Arvostelu: Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021)

KIROTTU 3: PAHOLAISEN VALLASSA

THE CONJURING: THE DEVIL MADE ME DO IT

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Ruairi O'Connor, Julian Hilliard, Sarah Catherine Hook, Shannon Kook, Eugenie Bondurant, John Noble, Keith Arthur Bolden, Ronnie Gene Blevins, Sterling Jerins ja Steve Coulter

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, jonka ympärille ryhdyttiin heti rakentamaan kokonaista elokuvauniversumia. Jo ennen Kirottu 2:a (The Conjuring - 2016) ilmestyi demonisesta nukesta kertova Annabelle (2014). Pian Kirottu 2:n ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen osan suunnittelu, mutta sitä ennen ilmestyivät Annabellen esiosa Annabelle: Creation (2017) ja jatko-osa Annabelle Comes Home (2019), Kirottu 2:ssa esitellystä Valak-demonista kertova Nunna (The Nun - 2018) ja meksikolaiseen kansantaruun pohjautuva Itkevän naisen kirous (The Curse of La Llorona - 2019). Kolmannen Kirottu-elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja sen oli tarkoitus ilmestyä syksyllä 2020, mutta koronaviruspandemian suljettua elokuvateatterit ympäri maailman, julkaisua täytyi siirtää. Nyt The Conjuring: The Devil Made Me Do It, eli suomalaisittain Kirottu 3: Paholaisen vallassa saa vihdoin ensi-iltansa. Vaikka sekaan on mahtunut mätiä omenoita, olen pääasiassa pitänyt Kirottu-elokuvauniversumista ja yhä uusia lisäosia katsellessa olen pohtinut, milloin viimein pääsisimme näkemään jatkoa itse varsinaisille Kirottu-leffoille? Olinkin innoissani, kun pääsin vihdoin katsomaan Kirottu 3: Paholaisen vallassa sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1981 Arne Johnson murhaa vuokranantajansa ja joutuu vankilaan, tuomioistuimen harkitessa rangaistukseksi kuolemantuomiota. Ed ja Lorraine Warren ovat kuitenkin varmoja, että Arne oli murhateon aikana demonisen olennon riivaama ja heidän täytyy keksiä keinot todistaa Arnen syyttömyys ja päihittää häntä vallassaan pitävä paholainen, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson palaavat neljättä kertaa rooleihinsa paranormaaleja tapauksia selvittävänä Warrenin pariskuntana Lorrainena ja Edinä, tehtyään viimeksi vain lyhyet näyttäytymiset parin vuoden takaisessa Annabelle Comes Homessa. Jälleen kerran niin nämä näyttelijät kuin heidän hahmonsa toimivat erinomaisesti. Farmigan ja Wilsonin kemiat ovat kohdanneet heti ensimmäisestä Kirotusta lähtien täydellisesti ja he tuovatkin filmiin sydämen ja sielun kaikkien kauheuksien keskelle. Edin ja Lorrainen välinen rakkaus tuntuu käsinkosketeltavan aidolta ja hahmot ovat kenties vieläkin pidettävämpiä, jolloin heidän uusiin demonisiin koettelemuksiin hyppää taas innolla (ja jännittyneenä) mukaan.

     Tutun kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Sterling Jerins pienessä roolissa Warrenien tyttärenä Judyna, Ruairi O'Connor poloisena Arne Johnsonina, joka suorittaa murhan paholaisen valtaamana, Sarah Catherine Hook Arnen tyttöystävänä Debbienä, Julian Hilliard Debbien pikkuveljenä Davidina, Keith Arthur Bolden poliisipäällikkö Clayna, John Noble entisenä pappi Kastnerina ja Shannon Kook Warreneita auttavana Drew'na. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti O'Connor vakuuttaa henkensä puolesta pelkäävänä Arnena, minkä lisäksi nuori Hilliard näyttää jo kolmatta kertaa taitonsa kauhun parissa, esiinnyttyään aiemmin Netflixin The Haunting of Hill House -sarjassa (2018) ja kosmisessa Color Out of Spacessa (2019).

