Näyttelijät: Sam Worthington, Britt Lower, Erin Richards, Logan Browning, Jonathan Tucker, Milo Ventimiglia, Peter Outerbridge, Chi McBride, Hugh Thompson, Madeleine Stowe, Aaron Ashmore, Kate Vernon, Tara Rosling, Darrin Baker, Ashton Cressman, Jasper Rainn Lawrence, Jefferson Brown, Tom Morton ja Clancy Brown
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 35 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 13
I Will Find You, eli suomalaisittain Etsin sinut perustuu Harlan Cobenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2023. Robert Hull kiinnostui Cobenin kirjasta ja teki diilin sen sovittamisesta televisiosarjan muotoon. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Etsin sinut on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Cobenin alkuperäinen kirja ei ollut tuttu, mutta pidin tammikuussa ilmestyneestä, Cobenin kirjaan myös perustuvasta jännärisarjasta Verenperinnöstä(Run Away - 2026). Kiinnostuin siis, kun Netflix alkoi mainostaa toista saman kirjailijan työn adaptaatiota. Ryhdyinkin katsomaan Etsin sinut -sarjaa heti sen ilmestyttyä.
David Burroughs on joutunut vankilaan poikansa murhasta, mitä mies ei tehnyt. Viisi vuotta myöhemmin Davidin ex-vaimon sisko saapuu vankilaan vierailulle, mukanaan todiste siitä, että Davidin poika onkin yhä elossa. Davidin täytyy keplotella itsensä ulos vankilasta, selvittääkseen totuuden.
Avatar-elokuvista (2009-) tuttu Sam Worthington näyttelee David Burroughsia, joka löysi eräänä yönä pienen Matthew-poikansa julmasti murhattuna sängyssään. Kaikki todisteet viittasivat siihen, että David olisi ollut hirmuteon takana ja niinpä hänet passitettiin syyttömänä miehenä vankilaan. Kun viiden vuoden jälkeen käy ilmi, että Matthew onkin yhä elossa, Davidin täytyy keksiä keino päästä vapauteen ja selvittää asian todellinen laita. Worthington on varsin passeli valinta rooliinsa ja hän tulkitsee hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia hyvin. Viiden vuoden jälkeen David on alkanut hissuksiin hyväksyä kohtaloaan, mutta tieto pojan selviytymisestä tuo häneen uutta puhtia. Hahmo on mainio ja hänen haluaa nähdä todistamassa muut vääriksi ja saamassa poikansa takaisin.
Sarjassa nähdään myös Erin Richards Davidin ex-vaimona Cherylinä ja Aaron Ashmore tämän uutena miehenä Ronaldina, Britt Lower Cherylin siskona Rachelina ja Milo Ventimiglia hänen ex-poikaystävänään Haydenina, Hugh Thompson Davidin isänä Lennynä, Jonathan Tucker Davidin parhaana ystävänä Adamina ja Peter Outerbridge tämän isänä, vankilaa johtavana Philipinä, sekä Chi McBride FBI-agentti Williamsina ja Logan Browning hänen tyttärenään, myöskin FBI:lle töitä tekevänä agentti Greerinä. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, joskin kukaan ei tee mitään erityisen isoa vaikutusta.
Etsin sinut sisältää erittäin hyvän pohjaidean potentiaalisesti tehokkaalle trillerille. Syytön mies viruu vankilassa poikansa murhasta, kunnes vihdoin joku saapuu paikalle todisteen kanssa siitä, että poika onkin yhä elossa. Kuka sieppasi Matthew'n? Kuka lavasti Davidin syylliseksi? Kenen lapsen ruumiin David löysi? Miksi tämä kaikki on tapahtunut? Muun muassa nämä kysymykset auttavat sarjaa nappaamaan katsojan saman tien koukkuunsa ja olin erittäin kiinnostunut selvittämään Davidin kanssa totuuden. Sarjan alkupää, missä David keplottelee itsensä ulos vankilasta, on myös onnistuneen jännittävä.
Mutta sitten sarja harmillisesti hieman lässähtää. Alun lupaava meno hiipuu, kun päästään vihdoin ulkomaailmaan ja selvitystyö pääsee oikeasti käyntiin. Jo sarjan puolenvälin tietämillä aloin tuumia, että kahdeksan jakson minisarjan sijaan Etsin sinut olisi todennäköisesti kannattanut tehdä elokuvaksi, koska tarinaa venytellään tarpeettomasti. Jännite ei jaksa kantaa ja valitettavasti paljastukset avausjakson esittämiin kysymyksiin olivat mielestäni toinen toistaan isompia pettymyksiä tai ihan vain epäuskottavia ja hölmöjä ratkaisuja. Sarja käynnistyy vahvasti, mutta heikkeni mielestäni jakso jaksolta. Lopputuloksena on aika keskinkertainen trilleri. Sääli.
Sarjan ohjaajat näyttävät ajoittain osaamistaan, mutta ongelmaksi käy Robert Hullin johtaman käsikirjoitustiimin työ, sekä pohjalla oleva Harlan Cobenin kirja. Sentään teknisesti Etsin sinut on pätevä. Sarja on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus kelvollista ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, joskin Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com
I Will Find You, Yhdysvallat, 2026, Final Twist Productions, I Have An Idea Productions, Netflix Worldwide Productions, Take 5 Productions
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Britain Dalton, Jack Champion, Trinity Bliss, Oona Chaplin, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, Joel David Moore, Giovanni Ribisi, Dileep Rao ja David Thewlis
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma megamenestys, jopa kaikkien aikojen eniten tienannut elokuva, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan ilmestymistä Cameron oli vihjannut, että hänellä oli suunnitelmia kahdelle jatko-osalle, jotka kuvattaisiin yhtä kyytiä ja joiden oli alun perin tarkoitus ilmestyä vuosina 2014 ja 2015. Esituotanto kuitenkin venyi venymistään ja kuvaukset saatiin käyntiin vasta vuonna 2017. Kakkososa Avatar: The Way of Watersai lopulta ensi-iltansa vasta joulukuussa 2022 ja kolmososan oli tarkoitus ilmestyä heti seuraavana jouluna, kunnes se siirrettiin taas vuodella eteenpäin ja sitten taas kerran vuodella eteenpäin. Nyt, vihdoin ja viimein, Avatar: Fire and Ash saapuu elokuvateattereihin, mutta itse en ole ollut erityisen innoissani. Pidän valtavasti alkuperäisestä Avatarista, mutta jatko-osien loputtomalta tuntunut odotus, sekä The Way of Waterin tuottama valtava pettymys söivät pahasti intoani. Kävin silti uteliaana katsomassa Avatar: Fire and Ashin sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa 3D:nä, toivoen leffan olevan edeltäjäänsä parempi.
Jake Sully perheineen kohtaa uuden vihollisen, kun Quaritch lyöttäytyy yhteen raakalaismaisen Mangkwan-klaanin ja näiden johtajan Varangin kanssa.
Avatar-elokuvien tutut hahmot tekevät paluun. Metkayina-vesiheimon luokse asuttautuneet Jake Sully (Sam Worthington), Neytiri (Zoe Saldaña) ja heidän lapsensa Lo'ak (Britain Dalton) ja Tuk (Trinity Jo-Li Bliss), adoptiotytär Kiri (Sigourney Weaver) ja ihmispoika Spider (Jack Champion) surevat eri tavoin Neteyamin kuolemaa, samalla kun Spider pohtii, kuuluuko hän na'vien vai ihmisten luokse ja Kiri yrittää saada yhteyden na'vien jumalaan, Eywaan. Erityisesti Lo'ak-poika on ottanut isoveljensä kuoleman raskaasti, kokien olevansa syypää. Tukia lukuun ottamatta lapsihahmoista saadaan hieman enemmän irti tässä elokuvassa, mutta Jaken ja Neytirin kohdalla tehdään kömpelöitä vetoja. Hahmojen luonteet, motiivit ja ajatusmaailmat vaihtelevat sen mukaan, mitä kohtaus heiltä vaatii, ilman uskottavaa tai välillä edes ymmärrettävää syytä.
Vastaansa Sullyn perhe saa taas kerran Quaritchin (Stephen Lang), jota Cameron ei meinaa uskaltaa pistää hengiltä. Hahmoon saadaan hieman syvyyttä leffan aikana, niin Spider-poikansa kuin na'vilta näyttämisen kautta. Sen sijaan muut tutut pahikset, kenraali Ardmore (Edie Falco), kapteeni Scoresby (Brendan Cowell) ja ykkösosasta paluun tekevä ahne Parker (Giovanni Ribisi) pysyvät tylsän yksiulotteisina tyyppeinä. Vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisen sijaan kiinnostavampaa on kuitenkin kolmosleffan tarjoama uusi tuttavuus, vihamielistä na'vi-heimo Mangkwaneja johtava Varang (Oona Chaplin). Hahmo on aidosti kiinnostava katkeruudessaan, tämän kokiessa Eywan pettäneen Mangkwanit vuosia sitten hädän hetkellä. Onkin sääli, että väkevän esittelyn jälkeen Varang pusketaan sivuun huomattavasti tylsempien hahmojen tieltä.
Olin tosiaan aika pettynyt Avatar: The Way of Wateriin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen ja se madalsi odotuksiani kolmososaa kohtaan selvästi. Tästä huolimatta Avatar: Fire and Ash tuotti myös pettymyksen ja harmikseni intoni koko elokuvasarjaa kohtaan on hiipunut kovaa kyytiä. Kolmososa käynnistyy vielä todella lupaavasti. On kiinnostavaa nähdä jokin na'vi-heimo pahiksina ja näiden julmien Mangkwanien lisäksi leffa esittelee alussa myös mielenkiintoisen lentävän kauppiasheimon, joiden matkaan Sullyn perhe lähtee. Ensimmäisen tunnin aikana pidin näkemästäni aika paljonkin ja tuumin, että tästähän tulee taatusti parempi Avatar-elokuva kuin The Way of Waterista.
Erittäin lupaavan ensimmäisen tunnin jälkeen Fire and Ash kuitenkin pysähtyy kuin seinään ja ottaa aivan käsittämättömän takapakin. Sen sijaan, että leffa veisi tarinaa eteenpäin, se muuttuukin kierrätykseksi kaikesta siitä, mitä The Way of Waterissa nähtiin. Hahmot palaavat sukeltelemaan avaruusvalaiden kanssa, joita kapteeni Scoresby miehistöineen palaa taas metsästämään. Vuorotellen Sullyn penskat kidnapataan ja heillä kiristetään Sullya antautumaan. Loppuhuipennuskin on monin paikoin identtinen siihen, mitä kakkososassa nähtiin, mutta siihen on liitetty valmistautumisosio, mikä tuntuu vain ykkösosan kierrätykseltä. Mitä ihmettä tässä tapahtui? Elokuva vaikuttaa aluksi vievän seikkailua Pandoralla kiehtoviin uusiin suuntiin ja sitten mielikuvitus katkeaa kuin seinään. Kohtausten laiskaa kierrätystä ei auta se, että Fire and Ashilla on kestoa jopa kolme tuntia ja vartti. Kun leffa muuttuu lähes kopioksi edeltäjästään, eikä mukana ole edes jännitettä, sillä Cameron ei uskalla laittaa näitä hahmoja vaaroihin, joissa olisi oikeasti seuraamuksia, mielsin kolmannen Avatar-elokuvan jopa pitkäveteiseksi. Loppuhuipennus on massiivinen, mutta siitä puuttuu kaikki eeppisyys ja säväyttävyys.
