Näyttelijät: Pedro Pascal, Brendan Wayne, Lateef Crowder, Jeremy Allen White, Sigourney Weaver, Steve Blum, Jonny Coyne, Matthew Willig, Martin Scorsese ja Dave Filoni
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12
Star Wars -saagaa laajentava The Mandalorian -suoratoistosarja nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2019. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Sarjan luoja Jon Favreau ja Dave Filoni ryhtyivät kirjoittamaan neljättä kautta, mutta kun Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakot alkoivat vuonna 2023, suunnitelmat muuttuivat. Neljännen kauden sijaan kaksikko päättikin tehdä elokuvan hahmoista. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 ja nyt The Mandalorian and Grogu on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon The Mandalorianin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta mielestäni kolmas kausi oli aikamoinen pettymys. Odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet matalat, mutta kävin silti uteliaana katsomassa The Mandalorian and Grogun pian sen ilmestyttyä.
Mandalorialaisen ja Grogun auttaessa Uutta Tasavaltaa tuhoamaan Imperiumin rippeet, kaksikko lähtee etsimään Jabba Huttin poikaa Rottaa, arvokasta tietoa varten.
Mandalorialainen Din Djarin ja hänen vihreä oppipoikansa Grogu tekevät jälleen paluun. Päihitettyään pahan Moff Gideonin (Giancarlo Esposito) sarjansa kolmannen kauden lopuksi, kaksikko on ajautunut töihin Uudelle Tasavallalle, joka yrittää kitkeä Imperiumin viimeisetkin rippeet, turvatakseen galaksin tulevaisuuden. Mando ja Grogu ovat tutut omat itsensä ja edelleen mahtava parivaljakko kaikessa epätavallisuudessaan. Mando on jämpti palkkasoturi, kun taas Grogua kiinnostaisi enemmän napostelu ja leikkiminen. Nuorukainen on kuitenkin tarpeen vaatiessa valmis käymään tositoimiin. Pedro Pascal saa usein kaiken kunnian Mandalorialaisen esittämisestä, mutta leffaa katsoessa pitää kyllä erityisesti kehua puvussa oikeasti häärääviä Brendan Waynea ja Lateef Crowderia. Grogu puolestaan on edelleen toteutettu ihastuttavan vanhanaikaisesti animatroniikkanukkena.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Mandon pomona toimiva Ward (Sigourney Weaver), Star Wars: The Clone Wars -animaatioleffasta (2008) tuttu Jabba Huttin poika Rotta (äänenä Jeremy Allen White), Star Wars: The Clone Wars -animaatiosarjasta (2008-2020) tuttu palkkionmetsästäjä Embo, sekä Star Wars Rebels -animaatiosarjasta (2014-2018) tuttu Zeb (Steve Blum). Vaikka on mahtavaa nähdä Alien-elokuvista (1979-) tuttu Weaver nyt myös Star Warsin puolella, jää hänen hahmonsa aika tylsäksi. The Bear -sarjasta (2022-2026) tuttu White taas menee hukkaan Rottana, etenkin kun näyttelijän ääntä on jälkikäteen muutettu niin paljon, ettei häntä tunnista. Sen sijaan ilahduttavaa on kuulla itse ohjaaja Martin Scorsese erään kauppiasolio Hugon äänenä.
The Mandalorian and Grogu on juuri sitä, mitä siltä voikin etukäteen odottaa - yksi nimikkohahmojen seikkailuista muiden joukossa, mutta tällä kertaa elokuvan muodossa televisiosarjatuotantokauden sijaan. Päähenkilöt Mandalorialainen ja Grogu ovat niin mainioita, että heitä toisaalta seuraisi mielellään, vaikka kyse olisi vain hahmojen kauppareissusta, johon Grogu varmasti keksisi omat metkunsa sekaan. Samalla ei kuitenkaan voi olla kummastelematta, että miksi hahmot oli juuri nyt pakko siirtää Disney+ -palvelusta ihan IMAX-kankaille asti ja vieläpä näin yhdentekevän tarinan kanssa? Kyse kun tosiaan on vain yhdestä tehtävästä muiden joukossa.
Jon Favreaun, Dave Filonin ja Noah Kloorin työstämä käsikirjoitus antaa lähinnä vain raamit sille, että Mandoa ja Grogua voidaan pistää keskelle erilaisia ongelmia, oli kyse sitten taistelusta AT-AT -kävelijöitä vastaan lumisella vuorenrinteellä, gladiaattoriareenasta erilaisten hirviöiden kera tai vauhdikkaista takaa-ajoista avaruusaluksilla. Jos jotain, niin leffan toimintakohtaukset ja miljööt ovat sopivan erilaisia toisistaan, eikä leffa pelkää täyttää ruutua mitä erikoisemmilla olioilla, roboteilla ja maisemilla.
Eikä kolmikon teksti täysin onneton olo ja asiaa ehdottomasti auttaa Favreaun taito viihdeleffojen ohjaajana, minkä ansiosta varttia päälle parituntinen vierähtää pääasiassa mukavan nopeasti. Käsikirjoitus sisältää myös hyviä lähtökohtia kiinnostaville teemoille, jotka jäävät kuitenkin hieman puolitiehen. Mando alkaa pohtia, että Grogu tulee elämään satoja vuosia pidempään kuin hän, eikä hän voi olla ikuisesti tämän turvana, minkä lisäksi on kiinnostavaa kuulla Rotta Huttin mietteitä siitä, ettei hän halua olla kuin häikäilemätön gangsteri-isänsä. Nämä ovat hyviä aiheita, mutta ne jäävät lopulta aika pinnallisiksi.
Teknisestikin The Mandalorian and Grogu on hieman ailahteleva, mutta jää kuitenkin plussan puolelle. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on oivallisia lavasteita ja hienoja asuja. Nukkeina ja käytännön tehosteina toteutetut olennot ovat hienoja ilmestyksiä, mutta tietokone-efektien taso vaihtelee komeasta keskeneräiseen. Tämä näkyy erityisesti Rotta Huttissa, joka on toisinaan hyvin luotu digihahmo ja toisinaan taas kuin vanhasta videopelistä repäisty mölliäinen. Äänimaailma on kuitenkin kauttaaltaan mainio ja leffan parasta antia taitavatkin olla Ludwig Göranssonin mahtavat musiikit, jotka tietty hyödyntävät sarjasta tuttuja melodioita.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Mandalorian and Grogu, Yhdysvallat, 2026, Lucasfilm, Golem Creations, Ian Bryce Productions
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Britain Dalton, Jack Champion, Trinity Bliss, Oona Chaplin, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, Joel David Moore, Giovanni Ribisi, Dileep Rao ja David Thewlis
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma megamenestys, jopa kaikkien aikojen eniten tienannut elokuva, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan ilmestymistä Cameron oli vihjannut, että hänellä oli suunnitelmia kahdelle jatko-osalle, jotka kuvattaisiin yhtä kyytiä ja joiden oli alun perin tarkoitus ilmestyä vuosina 2014 ja 2015. Esituotanto kuitenkin venyi venymistään ja kuvaukset saatiin käyntiin vasta vuonna 2017. Kakkososa Avatar: The Way of Watersai lopulta ensi-iltansa vasta joulukuussa 2022 ja kolmososan oli tarkoitus ilmestyä heti seuraavana jouluna, kunnes se siirrettiin taas vuodella eteenpäin ja sitten taas kerran vuodella eteenpäin. Nyt, vihdoin ja viimein, Avatar: Fire and Ash saapuu elokuvateattereihin, mutta itse en ole ollut erityisen innoissani. Pidän valtavasti alkuperäisestä Avatarista, mutta jatko-osien loputtomalta tuntunut odotus, sekä The Way of Waterin tuottama valtava pettymys söivät pahasti intoani. Kävin silti uteliaana katsomassa Avatar: Fire and Ashin sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa 3D:nä, toivoen leffan olevan edeltäjäänsä parempi.
Jake Sully perheineen kohtaa uuden vihollisen, kun Quaritch lyöttäytyy yhteen raakalaismaisen Mangkwan-klaanin ja näiden johtajan Varangin kanssa.
Avatar-elokuvien tutut hahmot tekevät paluun. Metkayina-vesiheimon luokse asuttautuneet Jake Sully (Sam Worthington), Neytiri (Zoe Saldaña) ja heidän lapsensa Lo'ak (Britain Dalton) ja Tuk (Trinity Jo-Li Bliss), adoptiotytär Kiri (Sigourney Weaver) ja ihmispoika Spider (Jack Champion) surevat eri tavoin Neteyamin kuolemaa, samalla kun Spider pohtii, kuuluuko hän na'vien vai ihmisten luokse ja Kiri yrittää saada yhteyden na'vien jumalaan, Eywaan. Erityisesti Lo'ak-poika on ottanut isoveljensä kuoleman raskaasti, kokien olevansa syypää. Tukia lukuun ottamatta lapsihahmoista saadaan hieman enemmän irti tässä elokuvassa, mutta Jaken ja Neytirin kohdalla tehdään kömpelöitä vetoja. Hahmojen luonteet, motiivit ja ajatusmaailmat vaihtelevat sen mukaan, mitä kohtaus heiltä vaatii, ilman uskottavaa tai välillä edes ymmärrettävää syytä.
