Näyttelijät: Sunny Sandler, Melanie Lynskey, Max Greenfield, Jack Champion, Stephanie Beatriz, Bebe Neuwirth, Steve Buscemi, Scarlett Estevez, Matan M. Friedman, Eitan O. Friedman ja Emma McNulty
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 13
Don't Say Good Luck on Netflixin uusi draamaelokuva. Laura Hankin kirjoitti elokuvan tarinan omien nuoruudenkokemustensa pohjalta ja sai Julia Hartin ja Jordan Horowitzin työstämään tekstiä vielä lisää, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025. Nyt Don't Say Good Luck on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja omat odotukseni sitä kohtaan olivat aika matalat sen päätähti Sunny Sandlerin, eli koomikko Adam Sandlerin tyttären takia. Ajattelin etukäteen, että kyseessä olisi jälleen yksi Sandlerin nepotismiprojekteista, mutta päätin silti antaa leffalle mahdollisuuden ja katsoin sen noin viikko ilmestymisen jälkeen.
Sophie Birenbaum saa niin hyviä kuin huonoja uutisia, kun hän kuulee saaneensa pääroolin koulunsa uudesta musikaalinäytelmästä ja kun hänen äitinsä paljastaa sairastavansa pahalaatuista syöpää.
Ensin keväällä Netflixissä julkaistiin Adam Sandlerin Sadie-tyttären tähdittämä Roommates-elokuva (2026) ja nyt Sunny-tytär tähdittää Don't Say Good Luckia. Molemmat leffat kuvattiin samaan aikaan ja vieläpä samassa osavaltiossa, New Jerseyssä. Nepotismisyytöksiä on vaikea välttää, mutta nähtävästi Sunny Sandler oli elokuvantekijöiden oma valinta, heidän nähtyä hänen esiintyvän You Are So Not Invited to My Bat Mitzvah -leffassa (2023). Tämä oli onni tekijöille, koska kun Sunny tarttui rooliin, Adam-isä hyppäsi projektiin tuottajana ja samalla elokuva sai Netflix-diilin. Sunny Sandler näyttelee elokuvassa Sophie Birenbaumia, teinityttöä, joka haaveilee näyttelemisestä ja jonka suu loksahtaakin auki, kun hän saa tietää napanneensa pääroolin koulunsa uudesta musikaalista. Sandler näyttää onneksi osaavansa näytellä, eikä kyse ole puhtaasta nepotismista. Parhaiten tyttö tosin suoriutuu laulajana, hakien vielä jalansijaa hieman dramaattisemmissa kohtauksissa.
Elokuvassa nähdään myös Melanie Lynskey ja Max Greenfield Sophien vanhempina Elizabethina ja Tedinä, Matan M. Friedman ja Eitan O. Friedman Sophien pikkuveljinä Calebina ja Ethanina, Steve Buscemi ja Bebe Neuwirth Sophien isovanhempina Dalena ja Lindana, Stephanie Beatriz koulumusikaalin ohjaavana Parkerina, Scarlett Estevez Sophien parhaana kaverina Carolynina, sekä Jack Champion Sophien ihastuksenkohteena Jackina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan ja parhaiten suoriutuu Lynskey syöpää sairastavana Elizabeth-äitinä.
Koska tiesin etukäteen, että elokuvassa esiintyvät Adam Sandlerin tytär ja Steve Buscemi, odotin ennakkoon, että Don't Say Good Luck olisi jonkin sortin komedia. Ja vaikka mukana on muutama ihan hupaisa keskustelu, olin odotusteni kanssa varsin väärässä. Kyseessä on nimittäin perhedraama ja varsin toimiva sellainen. On kiinnostavaa seurata, kuinka Sophie yrittää pitää elämäänsä kasassa, kun hän saa pitkään aikaan parhaat ja huonoimmat uutiset. Vaikka häntä jännittää päärooli, on hän mahdollisuudesta toki innoissaan. Mutta on vaikeaa olla innoissaan, kun päivä päivältä häntä pelottaa enemmän, että hänen äitinsä vointi romahtaa lopullisesti.
Parasta elokuvassa ovatkin Sophien ja Elizabeth-äidin yhteiset kohtaukset, naurut, itkut ja syvällisemmät keskustelut. Äiti kannustaa viimeisillä voimiensa rippeillä tytärtään tavoittelemaan unelmiaan, mutta tytär pelkää menettävänsä viimeiset hetkensä äitinsä kanssa näytelmän takia. Tästä saadaan aikaiseksi herkkää tunnelmaa, joka tosin elokuvan loppusuoralla paisuu jo turhankin voimakkaaksi sipulin pilkkomiseksi. Viimeinen puoli tuntia oikein velloo nyyhkyilyssä, kun vähempikin olisi riittänyt. Surun keskeltä löytyy kuitenkin myös jotain kaunista, joka tuo toivoa ankeuden keskelle. Jos kaipaat iltaasi tunteikasta draamaa, sopii Don't Say Good Luck tähän tarkoitukseen oikein passelisti... kunhan vain muistaa pitää nessut lähellä.
Elokuvan on ohjannut Julia Hart, joka saa näyttelijänsä irrottelemaan hyvin, mutta hänen rakentamansa tunnelma muuttuu loppusuoralla turhan melodramaattiseksi. Laura Hankinin nuoruuden kokemusten pohjalta rakennettu käsikirjoitus toimii pääasiassa hyvin. Teknisestikin Don't Say Good Luck on oivallinen. Leffa on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja äänityöskentely on pätevää Yulin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Don't Say Good Luck, Yhdysvallat, 2026, Netflix Studios
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Britain Dalton, Jack Champion, Trinity Bliss, Oona Chaplin, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, Joel David Moore, Giovanni Ribisi, Dileep Rao ja David Thewlis
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma megamenestys, jopa kaikkien aikojen eniten tienannut elokuva, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan ilmestymistä Cameron oli vihjannut, että hänellä oli suunnitelmia kahdelle jatko-osalle, jotka kuvattaisiin yhtä kyytiä ja joiden oli alun perin tarkoitus ilmestyä vuosina 2014 ja 2015. Esituotanto kuitenkin venyi venymistään ja kuvaukset saatiin käyntiin vasta vuonna 2017. Kakkososa Avatar: The Way of Watersai lopulta ensi-iltansa vasta joulukuussa 2022 ja kolmososan oli tarkoitus ilmestyä heti seuraavana jouluna, kunnes se siirrettiin taas vuodella eteenpäin ja sitten taas kerran vuodella eteenpäin. Nyt, vihdoin ja viimein, Avatar: Fire and Ash saapuu elokuvateattereihin, mutta itse en ole ollut erityisen innoissani. Pidän valtavasti alkuperäisestä Avatarista, mutta jatko-osien loputtomalta tuntunut odotus, sekä The Way of Waterin tuottama valtava pettymys söivät pahasti intoani. Kävin silti uteliaana katsomassa Avatar: Fire and Ashin sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa 3D:nä, toivoen leffan olevan edeltäjäänsä parempi.