Cameronin, Rick Jaffan ja Amanda Silverin käsikirjoitus ontuu monella tapaa ja kolmikko meneekin usein siitä, mistä aita on matalin. En tajua, mikseivät he antaneet uusien ideoiden johdattaa heitä kiinnostaville uusille poluille, vaan he ryhtyivät kopioimaan edellisosan tekstiä. Käsikirjoitus takeltelee myös hahmokaarien, heidän motiiviensa ja mielenmaisemiensa kanssa, eikä asiaa auta kömpelö leikkaus, missä elokuva velloo liikaa yhdentekevämmissä kohtauksissa, mutta lähes juoksee läpi tarinankerronnallisesti tärkeitä hetkiä.
Jos jokin Avatar: Fire and Ashissa ansaitsee toki kehut, niin sen tekninen toteutustapa - joskin tällä kertaa jatkuva vaihtelu kuvataajuuksien välillä häiritsi, kun ajoittain hahmot liikkuvat todella sulavasti ja ajoittain taas lähes töksähdellen. Tämä johtuu siitä, että osa elokuvasta esitetään 48 kuvan sekuntitahtia ja osa tavanomaisella 24 kuvan sekuntitahdilla. Muuten leffa tarjoaa jälleen komean audiovisuaalisen elämyksen, joka jättää taas muut vuoden tehosterainoista varjoonsa. Pandora on edelleen mykistävän upea ilmestys, eikä elokuvan monimutkikkaissa tehosteissa ole valittamista. Myös äänimaailma on väkevästi rakennettu Simon Franglenin säveltämiä musiikkeja myöten. Valitettavasti elokuvasarjan kolmososassa pelkät näyttävät kuvat eivät enää riitä, jos käsikirjoitus on näin hataralla pohjalla. Mikäli Avatar-elokuvasarja tästä vielä jatkuu, Cameron saisi tehdä tarinan puolesta reippaita ryhdistysliikkeitä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: Fire and Ash, 2025, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Pääosissa: Riz Ahmed, Lily James, Sam Worthington, Willa Fitzgerald, Jared Abrahamson, Pun Bandhu, Matthew Maher, Eisa Davis ja Victor Garber
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12
Relay, eli suomalaisittain Sovittelija on Riz Ahmedin ja Lily Jamesin tähdittämä trilleri. Justin Piaseki työsti elokuvan käsikirjoituksen, joka kulki aluksi nimellä "The Broker" ja joka roikkui pitkään "mustalla listalla" suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Thunder Road, Sigma Films ja Black Bear Pictures tarttuivat projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023. Sovittelija sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2024, mutta vasta nyt se on saanut laajemman teatterikierroksen. Kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin takia ja kävinkin uteliaana katsomassa Sovittelijan heti sen ensi-iltapäivänä.
Sarah Grant on saanut selville työpaikkanaan toimivan suuryrityksen vehnätuotteiden sisältävän ihmisille haitallisia aineita ja hän on varastanut siihen liittyvät dokumentit. Yrityksen jahdatessa Sarahia, tämä kääntyy epätavallisen tahon puoleen; mysteerimiehen, joka työkseen auttaa korruptoituneiden firmojen ilmiantajia.
Lily James näyttelee Sarah Grantia, joka on joutunut aikamoiseen ahdinkoon. Nainen työskentelee suuryritys Cybo Sementiksellä ja on saanut selville firman uuden geneettisesti muokatun vehnätuotteen sisältävän käyttäjälleen haitallisia aineita. Asia on firman tiedossa, mutta sille ei ole haluttu tehdä mitään, sillä rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Sarah päättääkin varastaa dokumentit, joiden paljastaminen julkisuuteen saattaisi tuhota koko Cybo Sementiksen, eikä firmalla tietenkään tykätä asiasta. Viimeisenä oljenkortenaan Sarah ottaa yhteyttä Riz Ahmedin esittämään mysteerimieheen, joka auttaa vastaavia ilmiantajia ja kiristää väärin toimivia suuryrityksiä, jotta nämä jättävät ilmiantajat rauhaan. James on mainio pelokkaana ja yhä vain vainoharhaisemmaksi muuttuvana Sarahina, joka alkaa epäillä jokaisen ohikulkijan tarkkailevan häntä ja haluavan hänelle pahaa. Ahmed on myös hyvä valinta rooliinsa salaperäiseksi sovittelijaksi, joka käyttää varsin erikoisia metodeja kommunikoidakseen asiakkailleen.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sam Worthington ja Willa Fitzgerald Cybo Sementiksen hämärähommia tekevinä Dawsonina ja Rosettina, jotka ovat Sarahin perässä, yrittäen saada tämän varastamat dokumentit ja hiljentää naisen pysyvästi. Worthingtonista löytyy sopivasti karismaa, jotta hän menee läpi uhkana ja Fitzgeraldkin hoitaa tonttinsa siinä sivussa passelisti.
Sovittelija onnistui yllättämään minut positiivisesti ja suosittelenkin elokuvaa lämpimästi kaikille trillereiden ystäville. Veikkaisin kuitenkin leffan menevän monilta ohi nyt teatterikierroksella, mutta toivon sille hyvää menestystä myöhemmin suoratoiston puolella, missä lajityypin edustajat nykyään kukoistavat katsojamäärien puolesta. Elokuva sisältää varsin omaperäisen kertomuksen, joka nappaa saman tien koukkuunsa ja tarjoaa sopivasti käänteitä ja jännitettä matkan varrella. Leffa myös tuottaa katsojalle erittäin vainoharhaisen fiiliksen ja taustalla olevia ihmisiä tähyileekin tuumien, että kuka voisi olla Sarahin perässä.
Elokuvan tiukka ote on näyttö ohjaaja David Mackenzien taidokkuudesta, sillä suuri osa leffasta kuluu puhelinkeskustelujen parissa. Ahmedin sovittelijahahmo käyttää tosiaan omaperäistä tapaa kommunikoida asiakkailleen, kuurojen puhelinpalvelua, jossa tekstaat palveluun viestisi, jotka sitten palvelun työntekijä lukee ääneen luurin toisessa päässä olevalle henkilölle. Etenkin leffan ensimmäinen puolikas vei täysin mukanaan. Toisella puoliskolla Sovittelija lipsahtelee tutumpaan ja toiminnallisempaan jännärimenoon takaa-ajoineen, menettäen osan uniikkiudestaan, minkä lisäksi alkaa turhauttaa, kuinka aluksi niin ovela sovittelijahahmo alkaakin yhtäkkiä tekemään tyhmiä ratkaisuja, riskeeraten koko asetelman. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että yhdessä kohtaa tarina alkoi lipsua raiteille, joista en juuri innostunut, mutta mattoa katsojan alta nykivä loppuhuipennus palautti kertomuksen ruotuun ja pelasti kokonaisuuden.
Justin Piaseckin käsikirjoitus on varsin nokkela ja hän onnistuu tekemään siitä mielenkiintoisen hyvän dialogin kautta. Tarvitaan kuitenkin vielä Mackenzien ohjaus, jotta pitkät pätkät ilman repliikkejä pitävät otteessaan. Sovittelija on teknisiltäkin ansioiltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja jo kameratyöskentelyllä herätetään vainoharhainen fiilis, kun kadulla kävelevän hahmon selän taakse jätetään tarpeeksi tilaa, jotta takana kulkevia varmasti tuijottelisi epäillen. Sarahia taas kuvataan usein talon ulkopuolelta, jotta katsojasta tuntuisi siltä kuin itsekin vakoilisi tämän elämää. Lavasteet ovat oivat, puvustus pätevää ja äänityöskentelykin onnistunutta Tony Dooganin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras,
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Relay, 2024, Black Bear, Sigma Films, Thunder Road Pictures
Pääosissa: Sienna Miller, Kevin Costner, Sam Worthington, Georgia MacPhail, Michael Rooker, Danny Huston, Abbey Lee, Jena Malone, Jamie Campbell Bower, Michael Angarano, Jon Beavers, Owen Crow Shoe, Luke Wilson, Ella Hunt, Tom Payne, Will Patton, Isabelle Fuhrman, Jeff Fahey, Tatanka Means, Wasé Chief, Tim Guinee, Dale Dickey, Scott Haze, Angus Macfadyen, Naomi Winders, Hayes Costner, Austin R. Grant, Charles Halford, Alejandro Edda ja Giovanni Ribisi
Genre: western
Kesto: 3 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16
Horizon: An American Saga - Chapter 1 on Kevin Costnerin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Costner sai idean elokuvaan jo vuosikymmeniä sitten, kirjoittaen ensimmäisen käsikirjoituksen vuonna 1988. Hän yritti pitkään saada elokuvaa rahoitettua eri studioiden kautta ja odotellessaan sinnikäs Costner laajensi tarinaa kaiken aikaa, jolloin hän joutui lopulta jakamaan tarinan useampaan elokuvaan, vaihtoehtoisesti pohtien myös televisiosarjaformaattia. Lopulta Costner päätti itse kerätä rahoituksen elokuvaan oman Territory-studionsa kautta, maksaen budjetista omasta taskustaan jopa kymmeniä miljoonia dollareita. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Horizon: An American Saga - Chapter 1 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin Costnerin työstävän uutta länkkäriä, ovathan genren edustajat olleet vähissä viime aikoina. Meinasin kuitenkin saada ähkyn jo pelkästä ajatuksesta, että kyseessä oli neljän, kolmen tunnin mittaisen elokuvan valtava eepos, joista kaksi ensimmäistä leffaa julkaistaisiin saman kesän aikana. Kävin silti uteliaana katsomassa Horizon: An American Saga - Chapter 1:n heti sen ensi-iltapäivänä.
1800-luvun puolen välin Amerikassa uudisasukkaat yrittävät toipua apassien hurjasta hyökkäyksestä, samalla kun yksinäinen mysteerimies ajautuu keskelle veristä perhekonfliktia.