Kirottu 3: Paholaisen vallassa ei lähde viivyttelemään kauhuosastonsa kanssa, vaan heittää niin Warrenit kuin katsojan heti ensiminuuteilla karmivan demonitapauksen äärelle. Siinä, missä kaksi edellistä Kirottua rakensivat hiljalleen kauhukertomustaan riivatun perheen kautta - kuinka he muuttavat uuteen asuntoon, huomaavat vähitellen asioiden olevan vinksallaan ja vasta noin puolessa välissä ottavat yhteyttä Warreneihin - tämä kolmas osa ottaa erilaisen lähestymistavan hyppäämällä yli tämän tutuksi tulleen kaavan. Samalla filmi poikkeaa edeltäjistään myös sillä, kuinka vähän se lopulta keskittyykään paholaisen piinaamiin perheenjäseniin ja nyt valokeilassa todella ovat itse Warrenit. Ja hyvä niin. Tämän pariskunnan kokemia tapahtumia katsoja haluaakin nähdä ja heidän puolestaan sitä oikeasti jännittää. Arneakin seurataan aika ajoin, mutta pääasiassa kyseessä on Warrenien show.

Kyseessä on kyllä oivallinen kauhuelokuva, mutta silti täytyy sanoa, että minulle jäi pienesti ristiriitainen olo leffaa katsoessani ja vielä sen päätyttyä. Se onnistuu olemaan karmiva ja se pitää sisällään kenties parhaat kauhuleffojen päähenkilöt vuosikausiin, mutta samalla koin, että jatkuvasti jotain jäi uupumaan. Se viimeinen silaus. Jatkuvasti toivoin, että jotain mielenkiintoista asiaa olisi avattu enemmän tai jotain olisi viety pidemmälle. Erityisesti toivoin, että Arnen oikeuskäsittelyllä olisi saatu enemmän aikaan, sillä kyseessähän oli ihan aito oikeustapaus. Oli mitä mieltä tahansa demonien sun muiden olemassaolosta, vuonna 1981 Arne Johnson ihan oikeasti murhasi miehen ja oikeudessa sanoi toimineensa demonin riivaamana, mikä houkutteli tosielämän Ed ja Lorraine Warrenin tutkimaan tapausta. Warrenien puolelta tapauksen tutkimista kyllä esitellään onnistuneesti, mutta sitä oikeuspuolta olisi voitu esitellä enemmän. 

Kenties eniten minua jäi harmittamaan, ettei Kirottu 3: Paholaisen vallassa tarjoa mitään uutta, päheää ja pelottavaa kauhuhahmoa, joka jäisi kummittelemaan mielessä jälkikäteen. Sarjassa on aiemmin nähty Annabelle-nukkea ja Valak-nunnaa, jotka ovat molemmat nousseet jo nyt ikonisiksi kauhuolennoiksi, mutta heidän lisäksi sarjan varrella on nähty monenlaista hirvitystä Crooked Manista (joka yhä tarvitsisi oman elokuvansa) La Lloronaan ja ties mihin mörköihin, joita Annabelle Comes Homella oli tarjottavanaan. Tästä elokuvasta sellainen uupuu ja sellaista leffa mielestäni tarvitsisi. Toisaalta elokuvasta löytyy jo nyt ihan oivallinen antagonisti, mutta itse Arnen riivaama paholainen jätti minut kylmäksi.

Näistä kritiikeistäni huolimatta haluan vielä painottaa, että pidin kyllä Kirottu 3:sta. Se ei ole ihan kahden ensimmäisen Kirotun tasoinen kauhuteos, mutta sentään se ymmärtää olla parisen kymmentä minuuttia lyhyempi kuin ylipitkä Kirottu 2. Päheän kauhuolennon puuttumisesta huolimatta leffa sisältää useita mukavan karmivia kohtauksia ja erityisesti leffan alkupää sai minut jännittämään. Paikoitellen pelottelut luottavat liikaa koviin ääniin, jonkun yhtäkkiä syöksyessä pimeydestä kohti kameraa. Kikkaa käytetään ainakin pari kertaa liikaa, mutta sentään äkkisäikäytykset eivät olleet siitä typerimmästä päästä.

