The Mandalorian and Grogu (2026) - elokuva-arvostelu

THE MANDALORIAN AND GROGU

Ohjaus: Jon Favreau

Näyttelijät: Pedro Pascal, Brendan Wayne, Lateef Crowder, Jeremy Allen White, Sigourney Weaver, Steve Blum, Jonny Coyne, Matthew Willig, Martin Scorsese ja Dave Filoni

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Star Wars -saagaa laajentava The Mandalorian -suoratoistosarja nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2019. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Sarjan luoja Jon Favreau ja Dave Filoni ryhtyivät kirjoittamaan neljättä kautta, mutta kun Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakot alkoivat vuonna 2023, suunnitelmat muuttuivat. Neljännen kauden sijaan kaksikko päättikin tehdä elokuvan hahmoista. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 ja nyt The Mandalorian and Grogu on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon The Mandalorianin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta mielestäni kolmas kausi oli aikamoinen pettymys. Odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet matalat, mutta kävin silti uteliaana katsomassa The Mandalorian and Grogun pian sen ilmestyttyä.

Mandalorialaisen ja Grogun auttaessa Uutta Tasavaltaa tuhoamaan Imperiumin rippeet, kaksikko lähtee etsimään Jabba Huttin poikaa Rottaa, arvokasta tietoa varten.

Mandalorialainen Din Djarin ja hänen vihreä oppipoikansa Grogu tekevät jälleen paluun. Päihitettyään pahan Moff Gideonin (Giancarlo Esposito) sarjansa kolmannen kauden lopuksi, kaksikko on ajautunut töihin Uudelle Tasavallalle, joka yrittää kitkeä Imperiumin viimeisetkin rippeet, turvatakseen galaksin tulevaisuuden. Mando ja Grogu ovat tutut omat itsensä ja edelleen mahtava parivaljakko kaikessa epätavallisuudessaan. Mando on jämpti palkkasoturi, kun taas Grogua kiinnostaisi enemmän napostelu ja leikkiminen. Nuorukainen on kuitenkin tarpeen vaatiessa valmis käymään tositoimiin. Pedro Pascal saa usein kaiken kunnian Mandalorialaisen esittämisestä, mutta leffaa katsoessa pitää kyllä erityisesti kehua puvussa oikeasti häärääviä Brendan Waynea ja Lateef Crowderia. Grogu puolestaan on edelleen toteutettu ihastuttavan vanhanaikaisesti animatroniikkanukkena.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mandon pomona toimiva Ward (Sigourney Weaver), Star Wars: The Clone Wars -animaatioleffasta (2008) tuttu Jabba Huttin poika Rotta (äänenä Jeremy Allen White), Star Wars: The Clone Wars -animaatiosarjasta (2008-2020) tuttu palkkionmetsästäjä Embo, sekä Star Wars Rebels -animaatiosarjasta (2014-2018) tuttu Zeb (Steve Blum). Vaikka on mahtavaa nähdä Alien-elokuvista (1979-) tuttu Weaver nyt myös Star Warsin puolella, jää hänen hahmonsa aika tylsäksi. The Bear -sarjasta (2022-2026) tuttu White taas menee hukkaan Rottana, etenkin kun näyttelijän ääntä on jälkikäteen muutettu niin paljon, ettei häntä tunnista. Sen sijaan ilahduttavaa on kuulla itse ohjaaja Martin Scorsese erään kauppiasolio Hugon äänenä.

The Mandalorian and Grogu on juuri sitä, mitä siltä voikin etukäteen odottaa - yksi nimikkohahmojen seikkailuista muiden joukossa, mutta tällä kertaa elokuvan muodossa televisiosarjatuotantokauden sijaan. Päähenkilöt Mandalorialainen ja Grogu ovat niin mainioita, että heitä toisaalta seuraisi mielellään, vaikka kyse olisi vain hahmojen kauppareissusta, johon Grogu varmasti keksisi omat metkunsa sekaan. Samalla ei kuitenkaan voi olla kummastelematta, että miksi hahmot oli juuri nyt pakko siirtää Disney+ -palvelusta ihan IMAX-kankaille asti ja vieläpä näin yhdentekevän tarinan kanssa? Kyse kun tosiaan on vain yhdestä tehtävästä muiden joukossa.