Horizon: An American Saga pitää sisällään aikamoisen hahmokattauksen ja laajan näyttelijäkaartin, eikä osa ehdi vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa juuri muuta tehdä kuin näyttää naamansa ennen lopputekstejä. On Kittredgen uudisasukasperhe, johon kuuluvat äiti Frances (Sienna Miller), isä James (Tim Guinee), tytär Lizzie (Georgia MacPhail) ja poika Nat (Kevin Costnerin poika Hayes)... ja sitten on toinen Kittredgen perhe, johon kuuluvat isä Owen (Will Patton) ja tyttäret Diamond (Isabelle Fuhrman) ja Martha (Naomi Winders). On joukko amerikkalaissotilaita, joihin kuuluvat muun muassa luutnantti Gephart (Sam Worthington), eversti Houghton (Danny Huston) ja sotilas Riordan (Michael Rooker), Sykesin rikollisperhe, johon kuuluu isä James (Charles Halford), äiti (Dale Dickey), sekä pojat Caleb (Jamie Campbell Bower), Gratton (Austin R. Grant) ja Junior (Jon Beavers), vankkureilla halki Amerikan matkustavat Matthew Van Weyden (Luke Wilson), Juliette (Ella Hunt) ja Hugh (Tom Payne), sekä salaileva pariskunta Ellen (Jena Malone) ja Walter (Michael Angarano) ja näiden prostituoitu tuttu Marigold (Abbey Lee). Sekä iso joukko muitakin tyyppejä, jotka jäävät vielä toistaiseksi pintaraapaisuiksi. Näyttelijäkaarti kuitenkin suoriutuu osistaan pääasiassa mallikkaasti.
Ai niin ja sitten elokuvassa nähdään myös muuan Kevin Costner. Varmaan jokaiselle katsojalle tulee yllätyksenä (ja varmaan myös pettymyksenä), että markkinoinnin keskittyessä nimenomaan Costnerin Hayes Ellison -hahmoon, on Costnerilla ruutuaikaa ehkä parikymmentä minuuttia ja hän saapuu kuvaan ensi kertaa, kun leffaa on mennyt jo tunti. Costner hoitaa hommansa ihan hyvällä vaihteella, mutta eipä miehen näyttelemisestä juuri näy, että kyseessä on hänen suuri intohimoprojektinsa, jota hän on suunnitellut jo muutaman vuosikymmenen ajan.
Kun Costnerin alun perin yhdeksi elokuvaksi suunnittelema Horizon: An American Saga lähti vuosien varrella paisumaan yhä vain isompiin mittoihin, mies pohti jopa jossain kohtaa, että toteuttaisikin projektin televisiosarjana. Ainakin tämän Chapter 1:n perusteella olen sitä mieltä, että televisiosarja olisi palvellut tätä mammuttilänkkäriä huomattavasti paremmin kuin neljä elokuvaa. Sen sijaan, että tänä kesänä julkaistaan kaksi ensimmäistä elokuvaa, molemmat kolmen tunnin mittaisia, olisi ollut mieluisampaa nähdä homma jaettuna kuuden, tunnin mittaisen jakson ensimmäiseksi tuotantokaudeksi westernsarjasta.
Leffan isoin ongelma on ehdottomasti sen köykäinen käsikirjoitus, joka ei palvele yhtäkään hahmoa tai heidän lukuisia juonikuvioitaan. Kuten nimestä voi jo päätellä, kyseessä tosiaan on vasta ensimmäinen osa ja on tiedossa, että tarina jää vielä täysin kesken. Mutta on se nyt ihme, että kun elokuvalla on mittaa kolme tuntia ja vaikka koko aika käytetään yhä vain uusien hahmojen esittelyyn, ei kenestäkään jää juuri mitään käteen. Leffalla on kolme päätarinaa, joista jokainen käynnistyy suunnilleen tunnin välein. Ensimmäisen tunnin ajan seurataan Kittredgen perhettä, joka joutuu intiaanien hyökkäyksen kohteeksi, toinen tunti seurataan Ellisonia, joka ajautuu keskelle Sykesin perheriitoja ja kolmas tunti vietetään lähinnä vankkurimatkaajien parissa. Juuri kun alat uppoutua yhteen tarinaan, seuraava jo käynnistyy, eikä leffa osaa hyppiä sulavasti näiden kertomusten välillä. Asiaa ei myöskään auta, että ainakaan vielä ykkösleffassa ei selvennetä, kuinka nämä kaikki tarinat linkittyvät toisiinsa.
Elokuva etenee täysin omassa rauhassaan eteenpäin, todella verkkaisesti ja on pakko sanoa, että kolmannen tunnin käynnistyessä aloin jo väsähtämään ja odottamaan leffan päättymistä. Vaikka leffalla ei toisaalta ole mikään kiire, on sen kerronta silti rönsyilevää ja pomppivaa. On hämmentävää, että kolmen tunnin mittaisena esittelynäkin tuntuu aika ajoin siltä, että seasta puuttuu kohtauksia. Turhahkon tuntuista täytettä mahtuu sekaan, mutta sitten taas hahmojen välisien suhteiden rakentumiseen ei jakseta käyttää aikaa ollenkaan. Parin hahmon välille syntyy kuin tyhjästä pakollista romanssia, eikä tämä jää ainoaksi kerraksi, kun katsojana ihmettelee, että missä ihmeen välissä nämä hahmot ovat bondanneet ja miksei sitä näytetty meille?
Vaikka olenkin nyt lähinnä kritisoinut Horizon: An American Saga - Chapter 1:ä, en voi kuitenkaan tuomita sitä huonoksi elokuvaksi. Siitä löytyy joitain meriittejä hyvistä näyttelijäsuorituksista lähtien ja etenkin ensimmäisen tunnin aikana nähtävä apassihyökkäys on toimivan jännittävä ja lupailee hyvää loppuleffalle. Kokonaisuus on kuitenkin keskinkertainen, eikä varsinainen elokuva jättänyt juuri minkäänlaista halua nähdä jo kahden kuukauden päästä ensi-iltansa saavaa Chapter 2:a. Onneksi ennen lopputekstejä on kuitenkin luvassa jonkinlainen pikakelausversio kakkososan tapahtumista ja johan meno näyttää ykköstä kiinnostavammalta ja toiminnallisemmalta! Voi olla, että tulevaisuudessa, kun kaikki neljä Chapteria on nähty, Horizon: An American Saga muodostaakin mainion länkkärieepoksen. Tai ehkä tästä pelkästä ykkösestäkin saadaan joskus joku eheämpi neljän tunnin versio puuttuvine palasineen, vähän kuten Costnerin esikoisohjauksesta, huomattavasti paremmasta lännenelokuvasta Tanssii susien kanssa(Dances with Wolves - 1990).
Costnerin ja Jon Bairdin käsikirjoitus jää todella tönköksi, minkä pohjalta Costnerin on ollut vaikeaa ohjata toimivaa filmiä. Costner näyttää aika ajoin tietävänsä, mitä tekee kameran takana, mutta vähän väliä herää myös tunne, että mies on ahmaissut aivan liian ison palan kakkua ja suuruudenhulluus muuttuu projektin kompastuskiveksi. Jos jotain elokuvassa ei kuitenkaan voi moittia, niin sen teknistä taituruutta. Horizon: An American Saga - Chapter 1 on upeasti kuvattu elokuva. Laajat ja pitkät maisemakuvat villistä lännestä ovat näyttäviä ja tätä vain tukee hieno lavastus ja puvustus. Erikoistehosteissa luotetaan vanhoihin hyviin konsteihin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu hevosen ratsastuksia ja revolverien laukauksia myöten. John Debneyn musiikki maalailee pääasiassa onnistuneesti, joskin se muuttuu ajoittain turhan melodramaattiseksi paatokseksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Horizon: An American Saga - Chapter 1, 2024, Warner Bros., New Line Cinema, Territory Pictures Entertainment
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Britain Dalton, Jamie Flatters, Trinity Jo-Li Bliss, Stephen Lang, Jack Champion, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Filip Geljo, Matt Gerald, Joel David Moore, Dileep Rao, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, CCH Pounder ja Giovanni Ribisi
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar(2009) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys - jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva lähes kolmen miljardin dollarin lipputuloillaan - joten jatkoa oli tietty luvassa. Kukaan ei kuitenkaan osannut arvata, kuinka pitkään jatko-osaa täytyi odottaa. Cameron ryhtyi samanaikaisesti kirjoittamaan kakkos- ja kolmososan käsikirjoituksia, joiden oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuosina 2014 ja 2015. Kirjoitusprosessin ja vedenalaisen motion capture -tekniikan hiomisen venähtäessä julkaisua on kuitenkin pitänyt siirtää yhä vain uudestaan eteenpäin. Toisen ja kolmannen elokuvan kuvaukset käynnistyivät samanaikaisesti elokuussa 2017 - siis yli viisi vuotta sitten. Maaliskuussa 2020 kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia, mikä johti jälleen ensi-illan siirtymiseen. Toukokuussa kuvaukset jatkuivat jälleen ja nyt, kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatar: The Way of Water -nimen saanut jatko-osa on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Itse en käynyt katsomassa ensimmäistä Avataria, kun se saapui Suomen teattereihin loppuvuodesta 2009, vaan katsoin sen vasta seuraavana kesänä vuokralta. Kohistun 3D-tekniikan ja jättimäisen valkokankaan puutteesta huolimatta ihastuin leffaan ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Jatko-osiin olen kuitenkin suhtautunut jo vuosien ajan varauksella. Kakkoselokuvan ensi-illan jatkuva siirtely viesti ikävistä tuotantovaikeuksista ja minua alkoi kammoksuttaa, kun Cameron ilmoitti, että hän on alkanut kirjoittamaan jo neljättä ja viidettä Avataria, vaikkei ole saanut edes kakkososaa valmiiksi. Jossain kohtaa yhdyin muiden vitsailuun siitä, että tuskinpa jatko-osaa on oikeasti koskaan tulossa. Tänä vuonna olen kuitenkin vähitellen alkanut odottamaan jatko-osaa innokkaammin, etenkin kun kävin katsomassa alkuperäisen Avatarin viimeinkin leffateatterissa uudelleenjulkaisun myötä. Meninkin katsomaan Avatar: The Way of Waterin heti sen ensi-iltapäivänä ja tietysti 3D:nä IMAX-salissa, jotta filmi pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jake Sully liittyi na'vi -olentojen klaaniin. Nyt hän on naimisissa Neytirin kanssa ja pariskunta on saanut lapsia. Onni kuitenkin katkeaa, kun taivaskansa tekee paluun Pandoralle ja perhe joutuu pakosalle, kun heidän vanha vihollisensa, avatar-kehossa takaisin henkiin herätetty Quaritch janoaa kostoa.