Jake Sully perheineen kohtaa uuden vihollisen, kun Quaritch lyöttäytyy yhteen raakalaismaisen Mangkwan-klaanin ja näiden johtajan Varangin kanssa.
Avatar-elokuvien tutut hahmot tekevät paluun. Metkayina-vesiheimon luokse asuttautuneet Jake Sully (Sam Worthington), Neytiri (Zoe Saldaña) ja heidän lapsensa Lo'ak (Britain Dalton) ja Tuk (Trinity Jo-Li Bliss), adoptiotytär Kiri (Sigourney Weaver) ja ihmispoika Spider (Jack Champion) surevat eri tavoin Neteyamin kuolemaa, samalla kun Spider pohtii, kuuluuko hän na'vien vai ihmisten luokse ja Kiri yrittää saada yhteyden na'vien jumalaan, Eywaan. Erityisesti Lo'ak-poika on ottanut isoveljensä kuoleman raskaasti, kokien olevansa syypää. Tukia lukuun ottamatta lapsihahmoista saadaan hieman enemmän irti tässä elokuvassa, mutta Jaken ja Neytirin kohdalla tehdään kömpelöitä vetoja. Hahmojen luonteet, motiivit ja ajatusmaailmat vaihtelevat sen mukaan, mitä kohtaus heiltä vaatii, ilman uskottavaa tai välillä edes ymmärrettävää syytä.
Vastaansa Sullyn perhe saa taas kerran Quaritchin (Stephen Lang), jota Cameron ei meinaa uskaltaa pistää hengiltä. Hahmoon saadaan hieman syvyyttä leffan aikana, niin Spider-poikansa kuin na'vilta näyttämisen kautta. Sen sijaan muut tutut pahikset, kenraali Ardmore (Edie Falco), kapteeni Scoresby (Brendan Cowell) ja ykkösosasta paluun tekevä ahne Parker (Giovanni Ribisi) pysyvät tylsän yksiulotteisina tyyppeinä. Vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisen sijaan kiinnostavampaa on kuitenkin kolmosleffan tarjoama uusi tuttavuus, vihamielistä na'vi-heimo Mangkwaneja johtava Varang (Oona Chaplin). Hahmo on aidosti kiinnostava katkeruudessaan, tämän kokiessa Eywan pettäneen Mangkwanit vuosia sitten hädän hetkellä. Onkin sääli, että väkevän esittelyn jälkeen Varang pusketaan sivuun huomattavasti tylsempien hahmojen tieltä.
Olin tosiaan aika pettynyt Avatar: The Way of Wateriin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen ja se madalsi odotuksiani kolmososaa kohtaan selvästi. Tästä huolimatta Avatar: Fire and Ash tuotti myös pettymyksen ja harmikseni intoni koko elokuvasarjaa kohtaan on hiipunut kovaa kyytiä. Kolmososa käynnistyy vielä todella lupaavasti. On kiinnostavaa nähdä jokin na'vi-heimo pahiksina ja näiden julmien Mangkwanien lisäksi leffa esittelee alussa myös mielenkiintoisen lentävän kauppiasheimon, joiden matkaan Sullyn perhe lähtee. Ensimmäisen tunnin aikana pidin näkemästäni aika paljonkin ja tuumin, että tästähän tulee taatusti parempi Avatar-elokuva kuin The Way of Waterista.
Erittäin lupaavan ensimmäisen tunnin jälkeen Fire and Ash kuitenkin pysähtyy kuin seinään ja ottaa aivan käsittämättömän takapakin. Sen sijaan, että leffa veisi tarinaa eteenpäin, se muuttuukin kierrätykseksi kaikesta siitä, mitä The Way of Waterissa nähtiin. Hahmot palaavat sukeltelemaan avaruusvalaiden kanssa, joita kapteeni Scoresby miehistöineen palaa taas metsästämään. Vuorotellen Sullyn penskat kidnapataan ja heillä kiristetään Sullya antautumaan. Loppuhuipennuskin on monin paikoin identtinen siihen, mitä kakkososassa nähtiin, mutta siihen on liitetty valmistautumisosio, mikä tuntuu vain ykkösosan kierrätykseltä. Mitä ihmettä tässä tapahtui? Elokuva vaikuttaa aluksi vievän seikkailua Pandoralla kiehtoviin uusiin suuntiin ja sitten mielikuvitus katkeaa kuin seinään. Kohtausten laiskaa kierrätystä ei auta se, että Fire and Ashilla on kestoa jopa kolme tuntia ja vartti. Kun leffa muuttuu lähes kopioksi edeltäjästään, eikä mukana ole edes jännitettä, sillä Cameron ei uskalla laittaa näitä hahmoja vaaroihin, joissa olisi oikeasti seuraamuksia, mielsin kolmannen Avatar-elokuvan jopa pitkäveteiseksi. Loppuhuipennus on massiivinen, mutta siitä puuttuu kaikki eeppisyys ja säväyttävyys.
Cameronin, Rick Jaffan ja Amanda Silverin käsikirjoitus ontuu monella tapaa ja kolmikko meneekin usein siitä, mistä aita on matalin. En tajua, mikseivät he antaneet uusien ideoiden johdattaa heitä kiinnostaville uusille poluille, vaan he ryhtyivät kopioimaan edellisosan tekstiä. Käsikirjoitus takeltelee myös hahmokaarien, heidän motiiviensa ja mielenmaisemiensa kanssa, eikä asiaa auta kömpelö leikkaus, missä elokuva velloo liikaa yhdentekevämmissä kohtauksissa, mutta lähes juoksee läpi tarinankerronnallisesti tärkeitä hetkiä.
