokuva kyllä ansaitsi paikkansa Guinnessin ennätysten kirjasta kiroilunsa takia (pelkkä "fuck" -sana kuullaan filmissä yli 500 kertaa), on siinä niin paljon muita hävyttömyyksiä, että vähemmästäkin herkemmät saavat slaagin. Näyttelijät vetivät nenäänsä niin paljon feikki-kokaiinia, että Jonah Hill jouduttiin kyyditsemään sairaalaan!

Elokuvalla on kestoa jopa kolme tuntia, joka voi ennakkoon tuntua uhkaavalta mitalta - erityisesti jos pörssiaihe ei pahemmin kiinnosta. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että olen nähnyt alle kahden tunnin leffoja, jotka ovat tuntuneet pidemmiltä kuin The Wolf of Wall Street. Scorsese ohjaa elokuvaa sellaisella energialla, että pitkä kesto kulkee kuin hujauksessa. Oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun leffa rauhoittuu hieman keskittymään Jordanin ja kumppaneiden tekojen seuraamuksiin, kesto alkaa jo vähän tuntua. Ensimmäiset kaksi tuntia menevät kuitenkin vauhdikkaasti. Jordanin kertomus on kaikessa törkeydessään todella herkullinen ja sen pohjalta Terence Winter on kynäillyt loistokkaan käsikirjoituksen. Sen lisäksi, että Winter kuljettaa tarinaa todella jouhevasti eteenpäin, on hän täyttänyt kohtaukset ensiluokkaisen hyvällä, usein jopa hulvattoman hauskalla dialogilla. Pitkiin keskusteluihin uppoutuu aivan täysin, varsinkin kun näyttelijät tulkitsevat repliikkejään näin intohimoisesti.

Leffa haastaa ovelasti katsojaansa, sillä katsojana tietää alusta asti, että Jordan joukkoineen koostuu suorastaan aikamoisista ihmishirviöistä, jotka leikkivät täysin muiden kustannuksella ja pitävät itseään korkeammassa asemassa kuin muut. He tekevät törkeitä temppuja muille (esimerkkinä juhlakohtaus, jossa pörssimeklarit heittelevät lyhytkasvuisia ihmisiä maalitauluun) ja uskovat pääsevänsä pälkähästä, koska rahaa löytyy. Mitä tökerömmiksi ja ennen kaikkea laittomammiksi hahmojen toimet muuttuvat, sitä enemmän takaraivossa alkaa jyskyttää ajatus, että Jordan ja muut ansaitsisivat joutua telkien taakse. Samalla heidän haluaisi pääsevän pälkähästä.

The Wolf of Wall Street on kaiken tämän päälle vielä teknisiltä puoliltaan lahjakkaasti toteutettu. Kuvaus on taiturimaista ja pitkien otosten aikana näyttelijät pääsevät todella esittelemään lahjojaan. Leikkauksessa kolmen tunnin filmiin on saatu paljon sähäkkyyttä ja editointi on pääasiassa todella sulavaa. Yksittäisten hetkien aikana voi huomata selviä klaffivirheitä, joissa esimerkiksi talon eteen parkkeerattu limusiini on eri kuvissa joko paikoillaan, kadonnut kuvasta tai lähtemässä vasta liikkeelle. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäät. Toisin kuin voisi olettaa, monet The Wolf of Wall Streetin kohtauksista on kuvattu vihreän taustakankaan edessä ja monet taustat ovat joko muualta otettuja kuvia tai täysin tietokoneella luotuja. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja elokuvaan valitut kappaleet tehostavat usein tunnelmaa onnistuneesti.

