Näyttelijät: Anna Sawai, Kiersey Clemons, Ren Watabe, Mari Yamamoto, Kurt Russell, Wyatt Russell, Anders Holm, Joe Tippett, Takehiro Hira, Dominique Tipper, Curtiss Cook, Cliff Curtis, Amber Midthunder, Augusto Aguilera ja Bill Sage
Genre: scifi, seikkailu, jännitys
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 43 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12
Godzillasta ja Kongista kertovaa MonsterVerseä laajentamaan tarkoitettu Apple TV -sarja Monarch: Legacy of Monsters nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt Monarch: Legacy of Monstersin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskautta kelvollisena ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Monarch: Legacy of Monstersin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.
Vuonna 2017 Monarch-järjestön pitää keksiä, mitä tehdä uudelle hurjalle titaanille, jonka Shaw, Keiko ja Bill kohtasivat jo vuonna 1957.
Monarch: Legacy of Monstersin tutut hahmot tekevät paluun, sarjan liikkuessa jälleen kahdella eri aikajanalla. May (Kiersey Clemons) ja Cate (Anna Sawai) saivat pelastettua Caten sittenkin yhä elossa olevan isoäidin Keikon (Mari Yamamoto) monstereiden kotimaailmasta, ajalla temppuilevasta Axis Mundista, mutta vanha Shaw (Kurt Russell) joutui jättäytymään jälkeen. May, Cate ja Keiko huomasivat ällistyksekseen päätyneensä vuoteen 2017 ja vieläpä Pääkallosaarelle, missä Keikon poika, eli Caten isä Hiroshi (Takehiro Hira), Hiroshin poika, eli Caten veli Kentaro (Ren Watabe) ja Tim (Joe Tippett) auttavat Apex Cyberneticsiä operaatioiden parissa. Hahmot ovat tälläkin kertaa lähinnä kelvolliset, mutta sentään jokainen heistä pääsee jossain kohtaa osoittamaan pointtinsa tiimissä. Kiinnostavinta on toki seurata Keikoa, joka palaa meidän maailmaamme vuosikymmenten kateissa olonsa jälkeen, joskin Keikon vinkkelistä hän on ollut poissa vain pari kuukautta. Keikolle tuottaakin haasteita tottua niin nykymaailman menoon ja vimpaimiin, kuten myös siihen, että hänen poikansa on aikuinen mies, jolla on omia lapsia.
Keiko nähdään toki myös menneisyyteen, vuoteen 1957 sijoittuvissa takaumissa, joissa nuorena Shaw'na nähdään Kurt Russellin poika Wyatt ja Keikon miestä Billiä esittää Anders Holm. Tämä hahmodynamiikka on kiinnostavampi kuin nykyaikaan sijoittuvien hahmojen kohdalla, etenkin vaikean kolmiodraamansa takia. Näyttelijäkaarti suoriutuu pääasiassa kelvollisesti rooleistaan, Russellien toimiessa toistamiseen onnistuneesti samana hahmona eri ikäisinä.
Monarch: Legacy of Monstersin toinen tuotantokausi jatkaa pääasiassa avauskauden ihan menevällä linjalla. Kausi käynnistyy vielä varsin napakasti, Kongin hyökätessä Monarchin ja Apexin kimppuun Pääkallosaarella ja uuden titaanin saapuessa Axis Mundista aiheuttamaan tuhoa. Vielä kiinnostavammaksi meno muuttuu, kun käy selväksi, että Keiko, Shaw ja Bill olivat jo kohdanneet kyseisen hirviön vuosikymmeniä sitten tutkimusretkillään. Mutta kuten edelliskaudella, Monarch: Legacy of Monstersin kakkoskausikaan ei ihan saa pidettyä mukaansatempaavuutta yllä, vaan vahvan startin jälkeen kausi taantuu lähinnä kelvolliseksi. Kahdella aikajanalla hahmot seikkailevat jälleen ympäri maailmaa monstereiden perässä, samalla kun setvivät omia ihmissuhdeongelmiaan. Toisinaan tämä on kiinnostavaa seurattavaa, toisinaan taas kausi kaipaisi tiivistämistä.
Kauden parasta antia ovat vähemmän yllättäen kohtaamiset hirviöiden kanssa. Tämä uusi Titaani-X on mainio uusi uhka ja tarjoaakin passelin jännittäviä tilanteita niin vuodessa 1957 kuin vuodessa 2017. Myös Godzilla käy muistuttamassa olemassaolostaan pariin otteeseen, kun taas ykköskaudella vain viime minuutilla pikaisesti vilahtanut Kong pääsee hyvin vauhtiin kauden alussa ja lopussa. Finaalijakson monsteriturpasaunojen luulisi tyydyttävän kaijufaneja, vaikka sitä odotellessa pitää kestää toisinaan aika raskassoutuistakin draamaa. Viime minuutit vihjailevat varsin mielenkiintoista jatkoa. Monarch: Legacy of Monstersin potentiaalisen kolmoskauden lisäksi tekijöillä on suunnitteilla myös kokonaan oma sarjansa Wyatt Russellin esittämälle nuorelle Shaw'lle.
Teknisesti Monarch: Legacy of Monsters pysyy mainiona. Toinen tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja lavastajat ja puvustajat pääsevät toistamiseen leikittelemään eri aikakausilla. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa komeilta. Erilaiset monsterit, oli kyse sitten tutuista Godzillasta ja Kongista tai uudesta Titaani-X:stä, ovat hienoja ilmestyksiä, mutta toisinaan näyttelijöistä voi huomata, että he vain seisovat taustakankaan edessä, toljottamassa kuvaustilanteessa tyhjää. Äänimaailma jytisee vakuuttavasti ja Leopold Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Monarch: Legacy of Monsters, Yhdysvallat, 2023-, Warner Bros. Discovery, Legendary Television, Toho Company, Safehouse Pictures
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Britain Dalton, Jack Champion, Trinity Bliss, Oona Chaplin, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, Joel David Moore, Giovanni Ribisi, Dileep Rao ja David Thewlis
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma megamenestys, jopa kaikkien aikojen eniten tienannut elokuva, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan ilmestymistä Cameron oli vihjannut, että hänellä oli suunnitelmia kahdelle jatko-osalle, jotka kuvattaisiin yhtä kyytiä ja joiden oli alun perin tarkoitus ilmestyä vuosina 2014 ja 2015. Esituotanto kuitenkin venyi venymistään ja kuvaukset saatiin käyntiin vasta vuonna 2017. Kakkososa Avatar: The Way of Watersai lopulta ensi-iltansa vasta joulukuussa 2022 ja kolmososan oli tarkoitus ilmestyä heti seuraavana jouluna, kunnes se siirrettiin taas vuodella eteenpäin ja sitten taas kerran vuodella eteenpäin. Nyt, vihdoin ja viimein, Avatar: Fire and Ash saapuu elokuvateattereihin, mutta itse en ole ollut erityisen innoissani. Pidän valtavasti alkuperäisestä Avatarista, mutta jatko-osien loputtomalta tuntunut odotus, sekä The Way of Waterin tuottama valtava pettymys söivät pahasti intoani. Kävin silti uteliaana katsomassa Avatar: Fire and Ashin sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa 3D:nä, toivoen leffan olevan edeltäjäänsä parempi.
Jake Sully perheineen kohtaa uuden vihollisen, kun Quaritch lyöttäytyy yhteen raakalaismaisen Mangkwan-klaanin ja näiden johtajan Varangin kanssa.
Avatar-elokuvien tutut hahmot tekevät paluun. Metkayina-vesiheimon luokse asuttautuneet Jake Sully (Sam Worthington), Neytiri (Zoe Saldaña) ja heidän lapsensa Lo'ak (Britain Dalton) ja Tuk (Trinity Jo-Li Bliss), adoptiotytär Kiri (Sigourney Weaver) ja ihmispoika Spider (Jack Champion) surevat eri tavoin Neteyamin kuolemaa, samalla kun Spider pohtii, kuuluuko hän na'vien vai ihmisten luokse ja Kiri yrittää saada yhteyden na'vien jumalaan, Eywaan. Erityisesti Lo'ak-poika on ottanut isoveljensä kuoleman raskaasti, kokien olevansa syypää. Tukia lukuun ottamatta lapsihahmoista saadaan hieman enemmän irti tässä elokuvassa, mutta Jaken ja Neytirin kohdalla tehdään kömpelöitä vetoja. Hahmojen luonteet, motiivit ja ajatusmaailmat vaihtelevat sen mukaan, mitä kohtaus heiltä vaatii, ilman uskottavaa tai välillä edes ymmärrettävää syytä.
Vastaansa Sullyn perhe saa taas kerran Quaritchin (Stephen Lang), jota Cameron ei meinaa uskaltaa pistää hengiltä. Hahmoon saadaan hieman syvyyttä leffan aikana, niin Spider-poikansa kuin na'vilta näyttämisen kautta. Sen sijaan muut tutut pahikset, kenraali Ardmore (Edie Falco), kapteeni Scoresby (Brendan Cowell) ja ykkösosasta paluun tekevä ahne Parker (Giovanni Ribisi) pysyvät tylsän yksiulotteisina tyyppeinä. Vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisen sijaan kiinnostavampaa on kuitenkin kolmosleffan tarjoama uusi tuttavuus, vihamielistä na'vi-heimo Mangkwaneja johtava Varang (Oona Chaplin). Hahmo on aidosti kiinnostava katkeruudessaan, tämän kokiessa Eywan pettäneen Mangkwanit vuosia sitten hädän hetkellä. Onkin sääli, että väkevän esittelyn jälkeen Varang pusketaan sivuun huomattavasti tylsempien hahmojen tieltä.