Jos jokin Avatar: Fire and Ashissa ansaitsee toki kehut, niin sen tekninen toteutustapa - joskin tällä kertaa jatkuva vaihtelu kuvataajuuksien välillä häiritsi, kun ajoittain hahmot liikkuvat todella sulavasti ja ajoittain taas lähes töksähdellen. Tämä johtuu siitä, että osa elokuvasta esitetään 48 kuvan sekuntitahtia ja osa tavanomaisella 24 kuvan sekuntitahdilla. Muuten leffa tarjoaa jälleen komean audiovisuaalisen elämyksen, joka jättää taas muut vuoden tehosterainoista varjoonsa. Pandora on edelleen mykistävän upea ilmestys, eikä elokuvan monimutkikkaissa tehosteissa ole valittamista. Myös äänimaailma on väkevästi rakennettu Simon Franglenin säveltämiä musiikkeja myöten. Valitettavasti elokuvasarjan kolmososassa pelkät näyttävät kuvat eivät enää riitä, jos käsikirjoitus on näin hataralla pohjalla. Mikäli Avatar-elokuvasarja tästä vielä jatkuu, Cameron saisi tehdä tarinan puolesta reippaita ryhdistysliikkeitä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: Fire and Ash, 2025, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Pääosissa: Liam Neeson, Jack Champion, Lilly Aspell, Embeth Davidtz, Noma Dumezweni, Matthew Modine ja Arian Moayed
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16
Retribution on uudelleenfilmatisointi espanjalaisesta trilleristä El desconocido vuodelta 2015. Elokuvasta oli jo aiemmin tehty kaksi uudelleenfilmatisointia, saksalainen Don't. Get. Out! (Steig. Nicht. Aus!) vuonna 2018 ja korealainen Hard Hit (발신제한) vuonna 2021. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Yhdysvalloissa työstettiin omaa versiota espanjalaisjännärin pohjalta. Elokuva tehtiin amerikkalaisten, espanjalaisten, ranskalaisten ja saksalaisten yhteistyöprojektina ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021. Nyt Retribution saapuu elokuvateattereihin ja itse en jaksanut pahemmin innostua leffasta. Liam Neesonin tähdittämät toimintajännärit ovat olleet viime vuosina yhä vain keskinkertaisempia ja heikompia ja Retribution sai maailmalla niin kriitikoilta kuin katsojilta lähinnä negatiivista palautetta. Kävin silti katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Bisnesmies Matt Turner on viemässä lapsiaan kouluun, kun hän saa puhelun tuntemattomasta numerosta, jossa kerrotaan, että hänen autoonsa on viritetty pommi, joka räjähtää, jos kukaan nousee penkiltään.
Liam Neeson näyttelee Matt Turneria, joka Neesonin rooleille epätyypillisesti ei ole mikään entinen sotilas tai agentti, vaan varsin menestyksekkään yrityksen bisnesmies. Työt vievät kaiken huomion Mattilta ja taka-alalle ovatkin jääneet hänen vaimonsa Heather (Embeth Davidtz) ja pariskunnan lapset Zach (Jack Champion) ja Emily (Lilly Aspell). Neeson on tuttuun tapaansa karismaattinen pääroolissa, tehden sitä, minkä parhaiten osaa: ärisee puhelimeen. Jo yli 70-vuotias Neeson on viime vuosien aikana ehtinyt jo useampaan otteeseen sanoa, että tällaiset toimintaroolit olisivat jäämässä hänen osalta sikseen, mutta niin vain hän palaa vuosi toisensa perään seuraavaan vastaavaan. Mattina Neesonin ei kuitenkaan tarvitse heittäytyä erityisen fyysiseksi, tapella tai ammuskella, hänen hahmonsa viettäessä lähes koko ruutuaikansa autoa ajaen. Davidtz, Champion ja erityisesti Aspell suoriutuvat passelisti Mattin perheenjäsenten rooleista.
Elokuvassa nähdään myös Matthew Modine ja Arian Moayed Mattin liikekumppaneina Andrewsina ja Sylvainina, sekä Noma Dumezweni poliisi Brickmannina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat menevästi rooleistaan, joskin heidän hahmonsa eivät ole kummoiset. Brickmannin kohdalla ärsyttää nopeasti, kuinka poliisia ei tunnu yhtään kiinnostavan kuunnella Mattia, kun kaupungissa alkaa räjähdellä muita autoja.
Siitä huolimatta, ettei Neeson tällä kertaa vetele turpaan tai ammu ketään, Retribution on täysin peruskauraa Neeson-rainojen osastolla ja sen luulisi toimivan herran faneille. Itse koin elokuvan ihan meneväksi kertakäyttöhutuksi, jota tuskin muistaa enää muutaman päivän päästä. Vaikkei premissi jonkun mielipuolen asettamasta pommista jossain kulkuneuvossa olekaan erityisen uudenlainen idea ja kyseessähän on tosiaan jo neljäs versio samasta elokuvasta, Retribution nappaa kelvollisesti mukaansa ahdistavilla lähtökohdillaan. Mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, etenkin vanhempana, jos omat lapset olisivat kyydissä pommilla viritetyssä autossa?