James Wan ei harmillisesti toimi elokuvan ohjaajana, vaan tällä kertaa hommaa hoitaa Itkevän naisen kirouksen ohjaaja Michael Chaves. Näin jälkikäteen ajateltuna kyseinen leffa taisikin toimia lähinnä testinä, jolla Wan pystyi näkemään, onko löytänyt seuraajansa Kirottu 3: Paholaisen vallassa puikkoihin. Chaves ei ole ohjaajana Wanin veroinen, mutta Wanin vaikutukset näkyvät selvästi Chavesin työssä. Lisäksi leffaa katsoessa on päivänselvää, että kauhuklassikko Manaaja (The Exorcist - 1973) on suuri inspiraation lähde Chavesille; niin paljon mukana on samanlaista kuvastoa Manaajasta. Kuvaukseltaan elokuva on todella tyylikäs sommitteluista kamera-ajoihin. Valaisu on mainiota, joskin Chaves luottaa liikaakin pimeyden tehoon kauhukohtauksissa. Tämän vuoksi aina, kun leffa siirtyi päiväsaikaan, koin tietyn huojennuksen tunteen, että nyt tuskin tapahtuu mitään karmivaa. Eikä Chaves harmillisesti lähde yllättämään ja poistamaan sitä tunnetta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat vaikuttavat ja tiettyjä kovia ääniä ja kliseisiä demoninaksutuksia lukuunottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu efekteistä sarjan luottosäveltäjä Joseph Bisharan mainiosti tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Kirottu 3: Paholaisen vallassa on hyvä kauhuelokuva, joskin siitä tuntuu jäävän jatkuvasti uupumaan se viimeinen silaus. Elokuva on täynnä vallan mainioita ideoita ja juttuja, mutta lähes kaikki jää pienesti puolitiehen. Aivan kuin filmi olisi yhä jotenkin keskeneräinen. Itseäni jäi myös harmittamaan, ettei leffa lähde edes yrittämään luoda uutta ja hienoa kauhuolentoa Kirottu-universumin liki kaikkien aiempien osien tavoin. Tämänkertainen vastus ajaa asiansa, mutta jälleen kerran jäin kaipaamaan sitä kunnon iskua. Heikkouksistaan huolimatta filmi on kyllä hyvä. Elokuva onnistuu välillä olemaan jännittävä, vaikka ohjaaja Michael Chaves luottaakin turhan paljon äkkisäikäytyksiin ja pimeyteen. Tarina pitää hyvin mukanaan ja kesto on sopivan napakka alle kahdessa tunnissa, jolloin tylsää hetkeä ei oikeastaan tule. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on oivallinen, mutta lopulta kaikkein parasta elokuvassa ovat sen päätähdet Vera Farmiga ja Patrick Wilson. He ovat täydelliset rooleissaan, heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja heidän hahmonsa ovat vielä mielenkiintoiset, jolloin heitä seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa yhdessä. Kaiken kaikkiaan suosittelen Kirottu 3: Paholaisen vallassa oikein lämpimästi tämän kauhu-universumin aiempien osien faneille. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä saaga seuraavaksi tarjoaa. Nunna 2 on tekeillä ja The Crooked Man -elokuva taitaa pyöriä jonkin sortin suunnittelussa. Itse olisin erityisen kiinnostunut näkemään filmit Annabelle Comes Homessa esitellyistä lautturista ja samurai-haarniskasta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com

The Conjuring: The Devil Made Me Do It, 2021, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: The Last Airbender (2010)

THE LAST AIRBENDER

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Noah Ringer, Nicola Peltz, Dev Patel, Jackson Rathbone, Shaun Toub, Aasif Mandvi, Seychelle Gabriel, Cliff Curtis, Francis Guinan, Summer Bishil, Katharine Houghton ja John Noble
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 12