Jon Favreaun, Dave Filonin ja Noah Kloorin työstämä käsikirjoitus antaa lähinnä vain raamit sille, että Mandoa ja Grogua voidaan pistää keskelle erilaisia ongelmia, oli kyse sitten taistelusta AT-AT -kävelijöitä vastaan lumisella vuorenrinteellä, gladiaattoriareenasta erilaisten hirviöiden kera tai vauhdikkaista takaa-ajoista avaruusaluksilla. Jos jotain, niin leffan toimintakohtaukset ja miljööt ovat sopivan erilaisia toisistaan, eikä leffa pelkää täyttää ruutua mitä erikoisemmilla olioilla, roboteilla ja maisemilla.

Eikä kolmikon teksti täysin onneton olo ja asiaa ehdottomasti auttaa Favreaun taito viihdeleffojen ohjaajana, minkä ansiosta varttia päälle parituntinen vierähtää pääasiassa mukavan nopeasti. Käsikirjoitus sisältää myös hyviä lähtökohtia kiinnostaville teemoille, jotka jäävät kuitenkin hieman puolitiehen. Mando alkaa pohtia, että Grogu tulee elämään satoja vuosia pidempään kuin hän, eikä hän voi olla ikuisesti tämän turvana, minkä lisäksi on kiinnostavaa kuulla Rotta Huttin mietteitä siitä, ettei hän halua olla kuin häikäilemätön gangsteri-isänsä. Nämä ovat hyviä aiheita, mutta ne jäävät lopulta aika pinnallisiksi.

Teknisestikin The Mandalorian and Grogu on hieman ailahteleva, mutta jää kuitenkin plussan puolelle. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on oivallisia lavasteita ja hienoja asuja. Nukkeina ja käytännön tehosteina toteutetut olennot ovat hienoja ilmestyksiä, mutta tietokone-efektien taso vaihtelee komeasta keskeneräiseen. Tämä näkyy erityisesti Rotta Huttissa, joka on toisinaan hyvin luotu digihahmo ja toisinaan taas kuin vanhasta videopelistä repäisty mölliäinen. Äänimaailma on kuitenkin kauttaaltaan mainio ja leffan parasta antia taitavatkin olla Ludwig Göranssonin mahtavat musiikit, jotka tietty hyödyntävät sarjasta tuttuja melodioita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mandalorian and Grogu, Yhdysvallat, 2026, Lucasfilm, Golem Creations, Ian Bryce Productions

Arvostelu: The Toxic Avenger (2023)

THE TOXIC AVENGER

Ohjaus: Macon Blair

Pääosissa: Peter Dinklage, Luisa Guerreiro, Taylour Paige, Jacob Tremblay, Kevin Bacon, Julia Davis, Elijah Wood, Julian Kostov, Jonny Coyne ja Julia Davis

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

The Toxic Avenger on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kulttielokuvasta vuodelta 1984. Vuonna 2010 ilmoitettiin, että Steve Pink työstää uutta elokuvaa aiheesta, joka olisi aiempia elokuvia lapsiystävällisempi ja tehty animaatiosarja Toxic Crusadersin (1991) jalanjäljissä. Arnold Schwarzeneggeria kaavailtiin päärooliin, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Vuonna 2016 Conrad Vernon yritti saada oman tulkintansa aiheesta tehtyä, mutta kun pari vuotta myöhemmin Legendary Entertainment hankki elokuvasarjan oikeudet, tämäkin idea kaatui. Legendary päätti tehdä yhteistyötä alkuperäisten tuottajien, Troma-yhtiön Lloyd Kaufmanin ja Michael Herzin kanssa ja Macon Blair palkattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja maailmanensi-iltansa The Toxic Avenger sai jo syyskuussa 2023, Fantastic Festissä Yhdysvalloissa. Elokuvan graafisuuden takia tekijät kokivat kuitenkin vaikeuksia löytää leffalle levittäjää teattereihin, kunnes Cineverse tarttui hommaan. Nyt uusi The Toxic Avenger saapuu myös Suomeen ja itse olen odottanut leffaa ristiriitaisin fiiliksin. Pidän alkuperäisestä elokuvasta, mutten ymmärrä, miksi kulttisuosioon nousseesta kasarin roskarainasta on edes yritetty tehdä uutta versiota. Samalla olen kuitenkin ollut utelias näkemään, mitä tekijät ovat saaneet aikaiseksi. Kävinkin tämän uteliaisuuden kanssa katsomassa uuden The Toxic Avengerin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa. 

Kemikaalitehtaalla siivoojana työskentelevä yksinhuoltajaisä Winston Gooze putoaa ongelmajätteeseen ja hänestä muovautuu epätavallinen sankari, Myrkkykostaja.

