Pääosissa: Viola Davis, Chadwick Boseman, Glynn Turman, Colman Domingo, Michael Potts, Taylour Paige, Dusan Brown, Jonny Coyne ja Jeremy Shamos
Genre: draama, musiikki
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16
Ma Rainey's Black Bottom perustuu edesmenneen August Wilsonin samannimiseen näytelmään vuodelta 1982. 2010-luvulla näyttelijä-tuottaja Denzel Washington teki HBO:n kanssa sopimuksen, että hän työstäisi kymmenestä Wilsonin näytelmästä elokuvasovitukset. Niistä ensimmäinen, Fences ilmestyi vuonna 2016. Sen jälkeen Washington alkoi työstämään elokuvaa Ma Rainey's Black Bottomista, mutta kesken prosessin diili siirtyi HBO:lta Netflixille. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja nyt Ma Rainey's Black Bottom on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itseltäni filmi olisi luultavasti mennyt kokonaan ohi, jos kyseessä ei olisi ollut elokuussa menehtyneen Black Panther -tähti Chadwick Bosemanin viimeinen elokuva. Heti, kun Ma Rainey's Black Bottom ilmestyi Netflixin valikoimaan, katsoin sen.
Vuonna 1927 tunteet käyvät kuumina chicagolaisessa levytysstudiossa, kun laulajatähti Ma Rainey ja trumpetinsoittaja Levee päätyvät erimielisyyksiin siitä, miltä bändin kappaleiden pitäisi kuulostaa.
Ma Rainey's Black Bottom -bändin laulajana, itse Ma Raineyna nähdään Viola Davis, joka tuttuun tapaansa katoaa täysin hahmoonsa. Hänessä on sitä vahvaa auktoriteettia ja karismaa, mitä tällaisen suositun ja muita nenänvartta pitkin katsovan artistin rooli vaatii. Vaikka hahmolla on jatkuvasti vaara näkyä pelkkänä ylimielisenä diivaana katsojan silmissä, varsinkin kun emme koskaan näe, kuinka hän on korkean asemansa todella ansainnut, on silti viihdyttävää seurata, kun Ma Rainey pistää muita komennukseen.
Vaikka Davis onkin roolissaan upea, hän jää lopulta elokuussa syöpään kuolleen Chadwick Bosemanin varjoon. Boseman näyttelee nuorta trumpetinsoittaja Levee Greeniä, jolla on omat vahvat näkemyksensä siitä, kuinka Ma Raineyn laulut voisivat olla parempia, eikä vanha tekijä sellaisesta tietenkään pidä. Boseman heittäytyy osaansa niin riemukkaasti ja reippaasti, että katsojalle tekee pahaa, kun ei voi olla miettimättä, pohtiko Boseman koskaan tekevänsä tässä uransa viimeistä roolia? Hän todella näyttää, kuinka paljon hänellä olisi ollut vielä annettavanaan maailmalle ja onkin traagista, että hän menehtyi niin nuorena ja juuri kun hän oli noussut huipulle Black Pantherin(2018) kautta. Lepää rauhassa, herra Boseman.
Elokuvassa nähdään myös Glynn Turman, Colman Domingo ja Michael Potts muuna Black Bottomina, Toledona, Cutlerina ja Slow Dragina, Taylour Paige taustatanssija Dussie Maena, Dusan Brown Ma Raineyn änkyttävänä sukulaispoikana Sylvesterinä, sekä Jonny Coyne ja Jeremy Shamos levytysfirman herra Sturdyvantina ja Irvininä. Turman, Domingo ja Potts muodostavat mahtavan, veikeän ja kokeneen kolmikon, joka naureskelee itsevarmalle Leveelle, kun tämä puhuu itsestään kuin bändin todellisena tähtenä. Paige, Brown, Coyne ja Shamos ovat myös mainiot omissa rooleissaan.
Ma Rainey's Black Bottomista oikein huokuu se, että elokuva perustuu näytelmään. Pitkät keskustelukohtaukset on rakennettu samalla tyylillä ja kun joku näyttelijöistä alkaa pitämään monologiaan, katsoja oikein näkee mielessään, kuinka näyttelijä kääntyy lavalla puhumaan kohti yleisöä, valospotin kohdistuessa häneen. Kun uusi hahmo saapuu kohtaukseen, on aivan kuin näyttelijä astelisi verhon takaa näyttämölle. Eikä tämä todellakaan ole kritiikki elokuvaa kohtaan! Koska minulla on teatteritaustaa, tämä näytelmällisyys vain lisäsi leffan kiinnostavuutta. Elokuva rakentuu täysin näyttelijöiden ja heidän välisten kemioidensa varaan, ja kun ne toimivat erittäin mainiosti, samoin toimii myös itse leffa.
Mielenkiintoista on myös, että lukuunottamatta aloituskohtausta koko elokuva tapahtuu yhden levytyssession aikana. Sessio on niin hyvin kirjoitettu, että katsoja ymmärtää hahmoja täysin, vaikka näemmekin vain todella pienen osan, alle yhden päivän heidän elämästään. Dialogi on todella nasevaa ja kun sen lausuu näin lahjakkaat näyttelijät, elokuva todella imaisee mukaansa. Vain vähän yli puolentoista tunnin kestossa aika ei koskaan käy pitkäksi, etenkin kun henki on näin reipas. Hauskoja juttuja on luvassa ja filmi viihdyttää yllättävänkin hyvin. Ihan lopussa elokuva muuttuu turhan ylidramaattiseksi ja tarjoaa päätöksen, mikä ampuu mielestäni yli, mutta muuten Ma Rainey's Black Bottom on erittäin mainio teos.
Elokuvan ohjauksesta vastaa George C. Wolfe, joka on aika täydellinen valinta, sillä hänen taustansa on juurikin teatterin puolella. Wolfe onnistuukin taidokkaasti yhdistelemään teatteria ja elokuvaa toisiinsa, muodostaen tavallaan omanlaisensa taiteenlajin. Ehkä sitä voisi kutsua... elokuvateatteriksi? Ei kun, ai niin. Käsikirjoituksen taas on työstänyt Ruben Santiago-Hudson ja olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon hän on ottanut suoraan August Wilsonin alkuperäisestä tekstistä. Leffan kuvaus on oivallista, kameran liikkuessa sulavasti näyttelijöiden ympärillä ja ahtaillakin käytävillä. Kuvausta tukee mainio leikkaus, sekä tietty tyylikkäät puvut ja lavasteet, joilla 1927 herätetään takaisin eloon ruudulle. Äänimaailma on onnistunut ja musiikkia hyödynnetään oikeastaan vain silloin, kun hahmot itse soittavat.
Yhteenveto:Ma Rainey's Black Bottom on todella mainio elokuva, joka siirtää näytelmän tyylikkäästi elokuvan muotoon. Tietty näytelmällisyys on säilytetty mm. kohtausten rakenteiden kautta ja jo se tekee elokuvasta mielenkiintoisen kokemuksen. Hahmojen väliset keskustelut levyn nauhoitusten välissä ovat loistokkaasti kirjoitetut ja niiden parissa aika kuluu nopeasti. Eipä elokuva kovin pitkäkään ole ja puolentoista tunnin kesto on vauhdilla ohi. Tähän vaikuttavat etenkin mahtavat näyttelijät. Viola Davis on nappivalinta Ma Raineyn rooliin, mutta elokuvan todellinen tähti on innokasta trumpetinsoittajaa näyttelevä Chadwick Boseman, joka säkenöi roolissaan ja saa katsojan jatkuvasti harmittelemaan, millainen lahjakkuus onkaan poissa maailmasta. Turhan yliampuvaksi paisuvaa loppua lukuunottamatta Ma Rainey's Black Bottom on erittäin oivallinen teos. Sitä on vaikea suositella kenelle tahansa, mutta uskon, että Bosemanin viimeisenä roolityönä se houkuttelee monia katsomaan elokuvan, vaikkei se olisi muuten erityisemmin kiinnostanut. Niin kävi omalla kohdallani ja onneksi katsoin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Spike Lee Pääosissa: Delroy Lindo, Clarke Peters, Norm Lewis, Isiah Whitlock Jr., Jonathan Majors, Mélanie Thierry, Paul Walter Hauser, Jasper Pääkkönen, Jean Reno, Lê Y Lan, Johnny Trí Nguyễn ja Chadwick Boseman Genre: draama, seikkailu, sota Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia Ikäraja: 16
Da 5 Bloods on Spike Leen uusi elokuva - tai kuten hän tykkää niitä kutsua, "jointti". Elokuva lähti alunperin Danny Bilsonin ja Paul De Meon työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "The Last Tour", mitä he yrittivät kaupitella eteenpäin ja saivatkin ohjaaja Oliver Stonen kiinnostumaan siitä. Kuitenkin kun Stone jätti projektin ja Lee hyppäsi kyytiin, hän päätti muokata tekstiä oikein kunnolla. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja alunperin Da 5 Bloodsin oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä olisi esitetty rajoitetusti teattereissa, kunnes se olisi julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Koronaviruksen takia Cannes kuitenkin peruttiin ja teatterit sulkeutuivat, joten elokuva päätettiin julkaista suoraan Netflixissä. Itse kiinnostuin Da 5 Bloodsista heti, kun kuulin siitä ja että kyseessä olisi Leen elokuva. Katsoinkin elokuvan samana päivänä, kun se julkaistiin Netflixiin.