Olin tosiaan aika pettynyt Avatar: The Way of Wateriin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen ja se madalsi odotuksiani kolmososaa kohtaan selvästi. Tästä huolimatta Avatar: Fire and Ash tuotti myös pettymyksen ja harmikseni intoni koko elokuvasarjaa kohtaan on hiipunut kovaa kyytiä. Kolmososa käynnistyy vielä todella lupaavasti. On kiinnostavaa nähdä jokin na'vi-heimo pahiksina ja näiden julmien Mangkwanien lisäksi leffa esittelee alussa myös mielenkiintoisen lentävän kauppiasheimon, joiden matkaan Sullyn perhe lähtee. Ensimmäisen tunnin aikana pidin näkemästäni aika paljonkin ja tuumin, että tästähän tulee taatusti parempi Avatar-elokuva kuin The Way of Waterista.
Erittäin lupaavan ensimmäisen tunnin jälkeen Fire and Ash kuitenkin pysähtyy kuin seinään ja ottaa aivan käsittämättömän takapakin. Sen sijaan, että leffa veisi tarinaa eteenpäin, se muuttuukin kierrätykseksi kaikesta siitä, mitä The Way of Waterissa nähtiin. Hahmot palaavat sukeltelemaan avaruusvalaiden kanssa, joita kapteeni Scoresby miehistöineen palaa taas metsästämään. Vuorotellen Sullyn penskat kidnapataan ja heillä kiristetään Sullya antautumaan. Loppuhuipennuskin on monin paikoin identtinen siihen, mitä kakkososassa nähtiin, mutta siihen on liitetty valmistautumisosio, mikä tuntuu vain ykkösosan kierrätykseltä. Mitä ihmettä tässä tapahtui? Elokuva vaikuttaa aluksi vievän seikkailua Pandoralla kiehtoviin uusiin suuntiin ja sitten mielikuvitus katkeaa kuin seinään. Kohtausten laiskaa kierrätystä ei auta se, että Fire and Ashilla on kestoa jopa kolme tuntia ja vartti. Kun leffa muuttuu lähes kopioksi edeltäjästään, eikä mukana ole edes jännitettä, sillä Cameron ei uskalla laittaa näitä hahmoja vaaroihin, joissa olisi oikeasti seuraamuksia, mielsin kolmannen Avatar-elokuvan jopa pitkäveteiseksi. Loppuhuipennus on massiivinen, mutta siitä puuttuu kaikki eeppisyys ja säväyttävyys.
Cameronin, Rick Jaffan ja Amanda Silverin käsikirjoitus ontuu monella tapaa ja kolmikko meneekin usein siitä, mistä aita on matalin. En tajua, mikseivät he antaneet uusien ideoiden johdattaa heitä kiinnostaville uusille poluille, vaan he ryhtyivät kopioimaan edellisosan tekstiä. Käsikirjoitus takeltelee myös hahmokaarien, heidän motiiviensa ja mielenmaisemiensa kanssa, eikä asiaa auta kömpelö leikkaus, missä elokuva velloo liikaa yhdentekevämmissä kohtauksissa, mutta lähes juoksee läpi tarinankerronnallisesti tärkeitä hetkiä.
Jos jokin Avatar: Fire and Ashissa ansaitsee toki kehut, niin sen tekninen toteutustapa - joskin tällä kertaa jatkuva vaihtelu kuvataajuuksien välillä häiritsi, kun ajoittain hahmot liikkuvat todella sulavasti ja ajoittain taas lähes töksähdellen. Tämä johtuu siitä, että osa elokuvasta esitetään 48 kuvan sekuntitahtia ja osa tavanomaisella 24 kuvan sekuntitahdilla. Muuten leffa tarjoaa jälleen komean audiovisuaalisen elämyksen, joka jättää taas muut vuoden tehosterainoista varjoonsa. Pandora on edelleen mykistävän upea ilmestys, eikä elokuvan monimutkikkaissa tehosteissa ole valittamista. Myös äänimaailma on väkevästi rakennettu Simon Franglenin säveltämiä musiikkeja myöten. Valitettavasti elokuvasarjan kolmososassa pelkät näyttävät kuvat eivät enää riitä, jos käsikirjoitus on näin hataralla pohjalla. Mikäli Avatar-elokuvasarja tästä vielä jatkuu, Cameron saisi tehdä tarinan puolesta reippaita ryhdistysliikkeitä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: Fire and Ash, 2025, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Pääosissa: Jason Statham, Wu Jing, Sophia Cai, Page Kennedy, Cliff Curtis, Melissanthi Mahut, Sergio Peris-Mencheta, Skyler Samuels, Sienna Guillory, Kiran Sonia Sawar ja Felix Mayr
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12
Steve Altenin kirjaan Meg: A Novel of Deep Terror (1997) perustuva haielokuva Megalodon(The Meg - 2018) oli taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dean Georgaris, Jon Hoeber ja Erich Hoeber ryhtyivät kirjoittamaan jatko-osaa kirjasarjan toisen teoksen, The Trenchin (1999) pohjalta. Ohjaaja Jon Turteltaub oli kuitenkin avoimesti pettynyt siihen, ettei studio antanutkaan hänen tehdä niin synkkää ja raakaa elokuvaa kuin aluksi luvattiin, eikä hän halunnut palata jatko-osan pariin. Hänet korvattiin Ben Wheatleyllä ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Nyt Meg 2: The Trench saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa kauhulla. Sen lisäksi, että minulla on ikävä haikammo, mikä teki jo ykkösleffan katsomisesta inhan kokemuksen, kakkososan traileri näytti mielestäni myötähäpeällisen huonolta. Näistä huolimatta päätin kuitenkin käydä katsomassa Meg 2: The Trenchin heti sen ensi-iltapäivänä.
Jonas Taylor ja kumppanit palaavat tutkimaan merenalaista syvännettä ja sen ennennäkemätöntä ekosysteemiä. Siellä he saavat vastaansa uusia jättiläishaita, megalodoneja kuin myös muita esihistoriallisia hirviöitä.
Siitä huolimatta, että Jason Statham kritisoi studioiden päätöstä leikata ensimmäisestä Megalodonistaalun perin suunniteltua lapsiystävällisempää popcorn-viihdettä, hän päätti palata rooliinsa Jonas Taylorina. Jonas keskittyy merensuojeluhommiin ja nappaa kiinni esimerkiksi myrkyllisiä jätteitä mereen kaatavia tyyppejä, mutta käy myös toisinaan sukeltamassa merenpohjasta löytyneen termokliinin läpi megalodonien asuttamaan syvänteeseen - siitäkin huolimatta, mitä viime leffassa tällaisesta tutkimusmatkasta seurasi. Statham on ihan hyvässä vedossa tälläkin kertaa ja hyppää menoon mukaan vaihtelevasti joko yrmyllä ilmeellä tai hymyssä suin.
Moni muukin tuttu edellisosasta tekee paluun, joskin Suyin Zhang on päätetty tappaa elokuvien välissä, näyttelijä Li Bingbingin jätettyä elokuvasarjan syystä tai toisesta. Reippaasti kasvanut Sophia Cai palaa rooliinsa Zhangin tyttärenä Meiyinginä, Cliff Curtis nähdään toistamiseen Macina ja Page Kennedy nousee tälläkin kertaa suosikiksi vekkulina DJ:nä. Uusina tulokkaina nähdään Wu Jing Meiyingin enona, megalodon-tutkija Jiumingina, Skyler Samuels Mana One -laitoksella työskentelevänä Jessinä, Sienna Guillory varakkaana Driscolina, Sergio Peris-Mencheta palkkasoturi Montesina, sekä Melissanthi Mahut, Kiran Sonia Sawal ja Felix Mayr sukelluksia tekevinä Rigasina, Salina ja Lancena. Siinä, missä Meiying oli ykkösosassa yllättävän onnistunut ja pidettävä lapsihahmo, nykyinen teinityttö käy lähinnä hermoille aiheuttaessaan muille tarpeettomia lisäongelmia. Mac ja DJ toimivat yhä mainiosti ja Jiuming istuu hyvin heidän rinnalle. Loput hahmoista ovatkin sitten täysin yhdentekeviä, potentiaalisia aterioita megalodoneille. Näyttelijöiden työ on ailahtelevaa, etenkin kun heidän hahmojensa suhtautuminen tilanteeseen ei pysy samana kohtausten välillä, vaan välillä pakokauhu muuttuukin lähes seikkailun riemuksi ja vitsailuksi ja sitten taas jännitetään.
Ensimmäinen Megalodon ei ole kovin kaksinen elokuva ja on sääli, että studio meni pilaamaan tekijöiden alkuperäiset suunnitelmat synkemmästä ja verisemmästä jättihairainasta. Lopputulos on silti ihan kivaa hömppäviihdettä, joka tarjoaa juuri sitä, mitä se lupailee. Jatko-osaa on tietty tehty ajatusmallilla "isompi ja enempi tarkoittaa parempaa". Megalodoneja on useampi ja ne ovat isompia kuin viimeksi. Eikä siinä mitään, premissi syvänteestä karanneista useammasta jättihaista on kiinnostava ja kauhistuttava, ja siitä voisi saada aikaan toisen ihan menevän popparihömpän. Valitettavasti käsikirjoittajilla on ollut ihan muu mielessään ja Meg 2: The Trench on todella turhauttava sekamelska.
Jos jo ensimmäinen elokuva herätti tunteen, että jotkut leffaa tehneistä halusivat saada aikaan vakavammin otettavaa ja synkempää haijännäriä ja toiset taas halusivat tehdä aivotonta ja kevyttä höttöä, kakkososassa tämä fiilis on paljon voimakkaampi. Meg 2: The Trench on ilmapiiriltään käsittämätön sotku, joka saattaa saman kohtauksen aikana hypätä kauhusta komediaan. Elokuva ei osaa päättää, esittäisikö se nämä jättihait karmivina uhkina, vai pöljänä ideana? Trailerinkin avannut kohtaus, jossa 65 miljoonaa vuotta sitten megalodon hyökkää dinosauruksen kimppuun, viestii itsetietoisen hupsusta menosta, mutta sitten leffa vakavoituukin pitkäksi aikaa. Megalodoneista ei saada mitään irti, ne vain uiskentelevat ja mulkoilevat. Syvänteessä vietettävä tunti käy ajoittain jopa pitkäveteiseksi, kun haista ei tunnu olevan vaaraa ja samalla elokuvan epäloogisuudet alkavat nostella päätään varmasti niidenkin silmissä, jotka niin sanotusti jättivät aivonsa narikkaan teatterisaliin astuessaan.