Tämänkertainen Myrkkykostaja ei ole aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorimies Melvin, vaan ongelmajätteen kautta mutatoituvaksi sankariksi päätyy yksinhuoltajaisä ja paikallista kemikaalitehdasta siivoava Winston Gooze, jota näyttelee Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tunnettu Peter Dinklage. Winston yrittää parhaansa mukaan pärjätä ja tuoda leivän pöytään menehtyneen vaimonsa pojalle Wadelle (Jacob Tremblay). Mies on hyväsydäminen ja hyvää tahtova, mutta aika ujo ja hieman kömpelö. On varmaan sanomattakin selvää, että kaikki muuttuu, kun Winston tipahtaa ongelmajätteeseen ja sieltä ulos ryömii epämuodostunut olento. Dinklage ei ihan ole kotonaan hieman hupsuttelevammassa roolissa, joskin osa kiusallisuudesta menee toki hänen hahmonsa piikkiin. Harmillisesti Myrkkykostajana Dinklage toimii enää vain ääninäyttelijänä ja kameroiden edessä vihreän, tietty ballerinahameeseen pukeutuneen otuksen asussa heiluu Luisa Guerreiro.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Bacon ongelmajätettä ympäristöön suoltavan kemikaalitehtaan johtajana Bob Garbingerina, Elijah Wood tämän veljenä Fritzinä, Julia Davis Bobin assistenttina Kissynä ja Taylour Paige tehtaan toimintaa tutkivana J.J.:nä. Bacon revittelee hauskasti menemään pahisroolissa, kun taas Wood on varmasti tarkoituksellisesti maskeerattu niin, että internet täyttyy meemeistä, joissa pohditaan, luopuiko hänen Frodo-roolihahmonsa sittenkään Sormuksesta Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Kun muut näyttelijät pääsevät irrottelemaan minkä ehtivät, on harmi että Paige joutuu hoitamaan tonttinsa tylsän vakavasti.

Ennen uuden The Toxic Avengerin näkemistä pohdin tosiaan, että miten kummassa kukaan edes lähtee tekemään uudelleenfilmatisointia jopa faniensa mielestä roskana pidetystä kulttiklassikosta? Yrittävätkö tekijät tehdä lopputuloksesta "laadukkaan", kadottaen samalla sen, mikä koko hommassa on aina viehättänyt? Vai yrittävätkö tekijät toistaa alkuperäisen kulttiklassikkostatusta, tekemällä tarkoituksellisesti roskaa? Tässä tapauksessa ongelmaksi kuitenkin koituu se, että periaatteessa kököistä rainoista muodostuu klassikoita vasta katsojien otettua ne omakseen, eikä siten että tekijät pyrkivät tarkoituksellisesti tekemään leffansa siihen tarkoitukseen. Teennäisyyden fanit huomaavat aina.

Uusi The Toxic Avenger löytää kuitenkin omanlaisensa hyvän lähestymistavan, jossa se pyrkii tekemään kunniaa alkuperäisteokselle, tehden silti omaa juttuaan - lähtien heti siitä, että päähenkilö on eri, vaikka tämä työskenteleekin siivoojana. Myrkkykostajalle annetaan eri motiivit ja leffa noin muutenkin pyrkii kertomaan omaa tarinaansa tutuista lähtökohdista huolimatta, eikä vain suoraan toista alkuperäisen kuvioita. Kaiken tämän The Toxic Avenger 2025 tekee selvästi kieli poskessa, vaikka samalla seasta löytyy vakavampaa sanottavaa ympäristön suojelusta.

Mistään napakympistä ei kuitenkaan todellakaan ole kyse, vaan leffasta löytyy turhauttavasti niin selvät plussansa kuin myös miinuksensa. Selvin miinus on, että elokuva kestää liian kauan. Tämä on toki hieman outoa, sillä leffalla on mittaa vain tunti ja kolme varttia. Se tuntuu silti turhan pitkältä, elokuvan jumitellessa väärissä kohdissa, kun se voisi reippaammin paahtaa menemään. Elokuvaa saisi helposti tiivistettyä vartilla, jolloin lopputulos olisi napakampi ja mukaansatempaavampi. Koska silloin, kun The Toxic Avenger pistää haisemaan, meno on viihdyttävää. Veri roiskuu, suolenpätkät lentelee, ihmiset räjähtelevät ja kaikkea muuta vinksahtaneen lystikästä. Tarvittavaa sydäntä mukaan tuo tämänkertaisen Myrkkykostajan lämmin rakkaus poikaansa kohtaan.