Vietnamin sodan veteraaniystävykset palaavat vuosikymmenien jälkeen takaisin Vietnamiin, etsiäkseen siellä kuolleen ystävänsä jäänteet, sekä heidän hautaamansa kulta-arkun, minkä sisältö tekisi heistä miljonäärejä.
Elokuvan veteraaniystävykset ovat Delroy Lindon näyttelemä Paul, Clarke Petersin esittämä Otis, Norm Lewisin näyttelemä Eddie ja Isiah Whitlock Jr:n esittämä Melvin, jotka kutsuvat toisiaan "Bloodeiksi", kuvastaen heidän voimakasta sidettään sodan seurauksena. Aluksi hahmot ovat hilpeitä kaveruksia, jotka iloitsevat jälleennäkemisestään ja odottavat innolla uudenlaista seikkailuaan Vietnamin viidakoissa, etsien viidennen "Bloodin", eli sodassa kuolleen ystävänsä Norman (Chadwick "Black Panther" Boseman) jäänteitä, sekä aikamoista aarretta. Kuitenkin kun moderni maailma jätetään taakse ja päästään viidakkoon, jokaisen luonne alkaa puskea vahvemmin näkyville. Sotatraumat kaivautuvat esille, eikä mieli välttämättä täysin enää rekisteröi, mitä aikakautta eletään. Yksi elokuvan isoimmista vahvuuksista onkin, kuinka upeasti siinä näytetään sodan vaikutus hahmoissa ja etenkin kuinka huikeita Lindon, Peters, Lewis ja Whitlock Jr. ovat rooleissaan. He vakuuttavat ystävinä, jotka ovat tunteneet suuren osan elämästään, kuten myös sodasta palanneina yksilöinä, joiden arvet eivät ole kadonneet minnekään.
Lisäksi leffassa nähdään myös Jonathan Majors Paulin poikana Davidina, Johnny Trí Nguyễn ystävyksiä auttavana Vinhinä, Lê Y Lan Otisin sodan aikaisena rakkaana Tiêninä, Jean Reno kullasta rahaa maksavana Desrochena, sekä Mélanie Thierry, Paul Walter Hauser ja Suomen oma Jasper Pääkkönen sodan aikaisia miinoja etsivänä joukkona. Pääkkönen jopa esittää suomalaista hahmoa, Seppoa ja pääsee lausumaan pari repliikkiä suomeksi! Hän ja Hauser esiintyivät Spike Leen edellisessä filmissä, BlacKkKlansmanissa(2018), mutta tällä kertaa he eivät onneksi ole mitään Ku Klux Klanin jäseniä. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti ja on muuten mahtavaa nähdä Jean Renoa pitkästä aikaa leffassa!
On olemassa useita elokuvia, joissa näytetään Vietnamin sodan vaikutuksia amerikkalaisiin sotilaisiin, kun he palaavat takaisin kotiin. Esimerkiksi alkuperäinen Rambo-leffa Taistelija(First Blood - 1982) oli kaiken vauhdikkaan räiskimisen ohessa hieno analyysi tästä. Da 5 Bloods taas näyttää, miten käy, kun nämä sotaveteraanit päätyvät takaisin Vietnamiin vuosia myöhemmin ja muistojen tulva täyttää mielen, hämärryttäen totuutta. Rambo - taistelija 2(Rambo: First Blood Part II - 1985) heitti myös hahmon takaisin Vietnamiin, mutta lähinnä yrityksenä muokata historiaa ja esittää jenkit sankarillisina sodan voittajina. Ei siis ihme, että Da 5 Bloodsissa naljaillaan kyseisen leffan kustannuksella. Elokuvasta löytyy muitakin selviä viittauksia muihin Vietnamin sotaan liittyviin leffoihin. Ilmestyskirja. Nyt -mestariteoksen (Apocalypse Now - 1978) viittauksia ei voi olla huomaamatta, vaikkei itse leffaa olisikaan nähnyt. Vahvoine viittauksineenkin Da 5 Bloods seisoo tukevasti omilla vahvoilla jaloillaan. Spike Lee ei ole hienovarainen ohjaaja, joten ei ihme, etteivät hänen viittauksensakaan ole. Lee ei vieläkään lähde kevyelle linjalle, vaan heittää katsojansa aikamoiseen kyytiin jälleen kerran.
Sen lisäksi, että Lee pohtii, mitä sotaveteraaneille käy, kun he joutuvat takaisin näihin maisemiin, hän myös kailottaa suurella vimmalla, ettei maailma ole muuttunut vuosien varrella kunnolla, jotta nämä vanhat arvet edes voisivat parantua. BlacKkKlansmanin tavoin Lee esittää vertauksia menneisyydestä ja nykypäivästä, kysyen katsojilta, olemmeko oikeasti menneet parempaan suuntaan? Lee hyödyntää paljon oikeaa uutiskuvaa, sekä kuvia sodan aiheuttamista karmeuksista, eikä todellakaan halua päästää katsojaa helpolla. Lisäksi hän tekee taas päivänselväksi, ettei pahemmin piittaa Yhdysvaltojen nykyisestä presidentistä. Joillekin Leen isot kannanotot näkyvät liian yliampuvana poliittisena aktivismina, mutta itse ihailen suuresti Leetä ja hänen voimakkuuttaan elokuvissaan. Hän ei lähde nössöilemään, vaan takoo nyrkillä pöytää, vaatien muutosta ja ihmisten heräämistä karuun todellisuuteen. Minua häiritsi ainoastaan kohtaus, missä eräs hahmoista alkaa puhumaan suoraan kameraa kohti. Hahmo olisi mielestäni voinut puhua täysin samat asiat, muttei rikkoen neljättä seinää. Toisaalta kun kyseessä on Spike Lee, voiko muutakaan odottaa? Hän todella osaa tehdä päälleliimaavuuden tyylikkäästi ja kunnon asenteella.
Da 5 Bloods ei kuitenkaan ole pelkkää poliittista kannanottoa, eikä sen hienous synny vain Leen rohkeasta tavasta esittää näkemyksiään, vaan näiden hahmojen matka todella on voimakas ja vaikuttava. Kun matka ei sujukaan toivotulla tavalla, näiden sotaveteraanien todellinen luonne alkaa puskemaan yhä enemmän esille ja konflikteja syntyy herkästi. Jännitystä rakennetaan monella tapaa ja etenkin noin puolessa välissä on niinkin piinaavaksi ja painostavaksi luotu kohtaus, että katsojallakin alkaa valumaan hiki. Läpi leffan tuntuu siltä kuin olisi oikeastikin etsintäretkellä mukana. Aluksi mahtavalta seikkailulta kuulostava reissu alkaa saamaan uusia, synkempiä puolia, kun uusia asioita paljastuu niin hahmoista kuin itse kullasta. Elokuva pistää niin hahmonsa kuin katsojansa pohtimaan oikeaa ja väärää. Moraalisesti arveluttavia asioita tapahtuu ja vähitellen huomaa pohtivansa, että ehkä he eivät olekaan tämän aarteen arvoisia. Da 5 Bloodsilla on kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, mutta vain muutamassa kohtaa se tuntui minusta siltä, että sitä pitäisi tiivistää hieman. Näiden hahmojen matkaan (niin etsintäreissuun kuin henkiseenkin matkaan) uppoutuu niin vahvasti, että aluksi pitkältä vaikuttava kesto on pian ohi. Karujenkin hetkien lomassa leffasta löytyy jotain kaunista ja koskettavaa.
