Arvostelu: Black Panther: Wakanda Forever (2022)

BLACK PANTHER: WAKANDA FOREVER

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Letitia Wright, Danai Gurira, Lupita Nyong'o, Angela Bassett, Winston Duke, Dominique Thorne, Tenoch Huerta, Martin Freeman, Michaela Coel, Florence Kasumba, Mabel Cadena, Alex Livinalli ja Julia Louis-Dreyfus

Genre: toiminta, scifi, fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Black Panther: Wakanda Forever on Marvelin elokuvauniversumin 30. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon Black Pantheriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1966. Hahmon tehtyä elokuvadebyyttinsä ensin Captain America: Civil Warissa (2016), hahmon ensimmäinen oma elokuva Black Panther (2018) osoittautui kriitikoiden kehumaksi jättimenestykseksi, joka onnistui jopa nappaamaan parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Hahmo esiintyi myös elokuvissa Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019), sekä animaatiosarjassa What If...? (2021-), samaan aikaan kun ensimmäisen leffan ohjaaja Ryan Coogler ryhtyi suunnittelemaan hahmolle toista sooloelokuvaa. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat elokuussa 2020, kun päänäyttelijä Chadwick Boseman kuoli paksusuolen syöpään. Bosemanin syövästä tietämättömät elokuvantekijät alkoivat suunnitella jatko-osaa täysin alusta, pohtien, korvaisivatko he Bosemanin uudella näyttelijällä. Tähän ei kuitenkaan päädytty ja kun Coogler oli saanut uuden käsikirjoituksen valmiiksi, kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021. Niissä koettiin useita vaikeuksia, näyttelijä Letitia Wrightin loukkaantuessa stunt-kohtauksen aikana ja joutuessa pitkäksi aikaa sairaalaan, sivunäyttelijä Dorothy Steelin kuollessa vanhuuteen, kuvattuaan vain osan kohtauksistaan, minkä lisäksi koronarajoitusten tiukentuessa englantilainen Wright koki ongelmia palata takaisin Yhdysvaltoihin kuvauksiin, sillä hän ei ollut Yhdysvaltojen kansalainen, eikä hän ollut ottanut koronarokotetta. Kuvaukset jouduttiinkin pistämään jäihin pariksi kuukaudeksi ja elokuvan ensi-iltaa siirrettiin muutamalla kuukaudella eteenpäin. Tämän vuoden tammikuussa Wright pääsi palaamaan kuvauksiin, elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Black Panther: Wakanda Forever saa ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen innoissani leffasta, useammasta syystä. Bosemanin kuolema laski kiinnostustani jatko-osaa kohtaan, eivätkä trailerit säväyttäneet. Lisäksi tänä vuonna on ilmestynyt jo niin monta Marvel-leffaa ja -sarjaa, että ähky on ehtinyt iskeä. Kävin toki silti katsomassa Black Panther: Wakanda Foreverin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Wakandan kansa yrittää toipua kuningas T'Challan kuolemasta, kun he saavat vastaansa uuden uhkan, merenalaisen Talokan-kuningaskunnan ja tätä johtavan Namorin.

Black Pantheria, eli Wakandan kuningas T'Challaa aiemmissa Marvel-elokuvissa näytelleen Chadwick Bosemanin menehdyttyä syöpään, jatko-osa täytyi kirjoittaa uusiksi. Pitkän pohdinnan jälkeen Marvel Studiosilla päätettiin, ettei Bosemania korvattaisi uudella näyttelijällä ja niinpä myös hänen hahmonsa T'Challa kuolee jo elokuvan ensiminuuteilla. Muuten lähes kaikki ykkösleffasta tutut näyttelijät tekevät paluut rooleihinsa. Angela Bassett tarjoaa vahvan roolityön kuningatar Ramondana ja Letitia Wright nousee onnistuneesti uudeksi keulakuvaksi tekniikkataituri Shurina, jotka tietty surevat rakkaan poikansa/veljensä menehtymistä ja pohtivat uutta paikkaansa Wakandassa. Danai Gurira on jälleen uskottava soturi Okoyen roolissa, kun taas Lupita Nyong'o loistaa lähes puolet leffasta poissaolollaan, hänen hahmonsa Nakian lähdettyä Wakandasta Thanosin sormiennapsautuksen jälkeen. Winston Duke saa enemmän ruutuaikaa soturi M'Bakuna ja mukaan mahtuu myös Martin Freeman CIA-agentti Everett Rossina, joka päätyy jälleen auttamaan wakandalaisia, kun uusi vaara uhkaa maata. Näyttelijäkaarti suoriutuu osittain jopa paremmin rooleistaan kuin viimeksi ja kaikki ovat selvästi halunneet tehdä kunniaa Bosemanille ja pistää itsensä likoon niin, että Boseman olisi varmasti ylpeä aikaansaannoksesta.

     Uusina Marvel-tulokkaina elokuvassa nähdään Tenoch Huerta salaperäisen merenalaisen kuningaskunnan, Talokanin johtajana, Namorina, sekä Dominique Thorne nuorena nerona Riri Williamsina, joka rakentelee omaa Iron Mania matkivaa haarniskaansa ja joka saa ensi vuonna oman televisiosarjan Disney+ -palveluun, Ironheartin (2023). Namor on erinomaisesti rakennettu vastustaja, joka ei kuitenkaan tunnu suoranaiselta pahikselta. Jo ensimmäisessä Black Panther -elokuvassa katsoja pystyi ymmärtämään Michael B. Jordanin esittämää Killmongeria, vaikka olikin hahmoa vastaan ja tässä leffassa tapahtuu samaa, mutta vielä voimakkaammin. Katsoja ymmärtää täysin Namorin tavoitteet ja huolet. Huerta on nappivalinta osaan ja niin on myös Thorne, joskin hänen hahmonsa tuntuu paikoitellen ylimääräiseltä. Ririllä on kyllä selvä paikkansa tarinassa, mutta samalla hahmon mukanaolo vaikuttaa tapahtuvan vain, jotta katsojat tietäisivät hahmot ennen kuin hän saa oman sarjansa.