Usean mutkan kautta ohjaajan penkiltä itsensä löysi lopulta Macon Blair, miehen vakuutettua etenkin Troman tyypit siitä, että kyseessä olisi oikea heppu jatkamaan The Toxic Avengerin perintöä. Parhaimmillaan Blair onnistuu lystikkäästi, heikoimmillaan hän kompastelee pitkästyttävässä ihmisdraamassa. Teknisiltä ansioiltaankin leffa on hieman ailahteleva. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu, ja lavasteet ovat mainiot. Osa tehosteista on toteutettu ihastuttavan vanhanaikaisesti ja tarkoituksellisen käppäisesti, mutta tietyt digitaalisuudet pistävät väärällä tavalla silmään rumina. Tekijöiden olisi pitänyt erityisesti läträtä tekoverta litratolkulla, sen sijaan että he luottavat kehnon näköiseen digivereen. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja ohjaajan veljien Will Blairin ja Brooke Blairin säveltämät musiikit ajavat asiansa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Toxic Avenger, 2023, Legendary Entertainment, Troma Entertainment

Arvostelu: Ma Rainey's Black Bottom (2020)

MA RAINEY'S BLACK BOTTOM

Ohjaus: George C. Wolfe

Pääosissa: Viola Davis, Chadwick Boseman, Glynn Turman, Colman Domingo, Michael Potts, Taylour Paige, Dusan Brown, Jonny Coyne ja Jeremy Shamos

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Ma Rainey's Black Bottom perustuu edesmenneen August Wilsonin samannimiseen näytelmään vuodelta 1982. 2010-luvulla näyttelijä-tuottaja Denzel Washington teki HBO:n kanssa sopimuksen, että hän työstäisi kymmenestä Wilsonin näytelmästä elokuvasovitukset. Niistä ensimmäinen, Fences ilmestyi vuonna 2016. Sen jälkeen Washington alkoi työstämään elokuvaa Ma Rainey's Black Bottomista, mutta kesken prosessin diili siirtyi HBO:lta Netflixille. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja nyt Ma Rainey's Black Bottom on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itseltäni filmi olisi luultavasti mennyt kokonaan ohi, jos kyseessä ei olisi ollut elokuussa menehtyneen Black Panther -tähti Chadwick Bosemanin viimeinen elokuva. Heti, kun Ma Rainey's Black Bottom ilmestyi Netflixin valikoimaan, katsoin sen.

Vuonna 1927 tunteet käyvät kuumina chicagolaisessa levytysstudiossa, kun laulajatähti Ma Rainey ja trumpetinsoittaja Levee päätyvät erimielisyyksiin siitä, miltä bändin kappaleiden pitäisi kuulostaa.

Ma Rainey's Black Bottom -bändin laulajana, itse Ma Raineyna nähdään Viola Davis, joka tuttuun tapaansa katoaa täysin hahmoonsa. Hänessä on sitä vahvaa auktoriteettia ja karismaa, mitä tällaisen suositun ja muita nenänvartta pitkin katsovan artistin rooli vaatii. Vaikka hahmolla on jatkuvasti vaara näkyä pelkkänä ylimielisenä diivaana katsojan silmissä, varsinkin kun emme koskaan näe, kuinka hän on korkean asemansa todella ansainnut, on silti viihdyttävää seurata, kun Ma Rainey pistää muita komennukseen.

Vaikka Davis onkin roolissaan upea, hän jää lopulta elokuussa syöpään kuolleen Chadwick Bosemanin varjoon. Boseman näyttelee nuorta trumpetinsoittaja Levee Greeniä, jolla on omat vahvat näkemyksensä siitä, kuinka Ma Raineyn laulut voisivat olla parempia, eikä vanha tekijä sellaisesta tietenkään pidä. Boseman heittäytyy osaansa niin riemukkaasti ja reippaasti, että katsojalle tekee pahaa, kun ei voi olla miettimättä, pohtiko Boseman koskaan tekevänsä tässä uransa viimeistä roolia? Hän todella näyttää, kuinka paljon hänellä olisi ollut vielä annettavanaan maailmalle ja onkin traagista, että hän menehtyi niin nuorena ja juuri kun hän oli noussut huipulle Black Pantherin (2018) kautta. Lepää rauhassa, herra Boseman.

     Elokuvassa nähdään myös Glynn Turman, Colman Domingo ja Michael Potts muuna Black Bottomina, Toledona, Cutlerina ja Slow Dragina, Taylour Paige taustatanssija Dussie Maena, Dusan Brown Ma Raineyn änkyttävänä sukulaispoikana Sylvesterinä, sekä Jonny Coyne ja Jeremy Shamos levytysfirman herra Sturdyvantina ja Irvininä. Turman, Domingo ja Potts muodostavat mahtavan, veikeän ja kokeneen kolmikon, joka naureskelee itsevarmalle Leveelle, kun tämä puhuu itsestään kuin bändin todellisena tähtenä. Paige, Brown, Coyne ja Shamos ovat myös mainiot omissa rooleissaan.