Vaikka elokuva kestää vain puolitoista tuntia, mukaan mahtuu yllättävänkin paljon tyhjäkäyntiä, oli kyse sitten turhasta hidastelusta, jotta homma saataisiin venytettyä edes jotenkin täyspitkäksi elokuvaksi tuntuvaan mittaan tai sitten siitä, että Mattille soittavan mysteerimiehen henkilöllisyyden arvaa heti ja paljastuksen tapahtumista odottaa kärsimättömänä. Kun paljastus tapahtuu, parissa aiemmassa kohtauksessa ei tunnu enää olevan järkeä. Seasta löytyy useita turhauttavia tilanteita, eri hahmojen ryhtyessä sooloilemaan, käsikirjoittajien yrittäessä saada aikaan lisäjännitettä. Vielä Mattiakin enemmän katsojaa turhauttaa se, kuinka poliisit keskittyvät täysin vääriin seikkoihin. Nämä leimaavat Mattin heti syylliseksi muihin pommituksiin, vaikka vähänkin maalaisjärkeä käyttävä huomaisi heti, että mies on syytön ja tutkinnat pitäisi kohdistaa johonkuhun toiseen. Elokuvan lopetus on myös hassun kömpelö ja töksähtävä, aivan kuin ihan viimeinen kohtaus olisi jäänyt puuttumaan.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Nimród Antal, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa scifitoimintaraina Predators(2010) ja musiikkitrilleri Metallica: Through the Never (2013). Retributionissa Antal rakentelee jännitettä kelvollisesti. Kompastuskiveksi muodostuukin lähinnä Chris Salmanpourin ailahteleva käsikirjoitus, joka sentään onnistuu tekemään hieman muutoksia tarinaan, joka on kerrottu jo kolmesti aiemmin. Leffa on pätevästi kuvattu, mutta leikkaus voisi ajoittain olla napakampaa. Lavasteet ja maskeeraukset ovat oivat ja digiräjähdykset näyttävät uskottavammilta kuin joissain isomman luokan megaspektaakkeleissa. Äänimaailma jylisee mukavasti, mutta Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit kuulostavat vähän väliä Tenetistä (2020) matkituilta.
Yhteenveto:Retribution on jälleen yksi keskinkertainen Liam Neeson -trilleri, jonka katsoo kerran ihan sujuvasti, mutta joka luultavasti unohtuu nopeasti sen näkemisen jälkeen. Neeson on passelissa vedossa pääroolissa, äristen karismaattisesti puhelimeen niin kuin vain Neeson osaa. Elokuvan lähtökohdat ovat mainiot, joskaan eivät erityisen omaperäiset ja autokyyti nappaa ihan kivasti mukaansa. Puolentoistatunnin leffaksi sekaan mahtuu yllättävänkin paljon tyhjäkäyntiä. Käsikirjoittajat venyttävät konseptia mahdollisimman pitkäksi, lisäten sekaan useita turhauttavia ratkaisuja. Poliisien toiminta ärsyttää, sillä kuka tahansa maalaisjärkeä käyttävä hahmo tässä tilanteessa, erityisesti lainvalvoja hoksaisi, ettei Matt voi olla syyllinen. Todellisen tekijän henkilöllisyyden arvaa nopeasti ja paljastusta jää odottamaan kärsimättömänä. Retribution on samaa tavaraa Neesonin muidenkin liukuhihnajännäreiden kanssa ja se sopii takuulla herran faneille, jotka ovat pitäneet hänen muistakin viimevuotisista leffoista. Jos olet kokenut Neesonin viimeaikaiset leffat lähinnä kehnoiksi, ei Retribution käännä mieltäsi positiivisempaan suuntaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Retribution, 2023, StudioCanal, The Picture Company, Ombra Films, TF1 Films Production, Studio Babelsberg, Studiocanal Film, Canal+, Cine+, Télé Monté Carlo, Atresmedia Cine, Kismet Media, Talent One, Vaca Films
Pääosissa: Melissa Barrera, Jenna Ortega, Jasmin Savoy Brown, Mason Gooding, Dermot Mulroney, Jack Champion, Courteney Cox, Hayden Panettiere, Liana Liberato, Devyn Nekoda, Josh Segarra, Henry Czerny, Tony Revolori, Samara Weaving ja Skeet Ulrich
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16
Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Scream(1996) oli valtava hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) oli myös kehuttu menestys, mutta Scream 3 (2000) sai hyvistä lipputuloistaan huolimatta ailahtelevan vastaanoton ja niinpä Scream 4 ilmestyi vasta vuonna 2011. Viidettä elokuvaa suunniteltiin pitkään, mutta sen sijaan tehtiinkin televisiosarja Scream(2015-2019). Kun sen sarjan kolmas tuotantokausi kohtasi murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta, sarja lopetettiin ja viidennen elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin. Vuonna 2022 ihan vain Screamiksinimetty viides leffa oli iso hitti, joka voitti niin fanit kuin kriitikot puolelleen ja kuudennen elokuvan teko alkoikin välittömästi. Kuvaukset käynnistyivät viime kesänä ja jo nyt, vain hieman yli vuosi edellisen osan jälkeen Scream VI saa ensi-iltansa. Alkuperäinen Scream on yksi suosikkikauhuleffoistani ja pidän myös kakkos- ja nelososasta. Viides leffa oli positiivinen yllätys ja olenkin odottanut kuudetta elokuvaa ihan hyvin mielin. Kävin katsomassa Scream VI:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Selvittyään Woodsboron murhista, siskokset Sam ja Tara, sekä sisarukset Mindy ja Chad ovat muuttaneet New Yorkiin, uuden ja rauhallisemman elämän toivossa. Kuitenkin halloweenin lähestyessä joku pukee jälleen Ghostface-naamion ylleen ja uusi murhavyyhti alkaa.
Viime vuoden Scream-leffassa esitellyt selviytyjähahmot tekevät paluun. Melissa Barrera nähdään Sam Carpenterina, alkuperäisen elokuvan murhaajan, Billy Loomisin (Skeet Ulrich) tyttärenä, Netflixin Wednesday-sarjan (2022-) myötä parhaillaan suuresta suosiosta nauttivan Jenna Ortegan esittäessä jälleen Samin siskopuolta, Taraa. Myös sisarukset Mindy (Jasmin Savoy Brown) ja Chad (Mason Gooding) selvisivät viime elokuvan murhista hengissä ja ovat seuranneet Carpentereja New Yorkiin rauhallisemman elämän perässä. Näyttelijänelikko suoriutuu toistamiseen oivallisesti osistaan - etenkin Barrera, jonka hahmoa vaivaa entistä enemmän hänen isänsä identiteetti. Lisäksi Samia vaivaa se, että internetissä levitellään huhuja, että hän oli Woodsboron todellinen murhaaja ja muka lavasti poikaystävänsä Richien (Jack Quaid). Tällä leffaa ottaa kantaa siihen, kuinka uhrit liiankin usein mustamaalataan pahiksiksi ja huomionhakuisiksi, kun taas todelliset syylliset saavat sympatiat osakseen.