Vastaansa Sullyn perhe saa taas kerran Quaritchin (Stephen Lang), jota Cameron ei meinaa uskaltaa pistää hengiltä. Hahmoon saadaan hieman syvyyttä leffan aikana, niin Spider-poikansa kuin na'vilta näyttämisen kautta. Sen sijaan muut tutut pahikset, kenraali Ardmore (Edie Falco), kapteeni Scoresby (Brendan Cowell) ja ykkösosasta paluun tekevä ahne Parker (Giovanni Ribisi) pysyvät tylsän yksiulotteisina tyyppeinä. Vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisen sijaan kiinnostavampaa on kuitenkin kolmosleffan tarjoama uusi tuttavuus, vihamielistä na'vi-heimo Mangkwaneja johtava Varang (Oona Chaplin). Hahmo on aidosti kiinnostava katkeruudessaan, tämän kokiessa Eywan pettäneen Mangkwanit vuosia sitten hädän hetkellä. Onkin sääli, että väkevän esittelyn jälkeen Varang pusketaan sivuun huomattavasti tylsempien hahmojen tieltä.
Olin tosiaan aika pettynyt Avatar: The Way of Wateriin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen ja se madalsi odotuksiani kolmososaa kohtaan selvästi. Tästä huolimatta Avatar: Fire and Ash tuotti myös pettymyksen ja harmikseni intoni koko elokuvasarjaa kohtaan on hiipunut kovaa kyytiä. Kolmososa käynnistyy vielä todella lupaavasti. On kiinnostavaa nähdä jokin na'vi-heimo pahiksina ja näiden julmien Mangkwanien lisäksi leffa esittelee alussa myös mielenkiintoisen lentävän kauppiasheimon, joiden matkaan Sullyn perhe lähtee. Ensimmäisen tunnin aikana pidin näkemästäni aika paljonkin ja tuumin, että tästähän tulee taatusti parempi Avatar-elokuva kuin The Way of Waterista.
Erittäin lupaavan ensimmäisen tunnin jälkeen Fire and Ash kuitenkin pysähtyy kuin seinään ja ottaa aivan käsittämättömän takapakin. Sen sijaan, että leffa veisi tarinaa eteenpäin, se muuttuukin kierrätykseksi kaikesta siitä, mitä The Way of Waterissa nähtiin. Hahmot palaavat sukeltelemaan avaruusvalaiden kanssa, joita kapteeni Scoresby miehistöineen palaa taas metsästämään. Vuorotellen Sullyn penskat kidnapataan ja heillä kiristetään Sullya antautumaan. Loppuhuipennuskin on monin paikoin identtinen siihen, mitä kakkososassa nähtiin, mutta siihen on liitetty valmistautumisosio, mikä tuntuu vain ykkösosan kierrätykseltä. Mitä ihmettä tässä tapahtui? Elokuva vaikuttaa aluksi vievän seikkailua Pandoralla kiehtoviin uusiin suuntiin ja sitten mielikuvitus katkeaa kuin seinään. Kohtausten laiskaa kierrätystä ei auta se, että Fire and Ashilla on kestoa jopa kolme tuntia ja vartti. Kun leffa muuttuu lähes kopioksi edeltäjästään, eikä mukana ole edes jännitettä, sillä Cameron ei uskalla laittaa näitä hahmoja vaaroihin, joissa olisi oikeasti seuraamuksia, mielsin kolmannen Avatar-elokuvan jopa pitkäveteiseksi. Loppuhuipennus on massiivinen, mutta siitä puuttuu kaikki eeppisyys ja säväyttävyys.
Cameronin, Rick Jaffan ja Amanda Silverin käsikirjoitus ontuu monella tapaa ja kolmikko meneekin usein siitä, mistä aita on matalin. En tajua, mikseivät he antaneet uusien ideoiden johdattaa heitä kiinnostaville uusille poluille, vaan he ryhtyivät kopioimaan edellisosan tekstiä. Käsikirjoitus takeltelee myös hahmokaarien, heidän motiiviensa ja mielenmaisemiensa kanssa, eikä asiaa auta kömpelö leikkaus, missä elokuva velloo liikaa yhdentekevämmissä kohtauksissa, mutta lähes juoksee läpi tarinankerronnallisesti tärkeitä hetkiä.
Jos jokin Avatar: Fire and Ashissa ansaitsee toki kehut, niin sen tekninen toteutustapa - joskin tällä kertaa jatkuva vaihtelu kuvataajuuksien välillä häiritsi, kun ajoittain hahmot liikkuvat todella sulavasti ja ajoittain taas lähes töksähdellen. Tämä johtuu siitä, että osa elokuvasta esitetään 48 kuvan sekuntitahtia ja osa tavanomaisella 24 kuvan sekuntitahdilla. Muuten leffa tarjoaa jälleen komean audiovisuaalisen elämyksen, joka jättää taas muut vuoden tehosterainoista varjoonsa. Pandora on edelleen mykistävän upea ilmestys, eikä elokuvan monimutkikkaissa tehosteissa ole valittamista. Myös äänimaailma on väkevästi rakennettu Simon Franglenin säveltämiä musiikkeja myöten. Valitettavasti elokuvasarjan kolmososassa pelkät näyttävät kuvat eivät enää riitä, jos käsikirjoitus on näin hataralla pohjalla. Mikäli Avatar-elokuvasarja tästä vielä jatkuu, Cameron saisi tehdä tarinan puolesta reippaita ryhdistysliikkeitä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: Fire and Ash, 2025, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Pääosissa: Miles Teller, Anya Taylor-Joy, Sigourney Weaver, Sope Dirisu ja William Houston
Genre: jännitys, scifi, romantiikka, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16
The Gorge on Miles Tellerin ja Anya Taylor-Joyn tähdittämä kauhua ja romantiikkaa yhdistelevä toimintaelokuva. Zach Dean kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuosia sitten ja yritti saada sitä kaupaksi. Vuonna 2020 teksti äänestettiin Hollywoodin mustalle listalle tykätyimmistä käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty filmiä. Vuonna 2022 Skydance Media hankki tekstin itselleen ja Scott Derrickson pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja lopulta The Gorge saapui Apple TV+ -palveluun ystävänpäivänä 2025. Itse kiinnostuin elokuvasta heti sen päätähtien ja premissin takia ja katsoinkin The Gorgen pian sen julkaisun jälkeen.
Kaksi huippuampujaa pestataan vartioimaan salaperäistä rotkoa - ei estämään kenenkään pääsyä rotkoon, vaan estämään sen, mikä vaanii rotkossa, pääsemistä ulos.
Miles Teller näyttelee Levi Kanea, amerikkalaista huippuampujaa, joka saa erikoisen työkeikan. Hänen tehtävänään on majoittua vuodeksi länsitorniin vahtimaan rotkoa, keskellä ei-mitään. Anya Taylor-Joy taas esittää Drasaa, liettualaista tarkka-ampujaa, joka saa vastaavan työkaiken, mutta rotkon itätornissa. Kumpikin saa ehdottoman määräyksen, että he eivät saisi olla missään tekemisissä keskenään, mutta päivien muuttuessa viikoiksi ja sitten kuukausiksi, Levi ja Drasa keksivät tietty keinon kommunikoida ja vähitellen hommassa alkaa olla tunteitakin pelissä... Teller ja Taylor-Joy ovat tuttuun tapaansa hyvässä vedossa ja näyttelijöiden väliltä löytyy vieläpä hyvää kemiaa.
Elokuvassa nähdään myös Sigourney Weaver Levin tehtävälleen lähettävänä Bartholomew'na, jonka todellisen merkityksen leffassa arvaa nopeasti. On sääli, että Alien-elokuvista (1979-1997) tuttu Weaver joutuu tyytymään näin kehnoihin rooleihin ja vaikka Weaverista löytyy arvokkuutta, mitä rooli vaatii, on hahmo tylsästi rustattu.
The Gorge osoittautui yllättävänkin toimivaksi elokuvaksi, joka yhdistelee pätevästi niin toimintaa, monsterikauhua kuin myös romantiikkaa. Leffan perusidea on erittäin mainio ja sen lisäksi, että katsoja haluaa nähdä, mitä mysteerisessä rotkossa oikein lymyilee, on pääparin tunteiden muodostumista aidosti kivaa seurata. Erityisen hilpeää on montaasikohtaus, jossa näytetään, kuinka hahmot kuluttavat aikaansa ja luvassa on putkeen veikeät viittaukset Tellerin tähdittämään Whiplash-elokuvaan (2014) ja Taylor-Joyn tähdittämään Musta kuningatar -minisarjaan (The Queen's Gambit - 2020).