Traileri koostuu lähes täysin siitä, kun megalodonit saalistavat rannikolla, ja Jonas kumppaneineen yrittää metsästää niitä. Tätä innolla odottavat todella joutuvat odottamaan, sillä kyse on vain leffan viimeisestä puolesta tunnista. Jos syvänneosuus meni tylsästi synkistellessä, tämä viimeinen puolituntinen vääntää nupit visusti kaakkoon. On hupaisaa vihdoin nähdä, kun megalodonit saapuvat uimarannalle, joka on haiden vinkkelistä kuin katettu buffet-pöytä ja kun Jonas yrittää metsästää niitä vesiskootterilla. Mutta tämä ei riitä tekijöille. Sekaan on pitänyt änkeä jättiläismustekalaa, dinosauruksia ja muita, jotka vievät turhaan ruutuaikaa niiltä merihirviöiltä, joiden takia leffaan tultiin. Odotin näkeväni megalodonin ja krakenin välistä yhteenottoa, mutta tämä ö-luokan monsterirainoja muistuttava kohtaus onkin ohi puolessa minuutissa. Sen sijaanJurassic Parkin (1993) velociraptorit mieleen tuovien liskojen parissa vietetään liikaa aikaa. Ja jos nämäkään eivät olisi vielä tarpeeksi, mukana on totta kai pakollisia ihmispahiksia, jotka ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä karikatyyrejä kuin suoraan lasten piirrossarjasta. Kun kirjoittajien mopo lähtee liiaksikin keulimaan (vai pitäisikö sanoa, että se vesiskootteri lipsuu käsistä), huipennus on vain todella typerryttävää seurattavaa, täynnä logiikkaongelmia, jatkuvuusvirheitä ja muuta sekoilua.
Jon Turteltaubin poistuttua projektista, ärsyynnyttyään kohteluunsa ykkösleffan teon aikaan, hänet korvattiin Ben Wheatleyllä. Kikkailustaan tuttu Wheatley ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa, vaan hänen ohjauksensa muuttuu lopulta kaoottiseksi ja tyylitajuttomaksi koheltamiseksi, kun hän yrittää mahduttaa mukaan kaikki kirjoittajatrion lennokkaat ideat. Wheatleylle ominaista vekkulimpaa kameratyöskentelyä ei päästä näkemään kuin parin lyhyen otoksen verran. Kuvaus on kuitenkin kelvollista. Leikkauksessa leffasta olisi voinut saksia ainakin puoli tuntia pois, sillä kahden tunnin kesto käy tällä kertaa ajoittain todella raskaaksi. Lavasteet ja asut ovat oivat, mutta erikoistehosteiden taso heittelee läpi leffan. Hait näyttävät hyviltä, mutta monet muut efektit taas viimeistelemättömiltä. Äänimaailma jytisee ihan menevästi, mutta eipä Harry Gregson-Williamsin musiikeista jää mitään käteen.
Yhteenveto:Meg 2: The Trench on turhauttavan kehno jatko-osa ihan viihdyttävälle hairainalle. Kyseessä on monin tavoin äärimmäisen epätasainen leffa, jolla tuntuu olevan pahemman luokan identiteettikriisi siitä, mitä se haluaisi olla. Välillä elokuva yrittää olla kauhua, välillä taas komediaa. Kauhukomediaksi lopputulosta ei oikein voi kutsua, sillä genret eivät kulje käsi kädessä, vaan taistelevat valokeilasta. Toisinaan leffa on täysin pöljä, toisinaan se taas pyytää katsojaa ottamaan itsensä vakavasti. Tunnin mittainen synkistely syvänteessä käy ajoittain pitkäveteiseksi ja viimeisen puolen tunnin sekoilu taas alkaa ärsyttämään typeryydellään. Jostain syystä useampi jättihai ei riittänyt käsikirjoittajille, vaan he ovat tunkeneet leffan täyteen ylimääräistä. Ihmispahikset ovat myötähäpeällisiä karikatyyrejä, dinosaurukset saavat elokuvan tuntumaan köyhän miehen Jurassic Parkilta ja jättiläismustekalan ruutuaika jää niin minimaaliseksi, että miksi sellainen piti edes kirjoittaa mukaan? Jättihain ja jättimustekalan eeppistä yhteenottoa odottavat kohtaavat pettymyksen, kun matsi kestää puolisen minuuttia. Elokuvasta löytyy sentään muutamia viihdyttäviä hetkiä, hupaisia kuolemia, sekä hauskoja juttuja DJ:n suunnalta. Jason Statham toimii menevästi pääroolissa, mutta sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevin onnistumisin. Myös ohjaus ja erikoistehosteet ovat epätasaisesti hoidettu. Jos pidit ensimmäisestä Megalodonista paljon, Meg 2: The Trenchin voi ihan sujuvasti käydä katsomassa. Jos haluat ainoastaan nähdä, kun jättihait ahmivat ihmisiä, varoitan, että sitä pitää odottaa lähes loppumetreille asti. Jos taas et tykännyt Megalodonista, suosittelen pysymään kaukana tästä jatko-osasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Meg 2: The Trench, 2023, Warner Bros. Studios Leavesden, Apelles Entertainment, China Media Capital, Flagship Entertainment Group, Gravity Pictures, Maeday Productions
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Britain Dalton, Jamie Flatters, Trinity Jo-Li Bliss, Stephen Lang, Jack Champion, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Filip Geljo, Matt Gerald, Joel David Moore, Dileep Rao, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, CCH Pounder ja Giovanni Ribisi
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar(2009) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys - jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva lähes kolmen miljardin dollarin lipputuloillaan - joten jatkoa oli tietty luvassa. Kukaan ei kuitenkaan osannut arvata, kuinka pitkään jatko-osaa täytyi odottaa. Cameron ryhtyi samanaikaisesti kirjoittamaan kakkos- ja kolmososan käsikirjoituksia, joiden oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuosina 2014 ja 2015. Kirjoitusprosessin ja vedenalaisen motion capture -tekniikan hiomisen venähtäessä julkaisua on kuitenkin pitänyt siirtää yhä vain uudestaan eteenpäin. Toisen ja kolmannen elokuvan kuvaukset käynnistyivät samanaikaisesti elokuussa 2017 - siis yli viisi vuotta sitten. Maaliskuussa 2020 kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia, mikä johti jälleen ensi-illan siirtymiseen. Toukokuussa kuvaukset jatkuivat jälleen ja nyt, kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatar: The Way of Water -nimen saanut jatko-osa on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Itse en käynyt katsomassa ensimmäistä Avataria, kun se saapui Suomen teattereihin loppuvuodesta 2009, vaan katsoin sen vasta seuraavana kesänä vuokralta. Kohistun 3D-tekniikan ja jättimäisen valkokankaan puutteesta huolimatta ihastuin leffaan ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Jatko-osiin olen kuitenkin suhtautunut jo vuosien ajan varauksella. Kakkoselokuvan ensi-illan jatkuva siirtely viesti ikävistä tuotantovaikeuksista ja minua alkoi kammoksuttaa, kun Cameron ilmoitti, että hän on alkanut kirjoittamaan jo neljättä ja viidettä Avataria, vaikkei ole saanut edes kakkososaa valmiiksi. Jossain kohtaa yhdyin muiden vitsailuun siitä, että tuskinpa jatko-osaa on oikeasti koskaan tulossa. Tänä vuonna olen kuitenkin vähitellen alkanut odottamaan jatko-osaa innokkaammin, etenkin kun kävin katsomassa alkuperäisen Avatarin viimeinkin leffateatterissa uudelleenjulkaisun myötä. Meninkin katsomaan Avatar: The Way of Waterin heti sen ensi-iltapäivänä ja tietysti 3D:nä IMAX-salissa, jotta filmi pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jake Sully liittyi na'vi -olentojen klaaniin. Nyt hän on naimisissa Neytirin kanssa ja pariskunta on saanut lapsia. Onni kuitenkin katkeaa, kun taivaskansa tekee paluun Pandoralle ja perhe joutuu pakosalle, kun heidän vanha vihollisensa, avatar-kehossa takaisin henkiin herätetty Quaritch janoaa kostoa.
Sam Worthington ja Zoe Saldaña tekevät paluun rooleihinsa Jake Sullyksi, entiseksi merijalkaväen sotilaaksi, joka siirsi tietoisuutensa sinisiä na'vi -olentoja mukailevaan avatar-kehoon ja Neytiriksi, hurjaksi na'vi -soturiksi. Elokuvassa tiedostetaan alkuperäisen ja jatko-osan välissä vierähtänyt vuosikymmen ja myös tarinassa tehdään kymmenisen vuoden hyppy ajassa eteenpäin. Jake ja Neytiri ovat nyt vanhempia, joilla on omasta takaa kolme lasta, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja isänsä johtajuutta visusti sivusta seuraava Neteyam (Jamie Flatters), teini-ikäinen ja kapinahenkinen Lo'ak (Britain Dalton), sekä pieni ja innokas tytär Tuk (Trinity Jo-Li Bliss). Lisäksi he ovat adoptoineet Sigourney Weaverin näyttelemän tohtori Augustinen avatar-kehon mystisesti synnyttäneen lapsen, Kirin, jota Weaver myös esittää ja Jack Championin esittämän ihmislapsi Spiderin. Hieman jopa yllättäen Jake ja Neytiri jätetään taka-alalle ja jatko-osan keskiöön nostetaan tämä lapsikatras. Uudet muksut ovat pääasiassa hyvin kirjoitettuja ja onnistuneen erilaisia toisistaan. Etenkin jatkuvasti ongelmiin joutuva Lo'ak ja Eywa-henkeen vahvaa yhteyttä tunteva Kiri ovat mainioita tapauksia. Tuk on lähinnä vain todella sympaattinen. Neteyam jää pääparin lapsista vähimmälle huomiolle, kun taas Spider on harmillisen köykäisesti kirjoitettu tapaus. Ihmisnuorukainen selvästi pohtii paikkaansa tässä maailmassa; kuuluuko hän ihmisten vai na'vien pariin? Tämä pohdiskelu on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja hahmo jää todella etäiseksi motiiviensa ja tekojensa puolesta. On myös hieman sääli, että ykköselokuvassa vahvan kasvun suureksi sotilaaksi tehnyt Jake joutuu tässä lähinnä tyytymään sivuosaan, jossa hän moittii vuorotellen lapsiaan heidän päätöksistään. Neytiri saa parit hetket loistaa, mutta jää miehensä tavoin vähän väliä paitsioon.
Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Joel David Moore ja Dileep Rao tutkijoiksi Normiksi ja Maxiksi, CCH Pounder Neytirin äidiksi Mo'atiksi, sekä Stephen Lang häijyksi eversti Quaritchiksi. "Mutta Quaritchan kuoli ykkösleffassa" joku saattaa ihmetellä. Tämä ei ole ollut James Cameronin mielestä mikään ongelma ja elokuvan alussa selitetään nopeasti, että ennen ykkösleffan lopputaistelua Quaritch latasi tietoisuutensa uuteen avatar-kehoon. Saman pahishahmon käyttö tuntuu tavallaan laiskalta ja toivoin, että sankareille olisi luotu uusi vastus vaikkapa vihollisklaanista, mutta toisaalta ratkaisu myös toimii. Siinä, missä ykkösleffan Quaritch jäi hieman sarjakuvamaiseksi antagonistiksi, tässä hahmosta löytyy enemmän sisältöä, kun pahis pohtii uutta asemaansa, missä hänet on asetettu vihaamansa lajin kehoon.
Uusina hahmoina Jaken ja Neytirin lasten lisäksi esitellään veden äärellä asustavan Metkayina-heimon johtajat Ronal (Kate Winslet) ja Tonowari (Cliff Curtis), heidän lapsensa Reya (Bailey Bass) ja Aonung (Filip Geljo), sekä ihmiset, kenraali Ardmore (Edie Falco), paikallisia valasmaisia olentoja, tulkuneita metsästävä Scoresby (Brendan Cowell) ja meribiologi Garvin (Jemaine Clement). Uudet tuttavuudet toimivat ihan passelisti, mutta ihmishahmoista saadaan aika vähän irti. Läpikotaisin näyttelijät, niin uudet kuin vanhat, suoriutuvat passelisti osistaan ja erityisesti Saldanan vimmainen heittäytyminen on ihailtavaa. Jo vuonna 2018 Winsletin uutisoitiin päihittäneen Tom Cruisen laatima ennätys hengityksen pidättämisestä vedenalaista kohtausta kuvatessa. Aikamoinen saavutus, mutta harmillisesti se ei ole koskaan nähtävissä itse elokuvassa. Avatar kakkosta ja kolmosta tosin kuvattiin samanaikaisesti, joten voihan se olla, että Winsletin ennätyssukeltelu on mukana vasta seuraavassa filmissä.
Täytyy sanoa, että minulla on epäuskoinen olo, että kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatarin jatko-osa on vihdoin ja viimein täällä. Valitettavasti minun täytyy myös sanoa, että pitkän odotuksen jälkeen vastassa oli jonkinmoinen pettymys. Ei Avatar: The Way of Water huono elokuva ole, ei todellakaan. Siitä löytyy paljon hyvää, mutta siitä löytyy myös selvät vikansa ja useiden vuosien tekoprosessin, hiomisen ja viilailun jälkeen olisin odottanut, että James Cameron olisi saanut jotain säväyttävämpää aikaiseksi. Visuaalisesti elokuva on tietty ällistyttävä. Tosin se, että sanon Avatar-leffan näyttävän uskomattoman komealta on sama kuin toteaisin veden olevan märkää. Vedestä puheen ollen, elokuvan kohtaukset meren alla ovat aivan mielettömän hienosti toteutettuja. 3D-tehoste pääsee oikeuksiinsa juurikin vedenalaisissa kohtauksissa, joissa hahmot ja erilaiset kalaoliot näyttävät irtautuvan valkokankaalta ja leijuvan katsojan kasvojen edessä. Leffa on puhdasta silmäkarkkia, se on selvää ja jos The Way of Water ei nappaa parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkintoa, on syytä epäillä Academyn jäsenten näköä.
Siinä, missä elokuvan uskomattomia efektejä toljottaessa voi ymmärtää, miksi leffan teossa on kestänyt niin pirun kauan, käsikirjoituksen puolesta tuntuu kuitenkin, että teksti on väsätty vauhdilla. Ensimmäinen Avatar on saanut ilmestymisestään asti kritiikkiä siitä, että sen tarina on kopioitu elokuvista Pocahontas (1995) ja Tanssii susien kanssa(Dances with Wolves - 1991). Vaikka yhtäläisyydet ovatkin kieltämättömät, mielestäni tutun tarinan vieminen avaruuteen toimii erinomaisesti. Tarina on vahvasti kerrottu, Jaken henkinen matka on mukaansatempaava ja väkevä, Pandoran maailma on upeasti luotu ja na'vien kulttuuri on kiehtovasti ja moniulotteisesti rakennettu. Ykkösleffassa Cameron hioi kaiken väkeväksi ja niinpä liki kolmituntinen elokuva ei mielestäni tuntunut pitkäveteiseltä. Lisäksi tunnepuolella ykkösleffa iskee minuun joka katselulla lujaa, kun tohtori Augustine kuolee ja na'vien kotipuu tuhoutuvat. Olen nähnyt ja kuullut paljon kommentteja, että kun Avatarista riisuu nätin visuaalisen annin, niin mitään ei jäisi jäljelle, mutta olen täysin eri mieltä. Jatko-osassa joudun kuitenkin myöntymään, että Cameron on tehnyt elokuvaa ulkonäkö edellä ja teksti on jäänyt ajoittain hieman raakileeksi.
Käsikirjoituksesta löytyy omat vahvuutensa esimerkiksi Jaken ja Neytirin lasten kautta. Jatkuvasti ongelmiin joutuvan Lo'ak-pojan edesottamuksia on kiinnostavaa seurata, etenkin kun tämä löytää yllättävän ystävän yksinäisestä tulkun-meriolennosta. Tekstissä Cameron painottaa jälleen toivettaan, että ihmiset löytäisivät jälleen yhteyden luontoon. Kun ykkösessä puhuttiin sademetsien ja niiden uhanalaisten eläinkuntien pelastamisen puolesta, niin kuten nimestä odottaa saattaakin, jatko-osassa katse kääntyy meriä kohtaan. On hyvä ratkaisu siirtää tarina pois Pandoran tutuista metsistä ja leijuvista vuorista ja esitellä uutta puolta kuusta. Meren äärellä asuva heimo elää eri tavoilla kuin Neytirin kansa ja niinpä nyt myös synnynnäinen na'vi joutuu opettelemaan uusia juttuja, kun ykkösleffassa hän toimi opettajana. Vedenalaista maailmaa tutkitaankin sitten pitkään ja hartaasti. Vaikka kaikki näyttää upealta, jossain kohtaa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tarina junnaa paikoillaan. Ykköselokuvassa maailman pitkä esittely ja ihastelu oli tarpeellista, koska se oli sidoksissa tarinaan Jaken rakastumiseen Pandoraa ja sen luontoa, kansoja ja eläimiä kohtaan. The Way of Waterissa ihastelu tapahtuu ihastelun vuoksi.
Kestoa elokuvalla on lähes kolme tuntia ja vartti, missä on kyllä tiivistämisen varaa. Tällainen leikkaus olisi voitu julkaista myöhemmin 4K Ultra HD -julkaisuissa pidennettynä keräilijän versiona, samaan tapaan kuin ensimmäisestäkin Avatarista julkaistiin myöhemmin pidempi leikkaus. Ykkösleffassa mammuttimainen kesto oli perusteltu, sillä elokuva tuntui todelliselta matkalta ja elämykseltä, sekä ennen kaikkea vahvasti omilla jaloillaan seisovalta itsenäiseltä teokselta, joka ei olisi välttämättä edes tarvinnut jatkoa. Hieman takellellen rytmitetyn The Way of Waterin kertomus ei ole läheskään yhtä toimiva tai mukaansatempaava, minkä lisäksi kesken jäävä kertomus herättää herkästi tunnetta siitä kuin katsoisi pelkkää väliosaa. Ja kun elokuvaa piti odottaa kolmetoista vuotta, tuntuu aika turhauttavalta, kun leffan loppu vaikuttaisi sanovan, että nyt pitää odottaa vielä lisää, jotta päästään oikeasti siihen, mitä kohti tässä vasta lämmiteltiin.
James Cameron osaa tehdä teknisesti hurjan vaikuttavia filmejä, jotka jättävät muut samana vuonna ilmestyvät efektileffat varjoonsa. Herran filmografiaan kuuluu Avatarin lisäksi Terminator - tuhoaja(The Terminator - 1984) ja sen jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivä(Terminator 2: Judgment Day - 1991), Aliens - paluu(Aliens - 1986) ja palkintorohmu Titanic (1997), jotka ovat mielestäni mestariteoksia. The Way of Waterin tuottama pettymys tuntuu isommalta, kun miettii, kuinka huikeaan laatuun Cameron pystyy ja siksi en voikaan kuin ihmetellä, että miten hän ei saanut kolmessatoista vuodessa tätä parempaa aikaan? Välillä tuntuu siltä, että Cameron on tarttunut liikaa siihen, kuinka teknisesti uraauurtava teos Avatar oli ilmestyessään mullistavien tehosteidensa ja 3D-teknologiansa kanssa, eikä hän ole sen jatko-osia väsätessään vuosien varrella hoksannut, kuinka muu maailma on mennyt jo ohi. Välillä myös häiritsee, kuinka hän kierrättää juttuja ykkösosasta ja vieläpä aika ponnettomasti. Pandoralta löytyvä uusi universumin arvokkain asia on erityisen kömpelösti istutettu leffaan. Cameron osaa yhä luoda komeita kohtauksia ja tyylikästä toimintaa, mutta harmillisesti se todellinen vau-fiilis jää tällä kertaa uupumaan.