Sam Worthington ja Zoe Saldaña tekevät paluun rooleihinsa Jake Sullyksi, entiseksi merijalkaväen sotilaaksi, joka siirsi tietoisuutensa sinisiä na'vi -olentoja mukailevaan avatar-kehoon ja Neytiriksi, hurjaksi na'vi -soturiksi. Elokuvassa tiedostetaan alkuperäisen ja jatko-osan välissä vierähtänyt vuosikymmen ja myös tarinassa tehdään kymmenisen vuoden hyppy ajassa eteenpäin. Jake ja Neytiri ovat nyt vanhempia, joilla on omasta takaa kolme lasta, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja isänsä johtajuutta visusti sivusta seuraava Neteyam (Jamie Flatters), teini-ikäinen ja kapinahenkinen Lo'ak (Britain Dalton), sekä pieni ja innokas tytär Tuk (Trinity Jo-Li Bliss). Lisäksi he ovat adoptoineet Sigourney Weaverin näyttelemän tohtori Augustinen avatar-kehon mystisesti synnyttäneen lapsen, Kirin, jota Weaver myös esittää ja Jack Championin esittämän ihmislapsi Spiderin. Hieman jopa yllättäen Jake ja Neytiri jätetään taka-alalle ja jatko-osan keskiöön nostetaan tämä lapsikatras. Uudet muksut ovat pääasiassa hyvin kirjoitettuja ja onnistuneen erilaisia toisistaan. Etenkin jatkuvasti ongelmiin joutuva Lo'ak ja Eywa-henkeen vahvaa yhteyttä tunteva Kiri ovat mainioita tapauksia. Tuk on lähinnä vain todella sympaattinen. Neteyam jää pääparin lapsista vähimmälle huomiolle, kun taas Spider on harmillisen köykäisesti kirjoitettu tapaus. Ihmisnuorukainen selvästi pohtii paikkaansa tässä maailmassa; kuuluuko hän ihmisten vai na'vien pariin? Tämä pohdiskelu on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja hahmo jää todella etäiseksi motiiviensa ja tekojensa puolesta. On myös hieman sääli, että ykköselokuvassa vahvan kasvun suureksi sotilaaksi tehnyt Jake joutuu tässä lähinnä tyytymään sivuosaan, jossa hän moittii vuorotellen lapsiaan heidän päätöksistään. Neytiri saa parit hetket loistaa, mutta jää miehensä tavoin vähän väliä paitsioon.
Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Joel David Moore ja Dileep Rao tutkijoiksi Normiksi ja Maxiksi, CCH Pounder Neytirin äidiksi Mo'atiksi, sekä Stephen Lang häijyksi eversti Quaritchiksi. "Mutta Quaritchan kuoli ykkösleffassa" joku saattaa ihmetellä. Tämä ei ole ollut James Cameronin mielestä mikään ongelma ja elokuvan alussa selitetään nopeasti, että ennen ykkösleffan lopputaistelua Quaritch latasi tietoisuutensa uuteen avatar-kehoon. Saman pahishahmon käyttö tuntuu tavallaan laiskalta ja toivoin, että sankareille olisi luotu uusi vastus vaikkapa vihollisklaanista, mutta toisaalta ratkaisu myös toimii. Siinä, missä ykkösleffan Quaritch jäi hieman sarjakuvamaiseksi antagonistiksi, tässä hahmosta löytyy enemmän sisältöä, kun pahis pohtii uutta asemaansa, missä hänet on asetettu vihaamansa lajin kehoon.
Uusina hahmoina Jaken ja Neytirin lasten lisäksi esitellään veden äärellä asustavan Metkayina-heimon johtajat Ronal (Kate Winslet) ja Tonowari (Cliff Curtis), heidän lapsensa Reya (Bailey Bass) ja Aonung (Filip Geljo), sekä ihmiset, kenraali Ardmore (Edie Falco), paikallisia valasmaisia olentoja, tulkuneita metsästävä Scoresby (Brendan Cowell) ja meribiologi Garvin (Jemaine Clement). Uudet tuttavuudet toimivat ihan passelisti, mutta ihmishahmoista saadaan aika vähän irti. Läpikotaisin näyttelijät, niin uudet kuin vanhat, suoriutuvat passelisti osistaan ja erityisesti Saldanan vimmainen heittäytyminen on ihailtavaa. Jo vuonna 2018 Winsletin uutisoitiin päihittäneen Tom Cruisen laatima ennätys hengityksen pidättämisestä vedenalaista kohtausta kuvatessa. Aikamoinen saavutus, mutta harmillisesti se ei ole koskaan nähtävissä itse elokuvassa. Avatar kakkosta ja kolmosta tosin kuvattiin samanaikaisesti, joten voihan se olla, että Winsletin ennätyssukeltelu on mukana vasta seuraavassa filmissä.
Täytyy sanoa, että minulla on epäuskoinen olo, että kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatarin jatko-osa on vihdoin ja viimein täällä. Valitettavasti minun täytyy myös sanoa, että pitkän odotuksen jälkeen vastassa oli jonkinmoinen pettymys. Ei Avatar: The Way of Water huono elokuva ole, ei todellakaan. Siitä löytyy paljon hyvää, mutta siitä löytyy myös selvät vikansa ja useiden vuosien tekoprosessin, hiomisen ja viilailun jälkeen olisin odottanut, että James Cameron olisi saanut jotain säväyttävämpää aikaiseksi. Visuaalisesti elokuva on tietty ällistyttävä. Tosin se, että sanon Avatar-leffan näyttävän uskomattoman komealta on sama kuin toteaisin veden olevan märkää. Vedestä puheen ollen, elokuvan kohtaukset meren alla ovat aivan mielettömän hienosti toteutettuja. 3D-tehoste pääsee oikeuksiinsa juurikin vedenalaisissa kohtauksissa, joissa hahmot ja erilaiset kalaoliot näyttävät irtautuvan valkokankaalta ja leijuvan katsojan kasvojen edessä. Leffa on puhdasta silmäkarkkia, se on selvää ja jos The Way of Water ei nappaa parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkintoa, on syytä epäillä Academyn jäsenten näköä.
Siinä, missä elokuvan uskomattomia efektejä toljottaessa voi ymmärtää, miksi leffan teossa on kestänyt niin pirun kauan, käsikirjoituksen puolesta tuntuu kuitenkin, että teksti on väsätty vauhdilla. Ensimmäinen Avatar on saanut ilmestymisestään asti kritiikkiä siitä, että sen tarina on kopioitu elokuvista Pocahontas (1995) ja Tanssii susien kanssa(Dances with Wolves - 1991). Vaikka yhtäläisyydet ovatkin kieltämättömät, mielestäni tutun tarinan vieminen avaruuteen toimii erinomaisesti. Tarina on vahvasti kerrottu, Jaken henkinen matka on mukaansatempaava ja väkevä, Pandoran maailma on upeasti luotu ja na'vien kulttuuri on kiehtovasti ja moniulotteisesti rakennettu. Ykkösleffassa Cameron hioi kaiken väkeväksi ja niinpä liki kolmituntinen elokuva ei mielestäni tuntunut pitkäveteiseltä. Lisäksi tunnepuolella ykkösleffa iskee minuun joka katselulla lujaa, kun tohtori Augustine kuolee ja na'vien kotipuu tuhoutuvat. Olen nähnyt ja kuullut paljon kommentteja, että kun Avatarista riisuu nätin visuaalisen annin, niin mitään ei jäisi jäljelle, mutta olen täysin eri mieltä. Jatko-osassa joudun kuitenkin myöntymään, että Cameron on tehnyt elokuvaa ulkonäkö edellä ja teksti on jäänyt ajoittain hieman raakileeksi.
Käsikirjoituksesta löytyy omat vahvuutensa esimerkiksi Jaken ja Neytirin lasten kautta. Jatkuvasti ongelmiin joutuvan Lo'ak-pojan edesottamuksia on kiinnostavaa seurata, etenkin kun tämä löytää yllättävän ystävän yksinäisestä tulkun-meriolennosta. Tekstissä Cameron painottaa jälleen toivettaan, että ihmiset löytäisivät jälleen yhteyden luontoon. Kun ykkösessä puhuttiin sademetsien ja niiden uhanalaisten eläinkuntien pelastamisen puolesta, niin kuten nimestä odottaa saattaakin, jatko-osassa katse kääntyy meriä kohtaan. On hyvä ratkaisu siirtää tarina pois Pandoran tutuista metsistä ja leijuvista vuorista ja esitellä uutta puolta kuusta. Meren äärellä asuva heimo elää eri tavoilla kuin Neytirin kansa ja niinpä nyt myös synnynnäinen na'vi joutuu opettelemaan uusia juttuja, kun ykkösleffassa hän toimi opettajana. Vedenalaista maailmaa tutkitaankin sitten pitkään ja hartaasti. Vaikka kaikki näyttää upealta, jossain kohtaa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tarina junnaa paikoillaan. Ykköselokuvassa maailman pitkä esittely ja ihastelu oli tarpeellista, koska se oli sidoksissa tarinaan Jaken rakastumiseen Pandoraa ja sen luontoa, kansoja ja eläimiä kohtaan. The Way of Waterissa ihastelu tapahtuu ihastelun vuoksi.
Kestoa elokuvalla on lähes kolme tuntia ja vartti, missä on kyllä tiivistämisen varaa. Tällainen leikkaus olisi voitu julkaista myöhemmin 4K Ultra HD -julkaisuissa pidennettynä keräilijän versiona, samaan tapaan kuin ensimmäisestäkin Avatarista julkaistiin myöhemmin pidempi leikkaus. Ykkösleffassa mammuttimainen kesto oli perusteltu, sillä elokuva tuntui todelliselta matkalta ja elämykseltä, sekä ennen kaikkea vahvasti omilla jaloillaan seisovalta itsenäiseltä teokselta, joka ei olisi välttämättä edes tarvinnut jatkoa. Hieman takellellen rytmitetyn The Way of Waterin kertomus ei ole läheskään yhtä toimiva tai mukaansatempaava, minkä lisäksi kesken jäävä kertomus herättää herkästi tunnetta siitä kuin katsoisi pelkkää väliosaa. Ja kun elokuvaa piti odottaa kolmetoista vuotta, tuntuu aika turhauttavalta, kun leffan loppu vaikuttaisi sanovan, että nyt pitää odottaa vielä lisää, jotta päästään oikeasti siihen, mitä kohti tässä vasta lämmiteltiin.
James Cameron osaa tehdä teknisesti hurjan vaikuttavia filmejä, jotka jättävät muut samana vuonna ilmestyvät efektileffat varjoonsa. Herran filmografiaan kuuluu Avatarin lisäksi Terminator - tuhoaja(The Terminator - 1984) ja sen jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivä(Terminator 2: Judgment Day - 1991), Aliens - paluu(Aliens - 1986) ja palkintorohmu Titanic (1997), jotka ovat mielestäni mestariteoksia. The Way of Waterin tuottama pettymys tuntuu isommalta, kun miettii, kuinka huikeaan laatuun Cameron pystyy ja siksi en voikaan kuin ihmetellä, että miten hän ei saanut kolmessatoista vuodessa tätä parempaa aikaan? Välillä tuntuu siltä, että Cameron on tarttunut liikaa siihen, kuinka teknisesti uraauurtava teos Avatar oli ilmestyessään mullistavien tehosteidensa ja 3D-teknologiansa kanssa, eikä hän ole sen jatko-osia väsätessään vuosien varrella hoksannut, kuinka muu maailma on mennyt jo ohi. Välillä myös häiritsee, kuinka hän kierrättää juttuja ykkösosasta ja vieläpä aika ponnettomasti. Pandoralta löytyvä uusi universumin arvokkain asia on erityisen kömpelösti istutettu leffaan. Cameron osaa yhä luoda komeita kohtauksia ja tyylikästä toimintaa, mutta harmillisesti se todellinen vau-fiilis jää tällä kertaa uupumaan.