Mutta vaikka Levin ja Drasan välien lämpenemistä on miellyttävää seurata ja rotko tarjoaa onnistuneesti erilaisia ja mielikuvituksellisia vaaroja, sekä jännittäviä tilanteita, The Gorge jää kokonaisuutena hieman vajaaksi. Jo tällaisenaan leffa on oikein kelvollinen, mutta aineksia ja potentiaalia olisi parempaankin. Sen lisäksi, että loppuhuipennus tuntuu kaiken kasvattelun jälkeen aikamoiselta antikliimaksilta, elokuvan tapa paljastaa totuus rotkosta hoidetaan sillä kaikista tylsimmällä tavalla, eli hahmot löytävät filmikelan, johon on nauhoitettu selitys koko hommasta. Joku muu olisikin voinut hioa Zach Deanin lupaavat lähtökohdat sisältävää käsikirjoitusta ennen kuvausten alkua.
The Gorgen ohjauksesta vastaa aika ailahtelevan filmografian tehnyt Scott Derrickson, joka onnistuu tunnelman luomisessa hyvin, sekä näyttelijöiden parissa, mutta jonka kompastuskiveksi muodostuu Deanin loppua kohti latteneva käsikirjoitus. Elokuva on pätevästi kuvattu ja itse rotkossa värien käyttö on näyttävän tyyliteltyä. leikkaus olisi kaivannut viilausta, sillä näin simppelin premissin kanssa yli kahden tunnin kesto tuntuu liialliselta. Leffa olisi voinut hypätä nopeammin itse rotkolle saapumiseen, sillä elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia jättävät vielä hieman kylmäksi. Lavasteet ovat komeat ja maskeerauksin, asuin ja efektein luodut mörököllit karmivia ilmestyksiä. Muuten elokuvan tietokonetehosteet jättävät toivomisen varaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Trent Reznorille ja Atticus Rossille ominainen elektroninen musiikki särähtää aluksi korvaan, mutta alkaa hissuksiin istua menoon mukaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Gorge, 2025, Skydance Media, Crooked Highway, Lit Entertainment Group
Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Joaquin Phoenix, Adrien Brody, William Hurt, Sigourney Weaver, Brendan Gleeson, Cherry Jones, Judy Greer, Celia Weston, Frank Collison, Jayne Atkinson, Fran Kranz, Jesse Eisenberg, Charlie Hofheimer ja M. Night Shyamalan
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16
The Village, eli suomalaisittain Kylä on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Shyamalan lähti työstämään elokuvaa nimellä "The Woods", mutta joutui vaihtamaan nimen, kun Lucky McKee teki parhaillaan samannimistä filmiä. Siitä huolimatta, että tuotanto pyrittiin pitämään mahdollisimman salaisena, joku ulkopuolinen sai käsikirjoituksen haltuunsa ja ryhtyi levittämään sitä internetissä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2003 ja seuraavana keväänä filmille tehtiin uusintakuvauksia, jotta Shyamalan sai tehtyä elokuvalle erilaisen lopetuksen kuin mitä nettiin vuotaneessa tekstissä luki. Samaan aikaan leffan mainostamiseksi Syfy-kanava teki Shyamalanista feikki-dokumentin The Buried Secret of M. Night Shyamalan, jossa käsiteltiin elokuvan tekoa, mutta samalla myös Shyamalanille keksittyä traagista taustaa, minkä mukaan hän olisi lapsena pudonnut lampeen ja ollut eloton puolen tunnin ajan, jolloin hän olisi saanut yhteyden henkimaailmaan. Aluksi dokumenttia uutisoitiin todellisena, kunnes Syfy ja Shyamalan paljastivat totuuden, mikä herätti paljon närkästystä. Lopulta Kylä sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, joista monet osoittivat pettymystä elokuvan juonenkäänteitä ja täysin erilaiseen elokuvaan vihjaavaa markkinointia kohtaan. Itse katsoin Kylän joitain vuosia sitten ensi kertaa, enkä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Kylän.
Covingtonin metsän keskellä sijaitsee pieni kylä, jonka asukkaat pelkäävät metsässä väijyviä hirviöitä.
Kylä kertoo 1800-lukulaisesta, Covingtonin metsän keskeltä löytyvästä kylästä, jonka asukit elävät muuten rauhallista ja mukavaa elämää, mitä kuitenkin aika ajoin häiritsevät kaameat hirviöt, jotka hiiviskelevät ympäröivässä metsässä. Kylän asukkaisiin kuuluvat muun muassa johtohahmona toimiva Edward Walker (William Hurt), hänen tyttärensä Kitty (Judy Greer) ja sokea Ivy (Bryce Dallas Howard), siskosten ihastuksenkohde Lucius (Joaquin Phoenix), hänen äitinsä Alice (Sigourney Weaver), kehitysvammainen Noah (Adrien Brody), sekä vastikään poikansa menettänyt August (Brendan Gleeson). Jesse Eisenberg tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista yhtenä kylän nuorukaisista, jotka testailevat urheuttaan käymällä metsän rajalla, minkä lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan tekee lyhyen cameo-roolin elokuvan loppupäässä. Elokuvassa on varsin lahjakas näyttelijäkaarti, mutta harmillisesti roolisuoritukset jäävät lähes kauttaaltaan ontuviksi. Hurt on karismaattinen osassaan kyläjohtajana, mutta Howard ei oikein vakuuta sokeana. Howard myös lipsahtelee ylinäyttelemisen puolelle, kuten tekee Phoenixkin. Weaverille taas tuottaa vaikeuksia lausua "vanhan ajan kieltä" luontevasti, mutta hän on muuten mainio osassaan. Gleeson ei pahemmin pääse esittelemään taitojaan ja Brodyn sekoilua seuratessa on vaikea kuvitella, että hän oli juuri voittanut parhaan miespääosan Oscar-palkinnon vaikuttavalla työllään Pianisti-elokuvassa (The Pianist - 2002).
Kun pari vuotta sitten katsoin M. Night Shyamalanin scifijännärin, Signsin(2002) uusiksi sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ilahduin, sillä pidin elokuvaa parempana kuin ensimmäisellä katselukerralla ja toivoin, että sama tapahtuisi myös Kylän kohdalla. Harmillisesti näin ei käynyt. Kylä ei ole mielestäni huono elokuva, mutta se on äärimmäisen turhauttava teos, jossa olisi roimasti potentiaalia, mutta jonka toteutus jää valitettavan latteaksi. En ihmettele yhtään, minkä takia monet kokevat filmin yhdeksi ilmestymisvuotensa tai jopa yhdeksi kaikkien aikojen isoimmista pettymyksistä. Sen lähtökohdat kylästä, jota ympäröivässä metsässä vaanii monstereita, on erinomainen. Elokuvan markkinointi vieläpä nojaa täysillä tähän kauhupuoleen, joten pettymys oli monelle suuri, kun kävi ilmi, että itse leffa on täysin muuta. Kauhun sijaan kyseessä onkin romanttinen draama, jossa on silloin tällöin jännityselementtejä mukana.
Tämä ei tosin ole vielä se itseäni häiritsevä seikka.Kylän toteutus tuntuu ontuvan ihan jokaisella osa-alueella. 2000-luvun alussa M. Night Shyamalan oli todella kovassa nosteessa fantastisen Kuudennen aistin(The Sixth Sense - 1999), mahtavan Unbreakable - särkymättömän(Unbreakable - 2000) ja varsin mainion Signsin jälkeen. Vaikka jo Signs jakoi hieman mielipiteitä, Kylä oli Shyamalanin uran ensimmäinen selvä osoitus alkavasta alamäestä, johon aikoinaan niin lupaava ohjaaja oli valunut. Pää pilvissä kulkeva Shyamalan tuntui alkaneen haukkailemaan liian isoja paloja kakusta ja yrittämään päihittämään itseään uusilla teoksillaan, mutta ampuu samalla itseään jalkaan ja Kylässä Shyamalan mokailee ajoittain oikein kunnolla.
Erittäin lupaavista lähtökohdista käynnistyvä elokuva menettää tehoaan vähitellen ja se laimenee laimenemistaan kohtausten vieriessä eteenpäin. Shyamalanin käsikirjoitus on kömpelösti rustattu. Se on ajoittain erittäin mainio, mutta pääasiassa hieman tönkkö niin kerrontansa kuin kohuttujen juonenkäänteidensä takia. Ensimmäisellä katselukerralla minua ärsytti todella paljon, kuinka nämä käänteet tuntuivat pilaavan leffaa. Toisella katselulla tiesin, mistä kaikessa onkaan kyse. Toisaalta se auttoi minua hyväksymään tulevan jo ennakkoon, mutta samalla se vei kaiken jännitteen pois leffasta. Tällä katselulla minua turhautti enemmänkin, kuinka tönkösti Shyamalan paljastaa käänteensä. Paljastukset sijoitetaan ontuvasti ja osa niistä rakennetaan kiusallisen huonon replikoinnin varaan, Shyamalanin selvästi pelätessä tehneensä liian monimutkikkaan jutun, jota katsojat eivät ymmärrä, jos heille ei juurta jaksaen selitetä kaikkea.