The Last Airbender perustuu Nickelodeonin suosittuun Avatar-animaatiosarjaan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008). Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja M. Night Shyamalan tutustui sarjaan tyttärensä kautta, joka halusi pukeutua yhdeksi sarjan hahmoista halloweenina. Sarjan katsomisesta tuli tapa Shyamalanin talossa ja nopeasti ohjaaja alkoikin pohtia, että sen pohjalta saisi aikaiseksi myös elokuvan. Shyamalan kävikin neuvotteluja sarjan luojien Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon kanssa, ja yhdessä he saivat elokuvan pohdittua läpi ja myymään sen Paramount-yhtiölle, joka oli innoissaan potentiaalisesta uudesta elokuvasarjasta. Yhtiön tuottajat olivat hieman epävarmoja Shyamalanin mukanaolosta, sillä hänen leffojensa taso oli suuressa laskussa, mutta päättivät lopulta luottaa hänen taitoihinsa ja rahoittivat Shyamalanin uran nykypäiväänkin asti kalleimman leffan. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2009, mutta jo siinä vaiheessa elokuva herätti kritiikkiä, kun päähenkilöiksi oli roolitettu valkoisia näyttelijöitä, vaikka sarjassa hahmot ovat aasialaisia. Lisäksi fanit nostelivat kulmiaan, kun elokuvan nimestä otettiin pois sana "Avatar", jotta sitä ei sekoitettaisi edellisvuonna ilmestyneeseen James Cameronin megamenestys Avatariin (2009). Lopulta The Last Airbender sai ensi-iltansa 30. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja vaikka se toikin rahat mukavasti takaisin yhtiölle, se haukuttiin lyttyyn lähes kaikkialla. Sarjan fanit ja jopa sen luojat DiMartino ja Konietzko vihasivat filmiä, ja kriitikot kutsuivat sitä yhdeksi ilmestymisvuotensa isoimmaksi fiaskoksi. Elokuva oli jopa ehdolla yhdeksästä Razzie-palkinnosta, joista se "voitti" viisi (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miessivuosa ja huonoin 3D). Nykyään leffaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen kehnoimpana elokuvana. Itse näin The Last Airbenderin vasta 2011, kun se saapui Suomessa vuokrattavaksi. Olin innoissani leffan näkemisestä, sillä pidin kovasti Avatar-sarjasta. Elokuva tuotti kuitenkin valtavan pettymyksen, enkä voinut käsittää, millaista roskaa sarjan pohjalta olikaan saatu aikaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, jos se ei vaikka olisikaan yhtä surkea kuin muistin. Turha toivo. The Last Airbender on yhä yksi huonoimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt ja nyt avaan miksi:

Fantasiamaailmassa ihmiset osaavat hallita neljää eri elementtiä, maata, vettä, tulta ja ilmaa. Tulentaitajat hallitsevat tyrannisella otteella maailmaa, mutta ennustuksen mukaan maailmaan saapuisi Avatar, joka hallitsisi kaikki elementit ja toisi rauhan ja tasapainon. Eräänä päivänä vesiheimoon kuuluvat Katara ja Sokka löytävät mysteerisen Aang-pojan ja voi olla, että hän on tämä kauan odotettu Avatar.

Pääroolissa nuorena Aang-poikana nähdään Noah Ringer, jolla ei ollut tätä ennen kokemusta näyttelijänä. Ringerillä on musta vyö taekwondossa, minkä vuoksi hän sai roolin ja se myös näkyy, niin hyvässä kuin pahassa. Erilaiset itämaiset taisteluliikkeet tulevat Ringeriltä kuin luonnostaan, mutta näyttelijänä hän ei toimi. Vaikka onkin harmillista sanoa lapsinäyttelijästä pahaa, tässä tapauksessa ei voi muuta kuin todeta, että Ringer oli todella huono valinta rooliin. Hän on jatkuvasti puinen, repliikkien lausuminen vaikuttaa tuottavan suuria vaikeuksia, eikä hänestä löydy lähes ollenkaan intoa elokuvaa kohtaan. Tämä tekee Aangista aika tylsän tapauksen, vaikka hänen pitäisi olla se innokas sankari, jonka seikkailuun katsoja lähtee mielellään mukaan.