Yhteenveto: Avatar: The Way of Water on kelpo elokuva, mutta harmillinen pettymys mahtavalle scifiseikkailulle - etenkin kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen. Visuaalisesti leffa on totaalisen ällistyttävä ja upeita tietokonetehosteita kelpaa kyllä katsella jättimäiseltä valkokankaalta. Varsinkin vedenalaiset kohtaukset ovat puhdasta silmäkarkkia ja niissä 3D-puoli pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Käsikirjoitukseltaan jatko-osa ei kuitenkaan ole kovin kaksinen, vaan jää hieman raakileeksi. Osaa hahmoista hyödynnetään köykäisesti ja rytmitys vaatisi viilaamista. Yli kolmen tunnin kesto käy puolessa välissä leffaa raskaaksi, vaikka efektivelhojen hienosti loihtimaa maailmaa onkin kiehtovaa tutkia. Osa juonikuvioista toimii varsin mainiosti ja toimintakohtaukset ovat pääasiassa viihdyttävää seurattavaa. Harmillisesti kokonaisuutena elokuva jää kaikessa mammuttimaisuudessaan aika laihaksi, eikä jatko-osa löydä alkuperäiselokuvan rikkauksia. Seassa on nättejä teemoja merten suojelusta, perheen merkityksestä ja oman polun löytämisestä, mutta ne hukkuvat hieman visuaalisuuksien alle. Jos fanitat alkuperäistä Avataria todella valtavasti ja olet odottanut jatkoa kuin kuuta nousevaa, Avatar: The Way of Water luultavasti toimii sinulle. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, en usko, että kakkonen voittaa sinua puolelleen. Pettymyksestä huolimatta odotan näkeväni, mitä kerrottavaa Cameronilla on vielä tästä maailmasta, vaikka samalla kammoksunkin nyt aiempaa enemmän sitä, että näitä elokuvaa on tarkoitus tulla vielä kolme lisää. Eniten odotan kuitenkin näkeväni, kuinka maailma ottaa tämän jatko-osan vastaan. Onko Avatarille yhä kysyntää ja voiko jatko-osa päästä lähellekään alkuperäisosan lipputuloja, vai onko tästä, yhdestä kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista tulossa kaikkien aikojen taloudellinen floppi...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: The Way of Water, 2022, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Ohjaus: Jonathan Liebesman Pääosissa: Sam Worthington, Rosamund Pike, Toby Kebbell, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Bill Nighy, Édgar Ramírez, Danny Huston, John Bell ja Lily James Genre: fantasia, toiminta Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 12
Elokuvan Jumalten taistelu (Clash of the Titans - 1981) uudelleenfilmatisointi Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010) oli negatiivisista arvosteluista huolimatta hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Ohjaaja Louis Leterrier ei kuitenkaan halunnut jatkaa, joten hänet korvattiin Jonathan Liebesmanilla. Myös näyttelijöiden puolelta jotkut eivät halunneet jatkaa sarjan parissa, joten heidät joko vaihdettiin tai kirjoitettiin ulos tarinasta. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2011 ja lopulta Wrath of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien raivo sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin ensimmäinen osa, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Elokuva sai jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta miessivuosasta (Liam Neeson). Itse näin leffan vasta vuonna 2015, enkä oikeastaan pitänyt siitä. En ole siis katsonut leffaa toistamiseen, kunnes nyt huomasin ensimmäisen osan täyttävän kymmenen vuotta ja arvostelin sen tämän kunniaksi. Samalla päätin antaa Titaanien raivolle toisen mahdollisuuden ja katsoin sen uudestaan.
Kuolemanjumala Haades vangitsee ukkosenjumala Zeuksen ja aikoo herättää pahan titaanin Kronoksen takaisin henkiin. Zeuksen pojan Perseuksen täytyy vapauttaa isänsä ja pysäyttää Haades, ennen kuin maailma kohtaa tuhonsa.
Pökkelö Sam Worthington palaa Perseuksen rooliin, eikä hän onnistu parantamaan suoritustaan edellisestä leffasta. Tässä on vielä ongelmana, että Perseuksen hahmo on tällä kertaa todella tylsästi kirjoitettu, eikä katsoja lähde hänen uuteen seikkailuun lainkaan innoissaan tai kiinnostuneena. Perseus on mennyt Ion (Gemma Arterton) kanssa naimisiin ja saanut pojan nimeltä Helius (John Bell). Arterton ei tosin halunnut jatkaa sarjan parissa, joten hänen hahmonsa on tapettu leffojen välillä, mikä on todella hölmöä, sillä edellinen filmi kirjaimellisesti päättyi siihen, kun Zeus herätti Ion takaisin henkiin Perseuksen rakkaaksi. Worthingtonin lisäksi myös Liam Neeson, Ralph Fiennes ja Danny Huston palaavat rooleihinsa jumalveljeksinä Zeuksena, Haadeksena ja Poseidonina. Neeson sopi erittäin hyvin jylhän jumalan osaan ensimmäisessä filmissä, mutta tässä hän ei tunnu millään tavalla suurelta ja vahvalta voimalta, vaan ihan tavalliselta tyypiltä. Fiennesin Haadesta uhkaa sama ja ensimmäisestä osasta tuttu aavemainen savuvartalo on jätetty tekemättä ja Haades tallustaa tavallisten ihmisten tavoin. Kumpikaan ei tunnu jumalilta ja niissä parissa kohtaa, kun he käyttävät voimiaan, katsojalle herää lähinnä mielikuva kahdesta ikälopusta supersankarista, jotka haluaisivat vain jäädä jo eläkkeelle. Fiennes ja Neeson eivät siis pääse millään oikeuksiinsa elokuvassa. Edellisen osan tavoin Poseidonin rooli on aika mitätön, eikä Huston saa tälläkään kertaa kuin pari minuuttia ruutuaikaa.
Muuten näyttelijät ovat joko pistetty vaihtoon tai he esittävät uusia hahmoja. Prinsessa Andromeda on kruunattu kuningattareksi ja samalla näyttelijä on vaihtunut Alexa Davalosista Rosamund Pikeen. Vaihto ei ole tapahtunut parempaan päin, sillä Pike ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä. Pidin hänestä paljon Gone Girlissä (2014), mutta muissa rooleissa hän jättää pahasti kylmäksi jokseenkin tympeän olemuksensa vuoksi ja sama tapahtuu tässä. Myös sodanjumala Areksen näyttelijä on vaihdettu Tamer Hassanista Édgar Ramíreziin. Uusina hahmoina taas esitellään Poseidonin kapinahenkinen poika Agenor (kamalaa peruukkia pitävä Toby Kebbell) ja jumalten aseita takova Hephaestus (aina mahtava Bill Nighy). Nykyään elokuvista kuten Baby Driver (2017) ja Mamma Mia! Here We Go Again (2018) tunnettu Lily James tekee tässä ensimmäisen leffaroolinsa sotilaana.
Siinä, missä itselleni Titaanien taistelu tuntui muuttuvan viihdyttävämmäksi paketiksi joka katselukerran myötä, ei samaa voi sanoa Titaanien raivosta. Leffa oli mielestäni jopa kehnompi kuin ensimmäisellä kerralla. Elokuva tuntuu todella kiirehtien toteutetulta ja jopa jollain tapaa keskeneräiseltä. Se alkaa todella tönkösti ja lähes heti katsojan pitäisi olla valmis hyppäämään mukaan seikkailuun. Kyseessä on kestoltaan vielä edellistäkin osaa lyhyempi filmi ja alkulogoja ja lopputekstejä lukuunottamatta leffa on vain puolitoista tuntia pitkä. Ylimääräiselle ei siis taaskaan ole aikaa ja edellisen osan tavoin leffan täytyy painaa menemään aikamoista turbovauhtia. Hahmojen täytyy kohdata mahdollisimman monta hirviötä matkallaan, jotta toimintaa saataisiin mukaan paljon, mutta kaikki tuntuu aivan liian helpolta ja esimerkiksi taistelu legendaarista Minotaurusta vastaan tuottaa suuren pettymyksen. Sen ja valtavien kyklooppien kohdalla katsoja ehtii todella lyhyeksi aikaa innostua, että kenties nyt leffa lähtisi käyntiin, mutta kun ei niin ei.
Jo edellinen osa kärsi liian nopeatempoisesta rytmityksestä, mutta siitä sentään löytyi hieman mukaansatempaavaa ja viihdyttävää seikkailuhenkeä. Titaanien raivosta se puuttuu kokonaan ja kun leffasta on päätetty vielä tehdä ankean harmaa, on sitä aika tylsää katsoa. Edellisessäkään leffassa ei ollut hahmoissa liiemmin kehumista, mutta tässä sekin vähä puuttuu. Elokuva yrittää hieman saada mukaan draamantynkää erilaisilla isä-poika-suhteilla, mutta se on niin kömpelösti kirjoitettua, että katsoja toivoisi sen ajan käytettävän pidempiin hirviötaisteluihin. Loppumäiskeestä tulee vahvasti mieleen ensimmäisen osan finaali Krakenin kanssa ja jos se tuotti pettymyksen, on sama luvassa myös tässä. Ei Titaanien raivo aiheuttanut mitään raivoa itsessäni, kun sitä katsoi, vaan se on lähinnä niitä leffoja, mistä on vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Lähinnä vain harmittaa, sillä elokuva, mikä sisältää miekkataistoja, kyklooppeja, jumalolentoja, hirviöitä sun muuta, on ajatuksen tasolla erittäin hyvä. Mikä tekijöillä meni siis vikaan, että lopputulos on näin huono?
Leffan ohjauksesta vastaa Jonathan Liebesman, joka osoitti tämän lisäksi pari vuotta myöhemmin Teenage Mutant Ninja Turtlesissa (2014) osaavansa tehdä vauhdikasta, mutta sielutonta toimintahömppää. Liebesman ei onnistu saamaan katsojaa kiinnostuneeksi näkemästään ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Elokuvan rytmitysongelmista voi syyttää käsikirjoittajaduo Dan Mazeauta ja David Leslie Johnsonia, sekä leikkaaja Martin Walshia. Iso tekijä leffan tiivistykseen on myös luultavasti studio, joka on halunnut mahdollisimman vauhdikkaan tekeleen. Sentään Titaanien raivo on kuvattu kelvollisesti ja siinä on tyylikkäitä lavasteita ja asuja. Ääniefektit toimivat, mutta visuaaliset tehosteet eivät ole erityisen hyviä. Javier Navarreten säveltämät musiikit ovat lähinnä pauhaavaa meteliä.