Shyamalanin ohjauksessakaan ei ole erityisemmin kehumista. Hänen henkilöohjauksensa ei aina johda luontevaan esiintymiseen kameran edessä, minkä lisäksi hänen rakentamansa tunnelma äityy usein turhan melodramaattiseksi maalailuksi. Ensimmäisellä katselulla filmin alkupää toimii parhaimmillaan hyvinkin jännittävänä, etenkin kun hirviöt hiipivät metsästä aiheuttamaan kaaosta kylässä. Jännite kuitenkin heikkenee leffan edetessä ja on täysin hukassa, kun elokuvaa katsoo uudelleen. Romanttinen osuus taas lipsahtelee sinne ylidramaattisen ja siirappisen puolelle.
Lukuun ottamatta ajoittain takkuilevaa leikkausta ja toisinaan hieman hiomattomalta kuulostavaa äänityöskentelyä, teknisiltä ansioiltaan Kylä on pätevästi tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu filmi - mitäpä muuta voikaan odottaa alansa mestarilta, kuvaaja Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä komeita otoksia, etenkin hirviöiden hyökkäyksen aikana, kun monstereita näytetään tehokkaan säästeliäästi pimeydessä. Valaisua hyödynnetään myös oivallisesti. Kylän lavasteet ovat upeat ja kyläläisten puvustus mainiota. Hirviöiden asut punaisten kaapujen ja piikkiselkien kera ovat erinomaisen karmivat. James Newton Howardin musiikit toimivat kivasti, vaikka samalla vahvistavatkin Shyamalanin rakentamaa melodramaattisuutta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Village, 2004, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, Scott Rudin Productions
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Britain Dalton, Jamie Flatters, Trinity Jo-Li Bliss, Stephen Lang, Jack Champion, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Filip Geljo, Matt Gerald, Joel David Moore, Dileep Rao, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, CCH Pounder ja Giovanni Ribisi
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar(2009) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys - jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva lähes kolmen miljardin dollarin lipputuloillaan - joten jatkoa oli tietty luvassa. Kukaan ei kuitenkaan osannut arvata, kuinka pitkään jatko-osaa täytyi odottaa. Cameron ryhtyi samanaikaisesti kirjoittamaan kakkos- ja kolmososan käsikirjoituksia, joiden oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuosina 2014 ja 2015. Kirjoitusprosessin ja vedenalaisen motion capture -tekniikan hiomisen venähtäessä julkaisua on kuitenkin pitänyt siirtää yhä vain uudestaan eteenpäin. Toisen ja kolmannen elokuvan kuvaukset käynnistyivät samanaikaisesti elokuussa 2017 - siis yli viisi vuotta sitten. Maaliskuussa 2020 kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia, mikä johti jälleen ensi-illan siirtymiseen. Toukokuussa kuvaukset jatkuivat jälleen ja nyt, kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatar: The Way of Water -nimen saanut jatko-osa on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Itse en käynyt katsomassa ensimmäistä Avataria, kun se saapui Suomen teattereihin loppuvuodesta 2009, vaan katsoin sen vasta seuraavana kesänä vuokralta. Kohistun 3D-tekniikan ja jättimäisen valkokankaan puutteesta huolimatta ihastuin leffaan ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Jatko-osiin olen kuitenkin suhtautunut jo vuosien ajan varauksella. Kakkoselokuvan ensi-illan jatkuva siirtely viesti ikävistä tuotantovaikeuksista ja minua alkoi kammoksuttaa, kun Cameron ilmoitti, että hän on alkanut kirjoittamaan jo neljättä ja viidettä Avataria, vaikkei ole saanut edes kakkososaa valmiiksi. Jossain kohtaa yhdyin muiden vitsailuun siitä, että tuskinpa jatko-osaa on oikeasti koskaan tulossa. Tänä vuonna olen kuitenkin vähitellen alkanut odottamaan jatko-osaa innokkaammin, etenkin kun kävin katsomassa alkuperäisen Avatarin viimeinkin leffateatterissa uudelleenjulkaisun myötä. Meninkin katsomaan Avatar: The Way of Waterin heti sen ensi-iltapäivänä ja tietysti 3D:nä IMAX-salissa, jotta filmi pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jake Sully liittyi na'vi -olentojen klaaniin. Nyt hän on naimisissa Neytirin kanssa ja pariskunta on saanut lapsia. Onni kuitenkin katkeaa, kun taivaskansa tekee paluun Pandoralle ja perhe joutuu pakosalle, kun heidän vanha vihollisensa, avatar-kehossa takaisin henkiin herätetty Quaritch janoaa kostoa.
Sam Worthington ja Zoe Saldaña tekevät paluun rooleihinsa Jake Sullyksi, entiseksi merijalkaväen sotilaaksi, joka siirsi tietoisuutensa sinisiä na'vi -olentoja mukailevaan avatar-kehoon ja Neytiriksi, hurjaksi na'vi -soturiksi. Elokuvassa tiedostetaan alkuperäisen ja jatko-osan välissä vierähtänyt vuosikymmen ja myös tarinassa tehdään kymmenisen vuoden hyppy ajassa eteenpäin. Jake ja Neytiri ovat nyt vanhempia, joilla on omasta takaa kolme lasta, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja isänsä johtajuutta visusti sivusta seuraava Neteyam (Jamie Flatters), teini-ikäinen ja kapinahenkinen Lo'ak (Britain Dalton), sekä pieni ja innokas tytär Tuk (Trinity Jo-Li Bliss). Lisäksi he ovat adoptoineet Sigourney Weaverin näyttelemän tohtori Augustinen avatar-kehon mystisesti synnyttäneen lapsen, Kirin, jota Weaver myös esittää ja Jack Championin esittämän ihmislapsi Spiderin. Hieman jopa yllättäen Jake ja Neytiri jätetään taka-alalle ja jatko-osan keskiöön nostetaan tämä lapsikatras. Uudet muksut ovat pääasiassa hyvin kirjoitettuja ja onnistuneen erilaisia toisistaan. Etenkin jatkuvasti ongelmiin joutuva Lo'ak ja Eywa-henkeen vahvaa yhteyttä tunteva Kiri ovat mainioita tapauksia. Tuk on lähinnä vain todella sympaattinen. Neteyam jää pääparin lapsista vähimmälle huomiolle, kun taas Spider on harmillisen köykäisesti kirjoitettu tapaus. Ihmisnuorukainen selvästi pohtii paikkaansa tässä maailmassa; kuuluuko hän ihmisten vai na'vien pariin? Tämä pohdiskelu on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja hahmo jää todella etäiseksi motiiviensa ja tekojensa puolesta. On myös hieman sääli, että ykköselokuvassa vahvan kasvun suureksi sotilaaksi tehnyt Jake joutuu tässä lähinnä tyytymään sivuosaan, jossa hän moittii vuorotellen lapsiaan heidän päätöksistään. Neytiri saa parit hetket loistaa, mutta jää miehensä tavoin vähän väliä paitsioon.
Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Joel David Moore ja Dileep Rao tutkijoiksi Normiksi ja Maxiksi, CCH Pounder Neytirin äidiksi Mo'atiksi, sekä Stephen Lang häijyksi eversti Quaritchiksi. "Mutta Quaritchan kuoli ykkösleffassa" joku saattaa ihmetellä. Tämä ei ole ollut James Cameronin mielestä mikään ongelma ja elokuvan alussa selitetään nopeasti, että ennen ykkösleffan lopputaistelua Quaritch latasi tietoisuutensa uuteen avatar-kehoon. Saman pahishahmon käyttö tuntuu tavallaan laiskalta ja toivoin, että sankareille olisi luotu uusi vastus vaikkapa vihollisklaanista, mutta toisaalta ratkaisu myös toimii. Siinä, missä ykkösleffan Quaritch jäi hieman sarjakuvamaiseksi antagonistiksi, tässä hahmosta löytyy enemmän sisältöä, kun pahis pohtii uutta asemaansa, missä hänet on asetettu vihaamansa lajin kehoon.
Uusina hahmoina Jaken ja Neytirin lasten lisäksi esitellään veden äärellä asustavan Metkayina-heimon johtajat Ronal (Kate Winslet) ja Tonowari (Cliff Curtis), heidän lapsensa Reya (Bailey Bass) ja Aonung (Filip Geljo), sekä ihmiset, kenraali Ardmore (Edie Falco), paikallisia valasmaisia olentoja, tulkuneita metsästävä Scoresby (Brendan Cowell) ja meribiologi Garvin (Jemaine Clement). Uudet tuttavuudet toimivat ihan passelisti, mutta ihmishahmoista saadaan aika vähän irti. Läpikotaisin näyttelijät, niin uudet kuin vanhat, suoriutuvat passelisti osistaan ja erityisesti Saldanan vimmainen heittäytyminen on ihailtavaa. Jo vuonna 2018 Winsletin uutisoitiin päihittäneen Tom Cruisen laatima ennätys hengityksen pidättämisestä vedenalaista kohtausta kuvatessa. Aikamoinen saavutus, mutta harmillisesti se ei ole koskaan nähtävissä itse elokuvassa. Avatar kakkosta ja kolmosta tosin kuvattiin samanaikaisesti, joten voihan se olla, että Winsletin ennätyssukeltelu on mukana vasta seuraavassa filmissä.