Ma Rainey's Black Bottomista oikein huokuu se, että elokuva perustuu näytelmään. Pitkät keskustelukohtaukset on rakennettu samalla tyylillä ja kun joku näyttelijöistä alkaa pitämään monologiaan, katsoja oikein näkee mielessään, kuinka näyttelijä kääntyy lavalla puhumaan kohti yleisöä, valospotin kohdistuessa häneen. Kun uusi hahmo saapuu kohtaukseen, on aivan kuin näyttelijä astelisi verhon takaa näyttämölle. Eikä tämä todellakaan ole kritiikki elokuvaa kohtaan! Koska minulla on teatteritaustaa, tämä näytelmällisyys vain lisäsi leffan kiinnostavuutta. Elokuva rakentuu täysin näyttelijöiden ja heidän välisten kemioidensa varaan, ja kun ne toimivat erittäin mainiosti, samoin toimii myös itse leffa.

Mielenkiintoista on myös, että lukuunottamatta aloituskohtausta koko elokuva tapahtuu yhden levytyssession aikana. Sessio on niin hyvin kirjoitettu, että katsoja ymmärtää hahmoja täysin, vaikka näemmekin vain todella pienen osan, alle yhden päivän heidän elämästään. Dialogi on todella nasevaa ja kun sen lausuu näin lahjakkaat näyttelijät, elokuva todella imaisee mukaansa. Vain vähän yli puolentoista tunnin kestossa aika ei koskaan käy pitkäksi, etenkin kun henki on näin reipas. Hauskoja juttuja on luvassa ja filmi viihdyttää yllättävänkin hyvin. Ihan lopussa elokuva muuttuu turhan ylidramaattiseksi ja tarjoaa päätöksen, mikä ampuu mielestäni yli, mutta muuten Ma Rainey's Black Bottom on erittäin mainio teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa George C. Wolfe, joka on aika täydellinen valinta, sillä hänen taustansa on juurikin teatterin puolella. Wolfe onnistuukin taidokkaasti yhdistelemään teatteria ja elokuvaa toisiinsa, muodostaen tavallaan omanlaisensa taiteenlajin. Ehkä sitä voisi kutsua... elokuvateatteriksi? Ei kun, ai niin. Käsikirjoituksen taas on työstänyt Ruben Santiago-Hudson ja olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon hän on ottanut suoraan August Wilsonin alkuperäisestä tekstistä. Leffan kuvaus on oivallista, kameran liikkuessa sulavasti näyttelijöiden ympärillä ja ahtaillakin käytävillä. Kuvausta tukee mainio leikkaus, sekä tietty tyylikkäät puvut ja lavasteet, joilla 1927 herätetään takaisin eloon ruudulle. Äänimaailma on onnistunut ja musiikkia hyödynnetään oikeastaan vain silloin, kun hahmot itse soittavat.

Yhteenveto: Ma Rainey's Black Bottom on todella mainio elokuva, joka siirtää näytelmän tyylikkäästi elokuvan muotoon. Tietty näytelmällisyys on säilytetty mm. kohtausten rakenteiden kautta ja jo se tekee elokuvasta mielenkiintoisen kokemuksen. Hahmojen väliset keskustelut levyn nauhoitusten välissä ovat loistokkaasti kirjoitetut ja niiden parissa aika kuluu nopeasti. Eipä elokuva kovin pitkäkään ole ja puolentoista tunnin kesto on vauhdilla ohi. Tähän vaikuttavat etenkin mahtavat näyttelijät. Viola Davis on nappivalinta Ma Raineyn rooliin, mutta elokuvan todellinen tähti on innokasta trumpetinsoittajaa näyttelevä Chadwick Boseman, joka säkenöi roolissaan ja saa katsojan jatkuvasti harmittelemaan, millainen lahjakkuus onkaan poissa maailmasta. Turhan yliampuvaksi paisuvaa loppua lukuunottamatta Ma Rainey's Black Bottom on erittäin oivallinen teos. Sitä on vaikea suositella kenelle tahansa, mutta uskon, että Bosemanin viimeisenä roolityönä se houkuttelee monia katsomaan elokuvan, vaikkei se olisi muuten erityisemmin kiinnostanut. Niin kävi omalla kohdallani ja onneksi katsoin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ma Rainey's Black Bottom, 2020, Netflix