Jos olet ajatellut käydä katsomassa Black Panther: Wakanda Foreverin, minulta löytyy kaksi suositusta (sen lisäksi, että olet toki katsonut ykkösleffan ennen tätä): ota mukaan nenäliinoja ja käy vessassa ennen elokuvaa. Ensimmäinen suositus sen takia, että kun Bosemanin kuolema otetaan huomioon tarinassa T'Challankin poismenolla, iskee leffa jo ensiminuuteillaan katsojan tunteisiin. Hautajaiskohtaus on vaikuttava ja omat kyynelkanavani meinasivat aktivoitua, kun Marvel Studiosin logo saapuu ruutuun kaikessa hiljaisuudessa, toimien kunnianosoituksena Bosemanille ja korvaamalla muut sankarit kuvilla ja pätkillä T'Challasta. Herkistelyä on luvassa myöhemminkin, mutta ei elokuva mitään surussa vellomista kuitenkaan ole.

Vessasuositukseni taas tulee siitä, että kyseessä on Marvelin elokuvauniversumin toiseksi pisin leffa kolmituntisen Avengers: Endgamen jälkeen. Black Panther: Wakanda Foreverilla on kestoa yli 2 tuntia ja 40 minuuttia, mikä tuntui minusta etukäteen luotaantyöntävältä ajatukselta. Suureksi yllätyksekseni elokuva ei kuitenkaan tunnu niin pitkältä, vaikka se etenee varsin rauhallisesti. Puolenvälin paikkeilla parissa kohtaa syntyy sellainen tunne, että leffa voisi vähän ripeyttää tahtiaan, mutta kun lopputekstit pärähtivät ruutuun, ensireaktioni oli: "oho, nytkö tämä jo loppui?" Elokuvan tarina on pääosin niin hyvin rakennettu, että meininkiin uppoutuu täysin.

Lähiaikoina ilmestyneitä Marvel-projekteja on kritisoitu siitä, kuinka huumoripainotteiseksi meno on muuttunut. Mielestäni oikein mainio ja lystikäs Thor: Love and Thunder (2022) sai erityisen paljon ryöpytystä tästä. Nämä kritisoijat ovat varmaan tyytyväisiä Black Panther: Wakanda Foreveriin, sillä vaikka vitsejä on ujutettu muutamia mukaan, on leffa pääasiassa vakava ja dramaattinen. Itse olen pitänyt siitä, että tämän vuoden Marvel-filmit ovat olleet selvästi erilaisia toisistaan, Doctor Strange in the Multiverse of Madnessin (2022) sisältäessä magiaa ja kauhuelementtejä, Thor: Love and Thunderin viedessä katsojan humoristiselle avaruusmatkalle ja nyt Black Panther: Wakanda Foreverin ollessa maanläheinen, vakavamielinen ja aika poliittinenkin teos.

Osalle katsojista elokuvan rauhallinen eteneminen, vakava draama ja poliittinen aspekti aiheuttavat varmasti närää, mutta itse pidin näkemästäni - etenkin kun nämä puolet ovat hyvin hoidettuja filmissä. Eri valtioiden vastakkainasettelu on todella onnistuneesti rakennettu ja konflikti muuttuu entistä kireämmäksi leffan edetessä. Katsoja ymmärtää Wakandaa, joka pohtii, oliko julkisuuteen astuminen hyvä päätös ja katsoja ymmärtää myös Talokania, joka pelkää, että heidänkin salaisuutensa vuotaisi ihmiskunnan tietoisuuteen. Näitä kahta fiktiivistä maata ja heidän johtajiaan peilaillaankin oivaltavasti toisiinsa. Elokuvasta löytyy varsin ajankohtaista sanottavaa, kun siinä kritisoidaan valtionjohtajien tapaa asettaa rauhanomaiset kansalaisensa tuhon keskelle, selvitellessään omia ongelmiaan.

Leffasta löytyy kuitenkin heikkoutensa ja puolivälin pienen takeltelun lisäksi koin, että toimintakohtaukset olisivat ajoittain kaivanneet enemmän potkua. Elokuvan keskivaiheilla nähdään pari mainiota taistelua, mutta loppuhuipennus jäi mielestäni hieman vaisuksi, vaikka siinä juuri pistetäänkin näiden kahden fiktiivisen valtion armeijat vastakkain. Finaali on osittain kömpelösti pistetty kasaan ja ajoittain tuntuu siltä, että välistä puuttuu palasia. Jo ensimmäisellä Black Panther -leffalla oli vaikeuksia lopputaistelunsa kanssa. Näyttääkin siltä, että ohjaaja Ryan Coogler hallitsee paljon paremmin tarinankerronnan, näyttelijäohjauksen ja draamapuolen kuin isot efektipainotteiset taistot. Itseäni jäi myös hieman harmittamaan, kuinka vähän talokanilaiset hyödyntävät mereneläviä. Kenties tekijät pelkäsivät, että elokuva alkaisi muistuttamaan liikaa DC Comicsin sarjakuviin perustuvaa, muutaman vuoden takaista Aquaman-leffaa (2018), jos Namor ja kumppanit vaikkapa ratsastaisivat taisteluun hailla.