Spike Lee osoittaa jälleen vahvuutensa ohjaajana ja puskeekin mukaan paljon omia taiteellisuuksiaan. Lisäksi hän on tehnyt hyvää työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Danny Bilsonin, Paul De Meon ja Kevin Willmottin kanssa. Da 5 Bloods on hienosti kuvattu. Monet maisemaotokset Vietnamista ovat huikean näyttäviä, mutta kamera myös menee oikein lähelle hahmoja esittelemään valuvia hikipisaroita. Visuaalisuuksissa iskevintä on kuitenkin kuvasuhteilla kikkailu. Sen lisäksi, että sota-ajan takaumat esitetään lähes neliömäisessä kuvasuhteessa, esittäen sen ajan tyyliä, vaikutuin siitä, että viidakko-osuuden alkaessa kuva laajenee lisää, näyttäen hahmojen avautumista, kun he poistuvat nykypäivän maisemista. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta takaumissa hieman häiritsee, ettei iäkkäitä näyttelijöitä ole maskeerattu yhtään nuoremmiksi, vaan yli 60-vuotiaat Lindo, Peters, Lewis ja Whitlock Jr. kulkevat sotavarusteissa sellaisinaan, vaikka heidän on selvästi tarkoitus olla 20-30-vuotiaita. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Terence Blanchard tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.
Yhteenveto:Da 5 Bloods on jälleen kerran mahtava jointti Spike Leeltä, jota ei vieläkään kiinnosta tehdä kevyttä viihdettä tai päästää katsojaansa helpolla. Leellä on paljon sanottavaa maailman menosta, mustien kohtelusta, Vietnamin sodasta ja Yhdysvaltojen presidentistä, eikä hän jaksa olla hienovarainen tuntemuksiensa kanssa. Lee puskee asiaansa läpi ihailtavalla vimmalla ja voimakkuudella. Vahvojen aiheiden lisäksi elokuva on myös todella koukuttava matka, niin hahmojen tekojen kuin heidän henkisenkin matkansa kautta. Moraali pistetään koetukselle ja kaikki pistetään yhä vain vaikeampien tilanteiden äärelle. Jossain kohtaa jännitys nostetaan aivan tappiin asti, luoden yhden vuoden tiivistunnelmaisimmista kohtauksista. Kertomus pitää tiukasti mukanaan läpi kahden ja puolen tunnin keston. Tätä vain vahvistavat upeat näyttelijäsuoritukset ja erinomainen tekninen toteutus. Lähinnä vain parissa kohtauksessa suoraan kameralle puhuminen häiritsee. Da 5 Bloods ei todellakaan ole elokuva, mikä miellyttäisi kaikkia, mutta eipä Spike Lee pyrikään siihen. Se voi kuitenkin hyvinkin olla yksi vuoden merkittävimmistä elokuvatapauksista, mikä saa suosittelemaan kokeilemaan sen katselua. Eipä olisi leffa muuten voinut ilmestyä parempaan aikaan. Black Lives Matter.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Da 5 Bloods, 2020, 40 Acres & A Mule Filmworks
Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Chris Evans, Josh Brolin, Tom Holland, Benedict Cumberbatch, Paul Bettany, Elizabeth Olsen, Chris Pratt, Zoe Saldana, Dave Bautista, Bradley Cooper, Scarlett Johansson, Chadwick Boseman, Pom Klementieff, Don Cheadle, Anthony Mackie, Sebastian Stan, Tom Hiddleston, Idris Elba, Benedict Wong, Vin Diesel, Danai Gurira, Letitia Wright, Winston Duke, Gwyneth Paltrow, Benicio del Toro, Jacob Batalon, William Hurt, Tom Vaughan-Lawlor, Terry Notary, Carrie Coon, Michael James Shaw ja Peter Dinklage Genre: toiminta, scifi Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia Ikäraja: 12
Avengers: Infinity War on Marvelin sarjakuviin perustuvan elokuvauniversumin yhdeksästoista osa. Leffauniversumi alkoi vuonna 2008 filmillä Iron Man, joka jo hieman pohjusti, että se aloittaa jotain ennennäkemätöntä. Jatko-osiahan on nähty paljon läpi elokuvahistorian, mutta kokonainen leffauniversumi, jossa sankarit voivat esiintyä omissa seikkailuissaan ja välillä taistella yhdessä, on jotain uutta ja mullistavaa. Vielä kuusi vuotta sitten ensimmäinen The Avengers (2012) oli se, mihin Marvelin filmeissä pohjustettiin, mutta jo sen elokuvan lopputeksteistä asti on ollut selvillä, että jotain vielä isompaa olisi tulossa. Hyvin pian toisen Avengers-leffan, Age of Ultronin (2015) ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että seuraava Avengers-tarina jaettaisiin kahtia; "Infinity War - Part 1" ilmestyisi vuonna 2018 ja "Infinity War - Part 2" vuonna 2019. Kuitenkin vuonna 2016 ilmoitettiin, ettei jakoa tulisikaan tapahtumaan, vaan Avengers: Infinity War olisi oma itsenäinen teoksensa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja nyt elokuva on vihdoin saanut ensi-iltansa. Jos olette lukeneet arvostelujani, on varmaan ollut selkeää, että tämä filmi on minulle kaikista kovin juttu tänä vuonna. Siitä asti, kun leffasta ilmoitettiin, olen ollut enemmän tai vähemmän innoissani ja peloissani, sillä samalla uskoin elokuvan olevan aivan mahtava, mutta samalla en voinut olla miettimättä, että mitä jos se olisikin karmaiseva pettymys? Yritin siis mahdollisimman kovasti olla ajattelematta elokuvaa, mikä tuotti vaikeuksia, kun minun ja tyttöystäväni täytyi tietty katsoa kaikki aiemmat Marvel-leffat uudestaan ennen tätä. Menimmekin yhdessä katsomaan Avengers: Infinity Warin heti ensimmäiseen näytökseen Tennispalatsin Scape-salissa, enkä muista milloin sydämeni olisi takonut niin kovasti ennen elokuvan näkemistä...
Kostajat ja Galaksin vartijat saavat vastaansa Thanosin, joka metsästää voimakkaita ikuisuuskiviä, joilla hän voisi muokata maailmankaikkeutta sellaiseksi kuin haluaa.
Kuten julisteesta voi päätellä, elokuva sisältää suunnilleen kaikki Marvelin leffoista tutut hahmot. Ja koska hahmoja on niin paljon, pyrin sanomaan jokaisesta tutusta sankarista vain yhden ainoan lauseen, alkaen alkuperäisestä Kostajat-ryhmästä: Robert Downey Jr. vetää Tony Starkin/Iron Manin roolin tutulla karismaattisella tavallaan, ja yhdistelee taidokkaasti hahmon humoristista ja vakavaa puolta. Chris Evansin Steve Rogers/Captain America osoittaa parissa kohtaa olevansa johtaja, mutta jää harmillisen paljon taka-alalle. Mark Ruffalon näyttelemälle Bruce Bannerille/Hulkille on luotu jokseenkin kummallisia päänsisäisiä ongelmia, eikä hän saa paljoa tehtävää. Chris Hemsworthin esittämä Thor pysyy aika lailla vakavana ja tarjoaa eeppisiä hetkiä. Scarlett Johanssonin näyttelemän Natasha Romanoffin/Black Widowin uutta blondia tyyliä ei selitellä, eikä hänkään saa kuin muutaman tähtihetken. Galaksin vartijat ovat vanhat tutut vitsiniekat: Chris Prattista löytyy aina oikeaa hurmuriainesta Peter Quilliksi/Star-Lordiksi ja hän jaksaa ilahduttaa myös tässä filmissä. Zoe Saldanan näyttelemälle Gamoralle pahiksen kohtaaminen on rankempaa kuin muille, koska Thanos on hänen isänsä. Sama pätee myös Karen Gillanin näyttelemään Nebulaan ja molemmat naistähdet suoriutuvat osistaan oivallisesti. Bradley Cooperin ääninäyttelemä avaruuspesukarhu Rocket ei onneksi ole yhtä ärsyttävä kuin Guardians of the Galaxy Vol. 2:ssa, vaan hänestä on onnistuttu luomaan toimiva sankari. Teini-Groot (Vin Diesel) taas lähinnä mököttää huvittavasti, eikä häntä jaksa kiinnostaa muiden huolet. Pom Klementieffin esittämä Mantis on yhä aika tylsä tapaus ja harmillisesti Dave Bautistan näyttelemän Draxin huumoritasoa on vain lisätty, minkä takia en pitänyt hänestä lähes ollenkaan koko filmin aikana.