David Arquetten näyttelemän seriffi Deweyn kuoltua edellisleffassa ja Neve Campbellin kieltäydyttyä palaamasta Sidneyn rooliin, liian pienen palkkiotarjouksen takia, alkuperäistriosta vain Courteney Cox nähdään vanhassa osassaan journalisti Gale Weathersina. Itse en jäänyt kaipaamaan Campbellia, sillä hän näytti edellisleffassakin siltä, ettei häntä kiinnostanut yhtään olla mukana. Cox taas suoriutuu mallikkaasti roolistaan jälleen kerran. Vanhoista hahmoista mukana on myös Scream 4:stä tuttu Kirby Reed (Hayden Panettiere) ja uusina hahmoina leffassa esitellään muun muassa Samin ja Taran kämppis Quinn (Liana Liberato), tämän poliisi-isä Wayne (Dermot Mulroney), Mindyn tyttöystävä Anika (Devyn Nekoda), Chadin kämppis Ethan (Jack Champion), Samin ja Taran naapurissa asuva Danny (Josh Segarra), Samin terapeutti Stone (Henry Czerny), sekä elokuvaprofessori Crane (Samara Weaving) ja hänen oppilaansa Jason (Tony Revolori). Uudet näyttelijät pärjäävät kelvollisesti, niin potentiaalisien uhrien kuin murhaepäiltyjen rooleissa.
Viimevuotinen viides Scream-leffa ei tarjonnut mitään erityisen ihmeellistä, mutta se oli varsin kelpo (sanoisinpa, että kauhuelokuvasarjan viidenneksi osaksi jopa yllättävänkin onnistunut) kauhuraina. Kuudes elokuva pistettiinkin kiireellä tuotantoon heti, kun viides osoittautui hitiksi ja osittain sen myös huomaa. Scream VI on ihan menevä tapaus, mutta siitä paistaa läpi, että se tehtiin aikamoisella vauhdilla. Ensikohtauksessaan leffa pääsee yllättämään ja vihjailemaan täysin uudenlaisesta Scream-kokemuksesta, mutta harmillisesti sen jälkeen filmi lähtee kulkemaan turhankin tuttuja ja turvallisia latuja. Jos pidit kovasti sarjan aiemmista osista, tulet takuulla pitämään myös kuudennesta elokuvasta, mutta veikkaisin, että tässä kohtaa murhaajan henkilöllisyyden arvaaminen käy liiankin helposti.
Elokuvasta löytyy muutamia erittäin mainioita ja jännittäviä kohtauksia, joissa eri hahmot joutuvat Ghostfacen piinaamiksi. Trailereistakin tutut kohtaukset pikkukaupassa haulikolla varustetun tappajan kanssa, sekä metroajelu halloween-iltana, jolloin newyorkilaiset ovat pukeutuneet Ghostface-naamareihin, sekä ties keneksi kaikiksi kauhuikoneiksi, pistävät toimivasti sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Leffa viihdyttää passelisti ja yllätyin, kuinka nopeasti elokuvan kahden tunnin kesto kulkee. Murhat ovat oivan raakoja, miellyttäen varmasti slasher-faneja. Elokuva kuitenkin lässähtää ikävästi finaalissaan, kolmesta eri syystä. Ensinnäkin hahmot ottavat aivan liikaa osumaa ja painavat silti menemään, aivan kuin useampi puukonisku vatsassa ei tuntuisi missään. Toiseksi on turhauttavaa, ei, vaan raivostuttavaa, kuinka usein hahmoilla olisi mahdollisuus pistää Ghostface kumoon ja ottaa selvää, kuka maskin takaa löytyy, mutta sen sijaan he juoksevat aina karkuun. Ja kolmanneksi, menemättä spoilereihin, en pitänyt (taaskaan) siitä, kuinka murhaajan identiteetin paljastuminen hoidetaan. En voi olla ainoa, jota Screamien aikana ärsyttää, kuinka nämä pitkään viekkailta ja suunnitelmallisilta vaikuttavat murhaajat ottavat lopuksi naamarin pois ja muuttuvat ylinäytellyiksi psykopaattikarikatyyreiksi?
Elokuvan ohjaajina toimivat edellisenkin Screamin ohjanneet Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett ja käsikirjoituksesta vastaavat toistamiseen James Vanderbilt ja Guy Busick. Ohjaajaduo rakentaa tunnelmaa mainiosti, mutta Vanderbilt ja Busick kompastelevat käsikirjoituksensa kanssa. Sen lisäksi, että leffa lässähtää finaalissaan, kaksikko ei ole keksinyt oikein mitään uutta ja mielenkiintoista mukaan, eikä sarjalle ominainen meta-itsetietoisuus enää jaksa viehättää samalla lailla. Kirjoittajat eivät myöskään uskalla edetä rohkealta vaikuttavien ideoidensa kanssa. Kyllähän viides Screamkin pelasi tutuilla korteilla, mutta sen ja nelososan välissä oli sentään ehtinyt vierähtää yksitoista vuotta, samalla lailla kuin kolmannen ja neljännen elokuvan välissä. Nyt edellisestä Screamista on vierähtänyt vasta juuri ja juuri vuosi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kuitenkin vakuutta. Se on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin valaistu. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset onnistuneen rujot ja pukusuunnittelijoita täytyy kehua Ghostfacen käyttämästä kuluneesta naamarista, mikä näyttää ihan pirun upealta. Äänimaailma toki luottaa usein koviin äkkisäikäytyksiin, Brian Tylerin ja Sven Faulconerin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa toimivasti taustalla.