Black Panther: Wakanda Forever on tyylikkäästi, paikoitellen jopa kauniisti kuvattu elokuva. Wakandaa ja Talokania esitellään ja ihastellaan niiden koko komeuksissa suurilla laajakuvilla. Välillä kamera kiertää pitkiä pätkiä hahmojen rinnalla, ja valojen ja värien käyttö on myös oivallista otoksissa. Lavasteet ovat mainiot, asut upeat ja maskeerauksetkin hienot. Erikoistehosteiden taso on tosin aika vaihtelevaa. Jotkut efektit ovat näyttäviä, kun taas toiset hieman keskeneräisen näköisiä. Taustakankaan käyttö on myös selvää useissa kuvissa. Äänimaailma jylisee voimakkaasti, oli kyse sitten ääniefekteistä tai Ludwig Göranssonin säveltämistä musiikeista.

Yhteenveto: Black Panther: Wakanda Forever on erittäin mainio elokuva ja kunnianosoitus Chadwick Bosemanin muistolle. On vaikea olla miettimättä, millainen filmistä olisi potentiaalisesti tullut Bosemanin kanssa, mutta Ryan Coogler on haastavasta tilanteesta huolimatta onnistunut kynäilemään toimivan elokuvan, joka jatkaa Wakandan tarinaa sulavasti ja imaisee tällaisenaan toimivasti mukaansa. Niinkin toimivasti, että päälle kahden ja puolen tunnin kesto kulkee yllättävän nopeasti. Vastakkainasettelu Wakandan ja Talokanin välillä on vahvasti rakennettu ja kumpaakin puolta ymmärtää hyvin. Namor toimii oivana vastustajana, jota on vaikea leimata suoranaiseksi pahikseksi, sillä hänen motiivinsa ovat niin ymmärrettävät. Näyttelijäkaarti suoriutuu työstään taidokkaasti ja henkilödraama on mainiosti työstettyä. Toimintansa puolesta leffa jää välillä hieman vaisuksi ja etenkin lopputaistelu kaipaisi jotain säväyttävämpää. Elokuva on muuten visuaalisesti hieno, mutta erikoistehosteiden taso ailahtelee läpi leffan. Tiettyine heikkouksineenkin Black Panther: Wakanda Forever on todella hyvä ja onnistuneen herkkä sarjakuvaelokuva, joka toimii luultavasti paremmin hieman varttuneemmille Marvel-faneille rauhallisemman rytminsä, ajankohtaisten teemojensa ja kypsästi kirjoitetun konfliktinsa takia, jättäen tavanomaisemman supersankariviihteen taka-alalle.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Panther: Wakanda Forever, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Precision Aerial Filmworks, Xm2 Pursuit

Arvostelu: Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022)

KUOLEMA NIILILLÄ

DEATH ON THE NILE

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot, Armie Hammer, Emma Mackey, Annette Bening, Letitia Wright, Sophie Okonedo, Jennifer Saunders, Dawn French, Russell Brand, Ali Fazal ja Rose Leslie
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Death on the Nile, eli suomalaisittain Kuolema Niilillä perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -kirjaan vuodelta 1937 ja se on jatko-osa vuoden 2017 elokuvalle Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Pian Idän pikajunan arvoituksen ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että ohjaaja-näyttelijä Kenneth Branagh on alkanut työstämään toista filmatisointia Christien kirjojen pohjalta. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2019, mutta koska Disneyn Fox-kauppojen takia kuvaukset saatiin aloitettua vasta saman vuoden syyskuussa, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään lokakuulle 2020. Koronaviruspandemian ja yhteen elokuvan näyttelijöistä, Armie Hammeriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia leffaa on jouduttu siirtämään parikin kertaa lisää, mutta nyt Kuolema Niilillä saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut lainkaan innoissani elokuvasta, sillä en piitannut Idän pikajunan arvoituksesta. Parin viime vuoden aikana olen ehtinyt useasti unohtaa filmin olemassaolon ja kävinkin katsomassa sen aika skeptisin ennakko-odotuksin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yksityisetsivä Hercule Poirot nauttii lomapäivistään Egyptissä, kun hänet yhtäkkiä vedetään selvittelemään kolmiodraamaa ja tutkimaan murhaa jokilaivalla Niilillä.

Kenneth Branagh palaa legendaarisen etsivä Hercule Poirotin rooliin, eikä vieläkään ihan vakuuta. Branagh on jälleen tahattomankin koominen monikerroksisten viiksiensä ja ylikorostetun aksenttinsa kanssa. Silti joko hän on tässä hieman hillitympi kuin Idän pikajunan arvoituksessa tai sitten olin ehtinyt tottua hänen Poirot-tulkintaansa, sillä Branagh ei häirinnyt samalla lailla kuin viimeksi. Hänen kyseenalaisesti toteutetut viiksensä sen sijaan häiritsivät minua edelleen ja Poirotin ollessa ruudulla, huomasin vähän väliä tuijottavani vain hänen viiksiään. Viiksiin kohdistunut internet-pilkka ei ole jäänyt tekijöiltä huomaamatta ja elokuva käyttääkin ensimmäiset kymmenen minuuttiaan lähinnä perustelemaan Poirotin naamakarvoitusta.