Yhteenveto: Avatar: The Way of Water on kelpo elokuva, mutta harmillinen pettymys mahtavalle scifiseikkailulle - etenkin kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen. Visuaalisesti leffa on totaalisen ällistyttävä ja upeita tietokonetehosteita kelpaa kyllä katsella jättimäiseltä valkokankaalta. Varsinkin vedenalaiset kohtaukset ovat puhdasta silmäkarkkia ja niissä 3D-puoli pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Käsikirjoitukseltaan jatko-osa ei kuitenkaan ole kovin kaksinen, vaan jää hieman raakileeksi. Osaa hahmoista hyödynnetään köykäisesti ja rytmitys vaatisi viilaamista. Yli kolmen tunnin kesto käy puolessa välissä leffaa raskaaksi, vaikka efektivelhojen hienosti loihtimaa maailmaa onkin kiehtovaa tutkia. Osa juonikuvioista toimii varsin mainiosti ja toimintakohtaukset ovat pääasiassa viihdyttävää seurattavaa. Harmillisesti kokonaisuutena elokuva jää kaikessa mammuttimaisuudessaan aika laihaksi, eikä jatko-osa löydä alkuperäiselokuvan rikkauksia. Seassa on nättejä teemoja merten suojelusta, perheen merkityksestä ja oman polun löytämisestä, mutta ne hukkuvat hieman visuaalisuuksien alle. Jos fanitat alkuperäistä Avataria todella valtavasti ja olet odottanut jatkoa kuin kuuta nousevaa, Avatar: The Way of Water luultavasti toimii sinulle. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, en usko, että kakkonen voittaa sinua puolelleen. Pettymyksestä huolimatta odotan näkeväni, mitä kerrottavaa Cameronilla on vielä tästä maailmasta, vaikka samalla kammoksunkin nyt aiempaa enemmän sitä, että näitä elokuvaa on tarkoitus tulla vielä kolme lisää. Eniten odotan kuitenkin näkeväni, kuinka maailma ottaa tämän jatko-osan vastaan. Onko Avatarille yhä kysyntää ja voiko jatko-osa päästä lähellekään alkuperäisosan lipputuloja, vai onko tästä, yhdestä kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista tulossa kaikkien aikojen taloudellinen floppi...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: The Way of Water, 2022, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Ohjaus: Antoine Fuqua Pääosissa: Ethan Hawke, Denzel Washington, Scott Glenn, Eva Mendes, Cliff Curtis, Raymond Cruz, Noel Gugliemi, Dr. Dre, Peter Greene, Nick Chinlund, Charlotte Ayanna, Harrin Yulin, Tom Berenger, Raymond J. Barry, Macy Gray ja Snoop Dogg Genre: rikos, draama Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 16
Training Day on Denzel Washingtonin tähdittämä rikoselokuva, mikä lähti liikkeelle David Ayerin käsikirjoituksesta. Ayer oli jo työstämässä filmin tarinaa, kun hän kiehtoutui Los Angelesissa jengejä vastaan taistelevasta CRASH-poliisiyksiköstä, joka oli paljastunut korruptoituneeksi ja jengien kanssa yhteistyötä tekeväksi. Tämä muokkasi tekstin lopulliseen muotoonsa, minkä pohjalta ohjaaja Antoine Fuqua aloitti kuvaukset kesällä 2000. Leffaa jopa saatiin kuvattua oikeilla jengikaduilla Los Angelesissa, mihin jengit eivät olleet aiemmin antaneet lupaa. Lopulta Training Day sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 2. syyskuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai kaksi Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon. Itse olin tiennyt Training Daysta jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen ja samalla myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Huumepoliisiksi pyrkivä Jake Hoyt määrätään etsivä Alonzo Harrisin arvioitavaksi. Koulutuspäivänään Jake joutuu kohtaamaan kaikenlaista ja hänen käsityksensä koko työstä alkaa vähitellen muuttua.
Elokuvasta Oscar-ehdokkuuden saanut Ethan Hawke näyttelee konstaapeli Jake Hoytia, joka on innokkaasti siirtymässä huumepoliisin hommiin, uskoen voivansa tehdä sankaritekoja ja parantaa Los Angelesia. Jo ensimmäisen vartin aikana Jake saa kuitenkin huomata olleensa aivan liian sinisilmäinen. Koulutuspäivänsä aikana hahmo alkaakin kokea suurta muutosta ja on mielenkiintoista seurata, kun naiivista keltanokasta alkaa kuoriutua katu-uskottavampi kyttä.
Hawke on erittäin hyvä roolissaan, mutta jää lopulta täysin Denzel Washingtonin varjoon, joka on elokuvan todellinen tähti. Washington voitti Oscar-palkinnon roolityöstään etsivä Alonzo Harrisina ja täysin ansaitusti. Washington huokuu karismaa eksentrisenä huumekyttänä, joka ei todellakaan tee asioita ohjekirjan mukaisesti. Hän on hauska, uhkaava, viihdyttävä ja karmiva, luoden hahmon, jota on aivan mahtavaa seurata elokuvassa, mutta jollaista ei koskaan haluaisi tavata tosielämässä. Olisikin kiinnostavaa tietää, kuinka iso osa Alonzosta oli käsikirjoituksessa ja kuinka paljon Washington improvisoi mukaan. Hän valtaa elokuvan itselleen heti saapuessaan mukaan kuvioihin ja jo yksinään tekee filmistä vangitsevaa seurattavaa.
Leffasta löytyy muutenkin paljon hyviä roolisuorituksia. Scott Glenn on mainio huumediilerinä ja Cliff Curtis, Raymond Cruz ja Noel Gugliemi veikeät rikoskolmikkona. Eva Mendes tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista Alonzon tyttöystävänä, minkä lisäksi rap-artisti Snoop Dogg ja laulaja Macy Gray tekevät pienet roolit rikollisina.
Training Day osoittautui erinomaiseksi rikosjännäriksi, joka piti minut tiukasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa. Nimensä mukaisesti elokuva kertoo yhden koulutuspäivän tapahtumat, mihin mahtuu kaikenlaista tappeluista ampumavälikohtauksiin ja takaa-ajoista suuriin paljastuksiin. Hienoa on, kuinka upeasti ja uskottavasti päähenkilön kehityskaari on saatu kirjoitettua. Kehitys on suuri, vaikka kaikki tapahtuukin yhden päivän aikana. Hawken ja Washingtonin kemiat kohtaavat täydellisesti ja katsojana on heti valmis hyppäämään heidän matkaansa pidättämään päihderikollisia. Mutta pian niin Jakelle kuin katsojallekin isketään esiin totuus. Kun Jake kertoo Alonzolle, miksi hän haluaa huumepoliisiksi, Alonzo nauraa tälle päin naamaa. Ei Los Angelesin rikollisuutta päihitetä leikkimällä sankaripoliisia. Poliisit tekevät kyseenalaisia ja jopa rikollisia tekoja, jotta saavat rikollisia päihitettyä ja Jaken moraali pistetään kaiken aikaa koetukselle.
Juurikin tämä moraalin tökkiminen pitkin leffaa pitää homman kutkuttavana. Yrittääkö Jake kaikesta huolimatta hoitaa hommat rehdisti ja lain mukaan, vai taipuuko hän käyttämään Alonzon arveluttavia metodeja? Poliisien ja rikollisten välistä suhdetta pohdiskellaan kiehtovasti ja iskevän lisäyksen elokuvaan tuo viime vuosien aikana yhä vain isommin uutisiin nousseet tapaukset poliisien vallan väärinkäytöstä. Korruptio on kuitenkin niin syvälle uppoutunut, että katsoja alkaa vähemmästäkin pohtimaan, mitä asialle voi edes tehdä, jos lainvalvojat ovat pahoja? Kuka pistää heidät vastuuseen teoistaan? Jännitettä pääkaksikon välillä rakennetaan vakuuttavasti, kunnes kaikki eskaloituu erittäin tiivistunnelmaisessa loppuhuipennuksessa.
Ohjaaja Antoine Fuqua rakentaa loistokkaasti tunnelmaa, kasvattaen jännitettä vähitellen. Fuqua syventyy hienosti rikollisiin henkiin ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Käsikirjoituksesta vastaava David Ayer saattaa tehdä tässä uransa parasta työtä, sillä tämän jälkeen hänen filmografiaansa on kuulunut aikamoisia epäonnistumisia (köh, vuoden 2016 Suicide Squad, köh). Teknisestikin Training Day on onnistunut. Kuvaus on tyylikästä, mitä tukee oiva valaisu etenkin loppuleffassa. Värimaailmakin on oivallisesti tyylitelty. Lavasteet ovat hienot, kuten myös asut. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tuovat oman panoksensa leffan tunnelmaan.