Vielä Aangiakin tylsemmät hahmot ja samalla Ringeriä huonommat näyttelijät ovat sisarukset Katara ja Sokka, ja heitä esittävät Nicola Peltz ja Twilight-sarjasta (2008-2012) tuttu Jackson Rathbone. Rathbonelle on selvästi todella vaikea tuoda esille uskottavia tunteita ja suurimmaksi osaksi hänen roolityönsä on häiritsevän väkinäistä. Alkuperäisessä Avatar-sarjassa Sokka on koominen sivuhahmo, mutta tässä hänen parit yrityksensä olla hauska ovat vain myötähäpeällisen surkeita. Peltzille repliikkien lausuminen tuottaa kaikkein eniten vaikeuksia, mitä ei helpota yhtään se, että suuri osa hänen hahmonsa Kataran repliikeistä on pelkkää asioiden selittämistä katsojille ja hahmoille. Heidän hahmonsa ovat muutenkin kömpelösti kirjoitetut, sillä heillä ei tunnu olevan selkeitä persoonallisuuksia, vaan he tuntuvat vaihtelevan niitä keskenään jopa kesken kohtauksen. Heti ensimmäisen vartin sisään nähdään kaksi esimerkkiä tästä, kun ensiksi Sokka päättää tehdä jotain holtitonta ja Katara yrittää estää häntä, jonka jälkeen Katara päättää tehdä saman holtittoman tempauksen, kunnes Sokka yrittää estää.
     The Last Airbenderin pahikset ovat ilkeät tulentaitajat ja heistä isoimmissa rooleissa ovat nuori prinssi Zuko (Dev Patel), hänen setänsä kenraali Iroh (Shaun Toub), komentaja Zhao (Aasif Mandvi), sekä koko homman takapiru, Zukon isä Tulenhaltija Ozai (Cliff Curtis). Prinssi Zukolle on sentään saatu kirjoitettua selkeä motiivi toiminnalleen ja hän voisi muuten olla filmin paras hahmo, jos hänen kanssa ei tehtäisi yhtäkkiä todella kummallisia ratkaisuja elokuvan puolesta välistä lähtien. Patel on silti nuorista näyttelijöistä lahjakkain. Zukon setä Iroh on myös ihan kelvollisesti kirjoitettu hahmo... elokuvan loppupäätä lukuunottamatta... Mikäköhän siinä on, että ne toimivatkin puolet tästä elokuvasta päätetään pilata? Komentaja Zhao on todella tylsä ja geneerinen pahis, joka haluaa valtaa, mutta harmillisesti hän ei ole millään tavalla uhkaava vihollinen. Tämä itse asiassa vaivaa myös pääpahis Ozaita ja muitakin tulentaitajia - he eivät koskaan tunnu uhalta päähenkilöille. Asiaa ei helpota yhtään se, että Toub, Mandvi ja Curtis vetävät roolinsa piittaamattomasti.
     Elokuvassa nähdään myös Katharine Houghton Kataran ja Sokan isoäitinä, elottomalta vaikuttava Seychelle Gabriel tylsänä vesiprinsessa Yuena, sekä Francis Guinan vettä hallitsevana mestari Pakkuna. Nämäkin sivuhahmot ovat "yllättäen" tylsiä - etenkin vasta viimeisellä kolmanneksella tarinaan ilmestyvät prinsessa Yue ja mestari Pakku, joista yritetään kovasti vääntää tärkeitä henkilöitä, mutta kun elokuvasta on enää lopputaistelu jäljellä, yritys epäonnistuu ja pahasti. Isoäiti-hahmo sen sijaan on lähes yhtä paha selittäjä kuin lapsenlapsensa. Isoäidille on omistettu kokonainen kohtaus, missä hän selittää sisaruksille (ja katsojille) pitkän selostuksen elementeistä, Avatarista ja henkimaailmasta. Tämän voisi kenties katsoa sormien läpi, jos tätä kaikkea ei olisi selitetty jo heti leffan alussa tekstimuodossa - joka vielä luetaan katsojille ääneen! Lisäksi isoäiti kertoo asioita, mitkä myöhemmin elokuvassa todistetaan vääräksi.