Yhteenveto: The Wolf of Wall Street on erinomainen ja hulvaton tositapahtumiin pohjautuva elokuva, jossa niin ohjaaja Martin Scorsese kuin päätähti Leonardo DiCaprio tekevät energisintä ja hävyttömintä työtään. Tuohon aikaan jo 70-vuotias Scorsese pisti monet nuoret ja puhtia täynnä olevat elokuvantekijät nurkkaan häpeämään, sillä niin räävittömällä ja iskevällä menolla hän on leffan täyttänyt. Tarina nappaa täysillä mukaansa ja Jordan Belfortin ronskia elämää ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla, vaikkei pörssiasioista tietäisi hölkäsen pöläystä. Elokuva on niin pirun viihdyttävä, että kolmen tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Leffa vain kasvattelee kierroksiaan ja tarjoaa toinen toistaan parempia kohtauksia, jotka ovat mahtavasti kirjoitettuja niin tapahtumiltaan kuin dialogeiltaan, sekä usein törkeän hauskoja. Kaikki hoitavat tonttinsa fantastisesti kameran edessä ja takana. Tietokone-efektejä hyödynnetään leffassa mittavin määrin, mutta niin sulavasti, ettei sitä edes tajua. Kaikin puolin The Wolf of Wall Street on aivan mahtava teos, jota suosittelen todella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wolf of Wall Street, 2013, Red Granite Pictures, Appian Way, Sikelia Productions, EMJAG Productions

Arvostelu: Killers of the Flower Moon (2023)

KILLERS OF THE FLOWER MOON

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Robert De Niro, Lily Gladstone, Scott Shepherd, Cara Jade Myers, Jason Isbell, JaNae Collins, Jillian Dion, William Belleau, Ty Mitchell, Tommy Schultz, Sturgill Simpson, Jesse Plemons, Tantoo Cardinal, Gary Basaraba, Louis Cancelmi, John Lithgow, Brendan Fraser ja Martin Scorsese

Genre: draama, rikos

Kesto: 3 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Killers of the Flower Moon perustuu David Grannin samannimiseen kirjaan vuodelta 2017, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin. Jo ennen kirjan julkaisua Imperative Entertainment -yhtiö hankki sen elokuvaoikeudet ja pestasi Eric Roth käsikirjoittajaksi. Martin Scorsese hyppäsi mukaan ohjaajaksi ja kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo alkuvuodesta 2018, mutta kun Scorsese päättikin tehdä ensin The Irishman -elokuvan (2019), tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvausten alkua täytyi siirtää myös koronaviruspandemian alkamisen takia keväällä 2020 ja lopulta tuotanto pyörähti käyntiin vasta huhtikuussa 2021. Nyt Killers of the Flower Moon on saapunut elokuvateattereihin ja itselleni kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani leffoista. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä Finnkinon mukavassa Lounge-salissa.

Kun 1900-luvun alussa osage-heimon mailta löytyy öljyä, heistä muodostuu välittömästi yksi Yhdysvaltojen rikkaimmista ihmisryhmistä. Rikkaudet eivät kuitenkaan tule yksin ja pian osageja alkaa löytyä mysteerisesti kuolleina, samalla kun alueen valkoiset keräävät rahoja omiin taskuihinsa.

Jos vartin mittaista The Audition -lyhäriä (2015) ei lasketa mukaan, Killers of the Flower Moon on Martin Scorsesen ensimmäinen elokuva, jossa nähdään hänen luottonäyttelijänsä Leonardo DiCaprio ja Robert De Niro yhdessä. Viittä aiempaa Scorsese-leffaa tähdittänyt DiCaprio näyttelee Ernest Burkhartia, sotaveteraania, joka saapuu Oklahomaan, osage-heimon maille, tapaamaan varakasta enoaan William King Halea, jota näyttelee Robert De Niro, joka tekee tässä jo kymmenennen yhteistyöelokuvansa Scorsesen kanssa. Kuten odottaa saattaa, DiCaprio on erinomainen pääroolissa, tulkiten hyvin hahmonsa monimutkikasta matkaa leffan edetessä. Mahtava on myös De Niro, joka tekee elokuvassa parhaan roolityönsä kenties koko 2000-luvun aikana. Äksyjen vanhojen ukkojen rooleihin jämähtänyt De Niro tuo huomattavasti enemmän puolia esille Halesta kuin monista muista hahmoistaan viime vuosien varrelta.