Yhteenveto: Titaanien raivo on todella surkea seikkailutoimintaelokuva, mistä puuttuu seikkailuhenki täysin ja minkä toimintakohtaukset ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Taisteluja on haluttu paljon, mutta kaikki ratkeaa turhan helposti, eikä jännitettä löydy lainkaan. Jos edellisessä elokuvassa Kraken-hirviö tuotti pettymyksen, tässä kaikki mahtavat monsterit esitetään laimeasti. Leffan rytmitys on erittäin kömpelö ja kaikella on kauhea kiire. Mihinkään ei keskitytä, eikä katsojaa lopulta kiinnosta kenenkään kohtalo. Draaman takia mukaan tuodut isä-poika-juonikuviot aiheuttavat lähinnä myötähäpeää kehnolla kirjoituksellaan. Näyttelijöissäkään ei ole liiemmin kehumista ja jopa Liam Neeson ja Ralph Fiennes vaikuttavat tässä väsähtäneiltä. Sam Worthington on entistä puisempi Perseuksena, eikä Rosamund Pike toimi kuningattarena. Leffa ei onnistu tarjoamaan edes näyttäviä efektejä. Titaanien raivo voisi olla parhaimmillaan eeppinen seikkailuelokuva, mutta tekijät ovat menneet täysin siitä, mistä aita on matalin. Erittäin huono raina, eikä ihme, ettei elokuvalle suunniteltua jatko-osaa, "Revenge of the Titansia" ole tehty.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wrath of the Titans, 2012, Warner Bros., Legendary Entertainment, Cott Productions, Furia de Titanes II, A.I.E., Thunder Road Pictures, Sur-Film
Ohjaus: Louis Leterrier Pääosissa: Sam Worthington, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Gemma Arterton, Mads Mikkelsen, Liam Cunningham, Nicholas Hoult, Hans Matheson, Jason Flemyng, Tine Stapelfeldt, Ian Whyte, Pete Postlethwaite, Vincent Regan, Polly Walker, Luke Evans ja Danny Huston Genre: fantasia, toiminta, seikkailu Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 12
Clash of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien taistelu on uudelleenfilmatisointi elokuvasta Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. Vuonna 2002 tuottaja Adam Schroeder ja käsikirjoittajat John Glenn ja Travis Wright kiinnostuivat tekemään uuden version elokuvasta. Projekti ei kuitenkaan edennyt heidän käsissään, vaan vuonna 2007 se päätyi tuottaja Basil Iwanykille, joka pisti parinkin eri kirjoittajan kautta tarinan uusiksi ja hankki Stephen Norringtonin ohjaajaksi. Norrington ei kuitenkaan ollut mielestään tarpeeksi tietoinen alkuperäisestä filmistä ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Käsikirjoitusta pistettiin taas uusiksi ja lopulta kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2009. Jälkituotannossa syntyi kuitenkin ongelmia, kun studio pakotti tekijöitä muokkaamaan filmistä 3D-version, mitä ohjaaja Leterrier itse on jälkikäteen julkisesti haukkunut. Titaanien taistelu sai maailmanensi-iltansa vihdoin 26. maaliskuuta 2010 - tasan 10 vuotta sitten - ja se oli hitti lippuluukuilla, vaikkei voittanut kriitikoita puolelleen. Itsekin kävin katsomassa filmin, kun se saapui Suomeen ja kyseessä oli itse asiassa ensimmäinen 3D-leffa, minkä näin. Olin kuitenkin hyvin pettynyt elokuvaan ja mielestäni leffan trailerit olivat parempia kuin itse filmi. Vuonna 2015 päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja pidin siitä hieman enemmän kuin aiemmin, muttei se silti ollut mielestäni hyvä. Nyt kun Titaanien taistelu täyttää 10 vuotta, päätin pistää sanonnan "kolmas kerta toden sanoo" testaukseen ja katsoin elokuvan uudelleen.
Antiikin Kreikassa ihmiset ovat päättäneet kääntää selkänsä jumalille ja siitä raivostutaan jumalvuori Olympoksella. Kuoleman jumala Haades uhkaa vapauttaa hirviömäisen Krakenin tuhoamaan ihmiset, jos nämä eivät polvistu jumalten edessä. Nuori kalastaja Perseus päätyy sotilasryhmän mukaan vaaralliselle matkalle löytämään keinon voittaa Kraken.
Pääroolissa Perseuksena nähdään Avatar (2009) -tähti Sam Worthington, joka on näyttelijäkaartin heikoin lenkki. Worthingtonin tympeät ilmehdinnät eivät oikein vakuuta, eikä hän onnistu kertaakaan välittämään kunnon sankarihenkeä suorituksellaan. Hahmonakaan Perseus ei vakuuta ja vaikka hänelle onkin kirjoitettu selkeä motiivi lähteä mukaan seikkailuun, on hän suurimmaksi osaksi aika tylsä matkalainen. Hänestä myös kehkeytyy taistelija turhankin helposti, ottaen huomioon, että hän on pelkkä kalastaja. No okei, hyvin nopeasti käy selväksi, että hän on enemmänkin, mutta se on aika laiska selitys sille, kuinka hän on niin täydellinen kaikessa.
Perseuksen mukaan seikkailuun lähtee urheiden sotilaiden joukko, jotka ovat jokainen enemmän tai vähemmän yksiulotteisia tyyppejä. Sotilaiksi on kuitenkin saatu roolitettua päteviä näyttelijöitä, kuten huikea tanskalaisihme Mads Mikkelsen joukon johtajana Dracona, nuori Nicholas Hoult epävarmana Eusebioksena, Hans Matheson jousiampuja Ixasina ja Game of Thrones-hittisarjasta (2011-2019) tuttu Liam "Davos" Cunningham tuimana Solonina. Cunningham ei ole muuten porukan ainoa Game of Thrones -näyttelijä, vaan myös Hurttaa sarjassa esittävä Rory McCann on yksi sotilaista, mutta hänen osuutensa jää todella pieneksi. Mikkelsen, Hoult ja Cunningham ovat tuttuun tapaansa mainioita, mutta Mikkelsenistä paistaa välillä läpi turhautuminen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa hänelle paljoa sisältöä. He ovat kuitenkin jokainen parempia rooleissaan kuin Worthington, miksi onkin hyvä, ettei Perseus matkaa yksin. Kun Kreikan mytologiasta on kyse, on mukana tietty tunnettuja jumalia, titaaneja ja muita yliluonnollisia hirviöitä. Liam Neeson näyttelee ukkosenjumala Zeusta, kun taas hänen pahaa Haades-veljeään esittää Ralph Fiennes. Kolmas veljeksistä, merten jumala Poseidon (Danny Huston) jää kuitenkin yllättävän minimaaliseen osaan. Neesonista löytyy sopivaa arvokkuutta ja ylhäisyyttä Zeukseksi, mutta häntä on vaikea ottaa tosissaan hohtavan haarniskansa ja hieman hömelön partansa vuoksi. Yleensä loistavia pahisrooleja, kuten Schindlerin listan (Schindler's List - 1993) Amon Göth ja Harry Potter -sarjan (2001-2011) lordi Voldemort tarjoava Fiennes ei kuitenkaan toimi Haadeksena, vaikka ajatuksen tasollahan roolitus on täydellinen. Fiennes osaa yleensä hyödyntää ääntään ja eleitään mestarillisesti, mutta tässä hän tuntuu vievän ne liian pitkälle ja muuttuu lähinnä koomiseksi. Muita jumalia esittävät mm. Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans ja jälleen yksi Game of Thrones -näyttelijä Alexander Siddig. Hirviöolentoja ovat taas esimerkiksi sinisilmäinen djinni (Ian Whyte), karmiva Medusa (Natalia Vodianova), tietäjägraiat (Ross Mullan, Robin Berry ja Graham Hughes), sekä Haadesta palveleva rujo Kalibos (Jason Flemyng). Leffaan on jotenkin kummasti onnistuttu ahtamaan vielä enemmänkin hahmoja, kuten Io (Gemma Arterton), jonka tehtäväksi jää lähinnä selittää kaikki myyttiset jutut hahmoille ja katsojille, Argoksen kaupungin kuningas Kefeus (Vincent Regan) ja kuningatar Kassiopeia (Polly Walker), sekä heidän tyttärensä prinsessa Andromeda (Alexa Davalos), Perseuksen kalastajaisä Spyros (Pete Postlethwaite), tämän vaimo Marmara (Elizabeth McGovern) ja hullu Prokopion (Luke Treadaway). Filmillä on paikoitellen isoja vaikeuksia käsitellä suurta hahmogalleriaansa vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan. Usein mainiot Arterton ja Postlethwaite kokevat siis saman ongelman kuin monet muut elokuvan näyttelijöistä, eikä heille ole keksitty tarpeeksi kunnon tehtävää.
Titaanien taistelusta on tainnut muodostua itselleni jonkin sortin guilty pleasure -elokuva. Tiedostan leffan kehnouden, mutta samalla se onnistuu jollain oudolla tapaa viihdyttämään minua joka katselukerralla enemmän. Lisäksi näin jälkikäteen 10 vuotta myöhemmin katsottuna elokuva tuntuu jopa kelpo fantasiaseikkailulta, kun sitä vertaa myöhemmin ilmestyneisiin samanhenkisiin tekeleihin, kuten Immortalsiin (2011), Herculekseen (2014) ja naurettavan typerään Gods of Egyptiin (2016). Ei tässä todellakaan mitään uutta Taru sormusten herrasta -mestariteosta (The Lord of the Rings - 2001-2003) saada aikaiseksi, eikä Titaanien taistelu yllä edes pöhkön 300-pullistelupätkän (2006) tasolle, mutta jatkuva eeppinen audiovisuaalinen mekastus pitää tarpeeksi toimivasti yllä mielenkiinnon tapahtumia kohtaan elokuvan lyhyen keston ajan. Kun mukana on hirviöitä ja jumalia, on osuvaa, ettei elokuva hillitse itseään yhtään, vaan painelee täysillä menemään, pistäen hahmot taistelemaan niin manalan demoneita kuin jättimäisiä skorpioneja vastaan. Pari vitsiäkin kaiken menon ja meiningin keskellä ehditään murjaista, mutta ne naurattavat lähinnä mauttomuudellaan.
Jos joku sanoisi (kuten varmasti sanookin), että tämä elokuva on täyttä kuraa, en ihmettelisi yhtään. Titaanien taistelu on yliampuviin sfääreihin paisuteltu fantasiaraina, minkä ohut juoni kerrotaan kömpelösti ja kiirehtien, sen hahmot ovat tylsän yksiulotteisia, eikä katsoja luultavasti muista mitään elokuvasta enää seuraavana päivänä. Jokin tässä leffassa saa minut silti palaamaan sen äärelle aina tasaisesti viiden vuoden välein ja joka kerralla huomaan nauttivani siitä jollain kierolla tavalla enemmän kuin aiemmin. Kreikan mytologia on aina kiehtonut minua, etenkin silloin kun elokuva ilmestyi ("Percy Jackson" -kirjat, 2005-, olivat kova juttu tuossa vaiheessa) ja vaikka leffa lähinnä vain lainaa tunnetuimmat oliot ja hyödyntää niitä omilla tavoillaan, jokin siinä silti viehättää minua. Esimerkiksi olen aina pitänyt Medusaa yhtenä kaikkien aikojen karmivimmista taruolennoista ja siitä syystä Titaanien taistelun kohtaus Medusan temppelissä saa jännittämään joka kerta. Harmillisesti itse suuri pohjustettu finaali tuottaa aikamoisen pettymyksen ja kaiken elokuvan rakentaman Kraken-kohun jälkeen homma ratkaistaan turhankin helposti.