Täytyy sanoa, että minulla on epäuskoinen olo, että kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatarin jatko-osa on vihdoin ja viimein täällä. Valitettavasti minun täytyy myös sanoa, että pitkän odotuksen jälkeen vastassa oli jonkinmoinen pettymys. Ei Avatar: The Way of Water huono elokuva ole, ei todellakaan. Siitä löytyy paljon hyvää, mutta siitä löytyy myös selvät vikansa ja useiden vuosien tekoprosessin, hiomisen ja viilailun jälkeen olisin odottanut, että James Cameron olisi saanut jotain säväyttävämpää aikaiseksi. Visuaalisesti elokuva on tietty ällistyttävä. Tosin se, että sanon Avatar-leffan näyttävän uskomattoman komealta on sama kuin toteaisin veden olevan märkää. Vedestä puheen ollen, elokuvan kohtaukset meren alla ovat aivan mielettömän hienosti toteutettuja. 3D-tehoste pääsee oikeuksiinsa juurikin vedenalaisissa kohtauksissa, joissa hahmot ja erilaiset kalaoliot näyttävät irtautuvan valkokankaalta ja leijuvan katsojan kasvojen edessä. Leffa on puhdasta silmäkarkkia, se on selvää ja jos The Way of Water ei nappaa parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkintoa, on syytä epäillä Academyn jäsenten näköä.
Siinä, missä elokuvan uskomattomia efektejä toljottaessa voi ymmärtää, miksi leffan teossa on kestänyt niin pirun kauan, käsikirjoituksen puolesta tuntuu kuitenkin, että teksti on väsätty vauhdilla. Ensimmäinen Avatar on saanut ilmestymisestään asti kritiikkiä siitä, että sen tarina on kopioitu elokuvista Pocahontas (1995) ja Tanssii susien kanssa(Dances with Wolves - 1991). Vaikka yhtäläisyydet ovatkin kieltämättömät, mielestäni tutun tarinan vieminen avaruuteen toimii erinomaisesti. Tarina on vahvasti kerrottu, Jaken henkinen matka on mukaansatempaava ja väkevä, Pandoran maailma on upeasti luotu ja na'vien kulttuuri on kiehtovasti ja moniulotteisesti rakennettu. Ykkösleffassa Cameron hioi kaiken väkeväksi ja niinpä liki kolmituntinen elokuva ei mielestäni tuntunut pitkäveteiseltä. Lisäksi tunnepuolella ykkösleffa iskee minuun joka katselulla lujaa, kun tohtori Augustine kuolee ja na'vien kotipuu tuhoutuvat. Olen nähnyt ja kuullut paljon kommentteja, että kun Avatarista riisuu nätin visuaalisen annin, niin mitään ei jäisi jäljelle, mutta olen täysin eri mieltä. Jatko-osassa joudun kuitenkin myöntymään, että Cameron on tehnyt elokuvaa ulkonäkö edellä ja teksti on jäänyt ajoittain hieman raakileeksi.
Käsikirjoituksesta löytyy omat vahvuutensa esimerkiksi Jaken ja Neytirin lasten kautta. Jatkuvasti ongelmiin joutuvan Lo'ak-pojan edesottamuksia on kiinnostavaa seurata, etenkin kun tämä löytää yllättävän ystävän yksinäisestä tulkun-meriolennosta. Tekstissä Cameron painottaa jälleen toivettaan, että ihmiset löytäisivät jälleen yhteyden luontoon. Kun ykkösessä puhuttiin sademetsien ja niiden uhanalaisten eläinkuntien pelastamisen puolesta, niin kuten nimestä odottaa saattaakin, jatko-osassa katse kääntyy meriä kohtaan. On hyvä ratkaisu siirtää tarina pois Pandoran tutuista metsistä ja leijuvista vuorista ja esitellä uutta puolta kuusta. Meren äärellä asuva heimo elää eri tavoilla kuin Neytirin kansa ja niinpä nyt myös synnynnäinen na'vi joutuu opettelemaan uusia juttuja, kun ykkösleffassa hän toimi opettajana. Vedenalaista maailmaa tutkitaankin sitten pitkään ja hartaasti. Vaikka kaikki näyttää upealta, jossain kohtaa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tarina junnaa paikoillaan. Ykköselokuvassa maailman pitkä esittely ja ihastelu oli tarpeellista, koska se oli sidoksissa tarinaan Jaken rakastumiseen Pandoraa ja sen luontoa, kansoja ja eläimiä kohtaan. The Way of Waterissa ihastelu tapahtuu ihastelun vuoksi.
Kestoa elokuvalla on lähes kolme tuntia ja vartti, missä on kyllä tiivistämisen varaa. Tällainen leikkaus olisi voitu julkaista myöhemmin 4K Ultra HD -julkaisuissa pidennettynä keräilijän versiona, samaan tapaan kuin ensimmäisestäkin Avatarista julkaistiin myöhemmin pidempi leikkaus. Ykkösleffassa mammuttimainen kesto oli perusteltu, sillä elokuva tuntui todelliselta matkalta ja elämykseltä, sekä ennen kaikkea vahvasti omilla jaloillaan seisovalta itsenäiseltä teokselta, joka ei olisi välttämättä edes tarvinnut jatkoa. Hieman takellellen rytmitetyn The Way of Waterin kertomus ei ole läheskään yhtä toimiva tai mukaansatempaava, minkä lisäksi kesken jäävä kertomus herättää herkästi tunnetta siitä kuin katsoisi pelkkää väliosaa. Ja kun elokuvaa piti odottaa kolmetoista vuotta, tuntuu aika turhauttavalta, kun leffan loppu vaikuttaisi sanovan, että nyt pitää odottaa vielä lisää, jotta päästään oikeasti siihen, mitä kohti tässä vasta lämmiteltiin.
James Cameron osaa tehdä teknisesti hurjan vaikuttavia filmejä, jotka jättävät muut samana vuonna ilmestyvät efektileffat varjoonsa. Herran filmografiaan kuuluu Avatarin lisäksi Terminator - tuhoaja(The Terminator - 1984) ja sen jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivä(Terminator 2: Judgment Day - 1991), Aliens - paluu(Aliens - 1986) ja palkintorohmu Titanic (1997), jotka ovat mielestäni mestariteoksia. The Way of Waterin tuottama pettymys tuntuu isommalta, kun miettii, kuinka huikeaan laatuun Cameron pystyy ja siksi en voikaan kuin ihmetellä, että miten hän ei saanut kolmessatoista vuodessa tätä parempaa aikaan? Välillä tuntuu siltä, että Cameron on tarttunut liikaa siihen, kuinka teknisesti uraauurtava teos Avatar oli ilmestyessään mullistavien tehosteidensa ja 3D-teknologiansa kanssa, eikä hän ole sen jatko-osia väsätessään vuosien varrella hoksannut, kuinka muu maailma on mennyt jo ohi. Välillä myös häiritsee, kuinka hän kierrättää juttuja ykkösosasta ja vieläpä aika ponnettomasti. Pandoralta löytyvä uusi universumin arvokkain asia on erityisen kömpelösti istutettu leffaan. Cameron osaa yhä luoda komeita kohtauksia ja tyylikästä toimintaa, mutta harmillisesti se todellinen vau-fiilis jää tällä kertaa uupumaan.