Tässä kohtaa täytyy sanoa, että on jotenkin todella huvittavaa, että Tähtien sotaa kopioivien alkuselitystekstien jälkeen ruudulle ilmestyy teksti "Ensimmäinen osa". Leffaa suunnitellessa oli tietty selvää, että tekijät ja studio toivoivat tästä syntyvän uusi eeppinen fantasiaelokuvien sarja, mutta kun M. Night Shyamalan näytti valmiin elokuvan vihdoin muille, on vaikea uskoa, että porukassa ei olisi ollut ketään, joka olisi todennut, että "Ensimmäinen osa" -tekstin voi suosiolla poistaa, sillä vaikka tämä tuottaisikin budjettinsa takaisin, kukaan ei halua nähdä jatkoa tälle roskalle. On ylipäätään vaikea uskoa, että studiopomot olisivat nyökkäilleet tyytyväisinä, että "jep, tämä elokuva on se, mitä halusimmekin tehdä ja tämä meidän kannattaa julkaista, tästä fanit tykkäävät". Jopa pelkkiä dollareita ajattelevien yksilöiden luulisi ymmärtävän edes jotain elokuvanteosta ja tajuavan, ettei tästä tulla pitämään. Eipä kai, kun ottaa huomioon, että The Last Airbender julkaistiin tällaisenaan - loukkauksena aivan kaikkia kohtaan.

Elokuvasta löytyy niin paljon huonoja asioita, että on vaikea sanoa, mistä pitäisi aloittaa leffan repiminen palasiksi. Aloitetaan vaikka filmin juonesta, tarinasta, tarinankerronnasta ja käsikirjoituksesta. Elokuvan pohjalla oleva kertomus eri elementtejä hallitsevista kansoista, heidän välisistä sodistaan ja henkilöstä, jonka kohtalo on tuoda tasapaino maailmaan, on toimiva. Mutta sen toimivuus olikin tekijöiden helpoin homma, sillä se täytyi vain ottaa alkuperäisestä piirrossarjasta. Tapa, millä Shyamalan käsittelee tätä tarinaa ja kertoo sen, on kuitenkin anteeksiantamattoman huono. Jostain syystä tekijät kokivat hyväksi ratkaisuksi ottaa koko Avatar-sarjan ensimmäinen tuotantokausi (kaksikymmentä kaksikymmentä-minuuttista jaksoa) ja tunkea sen kaiken hieman yli puolitoistatuntiseen elokuvaan. Tai itse asiassa filmi kesti alunperin yli kaksi tuntia, mutta siitä leikattiin puoli tuntia pois, koska Shyamalanilla oli tuohon aikaan periaate, että hänen elokuvansa saavat kestää vain noin tunnin ja 40 minuuttia. Elokuvan keston kuuluisi olla vain niin pitkä kuin sen tarinan kertomiseen tarvitaan aikaa, eikä kovin hyvää lopputulosta voi saada aikaiseksi, jos leffan pakottaa juuri tiettyyn kestoon. Silloin elokuva on joko venytetty tai se kiirehtii. The Last Airbenderin tapauksessa tarina kiirehtii aivan hullua vauhtia.