     Elokuvassa nähdään myös Scott Shepherd Ernestin veljenä Byronina, Lily Gladstone rikkaana osage-naisena Molliena, Cara Jade Myers, JaNae Collins ja Jillian Dion Mollien siskoina Annana, Retana ja Minnienä, sekä Tantoo Cardinal heidän äitinään Lizzie Q:na, Jason Isbell Minnien miehenä Billinä, William Belleau osage-mies Henry Roanina, Ty Mitchell, Tommy Schultz ja Louis Cancelmi hämärähommia puuhailevina Johnina, Blackiena ja Kelsienä, Gary Basaraba yksityisetsivä Burnsina, Jesse Plemons osage-heimolaisten kuolemia tutkivana liittovaltion agenttina Tom Whitena, John Lithgow syyttäjä Leawardina ja Brendan Fraser asianajaja Hamiltonina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, joskin vastikään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Whalesta (2022) voittanut Fraser ylinäyttelee läpi todella minimaalisen ruutuaikansa. Oscareista puheenollen, olen varma, että Gladstone tulee saamaan vähintään naispääosaehdokkuuden vahvasta roolityöstään Molliena.

Killers of the Flower Moon ei onneksi tuottanut pettymystä, vaan kyseessä on juuri niin lahjakkaasti tehty tositarinaan perustuva rikosdraama kuin siltä voikin odottaa tällä tekijäpoppoolla. Kuten moni onkin jo ennakkoon kauhistellut, elokuvalla on tosiaan kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme ja puoli tuntia. Tänä vuonna on nähty jo useampi kolmen tunnin leffa, mutta ne tuntuivat lopulta pelkiltä harjoitusistunnoilta ja rakonkestävyystreeneiltä Killers of the Flower Mooniin verrattuna. En sano tätä kuitenkaan negatiivisessa mielessä; leffa kulkee nimittäin ajoittain kuin siivillä. Toisinaan herää tunne, että tästä olisi voitu tiivistää, leikata jotain kokonaan pois tai siirtyä nopeammin seuraavaan merkittävään hetkeen, mutta pääasiassa elokuva kyllä perustelee mammuttimaista kestoaan.

Elokuvan tarina on vahva ja mielenkiintoinen, sekä harmillisen ajankohtainen edelleen, vaikka näistä tapahtumista on vierähtänyt jo sata vuotta. Valkoinen mies on ahne, eikä todellakaan kestä sitä, kun joku muunlainen rikastuu. On välillä suorastaan järkyttävää seurata, kun osage toisensa perään kuolee, usein huonosti itsemurhaksi lavastettuna, eikä pääasiassa valkoisista koostuvaa virkavaltaa juuri kiinnosta ryhtyä tutkimaan asiaa. Alueen korruptio käy nopeasti selväksi ja kolmen ja puolen tunnin kestoon mahtuukin monenlaista katalaa juonittelua suuntaan jos toiseenkin. Toisinaan tragedioistakin löydetään huumoria, mutta pääasiassa filmi kulkee varsin tosikkona eteenpäin.

Väärissä käsissä elokuva saattaisi tukahtua oman painonsa alla tai ajautua vellomaan kurjuuksissa, mutta taituri Martin Scorsese osaa käsitellä raskaita aiheitaan mukaansatempaavasti. Hän on myös ollut tiiviisti yhteyksissä osage-heimolaisiin elokuvaa tehdessään, jolloin kansan itsensä ääni tulee kuulluksi, eikä leffa tunnu vain muutaman valkoisen, yli keski-ikäisen miehen kerronnalta tapahtuneesta. Scorsesen ohjaus on jälleen kerran lahjakasta ja hän on rakentanut useita koukuttavia kohtauksia ja tapahtumaketjuja, jotka eskaloituvat erinomaisesti. Yleisestikin elokuva rakentuu onnistuneesti kohti finaaliaan. Erittäin usein tositapahtumiin perustuvien elokuvien lopussa kerrotaan tekstein, mitä henkilöille tapahtui leffassa nähdyn jälkeen, mutta Killers of the Flower Moonilla on oma vekkuli tapansa tuoda tämän puolen katsojille.