Ja sitten Marvel-elokuvien uudempia sankareita: Tom Holland osoittaa jälleen olevansa loistovalinta Peter Parkeriksi/Spider-Maniksi ja on hienoa, että hänelle on annettu kunnolla ruutuaikaa. Benedict Cumberbatchin esittämällä Doctor Strangella on omat siistit hetkensä, mutta paikoitellen hahmo on harmillisen tylsä. Ottaen huomioon, millainen järkälemäinen menestys Black Panther oli ja kuinka Marvel on päättänyt panostaa hahmoon tulevaisuudessa, on outoa, kuinka pieneen osaan Chadwick Bosemanin näyttelemä kuningas T'Challa/Black Panther jää. Elizabeth Olsenin esittämän Wanda Maximoffin/Scarlet Witchin ja Paul Bettanyn esittämän Visionin aiemmin nähtyä romanssintynkää vahvistetaan ja filmi sai minut pitämään hahmoista enemmän kuin ennen. Valitettavasti aiempien filmien tavoin James Rhodes/War Machine (Don Cheadle), Bucky Barner/Winter Soldier (Sebastian Stan) ja Sam Wilson/Falcon (Anthony Mackie) jäävät jokseenkin unohdettaviksi statisteiksi. Jokainen saa oman hetkensä, mutta siihen se sitten jää. Tarkkaavaisimmat saattoivat huomata, etten maininnut lainkaan Clint Bartonia/Hawkeyeta (Jeremy Renner), enkä Scott Langia/Ant-Mania (Paul Rudd), mutta heidän osuutensa on pidetty salaisuutena markkinoinnissa, joten en paljasta sitä arviossakaan. Elokuvassa nähdään myös Tom Hiddleston fanisuosikki Lokina, Idris Elba kaikennäkevänä Heimdallina, Benedict Wong Doctor Strangen Wong-toverina, Gwyneth Paltrow Tony Starkin kihlattuna Pepperinä, Letitia Wright T'Challan Shuri-siskona, Danai Gurira Wakandan soturi Okoyena, Jacob Batalon Peter Parkerin Ned-kaverina, sekä William Hurt Hulkia jahtaavana kenraali Rossina. Mukana on vielä heidänkin lisäkseen aikamoinen joukko sivuhahmoja, mutta he ovat jo niin pienessä osassa, ettei heitä kannata edes mainita. Ja spoilereiden takia en edes halua mainita joitakin heistä. Niinpä siirrynkin Avengers: Infinity Warin todelliseen päähenkilöön, eli Josh Brolinin näyttelemään Thanosiin - ja hänestä aion sanoa enemmän kuin vain yhden lauseen. Thanos nähtiin ensimmäisen kerran The Avengersin lopputekstikohtauksessa, jossa hän vain käänsi päänsä kohti kameraa ja hymyili. Tämän jälkeen hänet on nähty vilaukselta muutamassa muussakin filmissä vuosien varrella, millä on pyritty kasvattamaan katsojien pelkoa hahmoa kohtaan. Itse olin kuitenkin todella varautunut ja ihmettelin, miten ihmeessä tämä violetti jättileuka voisi olla se kaikista pahin paha, kun ottaa huomioon, millaisia jumalhahmoja sankarit ovat jo kohdanneet. Pelkoni olivat täysin turhia. Thanos on helposti Marvelin elokuvauniversumin paras ja pahin pahis. Alusta alkaen hahmo esitetään niin julmana, kauheana ja vahvana, ettei mikään ihme, että monet hahmot kauhistuvat pelkän nimen kuullessaan. Thanos on pysäyttämätön voima, joka voi yksin piestä useasta Kostajasta vähintään tajun kankaalle. Hahmo saa kenties eniten ruutuaikaa kaikista leffan henkilöistä, mikä on erinomainen päätös, sillä sitä hän todella tarvitsee. Vaikka Thanosin suunnitelmat ovat kauheita, hahmo on luotu niin taidokkaasti, että katsoja voi jopa ymmärtää häntä. Josh Brolin suoriutuu loistavasti suuruudenhullun titaanin roolista ja onnistuu tuomaan mukaan myös tunteellisuutta, mikä nosti hahmon pahislistani kärkeen. Harmillisesti Thanosin neljästä kätyristä, Ebony Mawista (Tom Vaughan-Lawlor), Cull Obsidianista (Terry Notary), Proxima Midnightista (Carrie Coon) ja Corvus Glaivesta (Michael James Shaw) ei todellakaan voi sanoa samaa. Hahmot vaikuttavat todella vaativilta vastustajilta, mutta heidät on kirjoitettu mukaan niin hätäisesti, ettei yhdenkään nimeä taidettu edes kertaakaan mainita. Niinpä he eivät oikeastaan jää mieleen, kun filmi on päättynyt, mikä on suuri sääli, sillä he vaikuttivat lupaavilta.
Viimeistään tässä kohtaa kysymys tietty kuuluu: onko Avengers: Infinity War kaiken sen odotuksen arvoinen? Noh... joillekin on ja toisille ei. Itse olin valitettavasti ihan pienesti pettynyt lopputulokseen. En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono filmi, ehei! Mielestäni elokuva on mahtava - paikoitellen aivan mielettömän upea - mutta kun omat odotukseni olivat niin käsittämättömän korkeat, ei filmi kyennyt olemaan niin täydellinen kuin toivoin. Enkä tarkoita vain sitä, että olisin nämä vuodet luonut erilaisia faniteorioita filmin tapahtumista ja koska ne eivät toteutuneetkaan, olisin vihainen Marvelille, koska he eivät tehneet tätä elokuvaa juuri minulle. Tarkoitan sitä, että vaikka pidin filmistä kovasti, en voinut olla huomaamatta sen tiettyjä heikkouksia.
Kuten jo leffan massiivisesta näyttelijäkaartista voi päätellä, on tämä aivan käsittämättömän massiivinen elokuva. Ja vaikka onkin hienoa nähdä kaikki tutut hahmot samaan aikaan yhdessä filmissä, en voinut olla miettimättä, että elokuva on paikoitellen jopa liian täyteenahdettu. Edes kahden ja puolen tunnin kestossaan elokuva ei kykene täysin kertomaan tarinaansa. Hyvin nopeasti arvelinkin, että tämä filmi tulee jäämään kesken, mutta toivoin silti, että tämä ensimmäinen puolikas suuresta huipennuksesta toimisi omana elokuvanaan. Tai no, eihän tätä mitenkään pysty katsomaan omana teoksenaan. Jos edellisiä Marvel-leffoja ei ole nähnyt, putoaa kärryiltä jo ensiminuuteilla. Elokuvan kesto on pitänyt käyttää täysin hyödyksi, joten turhille alkuselityksille ei ole aikaa. Jos esimerkiksi Captain America: Civil War tai Thor: Ragnarök on jäänyt näkemättä, niin se on katsojan ongelma.
Elokuvan alku on erinomainen ja lupailee jotain todella mahtavaa. Ensimmäisen puolen tunnin aikana nähdään jo niin vaikuttavaa ja eeppistä mäiskettä, että katsoja tietää nyt olevan tosi kyseessä. Harmillisesti tarpeellisille hengähdystauoille ei tunnu jäävän aikaa, vaan filmi tykittää todella kovaa vauhtia eteenpäin. Ymmärrän, että Thanosin luoma uhka aiheuttaa sankareille kiirettä, mutta kun hahmot lähestulkoon teleporttaavat paikasta toiseen, tuntuu elokuva itse kiirehtivän ja täytyy todeta, että olisin sujuvasti katsonut tätä vielä puoli tuntia kauemmin. Niin ja kun hahmoja on paljon, hyppii filmi muutenkin paikasta toiseen, aina maapallolta universumin toiselle puolelle asti, sillä sankarit työskentelevät omissa ryhmissään eri puolilla galaksia. Paikan vaihtumisen lisäksi myös tunnelma vaihtuu usein voimakkaasti. Maassa kaikki on hyvin synkkää ja toivotonta, mutta Galaksin vartijoiden seurassa meininki on humoristisempaa. Tunnelman vaihtelu ei tässä toimi täysin luontevasti, vaan sen takia tuntuu muutamassa kohtaa siltä kuin katsoisi kahta eri elokuvaa. Ottaen huomioon, kuinka paljon Thanos puhuu tasapainon merkityksestä, kirjoittajat eivät tuntuneet löytävän tasapainoa synkkyyden ja valon välille.