Filmin ohjaajana pyörii tosiaan Louis Leterrier, joka on aiemmin tehnyt mm. supersankaripläjäys The Incredible Hulkin (2008). Tässä Leterrier vie massiivisuuden vielä isommalle tasolle ja tuntuukin, että hän on pyrkinyt lähinnä tekemään helppoa viihdettä, eikä ohjauksesta löydy edes yritystä tehdä kovinkaan varteenotettavaa filmiä. Travis Beachamin, Phil Hayn ja Matt Manfredin kyhäämästä käsikirjoituksesta voi huomata, kuinka tarina on muuttunut pitkän tekoprosessin vaiheilla moneen eri suuntaan ja siihen on jatkuvasti lisätty uusia puolia, vaikkeivät ne oikeasti mahtuisikaan mukaan. Käsikirjoitus on pöljä ja sisältää useita naurettavan huonoja repliikkejä. Titaanien taistelu on kuitenkin visuaalisesti tyylikkään näköinen, vaikka jotkut efekteistä ovatkin kärsineet vuosien varrella. Elokuvassa on yllättävänkin näyttäviä kuvia, vaikka laajat maisemakuvat sotilasjoukon matkasta tuovat vähän liiankin vahvasti mieleen Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) samanlaiset upeat otokset. Leikkaus on ihan sujuvaa kohtausten sisällä, eivätkä toimintakohtaukset ole onneksi pilkottu epäselväksi mössöksi. Lavasteet ovat todella hienosti toteutetut ja puvustustiimi on tehnyt loistotyötä hahmojen asujen kanssa. Maskeerauksetkin ovat tyylikkäästi luodut. Ääniefektit ovat mahtipontisia ja äänekkäitä, ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit vain lisäävät eeppisyyden tuntua. Djawadi muuten sävelsi myös Game of Thronesin musiikit. Lisäksi hauskana faktana kerron, että suosikkiyhtyeeni Musen laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn oli alunperin tarkoitus säveltää elokuvan musiikit. Kiertueen vuoksi hän joutui kuitenkin jättämään leffan.
Yhteenveto:Titaanien taistelu on todella keskinkertainen, mutta silti ihan viihdyttävä fantasiapläjäys. Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mihin on haluttu ahtaa mahdollisimman paljon hahmoja, tapahtumia ja hirviöitä, jolloin leffa kiirehtii minkä kerkeää, eikä siitä löydy tilaa hengittää tai syventää sen valtavaa hahmogalleriaa. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin oikein meneviä ja on jatkuvasti mielenkiintoista nähdä, millaisen uuden mörön tekijät tuovat ruudulle. Kohtaus Medusan temppelissä on leffan ehdottomia huippuhetkiä. Hirviöt ovatkin pääasiassa tyylikkäästi toteutettuja, mutta harmillisesti elokuvan isosti pohjustama Kraken tuottaa lopulta valtavan pettymyksen. Käsikirjoitus on aika kömpelö ja siihen kirjoitetut repliikit - etenkin vitsit - ovat usein kehnoja. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan epätasaisesti. Mads Mikkelsen, Nicholas Hoult ja Liam Cunningham hoitavat hommansa oivallisesti, mutta Sam Worthington on huono pääroolissa. Yllättäen myös Liam Neeson ja Ralph Fiennes tarjoavat oudon heikot roolityöt. Titaanien taistelu ei ole hyvä elokuva, mutta jokin siinä ja etenkin Kreikan mytologiassa kiehtoo itseäni ja viihdyn tämän parissa joka kerralla hieman enemmän.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Clash of the Titans, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, Thunder Road Pictures, The Zanuck Company, Moving Picture Company
Ohjaus: James Cameron Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldana, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Giovanni Ribisi, Joel David Moore, Michelle Rodriguez, Laz Alonso, CCH Pounder, Wes Studi ja Dileep Rao Genre: scifi, seikkailu, toiminta, romantiikka Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 51 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 58 minuuttia Ikäraja: 12
Ohjaaja-käsikirjoittaja James Cameron sai idean Avatariin jo 1990-luvun alussa, yhdistellessään lapsuutensa scifi-suosikkejaan. Cameron aikoi aloittaa elokuvan teon saatuaan valmiiksi 11 Oscar-palkintoa voittaneen, siihen aikaan kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan Titanicin(1997), mutta hän koki, ettei teknologia ollut vielä kehittynyt tarpeeksi, jotta hän saisi leffasta sellaisen kuin hän halusi. Cameron päättikin siirtyä muihin projekteihin (joista yksi on aiemmin tänä vuonna vihdoin ilmestynyt Alita: Battle Angel - 2019) ja kehittämään teknologiaa Avataria varten. 2000-luvun alussa hän alkoi kehittelemään leffan maailmaa ja työstämään tarinaa uudestaan. Elokuvan taustalla pyörivä 20th Century Fox -yhtiö alkoi kuitenkin menettää uskoaan koko projektiin ja Cameron joutuikin taistelemaan saadakseen elokuvan lopulta tehtyä. Kuvaukset alkoivat vihdoin keväällä 2007 ja lopulta Avatar sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa tuomittiin etukäteen mainosten perusteella taloudelliseksi katastrofiksi ja muutenkin surkeaksi elokuvaksi, mutta kun filmi vihdoin saapui teattereihin, se yllätti kaikki. Elokuvan huippukehittynyt 3D-tekniikka herätti paljon ihmetystä ja Avataria pidettiin elämyksenä, mikä kaikkien täytyy kokea teattereissa. Ja niinpä sana lähti kiertämään ja yhä useampi meni katsomaan sen. Ennakkoon flopiksi tuominneet eivät olisi voineet olla pahemmin väärässä, sillä Avatar tuotti lopulta lähes kolme miljardia dollaria, mikä teki siitä kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan... kunnes Avengers: Endgame (2019) ohitti sen tänä kesänä. Elokuva keräsi myös ylistystä kriitikoilta ja se oli ehdolla useista palkinnoista, kuten yhdeksästä Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras lavastus, kuvaus ja parhaat erikoistehosteet), kahdeksasta BAFTAsta, joista se voitti kaksi (paras lavastus ja tehosteet), sekä neljästä Golden Globesta, joista se voitti kaksi (paras draamaelokuva ja paras ohjaus). Itse en kuitenkaan nähnyt Avataria teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei jostain syystä kiinnostanut minua. Kuitenkin mitä enemmän leffa keräsi kehuja, se alkoi kiinnostamaan ja kun katsoin sen vihdoin vuokralta keväällä 2010, en olisi voinut enempää katua päätöstäni jättää 3D-teatterikierros väliin. Olen sen jälkeen nähnyt filmin muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo ehtinyt kulua viitisen vuotta. Innostukseni elokuvaa kohtaan lopahti, kun Cameronilla vaikutti nousevan maine päähän ja hän alkoi ilmoittamaan yhä vain useampia jatko-osia leffalle, joista yksikään ei ole vieläkään ilmestynyt. Kuitenkin nyt kun huomasin, että Avatar täyttää 10 vuotta, päätin palata pitkästä aikaa Pandoralle ja katsoa, kuinka hyvin elokuva on kestänyt aikaa ja onko se oikeasti kaiken sen hehkutuksen arvoinen, mitä se sai kymmenisen vuotta sitten.
2100-luvulla Maa on tuhoutumassa ja ihmiskunta lähtee avaruuteen etsimään uutta kotia. Matka vie Pandora-nimiselle kuulle, mistä löytyy yhtä maailmankaikkeuden arvokkainta metallia, mutta ihmisiä vastassa ovatkin kuun alkuasukasolennot, Na'vit. Välttääkseen sodan, ihmiset lähettävät tutkijoita soluttautumaan Na'vi-heimoon, yhdistämällä tutkijoiden mielet Na'veja muistuttaviin avatar-kehoihin.
Sam Worthington näyttelee Jake Sullya, entistä merijalkaväen sotilasta, joka otetaan mukaan avatar-ohjelmaan. Jake on halvaantunut vyötäröstä alaspäin, eikä siksi voi kävellä, miksi onkin ymmärrettävää, että kun hänen mielensä siirretään sinistä, kolmemetristä Na'via muistuttavaan kehoon, jolla hän voi kävellä ja juosta, on hänen vaikea palata enää takaisin. Jake on alusta alkaen kiinnostava tapaus, vaikkakin paikoitellen hieman typerä. Hänen on vähän väliä pakko yrittää ties mitä, pohtimatta etukäteen seurauksia, mikä johtaa tietty vaikeisiin tilanteisiin. Soluttautuessaan Na'vi-heimoon hänen täytyy alkaa ymmärtämään monia asioita uudella tavalla. Hahmon kehitys on oivallisesti toteutettu ja Worthington on oikein mainio valinta päärooliin.
Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat avatar-ohjelmaa johtava ja Na'veja tutkiva tohtori Grace Augustine (mahtava Sigourney Weaver), omaa avatariaan ohjaava Norm (Joel David Moore), rahanhimoinen johtohahmo Parker Selfridge (Giovanni Ribisi), pilotti Trudy (Michelle Rodriguez), tohtori Max Patel (Dileep Rao) ja ihmisten tukikohdan turvallisuuspäällikkö Quaritch (Stephen Lang), joka pitää Na'veja pelkkinä arvottomina villeinä. Heti kun Quaritch astelee (kirjaimellisesti) mukaan tarinaan, tietää katsoja välittömästi, että tässä on elokuvan päävihollinen. Quaritchin häijyyttä ei edes yritetä peitellä. Lang on erinomainen valinta hahmoksi, eikä hän edes tarvitsisi ohimoaan koristavaa arpea muuttuakseen uhkaavaksi vastukseksi. Selfridge on taas toisenlainen pahis. Hän ei halveksu Na'veja, mutta häntä ei kiinnosta pätkän vertaa, kuolevatko he vai eivät, kunhan hän rikastuu. Norm, pilotti Trudy ja etenkin Max Patel jäävät aika pienelle huomiolle, vaikka vähän väliä taustalla näkyvätkin, mutta Sigourney Weaver pääsee oikein kunnolla esille tohtori Augustinena. Weaver on nappivalinta sarkastiseksi mutta huolehtivaksi tohtoriksi, joka katsoo kömpelöä sotilas-Jakea nenänvartta pitkin. Ribisi, Rodriguez, Rao ja Moorekin sopivat oivallisesti rooleihinsa, mutta jäävät armottomasti Weaverin ja Langin varjoon näyttelijöinä. Tärkeimpiä Na'vi-hahmoja taas ovat nuori soturinainen Neytiri (Zoe Saldana), tämän vanhemmat päällikkö Eytukan (Wes Studi) ja Mo'at (CCH Pounder), sekä Jakea halveksuva soturi Tsu'tey (Laz Alonso). Na'vit todella elävät yhdessä luonnon kanssa, joten he eivät hyväksy kuulleen ihmisiä, jotka aikovat tuhota kaiken rahanahneutensa perässä. Etenkin Saldana onnistuu vakuuttamaan avaruuden olentona ja hänen Neytiri-hahmonsa on kiehtova.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin katsottuna on selvää, että yksi isoimmista syistä Avatarin menestykselle vaikuttavan 3D-elämyksen ja uskomattomien efektien (puhutaan niistä pian enemmän) lisäksi on sen maailma. James Cameron ymmärsi, että kilpaillakseen isojen franchise-elokuvien, kuten 2009 ilmestyneiden Harry Potter ja puoliverisen prinssin (Harry Potter and the Half-Blood Prince), Star Trekin ja Transformers: Kaatuneiden koston (Transformers: Revenge of the Fallen) kanssa, hänen täytyisi luoda laaja, rikas ja kiehtova maailma, jonne katsojat palaisivat yhä uudestaan. Pandora on henkeäsalpaavasti luotu paikka, mitä laajennetaan läpi leffan ja mitä todella haluaa päästä tutkimaan hahmojen kanssa. Elokuvassa käytetäänkin runsaasti aikaa maailman esittelyyn ja sen historian avaamiseen. Na'veille on todella luotu oma kulttuurinsa, ja heidän puheistaan ja tavoistaan käy selväksi, millainen menneisyys lajilla on ollut. Elokuva myös näyttää, kuinka eri Na'vi-heimot eroavat toisistaan, mikä tuo lisärikkautta maailmaan. Muihin olentoihin on hauskasti otettu vaikutteita erilaisista Maan eläimistä ja niitä on sitten yhdistelty uudenlaisiksi olennoiksi. Pandoran luonto itsessään tuntuu elävältä ja se tavallaan onkin, kun syvennetään Na'vien suhdetta maailmaansa.