On varmaan sanomattakin selvää, että teknisiltä ansioiltaan Killers of the Flower Moon on aika lailla kaikilla osa-alueillaan briljantti. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu. Niin jylhät maisemaotokset kuin pitkät, tapahtumia seuraavat kameraliikkeet näyttävät hienoilta. Visuaalinen anti on ajoittain niin näyttävää, että olen todella iloinen, että elokuvan pääsee kokemaan ihan elokuvateatterissa, sen sijaan, että se olisi julkaistu heti Apple TV+ -suoratoistopalvelussa. Lavasteet ovat komeat, asut mainiot ja maskeerauksetkin oivalliset. Erikoistehosteita hyödynnetään säästeliäästi ja onnistuneesti, ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Robbie Robertson tunnelmoi kelvollisesti taustalla, mutta leffaa katsoessa herää usein tunne siitä kuin Robertson kierrättäisi samaa tahtia ja pientä melodiaa kohtauksesta toiseen.

Yhteenveto: Killers of the Flower Moon on hieno, joskin hieman ylipitkä eeposelokuva ja katsaus hirviömäiseen toimintaan sata vuotta sitten vähemmistön elämien kustannuksella. Martin Scorsese näyttää jälleen lahjansa ja rakentaakin kertomusta, sekä tunnelmaa taidokkaasti. Hän on työstänyt useita erittäin väkeviä tapahtumaketjuja, sekä yksittäisiä kohtauksia, joita jumittaa tapittamaan suurella mielenkiinnolla. Scorsese luo vahvaa draamaa, muuttamatta leffaa kurjuuksissa vellomiseksi. Tragedioineenkin leffasta löytyy myös kelpo huumoria. Leonardo DiCaprio on mahtava pääroolissa ja Robert De Niro tekee kenties parhaan roolityönsä koko 2000-luvulla. Lily Gladstone on myös uuden maininnan arvoinen ja toivonkin, että hänestä kuullaan lisää tulevaisuudessa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on tietty erittäin laadukas, oli kyse sitten hienoista miljöistä tai taitavasta kameratyöskentelystä. Jos hitaat rikoseepokset, modernimmat länkkärit ja rankat tositarinat ovat juttusi tai jos ihan vain fanitat Scorsesea, DiCapriota, De Niroa tai kaikkia kolmea heistä, etkä kammoksu leffan mammuttimaista kestoa, suosittelen lämpimästi katsomaan Killers of the Flower Moonin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Killers of the Flower Moon, 2023, Apple Studios, Apple TV+, Imperative Entertainment, Appian Way, Sikelia Productions

Arvostelu: Koomikkojen kuningas (The King of Comedy - 1982)

KOOMIKKOJEN KUNINGAS

THE KING OF COMEDY

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Jerry Lewis, Sandra Bernhard, Diahnne Abbott, Shelley Hack, Margo Winkler, Kim Chan ja Frederick De Cordova