The Last Airbenderin tarinankerronta on todella kehnoa. Sen lisäksi, että leffa kulkee pääasiassa turbovauhdilla eteenpäin, siitä tuntuu puuttuvan kohtauksia. Tarinan pitäisi kulkea sulavasti eteenpäin, mutta tässä tapauksessa voi paikoitellen huomata päivänselvästi, kun elokuvasta on leikattu pois pätkiä, jotta Shyamalan saisi tietyn pituisen filmin. Tekijät onneksi huomasivat kerronnan muuttuneen sekavaksi, mutta sen sijaan, että Shyamalan olisi pakotettu lisäämään tarpeellisia kohtauksia takaisin, päätettiin tehdä mitä laiskin ratkaisu: mukaan kirjoitettiin Kataran kertojaääni, joka selittää kaiken, mitä elokuvassa tapahtuu. Kaiken. Käsikirjoittamisen tärkein sääntö on "näytä, älä kerro", mutta Shyamalanilta tämä taisi unohtua ja hän pistää Kataran selittämään ihan kaiken. Jo ilman kertojaääntä Katara selittää aivan liikaa asioita. Sen sijaan, että leffasta löytyisi minkäänlaista panostusta rakentaa kiehtovaa maailmaa, Katara vain pistetään selittämään kaikki tästä maailmasta. Ja mikä pahinta, suuri osa näistä asioista selitetään moneen otteeseen elokuvassa (mikä johtuu luultavimmin siitä, että kertojaääni lisättiin vasta myöhemmin, eivätkä tekijät viitsineet tarkistaa, olivatko tietyt asiat jo selitetty) ja monet asioista ovat täysin itsestäänselvyyksiä. Leffa tuntuu pitävän katsojiaan totaalisina idiootteina.

Sen lisäksi, että Kataran kertojaääni selittää katsojille kaiken mitä ruudulla nähdään, se on pistetty myös paikkailemaan aukkoja, joita elokuvan pilkkomisesta syntyi. Yksi selvimmistä tapauksista on Sokan ja prinsessa Yuen välille luotu romanssintynkä, mitä selvästi nähtiin alkuperäisessä leikkausversiossa paremmin, mutta kun piti tehdä tiivistämistä, hahmojen uskottava ihastuminen heitettiin roskakoriin ja Katara vain yksinkertaisesti toteaa, että hahmot ihastuivat välittömästi toisiinsa. Yhdessä kohtaa elokuva vaikuttaa vihdoin lähtevän käyntiin, kun pääkolmikko päättää auttaa muita kansoja nousemaan vastarintaan tulentaitajia vastaan, mutta tämäkin tietty hoidetaan nopeasti pois alta Kataran kertojaäänen kautta ja unohdetaan sitten aika lailla kokonaan.

Kun kyseessä on fantasiaelokuva, voisi kuvitella, että The Last Airbender olisi mukaansatempaava ja vauhdikas seikkailu, mutta näin ei todellakaan ole asian laita. Filmistä ei löydy lainkaan ihmetystä, innostusta tai muutenkaan seikkailun henkeä. Sen tarina ei nappaa mukaansa, sillä se on niin surkeasti kerrottu, katsoja ei jaksa välittää päähenkilöistä, eivätkä tarinan pahikset luo minkäänlaista jännitettä mukaan. Tämä on todella pitkästyttävä raina ja vaikka kestoa löytyykin vain hieman yli puolitoista tuntia, minulta kesti kolme tuntia taistella The Last Airbender loppuun saakka. Koskettaviksi tarkoitetut hetket eivät tunnu missään, muutamat vitsit eivät naurata, eivätkä edes taistelut toimi. Taistelukohtaukset ovat itse asiassa ainoa asia elokuvassa, mitkä tarjoavat naurut, sillä ne ovat niin hölmöjä. Sen sijaan, että elementtien taitajat viskoisivat toisiaan nopeatempoisesti tulipalloilla, kivenmurikoilla tai virtaavalla vesimassalla, heidän täytyy heilutella käsiään minuutilta tuntuvan ajan ja silloinkin lopputulos saa lähinnä nostamaan kulmia. Jos joku hahmoista olisi älynnyt tuoda ampuma-aseen taisteluun, hän voittaisi kaikki helposti - niin kauan elementin hallitsemiseen kestää aikaa.