Yhteenveto: Avatar: The Way of Water on kelpo elokuva, mutta harmillinen pettymys mahtavalle scifiseikkailulle - etenkin kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen. Visuaalisesti leffa on totaalisen ällistyttävä ja upeita tietokonetehosteita kelpaa kyllä katsella jättimäiseltä valkokankaalta. Varsinkin vedenalaiset kohtaukset ovat puhdasta silmäkarkkia ja niissä 3D-puoli pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Käsikirjoitukseltaan jatko-osa ei kuitenkaan ole kovin kaksinen, vaan jää hieman raakileeksi. Osaa hahmoista hyödynnetään köykäisesti ja rytmitys vaatisi viilaamista. Yli kolmen tunnin kesto käy puolessa välissä leffaa raskaaksi, vaikka efektivelhojen hienosti loihtimaa maailmaa onkin kiehtovaa tutkia. Osa juonikuvioista toimii varsin mainiosti ja toimintakohtaukset ovat pääasiassa viihdyttävää seurattavaa. Harmillisesti kokonaisuutena elokuva jää kaikessa mammuttimaisuudessaan aika laihaksi, eikä jatko-osa löydä alkuperäiselokuvan rikkauksia. Seassa on nättejä teemoja merten suojelusta, perheen merkityksestä ja oman polun löytämisestä, mutta ne hukkuvat hieman visuaalisuuksien alle. Jos fanitat alkuperäistä Avataria todella valtavasti ja olet odottanut jatkoa kuin kuuta nousevaa, Avatar: The Way of Water luultavasti toimii sinulle. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, en usko, että kakkonen voittaa sinua puolelleen. Pettymyksestä huolimatta odotan näkeväni, mitä kerrottavaa Cameronilla on vielä tästä maailmasta, vaikka samalla kammoksunkin nyt aiempaa enemmän sitä, että näitä elokuvaa on tarkoitus tulla vielä kolme lisää. Eniten odotan kuitenkin näkeväni, kuinka maailma ottaa tämän jatko-osan vastaan. Onko Avatarille yhä kysyntää ja voiko jatko-osa päästä lähellekään alkuperäisosan lipputuloja, vai onko tästä, yhdestä kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista tulossa kaikkien aikojen taloudellinen floppi...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: The Way of Water, 2022, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Ohjaus: Drew Goddard Pääosissa: Kristen Connolly, Chris Hemsworth, Anna Hutchison, Fran Kranz, Jesse Williams, Richard Jenkins, Bradley Whitford, Brian J. White, Amy Acker, Tim de Zarn ja Sigourney Weaver Genre: kauhu, komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 16
The Cabin in the Woods on Drew Goddardin ohjaama kauhuelokuva ja hänen esikoisteoksensa. Goddard kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä hyvän ystävänsä Joss Whedonin kanssa, työstettyään yhdessä aiemmin mm. Buffy, vampyyrintappaja -sarjaa (Buffy the Vampire Slayer - 1997-2003). Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2009 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2010, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, sillä Metro-Goldwyn-Mayer -studio halusi muokata sen 3D:ksi. Studio joutui kuitenkin taloudellisiin ongelmiin, minkä takia julkaisu siirtyi vieläkin enemmän. Lionsgate kiinnostui elokuvasta ja osti sen levitysoikeudet MGM:ltä, jolloin The Cabin in the Woods päästiin vihdoin julkaisemaan keväällä 2012. Sitä ennen elokuva esitettiin yllätysnäytöksenä Butt-Numb-A-Thon -festivaalilla 11. joulukuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta ja se oli pienimuotoinen hitti, mutta yleisön vastaanotto oli hieman ristiriitainen. Leffaa oli markkinoitu puhtaana kauhuelokuvana ja kun sen todellinen luonne selvisi katsojille, sai se monet kokemaan, etteivät he saaneet rahoilleen vastinetta. Oma reaktioni oli aika lailla juurikin tällainen, kun näin The Cabin in the Woodsin ensimmäistä kertaa, vuokrattuani sen isäni kanssa joko vuonna 2012 tai 2013. Pitkään inhosinkin elokuvaa, kunnes aloin tosissani innostumaan kauhugenrestä ja tutkimaan sitä enemmän, jolloin pikkuhiljaa hoksasin elokuvan tarkoituksen ja ostinkin sen hyllyyni odottamaan uutta mahdollisuutta. Kun huomasin leffan täyttävän kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja voi pojat, että katselukokemus oli erilainen!
Viisi nuorta lähtevät viikonlopuksi syrjäiselle mökille pitämään hauskaa. Mökin kellarista he löytävät kuitenkin karmivia esineitä ja tajuamattaan herättävät jonkin pahan voiman...
Elokuvan teiniviisikko voi aluksi tuntua mitä kliseisimmältä ja tylsimmältä porukalta, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän alkaa ymmärtämään tämän kliseisyyden tarkoitusta. On koulun suosittua atleettia (Chris Hemsworth), seksuaalisesti aktiivista tyttöä (Anna Hutchison), sympaattista kirjaviisasta (Jesse Williams), kilttiä neitsyttä (Kristen Connolly) ja pilveä polttelevaa vitsiniekkaa (Fran Kranz). Hahmot tuntuvat usein täysin yksiulotteisilta, mutta samalla heistä löytyy välillä oma viehätyksensä. Näyttelijät tekevät kelpo työtä. Kranz on aidosti huvittava pössyttelijänä ja on hauska nähdä Thorin roolista tunnettu Hemsworth, ennen kuin hänestä todella tuli Marvel-stara.
Ei ole mikään ihme, että minulta meni The Cabin in the Woodsin nokkeluus ja hienous ohi, kun näin sen ensimmäisen kerran noin kahdeksan vuotta sitten. Elokuva todella vaatii sitä, että katsoja on kauhufani ja oikeasti tuntee genren. Kyseessä on rakkauskirje kauhugenrelle - kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Ja kun minusta on viime vuosien aikana kuoriutunut lajityypin ystävä, olin tällä kertaa aidosti innoissani elokuvasta. The Cabin in the Woods ei todellakaan ole mikään perinteinen kauhuteos tai genrelleen tyypillinen tekele. Aluksi se saattaa vaikuttaa mitä geneerisimmältä ja kliseisimmältä Evil Dead - kauhun riivaamien (The Evil Dead - 1981) kopiolta, mutta vähitellen se näyttää todelliset kyntensä ja muuttuu kauhuelokuvaksi, millaista ei ole ennen nähty.
Elokuva on omalla tavallaan kauhun parodia, mutta ei todellakaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Scary Moviet (2000-2013). Leffasta kyllä huomaa selvästi, mistä se on saanut vaikutteensa, mutta se on lopulta täysin oma ideansa. Elokuva lähinnä leikittelee kauhugenrelle tyypillisillä piirteillä ja kliseillä, hyödyntäen niitä veikeästi. Leffa osaa olla karmiva, mutta samalla sillä on kaiken aikaa kieli poskessa. Vaikka on selvää, että Drew Goddard ja Joss Whedon tuntevat syvää rakkautta genreä kohtaan, he eivät anna sen rakkauden peittää heidän silmiään lajityypin huonoilta puolilta. The Cabin in the Woods pilkkaakin näitä puolia oikein antaumuksella, esimerkiksi tekemällä tarkoituksella päähenkilöistä niin stereotyyppisiä. Kaksikkoa selvästi samaan aikaan sekä kiehtoo että ärsyttää verellä mässäily ja halpa shokeerausefekti, joten kun veri alkaa roiskumaan, niin silloin nupit väännetään kaakkoon oikein tosissaan. Elokuva onkin lopulta aikamoista herkkua, mikä kulkee ties millä meta-tasoilla.
Goddard ja Whedon ovat onnistuneet työstämään nokkelan ja ovelan käsikirjoituksen, mikä saa aluksi odottamaan pinnallisuutta, mutta kaksikko hyppääkin yllättävän syvällisiin vesiin. Sen pohjalta Goddard tekee hyvää työtä ohjaajana, rakentaen tunnelmaa oivallisesti ja pitäen loppujen lopuksi aika vaikeaakin pakettia kasassa. The Cabin in the Woods on myös mainiosti kuvattu. Kuvausta tukee taitava valaisu, sekä kelpo leikkaus. Lavasteet ovat hienot ja mökki on lähes identtinen Evil Deadin mökistä. Maskeeraajat pääsevät leikittelemään tekoverellä. Efekteistä huomaa leffan pienehkön budjetin, mutta tietyt digitaalisuudet katsoo helposti sormien läpi. Äänimaailmakin on oivallinen ja David Julyanin säveltämät musiikit lisäävät karmivuutta taustalla.