     Branaghin lisäksi myös Tom Batemanin esittämä Bouc tekee paluun Idän pikajunan arvoituksesta, mutta muuten näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Annette Bening nähdään Boucin tiukkapipoisena äitinä Euphemiana. Gal "Wonder Woman" Gadot ja negatiiviseen huomioon joutunut Armie Hammer näyttelevät vastanainutta pariskuntaa Linnet Ridgewayta ja Simon Doylea, kun taas Sex Education -sarjasta (2019-) tuttu Emma Mackey näyttelee Simoniin palavasti rakastunutta Jacqueline de Bellefortia. Jennifer Saunders esittää Linnetin kummitäti Marie Van Schuyleriä ja Dawn French tämän assistenttia, rouva Bowersia. Ali Fazal näyttelee Linnetin serkkua, asianajaja Andrew Katchadouriania, Game of Thrones -sarjan (2011-2019) alkukausilla nähdyn Rose Leslien esittäessä Linnetin apulaista Louisea. Sophie Okonedo nähdään kuuluisana jazz-laulajana Salome Otterbournena ja Black Pantherista (2018) tuttu Letitia Wright tämän sukulaistyttö Rosaliena. Koomikko Russell Brand tekee yllättävänkin vakavan roolin lääkäri Linus Windleshamina. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi ja lähes jokaisesta saadaan jotain irti elokuvan aikana, kun itse kukin päätyy Poirotin epäillyksi.

Huolimatta alun kymmenminuuttisesta mustavalkoisesta prologista diginuorennetun Branaghin ja hömelöiden viiksien selityksen kera, yllätyin siitä, että Kuolema Niilillä onkin ihan pätevä murhamysteerielokuva ja huomattava parannus heikon Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Tästäkin leffasta löytyy omat ongelmansa, kuten turhan pitkä kesto. Varsinkin filmin alkupäässä on reippaasti tiivistämisen varaa. On toisaalta hyvä, että elokuva käyttää aikansa esitelläkseen hahmot kunnolla ennen kuin murha tapahtuu, jotta katsojalla on heti käsitys erilaisista mahdollisista motiiveista tekoon, mutta samalla leffa voisi hypätä nopeammin murhaan, sillä vasta siinä kohtaa elokuva tuntuu oikeasti lähtevän liikkeelle. Filmin toinen puolikas on selvästi parempi kuin ensimmäinen ja sen aikana huomasin epäileväni jatkuvasti eri tyyppiä syylliseksi ennen varsinaista paljastusta.

En ole lukenut Christien kirjaa, enkä ollut tainnut katsoa edes elokuvan traileria, sillä minulle tuli yllätyksenä jopa se, kuka tarinassa murhataan. Tämä loikin omaan katselukokemukseeni miellyttävän jännitteen alkupäästä lähtien, sillä ennen kuin ryhdyin pohtimaan, kuka on murhan takana, minun piti ensin hoksata, kuka tulisi olemaan uhri. Elokuvasta löytyy joitain ihan onnistuneen tiivistunnelmaisia kohtauksia ja varsinkin loppuhuipennus paljastusten kera on mainion jännittävästi rakennettu. Kokonaisuutena Kuolema Niilillä on hieman ontuva paketti, mutta aloin vihdoin nähdä potentiaalia Branaghin yrityksessä luoda Hercule Poirotin ympärille omaa elokuvasarjaansa.

Branaghin ohjaus on taidokkaampaa tällä kertaa, mutta silti toivon, että joku muu ottaisi ohjakset, jos filmille päätetään tehdä jatkoa. Michael Greenin käsikirjoitus toimii, joskin ensimmäistä tuntia olisi voinut tiivistää jo kirjoitusvaiheessa. Teknisiltä ansioiltaan Kuolema Niilillä on myös ailahteleva teos. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, joskin ihmettelin kaiken aikaa päätöstä kuvata Poirotia yläkulmasta. Lisäksi leffaa katsoessa on kiusallisenkin selvää, milloin sitä on kuvattu paikan päällä ja milloin studiossa. Luonnossa kuvatut otokset ovat näyttäviä ja kauniita, mutta kun siirrytään studioon, taustakankaat ja liian kirkkaat spottivalot tekevät elokuvasta välillä jopa visuaalisesti ruman. Asiaa eivät auta leffan heikot, viimeistelemättömiltä näyttävät erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat kuitenkin hienot ja aikaan sopivat. Äänimaailma toimii muuten, mutta leffaan on jostain syystä päätetty lisätä muutamia täysin tarpeettomia äkkisäikäytyksiä eri eläinten kautta. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti, lisäten seikkailun, mysteerin ja muinaisen Egyptin henkeä.

Yhteenveto: Kuolema Niilillä on kelpo murhamysteerielokuva ja selvä parannus laimean Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Kenneth Branagh ei vieläkään ihan vakuuta outojen viiksiensä kanssa Hercule Poirotina - ei, vaikka viiksiä yritetään kuinka perustella filmin alussa. Branagh ajaa kuitenkin asiansa paremmin tällä kertaa ja varsinkin loppupäässä hoitaa tonttinsa niin näyttelijänä kuin ohjaajana kelvollisesti. Muu näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin osistaan. Toteutukseltaan elokuva on aika ailahteleva. Sen rytmityksessä on ongelmia ja filmillä kestää turhan kauan aikaa oikeasti käynnistyä. Lisäksi leffan visuaalinen ilme heittelee, riippuen siitä, mikä kaikki on kuvattu studiossa vihreää kangasta vasten ja heikkojen erikoistehosteiden kera. Leffasta löytyy kuitenkin tarpeeksi onnistumisia, liittyen katsojan epäilysten ovelaan ohjailuun ja tiettyihin jännittäviin hetkiin, jotta se pääsee plussan puolelle. Ei Kuolema Niilillä kovin ihmeellinen teos ole, mutta Idän pikajunan arvoituksen jälkeen koin sen varsin miellyttäväksi yllätykseksi ja tällä kertaa sanonkin, että katson ihan mielelläni jatkoa, jos sellaista tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death on the Nile, 2022, Scott Free Productions, The Estate of Agatha Christie, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Sing 2 (2021)