Yhteenveto:Training Day on loistokas rikosjännäri, joka saa pelkän yhden päivän tapahtumista kerrottua vaikuttavan tarinan. Ethan Hawke ja Denzel Washington ovat nappivalinnat rooleihinsa keltanokkapoliisiksi ja konkarikytäksi, joiden ajatusmaailmat ja moraalit kohtaavat useasti koulutuspäivän aikana. Molemmat hahmot ovat kiinnostavia ja näyttelijöiden kemiat osuvat täysillä yhteen. Washington ehdottomasti ansaitsi Oscar-pystinsä. Elokuva pitää todella tiukasti mukanaan, tarjoten oivaa huumoria, sekä jännittäviä vaaratilanteita sopivassa suhteessa. Meno käy kaiken aikaa tiivistunnelmaisemmaksi, kunnes kaikki eskaloituu väkevässä lopetuksessa. Antoine Fuquan ohjaus on lahjakasta ja David Ayerin käsikirjoitus yllättävänkin hyvä. Kaiken kaikkiaan Training Day on kova teos, joka toimii täysillä yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Training Day, 2001, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Outlaw Productions, WV Films II
Pääosissa: Hugh Jackman, Rebecca Ferguson, Thandiwe Newton, Cliff Curtis, Marina de Tavira, Daniel Wu, Mojean Aria, Brett Cullen, Angela Sarafyan, Natalie Martinez, Roxton Garcia ja Nico Parker
Genre: scifi, romantiikka, draama, trilleri
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16
Reminiscence on Westworld-tieteissarjan (2016-) luojan Lisa Joyn esikoiselokuva ohjaajana, tuottajana ja käsikirjoittajana. Joy kehitteli elokuvan tarinaa jo kymmenen vuotta sitten ja hänen käsikirjoituksensa pyöri pitkään internetissä tykätyimpänä tekstinä, josta ei oltu tehty elokuvaa. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että Joy pääsisi vihdoin tekemään elokuvan Warner Bros. -yhtiön avulla ja elokuvan kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Maailmalla Reminiscence sai ensi-iltansa jo pari viikkoa sitten, mutta Suomeen elokuva saapuu vasta nyt. Itse sain tietää koko elokuvasta vasta vähän aikaa sitten, sillä siitä ei puhuttu oikein missään, eikä sitä mainostettu kovin innokkaasti. Maailmalta elokuvan saaneen negatiivisen palautteen vuoksi kävin varautunein mielin katsomassa Reminiscencen sen lehdistönäytöksessä.
Tulevaisuudessa, jossa ilmastonmuutos on nostanut merenpintaa, peittäen kaupunkien kadut alleen, ihmisten muistoihin koneen avulla pääsevä Nick Bannister rakastuu salaperäiseen Mae-naiseen. Kun Mae yllättäen katoaa, Nick yrittää sinnikkäästi keksiä keinon löytää hänet.
Hugh Jackman näyttelee Nick Bannisteria, joka pyörittää bisnestä, jossa ihmiset voivat koneen avulla elää muistojaan uudestaan. Siitä huolimatta, että Nick toteaa useille asiakkaille, että on vaarallista jäädä vellomaan menneisyydessä, hän itse joutuu "koneen orjaksi", kun hän ryhtyy etsimään johtolankoja rakastamansa naisen löytämiseksi. Rebecca Ferguson taas esittää Maeta, joka eräänä päivänä astelee Nickin puotiin, eikä Nickin elämä ole sen jälkeen enää entisensä. Maesta yritetään rakentaa mysteerinen tapaus, jonka katoaminen herättäisi katsojassa samanlaisen löytämisen vimman kuin Nickissä, mutta jokin tökkii. Ferguson on hyvästä lauluäänestään huolimatta puinen roolissaan, eikä hänen ja Jackmanin väliltä löydy tarpeeksi kemiaa, jotta tämän voimakkaan rakkauden uskoisi. Jackman on kyllä tuttuun tapaansa mainio osassaan, pistäen itsensä täysillä likoon leffan vuoksi. Vaikkei herrasta piittaisi näyttelijänä, ei voi olla myöntämättä, että Jackman on aina sataprosenttisesti mukana projekteissaan.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Thandiwe Newton Nickin kollegana Emilynä, Brett Cullen, Marina de Tavira ja Mojean Aria rikkaana Sylvanin perheenä, Natalie Martinez etsivä Averyna, sekä Daniel Wu ja Cliff Curtis rikollisina. Westworldissa häikäissyt Newton suoriutuu hommastaan oudon väkinäisesti, eivätkä muutkaan sivunäyttelijät oikein vakuuta. Erityisesti Curtis on aika tönkkö roiston osassa.
Samalla tavalla kuin Nick hyödyntää laitettaan löytääkseen etsimänsä ihmisten muistoista, myös jostain Reminiscencen uumenista voisi tosissaan kaivelemalla löytää hyvän elokuvan. Harmillisesti se leffa, mikä nyt saapuu teattereihin, ei sitä ole. Elokuvasta löytyy kyllä omat hyvät puolensa. Sen synkästi maalaileva tulevaisuudenkuva kaupungeista, joiden kadut ovat veden vallassa, on kaikessa karmivuudessaan kiehtova. Elokuvasta löytyy oivaa kuvausta ihmisluonteesta esimerkiksi siinä, että pahimmankin sattuessa ihmiset eivät ole valmiita muuttamaan tapojaan ja parantamaan maailmaa, vaan he vain keksivät keinon tyytyä uuteen tilanteeseen. Lisäksi on ymmärrettävää, että Nickin muistokonebisnes on suosittu, sillä tällaisen kriisin iskiessä itse kukin haluaa varmasti palata takaisin haaveilemaan vanhoista hyvistä ajoista.
Elokuvassa olisi siis tulevaisuudenvisionsa ja kiinnostavan scifi-teknologiansa puolesta ainekset oivalliseen tieteiskertomukseen, mutta sen sijaan katsoja tylsistytetään löyhällä dekkaritarinalla, jossa päähahmo yrittää pakkomielteisesti löytää unelmiensa naisen. Tämä etsintäretki ei millään meinaa napata mukaansa ja kuviot vain heikkenevät, mitä enemmän mysteeristä paljastuu. Iso syyllinen on elokuvan heikko käsikirjoitus, mitä ei yhtään auta elokuvan vielä kehnompi leikkaus. Voisin hyvin kuvitella, että Reminiscence oli alun perin tarkoitettu reippaasti yli kaksituntiseksi teokseksi, mutta se päätettiin ennen julkaisua saksia alle kahteen tuntiin. Tämän jälkeen on tajuttu, että eihän leffasta ymmärrä enää hölkäsen pöläystä, sillä tapahtumilla on kauhea kiire ja ajassa loikitaan takkuilevasti vähän sinne sun tänne, joten mukaan on hätäisesti rustattu Nickin kertojaääni, joka selittää ihan koko ajan missään mennään. Leffassa ei muutenkaan luoteta yhtään käsikirjoittamisen perussääntöön "näytä, älä kerro", vaan repliikit ovat täynnä selittämistä - jopa asioista, jotka ovat olleet katsojalle jo pidemmän aikaa päivänselviä. Etenkin loppupäässä tuntui siltä kuin leffa pitäisi katsojiaan tyhminä. Elokuvan ihan loppu taas tuntuu hätäisen uudelleenkuvauksen tulokselta.
On päivänselvää, että ensikertalaisohjaaja Lisa Joy on saanut innoitteensa miehensä Jonathan Nolanin veljen, tunnetun ohjaaja Christopher Nolanin töistä.Reminiscencestä herää herkästi mielleyhtymiä vaikkapa Inceptioniin(2010), mutta unien sijaan naisestaan haaveileva päähenkilö kulkeekin ihmisten muistoissa. Selviä lainauksia löytyy myös esimerkiksi Blade Runnerista (1982). Joy on haukannut liian ison palan purtavaksi, sillä hän ei saa pidettyä pakettia kasassa. Hän yrittää yhdistää vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen rakkaustarinaan, mutta epäonnistuu. Leffasta uupuu koukku ja jännite, ja sen romanttinen puoli nousee pintaan lähinnä siirappisena ja melodramaattisena.
Sentään Reminiscence on kelvollisesti kuvattu, siitä löytyy tyylikkäitä lavasteita ja Westworldistakin tuttu säveltäjä Ramin Djawadi hoitaa hommansa varsin mainiosti. Karmivuudestaan ja selvästä digitaalisuudestaan huolimatta otokset veden valtaamasta Miamista ovat näyttäviä. Voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa koko kuvaustiimille oli tehdä kohtauksia, joissa kaduilla on vähintään nilkkoihin asti vettä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee ja kuten jo totesin, filmin leikkaus on todella kömpelöä. Kohtausten sisällä on sujuvaa editointia, mutta kohtausten yhdistymiset ja kokonaisuutena elokuvan kulkeminen eivät ole luontevaa.