Yhteenveto:The Cabin in the Woods on erittäin kekseliäs kauhusatiiri, joka osoittaa suurta rakkautta lajityyppiä kohtaan, mutta tekee myös vitsiä sen kliseistä ja hölmöistä puolista. Aluksi filmi vaikuttaa tyhjänpäiväiseltä kopiolta Evil Dead - kauhun riivaamista stereotyyppisten hahmojen kera, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä syvemmäksi homma käy. Lopulta kyseessä onkin täysin omalaatuinen ja mielikuvituksellinen teos. Elokuvassa onnistutaan pitämään karmivaa ilmapiiriä yllä, vaikka homma onkin toteutettu aika vitsimielellä. Nauraa saa, kuten myös kauhistella filmin yhä vain isommaksi äityvää veriroisketta. Näyttelijät ovat mainiot rooleissaan ja ensikertalainen Drew Goddard ohjaa elokuvaa tyylikkäällä varmuudella. The Cabin in the Woods on varsinaista nannaa kauhufaneille, jos osaa itse heittää vitsiä lajityypin heikommista puolista. Elokuva vaatiikin katsojaltaan genren tuntemista, jotta sen nokkeluus aukeaa täysin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Cabin in the Woods, 2011, Lionsgate, Mutant Enemy, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists
Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Carrie Coon, Paul Rudd, Logan Kim, Celeste O'Connor, Bokeem Woodbine, Tracy Letts, Annie Potts, Olivia Wilde, J. K. Simmons, Dan Aykroyd, Bill Murray ja Ernie Hudson
Genre: fantasia, komedia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12
Ivan Reitmanin ohjaama kasarikomedia Ghostbusters - haamujengi(Ghostbusters - 1984) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle tehtiin tietty jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Tekijät yrittivät pitkään saada aikaiseksi kolmatta elokuvaa, mutta se jäi pyörimään tuotantolimbossa ja lopulta koko elokuvasarja päätettiin käynnistää uudestaan vuoden 2016 Ghostbusters-leffan myötä. Se sai kuitenkin murskaavan vastaanoton faneilta, eikä se menestynytkään budjettiinsa nähden kummoisesti, joten suunnitelmat sen jatko-osasta kuopattiin. Ivan Reitmanin poika Jason työsti käsikirjoituksen Gil Kenanin kanssa, joka toimisi jatko-osana alkuperäiselle filmille. Hän sai ideansa läpi ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua siirrettiin ensin maaliskuuhun 2021, sitten kesäkuuhun ja lopulta marraskuuhun. Nyt Ghostbusters: Afterlife saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja minun täytyy tunnustaa, etten ollut lähes lainkaan kiinnostunut elokuvasta. Pidän todella paljon alkuperäisestä filmistä, mutta sen jatko-osa ja vuoden 2016 versio eivät vakuuttaneet minua. Uuden leffan trailerit eivät herättäneet mielenkiintoani ja olinkin hyvin skeptinen, kun kävin katsomassa Ghostbusters: Afterlifen Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa Pop Median, SF Studiosin ja Sonyn yhteistyössä järjestetyssä ennakkonäytöksessä.
Yksinhuoltajaäiti Callie muuttaa kahden lapsensa kanssa pienen kaupungin lähistöllä sijaitsevalle maatilalle, joka jäi perintönä hänen etäiseltä isältään. Lapset alkavat tutkia kummallisia ja yliluonnollisia tapahtumia niin maatilalla kuin kaupungissa ja saavat pian selville, että heidän isoisänsä oli ehta Ghostbuster!
Carrie Coon näyttelee yksinhuoltajaäiti Callieta, jolla menee taloudellisesti huonosti, minkä takia hän joutuu luopumaan asunnostaan kaupungissa ja muuttaa lastensa Trevorin (Finn Wolfhard) ja Phoeben (Mckenna Grace) kanssa vastikään menehtyneen isänsä maatilalle, pienen Summervillen kaupungin lähelle. Callien suhde tutkijaisäänsä ei kuitenkaan ole kaksinen, joten tilan periminen ei ole hänelle erityisen mieluisaa. Tätä vaikeaa isä-tytär-suhdetta syvennetään yllättävänkin onnistuneesti elokuvan aikana, mutta silti leffan keskiössä ovat perheen lapset.Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Wolfhard on mainio perhettään nolona pitävänä teinipoikana ja Grace ällistyttää älykkötyttönä. Grace osoitti lahjojaan jo mm. ikäisekseen kypsällä työllään The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjan (The Handmaid's Tale - 2017-) neljännellä tuotantokaudella, mutta Ghostbusters: Afterlifessa hän suorastaan säkenöi. Phoebe todella on elokuvan sydän ja sielu, johon katsoja kiintyy heti ja jonka haluaa nähdä selvittävän yhä kummalliseksi muuttuvan Summervillen mysteerin.
Elokuvassa nähdään lisäksi Paul Rudd tiedeopettaja Groobersonina, joka innostuu myös tutkimaan erikoisia tapahtumia, Logan Kim nimensä mukaisesti podcastia pitävänä Podcastina, jonka kanssa Phoebe ystävystyy ja Celeste O'Connor pikaruokalan tarjoilijana Luckyna, johon Trevor iskee silmänsä heti perheen saapuessa kaupunkiin. Rudd on tuttuun tapaansa varsin hilpeä roolissaan, heittäytyen opettajahahmonsa vietäväksi oikein tosissaan tarpeen vaatiessa. Kim voisi pahimmassa tapauksessa olla ärsyttävä kakara, mutta hänestä on saatu aikaiseksi aidosti hauska tyyppi kaikessa energisyydessään. O'Connor suoriutuu roolistaan kelvollisesti, muttei tee samanlaista vaikutusta kuin muut luetellut.
Siis ohhoh, nyt täytyy kyllä sanoa, että olin ennakkoon täysin turhaan skeptinen Ghostbusters: Afterlifea kohtaan. Kyseessähän on yksi vuoden isoimmista yllättäjistä ja viihdyttävimmistä elokuvista! Leffa nappaa heti mukaansa, rakentamalla alusta asti kiehtovaa mysteeriä. Katsoja myhäilee innoissaan, kun tuttuja Ghostbusters-juttuja aletaan tuoda vähitellen mukaan. Tekijät selvästi tietävät, millä saadaan fanit iloisiksi ja tiettyjä tärkeitä hetkiä, kuten Ecto-1 -auton mukaan tuomista rakennetaan ja nostatellaan tehokkaasti. Elokuvassa on onnistuttu luomaan hyvä tasapaino nostalgiapärinän ja uusien juttujen välille, jolloin leffasta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin koko hommasta mitään etukäteen tietämättömät. Vanhoilla ja tutuilla jutuilla ratsastetaan kyllä paljon, mutta samalla leffa lähestyy kohdettaan hyvin erilaisella ja piristävällä tavalla kuin mitä on ennen nähty. Jatkuvasti huomasin jännittäväni, kuinka tietyt asiat hoidetaan ja joidenkin hetkien aikana epäilin, että nyt elokuva lässähtäisi, mutta onneksi ei.
Tunnelmansakin puolesta elokuva toimii todella hyvin. Ensinnäkin Ghostbusters: Afterlife on yllättävänkin hauska ja sen aikana pääsee naureskelemaan useaan otteeseen ihan ääneen. Oli kyse sitten Ruddille ominaisesta hassuttelusta, Phoeben kertomista kuivista vitseistä, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat loistavia, yllättävän synkistä hetkistä tai pöhköstä haamukohelluksesta, leffa vähintään levitti hymyn huulilleni kerta toisensa perään. Elokuvasta löytyy myös omat hieman jännittävät hetkensä, mutta nekin on pääosin hoidettu kieli poskessa. Nämä asiat ovat kuitenkin sellaisia, mitä Ghostbusters-leffalta voi odottaa. Sen sijaan olin positiivisesti yllättynyt, että elokuvassa on oikeasti panostettu draamapuoleenkin. Perheen sisäinen draama ja kuinka kaikki liittyy alkuperäiseen Ghostbusters-tiimiin on erittäin hyvin rakennettu - niinkin hyvin, että huomasin jossain kohtaa pidätteleväni kyyneliä. Tarinaan uppoutuu ja hahmoista ryhtyy välittämään niin vahvasti, että elokuva pääsee ujuttautumaan ihon alle ja saa herkistymään.
Alkuperäisen elokuvan ohjaajan poika Jason Reitman onnistuu kunnioittamaan isänsä teoksia ja Afterlifesta huokuu pojan into ja ihailu Ghostbustersia kohtaan. Samalla Reitman saa myös rakennettua leffasta omannäköisensä, vahvasti erilaisella lähestymistavalla tuttuun konseptiin. Hänen ja Gil Kenanin käsikirjoitus on oivallinen, vaikka siinä onkin jatkuva vaara luisua kohti epäonnistumista. Tekniseltä puoleltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu. Se on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Ecto-1:n näkeminen on suuri ilo, vaikka auto onkin vuosien varrella ottanut jos jonkinlaista osumaa. Erikoistehosteet kunnioittavat veikeästi vanhoja käytännön efektejä, vaikka ne ovatkin pääasiassa tietokoneella toteutettuja. Kummitukset mukailevat täysin alkuperäisessä elokuvassa nähtyjä, minkä lisäksi myös äänimaailma on täynnä tuttuja soundeja - niin efektien puolesta kuin musiikkienkin. Säveltäjä Rob Simonsen kierrättää paljon Elmer Bernsteinin musiikkeja ja totta kai leffassa kuullaan Ray Parker Jr:n fantastinen Ghostbusters-kappale.
Yhteenveto:Ghostbusters: Afterlife on yllättävän mainio ja viihdyttävä elokuva, joka toimii niin vanhoille faneille kuin täysin uudelle yleisölle. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen mysteerinsä ansiosta ja tiukentaa otettaan katsojasta yhä vain enemmän, mitä pidemmälle filmi kulkee. Tähän vaikuttavat niin hersyvän hauska huumori, oivallisen jännittävät tilanteet kuin myös aidosti iskevä perhedraama, joka voi saada liikuttumaan ihan kyyneliin asti. Elokuvasta löytyy oikeasti sydäntä, eikä se ole mikään tyhjänpäiväinen rahastusturhake. Alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan poika Jason Reitman kunnioittaa isänsä työtä aikamoisella nostalgiaryöpyllä, onnistuen silti lähestymään tuttuja juttuja uudenlaisella tavalla. Näyttelijät ovat kaikki varsin mainioita, mutta joukosta erottuu parhaiten nuori, valloittavan hyvä Mckenna Grace. Tekniseltäkin puoleltaan elokuva on hyvin tehty. Vähän väliä leffa on vaarassa luisua väärille poluille ja epäonnistua, mutta Reitman pitää ohjakset tyylikkäästi kasassa. Ghostbusters: Afterlife on yksi vuoden ilahduttavimmista yllättäjistä ja ainakin omasta mielestäni kirkkaasti toiseksi paras Ghostbusters-elokuva, heti alkuperäisen jälkeen!