Ja sitten jo alkaakin se trailereissa nähty Wakandan sota, mikä on kyllä kieltämättä eeppinen ja loistava, mutta hieman hätiköiden pohjustettu. T'Challa antaa käskyn, että kaupunki täytyy evakuoida, mutta olisin kaivannut, että se olisi myös näytetty, jotta katsojille olisi tullut vahvempi tunne siitä, että tätä paikkaa täytyy puolustaa viimeiseen sankariin asti. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Wakandassa on taisteltu yli kymmenen minuutin ajan, lähes kaikki on jo ollut niin mahtipontista ja eeppistä, että filmin massiivisuus alkaa tuntua raskaalta. Thanosta vastaan käytävät mäiskeet ovat tosin erinomaisia ja äärimmäisen jännittäviä. Kumpaakin taistoa kuitenkin katsoo paljon mieluummin kuin Thorin omaa seikkailua, joka tuntuu pakotetulta, liian kiirehtivältä ja jokseenkin oudolta - aivan kuin se olisi lisätty mukaan ihan viime tingassa. Loppujen lopuksi Avengers: Infinity War on siis hieman epätasapainoinen kokemus, joka tuotti ainakin itselleni minimaalisen pettymyksen. Sen siitä saa, kun odottaa täydellisyyttä... Lopetus on kuitenkin pienten epätasaisuuksien läpi pääsemisen arvoinen, enkä voisi kuvitella pysäyttävämpää tapaa lopettaa elokuvaa. Katsojana jää suurella mielenkiinnolla odottamaan Kostajien seuraavaa seikkailua.
Elokuvan ovat ohjanneet kahdesta edellisestä Captain America -filmistä vastanneet Anthony ja Joe Russo. Tämä on tainnut olla hieman liian iso pala purtavaksi heille, mutten voi olla ihailematta, kuinka rohkeasti he ovat lähteneet toteuttamaan ennennäkemättömän massiivista teosta. Mittakaavoiltaanhan tämä on paljon isompi kuin Joss Whedonin ohjaamat kaksi edellistä Avengers-leffaa. Jo pienen indie-leffan teko on hankala prosessi, joten voin vain kuvitella, kuinka hirvittävää on ollut pistää kasaan tällaista megatarinaa. Russon veljekset ovat siis onnistuneet hommassaan niin hyvin kuin on mahdollista. Olen varma, että filmin ongelmat johtuvat lähinnä siitä, että filmi on pitänyt typistää näin "lyhyeksi". Alkuperäinen versio elokuvasta oli varmaankin lähempänä neljää tuntia ja itse toivoisin lopputuloksen olevan jopa kolmen tunnin leffa, sillä taisteluiden välille tarvitsisi pieniä hengähdystaukoja. Christopher Markusin ja Stephen McFeelyn käsikirjoitus on muuten erittäin oivallinen, mutta kovin kummoisia vitsejä he eivät osanneet kirjoittaa mukaan. Visuaalisesti Avengers: Infinity War on tietty todella näyttävä - enkä tarkoita vain upeita tietokonetehosteita, vaan onnistunutta kuvausta, valaisua, maskeerausta, lavastusta ja puvustusta. Äänimaailma on myös upeasti luotu aina mahtipontisista ääniefekteistä Alan Silvestrin oivaan musiikkiin asti.
Yhteenveto:Avengers: Infinity War on mahtava ja ennen kaikkea mahtipontinen supersankariseikkailu, joka kuitenkin kompastelee paikoitellen omaan massiivisuuteensa. Ohjaajaveljekset Joe ja Anthony Russo tekevät kaikkensa pitääkseen ennennäkemättömän megalomaanista filmiä kasassa, mikä ei tietenkään ongelmitta onnistu. Tarina hyppii paikoitellen hieman liian vauhdikkaasti eteenpäin, eikä tarpeellisille hengähdystauoille jää aikaa. Elokuvassa on myös niin käsittämättömän paljon hahmoja, että useat fanisuosikit jäävät pakostakin todella pieneen rooliin. Onkin täydellinen ratkaisu, että eniten ruutuaikaa saa tarinan vihollinen Thanos, joka on luotu aivan mielettömän hienosti. Monen vuoden pohjustus ei osoittautunut turhaksi, vaan Josh Brolinin näyttelemästä titaanista on onnistuttu luomaan Marvelin pelottavin pahuus, joka luo epätoivoa hahmoihin ja filmiin. Valitettavasti epätoivoa rikkovat useat väkisin mukaan tungetut vitsit, jotka eivät oikein sovi tähän Marvel-teokseen. Taistelukohtaukset ovat todella näyttävää ja vaikuttavaa seurattavaa, mutta on myös pakko myöntää, että parissa kohtaa jatkuva eeppisyys saattaa käydä puuduttavaksi. Elokuva jää tosiaan kesken ja aiheuttamastaan hämmennyksestä huolimatta se saa katsojat vaatimaan Kostajien seuraavaa elokuvaa. Onkin harmi, että sitä pitää odottaa vielä vuosi, mutta onneksi tässä välissä ilmestyy vielä kaksi Marvel-teosta: Ant-Man and the Wasp (2018) sekä Captain Marvel (2019). Suosittelen kaikkia Marvel- ja supersankarifilmeistä pitäviä katsomaan Avengers: Infinity Warin, sillä vaikka siitä löytyy tiettyjä ongelmia, on se kuitenkin niin ennennäkemätön kokemus, että onhan se pakko nähdä - ja vieläpä mahdollisimman isolta valkokankaalta 3D:nä! Jos aiempia Marvel-leffoja ei ole katsonut, niin ei tästä saa paljoa irti.
Lopputekstien jälkeen nähdään tietty vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2018 - Muokattu 30.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.marvelcinematicuniverse.wikia.com
Avengers: Infinity War, 2018, Marvel Studios
Ohjaus: Ryan Coogler Pääosissa: Chadwick Boseman, Lupita Nyong'o, Danai Gurira, Martin Freeman, Letitia Wright, Michael B. Jordan, Andy Serkis, Daniel Kaluuya, Winston Duke, Angela Bassett ja Forest Whitaker Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12 Black Panther perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan sarjakuvahahmoon Musta Pantteri, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1966 lehdessä "Fantastic Four #52". Vaikka filmi onkin hahmon sooloseikkailu, on se osa isompaa Marvelin elokuvauniversumia. Kyseessä on nimittäin Marvel Cinematic Universen jo kahdeksastoista elokuva! Hahmosta suunniteltiin leffaa jo 1990-luvun alussa, kun Wesley Snipes yritti saada itsensä näyttelemään Black Pantheria. Projektista ei kuitenkaan tullut mitään, joten hahmo teki ensiesiintymisensä vasta vuonna 2016 Marvelin leffassa Captain America: Civil War. Hahmon sooloseikkailun oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2017, mutta suunnitelmat muuttuivat ja filmi siirtyi helmikuulle 2018. Vaikka olen Marvel-elokuvien suuri fani, tästä leffasta en ollut kovin innoissani. Black Panther ei hahmona oikein vakuuttanut minua Civil Warissa ja koska tänä vuonna ilmestyy Marvelin isoin teos koskaan, supersankarit yhdistävä Avengers: Infinity War (2018), tämä tuntui hieman liikaa väliosalta, jonka voisi hypätä yli, jotta pääsisi oikeasti kiinnostaviin juttuihin. En myöskään oikein pitänyt leffan trailereista, vaikka ne ovatkin parantuneet lähempänä ensi-iltaa. Vasta noin viikko sitten kiinnostukseni alkoi heräillä, kun Black Panther näytettiin yhdysvaltalaisille kriitikoille, jotka kutsuivat sitä yhdeksi Marvelin parhaista. Suomalaiskriitikot eivät kuitenkaan vaikuttaneet lämpenevän leffalle, joten menin katsomaan sen ensi-iltapäivänä hieman varautuneena.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n edellisiä elokuvia Avengers: Age of Ultron (2015) ja Captain America: Civil War!
Wakandan uudeksi kuninkaaksi kruunattu T'Challa, eli Black Panther saa vastaansa Erik Killmongerin ja Ulysses Klauen, jotka haluavat paljastaa Wakandan salaisen teknologian maailmalle.