Yhteenveto:Scream VI on ihan menevä kauhuraina, joka kuitenkin kompuroi elokuvasarjan kaavoihin kangistumisen ja muutamien typerien ratkaisujen kanssa. On naurettavaa, kuinka osa hahmoista ei vaikuta olevan lähes moksiskaan, vaikka saisivat useaan otteeseen puukosta. Elokuvan alku lupailee uudenlaista Scream-elokuvaa, mutta leffa harmillisesti peruu potentiaalisia ideoitaan ja kulkee liian tuttuja ja turvallisia latuja. Niinpä murhaajan henkilöllisyydenkään arvaaminen ei tällä kertaa ole erityisen vaikea homma. Seasta löytyy joitain todella mukaansatempaavia ja jännittäviä kohtauksia, mutta valitettavasti loppuhuipennus kompuroi turhauttavasti. Elokuvasta paistaa läpi, että se pistettiin turhankin vauhdikkaasti tuotantoon ja hieman ponneton lopputulos kaipaisi hiomista, sekä lisäpotkua. New York on oiva maisemanvaihdos, uuden Ghostfacen kulunut naamari näyttää upealta, tekninen toteutus toimii ja pääasiassa näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti. Jos pidit paljon aiemmista Scream-elokuvista, kuudes osa miellyttää takuulla. Jos taas mielestäsi elokuvasarja on turhan itseään toistava, ei tämä uutuus luultavasti muuta mieltäsi positiivisempaan suuntaan. Seitsemäs elokuva on jo nähtävästi suunnitteilla ja toivon, että kun sellainen tehdään, tekijät käyttävät enemmän aikaa hioakseen käsikirjoitusta ja tuomalla mukaan jotain uutta ja piristävää.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt pätkä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream VI, 2023, Paramount Pictures, Spyglass Media Group, Project X Entertainment, Québec Production Services Tax Credit, Radio Silence Productions
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Britain Dalton, Jamie Flatters, Trinity Jo-Li Bliss, Stephen Lang, Jack Champion, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Filip Geljo, Matt Gerald, Joel David Moore, Dileep Rao, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, CCH Pounder ja Giovanni Ribisi
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar(2009) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys - jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva lähes kolmen miljardin dollarin lipputuloillaan - joten jatkoa oli tietty luvassa. Kukaan ei kuitenkaan osannut arvata, kuinka pitkään jatko-osaa täytyi odottaa. Cameron ryhtyi samanaikaisesti kirjoittamaan kakkos- ja kolmososan käsikirjoituksia, joiden oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuosina 2014 ja 2015. Kirjoitusprosessin ja vedenalaisen motion capture -tekniikan hiomisen venähtäessä julkaisua on kuitenkin pitänyt siirtää yhä vain uudestaan eteenpäin. Toisen ja kolmannen elokuvan kuvaukset käynnistyivät samanaikaisesti elokuussa 2017 - siis yli viisi vuotta sitten. Maaliskuussa 2020 kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia, mikä johti jälleen ensi-illan siirtymiseen. Toukokuussa kuvaukset jatkuivat jälleen ja nyt, kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatar: The Way of Water -nimen saanut jatko-osa on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Itse en käynyt katsomassa ensimmäistä Avataria, kun se saapui Suomen teattereihin loppuvuodesta 2009, vaan katsoin sen vasta seuraavana kesänä vuokralta. Kohistun 3D-tekniikan ja jättimäisen valkokankaan puutteesta huolimatta ihastuin leffaan ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Jatko-osiin olen kuitenkin suhtautunut jo vuosien ajan varauksella. Kakkoselokuvan ensi-illan jatkuva siirtely viesti ikävistä tuotantovaikeuksista ja minua alkoi kammoksuttaa, kun Cameron ilmoitti, että hän on alkanut kirjoittamaan jo neljättä ja viidettä Avataria, vaikkei ole saanut edes kakkososaa valmiiksi. Jossain kohtaa yhdyin muiden vitsailuun siitä, että tuskinpa jatko-osaa on oikeasti koskaan tulossa. Tänä vuonna olen kuitenkin vähitellen alkanut odottamaan jatko-osaa innokkaammin, etenkin kun kävin katsomassa alkuperäisen Avatarin viimeinkin leffateatterissa uudelleenjulkaisun myötä. Meninkin katsomaan Avatar: The Way of Waterin heti sen ensi-iltapäivänä ja tietysti 3D:nä IMAX-salissa, jotta filmi pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jake Sully liittyi na'vi -olentojen klaaniin. Nyt hän on naimisissa Neytirin kanssa ja pariskunta on saanut lapsia. Onni kuitenkin katkeaa, kun taivaskansa tekee paluun Pandoralle ja perhe joutuu pakosalle, kun heidän vanha vihollisensa, avatar-kehossa takaisin henkiin herätetty Quaritch janoaa kostoa.
Sam Worthington ja Zoe Saldaña tekevät paluun rooleihinsa Jake Sullyksi, entiseksi merijalkaväen sotilaaksi, joka siirsi tietoisuutensa sinisiä na'vi -olentoja mukailevaan avatar-kehoon ja Neytiriksi, hurjaksi na'vi -soturiksi. Elokuvassa tiedostetaan alkuperäisen ja jatko-osan välissä vierähtänyt vuosikymmen ja myös tarinassa tehdään kymmenisen vuoden hyppy ajassa eteenpäin. Jake ja Neytiri ovat nyt vanhempia, joilla on omasta takaa kolme lasta, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja isänsä johtajuutta visusti sivusta seuraava Neteyam (Jamie Flatters), teini-ikäinen ja kapinahenkinen Lo'ak (Britain Dalton), sekä pieni ja innokas tytär Tuk (Trinity Jo-Li Bliss). Lisäksi he ovat adoptoineet Sigourney Weaverin näyttelemän tohtori Augustinen avatar-kehon mystisesti synnyttäneen lapsen, Kirin, jota Weaver myös esittää ja Jack Championin esittämän ihmislapsi Spiderin. Hieman jopa yllättäen Jake ja Neytiri jätetään taka-alalle ja jatko-osan keskiöön nostetaan tämä lapsikatras. Uudet muksut ovat pääasiassa hyvin kirjoitettuja ja onnistuneen erilaisia toisistaan. Etenkin jatkuvasti ongelmiin joutuva Lo'ak ja Eywa-henkeen vahvaa yhteyttä tunteva Kiri ovat mainioita tapauksia. Tuk on lähinnä vain todella sympaattinen. Neteyam jää pääparin lapsista vähimmälle huomiolle, kun taas Spider on harmillisen köykäisesti kirjoitettu tapaus. Ihmisnuorukainen selvästi pohtii paikkaansa tässä maailmassa; kuuluuko hän ihmisten vai na'vien pariin? Tämä pohdiskelu on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja hahmo jää todella etäiseksi motiiviensa ja tekojensa puolesta. On myös hieman sääli, että ykköselokuvassa vahvan kasvun suureksi sotilaaksi tehnyt Jake joutuu tässä lähinnä tyytymään sivuosaan, jossa hän moittii vuorotellen lapsiaan heidän päätöksistään. Neytiri saa parit hetket loistaa, mutta jää miehensä tavoin vähän väliä paitsioon.
Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Joel David Moore ja Dileep Rao tutkijoiksi Normiksi ja Maxiksi, CCH Pounder Neytirin äidiksi Mo'atiksi, sekä Stephen Lang häijyksi eversti Quaritchiksi. "Mutta Quaritchan kuoli ykkösleffassa" joku saattaa ihmetellä. Tämä ei ole ollut James Cameronin mielestä mikään ongelma ja elokuvan alussa selitetään nopeasti, että ennen ykkösleffan lopputaistelua Quaritch latasi tietoisuutensa uuteen avatar-kehoon. Saman pahishahmon käyttö tuntuu tavallaan laiskalta ja toivoin, että sankareille olisi luotu uusi vastus vaikkapa vihollisklaanista, mutta toisaalta ratkaisu myös toimii. Siinä, missä ykkösleffan Quaritch jäi hieman sarjakuvamaiseksi antagonistiksi, tässä hahmosta löytyy enemmän sisältöä, kun pahis pohtii uutta asemaansa, missä hänet on asetettu vihaamansa lajin kehoon.
Uusina hahmoina Jaken ja Neytirin lasten lisäksi esitellään veden äärellä asustavan Metkayina-heimon johtajat Ronal (Kate Winslet) ja Tonowari (Cliff Curtis), heidän lapsensa Reya (Bailey Bass) ja Aonung (Filip Geljo), sekä ihmiset, kenraali Ardmore (Edie Falco), paikallisia valasmaisia olentoja, tulkuneita metsästävä Scoresby (Brendan Cowell) ja meribiologi Garvin (Jemaine Clement). Uudet tuttavuudet toimivat ihan passelisti, mutta ihmishahmoista saadaan aika vähän irti. Läpikotaisin näyttelijät, niin uudet kuin vanhat, suoriutuvat passelisti osistaan ja erityisesti Saldanan vimmainen heittäytyminen on ihailtavaa. Jo vuonna 2018 Winsletin uutisoitiin päihittäneen Tom Cruisen laatima ennätys hengityksen pidättämisestä vedenalaista kohtausta kuvatessa. Aikamoinen saavutus, mutta harmillisesti se ei ole koskaan nähtävissä itse elokuvassa. Avatar kakkosta ja kolmosta tosin kuvattiin samanaikaisesti, joten voihan se olla, että Winsletin ennätyssukeltelu on mukana vasta seuraavassa filmissä.
Täytyy sanoa, että minulla on epäuskoinen olo, että kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatarin jatko-osa on vihdoin ja viimein täällä. Valitettavasti minun täytyy myös sanoa, että pitkän odotuksen jälkeen vastassa oli jonkinmoinen pettymys. Ei Avatar: The Way of Water huono elokuva ole, ei todellakaan. Siitä löytyy paljon hyvää, mutta siitä löytyy myös selvät vikansa ja useiden vuosien tekoprosessin, hiomisen ja viilailun jälkeen olisin odottanut, että James Cameron olisi saanut jotain säväyttävämpää aikaiseksi. Visuaalisesti elokuva on tietty ällistyttävä. Tosin se, että sanon Avatar-leffan näyttävän uskomattoman komealta on sama kuin toteaisin veden olevan märkää. Vedestä puheen ollen, elokuvan kohtaukset meren alla ovat aivan mielettömän hienosti toteutettuja. 3D-tehoste pääsee oikeuksiinsa juurikin vedenalaisissa kohtauksissa, joissa hahmot ja erilaiset kalaoliot näyttävät irtautuvan valkokankaalta ja leijuvan katsojan kasvojen edessä. Leffa on puhdasta silmäkarkkia, se on selvää ja jos The Way of Water ei nappaa parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkintoa, on syytä epäillä Academyn jäsenten näköä.
Siinä, missä elokuvan uskomattomia efektejä toljottaessa voi ymmärtää, miksi leffan teossa on kestänyt niin pirun kauan, käsikirjoituksen puolesta tuntuu kuitenkin, että teksti on väsätty vauhdilla. Ensimmäinen Avatar on saanut ilmestymisestään asti kritiikkiä siitä, että sen tarina on kopioitu elokuvista Pocahontas (1995) ja Tanssii susien kanssa(Dances with Wolves - 1991). Vaikka yhtäläisyydet ovatkin kieltämättömät, mielestäni tutun tarinan vieminen avaruuteen toimii erinomaisesti. Tarina on vahvasti kerrottu, Jaken henkinen matka on mukaansatempaava ja väkevä, Pandoran maailma on upeasti luotu ja na'vien kulttuuri on kiehtovasti ja moniulotteisesti rakennettu. Ykkösleffassa Cameron hioi kaiken väkeväksi ja niinpä liki kolmituntinen elokuva ei mielestäni tuntunut pitkäveteiseltä. Lisäksi tunnepuolella ykkösleffa iskee minuun joka katselulla lujaa, kun tohtori Augustine kuolee ja na'vien kotipuu tuhoutuvat. Olen nähnyt ja kuullut paljon kommentteja, että kun Avatarista riisuu nätin visuaalisen annin, niin mitään ei jäisi jäljelle, mutta olen täysin eri mieltä. Jatko-osassa joudun kuitenkin myöntymään, että Cameron on tehnyt elokuvaa ulkonäkö edellä ja teksti on jäänyt ajoittain hieman raakileeksi.