Mitä ihmettä M. Night Shyamalanille tapahtui? Vuosituhanteen vaihteessa hän nousi suosioon upeiden elokuviensa Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) kautta, mutta niiden jälkeen ilmestyneet Signs (2002) ja Kylä (The Village - 2004) saivat ymmärrettävästi ristiriitaisen vastaanoton, minkä jälkeen hän tekikin huteja aina Splitiin (2016) asti. The Last Airbender saattaa jopa olla hänen huonoin leffansa, sillä vaikka The Happening (2008) onkin järkyttävän surkea myös, sen huonoudesta löytyy sentään jonkinlaista viihdettä. Tässä Shyamalan epäonnistuu kaikessa mihin hän koskee. Hänen käsikirjoituksensa sopisi lähinnä takkatuleksi ja hänen ohjauksensa on todella kömpelöä. Tekninenkään toteutus ei ole erityisemmin kehumisen arvoista. Digitehosteet olivat pahasti päivittyneet jo elokuvan ilmestyessä ja esimerkiksi sarjassa tärkeä suuri ja lentävä mörökölli Appa esiintyy ymmärrettävästi todella vähän leffan aikana. Lavasteet ja puvut ovat sentään kohtalaisen hyvin toteutetut ja Aangin tatuoinnit tehnyttä täytyy kehua tarkasta työstä. Jos The Last Airbenderista jotain hyvää sanottavaa pitäisi keksiä, niin pitää myöntää, että siinä on useita taidokkaasti otettuja kuvia. Pitkät, hahmoja seuraavat kuvat ovat hienoja, mutta mukaan mahtuu myös oudosti rajattuja lähikuvia, joissa toivoisi kameramiehen ottavan pari askelta taaksepäin. Ainoa kokonaisuudessaan hyvä puoli elokuvassa on loppujen lopuksi sen musiikki. Shyamalanin luottosäveltäjä James Newton Howardin työstämät melodiat ovat aidosti mainioita ja ne yrittävät epätoivoisesti luoda edes jonkinlaista tunnelmaa muuten äärimmäisen laimeaan tuotokseen. Vaikka mukana onkin onnistunutta musiikkia ja kuvausta, eivät ne ole tarpeeksi nostamaan elokuvaa pohjamudista, vaan niiden kohdalla lähinnä harmittaa, että muutamien tekijöiden lahjakkuus valuu täysin hukkaan, kun ympärillä vyöryy tällainen läjä sitä itseään.

Yhteenveto: The Last Airbender on aivan käsittämätön pohjanoteeraus M. Night Shyamalanilta ja pelkkä keskisormen näyttö alkuperäisen piirrossarjan faneja kohtaan. Ensimmäisen tuotantokauden tunkeminen vähän yli puolentoista tunnin mittaiseen elokuvaan on jo itsessään huono päätös ja jo siitä seuraa isoja ongelmia. Leffalla on hirveä kiire ja jatkuvasti tuntuu siltä kuin välistä olisi leikattu kohtauksia pois. Kaikkein kamalinta on viime hetkellä mukaan tungettu kertojaääni, joka selittää aivan kaiken. Leffaa katsoessa herää jatkuvasti tunne, että tekijät pitävät katsojia täysidiootteina. Kiireestä huolimatta elokuva on erittäin tylsä, sillä surkeasti kerrottu kertomus ja täysin olematon seikkailuhenki eivät koskaan nappaa mukaansa. Asiaa vain pahentaa kehnosti kirjoitetut hahmot ja heidän vielä huonommat näyttelijänsä. Toimintakohtausten kökköydestä voi löytää jotain hupia, kun eri elementtien taitajat huitovat ilmaa ties kuinka kauan, jotta saavat todella mitättömiä asioita aikaiseksi. Muuten huumori jättää kylmäksi. Kuvauksesta löytyy joitain onnistumisia ja lavasteet ja asut ovat pääasiassa tyylikkäät. Leikkaus on kuitenkin tökeröä, eivätkä efektit vakuuttaneet edes elokuvan ilmestymisen aikoihin. Kaikin puolin The Last Airbender on loukkaus kaikkia kohtaan ja yksi huonoimmista elokuvista, minkä itse olen nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Last Airbender, 2010, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, Blinding Edge Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Industrial Light & Magic