SING 2

Ohjaus: Garth Jennings

Pääosissa: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Scarlett Johansson, Taron Egerton, Tori Kelly, Nick Kroll, Bobby Cannavale, Halsey, Letitia Wright, Nick Offerman, Pharrell Williams, Chelsea Peretti, Eric André, Garth Jennings, Adam Buxton, Jennifer Saunders ja Bono

Genre: animaatio, musikaali

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin animaatiomusikaali Sing (2016) oli iso menestys, joten elokuvalle ryhdyttiin pian suunnittelemaan jatkoa. Kuitenkin juuri, kun elokuvan työstäminen oli tarkoitus aloittaa oikein tosissaan, tuotanto pistettiin jäihin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesti useampi kuukausi, kunnes projektia pystyttiin jatkamaan ja silloinkin etätyönä. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa 2020, mutta ensi-iltaa jouduttiin siirtämään jopa vuodella eteenpäin. Nyt Sing 2 saapuu leffateattereihin ja itse odotin filmiä positiivisin mielin. Mielestäni ensimmäinen Sing on Illumination-studion paras elokuva ja ilahduin, kun kuulin sen saavan jatkoa. Kävinkin katsomassa Sing 2:n sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Buster Moon tovereineen saa huiputettua ison luokan show-mogulia, Jimmy Crystalia ottamaan heidän avaruusmusikaalinsa uudeksi suuresityksekseen. Herra Crystal ei kuitenkaan tiedä, ettei Busterilta löydy lonkalta heitettyä ideaa enempää, eikä Busterilla todellakaan ole yhteyksiä erakoituneeseen laulajaan, jonka hän on luvannut tähdittävän esitystä.

Lukuun ottamatta Seth MacFarlanen ääninäyttelemää Mike-hiirtä tutut eläinhahmot ensimmäisestä Sing-elokuvasta tekevät paluun uuden esityksensä kera. Koala Buster Moon (Matthew McConaughey) on jälleen esittämässä jos jonkinlaista valhetta puskeakseen itsensä läpi kunnon show-bisnekseen, miettien vasta jälkikäteen tekojensa seurauksia. Busteria seuraavat toiveikkaina usean lapsen porsasäiti Rosita (Reese Witherspoon), punk-rockaava Ash-siili (Scarlett Johansson), herkkäsieluinen gorilla Johnny (Taron Egerton), ujo elefantti Meena (Nick Kroll), sekä yliampuva Gunter-possu (Nick Kroll) - eikä pidä unohtaa Busterin hupsua assistentti-iguanaa Crawlya (elokuvan ohjaaja Garth Jennings). Hahmot ovat edelleen varsin mainioita, mutta harmillisesti leffa ei tee ensimmäisen Singin veroista työtä tasapainotellessaan näiden monien taiteilijasielujen välillä. Jokainen saa omat hetkensä loistaa, mutta heille ei ole kirjoitettu yhtä vahvoja juonikuvioita ja kehityskaaria kuin viimeksi.

     Uusina hahmoina leffassa esitellään tympeä show-moguli Jimmy Crystal (Bobby Cannavale), tämän tytär Porsha (Halsey), kykyjenmetsästäjä Suki (Chelsea Peretti), katutanssija Nooshy (Letitia Wright), tanssiopettaja Kickenklober (Adam Buxton), sekä viisitoista vuotta sitten kuuluisuudesta kadonnut ja erakoitunut laulajatähti Clay Calloway (Bono). Crystal ja Clay ovat uusista hahmoista kiinnostavimmat tapaukset, etenkin kun heistä alkaa paljastua uusia puolia. Muut uudet tuttavuudet ajavat pätevästi asiansa, vaikka samalla he myös lisäävät juonikuvioita, joiden kanssa käsikirjoittajille koituu vaikeuksia tasapainotella. Ääninäyttelijät suoriutuvat läpikotaisin onnistuneesti rooleistaan.

Sing 2 ei onnistu nousemaan ensimmäisen elokuvan tasolle, mutta on se silti varsin pätevä jatko-osa, joka jättää hyvän mielen leffateatterilta poistumisenkin jälkeen. Elokuvalla on tosiaan hieman vaikeuksia pitää sisällään näin monia hahmoja ja tasapainotella kaikkien heidän juonikuvioidensa kanssa (osa kiirehditään, osaan käytetään hieman liikaa aikaa), mutta homma pitää silti mainiosti mukanaan. Tarina kulkee kaikin puolin reippaalla tahdilla eteenpäin. Välillä toivoisi, että jotain pääsisi näkemään enemmän ja esimerkiksi Las Vegasia muistuttava tapahtumakaupunki ihaillaan läpi turhankin vauhdikkaasti. Show pistetään pian aluilleen ja suuri osa ajasta kuluukin sitä harjoitellessa.

Kertomus on äärimmäisen ennalta-arvattava, eikä yllätyksiä mahdu joukkoon, mutta jotenkin kummasti filmi sai minut silti hieman jännittämään, onnistuvatko hahmot yrityksissään. Busterin huijauksen kautta sekaan mahtuu jos jonkinlaista kommellusta ja konfliktia, joita pitää olla selvittelemässä. Pienen jännitteen lisäksi tämä tarjoaa hauskaa huumoria ja muutamaan otteeseen naureskelin oikein makeasti leffan vitseille. Parissa kohtaa elokuva äityy turhankin irrottelevaksi sekoiluksi, mutta onneksi se todellinen loppushow on aidosti vaikuttava. Voi kunpa musikaaliesitykset olisivat todellisuudessakin yhtä hulppeita.