Käsikirjoituksesta löytyy omat vahvuutensa esimerkiksi Jaken ja Neytirin lasten kautta. Jatkuvasti ongelmiin joutuvan Lo'ak-pojan edesottamuksia on kiinnostavaa seurata, etenkin kun tämä löytää yllättävän ystävän yksinäisestä tulkun-meriolennosta. Tekstissä Cameron painottaa jälleen toivettaan, että ihmiset löytäisivät jälleen yhteyden luontoon. Kun ykkösessä puhuttiin sademetsien ja niiden uhanalaisten eläinkuntien pelastamisen puolesta, niin kuten nimestä odottaa saattaakin, jatko-osassa katse kääntyy meriä kohtaan. On hyvä ratkaisu siirtää tarina pois Pandoran tutuista metsistä ja leijuvista vuorista ja esitellä uutta puolta kuusta. Meren äärellä asuva heimo elää eri tavoilla kuin Neytirin kansa ja niinpä nyt myös synnynnäinen na'vi joutuu opettelemaan uusia juttuja, kun ykkösleffassa hän toimi opettajana. Vedenalaista maailmaa tutkitaankin sitten pitkään ja hartaasti. Vaikka kaikki näyttää upealta, jossain kohtaa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tarina junnaa paikoillaan. Ykköselokuvassa maailman pitkä esittely ja ihastelu oli tarpeellista, koska se oli sidoksissa tarinaan Jaken rakastumiseen Pandoraa ja sen luontoa, kansoja ja eläimiä kohtaan. The Way of Waterissa ihastelu tapahtuu ihastelun vuoksi.
Kestoa elokuvalla on lähes kolme tuntia ja vartti, missä on kyllä tiivistämisen varaa. Tällainen leikkaus olisi voitu julkaista myöhemmin 4K Ultra HD -julkaisuissa pidennettynä keräilijän versiona, samaan tapaan kuin ensimmäisestäkin Avatarista julkaistiin myöhemmin pidempi leikkaus. Ykkösleffassa mammuttimainen kesto oli perusteltu, sillä elokuva tuntui todelliselta matkalta ja elämykseltä, sekä ennen kaikkea vahvasti omilla jaloillaan seisovalta itsenäiseltä teokselta, joka ei olisi välttämättä edes tarvinnut jatkoa. Hieman takellellen rytmitetyn The Way of Waterin kertomus ei ole läheskään yhtä toimiva tai mukaansatempaava, minkä lisäksi kesken jäävä kertomus herättää herkästi tunnetta siitä kuin katsoisi pelkkää väliosaa. Ja kun elokuvaa piti odottaa kolmetoista vuotta, tuntuu aika turhauttavalta, kun leffan loppu vaikuttaisi sanovan, että nyt pitää odottaa vielä lisää, jotta päästään oikeasti siihen, mitä kohti tässä vasta lämmiteltiin.
James Cameron osaa tehdä teknisesti hurjan vaikuttavia filmejä, jotka jättävät muut samana vuonna ilmestyvät efektileffat varjoonsa. Herran filmografiaan kuuluu Avatarin lisäksi Terminator - tuhoaja(The Terminator - 1984) ja sen jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivä(Terminator 2: Judgment Day - 1991), Aliens - paluu(Aliens - 1986) ja palkintorohmu Titanic (1997), jotka ovat mielestäni mestariteoksia. The Way of Waterin tuottama pettymys tuntuu isommalta, kun miettii, kuinka huikeaan laatuun Cameron pystyy ja siksi en voikaan kuin ihmetellä, että miten hän ei saanut kolmessatoista vuodessa tätä parempaa aikaan? Välillä tuntuu siltä, että Cameron on tarttunut liikaa siihen, kuinka teknisesti uraauurtava teos Avatar oli ilmestyessään mullistavien tehosteidensa ja 3D-teknologiansa kanssa, eikä hän ole sen jatko-osia väsätessään vuosien varrella hoksannut, kuinka muu maailma on mennyt jo ohi. Välillä myös häiritsee, kuinka hän kierrättää juttuja ykkösosasta ja vieläpä aika ponnettomasti. Pandoralta löytyvä uusi universumin arvokkain asia on erityisen kömpelösti istutettu leffaan. Cameron osaa yhä luoda komeita kohtauksia ja tyylikästä toimintaa, mutta harmillisesti se todellinen vau-fiilis jää tällä kertaa uupumaan.
Yhteenveto: Avatar: The Way of Water on kelpo elokuva, mutta harmillinen pettymys mahtavalle scifiseikkailulle - etenkin kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen. Visuaalisesti leffa on totaalisen ällistyttävä ja upeita tietokonetehosteita kelpaa kyllä katsella jättimäiseltä valkokankaalta. Varsinkin vedenalaiset kohtaukset ovat puhdasta silmäkarkkia ja niissä 3D-puoli pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Käsikirjoitukseltaan jatko-osa ei kuitenkaan ole kovin kaksinen, vaan jää hieman raakileeksi. Osaa hahmoista hyödynnetään köykäisesti ja rytmitys vaatisi viilaamista. Yli kolmen tunnin kesto käy puolessa välissä leffaa raskaaksi, vaikka efektivelhojen hienosti loihtimaa maailmaa onkin kiehtovaa tutkia. Osa juonikuvioista toimii varsin mainiosti ja toimintakohtaukset ovat pääasiassa viihdyttävää seurattavaa. Harmillisesti kokonaisuutena elokuva jää kaikessa mammuttimaisuudessaan aika laihaksi, eikä jatko-osa löydä alkuperäiselokuvan rikkauksia. Seassa on nättejä teemoja merten suojelusta, perheen merkityksestä ja oman polun löytämisestä, mutta ne hukkuvat hieman visuaalisuuksien alle. Jos fanitat alkuperäistä Avataria todella valtavasti ja olet odottanut jatkoa kuin kuuta nousevaa, Avatar: The Way of Water luultavasti toimii sinulle. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, en usko, että kakkonen voittaa sinua puolelleen. Pettymyksestä huolimatta odotan näkeväni, mitä kerrottavaa Cameronilla on vielä tästä maailmasta, vaikka samalla kammoksunkin nyt aiempaa enemmän sitä, että näitä elokuvaa on tarkoitus tulla vielä kolme lisää. Eniten odotan kuitenkin näkeväni, kuinka maailma ottaa tämän jatko-osan vastaan. Onko Avatarille yhä kysyntää ja voiko jatko-osa päästä lähellekään alkuperäisosan lipputuloja, vai onko tästä, yhdestä kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista tulossa kaikkien aikojen taloudellinen floppi...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: The Way of Water, 2022, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