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The King of Comedy, eli suomalaisittain Koomikkojen kuningas on ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron viides yhteistyöelokuva. Elokuvakriitikko Paul D. Zimmerman oli kiehtoutunut Esquire-lehden artikkelista Johnny Carsonin pakkomielteisestä fanista, joka seurasi häntä kaikkialle. Zimmerman alkoi tästä kehitellä tarinaa ja työstikin käsikirjoituksen. Samaan aikaan Scorsese ja De Niro olivat juuri julkaisseet filminsä Kuin raivo härkä (Raging Bull - 1980) ja Scorsese oli aikeissa jättäytyä pois fiktioelokuvista tehdäkseen dokumentteja. De Niro sai kuitenkin käsiinsä Zimmermanin tekstin ja suostutteli Scorsesen ohjaamaan siitä elokuvan. Siitä huolimatta, että Scorsese oli pahasti uupunut viime elokuviensa myötä ja joutunut jopa sairaalahoitoon, hän päätti tarttua projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Koomikkojen kuningas sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta kehuvan vastaanoton, mutta se oli järkyttävä floppi taloudellisesti. Elokuvan budjetti oli lähes 20 miljoonaa dollaria ja elokuva sai tienattua lippuluukuilla vaivaiset kaksi miljoonaa. Itse en ollut ennen nähnyt Koomikkojen kuningasta - itse asiassa kuulin koko elokuvasta vasta syksyllä 2019, kun Joaquin Phoenixin tähdittämää Jokeria verrattiin siihen vahvasti. Kun huomasin Koomikkojen kuninkaan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan juhlavuoden kunniaksi.

Rupert Pupkin uskoo, että hänessä voisi olla ainesta uudeksi koomikkotähdeksi. Itse asiassa hän on varma, että se on hänen kohtalonsa ja hän on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen unelmansa.

Elokuvan pääroolissa nähdään ohjaaja Scorsesen 1900-luvun lopun luottonäyttelijä Robert De Niro. De Niro oli aiemmin esiintynyt Scorsesen elokuvissa Sudenpesä (Mean Streets - 1973), Taksikuski (Taxi Driver - 1976), New York, New York (1977) ja Kuin raivo härkä ja tässä hän näyttelee Rupert Pupkinia, mielenterveysongelmaista koomikkopyrkyriä, jolla on pakkomielle idolistaan, koomikko Jerry Langfordista (roolissa koomikkojen kuninkaaksi aikoinaan kutsuttu Jerry Lewis). De Niro on aivan fantastinen roolissaan, tehden hahmostaan samanaikaisesti todella kiehtovan, lystikkään ja jopa ahdistavan. Aluksi Rupertia kannustaa saamaan tuulta siipiensä alle urallaan ja häntä säälii, kun näkee, kuinka epäilijät kohtelevat häntä, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että tämä herra tarvitsisi hoitoa ja nopeasti. Lewis on myös nappivalinta osaansa Jerry Langfordina, joka saa Rupertin riesakseen. Mielenkiintoinen ja yllättävänkin toimiva ratkaisu hahmossa on, ettei hän oikeastaan koskaan vitsaile leffan aikana, vaan hän on jopa aika tyly persoona. Emme siis näe sitä, mikä Rupertia niin inspiroi. 

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Sandra Bernhard Jerryä myös kipeästi fanittavana Mashana, Diahnne Abbott Rupertin ihastuksen kohteena Ritana, Shelley Hack Jerryn sihteerinä, Frederick De Cordova Jerryn ohjelman tuottajana, sekä itse Martin Scorsese todella pienessä cameoroolissa Jerryn ohjelman ohjaajana. Scorsesen äiti Catherine taas kuullaan Rupertin äidin äänenä. Jälleen on kiehtova kikka, ettemme koskaan pääse näkemään jotain asiaa leffasta.

Koomikkojen kuningas osoittautui todella ilahduttavaksi yllätykseksi. Toisaalta kun kyseessä on Scorsesen ja De Niron yhteistyö siltä ajalta, kun molemmat olivat kenties kovimmassa iskussa, mitä muutakaan voi odottaa? Ehkä se, ettei leffasta oikein puhuta mitään ja että se otti takkiinsa niin pahasti taloudellisesti, saivat minut epäilemään sen laadukkuutta. Kyseessä on kuitenkin suorastaan erinomainen filmi, josta en keksi erityisemmin kritisoitavaa. Vahvan satiirin keinoin elokuva ottaa hyvin kantaa showbisnekseen ja kuinka häikäilemätöntä se on. Samalla se on myös todella onnistunut kuvaus häiriintyneen ihmisen mielenmaisemasta. Leffa tunkeutuu vaikuttavasti Rupertin pään sisälle ja katsojakin pääsee usein näkemään, mitä niissä aivoissa oikein liikkuu. Rupert elää niin täysillä omassa kuplassaan, että katsojankin on välillä vaikea sanoa, mikä ruudulla tapahtuvasta on totta ja mikä ei. Fantastinen esimerkki tästä on alussa nähtävä kohtaus, jossa leikataan todellisen maailman ja Rupertin mielikuvituksen välillä, Rupertin unelmoidessa tulevaisuuttaan maailmankuuluna koomikkona.