Black Pantherin eli T'Challan rooliin palaa Captain America: Civil Warissa hahmoa esittänyt Chadwick Boseman, joka vakuuttaa katsojan paremmin tässä teoksessa. Se ei tosin ole mikään ihme, sillä kun kyseessä on hahmon oma elokuva, tarina pystyy keskittymään täysillä juuri tähän hahmoon ja tekemään hänestä lähestyttävän ja pidettävän. T'Challa on siinä mielessä hyvin erilainen supersankari, että maansa puolustamisen lisäksi hänen täytyy myös johtaa sitä ollessaan kuninkaallinen. Hahmon täytyykin filmin aikana pohtia sekä sitä, mikä on oikein sankarina, että myös sitä, mikä on oikein kuninkaana. Bosemanilta löytyy tarvittavaa arvokkuutta kuninkaan rooliin, sekä osuvaa potentiaalia supersankariksi - kunhan katsojana pääsee yli hänen voimakkaasta korostuksestaan. Sen lisäksi, että elokuvaa hehkutettiin etukäteen paljon sen takia, että sen näyttelijät koostuvat pääasiassa mustista, on siitä myös hehkutettava, että useampi tärkeä sivuhahmo on jollain tapaa voimakas nainen. Black Pantherin kanssa liikkuu nimittäin Wakandan hurjin soturi Okoye (Danai Gurira), joka näyttää hyvin nopeasti, ettei hänelle kannata sanoa vähänkään pahasti. Tylystä ja tympeästä luonteestaan huolimatta Okoye on helposti pidettävä hahmo, joka puolustaisi kuningastaan ja maataan kuolemaan saakka. T'Challan sisko Shuri (Letitia Wright) on nuori, mutta äärimmäisen nokkela ja älykäs, minkä takia hän onkin päässyt suunnittelemaan Wakandan aseita, sekä huipputeknologisia pukuja pääsankarille. 12 Years a Slavesta (2013) parhaan naissivuosa-Oscarin voittanut Lupita Nyong'o taas näyttelee T'Challan entistä rakasta Nakiaa, joka ei aluksi vaikuta mitä erityisimmältä taistelijalta, mutta joka onneksi pääsee myös tositoimiin. Ja sitten on myös T'Challan äiti (Angela Bassett), joka on voimakas siinä mielessä, että hänellä on paljon valtaa kuningattarena. Harmillisesti hahmo ei esiinny filmissä kovin paljoa. Näyttelijät tekevät kuitenkin oivaa työtä. Filmin pahikset ovat tosiaan Michael B. Jordanin näyttelemä Erik Killmonger ja Andy Serkisin esittämä Ulysses Klaue, joista jälkimmäinen nähtiin jo lyhyesti Avengers: Age of Ultronissa. Sen kohtauksen myötä häneltä repeytynyt käsi on päivittynyt tyylikkääseen robottikäteen, jonka voi hauskasti muuttaa lasertykiksi. Klaue on muutenkin hilpeä heppu ja Serkis on mainio raa'alta vaikuttavana asekauppiaana. Myös Jordan on hyvä Killmongerina, miksi onkin sääli, että leffa unohtaa hänet esittelykohtauksen jälkeen lähes tunniksi. Kun hahmo vihdoin palaa takaisin tarinaan, ehdin jo unohtaa hänen olevan mukana. Killmongerille on luotu onnistunut perustelu sille, miksi hän toimii miten toimii, mutta selityksille ja hahmon rakentamiselle olisi pitänyt antaa pari kohtausta lisää aikaa. Kyseessä on niitä harvoja pahiksia, joiden puolelle katsojana voisi kääntyä, jolloin katsoja pistetään miettimään, kumpi tässä tilanteessa onkaan oikeassa ja kumpi väärässä, eli kumpi on hyvä ja kumpi paha. Siksi on suuri sääli, että liialla kiirehtimisellä hahmo kadottaa potentiaaliaan. Elokuvassa nähdään myös Martin Freeman Captain America: Civil Warista tuttuna CIA-agentti Rossina, joka saa yllättävän paljon ruutuaikaa; Get Outista (2017) tuttu Daniel Kaluuya Wakandan rajaheimon päällikkö W'Kabina, Winston Duke vuorilla asuvan jabari-heimon päällikkö M'Bakuna, sekä hukkaan heitetty hieno Forest Whitaker jonkinlaisena Wakandan viisaana vanhana miehenä. Stan Lee tekee tietty perinteisen cameonsa.
Kun sanoin, että elokuva keskittyy täysillä itse Black Pantheriin, niin tarkoitan myös, että se keskittyy täysillä omaan tarinaansa, eikä erityisemmin pohjustele tulevia tapahtumia tai keksi viittauksia muihin Marvel-seikkailuihin. Tavallaan tämä on hyvä ratkaisu, sillä Black Panther ei hahmona ole mitä tunnetuin, mutta samalla sen aiemmista Marvel-elokuvista poikkeava maailma saa sen tuntumaan hieman irralliselta muusta leffauniversumista. Tuttuja Marvel-juttuja on kuitenkin tarpeeksi, jotta sen voi helposti mieltää osaksi suurempaa kokonaisuutta. Luvassa on esimerkiksi vauhdikkaita toimintakohtauksia, joista parasta antia on ehdottomasti tyylikäs autotakaa-ajo eteläkorealaisen Busan-kaupungin kaduilla. Filmi ei ole mitä toiminnallisin supersankariteos, mutta loppuun on kuitenkin saatu mukaan iso huipennus. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään Guardians of the Galaxy Vol. 2:n (2017) ylimassiivisen lopputaistelun kokoinen "koko maailma voisi räjähtää" -homma, mikä on suuri huojennus, sillä sehän täytyy säästää vasta tulevaan Avengers: Infinity Wariin. Valitettavasti viimeinen nyrkkitappelu sankarin ja pahan välillä ei ole erityisen kiinnostava, mutta toiminta jaksaa silti viihdyttää. Taistelujen lisäksi Marvel lupailee tietty myös huumoria, mitä löytyy tottakai tästäkin leffasta. Black Panther ei ole mitenkään erityisen hauska elokuva, mutta muutamaan otteeseen se onnistuu tarjoamaan kelpo naurut.
Filmiin on onnistuttu myös lisäämään juttuja, mitkä pistävät katsojan pohdiskelemaan. Wakanda nimittäin omistaa paljon hurjempaa teknologiaa kuin mikään muu paikka maailmassa, mutta maa pitää tiedon salaisuutena. Elokuvassa T'Challan täytyykin miettiä, onko oikein, että Wakanda pitää omana tietonaan teknologian, jolla voisi lopettaa sotia ja parantaa vakavia sairauksia, mikä saa katsojankin pohtimaan. Vastaus ei ole helppo, sillä kuten wakandalaiset uskovat vahvasti, teknologiaa voisi väärissä käsissä käyttää maailman sortamiseen ja tuhoamiseen. Sitä pohtivat hetket ovat erittäin mainioita, minkä lisäksi leffa sisältää viihdyttävää toimintaa ja hauskoja juttuja. Silti elokuvasta jää uupumaan jotain. Wakanda on vaikuttavasti erilainen paikka kuin mitä Marvelissa on aiemmin nähty. Mutta sitä ei jotenkin tutkita tarpeeksi. Siinä missä elokuva tarjoaa hyviä kohtia, se tarjoaa myös hieman keskinkertaisempia. Muutamaa yksittäistä kohtausta lukuunottamatta Black Panther ei onnistu tarjoamaan minulle sitä "hei vau" -fiilistä, mikä on itselleni tärkeää supersankarileffoissa. Se ei ole lähes koskaan erityisen ihmeellinen elokuva. Suoraan sanottuna sen erityisyys syntyy siitä, että lähes kaikki sen näyttelijät ovat mustia. Kaikki ajattelevat tätä, mutta harva sanoo sen ääneen. Onhan se toki hienoa nähdä niin tapahtuvan, etenkin kun elokuvan näyttelijät ovat hyviä, mutta mielestäni tämä olisi tarvinnut jotain muutakin erityistä. Tiedän jo nyt, että tämä on itselleni yksi Marvelin unohdettavimmista teoksista. Voi tosin olla, että asiaan vaikuttaa voimakkaasti se, että juuri ennen Black Pantheria näin Pixarin Cocon (2017), joka oli mielestäni aivan mielettömän huikean upea teos, joten vaikka tämä on hyvä elokuva, ei se tuottanut sitä reaktiota, minkä toivoin. Ainoa innostukseni hetki oli nähdä Marvelin logo valkokankaalla.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Ryan Coogler, joka on tehnyt pääasiassa hyvää työtä filmin parissa. Harmillisesti hänen ja Joe Robert Colen käsikirjoitus jättää toivomisen varaa ja sitä olisi voinut muokata vielä pariin otteeseen ennen kuvauksia. Leikkausvaiheessa elokuva kaipaisi välillä tiivistämistä ja välillä lisää aikaa kertoakseen tietyistä hahmoista enemmän. Toimintakohtaukset ovat hieman liian nopeatempoisesti leikattuja, jolloin niistä on muutamassa kohtaa vaikea saada selvää. Black Panther on kuitenkin hyvin kuvattu ja jopa yökohtaukset on valaistu toimivasti. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä wakandalaisten kanssa, minkä lisäksi lavastustiimi on luonut tyylikkään maailman, jossa yhdistyvät perinteisemmät afrikkalaiset kulttuurit ja futuristisuus. Visuaaliset tehosteet ovat usein hienot, mutta esimerkiksi sarvikuonot ovat aika digitaalisen näköiset. Äänimaailma on kuitenkin hienosti toteutettu ja säveltäjä Ludwig Göransson on tehnyt loistotyötä musiikkien parissa. Marvel-leffoissa heikkoutena on usein se, että niiden musiikit vain jumputtavat tylsinä taustalla, eivätkä korostu tarpeeksi, mutta tässä leffassa ne huomaa jatkuvasti.