Visuaalisesti Sing 2:a ei millään voi kritisoida. Animaatiojälki on läpikotaisin upeaa ja siitä tekee entistä vaikuttavamman se, että animaattorit hoitivat hommansa pääasiassa kodeistaan käsin etätyönä. Hahmojen turkeista voi erottaa yksittäiset karvat ja taustatkin ovat pullollaan mielettömiä yksityiskohtia. Kaiken kruunaa näyttävä värien ja valojen loiste. Jo ihan vain visuaalisen puolensa vuoksi elokuvaa on ilo katsoa. Tähän kun lisää vielä päälle koko perhettä riemastuttavat kappaleet, niin Sing 2:sta voi nauttia kuka vain. Kappaleiden seasta löytyy biisejä niin nykynuorison idoleilta, kuten mm. Billie Eilishiltä, Ed Sheeranilta, Adelelta ja Shawn Mendesiltä, kun taas vanhempaa yleisöä kosiskellaan esimerkiksi U2:lla, Elton Johnilla ja System of a Downilla.

Yhteenveto: Sing 2 on oikein mainio musiikillinen animaatiokomedia, joka ilahduttaa kaikenikäisiä katsojia. Sen tarina on aika ennalta-arvattava ja käsikirjoittajilla on vaikeuksia tasapainotella monien hahmojen ja heidän juonikuvioidensa kanssa, mutta silti lopputulos viihdyttää pätevästi läpi kestonsa. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta hahmojen onnistumisen puolesta jännittää. Elokuva kulkee reippaasti eteenpäin, eikä tylsiä hetkiä oikeastaan löydy. Sitä jopa toivoo parissa kohtaa, että leffa hiljentäisi vauhtia ja rauhoittuisi esittelemään joitain juttuja enemmän. Hahmot ovat edelleen erittäin hilpeitä tapauksia, joiden haluaa nähdä toteuttavan unelmansa. Itse suuresitys on odotuksen arvoinen spektaakkeli, jota katsoo aidosti ihmeissään. Elokuvan animaatiojälki on erinomaista ja valitut kappaleet varsin oivallisia. Heikkouksistaan huolimatta Sing 2 on riemastuttavaa viihdettä koko perheelle ja näin joulun alla mitä parhain tapa viettää yhteistä aikaa leffateatterissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sing 2, 2021, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Black Panther (2018)

BLACK PANTHER

Ohjaus: Ryan Coogler
Pääosissa: Chadwick Boseman, Lupita Nyong'o, Danai Gurira, Martin Freeman, Letitia Wright, Michael B. Jordan, Andy Serkis, Daniel Kaluuya, Winston Duke, Angela Bassett ja Forest Whitaker
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Black Panther perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan sarjakuvahahmoon Musta Pantteri, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1966 lehdessä "Fantastic Four #52". Vaikka filmi onkin hahmon sooloseikkailu, on se osa isompaa Marvelin elokuvauniversumia. Kyseessä on nimittäin Marvel Cinematic Universen jo kahdeksastoista elokuva! Hahmosta suunniteltiin leffaa jo 1990-luvun alussa, kun Wesley Snipes yritti saada itsensä näyttelemään Black Pantheria. Projektista ei kuitenkaan tullut mitään, joten hahmo teki ensiesiintymisensä vasta vuonna 2016 Marvelin leffassa Captain America: Civil War. Hahmon sooloseikkailun oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2017, mutta suunnitelmat muuttuivat ja filmi siirtyi helmikuulle 2018. Vaikka olen Marvel-elokuvien suuri fani, tästä leffasta en ollut kovin innoissani. Black Panther ei hahmona oikein vakuuttanut minua Civil Warissa ja koska tänä vuonna ilmestyy Marvelin isoin teos koskaan, supersankarit yhdistävä Avengers: Infinity War (2018), tämä tuntui hieman liikaa väliosalta, jonka voisi hypätä yli, jotta pääsisi oikeasti kiinnostaviin juttuihin. En myöskään oikein pitänyt leffan trailereista, vaikka ne ovatkin parantuneet lähempänä ensi-iltaa. Vasta noin viikko sitten kiinnostukseni alkoi heräillä, kun Black Panther näytettiin yhdysvaltalaisille kriitikoille, jotka kutsuivat sitä yhdeksi Marvelin parhaista. Suomalaiskriitikot eivät kuitenkaan vaikuttaneet lämpenevän leffalle, joten menin katsomaan sen ensi-iltapäivänä hieman varautuneena.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n edellisiä elokuvia Avengers: Age of Ultron (2015) ja Captain America: Civil War!

Wakandan uudeksi kuninkaaksi kruunattu T'Challa, eli Black Panther saa vastaansa Erik Killmongerin ja Ulysses Klauen, jotka haluavat paljastaa Wakandan salaisen teknologian maailmalle.