Yhteenveto:Reminiscence on hyvistä ideoistaan huolimatta valitettavan kehno tieteiselokuva. Sen aikomus yhdistellä vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen asetelmaan on kiehtova, mutta valitettavasti itse tarina jättää kylmäksi. Maen löytämisestä välittää leffan edetessä yhä vain vähemmän, sillä Rebecca Ferguson ei ole vakuuttava roolissaan, eikä hahmosta saada aikaan tarpeeksi mysteeristä. Mitä enemmän katsojalle selviää, sitä heikommaksi tarina käy. Lisa Joyn ensikertalaisuus paistaa harmillisen pahasti läpi niin ohjauksessa kuin käsikirjoituksessa. Joy ei luota katsojaansa, vaan pistää hahmot koko ajan selittämään keskusteluissaan kaiken ja kun sekään ei tunnu riittävän, päähenkilö Nick pälättää tyhmentävää kertojaääntään läpi leffan. Monet ratkaisut tuntuvat siltä kuin joko Joy tai studio olisi viime hetkellä halunnut tehdä isoja muutoksia ja homma on hoidettu kiireessä. Leikkaus on takkuilevaa, aivan kuin filmistä puuttuisi paljon. Lopetus tuntuu hätäisten uudelleenkuvausten aikaansaannokselta, joka jopa hieman sotii Nickin hahmokaarta vastaan. Nickiä näyttelevä Hugh Jackman suoriutuu roolistaan karismaattisesti, mutta hän ei yksinään onnistu kannattelemaan ympäriltään luhistuvaa scifirainaa. Reminiscence katoaa luultavasti mielestä niin nopeasti, että jo seuraavalla viikolla pitää käydä Nick Bannisterin vastaanotolla muistaakseen, mitä elokuvassa tapahtui.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Reminiscence, 2021, FilmNation Entertainment, Michael De Luca Productions, Kilter Films
Ohjaus: M. Night Shyamalan Pääosissa: Noah Ringer, Nicola Peltz, Dev Patel, Jackson Rathbone, Shaun Toub, Aasif Mandvi, Seychelle Gabriel, Cliff Curtis, Francis Guinan, Summer Bishil, Katharine Houghton ja John Noble Genre: fantasia, toiminta Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 12
The Last Airbender perustuu Nickelodeonin suosittuun Avatar-animaatiosarjaan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008). Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja M. Night Shyamalan tutustui sarjaan tyttärensä kautta, joka halusi pukeutua yhdeksi sarjan hahmoista halloweenina. Sarjan katsomisesta tuli tapa Shyamalanin talossa ja nopeasti ohjaaja alkoikin pohtia, että sen pohjalta saisi aikaiseksi myös elokuvan. Shyamalan kävikin neuvotteluja sarjan luojien Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon kanssa, ja yhdessä he saivat elokuvan pohdittua läpi ja myymään sen Paramount-yhtiölle, joka oli innoissaan potentiaalisesta uudesta elokuvasarjasta. Yhtiön tuottajat olivat hieman epävarmoja Shyamalanin mukanaolosta, sillä hänen leffojensa taso oli suuressa laskussa, mutta päättivät lopulta luottaa hänen taitoihinsa ja rahoittivat Shyamalanin uran nykypäiväänkin asti kalleimman leffan. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2009, mutta jo siinä vaiheessa elokuva herätti kritiikkiä, kun päähenkilöiksi oli roolitettu valkoisia näyttelijöitä, vaikka sarjassa hahmot ovat aasialaisia. Lisäksi fanit nostelivat kulmiaan, kun elokuvan nimestä otettiin pois sana "Avatar", jotta sitä ei sekoitettaisi edellisvuonna ilmestyneeseen James Cameronin megamenestys Avatariin(2009). Lopulta The Last Airbender sai ensi-iltansa 30. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja vaikka se toikin rahat mukavasti takaisin yhtiölle, se haukuttiin lyttyyn lähes kaikkialla. Sarjan fanit ja jopa sen luojat DiMartino ja Konietzko vihasivat filmiä, ja kriitikot kutsuivat sitä yhdeksi ilmestymisvuotensa isoimmaksi fiaskoksi. Elokuva oli jopa ehdolla yhdeksästä Razzie-palkinnosta, joista se "voitti" viisi (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miessivuosa ja huonoin 3D). Nykyään leffaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen kehnoimpana elokuvana. Itse näin The Last Airbenderin vasta 2011, kun se saapui Suomessa vuokrattavaksi. Olin innoissani leffan näkemisestä, sillä pidin kovasti Avatar-sarjasta. Elokuva tuotti kuitenkin valtavan pettymyksen, enkä voinut käsittää, millaista roskaa sarjan pohjalta olikaan saatu aikaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, jos se ei vaikka olisikaan yhtä surkea kuin muistin. Turha toivo. The Last Airbender on yhä yksi huonoimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt ja nyt avaan miksi:
Fantasiamaailmassa ihmiset osaavat hallita neljää eri elementtiä, maata, vettä, tulta ja ilmaa. Tulentaitajat hallitsevat tyrannisella otteella maailmaa, mutta ennustuksen mukaan maailmaan saapuisi Avatar, joka hallitsisi kaikki elementit ja toisi rauhan ja tasapainon. Eräänä päivänä vesiheimoon kuuluvat Katara ja Sokka löytävät mysteerisen Aang-pojan ja voi olla, että hän on tämä kauan odotettu Avatar.
Pääroolissa nuorena Aang-poikana nähdään Noah Ringer, jolla ei ollut tätä ennen kokemusta näyttelijänä. Ringerillä on musta vyö taekwondossa, minkä vuoksi hän sai roolin ja se myös näkyy, niin hyvässä kuin pahassa. Erilaiset itämaiset taisteluliikkeet tulevat Ringeriltä kuin luonnostaan, mutta näyttelijänä hän ei toimi. Vaikka onkin harmillista sanoa lapsinäyttelijästä pahaa, tässä tapauksessa ei voi muuta kuin todeta, että Ringer oli todella huono valinta rooliin. Hän on jatkuvasti puinen, repliikkien lausuminen vaikuttaa tuottavan suuria vaikeuksia, eikä hänestä löydy lähes ollenkaan intoa elokuvaa kohtaan. Tämä tekee Aangista aika tylsän tapauksen, vaikka hänen pitäisi olla se innokas sankari, jonka seikkailuun katsoja lähtee mielellään mukaan.
Vielä Aangiakin tylsemmät hahmot ja samalla Ringeriä huonommat näyttelijät ovat sisarukset Katara ja Sokka, ja heitä esittävät Nicola Peltz ja Twilight-sarjasta (2008-2012) tuttu Jackson Rathbone. Rathbonelle on selvästi todella vaikea tuoda esille uskottavia tunteita ja suurimmaksi osaksi hänen roolityönsä on häiritsevän väkinäistä. Alkuperäisessä Avatar-sarjassa Sokka on koominen sivuhahmo, mutta tässä hänen parit yrityksensä olla hauska ovat vain myötähäpeällisen surkeita. Peltzille repliikkien lausuminen tuottaa kaikkein eniten vaikeuksia, mitä ei helpota yhtään se, että suuri osa hänen hahmonsa Kataran repliikeistä on pelkkää asioiden selittämistä katsojille ja hahmoille. Heidän hahmonsa ovat muutenkin kömpelösti kirjoitetut, sillä heillä ei tunnu olevan selkeitä persoonallisuuksia, vaan he tuntuvat vaihtelevan niitä keskenään jopa kesken kohtauksen. Heti ensimmäisen vartin sisään nähdään kaksi esimerkkiä tästä, kun ensiksi Sokka päättää tehdä jotain holtitonta ja Katara yrittää estää häntä, jonka jälkeen Katara päättää tehdä saman holtittoman tempauksen, kunnes Sokka yrittää estää. The Last Airbenderin pahikset ovat ilkeät tulentaitajat ja heistä isoimmissa rooleissa ovat nuori prinssi Zuko (Dev Patel), hänen setänsä kenraali Iroh (Shaun Toub), komentaja Zhao (Aasif Mandvi), sekä koko homman takapiru, Zukon isä Tulenhaltija Ozai (Cliff Curtis). Prinssi Zukolle on sentään saatu kirjoitettua selkeä motiivi toiminnalleen ja hän voisi muuten olla filmin paras hahmo, jos hänen kanssa ei tehtäisi yhtäkkiä todella kummallisia ratkaisuja elokuvan puolesta välistä lähtien. Patel on silti nuorista näyttelijöistä lahjakkain. Zukon setä Iroh on myös ihan kelvollisesti kirjoitettu hahmo... elokuvan loppupäätä lukuunottamatta... Mikäköhän siinä on, että ne toimivatkin puolet tästä elokuvasta päätetään pilata? Komentaja Zhao on todella tylsä ja geneerinen pahis, joka haluaa valtaa, mutta harmillisesti hän ei ole millään tavalla uhkaava vihollinen. Tämä itse asiassa vaivaa myös pääpahis Ozaita ja muitakin tulentaitajia - he eivät koskaan tunnu uhalta päähenkilöille. Asiaa ei helpota yhtään se, että Toub, Mandvi ja Curtis vetävät roolinsa piittaamattomasti. Elokuvassa nähdään myös Katharine Houghton Kataran ja Sokan isoäitinä, elottomalta vaikuttava Seychelle Gabriel tylsänä vesiprinsessa Yuena, sekä Francis Guinan vettä hallitsevana mestari Pakkuna. Nämäkin sivuhahmot ovat "yllättäen" tylsiä - etenkin vasta viimeisellä kolmanneksella tarinaan ilmestyvät prinsessa Yue ja mestari Pakku, joista yritetään kovasti vääntää tärkeitä henkilöitä, mutta kun elokuvasta on enää lopputaistelu jäljellä, yritys epäonnistuu ja pahasti. Isoäiti-hahmo sen sijaan on lähes yhtä paha selittäjä kuin lapsenlapsensa. Isoäidille on omistettu kokonainen kohtaus, missä hän selittää sisaruksille (ja katsojille) pitkän selostuksen elementeistä, Avatarista ja henkimaailmasta. Tämän voisi kenties katsoa sormien läpi, jos tätä kaikkea ei olisi selitetty jo heti leffan alussa tekstimuodossa - joka vielä luetaan katsojille ääneen! Lisäksi isoäiti kertoo asioita, mitkä myöhemmin elokuvassa todistetaan vääräksi.
Tässä kohtaa täytyy sanoa, että on jotenkin todella huvittavaa, että Tähtien sotaa kopioivien alkuselitystekstien jälkeen ruudulle ilmestyy teksti "Ensimmäinen osa". Leffaa suunnitellessa oli tietty selvää, että tekijät ja studio toivoivat tästä syntyvän uusi eeppinen fantasiaelokuvien sarja, mutta kun M. Night Shyamalan näytti valmiin elokuvan vihdoin muille, on vaikea uskoa, että porukassa ei olisi ollut ketään, joka olisi todennut, että "Ensimmäinen osa" -tekstin voi suosiolla poistaa, sillä vaikka tämä tuottaisikin budjettinsa takaisin, kukaan ei halua nähdä jatkoa tälle roskalle. On ylipäätään vaikea uskoa, että studiopomot olisivat nyökkäilleet tyytyväisinä, että "jep, tämä elokuva on se, mitä halusimmekin tehdä ja tämä meidän kannattaa julkaista, tästä fanit tykkäävät". Jopa pelkkiä dollareita ajattelevien yksilöiden luulisi ymmärtävän edes jotain elokuvanteosta ja tajuavan, ettei tästä tulla pitämään. Eipä kai, kun ottaa huomioon, että The Last Airbender julkaistiin tällaisenaan - loukkauksena aivan kaikkia kohtaan.