Yhteenveto: Black Panther on kelpo supersankarifilmi, joka jää kuitenkin kauas taakse, kun sitä vertaa Marvelin elokuvauniversumin moniin muihin teoksiin. On mahtavaa nähdä tällaisessa leffassa paljon mustia näyttelijöitä (jotka ovat kaikki hyviä - etenkin pääosassa nähtävä Chadwick Boseman), sekä vahvoja naishahmoja, mutta itse tarinankin pitäisi toimia ja tässä tapauksessa näin ei harmillisesti täysin tapahdu. Paikoitellen filmi tuntuu oudon hidastempoiselta, kun taas välillä se kiirehtii hahmojensa kanssa ihan liikaa. Esimerkiksi Killmonger voisi helposti olla yksi Marvelin parhaista pahiksista, jos hänelle olisi annettu enemmän ruutuaikaa. Hänen ollessa poissa hieman alle tunnin ajan, Andy Serkisin Ulysses Klaue toimii mainiona korvikkeena, muttei hänestäkään saa paljoa irti. Elokuva saa katsojan onnistuneesti pohtimaan, tekevätkö wakandalaiset oikein salatessaan teknologiansa, minkä lisäksi se viihdyttää usein, kuten myös naurattaa. Silti siitä puuttuu Marvel-teosten ihmeellisyys ja loppujen lopuksi se tuntuu vain väliosalta, joka on pitänyt tehdä, ennen kuin päästään vihdoin leffauniversumin pääteokseen, Avengers: Infinity Wariin. Suosittelen kuitenkin Black Pantheria kaikille siitä vähänkin kiinnostuneille, enkä vain supersankarileffojen ja Marvel-filmien ystäville. Tästä arvioidaan jo nyt isoa hittiä, mikä on tärkeää, jotta tällaisia teoksia voisi tulla lisääkin. Toivottavasti seuraavassa mustien supersankarileffassa olisi astetta parempi tarina ja rytmitys. Black Pantherin jatko-osa on jo nyt suunnitteilla, minkä lisäksi hänet ja Wakanda nähdään jo parin kuukauden päästä Infinity Warissa, mitä en malta odottaa enää! Tuttuun Marvel-tapaan lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Harmi vain, ettei kumpikaan niistä erityisemmin pohjusta tulevan Avengersin tapahtumia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Black Panther, 2018, Marvel Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Alex Proyas Pääosissa: Brenton Thwaites, Nikolaj Coster-Waldau, Gerard Butler, Elodie Yung, Courtney Eaton, Rufus Sewell, Chadwick Boseman, Geoffrey Rush, Bryan Brown ja Goran D. Kleut Genre: fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 12
Gods of Egypt perustuu löyhästi Egyptin mytologiaan ja jumaliin. Elokuvan teko alkoi 2010-luvun alussa ja lähti kunnolla käyntiin vuonna 2012, kun ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Tarkoituksena oli tehdä eeppinen teos, jossa olisi vaikutteita merkkiteoksista ja joka yhdistelisi niitä hienoksi kokonaisuudeksi. Lionsgate-yhtiö uskoi leffan aloittavan uuden hittisarjan, kun heidän levittämänsä suursuosikki The Hunger Games -sarja (2012-2015) loppui. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä kukaan muu uskonut niin käyvän. Jo elokuvan ensimmäinen trailer herätti kohua, kun yksikään näyttelijä ei ollut egyptiläinen, minkä lisäksi monet hämmästelivät, kuinka surkealta koko juttu näytti. Itsekin muistan, kun näin leffan trailerin, enkä meinannut uskoa silmiäni. Vuosi on 2016 ja näin hirveältä näyttävä kura olisi saamassa elokuvalevityksen? Muut mainokset olivat ihan yhtä kehnoja, enkä mennyt katsomaan leffaa. Ajattelin, etten koskaan katsoisi Gods of Egyptia, vaan säästäisin itseni mahdolliselta kärsimykseltä. Kuitenkin kun oli kulunut puoli vuotta elokuvan ilmestymisestä ja suuri viha teosta kohtaan oli muuttunut pelkäksi pilkaksi, mielenkiintoni alkoi herätä. Yhtäkkiä halusinkin nähdä Gods of Egyptin, koska se olisi mitä luultavimmin ripulia! Olin jopa valmis vuokraamaan sen, kun se ilmestyi myyntiin, mutta yllätyksekseni sitä ei ollut saatavilla Makuunissa tai Filmtownissa, eikä ole vieläkään. Tämän takia kiinnostukseni kasvoi entistäkin enemmän ja halusin todella tietää, millainen katastrofi olisi luvassa. Eräänä toukokuun viikonloppuna sain kuitenkin tunnukset Viaplay-palveluun ja huomasin leffan olevan sen tarjonnassa. Gods of Egypt olikin ensimmäinen leffa, jonka katsoin Viaplaysta ja samalla päätin tietenkin kirjoittaa siitä.
Osiris on kruunaamassa poikansa Horuksen Egyptin uudeksi kuninkaaksi, kun Osiriksen vallanhimoinen veli Set saapuu paikalle tappamaan Osiriksen, tekee itsestään kuninkaan ja karkottaa Horuksen aavikolle sokeana. Nuoren Bekin täytyy varastaa Horuksen silmät Setin temppelistä ja viedä ne Horukselle, jotta tämä saisi voimaa päihittämään Setin. Bekiä näyttelee Brenton Thwaites, joka ei erityisemmin häikäise taidoillaan. Bek on leffan alkupäässä erittäin innokas nuorukainen, joka varastelee rakkaalleen. Harmi vain, että hahmon innostus tulee esille ärsyttävänä energiana, jolloin Bekistä on vaikeaa pitää. Onneksi kun elokuva kulkee eteenpäin, hahmo alkaa muuttua vakavammaksi ja sankarilliseksi, jolloin hänestä tulee pidettävämpi. Bek on itse asiassa lähestulkoon koko elokuvan ainoa pidettävä hahmo, sillä hänellä on selkeä kaari, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen kuin leffan muut henkilöt. Ilman valtias Horuksena nähdään Game of Thrones -sarjasta tuttu Nikolaj "Jaime Lannister" Coster-Waldau. Toisin kuin Bek, Horus on elokuvan alussa jokseenkin pidettävä ja vaikuttaa tarinan sankarilta, mutta menettäessään näkönsä, hänestä tulee kusipää. Hahmo on nimittäin kaiken aikaa valmis huijaamaan Bekiä, jolloin on hankalaa pitää hänestä. Bekin tavoin myös Horuksen täytyy muokata itsestään sankari, mutta Horuksen versio muuttumistarinasta ei ole erityisen kiinnostava, eikä Coster-Waldau ole kovin hyvä roolissaan. Elokuvan pahiksena, eli Setinä nähdään Gerard Butler, joka on jo aiemmin nähty jumalmyytteihin perustuvassa teoksessa, nimittäin leffassa 300 (2006). Voi olla, että idealtaan jollain tapaa samanlainen elokuva herätti näyttelijän mielenkiinnon ja siksi Butler on tähän päätynyt, mutta varmaa syytä on vaikea sanoa. Butler on näyttelijänä ehdottomasti elokuvan paras, sillä hänestä löytyy niin vahva usko itseensä, että hän on uskottava todella yliampuvana pahishahmona ja sopii rooliin. Set on ihan toimiva pahis ja hänelle on annettu kelpo syy siihen, miksi hän kokee olevansa oikeutettu hallitsija, mutta hahmon tapa toimia on paikoitellen liioiteltua. Set ei ole kertaakaan uhkaava, vaan lähinnä aika koominen. Elodie Yung esittää rakkauden jumalatar Hathoria, Horuksen entistä rakasta, jota Set pitää orjanaan. Leffan puoleen väliin asti Hathor on tylsä tapaus, joka tuntuu vain patsastelevan dramaattiset ilmeet kasvoillaan, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen hahmolle alkaa olla käyttöäkin. Hathor kykenee saamaan miehet pauloihinsa, mikä on kiinnostavinta hänessä, mutta valitettavasti hän ei käytä kykyään kuin pariin otteeseen. Muita hahmoja elokuvassa ovat Courtney Eatonin näyttelemä Bekin rakas Zaya, joka motivoi Bekistä sankaria, Rufus Sewellin esittämä inhottava arkkitehti Urshu, Captain America: Civil Warista (2016) tutun Chadwick "Black Panther" Bosemanin näyttelemä tiedon jumala Thoth, Bryan Bransonin esittämä elämän jumala Osiris ja Goran D. Kleutin esittämä kuoleman jumala Anubis. Jostain syystä elokuvaan on saatu myös mainio Geoffrey Rush, joka nähdään auringon jumala Ra'na. Rush ei sovi rooliin millään lailla ja lähinnä käy vain sääliksi, että hänet on houkuteltu tällaiseen roskaan mukaan, etenkin siinä kohtaa, kun Ra muuttuu jättimäiseksi tulihepuksi.