Black Pantherin eli T'Challan rooliin palaa Captain America: Civil Warissa hahmoa esittänyt Chadwick Boseman, joka vakuuttaa katsojan paremmin tässä teoksessa. Se ei tosin ole mikään ihme, sillä kun kyseessä on hahmon oma elokuva, tarina pystyy keskittymään täysillä juuri tähän hahmoon ja tekemään hänestä lähestyttävän ja pidettävän. T'Challa on siinä mielessä hyvin erilainen supersankari, että maansa puolustamisen lisäksi hänen täytyy myös johtaa sitä ollessaan kuninkaallinen. Hahmon täytyykin filmin aikana pohtia sekä sitä, mikä on oikein sankarina, että myös sitä, mikä on oikein kuninkaana. Bosemanilta löytyy tarvittavaa arvokkuutta kuninkaan rooliin, sekä osuvaa potentiaalia supersankariksi - kunhan katsojana pääsee yli hänen voimakkaasta korostuksestaan.
     Sen lisäksi, että elokuvaa hehkutettiin etukäteen paljon sen takia, että sen näyttelijät koostuvat pääasiassa mustista, on siitä myös hehkutettava, että useampi tärkeä sivuhahmo on jollain tapaa voimakas nainen. Black Pantherin kanssa liikkuu nimittäin Wakandan hurjin soturi Okoye (Danai Gurira), joka näyttää hyvin nopeasti, ettei hänelle kannata sanoa vähänkään pahasti. Tylystä ja tympeästä luonteestaan huolimatta Okoye on helposti pidettävä hahmo, joka puolustaisi kuningastaan ja maataan kuolemaan saakka. T'Challan sisko Shuri (Letitia Wright) on nuori, mutta äärimmäisen nokkela ja älykäs, minkä takia hän onkin päässyt suunnittelemaan Wakandan aseita, sekä huipputeknologisia pukuja pääsankarille. 12 Years a Slavesta (2013) parhaan naissivuosa-Oscarin voittanut Lupita Nyong'o taas näyttelee T'Challan entistä rakasta Nakiaa, joka ei aluksi vaikuta mitä erityisimmältä taistelijalta, mutta joka onneksi pääsee myös tositoimiin. Ja sitten on myös T'Challan äiti (Angela Bassett), joka on voimakas siinä mielessä, että hänellä on paljon valtaa kuningattarena. Harmillisesti hahmo ei esiinny filmissä kovin paljoa. Näyttelijät tekevät kuitenkin oivaa työtä.
     Filmin pahikset ovat tosiaan Michael B. Jordanin näyttelemä Erik Killmonger ja Andy Serkisin esittämä Ulysses Klaue, joista jälkimmäinen nähtiin jo lyhyesti Avengers: Age of Ultronissa. Sen kohtauksen myötä häneltä repeytynyt käsi on päivittynyt tyylikkääseen robottikäteen, jonka voi hauskasti muuttaa lasertykiksi. Klaue on muutenkin hilpeä heppu ja Serkis on mainio raa'alta vaikuttavana asekauppiaana. Myös Jordan on hyvä Killmongerina, miksi onkin sääli, että leffa unohtaa hänet esittelykohtauksen jälkeen lähes tunniksi. Kun hahmo vihdoin palaa takaisin tarinaan, ehdin jo unohtaa hänen olevan mukana. Killmongerille on luotu onnistunut perustelu sille, miksi hän toimii miten toimii, mutta selityksille ja hahmon rakentamiselle olisi pitänyt antaa pari kohtausta lisää aikaa. Kyseessä on niitä harvoja pahiksia, joiden puolelle katsojana voisi kääntyä, jolloin katsoja pistetään miettimään, kumpi tässä tilanteessa onkaan oikeassa ja kumpi väärässä, eli kumpi on hyvä ja kumpi paha. Siksi on suuri sääli, että liialla kiirehtimisellä hahmo kadottaa potentiaaliaan.
     Elokuvassa nähdään myös Martin Freeman Captain America: Civil Warista tuttuna CIA-agentti Rossina, joka saa yllättävän paljon ruutuaikaa; Get Outista (2017) tuttu Daniel Kaluuya Wakandan rajaheimon päällikkö W'Kabina, Winston Duke vuorilla asuvan jabari-heimon päällikkö M'Bakuna, sekä hukkaan heitetty hieno Forest Whitaker jonkinlaisena Wakandan viisaana vanhana miehenä. Stan Lee tekee tietty perinteisen cameonsa.

Kun sanoin, että elokuva keskittyy täysillä itse Black Pantheriin, niin tarkoitan myös, että se keskittyy täysillä omaan tarinaansa, eikä erityisemmin pohjustele tulevia tapahtumia tai keksi viittauksia muihin Marvel-seikkailuihin. Tavallaan tämä on hyvä ratkaisu, sillä Black Panther ei hahmona ole mitä tunnetuin, mutta samalla sen aiemmista Marvel-elokuvista poikkeava maailma saa sen tuntumaan hieman irralliselta muusta leffauniversumista. Tuttuja Marvel-juttuja on kuitenkin tarpeeksi, jotta sen voi helposti mieltää osaksi suurempaa kokonaisuutta. Luvassa on esimerkiksi vauhdikkaita toimintakohtauksia, joista parasta antia on ehdottomasti tyylikäs autotakaa-ajo eteläkorealaisen Busan-kaupungin kaduilla. Filmi ei ole mitä toiminnallisin supersankariteos, mutta loppuun on kuitenkin saatu mukaan iso huipennus. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään Guardians of the Galaxy Vol. 2:n (2017) ylimassiivisen lopputaistelun kokoinen "koko maailma voisi räjähtää" -homma, mikä on suuri huojennus, sillä sehän täytyy säästää vasta tulevaan Avengers: Infinity Wariin. Valitettavasti viimeinen nyrkkitappelu sankarin ja pahan välillä ei ole erityisen kiinnostava, mutta toiminta jaksaa silti viihdyttää. Taistelujen lisäksi Marvel lupailee tietty myös huumoria, mitä löytyy tottakai tästäkin leffasta. Black Panther ei ole mitenkään erityisen hauska elokuva, mutta muutamaan otteeseen se onnistuu tarjoamaan kelpo naurut.