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters: Afterlife, 2021, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, The Montecito Picture Company, BRON Studios, Ghostcorps
Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Seth Rogen, Kristen Wiig, Jason Bateman, Bill Hader, Joe Lo Truglio, Blythe Danner, John Carroll Lynch, David Koechner, Jesse Plemons, Jeffrey Tambor ja Sigourney Weaver
Genre: komedia, scifi
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12
Paul on Simon Peggin ja Nick Frostin tähdittämä ja käsikirjoittama scifikomedia. Pegg ja Frost saivat idean leffaan kuvatessaan zombikomediaansa Shaun of the Deadia (2004) ja saadakseen inspiraatiota tapahtumiin, he päättivät lähteä itse automatkalle Yhdysvaltojen halki. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2009 ja lopulta Paul sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse näin leffan vasta parin vuoden jälkeen vuokralta ja pidin siitä. Olenkin katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun Paul täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen ja arvostelemalla sen.
Nörttikaverukset Graeme ja Clive ovat matkalla Yhdysvaltojen halki, vieraillakseen scifitapahtumissa ja tunnetuilla UFO-havaintopaikoilla. Eräänä yönä he kohtaavat ihka aidon avaruusolion, Paulin, joka pakenee salaista järjestöä, jolla on pahoja aikeita Paulin varalle.
Päärooleissa Graemena ja Clivena nähdään yksi ehdottomista komediakaksikkosuosikeistani, Simon Pegg ja Nick Frost. Tosielämässäkin läheiset ystävykset, Peggin ja Frostin kemiat kohtaavat täydellisesti ja heidän seikkailujaan on aina riemastuttavaa seurata - oli kyse sitten zombimaailmanlopusta Shaun of the Deadissa, kyttäkaksikosta Hot Fuzzissa (2007) tai nörttikaveruksista Paulissa. Clive on scifikirjailija ja Graeme tämän kuvittaja. Yhdessä he ovat aikamoisia tieteistarinoiden fanittajia ja ehdan avaruusolion kohtaaminen tarjoaa heille elämänsä matkan. Pegg ja Frost ovat aivan mahtavia rooleissaan.
Kaksikon kohtaamaa avaruusolento Paulia taas esittää Seth Rogen. Rogen ei vain ääninäyttele hahmoa, vaan hän myös esitti hahmon liikkeet, jotka siirrettiin tietokoneanimoituun olioon motion capture -tekniikalla. Paul ei ole vaarallinen planeettojen tuhoaja, muttei myöskään mikään kiltti ja sympaattinen kaveri, kutenE.T. the Extra-Terrestrialin (1982) nimikkoalieni. Rogenille tuttuun tyyliin Paul on aikamoinen rääväsuu, joka kiroilee, polttaa pilveä ja ryyppää. Rogen onnistuu kuitenkin tekemään Paulista erittäin pidettävän tapauksen ja tämä esittää nasevia kommentteja ihmislajin tyhmistä puolista pitkin elokuvaa.
Elokuvassa nähdään myös Jason Bateman Paulia jahtaavana erikoisagentti Zoilina, Bill Hader ja Joe Lo Truglio agenttikaksikko Haggardina ja O'Reillyna, Kristen Wiig uskovaisena Ruthina, John Carroll Lynch tämän isänä Moseksena, Jeffrey Tambor Graemen ja Cliven ihailemana scifikirjailija Adam Shadowchildina, sekä David Koechner ja Jesse Plemons punaniskakaveruksina Gusina ja Jakena, jotka aiheuttavat myös ongelmia matkan varrella. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, etenkin Bateman kivikasvoisena agenttina.
Paul ei yllä samalle mahtavuuden tasolle kuin Peggin ja Frostin edelliset yhteisleffat Shaun of the Dead ja Hot Fuzz, mutta on se silti erittäin mainio ja hauska komedia - varsinkin scifin ystäville ja muutenkin nörteille! Viittauksia on mm. Tähtien sota -saagaan (Star Wars - 1977-), Star Trekiin (1966-), Alien-elokuviin (1978-) ja tottakai E.T. the Extra-Terrestrialiin, minkä ohjaaja Steven Spielberg tekee veikeän cameoroolin tässä. Paul on ottanut vaikutteita E.T.:stä jopa häpeilemättömän paljon, mutta nokkelasti välttelee plagiointisyytöksiä juurikin Spielbergin itseironisen cameon kautta. Katsojan ei kuitenkaan tarvitse tietää ainuttakaan scifileffaa, johon tässä viitataan, eikä edes sen kummemmin pitää scifielokuvista, sillä Paul toimi hyvin myös niille, jotka pitävät ihan vain road trip -komedioista, missä kaverukset ovat kaiken aikaa tien päällä. Road trip -komedian ja scifiseikkailun yhdistelmä onkin veikeä idea ja elokuva pitää erittäin miellyttävästi mukanaan läpi kestonsa.
Hilpeiden scifiviittausten lisäksi huumoria löytyy monesta eri suunnasta. Paul itse tuo mukaan tiettyä törkyturpaisuutta, mutta mukaan mahtuu myös aidosti hauskaa koheltamista ja kekseliästä dialogia. Pari aika julmaakin läppää löytyy seasta. Nauraa saa loppuun asti, eikä aika käy pitkäksi tämän leffan parissa. Vauhdikkaita hetkiä riittää ja pientä jännitettäkin löytyy, kun erikoisagenttien lisäksi muutama muukin on kaksikon ja Paulin perässä. Koomisten ja vauhdikkaiden kohtausten välissä Pegg ja Frost yrittävät myös pienesti filosofisoida jotain ihmiskunnasta. Loppuhuipennukselta voisi kyllä toivoa vähän enemmän ja vaikka pääpahiksen näyttelijä onkin yksi silmänisku lisää scifielokuvien suurkuluttajille, on hahmo aika tylsä päävihulainen.
Toisin kuin Peggin ja Frostin tunnetuimpien yhteistöiden kanssa, Paulissa ohjaajana ei toimi Edgar Wright, vaan esimerkiksi hulvattoman Superbadin (2007) ohjaaja Greg Mottola. Mottola hoitaa tässäkin tonttinsa oivallisesti, mutta suurimmaksi osaksi kehut kuuluvat Peggille ja Frostille. Heidän komedialahjansa ovat fantastiset ja he osoittavat taitonsa monta kertaa filmin aikana. Paul on myös teknisesti onnistunut teos. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus samoin. Äänimaailma toimii hyvin, vaikka David Arnoldin säveltämät musiikit eivät kummoista vaikutusta teekään. Vaikutuksen tekee kuitenkin itse Paul, jonka visuaaliset tehosteet näyttävät yhä kymmenen vuotta myöhemminkin upeilta. Hahmon toteutukseen on selvästi panostettu, sillä jotkut yli tuplasti isommilla budjeteilla samana vuonna tehdyt toimintateoksetkaan eivät vakuuta enää visuaalisesti samalla lailla kuin digi-Paul.
Yhteenveto:Paul on erittäin mainio ja hauska scifikomedia, jossa Simon Pegg ja Nick Frost pääsevät jälleen kerran loistamaan yhdessä. Pegg ja Frost ovat aina mahtavat ystävyksinä ja he sopivatkin täydellisesti avaruudesta ja sen olennoista kiinnostuneiksi Graemeksi ja Cliveksi. Kaksikko tekee myös hyvää työtä käsikirjoituksen puolella, sisällyttäen paljon viittauksia lämmittämään scififanien sydämiä. Seth Rogen on hilpeä itse nimikko-olio Paulina, tehden pössyttelevästä alienista aidosti veikeän ja pidettävän. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Elokuva tarjoaa paljon hauskoja hetkiä jokaiseen makuun ja road trip -tarina pitää onnistuneesti mukanaan. Vauhtia, menoa ja meininkiä riittää, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Loppuhuipennus heikon pääpahiksen kanssa jättää hieman toivomisen varaan, mutta muuten Paul on todella oivallinen tieteiskomedia, jota suosittelen lämpimästi scififaneille, komedian ystäville, Peggin ja Frostin kannattajille, sekä yleisesti nörteille, jotka pystyvät samaistumaan täysin päähahmojen innostusten kohteisiin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Paul, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Working Title Films, Big Talk Productions