Avataria on vuosia huomautettu siitä, että sen tarina muistuttaa todella vahvasti Pocahontasta (1995), eikä mikään ihme. Itseänikin on jo pitkään huvittanut, kuinka paljon samaa leffoissa onkaan. Molemmat kertovat "sivistyneemmistä" ja teknologisesti kehittyneemmistä ihmisistä, jotka matkaavat uuteen maailman rikkausten perässä, kunnes kohtaavat alkuperäiskansan, joka puolustaa kotiaan tunkeilijoilta keihäin ja jousin. Yksi matkaan lähteneistä onnistuu tutustumaan alkuperäiskansan jäseneen ja kenties pientä romanssiakin syntyy siinä samalla kahden eri kansan edustajien välille. Soluttautuja alkaa tietysti vähitellen huomaamaan, kuinka paljon parempi alkuperäiskansa onkaan ja siitähän syntyy taistelu. Mukana on jopa alkuperäiskansalle tärkeä puu, joka jakaa viisauksia! Aiemmin nämä samankaltaisuudet häiritsivät itseäni, mutta nykyään tämä on lähinnä huvittavaa, etenkin kun pidän Avataria parempana elokuvana.
Leffan tarinasta tai enemmänkin sen kerronnasta löytyy tiettyjä ongelmia. Elokuvan alku on pistetty hieman kömpelösti kasaan (mitä keräilijän pidennetty versio tosin parantaa, palataan siihenkin myöhemmin), minkä lisäksi läpi leffan kuultava Jaken kertojaääni on hieman hassusti istutettu mukaan. Kertojaääni itsessään ei ole vielä ongelma, mutta mukaan on päätetty ottaa kohtauksia, joissa Jake pitää videopäiväkirjaa ja selittää sinnekin tapahtumia. Nämä selitykset ovat välillä tönkköjä ja haittaavat pienesti kerrontaa sekä rytmitystä. Tuntuu vain hassulta, että päähenkilön täytyisi selittää katsojille asioita kertojan muodossa ja muille hahmoille videopäiväkirjan kautta.
Ongelmistaan huolimatta Avatar on erittäin mainio leffa ja ennen kaikkea se on loistokas elämys. Yksi isoimmista syistä elokuvan menestykseen on se, ettei se ole vain elokuva, vaan se todella on elämys. Katsoja oikeasti imaistaan mukaan Pandoralle ja erilaisiin tapahtumiin. Katsojana pääsee tutkimaan tätä maailmaa ja oppimaan Na'vien kulttuuria - Jaken päästessä Na'vien joukkoon katsojakin pääsee. Vastakkainasettelua ihmisten ja Na'vien välillä rakennetaan taidokkaasti läpi leffan ja kun se vihdoin päästetään valloilleen, tarjoaa elokuva mitä vaikuttavimpia hetkiä. Mukana on traagisuutta, mikä oikeasti iskee sydämeen, sillä on uppoutunut niin syvälle elokuvan tapahtumiin. Lopputaistelu tarjoaa eeppisyyttä oikein koko rahan edestä ja vieläkin enemmän. Quaritchin pahuuden lisäksi leffa ei pyri lainkaan piilottelemaan sen selkeitä teemoja teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta ja kritiikkiä ihmisten Maapalloa tuhoavaa toimintaa kohtaan. Vaikka tarinan kertomisesta löytyy vikoja, on elämys kuitenkin tarjottu niin vaikuttavasti, että tiettyjä vikoja pystyy antamaan anteeksi. Ja vaikka kerronta paikoitellen takelteleekin, on paketti niin koukuttava ja napakka, että pitkälti yli kahden tunnin kesto sujahtaa kuin siivillä. Tarinaltaan Avatar on lähinnä mainio pätkä, mutta elämyksenä se on aivan fantastinen.
James Cameron osoittaa taas kerran olevansa erinomainen ohjaaja, pitäessään valtavaa pakettia kasassa näin taidokkaasti. Hänen käsikirjoituksensa kuitenkin vaatisi vielä tiettyjä viilauksia, jotta tarinankerronta olisi samalla tasolla elokuvaan luodun maailman ja sen uskomattoman huikean visuaalisen puolen kanssa. Kaikenlaisissa palkintogaaloissa Avatar voitti lähes jokaisen efekteihin liittyneen palkinnon ja täysin ymmärrettävästi. Paria selvästi digitaalista ja muovisen näköistä olentoa lukuunottamatta filmi on visuaalisesti yksi kaikkien aikojen upeimmista. Enkä tarkoita vain erilaisia olioita ja liikkeentunnistus-tekniikalla toteutettuja Na'veja, vaan yleisesti ottaen koko Pandoraa. Kaikki lokaatiot ovat hämmästyttävästi luotuja. Taustat ovat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joita bongaa joka katselukerralla yhä vain enemmän. Elokuva on myös todella kaunis ja välillä se osaa pysähtyä nauttimaan siitä kauneudesta. Digiefektien lisäksi tekijät käyttivät myös lavasteita ja miniatyyreja, ja yhdistelivät niitä niin mestarillisesti, ettei katsojana osaa aina sanoa, miten mikäkin asia on toteutettu. Avatar on myös taiturimaisesti kuvattu ja leikattu. Puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä ihmisten asujen kanssa. Äänimaailma on erinomaisesti luotu kaikin puolin, vaikka itseäni häiritsee pienesti, että Na'vien ratsujen äänet kuulostavat täysin Jurassic Parkin (1993) velociraptoreilta. Musiikeista vastaa edesmennyt James Horner, joka on onnistunut säveltämään useita hienoja teemoja ja tuo oman lisäyksensä filmin tunnelmaan. Etenkin leffan traagisimmassa kohdassa Horner näyttää taitonsa musiikintekijänä.
Avatarista on olemassa kolme eri versiota: alkuperäinen teatteriversio, noin 10 minuuttia pidempi Special Edition ja siitä vielä lähes 10 minuuttia pidempi keräilijän versio. Mukana on sekä pidennettyjä että kokonaan uusia kohtauksia. Special Editionilla esimerkiksi ensimmäinen lento Pandoran yllä kestää kauemmin, kuten kestää myös Jaken ensimmäinen yö Na'vien joukossa. Jaken koulutus ja lopputaistelu kestävät myös pidempään. Keräilijän versio taas aloittaa elokuvan täysin eri tavalla. Siinä missä teatteriversio ja Special Edition alkavat suoraan siitä, kun Jaken alus saapuu Pandoralle, keräilijän versio näyttää Jaken elämää Maassa, syventäen hänen syitään lähteä pois. Suomessa on julkaistu kuusilevyinen Blu-ray- ja DVD-paketti, mikä sisältää kaikki kolme versiota elokuvasta. Itse olen nähnyt ne kaikki ja arvostelua varten katsoin Special Editionin, sillä halusin nähdä tietyt lisäykset, mutta halusin filmin kuitenkin alkavan samalla tavalla kuin teatteriversiossa.
Yhteenveto:Avatar on edelleen upea elämys, vaikka se sisältää tarinalliset ongelmansa. Kertojaääni on hieman kömpelö ja juoni on ryöstetty suoraan Pocahontaksesta, mutta eipä se lopulta hirveästi haittaa - lähinnä vain huvittaa. Kertomus nappaa mukaansa ja tapahtumista huomaa todella välittävänsä. Filmi on niin mukaansatempaava, että yli kahden tunnin (keräilijän versiossa lähes kolmen tunnin) kesto on nopeasti ohi. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja filmi onkin lumoava, jännittävä, hauska, kaunis ja jopa koskettava. Etenkin jälkimmäiseen tunteeseen vaikuttavat vahvasti James Hornerin sävellykset. Pandoran maailma on esimerkillisesti rakennettu ja esitetty. Yksi filmin menestyksen salaisuuksista onkin tämä paikka ja kuinka rikas siitä on saatu. Katsoja haluaa lähteä seikkailemaan tällä kuulla ja tutkimaan sen salaisuuksia. Paria olentoa lukuunottamatta elokuva on visuaalisesti henkeäsalpaavan hieno ja se sisältää edelleen joitakin parhaimmista tietokonetehosteista ikinä. Näyttelijät tekevät pääasiassa mainiota työtä, etenkin Sigourney Weaver, Zoe Saldana ja Stephen Lang. Sam Worthington ei ole kummoinen näyttelijä, mutta tähän leffaan hän sopii. Elokuvan teema teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta on todella vahva ja joidenkin mielestä se saattaa olla jopa liian alleviivattu. Toisaalta kun miettii, ettei Maapallo ole 10 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen yhtään sen paremmassa kunnossa, voisi teema olla vieläkin merkittävämmin mukana. James Cameron osaa kyllä hommansa ja hän pitää mammuttimaista Avataria taiturimaisesti kasassa. Elämyksenä ja seikkailuna tämä on huikea, mikä kannattaa kokea mahdollisimman isolta ruudulta, jotta sen visuaalinen upeus pääsee oikeuksiinsa. Mutta vaikka pidänkin Avatarista, täytyy minun todeta, ettei minulla ole lähes mitään kiinnostusta sen jatko-osia kohtaan. Toisen osan olisi pitänyt ilmestyä jo ja kun miettii, kuinka montaa Avatar-leffaa Cameron on tekemässä, ei voi olla miettimättä, että liika on jo liikaa. Palaammekin sitten Pandoralle selvittämään, mistä jatko-osat on tehty, kun (ja jos) ne joskus ilmestyvät...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar, 2009, Twentieth Century Fox, Dune Entertainment, Ingenious Film Partners, Lightstorm Entertainment