Filmiin on onnistuttu myös lisäämään juttuja, mitkä pistävät katsojan pohdiskelemaan. Wakanda nimittäin omistaa paljon hurjempaa teknologiaa kuin mikään muu paikka maailmassa, mutta maa pitää tiedon salaisuutena. Elokuvassa T'Challan täytyykin miettiä, onko oikein, että Wakanda pitää omana tietonaan teknologian, jolla voisi lopettaa sotia ja parantaa vakavia sairauksia, mikä saa katsojankin pohtimaan. Vastaus ei ole helppo, sillä kuten wakandalaiset uskovat vahvasti, teknologiaa voisi väärissä käsissä käyttää maailman sortamiseen ja tuhoamiseen. Sitä pohtivat hetket ovat erittäin mainioita, minkä lisäksi leffa sisältää viihdyttävää toimintaa ja hauskoja juttuja. Silti elokuvasta jää uupumaan jotain. Wakanda on vaikuttavasti erilainen paikka kuin mitä Marvelissa on aiemmin nähty. Mutta sitä ei jotenkin tutkita tarpeeksi. Siinä missä elokuva tarjoaa hyviä kohtia, se tarjoaa myös hieman keskinkertaisempia. Muutamaa yksittäistä kohtausta lukuunottamatta Black Panther ei onnistu tarjoamaan minulle sitä "hei vau" -fiilistä, mikä on itselleni tärkeää supersankarileffoissa. Se ei ole lähes koskaan erityisen ihmeellinen elokuva. Suoraan sanottuna sen erityisyys syntyy siitä, että lähes kaikki sen näyttelijät ovat mustia. Kaikki ajattelevat tätä, mutta harva sanoo sen ääneen. Onhan se toki hienoa nähdä niin tapahtuvan, etenkin kun elokuvan näyttelijät ovat hyviä, mutta mielestäni tämä olisi tarvinnut jotain muutakin erityistä. Tiedän jo nyt, että tämä on itselleni yksi Marvelin unohdettavimmista teoksista. Voi tosin olla, että asiaan vaikuttaa voimakkaasti se, että juuri ennen Black Pantheria näin Pixarin Cocon (2017), joka oli mielestäni aivan mielettömän huikean upea teos, joten vaikka tämä on hyvä elokuva, ei se tuottanut sitä reaktiota, minkä toivoin. Ainoa innostukseni hetki oli nähdä Marvelin logo valkokankaalla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ryan Coogler, joka on tehnyt pääasiassa hyvää työtä filmin parissa. Harmillisesti hänen ja Joe Robert Colen käsikirjoitus jättää toivomisen varaa ja sitä olisi voinut muokata vielä pariin otteeseen ennen kuvauksia. Leikkausvaiheessa elokuva kaipaisi välillä tiivistämistä ja välillä lisää aikaa kertoakseen tietyistä hahmoista enemmän. Toimintakohtaukset ovat hieman liian nopeatempoisesti leikattuja, jolloin niistä on muutamassa kohtaa vaikea saada selvää. Black Panther on kuitenkin hyvin kuvattu ja jopa yökohtaukset on valaistu toimivasti. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä wakandalaisten kanssa, minkä lisäksi lavastustiimi on luonut tyylikkään maailman, jossa yhdistyvät perinteisemmät afrikkalaiset kulttuurit ja futuristisuus. Visuaaliset tehosteet ovat usein hienot, mutta esimerkiksi sarvikuonot ovat aika digitaalisen näköiset. Äänimaailma on kuitenkin hienosti toteutettu ja säveltäjä Ludwig Göransson on tehnyt loistotyötä musiikkien parissa. Marvel-leffoissa heikkoutena on usein se, että niiden musiikit vain jumputtavat tylsinä taustalla, eivätkä korostu tarpeeksi, mutta tässä leffassa ne huomaa jatkuvasti.

Yhteenveto: Black Panther on kelpo supersankarifilmi, joka jää kuitenkin kauas taakse, kun sitä vertaa Marvelin elokuvauniversumin moniin muihin teoksiin. On mahtavaa nähdä tällaisessa leffassa paljon mustia näyttelijöitä (jotka ovat kaikki hyviä - etenkin pääosassa nähtävä Chadwick Boseman), sekä vahvoja naishahmoja, mutta itse tarinankin pitäisi toimia ja tässä tapauksessa näin ei harmillisesti täysin tapahdu. Paikoitellen filmi tuntuu oudon hidastempoiselta, kun taas välillä se kiirehtii hahmojensa kanssa ihan liikaa. Esimerkiksi Killmonger voisi helposti olla yksi Marvelin parhaista pahiksista, jos hänelle olisi annettu enemmän ruutuaikaa. Hänen ollessa poissa hieman alle tunnin ajan, Andy Serkisin Ulysses Klaue toimii mainiona korvikkeena, muttei hänestäkään saa paljoa irti. Elokuva saa katsojan onnistuneesti pohtimaan, tekevätkö wakandalaiset oikein salatessaan teknologiansa, minkä lisäksi se viihdyttää usein, kuten myös naurattaa. Silti siitä puuttuu Marvel-teosten ihmeellisyys ja loppujen lopuksi se tuntuu vain väliosalta, joka on pitänyt tehdä, ennen kuin päästään vihdoin leffauniversumin pääteokseen, Avengers: Infinity Wariin. Suosittelen kuitenkin Black Pantheria kaikille siitä vähänkin kiinnostuneille, enkä vain supersankarileffojen ja Marvel-filmien ystäville. Tästä arvioidaan jo nyt isoa hittiä, mikä on tärkeää, jotta tällaisia teoksia voisi tulla lisääkin. Toivottavasti seuraavassa mustien supersankarileffassa olisi astetta parempi tarina ja rytmitys. Black Pantherin jatko-osa on jo nyt suunnitteilla, minkä lisäksi hänet ja Wakanda nähdään jo parin kuukauden päästä Infinity Warissa, mitä en malta odottaa enää! Tuttuun Marvel-tapaan lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Harmi vain, ettei kumpikaan niistä erityisemmin pohjusta tulevan Avengersin tapahtumia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Black Panther, 2018, Marvel Studios, Walt Disney Pictures