Tarina kulkee hyvällä tempolla eteenpäin ja saa pikkuhiljaa kummallisempia ja synkempiä kierroksia. Samalla myös tunnelma muovautuu. Elokuva lähtee liikkeelle aika hilpeänä ja kevyenä, mutta mitä enemmän Rupertia torjutaan, sitä painostavammaksi ja epämiellyttävämmäksi tunnelma muuttuu. Ei leffasta koskaan mitään puhdasveristä kauhua tai edes trilleriä pääse muovautumaan, mutta elokuvassa silti vallitsee tietty olon vaikeaksi tekevä henki. Tämä henki pitää katsojaa tiukasti otteessaan ja leffan vajaan parin tunnin kesto kulkeekin nopeasti ohi. Elokuvan lopetus toimii kirsikkana kakun päällä ja huipentaa hienosti loistokkaan hahmotutkielman. 

Vaikka tässäkin elokuvassa on elementtejä rikoselokuvista, tämä on huomattavasti erilainen verrattuna moniin Scorsesen tunnetuimmista teoksista ja erottuukin siten hyvin edukseen. Scorsesen ohjaus on todella lahjakasta ja kuten jo sanoin, hänen ratkaisunsa näyttää ja olla näyttämättä tiettyjä juttuja vain lisää filmin kiehtovuutta. Paul D. Zimmermanin käsikirjoitus on jo itsessään vahva, eikä ihme, että hän voitti tekstistään BAFTA:n käsikirjoituspalkinnon - ihka ensimmäisen laatuaan! Myös tekninen puoli on taidokas. Kuvaus on sujuvaa ja sitä tukee usein tyylikkään synkkä valaistus. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin toimii todella hyvin. Robbie Robertsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille, vaan pääasiassa elokuvassa kuullaan kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä, kuten Ray Charlesilta, The Pretendersiltä ja Bob Jamesilta.

Yhteenveto: Koomikkojen kuningas on erinomainen elokuva ja onnistunut satiiri showbisneksestä ja sen varjopuolista. Paul D. Zimmermanin väkevän käsikirjoituksen pohjalta Martin Scorsese on ohjannut todella tehokkaan ja koukuttavan filmin, joka käynnistyy varsin hilpeänä, mutta uiskentelee pikkuhiljaa kohti synkempiä vesiä. Epämiellyttävä ilmapiiri kasvaa ja katsojan on pakko saada tietää, kuinka hommassa lopulta käy. Finaali onkin kaiken odotuksen arvoinen. Elokuvan aikana katsoja viedään hienosti tutkimaan päähenkilön mielenmaisemaa ja filmissä jätetään oivasti epäselväksi, mikä kaikki on totta ja mikä vain Rupert Pupkinin pään sisällä. Robert De Niro on fantastinen pääroolissa, tulkiten onnistuneesti hahmonsa monia puolia. Aluksi kaltoinkohdeltua hahmoa säälii, mutta pikkuhiljaa tämä alkaa muuttua suorastaan ahdistavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. Koomikkojen kuningas tuntuu harmillisen unohdetulta teokselta ja on sääli, ettei iso yleisö löytänyt sitä ilmestyessään. Omissa kirjoissani elokuva nousi Scorsesen töiden parhaimmistoon ja suosittelen filmiä erittäin lämpimästi, etenkin näin 40-vuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The King of Comedy, 1982, Embassy International Pictures