Muistatteko elokuvan Clash of the Titans (2010)? Leffa jonka tarinassa hyödynnettiin kreikkalaista mytologiaa? Joka ei ollut erityisen hyvä, mutta ihan menettelevä? Entäpä sen jatko-osan Wrath of the Titans (2012), jota kaikki tuntuvat inhoavan? Gods of Egypt on aika lailla samaa tasoa Wrath of the Titansin kanssa, muttei onneksi ihan yhtä hirveä. Gods of Egypt on nimittäin monin tavoin viihdyttävä elokuva, minkä lisäksi se naurattaa usein - ei leffassa esiintyvien vitsien takia, ne ovat vain myötähäpeällisiä, vaan sen takia kuinka kehno teos on kyseessä. Parhaimmillaan elokuva on, kun se ei ota itseään liian vakavasti ja kulkee nopeatempoisella seikkailuhengellä eteenpäin. Silloin kun näyttelijöillä tuntuisi olevan hauskaa, niin myös katsoja nauttii olostaan. Tai noh, ei nauti, vaan lähinnä unohtaa hetkeksi päässään tekemänsä listan kaikista asioista, joita olisi kivempi tehdä kuin katsoa Gods of Egyptiä. Kuitenkin lähes kaikki elokuvan "hyvätkin" asiat ovat huonoja tai vähintäänkin hölmöjä, jolloin leffa ei ole koskaan parempi kuin ihan kiva. Mukana on naurettavan toimivia juttuja siellä täällä, mutta siihen se jääkin. Jo leffan ensimmäisten minuuttien aikana tietää, että kaikki ei ole kunnossa. Gods of Egyptin suurin ongelma on sen pituus. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mikä on aivan liian kauan tällaiselle teokselle. Jos tässä edes yritettäisiin tehdä jotain muuta kuin kallista B-leffaa, niin pituus olisi jokseenkin ymmärrettävä. Tällainen teos ei saisi lain mukaan olla pidempi kuin puolitoista tuntia, sillä jokainen lisäminuutti voi aiheuttaa katsojalle henkisiä traumoja. Puolitoista tuntia on melkein kuin raja sille, kuinka pitkään kehnoa elokuvaa kykenee katsomaan, ainakin omalla kohdallani. Vaikka viimeisen puolen tunnin aikana ruudulle pamautellaankin ties mitä jättimörköjä ja jumalrobotteja taistelemassa toisiaan vastaan, niin viihdyttävyysarvo alkaa laskea kohti nollaa. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen hyviä tai mukaansatempaavia, ne vain ovat mukana, koska on pakko. Ne ovat niin yliampuvia, ettei niistä voi edes nauttia enää. Ei siinä mitään, jos ne olisivat oikeasti eeppisiä, jolloin katsojan kaikki karvat olisivat ihmetyksestä pystyssä, mutta kun ne ovat vain typeriä ja myötähäpeää aiheuttavia. Hirveintä ja idioottimaisinta oli kuitenkin Ra'n käymä taistelu Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chestin (2006) Krakenilta näyttävää pilvimonsteria vastaan. Yllätyksekseni kaikkein parasta koko elokuvassa oli Bekin ja Zayan rakkaustarina. Kaikki taistelut tuntuivat vain pitkittävän tiedon saamista siitä, miten nuorelle parille käy. Loppujen lopuksi koko suurella taistelulla Egyptin herruudesta ei ole mitään väliä, kun haluaisi nähdä todellista rakkautta. Ja arvatkaapa vain, painottuuko leffa enemmän rakkaustarinaan vai katsojan älykkyysosamäärää laskevaan toimintaan? Annan vihjeen: se on se jälkimmäinen vaihtoehto. Katsojan älykkyysosamäärää laskevan teoksen ohjauksesta vastaa Alex Proyas, joka on tehnyt aiemmin mm. viihdyttävän I, Robotin (2004) ja ihan menevän jännityspätkä Knowingin (2009). Proyas ei selvästi tiedä, minkä takia nuo kaksi teosta toimivat ja onkin kadonnut suuruudenhulluuteen, luullensa tehneen erittäin eeppisen ja huikean mestariteoksen. Hän luultavasti todella uskoo tehneensä hyvän elokuvan, sillä murska-arvioiden ilmestyessä hän haukkui kaikkia leffaa kritisoineita. Vaikea sanoa kuinka moni muu Gods of Egyptiä tehnyt oikeasti uskoi projektiin. Luulisi, että jo Matt Sazaman ja Burk Sharplessin surkea käsikirjoitus olisi pistänyt hälytyskellot soimaan niille, joita pyydettiin tuotantoon mukaan. Noh, sentään leffasta löytyy hyviä kuvia... joista tosin jokaista on muuteltu digitaalisesti. Taustakankaan käytön huomaa todella usein, minkä lisäksi leffa on visuaalisesti kökkö. Tietokonehirviöt ja -robotit eivät ole millään lailla vakuuttavia, vaan lisäävät myötähäpeän määrää. Visuaalisesti hienointa oli, miten monistuva Thoth oli toteutettu, mutta muuten efektit näyttävät siltä, että ne kuuluisivat 2000-luvun ensimmäisten vuosien leffoihin. Äänitehosteet ovat onneksi toimivia. Valitettavasti säveltäjä Marco Beltram ei ole edes yrittänyt luoda mitään uutta, vaan suurin osa melodioista on lähes suoraan kopioitu muista teoksista. Useaan otteeseen elokuvan aikana yritinkin miettiä, mistä leffoista musiikit olivat ryöstetty?
Yhteenveto:Gods of Egypt on kehno ja aivan liian pitkä elokuva. Parhaimmillaan leffa on, kun se ei ota itseään liian vakavasti, mutta valitettavasti tekijät ovat kokeneet olevansa mukana jossain oikeasti eeppisessä, jolloin se on lähinnä tahattoman koominen. Myötähäpeän määrä on suuri, minkä lisäksi mukana on todella paljon typeriä ja katsojia tyhmentäviä hetkiä. Käsikirjoitus on kuraa, tehosteet ovat huonoja, musiikit on muualta ryöstetty ja hahmot eivät ole kovin kiinnostavia. Gerard Butler on osuva valinta rooliinsa, mutta muiden kohdalla lähinnä ihmettelee, miten he päätyivät mukaan tähän? Etenkin Geoffrey Rush -raukka, voi poloista! Onneksi mukana on joitain toimivia hetkiä, eikä kyseessä ole vime vuoden huonoin elokuva, vaikka kymmenen huonoimman joukkoon se pääsee. Gods of Egyptiä ei voi oikein suositella kenellekään. Nekin jotka pitävät B-roskaleffoista, eivät luultavasti nauti tästä, sillä tämä tuntuu liian ison luokan teokselta. Ainoa syy, miksi tämä pitäisi nähdä, on jos haluaa tietää, kuinka huono elokuva oikeasti onkaan. Jatko-osan vaaraa ei taida olla, kun ensimmäinenkään osa ei menestynyt.
Kirjoittanut: Joonatan, 10.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Gods of Egypt, 2016, Pyramania, Summit Entertainment, Mystery Clock Cinema, TIK Films, Thunder Road Pictures