Elokuvasta löytyy niin paljon huonoja asioita, että on vaikea sanoa, mistä pitäisi aloittaa leffan repiminen palasiksi. Aloitetaan vaikka filmin juonesta, tarinasta, tarinankerronnasta ja käsikirjoituksesta. Elokuvan pohjalla oleva kertomus eri elementtejä hallitsevista kansoista, heidän välisistä sodistaan ja henkilöstä, jonka kohtalo on tuoda tasapaino maailmaan, on toimiva. Mutta sen toimivuus olikin tekijöiden helpoin homma, sillä se täytyi vain ottaa alkuperäisestä piirrossarjasta. Tapa, millä Shyamalan käsittelee tätä tarinaa ja kertoo sen, on kuitenkin anteeksiantamattoman huono. Jostain syystä tekijät kokivat hyväksi ratkaisuksi ottaa koko Avatar-sarjan ensimmäinen tuotantokausi (kaksikymmentä kaksikymmentä-minuuttista jaksoa) ja tunkea sen kaiken hieman yli puolitoistatuntiseen elokuvaan. Tai itse asiassa filmi kesti alunperin yli kaksi tuntia, mutta siitä leikattiin puoli tuntia pois, koska Shyamalanilla oli tuohon aikaan periaate, että hänen elokuvansa saavat kestää vain noin tunnin ja 40 minuuttia. Elokuvan keston kuuluisi olla vain niin pitkä kuin sen tarinan kertomiseen tarvitaan aikaa, eikä kovin hyvää lopputulosta voi saada aikaiseksi, jos leffan pakottaa juuri tiettyyn kestoon. Silloin elokuva on joko venytetty tai se kiirehtii. The Last Airbenderin tapauksessa tarina kiirehtii aivan hullua vauhtia.
The Last Airbenderin tarinankerronta on todella kehnoa. Sen lisäksi, että leffa kulkee pääasiassa turbovauhdilla eteenpäin, siitä tuntuu puuttuvan kohtauksia. Tarinan pitäisi kulkea sulavasti eteenpäin, mutta tässä tapauksessa voi paikoitellen huomata päivänselvästi, kun elokuvasta on leikattu pois pätkiä, jotta Shyamalan saisi tietyn pituisen filmin. Tekijät onneksi huomasivat kerronnan muuttuneen sekavaksi, mutta sen sijaan, että Shyamalan olisi pakotettu lisäämään tarpeellisia kohtauksia takaisin, päätettiin tehdä mitä laiskin ratkaisu: mukaan kirjoitettiin Kataran kertojaääni, joka selittää kaiken, mitä elokuvassa tapahtuu. Kaiken. Käsikirjoittamisen tärkein sääntö on "näytä, älä kerro", mutta Shyamalanilta tämä taisi unohtua ja hän pistää Kataran selittämään ihan kaiken. Jo ilman kertojaääntä Katara selittää aivan liikaa asioita. Sen sijaan, että leffasta löytyisi minkäänlaista panostusta rakentaa kiehtovaa maailmaa, Katara vain pistetään selittämään kaikki tästä maailmasta. Ja mikä pahinta, suuri osa näistä asioista selitetään moneen otteeseen elokuvassa (mikä johtuu luultavimmin siitä, että kertojaääni lisättiin vasta myöhemmin, eivätkä tekijät viitsineet tarkistaa, olivatko tietyt asiat jo selitetty) ja monet asioista ovat täysin itsestäänselvyyksiä. Leffa tuntuu pitävän katsojiaan totaalisina idiootteina.
Sen lisäksi, että Kataran kertojaääni selittää katsojille kaiken mitä ruudulla nähdään, se on pistetty myös paikkailemaan aukkoja, joita elokuvan pilkkomisesta syntyi. Yksi selvimmistä tapauksista on Sokan ja prinsessa Yuen välille luotu romanssintynkä, mitä selvästi nähtiin alkuperäisessä leikkausversiossa paremmin, mutta kun piti tehdä tiivistämistä, hahmojen uskottava ihastuminen heitettiin roskakoriin ja Katara vain yksinkertaisesti toteaa, että hahmot ihastuivat välittömästi toisiinsa. Yhdessä kohtaa elokuva vaikuttaa vihdoin lähtevän käyntiin, kun pääkolmikko päättää auttaa muita kansoja nousemaan vastarintaan tulentaitajia vastaan, mutta tämäkin tietty hoidetaan nopeasti pois alta Kataran kertojaäänen kautta ja unohdetaan sitten aika lailla kokonaan.
Kun kyseessä on fantasiaelokuva, voisi kuvitella, että The Last Airbender olisi mukaansatempaava ja vauhdikas seikkailu, mutta näin ei todellakaan ole asian laita. Filmistä ei löydy lainkaan ihmetystä, innostusta tai muutenkaan seikkailun henkeä. Sen tarina ei nappaa mukaansa, sillä se on niin surkeasti kerrottu, katsoja ei jaksa välittää päähenkilöistä, eivätkä tarinan pahikset luo minkäänlaista jännitettä mukaan. Tämä on todella pitkästyttävä raina ja vaikka kestoa löytyykin vain hieman yli puolitoista tuntia, minulta kesti kolme tuntia taistella The Last Airbender loppuun saakka. Koskettaviksi tarkoitetut hetket eivät tunnu missään, muutamat vitsit eivät naurata, eivätkä edes taistelut toimi. Taistelukohtaukset ovat itse asiassa ainoa asia elokuvassa, mitkä tarjoavat naurut, sillä ne ovat niin hölmöjä. Sen sijaan, että elementtien taitajat viskoisivat toisiaan nopeatempoisesti tulipalloilla, kivenmurikoilla tai virtaavalla vesimassalla, heidän täytyy heilutella käsiään minuutilta tuntuvan ajan ja silloinkin lopputulos saa lähinnä nostamaan kulmia. Jos joku hahmoista olisi älynnyt tuoda ampuma-aseen taisteluun, hän voittaisi kaikki helposti - niin kauan elementin hallitsemiseen kestää aikaa.
Mitä ihmettä M. Night Shyamalanille tapahtui? Vuosituhanteen vaihteessa hän nousi suosioon upeiden elokuviensa Kuudes aisti(The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) kautta, mutta niiden jälkeen ilmestyneet Signs (2002) ja Kylä (The Village - 2004) saivat ymmärrettävästi ristiriitaisen vastaanoton, minkä jälkeen hän tekikin huteja aina Splitiin(2016) asti. The Last Airbender saattaa jopa olla hänen huonoin leffansa, sillä vaikka The Happening (2008) onkin järkyttävän surkea myös, sen huonoudesta löytyy sentään jonkinlaista viihdettä. Tässä Shyamalan epäonnistuu kaikessa mihin hän koskee. Hänen käsikirjoituksensa sopisi lähinnä takkatuleksi ja hänen ohjauksensa on todella kömpelöä. Tekninenkään toteutus ei ole erityisemmin kehumisen arvoista. Digitehosteet olivat pahasti päivittyneet jo elokuvan ilmestyessä ja esimerkiksi sarjassa tärkeä suuri ja lentävä mörökölli Appa esiintyy ymmärrettävästi todella vähän leffan aikana. Lavasteet ja puvut ovat sentään kohtalaisen hyvin toteutetut ja Aangin tatuoinnit tehnyttä täytyy kehua tarkasta työstä. Jos The Last Airbenderista jotain hyvää sanottavaa pitäisi keksiä, niin pitää myöntää, että siinä on useita taidokkaasti otettuja kuvia. Pitkät, hahmoja seuraavat kuvat ovat hienoja, mutta mukaan mahtuu myös oudosti rajattuja lähikuvia, joissa toivoisi kameramiehen ottavan pari askelta taaksepäin. Ainoa kokonaisuudessaan hyvä puoli elokuvassa on loppujen lopuksi sen musiikki. Shyamalanin luottosäveltäjä James Newton Howardin työstämät melodiat ovat aidosti mainioita ja ne yrittävät epätoivoisesti luoda edes jonkinlaista tunnelmaa muuten äärimmäisen laimeaan tuotokseen. Vaikka mukana onkin onnistunutta musiikkia ja kuvausta, eivät ne ole tarpeeksi nostamaan elokuvaa pohjamudista, vaan niiden kohdalla lähinnä harmittaa, että muutamien tekijöiden lahjakkuus valuu täysin hukkaan, kun ympärillä vyöryy tällainen läjä sitä itseään.
Yhteenveto:The Last Airbender on aivan käsittämätön pohjanoteeraus M. Night Shyamalanilta ja pelkkä keskisormen näyttö alkuperäisen piirrossarjan faneja kohtaan. Ensimmäisen tuotantokauden tunkeminen vähän yli puolentoista tunnin mittaiseen elokuvaan on jo itsessään huono päätös ja jo siitä seuraa isoja ongelmia. Leffalla on hirveä kiire ja jatkuvasti tuntuu siltä kuin välistä olisi leikattu kohtauksia pois. Kaikkein kamalinta on viime hetkellä mukaan tungettu kertojaääni, joka selittää aivan kaiken. Leffaa katsoessa herää jatkuvasti tunne, että tekijät pitävät katsojia täysidiootteina. Kiireestä huolimatta elokuva on erittäin tylsä, sillä surkeasti kerrottu kertomus ja täysin olematon seikkailuhenki eivät koskaan nappaa mukaansa. Asiaa vain pahentaa kehnosti kirjoitetut hahmot ja heidän vielä huonommat näyttelijänsä. Toimintakohtausten kökköydestä voi löytää jotain hupia, kun eri elementtien taitajat huitovat ilmaa ties kuinka kauan, jotta saavat todella mitättömiä asioita aikaiseksi. Muuten huumori jättää kylmäksi. Kuvauksesta löytyy joitain onnistumisia ja lavasteet ja asut ovat pääasiassa tyylikkäät. Leikkaus on kuitenkin tökeröä, eivätkä efektit vakuuttaneet edes elokuvan ilmestymisen aikoihin. Kaikin puolin The Last Airbender on loukkaus kaikkia kohtaan ja yksi huonoimmista elokuvista, minkä itse olen nähnyt.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Last Airbender, 2010, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, Blinding Edge Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Industrial Light & Magic
